MEHILÄINEN W. 1837.
Syyskuulta.
Kehotus laulamaan
Laula, laula, kieli keito!
Suu kurja sulin pakaja!
Etpä sillon laajon laula,
Etkä äijin äännättele,
Kun viisin vyötettänehe, 5
Kuusin kengiteltänehe,
Surman suitset suun eessä,
Surman päitset päälaella,
Surman ohjat olkapäillä.
Laula, laula, kieli keito! 10
Suu kurja sulin pakaja!
Etpä sillon laajon laula,
Etkä silloin äijin äännä,
Kunsa vieähän viluhun,
Pakkasehen paiskatahan, 15
Lauta alla, toinen päällä,
Kupehella kummallai.
Laula, laula, kieli keito!
Suu kurja sulin pakaja!
Etpä sillon laajon laula, 20
Et sillon paljon pakaja,
Tuonen tuopin tuomisilta,
Manan kannun kantimilta;
Kehnot siell' on tuopintuojat,
Kannun kantajat katalat.' 25
Jälkimaine. Tämä pienonen runo on Uhtuman kylästä Wenäjän Karjalasta kirjotettu ja näyttää, ei ollehenkaan esivanhemmillamme aivan ilosta päiviä Tuonelassaan odotettavia. Wäärässä ainaki taitavat olla, jotka luulevat heidän Tuonelataan eli Manalataan jona maanalasena asuntona pitäneen. Sihen uskoon ei juuri näy jälkiä runoissa, vaan paremmin toiseen, että olisi äärimmäisten ihmisten asuntopaikasta ollut joltai vedeltä erotettu. Ettei sana manala ole sanoista maan ala yhteen juoksutettu, todistanevat ilman muuta sanat mana, manata.
Pieksiäisen Panettelemasta, Hämettä Häpäsemästä.
(Wasten Waaraslahden Kaisan Runoa, Elokuun Mehil. 1836).
Jo tuli juttu julkisesti,
Saatu on laulu laitettuna,
Poikaiselta Pohjanmaalla.
Poika ruhjuksi runosi,
Hämäläisiä häpäsi, 5
Jost' on mieli muutuksissa,
Sydämeni suutuksissa,
Pieksiäisen pieksemistä,
Laulun laittajan puheista.
Woipa pöllö, pölkkypäinen! 10
Kun ei saata solvaamata,
Hämettä häpäsemätä,
Runojansa rustaella,
Kirjotella Kaisastaki,
Taikka muistaki monesta, 15
Neitsyistä näppäristä,
Pohjanmaanki mainioista.
Sanon suorasti sanani:
Ole ilman solvaamata,
Hämettä häpäsemätä, 20
Pännälläsi pieksemätä!
Hämeessä on hyviäki,
Hämeessä on huonojaki,
Samoten kuin Savossaki,
Että Pohjolan perillä, 25
Kaukanaki Karjalassa.
Eikö ole Hämäläinen,
Kasvanut Hämeen kylissä,
Itte Jaakoppi Juteini,
Joka ainaki alotti 30
Ensin työlle työntäyä,
Suomen soittokanteletta,
Hartahammalla halulla,
Käsissänsä käännätellä;
Josta sitte muutkin miehet 35
Savmat opin oivallisen,
Herätyksen herrasmiehet,
Suomen solmeta sanoja,
Kirjohinsa kiinnitellä.
Waan jos tahdotkin tapella, 40
Oivallisesti otella,
Pyydän Sua heittämähän
Pari kopekkaa kokohon,
Että saataisi Sanomat,
Sitä varten valmistetut 45
Ittepäällänsä erittäin,
Kussa kempit keskustella,
Toinen toista haukutella,
Saisit aina aikalailla;
Kutka sitte kuttuttaisi 50
Pännäsotasanomiksi;
Paljo onkin pyytääkseni
Minun näitä Mehiläiseen.
——
Sinä Hämettä häpäset,
Solvaset Hämeen sukua; 55
Eikö ole omassa maassa
Kyllä työtä kynälläsi,
Laulullasi laittamista? —
Olenpa kuullut kummempia
Pohjanmaanki poikasista, 60
Kuin ovat pojat poloset
Tavoissansa taidottomat,
Naidessaki naurettavat,
Etteivätten ensinkäna,
Tutki tointa lajinkana, 65
Morsiantensa mokomat.
Eikä myös muusta menosta
Pidä pitkiä puheita,
Ei tahdo tapoja tietä;
Sitä vaan varottelevat, 70
Puhemiehiltä puhuvat,
Kyläkunnin kuulustelvat,
Mistä tukku tuhansia,
Saisi satoja kätehen.
Niin on tyttö tyhmempikin, 75
Kelpopiika kehnompikin,
Waikk' on taidoton tavoissa,
Tyhmä töissä, toimissansa;
Tyttö tylsä hyppysistä,
Ettei tartu taitavasti 80
Kutomahan kangastakan,
Neuloksia neulomahan.
Eikä lankaa laadullista,
Kehrää ensin kelvollista:
Sykkärä joka syleltä, 85
Katkos kahdelta syleltä.
Niidet ei nouse nostamata,
Eikä syöstävä osa'a,
Juokse'kan jukuttamata;
Lapasia laineittaisin, 90
Koko kangas kirjavana.
