MEHILÄINEN W. 1837.
Elokuulta.
Pieniä Runoja.
1.
Anna luoja luokosäätä,
Jumala jyväkeseä,
Herra heinän kuivautta;
Saisi orjaki olutta,
Kasakatki kaljavettä.
Anna Herra, suo Jumala,
Anna rauniot rahaksi,
Kimet pienet penningiksi,
Wiisin piikoa piteä,
Kuusin käskynkuulioa,
Oluessa tuopin olla,
Maljan maiossa mahia;
Niin joisin joka oluen,
Joka kannun kaateleisin.
Waan en tieä tihmalleni,
Tällä inhalla iällä,
Katovalla kannikalla;
Raha on Kurssin kukkarossa,
Olu Kirstin kellarissa.
2.
Pitäisinpä mieki piian,
Orjan ottaisin minäi,
Kun ois rauniot rahana,
Kivet pienet penninkinä;
Kun se syömättä eläisi,
Tarkeneisi maattehetta.
3.
Tuumitte emo minua,
Waapotteli vanhempani;
Tuuvitteli turviksensa,
Waroiksensa vaapotteli.
Hyv' oli minun eleä
Hyvän vanhemman varoissa;
Oisi mulla onni ollut,
Etu muutenki eleä,
Waan ma jouvuin juomariksi,
Ratkesin kyläratiksi;
Sikuna minun seotti,
Savuviina siksi saatto.
4.
En minä elä elotta,
Asu ilman ammatitta,
Ennen teltojen tekiä,
Waskivaippojen vanuja,
Kultakangasten kutoja,
Hopiaisten huolittaja.
5.
Sanottiin minunki ennen
Silmin syöväni urohot,
Käsin miehet kätkeväni;
Surma syököhön urohot,
Tauti miehet tappakohon,
Kalma käsin kätkeköhön.
6.
Jos kylä jotai puhuvi,
Naapuri naputtelevi,
Warahin on valvomilla,
Aikasin alottamilla;
En minä kysy kylästä,
Tee tiliä naapurista.
Soisit mun kyläni miehet,
Soisit naiset naapurini,
Sillaksi likasioille,
Paikaksi pahoille maille;
Waan ei luonunna Jumala
Isän lasta luonnotonta;
Poikoa isän periltä,
Lasta vanhemman jäliltä.
7.
Kauan malkio makasin,
Wiikon utra uinuelin,
Nokisilla nuotioilla,
Hiilisillä hiertimillä.
Nousen pois nokinen poika
Nokisilta nuotioilta,
Syli syttä hartioilla,
Waaksa varrella nokea.
En tieä, polonen poika,
Polosiksi päiviksini,
Illalla isäni kuoli.
Aamulla talo hävisi.
Jäini kun jäniksen poika
Jäälle jääkällehtämähän,
Suolle soikarrehtamahan,
Palolle papattamahan.
Parahiks on paita pantu
Lapselle isättömälle,
Pojalle emottomalle,
Warsin vanhemmattomalle.
En tieä polonen poika
Polosiksi päivikseni,
Kunne luome luotu poika,
Kunne aiottu ajame.
Joutaisi joki suloa,
Saisin verkkoni vesille;
Ei oo verkosta veroa,
Werkko viety vierahalle.
Jälkimaine. Tämmöisistä pienistä vanhan kansan lauluista olemma jo Helmikuun osassa t. v. mielemme sanoneet.
**
Ihalaisen runo itsestänsä.
Wasta vaivoissa havahtin,
Wasta tulin tuntemahan,
Mikä perintö minulle,
Onnettomalle osaksi,
Wanhemmilt' on valmistettu. 5
Synnissä minun si'itit,
Häiyn he'elmän himossa,
Haureuessa hosasit;
Kääreit päälle kirouksen,
Jotta armaha, Jumala, 10
Kuule vaivasen valitus,
Heitä hirmunen vihasi,
Minun syntini syseä,
Syökse merehen syvähän,
Äiti lassa äätä neuvo, 15
Waan en iitäkän isältä
Ole tullu tuntemahan,
Josta oppinut olisin
Turmelluksen tuntemahan,
Kuinka aina Aatamista 20
Pirun pettäjän perintö
Ompa jätetty jälille,
Ihmisille itsessänsä,
Kun ei usko uudistane,
Tielle taivahan taluta 25
Elämästä entisestä,
Opin oieian poluille.
Wielä vaivanen valitan,
Sanon toisenki sanani
Olostani, onnestani, 30
Elämästäni, euista,
Kun olen orvoksi osattu,
Warustettu vanhemmilta.
