MEHILÄINEN W. 1837.
Lokakuulta.
Wanhoja Lauluja.
1.
Kauan malkio makasin,
Wiikon utra uinuelin,
Nokisilla nuotioilla,
Hiilisillä hiertimiltä;
Nousen pois nokinen poika
Nokisilta nuotioilta,
Hiilisiltä hiertimiltä,
Syli syttä hartioilla,
Waaksa varrelta nokea.
2.
En tieä Polonen poika
Polosiksi päivikseni —
Illalla isäni kuoli,
Aamulla talo hävisi,
Jäini, kun jäniksen poika,
Jäälle jääkällehtämähän,
Suolle soikellehtamahan,
Palolle papattamahan.
Parahiks' on paita pantu
Lapselle isättömälle,
Pojalle emottomalle,
Marsin vanhemmattomalle.
3.
En tieä Polonen poika
Polosiksi päivikseni,
Kunne luomme luotu poika,
Kunne aivottu ajamme;
Joutaisi jokii sulata,
Saisin verkkoni vesille —
Ei ole verkosta veroa,
Werkko viety vierahalle.
4.
Mipä tässä millitsekse,
Kuka tässä kummitsekse;
Kun ei kanna suo varista,
Suo varista, maa jänistä,
Pelto pieniä kanoja,
Nurmi nuorta morsianta!
Mipä tässä millitsekse,
Kupa tässä kummitsekse;
Kun ei maito mahosta joua,
Piimä pitkähäntäsestä!
Jo olen orrelle osattu,
Palasetta partahalle;
Harvoin näiss' on hauit käyty,
(Harvoin hauki vierahina)
Siika ei sinä ikänä,
Lohen poik' ei polvenahan;
Harvon on kuultu kuikan ääni,
Harvon kaakkurin kakatus.
Jälkimaine. l:ssä. malkio, utra, mähäosanen, onneton, vaivanen, raukka edl.; uinuelin, pidin unta; nuotio, kahden päällitysten pannun hongan välissä palava tuli metsäsillä yösioilla. — 3:ssa. luomme, ajamme, luon itseni, ajan itseni. — 4:ssä. villitsekse, milläkän tavalla elää, voipi olla; kummitsekse, kullakan tavalla tulee aikaan (kumminkan elaä).
Pohjanmaan Surkeudesta.
[Talonpojalta Benjami Seppäseltä, joka asuu Kiannalla Ruhtinansalmen ja Pispajärven kyläin välillä, v. 1833 kirjotettu, ansionsa vuoksi kyllä präntättävä. D. on pidetty, koska meikäläiset juhlallisimmissa puheissaan sen mielellään antavat kuulua ja alkukirjotuksessa, jonka Kiannan Lukkari Eerikki Bisi oli Seppäsen suusta paperille saanut, sama d oli luettava.]
Nyt on Suomea suruista
Julkinen Jumalan vitsa,
Kova aika kohdainuinna,
Kahden aivan ankarimman
Waivan alle vaatinunna: 5
Yksi tauti tappavainen,
Toinen nälkä näännyttävä.
Josta laulan laulun pienen,
Aivan surkean sanelen,
Yli maissa muisteltavan. 10
Kuinka taitanen todella
Minä suuren surkeuden,
Ilmoittaa asian suuren,
Laulun lailla toimitella,
Ruveta runon tapahan 15
Sanoja sovittamahan,
Joka en sanoja saata
Pannakaan paperin päälle,
Enkä ollenkaan osoa
Panna kättä pännän päähän? 20
Totta laulan laatuistani,
Sanat suomeksi sovitan,
Niinkuin yksin ymmärtänen,
Opettamatta osannen.
Koska vuotta Woidellusta 25
Jo tuhat jälelle jääpy,
Ja yli sadan kahdeksan
Kolmekymmentä kulunut,
Wielä kolme kirjotettu
Päälle kolmenkymmenenki, 30
Sillon alko aika kallis,
Taudit aivan ankarimmat,
Kovat koko Suomenmaassa,
Raskahimmasti rajuta:
Monet taudit muuttuvaiset, 35
Lavantauti laatuinensa,
Kulkeva kova Koleri,
Punatauti tarttuvainen,
Jotka monta maanpovehen
Kaasit kyllä kymmeniä, 40
Tuhansia turpehesen;
Saatit aivan surkiasti
Monta lasta vanhemmista
Orvoksi, isättömäksi,
Monta vanhaa varatointa 45
Turvasta tuettomaksi.
Olis vielä viimmesetki,
Wielä vissillä tavalla,
Kurjimmalla kuolemalla,
Kaikki nälkä näännyttänyt, 50
Kaikki kaatanut kumohon,
Jos ei julkinen Jumala,
Isä aivan armollinen,
Oisi kautta Keisarimme,
Ruhtinaanne rakkahimman, 55
Huvettanut, huojentanut,
Tämän näljän näännyttävän.
Witsa ankara, vihanen,
Yli maassa mainitussa
Piti päälle pitkän ajan, 60
Aivan kurjasti kulutti
Entiset elovaramme,
Teki kaikki tasaseksi,
Isotki talonisännät
Kerjäläisten kaltasiksi; 65
Josta sitten kaikki kansa
Aivan pitkiltä pitivät
Waellusta vaivaloista.