Ei osaa olutta panna,
Maustella maltahita,
Ruan keittää kelvottoman,
Padat polttaa pohjillensa. — 95
Waan miehet Hämehen maalla,
Pojat taitavat taloissa,
Puhemiest' ei ensinkänä
Ota asian aluksi;
Itte silmillä sitoopi, 100
Avionsa arva'api,
Sitte kirjan kirjottapi,
Tykö työntäpi paperit,
Kuin on ensin kyllin nähnyt
Tytön taitoja, tapoja; 105
Nähnyt taidon tansissaki,
Kuinka irki ittestänsä,
Ompi valpas varpahista;
Käynyt kanssa kammiossa,
Saanut nähdä neuloksia, 110
Kangaspaikkoja paraita,
Pienen paidan umpeloita:
Onko hyvä hyppysistä,
Tarkka, sormista terävä;
Askareihin aina nopsa; 115
Kuinka aina aikasehen
Lähtenepi läävähänsä,
Lennättäpi lehmäin oljet,
Heinät lampaille ladosta;
Osanneeko olven panna, 120
Makujuoman juoksutella;
Kuinka keitto kelvollinen,
Kuinka kanssa kaakku kypsi,
Kaikki paikat puhtahana;
Onko pesty penkit, pöydät, 125
Onko laattiat la'astu,
Walkehita vaattehetki,
Kaula kauniisti sidottu.
Kuin on taidon tarkon nähnyt,
Opit oikein havannut; 130
Tuosta alkaa tunnustella
Luonnön lahjoja lujia,
Sydämenkin siveyttä,
Ettei ole suuri suulta,
Eikä leuoilta leviä: 135
Kuinka veisti vehnäsuulla,
Kanssa vierasten visersi;
Kuinka päivän kuluttua,
Ehto'olle ehdittyä,
Wiepi vierahan levolle, 140
Wuotehen varustelepi,
Polstarilla pehmittäpi,
Kamarissa kaunihissa;
Jossa vieras viipymätä
Saapi unta onneksensa. 145
Sitte tullen toisen päivän,
Aamulla ja aikaseenki
Tyttö häntä tervehtäpi,
Hyvä huomenta sanopi,
Sulhaistansa suuteleeki; 150
Kantaa kahvea hänelle,
Antaa vielä aamuryypyn,
Saattaa sitte suurukselle,
Wiepi vierahan ruvalle.
Niin on kyllä neitsyitä 155
Hyvänlaisia Hämeessä,
Waikk' ei sihti silmäin eessä,
Häntä velmuja vetele.
Muuten on puku pulskiasti,
Kaunis kattoa jokaisen. 160
Itte langan laittelevat,
Kehräävät, keikuttelevat,
Aamupuhteilla varahin,
Että myöhän ehtoisilla.
Itte kankahan kutovat, 165
Kaunihisti kalkuttavat.
Itte kanssa kaikkityyni
Lenningitki laittelevat;
Ei menetä mestarille,
Rahojansa raatarille. 170
Kaikki kaulakoritukset
Itte tyttäret tekevät;
Neulovatten neulallansa
Koukkujasi konstikkaita,
Kukkaisia kaunihita, 175
Kamritsiin kahisevahan,
Tyllihinkin tyyrihisen,
Ettei enän ensinkänä
Saa rahoa Raumalaiset
Pitseistänsä pienoisista. 180
Täällä tyttäret Hämeessä
Kaikki jo kirjoittavatki,
Suomen vallan suorastikin,
Wenäjänkin vähitellen
Nimiä nimittelevät. 185
Tansit monet taitavasti,
Oikein tansata osaamat;
Katrillia kaunihisti,
Mallan hyvin valssiakin,
Marsyskata maittavasti, 190
Engelska on entisellä,
Polska ei se paljo potki.
Waan jos tahdit tansissakin
Kyllä oikein osaavat,
Niin ei säästä sormiansa 195
Talikkoonkan tarttumasta;
Ei lapio paljo paina
Ajallakin ollessansa,
Eikä vanko varsinkahan
Rasita roviomailla. 200
Weisaelisin vähäsen
Wielä meidän miehistäkin:
Meidän miehet miehulliset,
Urohomme oivalliset,
Suotkin kaikki, suurimmatkin, 205
Korkeat, kivisimmätki,
Kiertelevät, kääntelevät,
Woimallansa vääntelevät,
Ojilla ojittelevat,
Kuivina kukoistamahan, 210
Kaunihisti kasvamahan;
Josta meitä moni muukin
Kiitti työssä kiivahaksi,
Talon töissä taitavaksi.
——
Paljo olis pantavata, 215
Wielä veisaeltavata,
Waan on aika aivan kallis,
Ahtahat myös ajatukset;
Eipä päästä paljo lähde,
Kuin en tullut keksimähän 220
Wiisauden viljamaita. —
Juteini se juttelepi,
Sananlaskussa sanopi,
Kirjain kautta tyhmemmänkin
Wiljelevän viisautta; 225
Minä en tiedä miesi raukka
Nimiäkän nimitellä,
Missä viisaus makaapi,
Maanneeko joka miehen päässä.
Waan jos varsin makaisikin, 230
Kuitenkin on kulkialla
Tie tietty turvasampi;
Se on tallata tasanen,
Eikä eksytä urosta.
Joko laannen laulamasta, 235
Waiko vielä viimeiseksi
(Joska saisin sopivaksi)
Terveisiä toimittaisin
Teille ———
Joka runot rakenteli, 240
Pani lehden lentämähän,
Joka kuulta kulkemahan,
Mehiläisen meidän maalle;
Jota alkovat alussa
Moni täällä moitiskella, 245
Kieltä Karjalan kirota,
Tulen saaliiksi sanoa,
Palamaan paiskattavaksi.