Minkä lahjan lapsillensa
Pahat antavat paremman, 35
Kuinka saattapi sokia
Taiten toista talutella,
Koska kuoppahan molemmat
Kaksinkerroin kaatunevat.
Olen kurja kuleksellut, 40
Oleksellut onnetonna,
Tämän maailman majoissa.
Heti kohta kunnotonna
Alon palaista ajella;
Äiti varo vaattehilla, 45
Että taisin taipalellen,
Kyetä kylän välillä,
Ilman armotta isäni.
Sitte siitä kasvanunna
Suuren suomalla Jumalan, 50
Ehkä oisinki elänyt
Oman käden ompelulla,
Oman hypisen hyvällä,
Waan on vaiva saavuttanut,
Kova onni kohtaellut: 55
Tulin toisen turman alle,
Täyty ruotuhun ruveta,
Että henkeni eläisi,
Pääsis aina päivän päähän.
Wielä sanon viimeseksi, 60
Waikka varsin huolellaki,
Että eläpi isäni;
Talo ompi oivallinen,
Jossa joukolla asupi,
Pitäpi perintöänsä 65
Lasten kanssa kaunihisti,
Jotk' on vaapusta valetut
Weljet vierahat minulle,
Sivukulkiat sisaret.
Palkkavaimo poikinensa 70
Oleskelee onnetonna,
Ei oo koskana kotia,
Kuhun kaulan kallistaisi.
Anna, armias Jumala,
Koto vielä kulkeville 75
Siellä taivahan talossa;
Siell' ei itkua ikänä,
Walitusta vaivasien
Kuulu kuninkaan salissa.
Tämän kehnon kirjotuksen 80
Yöllä ihan yksinäni
Olen tohrinut tuvassa,
Unetonna ollessani,
Josta loppu lukialla.
Jälkimaine. Tästä runosta, jonka Juhana Ihalainen Rautalammilta, on omasta olostansa tehnyt, näemmä (v. 7,8) hänen salavuoteisesti syntyneen, (v. 43—47) piennä kulkupoikana elänen, (v. 52,53) sitte ompeliana olleen, (v. 54,55) vianalaseksi tulleen ja (v. 57) ruodulle pannuksi. Monta ruotulaista ei toki taida'kan löytyä Ihalaisen verosia opissa, älyssä ja taidossa että jumalisuudessaki.
Sattumia Ilmassa.
Pilvistä.
Kaikki vesi ja vetevät aineet maassa huuruavat lakkaamatta, lämpimällä ilmalla ja tuulella enemmin, vähemmin kylmässäja tyynellä. Koska lämme, eli se näkymätön, painoton aine, joka tekee muutamat kohdelmat lämpimämmiksi, toiset kylmemmiksi tunnolta — koska se yhtyy vesisiemeniin, tulevat nämät hyvin ohuiksi, keviöiksi, ilmaan kohoaviksi, nousevat semmoisina maasta ylös ja häälyvät ilmassa, kunka ajan lämme heitä seuraa. Näitä ilmassa häälyäviä vesisiemeniä sanotaan höyryksi. Kun ovatki kovin hienosia ja ohuita, niin niitä silmä ei ollenkan selitä. Kuitenki on niitä aina enemmin eli vähemmin ilmassa, näyttäköön ilma eli taivas, jos kuinka kirkkaalta ja sekeeltä. Tästä höyrystä saapi kaikki ilmasta maahan lankeava vesi, lumi, rae ja muut vetevät sateet alkunsa. Waan siitä ei heti siltään synny vesipisaroita. Esinnä kuvaupi se hienoiksi vesikelloiksi, jotka pilvinä aikansa ilmassa häälyttyä viimmen toisihinsa yhtyen särkyvät, sikistyvät pisaroiksi ja semmoisina jälle sateena alasputoavat, maassa ollen, kunne'ka uudelleen hienontuvat ilmaan nouseviksi, niin yhä ilman ja maan vaiheilla kaikki vesi liikkuen.