Sillon kuulu kurja ääni,
Ani vaikia valitus, 70
Puhe leivän puutoksesta,
Näljän pelvosta pahasta,
Kuolemasta katkerasta,
Kansan kärsimän majoissa,
Majoissa ja matkateillä; 75
Josta pappimme parahat,
Oikiat opettajamme,
Aina saattivat sanoman
Kirjain kautta kiiruhusti
Esivaltamme etehen. 80
Sillon kuulu Keisarille
Suomesta hätäsanoma,
Näljän vaivasta valitus;
Joka kohta kuultuansa,
Saatuaan hätäsanoman, 85
Anto käydä itsellensä,
Sydämellehen syvältä,
Tämän suuren surkeuden.
Kohta riensi rakkahasti
Alammaistensa avuksi, 90
Niinkuin oikia isäntä,
Tarkka haltia talonsa.
Laitti viljan muilta mailta,
Elon tuotti tuonnempata,
Kiiruhusti kulkemahan 95
Ravinnoksi riutuville.
Täyttäpi tässä sanansa,
Mitä eellä ennusteli,
Koska allensa aneli,
Omaksensa meitä otti. 100
Lupasi lujasti sillon,
Saneli sanoilla näillä:
"Minä tahdonmielelläni
Täytteä tässäki maassa
Makasiinit mainittavat 105
Hädän varaksi hyväksi."
Joista sitten kruununmiehet,
Palveliat parahimmat,
Kohta kansalle jakovat
Elatuksensa etehen; 110
Joista kaikki kerjäläiset,
Huonommatki horjuvaiset,
Saivat einehen apua. —
Waikka kuulu kuollehia,
Tullehia Tuonelahan, 115
Ei ole kuultu kuitenkana
Näljän kautta nääntyneitä.
Siitä tunnemma todeksi,
Kuinka on eläntä kaunis
Sulosessa suosiossa, 120
Hallussa hyvän isännän,
Alla vallan armollisen,
Joka ei soisi yhdenkänä,
Huononkahan horjuvaisen,
Tulla turmasta tuhohon, 125
Wahinkohon voittomaalla.
Josta kaikki kuulusalle
Kiitos olkoon Keisarille
Aina meitä auttamasta!
Sanokaame Suomalaiset 130
Onnentoivotus Hänelle:
Aivan armias Jumala,
Iankaikkinen Isämme,
Suo sa vuosia satoja,
Ilosia, armahia, 135
Ruhtinalle rakkahalle!
Anna Hällä aina olla
Sydän aivan armollinen,
Alimmaisille avoinna!
Anna suuri suosiosi, 140
Ollaksensa onnellisen,
Aina siunatun Sinulta,
Sekä sotatanterilla,
Että rauhan riemutöissä!
Wielä taivahan talossa 145
Siunaa siellä sulollasi.
Ilollasi iäisellä,
Kirkkahalla kruunullasi!
Mutta aina muistakaame
Kuningasta korkiata, 150
Sitä kaikkivaltiasta,
Jok' on tehnyt taivahatki,
Kaikki meret, manteretki,
Kuulusat kuninkahatki,
Esivallat valmistanut!
Hälle suusta Suomalaisten
Soikohon tämä sanoma,
Tämä kiitos kuulukohon:
"Herra kiitetty olkohon,
Isäin Jumala!
Lässä ja kauas soikoon
Ääni kaunis tai:
Kiitetty ylistetty
Herran neuo ain!
Jost' on meille tehty
Apu armias näin" j.n.e.
* * *
Wielä nyt sanon sanoja,
Muutamia muistuttelen, 160
Suomessa surullisille,
Murehissa murtuneille,
Alla vitsan vaipuneille:
Elkääte nyt kuitenkana
Totisesta toivostanne 165
Syöskö teitänne syvältä,
Herran pelvosta hyvästä
Aivan pelkohon pahahan!
Elkää kuitenkan epäilkö
Armiaan Isän avusta! 170
Totta on tämäki vitsa
Julkinen teko Jumalan —
Etsiväinen etuamme,
Onneamme, autuuttamme,
Neuovainen nöyryytehen, 175
Kehottava kärsimähän.
Muistakaate mitä muinen
Sano Herra Saalemissa,
Juudassa Jumalan henki,
Miehen kautta kaunihimman: 180
Että jäänehet jälille
Siinä Herran Sionissa
Pitäisit Pyhät oleman.
Josta syystä syntejämme
Muistakaame muinosia, 185
Joilla aina ansatsimma
Raskahimman kangastuksen,
Jotka syöksivät syvältä
Meidät alle armottoman,
Walitettavan vahingon. 190
Pyytkäme parannus tehdä,
Katumuski kiiruhusti;
Siitä taivahan talossa
Enkelit ilottelevat,
Herrakin hyvillä mielin 195
Taudit poies poistelepi,
Witsansa vähentelepi,
Keventää kovan kätensä,
Wielä siunaa Sionissa,
Auttapi asunsiansa 200
Surkialla Suomenmaalla;
Wielä' antaa armostansa
Kesät kaikki kaunistavat,
Wiljavuodet viljasimmat,
Isän maalla ilmestyä; 205
Täyttäpi surusen Suomen
Herra aivan armollinen
Itse suurella ilolla.
Jo nyt lauluni lopetan,
Poies puuttuvat puheeni, 210
Jot'en jaksane jutella,
Enkä yksin ymmärrellä,
Wihasuutta Herran vitsan.
Eipä taito taitavana
Ylös voine ymmärteä, 215
Eikä armon avaruutta
Selväksi ulos sanoa
Taida kieli kerkeänä.