Waan jo tuli tutummaksi,
Sanat senkin selvemmäksi, 250
Ettei laitella loruja,
Eikä runoja revitä.
Näitä teille terveisiä
Totisesti toivottapi
Gustaviksi sillon kuultu, 255
Kosk' on päätä kastettuna,
Toisin: Tureeni suvulta,
Panonimellä Paturi.
Jälkimaine. Nykysestä runosta ja kolmesta ynnä sen kanssa lähetetystä laulustaan, nimittäin: Neittyen Ihanaisuudesta, Neittyen Hyräilemisiä Suvella, Nuoren Miehen Elämästä, saan tekiätänsä tällä tavalla kiittää. Sanotaan sanalaskussa olevan leikilläki siansa, enkä siis luule'kan kenenkän Hämäläisen, vähintäki en nykysen runontekiän, Waaraslahden Kaisan runosta oikein todella suuttuneen. Samalla toivolla painautan tämänki runon Hämeen puolesta, enkä luule siitä Pieksiäisen tahi jonkun muun pahastuvan, jos aina ei kiikettäisikän. Kauaksi jääneitä taitavat jo ne ajat olla, joina todenki perästä toinen maakunta toistansa solvasisi, haukkuisi, herjaelisi. Mitä vieläki semmoista toisinaan kuullaan, tosiaanki ei ole kun silmää leikkipuhetta.
Koska tekiä on siksi minua uskonut, että pyytää muka parantamaan runoansa, josta itseki ottaisi neuoa toistaseksi, niin suatsemallansa saan sanoa ajatukseni, että sanoja: solvaamata v. 11,19 — Hämeessä v. 22,23 — pyytääkseni v. 52 — lankaa v. 83 — kehrää v. 84 — (keittää v. 94 — alkaa v. 131 — kantaa v. 151 — antaa v. 152) — kehräämät v. 162 — maanneeko v. 229 — saaliiksi v. 247, muutamia muita nimittämättä, pitäisi ääntää seuraavalla tavalla: solvamata, Hämesä, pyytäkseni, lanka, kehrä, keittä, alka, kanta, anta, kehrävät, maanne, saaliksi, ennenkun ne oikein hyviä runovärsyjä nykysessä siassaan tekisivät. Niin niitä kuitenkan ei kaikkia Hämeenkän suomessa äännetä.
Mikä v. 73, 74 sanotaan Pohjanmaan poikasia naidessaan huolettavan, taitaa sopia kunki maan ja maanpaikan poikasihin. — v. 92,93. Ollaanki oluen teossa Hämeen maassa paljo oppineempia, kun muualla Suomessa. Pian unhotuksissa on konsti Kajaanissa ja kummassaki Karjalassa, vähä paremmin Savossa ja Pohjanmaalla muistossa pysynyt. — v. 124—126. Huonetten puhtaana pidosta, penkkien ja pöytien pesosta on liiatenki Karjalaisia tätä ennen kiitetty, ei niinkän Savolaisia ja Pohjalaisia, vielä vähemmin Hämäläisiä — hyvä, jos rupeaisivat heki saman kiitoksen ansaitsemaan! Waan pahemmin peljättävä on, että heittävät Karjalaisetki entisen siisteytensä, niinkuin jo kyllä sanotaanki Alakarjalaisten heittäneen, ettei esiisänsä, jos nousisivat haudoistaan, niitä enään tuviksensa tuntisi, v. 127. Waattehissaan taas ovat Hämäläiset koriampia, puhtaampia ja siistimpiä, kun Savossa, Karjalassa, Kajaanissa ja Pohjanmaalla tavallisesti ollaan, v. 133. Sydämen siveys kyllä onki tyttäriä kaunistava, vaan muutamat kiittävät Jumalanpelkoa vieläki paremmaksi, sillä se olisi sekä sydämen siveyden, että kaikennimelliset muut hyveet (hyve, virtus; pahe, vitium) myötänsä tuoma. Paha asia vaan on se, että sen oikiasta laadusta vieläki usein ollaan erituumaset. Esimerk. muutamat luulevat sen kyllä kaulakorituksilta (v. 171), konstikkailta koukuilta (v. 174), kaunihilta kukkaisilta (v. 175), katrillilta, valsilta, varsyskalta, engelskalta ja polskalta (v. 188—192), vieläpä huvin vuoksi harjotetulta kortinlyönniltäki ja muilta syyttömiltä huvituksilta siansa ja arvonsa saavan, muutavat taas peräti toisin ajattelevat. En tiedä, jos muuten tosiki sanalasku: "kohtuus kussaki paras" sopii tähän kohtaan, v. 238. Terveisistä kiitän kylläki ja lainan maksoksi tyännän niitä jälelle sekä runontekiälle, että muille tuttaville Hämeessä. Eihän Mehiläisemme tuosta liikakuormasta väsäyne. v. 246. Karjalaiset taas moittivat "Hämeenkieltä kirjottamani, eikä selvästi sitänä", Savolaiset sanovat, mitä muuta puhemurretta tahansa noudattavani, "ei Savon sanapukua, Savon suomea suloista", Pohjalaiset ja Kajaanilaiset eivät ollenkan omista kieltäni. Joko lieneeki minun, kuin entisen miehen, joka poikane, hevosene kulki kaupunkiin. Jos talutti jälessään hevoista, niin naurettiin, kun ei selkään istunut; jos astu selkään, niin moitittiin, kun itse istu, poikansa anto astua; jos otti pojanki selkään, niin kysyttiin, eikö vähemmällä painolla saisi hevostaan uupumaan; kun taasen lähti itse astumaan, niin hulluksi soimattiin, kun vanhoja jalkojaan ei hevosen seljässä levähtänyt, nuoren poikansa käydä antanut. — Sanalla sanottu, jos miten tahansa olettelihen hevosensa kanssa, niin ei kuinkaan ollut kaikille otollinen. Wiimmen suutuksissa ja hevoistansa kaiken moitteen syyksi päättäen, syöksi sen lähellä olevaan mittaan sinne hukutti, Niin eikö käyne Mehiläisenki.