Semmoinen on piimien alku eli synty: näkymättömiä Vesihöyryjä nousi esinnä korkiammalle eli matalammalle ilmaan. Waan ilmassa on aina kylmempi, kun alhalla maata vasten, jonka tähden joku osa lämpeestä pian katoo ja höyry muodostuu hienosiksi vesikelloiksi. Nämät, sisältä tyhjiä, häälyvät vieretysten suurissa läjissä, joita kutsutaan pilviksi. Esinnä arvattavasti jähtyy ulkoimmainen pinta höyrystä ja muuttuu ohueksi vesikalvoksi. Semmoisena se on ilmaa raskaampi ja yrittäisi alaspuotamaan. Waan nämät kalvon jähtyneet laidat, vielä höyryssä kiinni, pidätetään siltä, keskipaikka vaipuu, venyy pitkänomaseksi ja muuttuu viimmen kellonmuotoseksi, laitojen päältäpäin likemmä tultua ja toisihinsa yhdistyttyä. Eräs liekkeeksi (electricitas) mainittava luonnonvoima, jonka laadusta ehkä jälkeenpäin tulemma laviammalta mainimaan, muodostaa muutamat pilvet epätasasiksi, somannäkösiksi ja levittää eli hienostuttaa ne niin ohuiksi, keviöiksi, että nousevat monta tuhatta syltä korkeimmainki vuorten päälle. Ne valkoset, epätasaset, pilvet, jotka kesäsaikana usein nähdään erittäin korkialla ilmassa asuskelevan, ovat sitä laatua pilviä. Waan kuta tihkiämmät ja raskaammat pilvet, sitä mustemmat näköänsä ja sitä alempana maata vasten kulkevat. Paksut pilvet kulkevat usein niin matalalla, että korkiampain tornien tutkamet niiltä peitetään ja että keskostenki vuorten nyppylät työntyvät pilvistä puhki. Kun sillon nouset semmoiselle vuorelle, niin esinnä alempana vaellat pilven sisässä, joka kuni muuki paksu sumu kastaa vaatteesi ja estää mitänä ylempätä näkemästä. Ylemmä päästyäsi hälveää vähitellen sumu ja viimmen joudut kirkkaasen päiväpaisteesen, jota äkkinäiseltä et juuri olisi tiennytkän odottaa. Waan näin pilven puhki päiväpaisteesen jouduttuasi, kyllä näetki auringon, mutta maata et ni erota, sillä sama pilvi, joka alempana ollessasi peitti päivän, nyt ylemmä päästyäsi peittää maan silmiltäsi. Pilvien kauniit, komiat, moninaiset haamut, varsinki kevät ja syysaikoina auringon nostessa ja laskeuessa, tulevat niiden, kuten kullonki, sattuvasta alasta eli asettumisesta päivän säteitä vasti. Sillä sitä myöten, kun nämät säteet pystysämmin eli lavemmin pilviä kohtaavat, syntyy erinäkönen kaje, niin ihanat aamuja iltaruskot, samate kaunis monikarvanen vesikaari.
Usvasta.
Usva (sumu, utu) siinä erotaksen pilvestä, että pysyy lähellä maata. Kun nousisivat vesihöyryt sillonki korkiammalle, jopa olisimat, kun pilmet muinenki. Lämpimimmillä mailla ja merillä on usma harvonsattuva, sillä vesikellohin kaikin puolin yhtyvä lämme pian hienouttaa ne näkymättömiksi, korkiammalle kohoaviksi vesihöyryiksi. Kylmissä maatienuissa sitävaston on usvalla oikia asuntomaansa, ja eikö kummallaki ääritienualla, niin pohjasessa kun etelässä, alituinen sumu vallinne. Sumu on monasti niin paksu, että vaivon näet lähimmäisiäkän ympäristöjä. Soissa, nevoilla ja lampiloissa vesi lämpiminä aikoina pian mätänee ja se niistä nouseva sumu on usein seotettu muilla aineilla, pahalle haiseva, termeydelle vastollinen.
Auteresta.
Auer eli paivänsavu on kuivalaattunen sumu sateettomina vuosiaikoina pian alituinen lämpimillä mailla, eikä ulompanakan juuri outo. Kesällä vuonna 1783, koska kauhia maajäristys hävitti Kalabrian maisemia, nousi suuri, suunnaton auer ja levesi pitkäksi ajaksi yli koko Euroopan. Ei ollut mokomampata ihmismuistiin sitä ennen nähty. Arveltiin sitä savuksi suuresta maanalasesta tulesta, sillä maan sisässä uskotaan loppumattoman tulen palavan. Tavallisesta usvasta on auer helposti erotettava kuivuudellansa ja hienon tomun kaltasuudellansa, vaan tyyten sen syytä, syntyä ja laatua ei vielä tuta. Samatekun muuki sumu, ehkäsee auer auringon sateet läpi valasemasta. Aurinko kyllä koko kuvanensa näkyy haitatta silmille, mutta ei vaalevalta, niinkun vesisekasen usvan läpi, vaan tulipunaselta.