Täm' on laulu laulettuna
Alla ajan surkehimman, 220
Kun ei yöllä ollenkana
Unta silmät ottanehet;
Enkä löytänyt lepoa.
Kuullessani kuolevilta,
Että jääviltä elohon, 225
Sairahilta surkehilta,
Aivan kurjan kuikutuksen,
Waikian malitusäänen.
Jälkimaine. Tuota kukana ei kummastelle, jos talonpoikasen tekemässä runossa kehnompiaki paikkoja löytyisi ja semmoisia sanasopunsa vuoksi luulisimma nykysessä olevan vv. 45, 128, 169, 199, 202, joissa sanat: vanhaa, olkoon, elkää, siunaa, antaa eivät tee oikein soivata runoa, ellei niitä äännettäisi: vanha, olkon, elkä, siuna, auta, taikka kolmitamuisesti: vanhoa, olkohon, elkeä (elkä'ä), siunoaa, antapi, vaan jommoisina ne eivät mahdu nykysiin paikkohinsa. — Muuten pidämmä tätä runoa mielensä ja järkensä puolesta hyvin ansiollisena ja osottavana millä kannalla Kristillisyyden tunto ja sitä seuraava mielenlaatu on näillä Pohjanki mailla rahvaassa elämä. Erittäin kiittäisimmäki Kiantalaisia näillä seuduin oppinsa ja taitonsa puolesta niissä asioissa. Mainittava asia on seki, ettei Kiannalla vielä ole ilmestynyt semmoisia erikoita uskon asioissa, joita täällä kerettiläisten nimellä tutaan ja joiden kanssa kylläki sopimattomasti oikiat jumaliset, herännet ihmiset usein seotetaan. Olisiko siihen syynä, mitä Hengellisissä Sanomissa, 1837, siitä asiasta kerrotaan.
Mielellämme olisimma tässä Seppäsen runossa lukeneet jonkun kiitossanan niillenki varakkaammille maaveljillemme Eteläsuomessa, jotka mainittuna surkiana aikana eivät säästäneet varojansa millä voivat taudin ja näljän kanssa Pohjosessa taistelevien maamiestensä hätää lievittää ja jolla apuunrientämisellänsä todistivat, että
Waikka vuosituhansia
Mont' on vaipunut välihin,
Alkaen ajasta siitä,
Jona pienestä pesästä,
Ylen köyhästä kodista,
Entiset esiisämme,
Suvun Suomen suurentajat,
Haarausivat hajalle,
Yksi sinne, toinen tänne,
Kolmas kunne'ki osasi;
Niin on Wielä veljeyden
Tunto muisto muuttumaton.
Waan nykysempä runon teentäajalla Seppänen ei vielä tainnut tietä'kän heidän lahjoistansa, koska enimmäksi osaksi joutuivat vasta myöhemmin tänne hätälaisten avuksi.
v. 35—41. Kolera ei Suomessa ollenkan näyttänytse, kun ainoastaan valtamaatien seuduilla Pietarista Turkuun saati, juuri nimeksi muutamissa Hämeen kylissä ylempänä. Waan Pohjanmaalla olivat vielä Kolerataki kuolettavammat Lavantauti ja Punatauti liikkeellä. Paikka paikoin kaasivat joka viidennen eli kuudennen hengen, niin kuin Sotkamossa ja Paltamossa. Wähän lauhkiampia olivat Hyrynsalmessa ja Kiannolla, ei kuitenkan niin, ettei olisi sielläki ollut surkeutta jäämään asti. Niin esimerk. Tormuan talosta Kiannolta, ei kaukana Seppäsen paikalta, kuolivat toinen toisensa perästä koko talon väki, 10 elikkö 11 henkeä, ettei jäänyt, kun muuan pieni lapsi jälille.
v. 50. vuonna 1832 ei monessaki kohti saatu mitä riihessä käyttää. Jonka tähden tuli suuri nälkä maahan, että ilman ulkoavutta kyllä olisiki muutamin paikoin nälkään kuoltu.
v. 65. Moniki näljältä ahdistettu lähti perehinensä talosta, usiammat Wenäjän Karjalaan, toiset omaan maahan, Savoon, Hämeeseen ja muualle.
Jotta yhdestä katovuodesta niin suuri hätä lovesi näille seuduin, taitaa monestasi näyttää kummaksi. Syy siihen oli, että edellisetki vuodet olivat vähän niukemmat ja ettei täällä vielä ole oikein totuttu (jos konsa totuttanee) hyvinä vuosina kehnompain varoja säästämään. Ne harvat, jotka sen ovat tehneet, niillä kyllä aina on kokenut olla'ki eloa, vaikka usiampaaki katovuotta on jäletysten ollut. Waan enimmät ovat antaneet vuoden tuoda, vuoden viedä, vuoden toisen toiviossa.
Yhteiset, jakamattomat metsät, maiden ja tilusten siitä seuraava arvottomuus (jonka tähden niitä usein myöskennelläänki ja vaihetellaan, kun hevosia muualla) ovat mielestämme suureksi osaksi syynä tämmöiseen huolettomuuteen.
Suomen Kielen Lausukoista.