Sattumia Ilmassa.
(Lisäni ja loppu viimme lehteen).
Leimausta aina seuraa kovempi eli lamiampi paukahus. Ei ainoasti itse leimauksen suuruus, joka kaikitse ei ole yhtäläinen, vaan seki, kuinka etäältä se kullaki kerralla havataan, vaikuttaa erotuksen paukahusten kovuudessa. Mitä pitempi aika kuluu leimauksen ja seuraavan paukauksen välillä, sitä loitompana on ukkonen. Leimaus ainoastaan taitaa vahingoita saattaa, kun sopii sattumaan, se yksin sytyttää, särkee, repii ja kuolettaa, vaan paukahuksesta, ehkä kuinka kauhiasta, ei ole mitänä varottavaa. Paukahus on ainoasti leimausta seuraava ja siltä vaikutettu jymäys, vaikka toisinaan kuuluuki kyllä kovalta ja hirmuselta räjäykseltä. Wielä vähemmin, kun leimahuksen, tunnemma paukahuksen oikiata syytä ja laatua. Jos tulee ilman väkevästä pakkaumisesta ja jällen leviämisestä eli leimauksen saamasta höyrystä, joka yhtäkkiä kehkiäisi, eli mistä muusta, se on meillä tietämätön. Ilma ei ole hyvä johdattaja liekkeelle eli ukontulelle, jonka tähden tämä ei suoraa kulkien, vaan poimitellen eli singotellen lähestyy maata ja maassa kohtaavaisia aineita. Sillon ainoasti koska tämä tuli tiellään tapaa tukkioita eli katketuita johdattajia, tulee se mahinkoja tekemään. Hyvä katkomaton johdattaja sitä vaston viepi sen siivolla maan sisähän, jossa se raukeaa ja häviää. Jokanenki tietää ei joka ukon leimauksen sytyttävän, sytytys on sattumoin ja vaan välistä tapahtuva.
Melkein joka maanpaikassa käypi ukkonen, vaan on kuitenki kovempi lämpimillä, kun kylmillä mailla. Maan kuumallaki peräseuduilla, sekä pohjasessa että etälässä, on ukkonen tuskin havattava ja sen paukahukset hyvin lamioita. Jos kohta ukkonen toisinaan vahinkojaki tekee, polttaa huoneita, tappaa ihmisiä ja muita elämiä, niin ovat kuitenki sen paremmat vaikutukset niin suuriarvosia, ettei näitä pieniä vahinkoja juuri tarvitse lukuunkan ottaa. Se puhdistaa, raittihuttaa ilman ja nähtavästi virvottaa kaikki mitä maalla elävätä tahi kasvavata löytyy. Sen kyllä on itsekuki havannut, kuinka ukkosen käytyä koko luonto yhtäkkiä muuttuu raittiiksi, vaikiasekanen, tukelalaatunen siitä ennen kaikki olo oltuansa. On meillä siis syy ukkosestaki luonnonhaltiata suuresti kiittää, ja sitä vähemmin sen turmioista valittaa, kun jo onki keinoja keksitty, millä niitä ehkästä. Semmoisia ukonvarokeinoja saadaan, jos katkomattomia johdattajia, esimerkiksi pääksytysten yhteenjatketuita mitalikankia eli puikkoja, kohotetaan ukolta varjeltamien laitosten viereen. Niitä johtoja myöten, olkoot jos raudasta, lyiystä, vaskesta eli jostakusta muusta mitalista, kulkee ukkonen siivolla alas maahan ja menehtyy sinne, mitänä tiellään loukkaamatta. Kirkoilla, muilla huoneilla, kaivoilla, vaunuilla ja muilla senlaisilla rakennuksilla pidetään useinki mainitutta ukonmaroja.
Wälimmiten ja erinomattain iltasilla keskottain lämpimien päiväin jälkeen näemmä ilmankulmassa tummia leimauksia, joita ei seuraahan mikän jylinä. Näitä nimitämme salahmaksi. Epäilemättäki ovat ne yhtä laatua, kun tavallinen ukkonen, vaikka ovat loitompana, kun minkä korva kuulisi.
Liekkiöiset, jotka myös iltasilla toisinaan nähdään, kuni kiiluvat, liehuelevat valkiat, tornien, laivamastojen ja muiden senlaisten ilmaan kohoavien, teräväpäisten kappalten tutkamissa myös epäilemättäki ovat yhtä laatua liekkitulen kanssa, vaikkei vielä kyllä tutut luontoansa.
Revontulesta.