Sateesta.
Näkymättömästä vesihöyrystä lämpeen vähetessä sanoimma hienosia vesikelloja syntyvän ja semmoisia kaikkien pilvien ilmassa olevan. Liekkeeltä kehitettuna häälyvät he aikansa ilmassa, vaan sitte lämpeen enemmin vähetessä muuttuvat hienukoiksi pisaroiksi, joita ilma ei voi'kana kauemmin kannattaa, koska eivät ole onsia tahi tyhjiä sisältä. Pudotessaan pisarat puuttuvat toisihinsa ja paisuvat suurimmiksi, kummoisina näemmä heidät sade'vetenä alastulevan. Sade ja sadepisarat eivät aina ole yhdenlaatusia. Ollessa pisaroiten hienosta, kun tomu, sanotaan sadetta tihrusateeksi, paikon vismaksi. Silloin syntyvät pisarat ilman alimmaisissa tienoissa asuvista pilvistä, eivätkä kerkiä pudotessaan muiden kera ylen suuriksi kasvamaan. Jos taasen pisarat ovat suuria ja suunnattomassa paljoudessa äkisti maahan putoavat, niin kutsutaan sadetta rankkasateeksi. Semmoisesti sataa toisinaan kesällä, erittäinki ukonilmalla lieke'pilvien purkautessa. Jos tämä liekkeen purku niin kiukalta eli rutosti tapahtuu, että pisarat kun jokena juolavissa maahan juoksevat, niin sanotaan sadetta pilvisateeksi tahi pilviputoamaksi.
Kylmissä tienuissa sitä ei sada niin määräajalla, kun lämpimissä ja kuumissa. Kylmissä tienuissa on myös vuosia myöten sateentulo epätasasempi, toisinaan runsaampi, toisinaan harvaksempi, lämpimillä ja kuumilla mailla sitä vaston on sateella tarkempi järjestys, jos kohta ei niissäkän vuodet aina ole toinen toisensa mukasia. Ilman vedentulo näillä seuduin on paljoa runsaampi, kun kylmillä maanperillä. Pisarat ovat toisinaan variksenmunan kokosin ja laskeuvat alas enemmin virtomalla, kun satamalla. Afrikassa muutamin paikon on vuotinen vedentulo yhteen paikkaan laskettu tekemän 120 tuumaa, Franskan maalla sitä vaston, ehkä lumi, härmä ja yökaste on laskuun otettu, ei nouse vuotinen vesi 19 tuumaa korkiammaksi.
On maita, joiss' ei sada ollenkan, taikka vaan aikaharvasti, esimerkiksi Aigypton maa. Melkein yhtä harvias on sade monessa paikoin Arabiassa ja Persiassa. Säilyvätki niissä maissa kaikki eräsemmät laitokset vuosituhansia halki, jos vaan ihmisiltä saavat säilyä taikka maajäristykset niitä eivät kukista. Mikä suuri arvaamaton hyöty meillä sateesta on, siitä ymmärtäväisille ei ni tarvinne erittäin lausua.
Ilman tarvallisia sateita tutaan vielä oudompiaki, joita ihmiset usein kummana, jotai erinomaista aavistavana, pitävät, vaikka kyllä ovat luonnollisia, jos harviaampiaki. Semmoisia ovat punasade, jonka äsken kotiloistaan lähteneet perhot punastuttavat; rikkisade, joka muuttuu rikin eli tulikiven karvaseksi erästen puiden keltasesta siemen-jauhosta; sammakkosade, jollan tuulispäältä ilmaan temmatuita pieniä sammakoita tosiaanki sieltä jällen maahan putoaa, eli, kuten usiammin sattuu, sammakoita kätköstään sateen jälkeen suuremmissa joukoissa ulos lähtee, jotta on kun olisivat sadetuita; matosade eli kärpäissade, joka tulee samalla tavalla, kun vastamainittu sammakkosade; jyväsade, koska tuulispäiltä eli muilta myrskyiltä ilmaan temmatuita jyväsiemeniä sataa. Kivisateestä tulemma vasta jälkeenpäin lausumaan.
Lumesta.