Kuolan kaupungissa mennä talvena ollen ja Lappalaisia odottaen, joiden puhetta myöten piti tulla minua sieltä Suomen puolelle Inarijärven seuduille viemään, vaan eivät kyllä hopusti tulleet, kävi oloni siellä melkiän pitkäksi ja ika'väksi. Pian kylläytyneenä Wenäjän kieleen, jonka oppimalla esinnä toivoin ajan joutusammasti kuluvan, mietin jokai toista huvempata askaroimista, niin viimmen päätymä Suomen Lausukkain käsiksi, joista kyllä jo ennenki olin monasti sinne tänne ajatellut, ehkei suuresti mitänä paperilla näkyvätä saanut. Waan koska onki yhden ikävä sitä laatua, että usein ikävyttää ja rasittaa toisiaki, niin jo edeltä varaten pyydän anteeksi lukiolta, kun tällä, ja kentiesi jos vielä toisellaki kuulla tulen heille entistäniki ikämämmäksi. Ilmanki ovat kieleen koskevat kirjotukset semmoisia, joita harvat rakastavat lukea. Mutta toisella mielellä ovat ne kuitenki tarpeellisia ja niin verrattavat maaruokkoon, joka myös kyllä on vaivaloinen, vaan jota ilman maa ei kanna suotuja hedelmiä. Suomenkielisten Lausukkain opissa on päämaalimme selvimmällä ja lyhimmallä tamalla saada kaikki ohjot niin osotetuksi, ettei jäisi yhtänä Lausukkasanaa, jota ei ulkokielinenki helposti osaisi käyttää. Sen ohessa olemma ahkeroinneet saada kaikki Lausukat yhteistä lakia seuraamaan, kosk'ei löydykän niissä semmoisia erotuksia toinen toisensa rinnalla, kun esimerkiksi Latinalaisissa Praes. amo. amas, emo, emis; Perf. amavi, emi,; Fut. amabo, emam edl. Emme kuitenkaan pidä sopimattomana, usiampiaki käytelmiä (Conjugationes) Suomen Lausukkasanoille, vaan ainaki pitäisi samassa niiden synty ja suku toinen toisensa kera selvitettämän. Sitä työtä olemma seuraavissa lehtilöissä yrittelevät, hymin jo alkaessaki sen tieten, että ei ole'kan yrityksemme kaikille otollinen, vielä vähemmin täydellinen. Waan kun nähtäisi itse perustuski kelpaavaksi, jo tuosta sitte aikaa voittain saattaisi syntyä parempiki ja täydellisempi rakennus.
* * * * *
§. 1. Kerroimma mennämuoden Maaliskuun Osassa sanain kolmeen pääosaan jakauman eli olevan Nimukoita, Lausukoita, Mäliköitä. Lausukoita olivat kaikki sanat, joilla taisi toista käskeä, taikka jotai tapähtumata menneestä, nykysestä eli tulevasta ajasta lausua. Niin esimerk. sanat nostaa, tulee, soi, sataa, mahtaa edl ovat Lausukoita, sillä kaikilla niillä taitaan toista käskeä siihen työhön, oloon eli tilaan, jota itsillä niillä sanoilla mietitään ja kaikilla voidaan jotai ajallista tapahtumata lausua. Käskevällä tavalla sanot: nosta', tule', soi', sada', mahda' ja lausuvalla tavalla nostaa, tulee, soi, sataa, mahtaa nykysessä eli tulevassa ajassa, vaan menneessä: on nostanu, tullu, soinu, satanu, mahtanu. Sanoja: minä, itse, meri, lauta, väärä, korkia, ei sovi ollenkan sillä tavalla käyttää, kun eivät ole'kan Lausukoita, vaan Nimukoita. Samate myös sanoja: jo, eli, asti, kohta, että, toki ei sovi Lausukkain tavalla käyttää s.t.s. jotai niillä käskeä eli tapahtuvan tahi tapahtuneen lausua, sillä ne kaikki ovat Wäliköitä.
§. 2. Ehkä ylehensä semmoisia, kun vasta sanomasta pääsimmä, ei kaikki Lausukat kuitenkan ole yhtä Muotoa, vaan jakauvat kahteen eri Muoton (Formae). Toisilla lausutaan jotai tehtävän, toisilla jotai tehtäväksi suattavan ja sitä myöten on Lausukoilla seuraavat kaksi Muotoa: Tehtävä Muoto (F. Activa), Saattava Muoto (F. Passiva) Edellistä Muotoa, ovat sanat: nostaa, soutaa, arvaa, jälkistä: nostetaan, soudetaan, arvataan.
§. 3. Tehtävän Muodon Lausukat ovat kolmea Lajia (Genus), kukali niiden työ, toimi, mieli eli tarkotus a) koskee muihin, b) vaarantaa itseä tekiätä, c) on olollansa pysähtyvä, ei muihin, eikä itseen tekiähän koskeva. Nämät kolme Lajia nimeltänsä ovat:
Muunnehtuma Laji (G. Activum),
Itsehtyvä Laji (G. Reflexivum l. Medium),
Oleutuva Laji (G. Neutrum).
Muunnehtuvaa Lajia ovat sanat: nostaa, muuttaa, kastaa, siirtää, joiden kaikkein mieli eli tarkotus on tekiästa muunne uloutuva, siihen aineesen nimittäin, jota nostetaan, muutetaan, kastetaan, siirretään.
Itsehtyvä Laji on kahta Syntyä (Species):
Liite'synty (Sp. Composita),
Johde'synty (Sp. Derivata).