Revontuli eli ruianpalo luullaan myös olevan liekkitulen laatua ja niin kyllä taitaa olla'ki. Revontulet ovat kotosia maan perä'äärissä, harvon eteläisimmillä mailla nähtäviä. Eräs matkustaja, joka kauan kulkeissansa Wenäjän maan pohjasääriä, usein oli ruianpaloa likempätä tutkinut, lausuu siitä seuraavalla tavalla. "Se lähtee, sanoo hän, erityisistä loistavista patsahista, jotka melkein yhtä haavaa nousevat sekä pohjasesta että luotehesta ja pian leviävät, kunne'ka peittävät suuren osan taivaasta valollansa. Werrattoman vikevästi leimahtelevat yhdestä kohti toiseen, vihdoin keskitaivaalle saati yleten. Siinä yhdistyvät tulikuohut ja valasevat koko taivaan, jotta näyttää, kun olisi suuri summaton kiiltävä, loistava peite eteen levitetty. Werrattoman kaunis on tämä näkö; kauniimpata tuskin voit ajatella'kan, saati sanoilla mainita. Et kuitenkaan oudokselta taida ilman hämmästymättä tätä uutta ihanuutta silmäillä, sillä sitä seuraa väkevä suhina, jyry ja tohina, jotta on, kun kuulisit yhä kerkiämiseen suuria rakettiloita taikka muita ruuti poltteita uudistellen sytyteltävän ja ilmaan lennäteltävän. Tämän ihmeellisen taivaspalon perästä tulee tavallisesti pohjasemmissa maissa pouta ja tyyni sää; ken tiesi jos sentähden ei koko ruianpalo tulle ilmassa häälymistä höyryistä, jotka tällä tavalla menettävät liekkeensä ja sitte alasputoavat."
Saksassa ja sitäi eteleläisemmissä maissa, esimerkiksi Italiassa, ruianpalo harvon nähdään, jos ei nouse kovin korkialle taivaslaelle. Sentähden ovatki muutamat luonnon tutkiat kieltäneet sillä mitänä erityistä ääntä eli suhinaa seurassa olevan, joka kyllä täältä Pohjosesta ei taida'kän sinne kuulua. Jopa oudommaksi katsotaan ruianpaloa Eteläsuomessaki, enkä muista sielläkän sen suhinaa ni konsa kuulleeni. Waan maamme Pohjosissa äärissä on ruianpalo hyvinki tavallinen näkö. Hyvin se siellä myös valasee ja auttaa muuten pimeinä talvisina öinä näkemään. Etelästä maaperää kohti, maan keskustienuasta ja sen eteläpuolisesta välitienuasta ylitultua, taasen tavataan sama palo taivaalla, jota, jos tätä meillä näkyväistä ruianpaloa sopivammalla nimellä sanoisimma pohjaspaloksi, sitä hyvin voisi eteläpaloksi nimittää. Montaki arvelua on näiden taivaspalojen syystä ja laadusta oppineitten keskellä ollut. Uskottavimmasti ne kuitenki alkunsa saavat lieke'aineesta, joka runsaammasti maan äärimmäisiin seutuhin keräytyki ja siellä harvon ukonilmatse purkautuu taikka muulla tavalla maan sisähän johdatetaan, liionki kehnoja johdattajia ollen jään ja lumen, joilla maa peräseuduillaan yhtäläiseen katetaan.
Tulipalloista.
Toisinaan nähdään pallokkaisia, ehkä harvon täysiymmyrkäisiä, erisuurusia, kiiltäväpurstosia, tulisia harkkoja halki ilman kiidähtävän, sitte maahan putoaman ja hirmiällä räjähyksellä särkymän. Ennen vanhaan pidettiin niitä jotai onnettomuutta aavistavina ja kutsuttiin tulisiksi eli lentäviksi traakeiksi. Siinä, jossa alaspudonneinna särkyvät, tavataan suurempia eli pienempiä kivikiskoja, jotka päällyspuolin jollai kuonalla katetulta sisältä löytään olevan monenki-laatuista mineraalia. Selkiästi havataan näiden tulessa olleen ja pudottuaan usein löytään kyynärän eli enemmän maansisähän työntyneinä. Mainittava asia on, että jos missä maanpaikassa tahansa näitä kiviä tarkemmin tutkitaan, niissä aina löyttiin yksiä aineita, rautaa, rikkiä, talkkia, hiekettä ja muita semmoisia, eikä koskan toisessa paikassa, mitä ei toisessaki, vaikka kyllä otettiin eriajoillaki pudonneita kiviä tutkittavaksi.
Muinen ei vähintäkän tietty, mistä nämät kivet olisivat peräsin. Sitte ruvettiin arvelemaan, olevan niiden kuun tulivuorista ilmaan viskotuita, maahan sinkoamia. Uskottavampi on kuitenki, mitä näkyjään enimmät luonnontutkiat päättavätki, niiden itsessä ilmassa syntyvän, siinä aikansa häälyvän, sille maata likemmäksi joutuen alas putoavan ja vikevällä vauhdilla pudotessaan kuumuvan. Samalainen taitaa vielä nykysinäki aikoina kummaksi katsotun kivisateen syy olla. Ja miksipä kyllä ei voisiki erityisiä kiviä ilmassa syntyä — päättävätpä luonnontutkiat kokonaisia maitaki aika ajalta uudelleen ilman avaruudessa sikiävän ja entisten keralla määrätyitä teitä ja piirejänsä samoamaan lähtevän.
Tähtilennoista.
Sees iltoina näemmä usein, kun lähtisi tähti sialtansa ja putoaisi maahan. Sitä luultiin ennen öljysekasista eli muista ilmassa syttyvistä höyryistä tulevan. Todenmuotosempi on kuitenki lentotähtien yhtä laatua olevan, kun tulipalojenki. Waan kaikki, mitä tästä aineesta voisimmaki lausua, on vielä pelkkää arvelemista, ei tiettyä totuutta.