Koska ilma jähtyy siksi, että edellämainitut vesikellot jäätymät, niin muuttumat nämät hyvin hienoiksi jääneulasiksi, jotka toven aikaa vielä semmoisinaki voivat pilvissä häälyä. Waan jos sama pilvi menettää liikkeensä, alkavat jääneulaset alasvaipua ja pudotessaan toinen toisiinsa tarkoilla rajoilla yhdistyen muodostuvat lumihöyhelöiksi. Näillä onki siis, ellei tuuli eli muu kohdelma heitä särje, aina hyvin tarkat muodot, useimmitenki erinäisiä pieniä tähtilöitä kuvaellen.
Että lumi, niin kylmiä, kun lämpimiä ja kuumiaki maatienuita kohden syntyy ilmassa, on siitäi nähtävä, että kuumillaki mailla korkeinten vuorten kukkulat ovat lumipeitteessä. Onki tämä lumen synty hyvin luonnollinen asia, sillä ylempänä ilmassa on alituinen vilu. Ei kuumilla mailla kuitenkan lunta sada, paitsi korkeimmilla vuorilla, joka tulee siitä, että lumi sulaa ennenkun alasemmilla paikoilla maahan ennättäisi. Niin oli usein seki vesi, joka meidän mailla sataa, lunta pilvistä lähtiessään, vaan suli pudotessaan, kun tuli maata lähemmäksi ja lämmin alko vastata. Lumen ja jäiten omituisissa oikioissä asuntosioissa, maan Pohjasella ja eteläisellä perällä, lumi ei ni konsa putoa höyhelöissä, vaan pieninä jääneulasina, jotka alastultuansa makaavat, kun hiekka löysällä. Jo Suomenki eteläisemmillä äärillä lumi usiasti sillä muodon sataa, liiatenki pakkastalvina. Waan kuta lämpimämpi ilma on lumen sataessa, kun vaan ei ole siksi lämmin, että lumi kokonansa sulaisi, sitä paremmin puuttuvat mainitut jääneulaset toisiinsa ja sitä suuremmiksi paisuvat lumihöyhelöt. Suurimmia kooltansa ovat keväilla ja syksyllä ta suojasäällä talvisaikanaki. Että Jumala on lumenki meille suureksi hyväksi luonut, se on hyvin tiettävä asia. Suuri etu on meillä siitä yksin matkojenki ja ajojen vuoksi, myös suojelee se laihon ja muut kasvut kylmältä pilaumasta ja mättänemästä.
Rakeista.
Raketten erityistä syntyä ei vielä tarkon tuta. Arvelua myöten ne ilmassa esinnä olivat lunta, joka siellä vaikuttavan liekkeen voimalla liittyi kiintiämpiin palliloihin, niin rakehina alasputoava. Waikka rakeet päältänähden ovatki jääpalasia, niin niillä kuitenki on sisusta luminen. Merkillinen asia on, ettei talvisaikana ja keväillä ni konsa raehdi, eikä myös öilläkän. Usiammasti on raketten sataessa myrskytuuli ja ukonilma. Oppineet ovat koetelleet liekkeen voimalla tavallisista vesipisaroista rakeita kuvailla ja ovat saaneetki. Rakeita ilmasta toisinaan putoaa tuuman paksusta ja vielä sitäi suurempia. On niitä jollonkullon satanut naulanki painosta rakeita. Semmoisia ei kyllä touvot ja hedelmät kiitä, jopa pienemmistäki saadaan usein isot vahingot. Siitä meidän ei kuitenkan tule epäillä, ettei olisi luoja jotai hyvää meille rakehillaki tarkottanut, maik'emme niin sitä vielä käsitä'känä.
Kasteesta ja Härmästä.