Liite'syntyä ovat: nostaksen, muutaksen, kastaksen, siirräksen; Johde'syntyä, jossa on kolme pukua, ovat sanat: nostauu, nostautuu, nostauntuu, muuttauu, muuttautuu, muuttauntuu, kastauu, kastautuu edl. Kumpasessaki Synnyssä ja Johde'synnyn kussaki Puvussa on Lausukan mieli eli tarkotus jälle kääntyvä itseä tekiätä kohti, taikka toisin sanoen: nostaksen, nostauu, nostautuu, nostauntuu edl, yksikun sanottaissa: nostaa itsensä, joista kahdesta sanasta nykyään tavallinen nostaksen ensialkuansa onki yhdeksi liittäynyt.
Oleutuvaa Lajia ovat Lausukat: jää, nousee, kääntyy, seisoo, pala'a, istuu, tuulee, joiden mieli ja tarkotus ei liikuta itseä tekiätä, eikä ulollista ketänä, vaan oleutuu, seisottuu eli pysähtyy sillänsä.
§. 4. Kussaki lausukassa erotetaan kahtalainen Aika (tempus).
Menevä Aika (T. praeteriens i.e. Praesens et Futurum)
Mennyt Aika (T. Praeteritum).
Menevässä Ajassa ovat sanat: nostaa, nostetaan, seisoo; Menneessä: nostanu, nostettu, seisonu.
§. 5. On myös vaariotettavaa kahdeksan Tapaa (Modus), joita myöten kuki Muoto, Laji, Synty ja Puku Lausukkasanoissa käytetään. Nämät tavat ovat:
Lausuntatapa (M. Indicativus),
Arvelotapa (M. Consessivus),
Kerrontatapa (M. Historicus),
Ehdontatapa (M. Subjunctivus),
Toivontatapa (M. Optativus),
Käskentätapa (M. Imperativus),
Nimentätapa (M. Infinitivus),
Mainintatapa (M. participialis).
Lausuntatapa suorastaan lausuu jotai tapahtuvan eli tapahtuneen, esimerk. nostaa, on nostanu.
Arvelotapa arvelee (epäelee, myönnyttää) jotai tapahtuvan eli tapahtuneen, esimerk. nostanee, lienee nostanu.
Kerrontatapa kertoo, mitä jona toisena aikana oli tapahtuva eli tapahtunu, esimerk. nosti, oli nostanu.
Ehdontatapa ehdottelee jonkun toisen asian turvassa, keralla, mainimalla eli ajattelemalla mitäkuta tapahtuvan eli tapahtuneen, esimerk. nostaisi, olisi nostanu.
Toivontatapa toivoo, suopi, suatsee jotai tapahtuvan) tapahtuneen, esimerk. nostaohon, olkohon nostanu.
Käskentätapa käskee, kehottaa, yllyttää, esimerk. nosta', ole' nostanu.
Nimentätapa ainoastaan nimittää ilman tarkemmin määräämättä jotai tapahtuvata eli tapahtunutta, esimerk. nostaa', olla' nostanu.
Mainintatapa myös ilman tarkemmin määräämättä mainii jotai tapahtuvan eli tapahtuneen, ollen siinä Nimentätamasta erotettu, että käyttää Lausukkasanan Mainikkain tavalla, koska Nimentätapa sitä vaston pukee ne pian Perukkasanain muodolla, esimerk. nostava, nostanu.
§. 6. Mitäkuta asiata sanotaan yhden eli usiamman toimittamaksi ja siitä saapi Lausukkasanoillenki kaksi Lukua (Numerus), jossa ovat;
Yksikkö (N. Singularis),
Monikko (N. pluralis).
Yksikössä ovat sanat: nostaa, ilmauu, seisoo, Monikossa: nostavat, ilmauvat, seisovat.
§. 7. Niin Yksikössä, kun Monikossa lausutaan tapahtumista kolmeen kohtaan: omansa tekiän kohtaan, kerallisen (keralausujan, kanssapuhujan) kohtaan eli jonkun muun läsnä eli poissa olevan kohtaan. Siitä siis Lausukoille syntyy kolme kohtaa (persona) kummassai Luvussa, jotka ovat:
Omakohta (I. persona),
Kerakohta (II. persona),
Warsikohta (III. persona).
Omakohdassa ovat sanat: nostan, seison, nostamma, seisomma; Kerakohdassa: nostat, seisot, nostatta, seisotta; Warsikohdassa: nostaa, seisoo, nostavat, seisovat.
Ensimmäisissä kuudessa Tavassa erotetaan joka kohta toisestaan ja sanomma niitä sentähden yhteisellä nimellä Kohdallisiksi Tavoiksi (Modi personales); jälkimmäisessä kahdessa Tamassa, Nimennässä ja Maininnassa, Kohtia ei eroteta, vaan siotetaan niitä Nimukka-sanain lailla ja siitä saapi niille nimensä Sialliset Tavat (M. Casuales).
§. 8. Nämät kuusi asiata ovat siis itsekussaki Lausukassa muistettavat:
Muoto, Lasi, Tapa, Aika, Luku, Kohta ja Itsehtyvässä Lajissa vielä
Synty ja Puku. Niin esimerk. on sana nousee Oleutuva Tehtävä Lausukka,
Lausuntatavan Menevässä Ajassa, Yksikän Warsikohdassa.