Wesikaaresta.
Kaikki juorut vesikaaresta, kun olisi joku eränen kapine, onsi sisältä, hopia eli kultakannut päissä, jolla ukkonen joisi vettä meristä, järvistä, lampiloista, joista eli hetteistä — ja jonkatähden vesikaarta myös ukonkaareksi toisella nimellä sanotaanki — ne kaikki ovat tyhjiä, joutavia lastenloruja. Wesikaari ei ole mikänä suuri kumma, vaan hyvin älyttämä luonnollinen asia, joka tulee auringon säteiten taitusta sadepisaroita kohti ja joka sentähden ei ilmau'kan, paitsi missä samalla ajalla sataa ja päivä paistaa. Siitä ei kuitenkan seuraa, että aina näkisimmä päivänki paistavan, kussa näemmä vesikaaren, sillä päivä kyllä voipi lähettää säteensä ylös ilmaan sadetta kohti, vaan sillä paikalla, kussa itset olevina, näkymätön olla. Myös havatsemma vesikaarta katsellessa itsemme aina olevan päivän puolella kaarta taikka molempain välissä ja että muuttuessamme johonkuhun toiseen paikkaan, kaariki sitä myöten muutteleksen taikka peräti katoaa; että päivän korkiammalla ollessa kaari on matalammalla, vaan alempana ollessa päivän, kaari korkiammalla. Syy näihin kaikkiin ilmestöihin on jo sanottu, nimittäin päiväsäteitten taittu vesipisaroita kohti sateessa. Auringon säteet kun joutuvat hienommasta liikkumasta aineesta paksumpaan eli paksummasta hienompaan, ilmasta esimerkiksi veteen eli vedestä ilmaan, eivät mene suoraan, vaan tekevät pienen polven rajapaikalla. Tätä kyllä merkillistä säteitten polveumista siitä sädepolveksi sanotaanki. Sitä myöten kun säteet taittuvat terävämpiin eli tylsempiin polviin ilmautuvat seuraavata seitsemän vesikaaren haamua. Suoraan juokseva, taittumaton sade saattaa valkian haamun, vaan muut taittuvat säteet sitä myöten, kuten aina enemmin ja enemmin taittuvat, ensiksi punasen, sitte helävän, keltasen, vehriän, sinisen, muservan ja punasinisen, joka viimminen onki se haamu, ku ilmautuu säteen enimmästi suorasta poikettua.
Ei kuitenkan kaikitse auringon paistoissa ja sataessa vesikään näy, ainoastaan sillon, koska sadepisarat kumoavat aurinkoa vasten kun seinän, johon auringon säteet paistavat. Ei kyllä pysähdy'kän pisarat paikallansa, vaan alasputoavat ja palkitaan uusilta kerkiämiseen, joka juuri tekee saman asian, kun jos olisivat yhdet pisarat paikallaan pysyväiset. Niinpä kehrätessäki et näe välipaikkoja kehrärattaassa, vaan yhden jotkottoman pyörän. Jos auringon vastanen pilvi ei satu yli taivaan olemaan, niin katkeaa kaari ja näkyy niin monena palasena, kun pilvilonkkiaki. Usein näet yhden vesikaaren päällä toisen vielä suuremman, vaan tummemmilla haamuilla, kun alimmainen. Koskihouruilla, pyörivillä vesirattailla ja ylehensä, missä vesipisaroita seinäntapasesti tulee tihiämmässä aurinkoa vasten olemaan, näet samanlaisen komian, ihanan, haamukuvaelman, kun vesikaaressa taivaallaki.
Auringon ja Kuun Kehistä.
Neki tulevat säde'taitusta, ei kuitenkan kirkkaasti läpikuultavissa vesipisaroissa, vaan niissä vesihöyryistä syntyneissä jääneulasissa, joita usein asuskelee ilman ylimmäisissä äärissä. Paljas höyry matkaansaattaa samanlaisen kumouksen, jos esimerkiksi pidät palavan kynttilän kiehuvasta vedestä nousevissa höyryissä. Kokonaan toista laatua ovat auringon ja kuun sapet, joita myös toisinaan taivaalla nähdään ja jotka ovat ikäskun varjokuvia auringosta ja kuusta. Uskottava on näissäki muodoksissa yhtenä syynä olevan ilmassa löytyvien jääneulasien ja toisena on epäilemättä auringosta ja kuusta lähtevät säteet, jotka näiden kalvoa vasten taittuen, siinä kuvaavat itsen kuun ja auringon levyen. Päivänsappia on seitsemiäki yhdellä kerralla havattu.
Oulusta Elokuun 5:nä päiväna, vuonna 1837.
Kertomuksesaan Suomenkielisistä Sanoma-Lehistä, tämän Kuun Mehiläisesä, mainittee R. Tiilonen tietävänsä, kutka alusta aikain ovat toimittaneet Oulun Wiikko-Sanomia; mutta kun niiden Toimitttajat eivät ole tahtoneet tulla Yhteiselle Kansalle tutuiksi, eivätkä koskaan painattaneet nimejänsä mainittuin toimitustensa alle, niin ovat nimitetyn Kertomuksen Lukiat, täällä Pohjan perällä, imehelleet, mistä sen kirjoittaja on saman tietonsa saanut, eivätkä voi he uskoa muuta, kuin että se on tuulelta tullut, josta muueki erehyksen alaiset ilmoitukset maailmasa syntynsä saavat. — Sillä hyvä: — Kertomuksesa Oulun W. Sanomain Latelioista on erehys; — mutta se saapi jäädä semmosekseen; sillä sen oikasemalla rikottaisiin mainittuin Sanomain sekä entisten, että nykyisten Toimittajain mieli.