§. 9. Kullaki Lausukalla löytyy, taikka ajattelemma löytyvän Warren (Radix), joska muut erityiset käytelmäpaikät samasessa Lausukassa yhteistä lakia myöten ovat johdettavat. Semmoisia Warsia Lausukkoihin: kantaa, ristii, uskoo, kylmää ovat Perukkanimennät: kanta, risti, usko, kylmä ja Lausukkoihin: turvaa, varjoaa, savuaa, kehrä'ä Kohdintasiat Perukoista turva, varjo, savo, kehrä. Waan Lausukoilla vie, tuo, nostaa, katsoo, ei löydy muita, kun ajatellut varret: vie, tuo, nosta, katso, jos lienevätki nämät muinen Perukoita olleet. Ylehensä tavataan Warsi Tehtävän Muodon Lausuntatavassa ja Yksikön Warsikohdassa, raamatussa ja muussa kirkkokielessä enimmiten sillänsä muissa kirjoissa joko sillänsä eli pääte'äänikkeen pidentämällä eli liitteen pi, vi, yhdistämällä. Niin ovat Lausukoilla: luo, nai, kaataa, ilmauu, ilmautuu, ilmauntuu, lukee, juoksee, alenee, taritsee, arva'a, kehrä'ä helposti havattavat varret luo, nai, kaata, ilman, ilmautu, ilmauntu, luke, juokse, alene, taritse, arvaa, kehrää. Näistä Lausuntavarsista johdetaan esinnä muut erityiset Tapavarret, joista sitte omituisten Kohta eli Siapäätetten lisäämällä saadaan muut käytelmäpaikat (Kohdat, Siat) kussaki Tavassa. Tämä muiden Tapavarsien johdelma Lausuntavarressa käypi sillä tavalla, että Lausuntavarsi niissä saapi erityiset jatkokset, jonka ohessa se toisinaan muutamien jatkosten edellä muuttaa eli peräti menettää päätteensä. Semmoisia Warsijatkoksia Tehtävässä muodossa ovat: isi, j, ka, ko, ma, mainen, minen, ne, nu, ta, ti, va. Kerakkeilla[9] m, v alkavaiset eivät tee minkänlaista muutosta Lausuntavarren päätteessä, vaan ne, jotka alkavat ainoilla[10] i, j, k, n, t, toisinaan tekevätki joista sekä muista yhteisistä vaariottamisista Lausukkain käytelmässä seuraavissa §) 10, 11, 12, 13, 14, 15 kohta saamma tilan täydellisemmästi kertoa.
§. 10. Seuraava i lyhentää Warsipäätteen [1] ja yhteenjuoksuttaa kanssansa:
I. Pitkät päätteet: aa, ie, no, uu, yy, ää, yö,
Pitkiksi kasikkeiksi: ai, ei, oi, ui, yi, äi, öi.
II. Pitkät päätteet: ai, oi, ui, äy,
Ainasovuiksi: aji, oji, uji, ävi. [2]
III. Lyhyet päätteet: a, o, u, y, ä, ö,
Epäveros. kaksikkeiks: ai, oi, ui, yi, äi, öi.[3]
IV. Lyhyet päätteet: e, i
Äänikkeeksi: i. [4]
§ 11. Seuraava j yhteenjuoksuttaa kanssanssa lyhettynä:
I. Pitkät päätteet: aa, ie, uo, uu, yy, aa, yö,
Pitk. kaksikkeiksi: ai, ei, oi, ui, yi, äi, öi,
II. Pitkät päätteet: ai, oi, ui, äy,
Ainasovuiksi: aji, oji, uji, ävi. [5]
III. Lyhyet päätteet: o, u, y, ö,
Epäveros. kaksikkeiksi: oi, ui, yi, öi.[6]
IV. Lyhyet, päätteet: a, ä, e, i
Äänikkeiksi: i [1]
§. 12. Seuraavat k, n, t liitetään Warteen sillänsä paitsi tavuilla he [1], le, ne [2], re, se [3], 'a, 'ä päätyvihin varsihin [4]. Niissä muuttuvat pääte'äänikkeet e, a, ä lyhyiksi i, o, e, joita jonkun täysikerakkeen jälkeen ei millään merkitä, paitsi sillon, koska seuraavat kerakkeet k, t itset jälle menehtyvät (k. § 14), jossa tilassa ne vaihtuvat edellisiksi. Puolihon (') jälessä muuttumat o, e seuraaviksi kerakkeiksi n, t ja kerakkeen k edellä t:ksi. Ainasovut ln, rn, sn muuttuvat äänen somemmuuden vuoksi ainasovuiksi ll, rr, ss, ehkä sn kuitenki toisilta sillänsäki pidetään.
[9] Aina, littera; äänike, vocalis; kerake, consonans. Johdesanoja: ainallinen, ainasto, ainastollinen edl. — Ainoja on ennen nimitetty: bokstavi, puustavi, puostavi, puokstavi, puostavi, puostava, kirjanenä, nenä, kirjain, kirje edl. Se muuten paraski nimitys näistä kirjain ei ole soma semmoisissa käytteissä, kun esimerk. kirjaimellinen kirjotus, kirjotti kirjan latinan kirjaimilla edl, jonkatähden pitäisi johonkuhun sopivampaan uuteen yhdyttämän ja sentähden olenki nimityksen aina tässä valinnut. Äänetön (consonans) on myös sopimaton nimi, jonkatähden sitä olen kerakkeeksi nimittänyt ja kaksiäänikettä (diphtongus) olen mainiva kaksikkeeksi.
[10]. Warsipäätteet ovat taikka pitkiä taikka lyhyitä s.t.s. Warren pääte'tavut äännetään taikka kahdelta taikka yhdeltä äänikkeeltä. Pitkiä ovat päätteet kaikissa yksitavuisissa ja oi-päätteisissä usiampitavuisissa Warsissa, lyhyitä muissa. Lyhyet päätteet erotetaan kolmeen lajiin: a) päätyvät ne tavuilla he, le, ne, re, se; b) tavuilla 'a, 'ä; c) jollai muulla yksiäänikkeellisellä tavuella. Koska Puolihota (') 'a, 'ä; päätteissä ei kaikitse kirjoteta ja saman päätteen edellä aina käypi joku äänike, niin on sillä tavoin vieretysten sattuvat kaksi äänikettää muutamilta luettu pitkäksi päätteeksi. Kuitenki ovat ne oikioista pitkäpäätteisistä erotettavat, joita vaan kaikki yksitavuiset ja oi-päätteiset usiampitavuiset Warret ovat.
1) Nämät aji, oji, uji lyhenevät tavallisesti pitkiksi kaksikkeiksi ai, oi, ui; toisin ainasovuiksi ae, oe, ue; aei, oei, uei; aje, oje, uje; ajei, ojei, ujei. Esimerk. sojisi, tavallisesti soisi (Sav. Karj.); soesi, soeisi, sojesi, sojeisi (Turussa Uudella maalla edl).
2) Toisin äänikkeiksi a, o, u, y, ä, ö; aj, oj, uj, äj, öj. Esimerk. antaisi toisin antasi (Sav. Karj.); annaisi (annajsi) (Tur. Uudm.).
3) Toisin kaksikkeiksi ei, e; i-i kaikissa, vaan e-i ainoastaan korollisissa tavuissa, harvon korottomissa, eikä koskaan korottomissa he, le, ne, re, se päätteisissä. Esimerk. karsisi toisin karseisi (Häm. Tur.); anelisi t. aneleisi; imisi t. imeisi.
4) Toisin k. §. 10. II. 2. Esimerk. naji tavallisesti nai t. nae, naei, naje, najei (Häm. Tur. edl). .
5) Toisin äänikkeiksi o, u, y, ö. Esimerk. uskoi t. usko (Sav. Karj. Kaj.). Itsehtyvissä Lausukoissa, jotka päätyvät tavuilla tu, ty edelläkäyvillä a'u, e'u, e'y, i'u, i'y, o'u, u'u, y'y, ä'y, ö'y katoo toisia puhe'tapoja myöten pää'te'äänike ja t seuraavan i edellä muttuu s:ksi. Esimerk. ilmautui (ilmautu) t. ilmausi (ilmaut'i).
(1). a, ä, e, i oikeimmin lyhenevät puoliäänikkeiksi: o, e, i, e, joista a) i:ssä syntynyt jälkimmäinen e toisia puhetapoja myöten pysyyki, juosten seuraavan j kanssa kaksikkeeksi ei eli äänitteeksi e (karsi t. karsei, karse). Edelliset o, e, i katovat myötänsä, paitsi Puolihon (') ja kerakkeen (t) jälessä, joiden kanssa toisin vaihtuvat kerakkeeksi s. Niin tapahtuu b) Puolihon (') jälessä kaikitseki (esimerk. arva'i t. arvasi), vaan c) kerakkeen t jälessä ainoastaan sillon, koska edelliset vierusainat ovat joitakuita l, n, r, aa, ie, ii, ou, uo, uu, yy, yö, äy, ää, öy, (esimerk. souti t. sousi.) Myös d) pysyy o kaksitavuisissa varsissa, joiden edellisessä tavuessa on joku äänikkeistä a, e, i. Semmoisissa se seuraavan j kansa tekee kaksikkeen oi eli äänikkeen o (esimerk. lauloi t. laulo). Waan e) jos a edellisessä tavuessa on seurattuna joltai muulta ainalta, kun yksinäiseltä l, n, r, u yhteenjuoksee o-j kutentahansa joko kaksikkeiksi oi eli äänikkeeksi o, i (esimerk. laittoi, laitto, laitti).
1. Seuraavan k, n, t edellä muuttuvat varret teke, näke varsiksi tehe, nähe (esimerk. tehkö).
2. Kolmetavuisissa ne päätteisissä varsissa muuttuu keraketten k, t, edellä lyhetty pääte e kerakkeeksi t, jonka ohessa edellinen n katoo, esimerk. yletkö, ylettä. Samalla lailla katoo n kerakkeen t edellä muissa tapauksissa, esimerk. sanoissa muuatta, tuta, käätä.
3. Päätteissä kse katoo k myötänsä ja s. seuraavan kerakkeen k, n, t kanssa yhtyy kun muissaki se päätteisissä varsissa. Samate katoo t kaksitavuisissa tse päätteisissä varsissa, vaan kolmi ja usiampitavuisissa varsissa, joissa eritapoja myöten ts vaihteleksen ainojen ht, tt, ss, h kera, muuttuu ts seuraaviksi kerakkeiksi n, t ja k:n edellä t:ksi. Warsi seiso tekeypi eritapoja myöten varreksi seise jonkun kerakkeista k, n, t seuratessa, esimerk. seisonut t. seissyt.
4. Seuraavan t edellä menehtyy kuitenki toisia puhetapoja myöten pääte'äänike a, e, ä niistä tavuilla ta, te, ta päätyvistä varsista joiden päätteen edellisessä tavuessa on pitkä äänike avoina eli kerakkeilta h, l, n, r, s seurattuna, esimerk. kaatata t. kaatta. Samalla tavalla tunteta t. tutta (lentätä t. lettä). Itsehtyvissä Lausukoissa, joiden varret päätyvät tavuilla tu, ty edelläkäyvillä a'u, e'u, e'y edl (K. §. 11. III. 2) katoo toisia puhetapoja myöten pääte'äänike u, y, esimerk. antaututa t. antautta.