Muuan Mehiläisen Lukioista.
Tarina Ketusta ja Hukasta.
[Kylmäsalmen kylättä Kiannalta kirjttettu ja tähän yksillä sanoilla pantu.]
Kettu miehen näki siikoja vetävän, rekehensä panevan, kotiin lähtevän. Juoksi eellä, nakkausi tiellä kuolleeksi. Mies tulee, näkee, nostaa siikojen päälle rekehensä, niin lähtee jälessänsä kotiin vetää jytyttämään. Kettu siitä siiat metsään luopi, jo tuntee mies kuormansa keviämmäksi, katsahtaa taaksensa, siinä samassa kettu reestä metsään, yksi ainua siika miehellä enää reessä. Mies hänelle ei voi mitänä, siiat kanssa poissa, pahoilla mielin lähtee kotia. Kettu siikansa yhteen läjään kerää, tulee susi paikalle, näkee ketulla siikaläjän, kysäsee: "mistä sinä niitä siikoja saat?" "Saa niitä, kun pyytää," vastasi kettu. "Millä keinolla niitä pyyetään?" — "Menet tuonne Ilmolan avennolle, kun hyvin kiiluvaisia taivaalla näkyy, pistät häntäsi veteen, piät siinä yön seuvun, niin sihen siikoja tarttuu, sitte nostat jäälle ja korjaat kotiisi; sillä tavalla niitä pyyttään." — Meni susi, teki, kun kettu oli neuonut. Aamulla kettu Ilmolan emännän luoksi: "susi aventosi porkkaa." Heitti kirnuntansa emäntä, juoksi mäntä käessä avennolle, suelle hätä, jo häntä katkesi, kun oli jäähän kylmettynyt. Kettu sillä ajalla voin kirnusta söi ja juoksi irvistellen pois, kun näki emännän jälle tulevan. Metässä taasen tapasi suen kovin suuttuneena, kun jo toki arvasiki itsensä ketulta vietellyksi. Kun toki ei tohtinunnakan sutta vastaan ruveta, niin piti pakoon lähteä. Wiimmen ei enää voinutkan eestä juosta, niin pistäyty puunjuuren ala. Susi sieltä sai jalan suuhunsa ja puri kipiästi. Kettu: "ahah! puunjuurtapa puretti, pure, pure, kyllä puunjuuri kestää." Susi, kun luuli juurta purevansa, heitti sen purennan ja tavotteli ketun jalkaa. Nyt vasta sai oikian puunjuuren suuhunsa. Kettu kun sen havahti, valittamaan: "elä, kulta kukkiseni, pure niin kovasti jalkoani, heitä toki henki, vielä olisin sinulle monessa asiassa avuksi, kun nyt armahtaisit!" Niin armahti susi, heitti puunjuuren suustansa ja rupesi taasen ketulle ystäväksi. Menevät siitä yksin neuvoin jyväsuovan alta jyviä keräämään. Keräsivät, minkä voivat ja kävivät jo viimmeistä kertaa uusia jyviä suovan alta noutamassa. Kettu vaan yhä kostoa miettii suelle, kun oliki häntä pahasti ajamalla hätyytellyt. Niin alko tulta iskeä, eikö saisi sutta suovan kanssa poltetuksi. Susi: "mitä sinä nyt teet, kettuseni?" — "Ilman aikojani sinulle huviksi kalahuttelen." Sai viimmen tulen ja laski suovan palamaan. Siinä susi palo pahaksi, kauniskarvanen sitä ennen oltuansa. Niin lähettiin puimaan jyviänsä. Kettu orsille hyppäsi, sieltä katsella tirkisteli; susi pui, jotta hiki koko ruumiista juoksi kun vetenä. Kysyi viimmen ketulta: "miksipä sinä vaan siellä istut, et puimaan tule'kana?" — "Tätä lakea kannatan, jottei päällemme putoaisi," vastasi kettu. — "Hyvä, hyvä, kettuseni, otatti susi, piä lujasti kiinni, jo kohta saisinki puiuksi." Sai puiuksi susi ja viskatuksi, sillon kettuki orsilta alas. Oli tullut jyviä jommoinenki läjä, akanoita arvattavasti paljoa suurempi. "No kumman läjän näistä nyt sinulle annan?" kysy susi. Wastasi kettu: "kun suuremman vaiman olet sinä nähnyt, niin ottoos suurempi läjäki, välttää pienempiki minulle." Susi siitä suuresti ihastu ja sentähden vieläki, kun jonkun suuresti ihastuvan nähään, sanotaan: ihastuu kun susi ruumenkokoon. Lähtivät siitä jauhamaan kumpiki elojansa. Suelta akanat kivien välissä vaan sihisivät, ketun jyräsivät jauhatessaan. Kysyi susi ketulta: "minkätähen sinun kivesi panee jyr, jyr ja minun sih, sih?" "Se tulee siitä, vastasi kettu, että minä panen hietaa sekaan." Niin löi susiki välimmiten kourallisen hietaa kiven silmään ja sai sillaa kivensä jyräjämään. Rupesivat sitte puuroa keittämään kumpiki jauhoistansa. Suen puuro tuli mustaa, ketun valkiata, vaan sitä susi ei kuitenkan sattunut kohta näkemään. Waan kun tuli susi ennen syömään ruvettuansa ulkona pistäymään, niin otti kettu sillaikaa vähäsen suen puuropa'asta omahansa. Tuli susi jälle ja rupesivat syömään. Susi maisteli suussaan puuroa ja sano: "eipä tämä maista juuri miltään; anna'pa, kettu, maistaakseni, minlainen sinulla on puuro." Anto kettu pa'astansa, vaan suen omaa puuroa, jonka oli varastanut. Maisto susi ja kun ei tuntenut sitäkän paremmaksi, lausu: "yksi mämmillä maku, yksi tapa talkkunalla." Syöessään kuulivat hevosenkellon, niin teki mieli, puuron päälle hevosen lihaa syöä. Lähtivät ajamaan ja susi kun saavutti, iski hampaansa hevosen lautasiiin. Waan kuinka lienee syvään purrut, ei saanutkan enää irti. Hevonen laukkasi, minkä voi ja veti suen perässänsä. Kettu jälestä huusi irvistellen: "kunne meiän Pekkaa nyt vieään?" — "Elä enää, Mikko kulta, viemisiä kysy; silmät tähtiä lukepi, sääret honkia hosupi." Sihen loppu se tarina.
Satuja.
1. Kurki ja Riikinkukko.
Kurki ja riikinkukko rinnottelivat, kumpi heistä olisi toistaan parempi. "Kun toki kehtaatki minun rinnalleni vetäytyä, sano riikinkukko, etkö näe mimmoiset minulla on koriat, hohtavat sulat, kummoiset sinulla kehnot, yksihaamuset, talonpoikaset." "Siivet ja sulat meillä on lennoksi, vastasi kurki, niin lähtekäämepä koittamaan, kumpi korkiammalle pääsee." Samassa kohosi ilmaan ja riikinkukko jäi paikalle häpeämään.
Ei näkö työtä tee, kauni kaskea rovitse.
2. Orava ja Pähkinä.
Orava löysi pähkinän ja rupesi järsimään, sydäntä suuhun saadaksensa. Wiimmen suuren työn ja vaivan perästä saiki. Toiset oravat nähtyä, kovin pienen olevan saman sydämen, sanoivat: "ja tuommoisesta turhasta palasta rupesit sihen vaivaan?" "Waan sitä makiammalta maistaa sydän, mitä suuremman siitä näin vaivan kuorta järsiessä", vastasi orava.
Pitää sen vaivaaki nähdä, joka jotai hyvää saada tahtoo.
3. Härkä ja Koira.
Härjän ja koiran välillä syntyi riita ja härkä manasi koiraa toraan. Koira ei peljännytkän, vaan rupesi. Härkä luuli kerralla koiran kuoliaksi puskasevansa ja syöksi turpa maassa koiraa kohti. Waan koira väistäysi esinnä ja tarttui sitte torakumppaliansa korvaan, jota ei laskenut hampaistansa, vaikka kuinka härkä vihan innossa puisti päätänsä. Wiimmen piti härjän rauhaa anoa ja voitetuksi itsensä tunnustaa.
Toimella talo eläpi, ei väen paljoudella.
Suomen kansan Arvuutuksia.
1. Ennen uuhi uupuu, kun kytkyt katkeaa.
2. Halli tynnyristä haukkuu, säkenet suusta lentää.
3. Helka juosta helkytteli, helme hännässä helisi.
4. Hiiri heinähän menevi, ei kuhise, ei kahise.
5. Hiiri juosta hipetti, tiukku jäälle tipetti.
Osviittoja. 1. Marja martenensa. 2. Pappi saarnastuolissa. 3. Kirkonkukkaro. 4. Päiväpaiste. 5. Jauhoseulonta.
Suomen kansan Sanalaskuja.
1. Woilla voian vouin rinnan, tuomarin sianlihalla, jottei tuomari toruisi, eikä vouti vormahtaisi.
Manhanaikanen sanalasku, jota harvon nykyaikoina taitaa muistella tarvita.
2. Wilu on pirtti virkun vaimon, palava pahan emännän.
Eipä ole'kan työnteosta kovin palavassa.
3. Tuosta tunnen tuhman miehen: vuoli kieron kirvesvarren, väärän värttinän rapasi; tuosta tunnen tuhman vaimon: syltyssä sukat jalassa, lakki päässä kallellahan.
Jokanenki tutaan töistään ja olennostaan.
4. Toivoo köyhä hyötyvänsä, poteva paranevansa.
Sillon vaan ei ole'kan enää paljoa koko elämästä, kun toivoki on kadonnut; sillä toivopa on ihmisen viimmenen etu.
5. Tekevä toranen vaimo, talon vaimo tappelia.
Ei pahaa, ettei hyvää matkassa.
6. Tauitta vanha kuolee, tuuletta pölhö kaatuu.
Kuvailee ei olevankan vanhoilla pitkän elämän toivoa.
7. Söisi suu, vetäisi vatsa, vaan ei kestä vaate'rievut.
Sanotaan nälkäisistä, kun ruokaan käsiksi pääsevät.
8. Talon kautta talvitietä, naurishalmehen kesällä.
Sillä tavalla kuki työnsä laittaa, millä näkee paremman olevan.
9. Syöpi toukat senki kielen, jok' ei puhu polvenahan, selvitä sinä ikänä, kuulu kullan valkiana.
Wedetään kielailta puheliailta niitä vasten, jotka soimaavat heitä paljo puhumasta.