(Lisää ja loppu toista).
Satuja.
1. Harakka.
Ylpiäluontonen harakka löysi riikinkukon sulkia ja tekeysi mielestään koriaksi niitä päällensä pukien. Semmoisena jo pitiki itsensä ei muita riikinkukkoja kehnompana, joiden parveen lensiki, entiset toverinsa ja ystävänsä omasta suvusta ylenkatsoen. Waan riikinkukot kuitenki tunsivat hänen harakaksi tavoiltaan ja karkotit hänen seurastaan, kun ensin olivat sulkansa hyvin pois nykkineet. Häveten lähti hän jälleen toisten harakkain parveen, vaan nämätkän ei enää suanneet häntä joukossaan, kun ennen parempana muka ollessaan oli heidät ylenkatsonut. Niin täyty hänen kaikilta hyljättynä elää yksinänsä.
Ei pitäisi laina-vaatteilla herraksi ruveta.
2. Janis ja Warpunen.
Kotka hätäytti jänistä ajamalla, jotta tämä viimmen ei enää älynnyt, mihen paeta, vaan kellistyi paikalle ja huokui raskaasti. Sen näki varpuinen lähellisestä puusta ja rupesi pilkkaamaan sanoen: "no, Jussi rukkaseni, kunne'ka nyt muinen keviät jalkasi heitit tahi minkätähden et juokse? Ei sinussa taida kuitenkan kotkalle vastustajata olla." Waan hänen toista onnettomuudessaan niin pilkaten tuli kotka havatsematta ja söi esiksi hänen itsen.
Siksi toista pilkkaat, kun sattuu omaan nilkkaan.
3. Humala ja Kataja.
Humalamvarsi nousi maasta, kääreysi lähelliseen katajaan ja kasvo sen rankaa ja oksia myöten vähässä ajassa aina latvaan saati. Sitte siitäki ilmaan kohoten rupesi pilkkaamaan katajata ja sano: "voi sinuaki! siinä, kasvat, kasvat, jos sataaki vuotta, etkä pääse sen korkuiseksi, kun mi nä sadassa päivässä." "Niin kyllä onki, vastasi kataja, suuri erotus meidän välillä siinä asiassa, vaan on se vielä toinenki erotus: yhtä liukkaan (pikasesti) kun kasvoit, talven tullen jälle kadotki, minä talvesta en ole millänikän."
Joka kiukkaan nousee, usein kiukkaan lankeaaki.
Suomen kansan Armuutuksia.
1. Hirsi alla, hirsi päällä, vähä vaahtea välissä.
2. Hyppii, koppii, yhteen suppuun supristaksen.
3. Häntä eellä, pää takana.
4. Ikenetön, akanaton, aitan parvessa.
5. Iski tulta Ilmarinen, välähytti Wäinämöinen.
Osviittoja. 1. Nuotio. 2. Kylpyvasta. 3. Puntari. 4. Woi. 5. Ukontuli.
Suomen kansan Sanalaskuja.
1. Ei lupaus taloa hävitä.
Niin toisinaan sanotaan, mutta paljoa paremmin sanottu on: lupaus on velkaa pahempi ja ennen mies maansa syöpi, ennen kun sanansa syöpi. Sillä luvata ei pidä, mitä ei täytetä'ki.
2. Ei ole huuten huokiampi, eikä parkuen parempi.
Sanotaan niille, jotka yhtäläiseen kipujansa, vaivojansa eli muuta onnettomuutta valittavat.
3. Ei ole aina Antin tuulet, viel' on tuulet Tuomahanki, Pietarin perän takana.
Ellös sentähden ylen ihastuko yhdestä pahasta päästyäsi, koska taitaaki toisia lähestyä.
4. Ei näöltä voita syöä.
Ei kauneudesta yksin ole apua, jos ei muuta hyvää keralla ihmisessä löydö.
5. Leikki se kun leipä loppuu, se tuska kun tupakka loppuu.
Useinki tapahtuu, ettei tähellisemmistä asioista pidetä samaa huolta, kun tyhjistä, joutavista.
6. Hiljaa härkä kyntää, tasasen jälen tekee.
Hätäileminen, ylenjouduttaminen tahtoo monasti pilata töitä.
7. Kyllä maalla majaa on.
Näyttää kuitenki toisinaan, kun ei olisi kylliksi, joka taitaa siitä tulla, että kaikki ei tyydy pienempään, kohtuulliseen majaan. Makedonian mainio kuningas, Suuri Aleksandro, vielä lassa ollen, rupesi itkemään, kuultuansa tähdetki taivahalla olevan täytetyitä ihmisiltä eli muilta elämiltä, samatekun tämä meidän asuttamamme maaki. Opettajan kysyessä, mitä itki, vastasi poika sitä itkevänsä, kun vielä ei ollut tämäkän maa kokonaan hänen allansa ja niitä kuitenki löytyisi usiampia, joihin ei millään pääsisi. Suurenko majan maalla jätti semmoinenki mies toisille ihmisille? —
8. Kyllä elävä kuolevansa tuntee.
Woi jos useimmin muistaisiki kuolevansa!