Tavallisesti luullaan yökasteen ilmasta lankeaman ja miksi kyllä ei voisiki ilmassa häälyviä vesihöyryjä kasvannoille maassa laskeuta. Epailemätön asia on kuitenki enimmän kasteen maasta ja juuri itsistä kasvannoista lähtevän. Se tapahtuu seuraavalla tavalla: yöllä haalistu eli valjustuu ilma ylempätä, vaan itsessä maapinnassa ja sen kasvannoista säilyy lämme kauemmin. Ne niistä lähtevät höyryt kyllä luontoansa seuraten kohoaisivat ilmaan, vaan tuskin erittyänsä maasta muuttuvat vilulta kohdattuna vedeksi ja pysähtyvät eli jo vähä ylemmäksiki nostua jälle laskeutuvat kasvantojen lehdille, joissa se ei ainoasti päällyspuolella, vaan maahuolellaki tavataan kasteena. Jos kumoat ammeen eli muun semmoisen astian jollekulle paikalle yöksi, ettei ilmasta ni mitä sen alle pääse, niin aamulla jälkeen kuitenki tapaat sen alaset ruohot eli muut kasvannot tavallisessa yökasteessa. Usein tulee kasteelle hajunsa, makunsa ja näkönsäki erityisistä vieraista aineista, jotka höyryn kera maasta nousivat. Niin esimerk. on kaste paikon suolalle maistuva, semmoisissa paikoissa nimittäin, joissa itte maaki on suolansekanen. Sateen jälkeen on kastetta aina runsaammalta, olkoon muuten, jos kuinka poutasää. Sitä vaston on pitkällisten poutain perästä, kaikkein kasvantojen maassa kuivettua, kasteki vähempi. Kuivissa erämaissa, joissa harvon sataa, kastetta ei ni nähdä luonenkan, jos ei mitä mereltä sattuisi ajaumaan. Ne moninaiset, ihanankoriat haamut, jotka aamuisilla, päivän yletessä, kastepisaroita kaunistelevat, tulevat päivänkajeesta kastepisaran ymmyrkäistä pintaa vasten. Kuinka viisaasti kuitenki eikö ole kastettaki luoja maansa kasvantojen virvotteeksi ja menestymiseksi asettanut.
Härmä eli kuura, joka kasteen siasta vilusäällä maan ja kasvannot peittää, ei ole kun hyytynyt kaste. Maasta ja kasvannoista lähtevä höyry, ennen pisaroiksi juostuahan, kylmäntyy hienoiksi jääneulasiksi, jotka toisihinsa määrätyillä kulmilla ja rajoilla yhdistyen, kuvaavat monituisia, somanäkösiä muodostumisia. Huude, joka muutamina talvina puut paksummaltaki metsissä peittää, on samaa laatua, kun härmäki, sillä vaan erotettu, että nousee korkiammalle ja asettuu puihin.
Ukkosesta.
Ukkonen eli toisella nimellä Pitkänen on kieltämättäki komeimpain, ehkä keralla hirvittävienki luonnon vaikutusten sekaan luettava. Leimaus, jyrinä, myrsky ja rankkasade kaimaavat sitä tavallisesti ja täyttävät mielemme hämmästyksellä sekä nöyryydellä suuren luonnon Herran edessä. Kera monituisten muiden luonnonvaikutusten oli ukkosenki syy ja laatu esiläisillemme outo, tuntematon. Luultiin erinäisen haltian eli jumalan pilvissä asuvan, jonka hirviä ääni eli muu ryske ukkonen olisi ja niin luulevat vieläki pimiämieliset kansat jummaliensa vihoissa sillä tavoin pilvissä tölmäelevän. Kuni monesta muusta ennen käsittämättömästä luonnon ihmeestä, on jo ukkosenki syystä, laadusta ja olennosta tarkempi tieto keksitty. Lieke eli se ilmassa sikiävä liekitsemä on pääasia ukkosen ilmautumisessa. Tämän asian esinnä sekä keksi, että oikein selitti mainio Frankliini[8] Pohjasamerikassa samoina aikoina, kun Saksalainen oppinut Winkleeri myös sitä asiata tutki. Monella rohkeimmalla, erittäinki Franskan maan Oppineilta tehdyllä kokeella näiden miesten keksinnöt paremmin vahvistettiin, jottei jäänyt asiasta pienintäkän epäillyksen siaa. Osaavasti laitetuilla lieke'tahvoilla pian jälkeen kuvaeltiin kaikki ukonilman tavalliset kummat, niin jyrinä, kun leimaus, joka vielä saatiin niinki voimalliseksi, että varsinaisen ukkosen tavalla sytytti kohtaavia, palavia aineita ja kerrassaan kuoletti eläviäki. Kuki tieto on itsestänsäki hyvä ja Jumalan ylistystä ihmisissä vaikuttava, mutta keksimä ukonilman laadusta tuli vielä senki kautta hyödyttäväksi, kukali opittiin lieke'voimaa pilvistä maahan johdattamaan, ettei tiellänsä enää saanutkan vahinkoja tehdä, huoneita ja muita rakennuksia särkeä ja ihmisiä kuoliaksi lyödä.
Jo monestiki mainitun liekkeen eräsin laatu on, luoksensa vetää muutamia aineita, toisia pois luotansa työnneksellä, leimahdella, ilmi saada tuli eli valkia, sulata ja tuhata mitaleja. Helposti lentää se läpi muutamien ainetten, vaan läpi erästen toisten, kulkee se työläästi tahi ei ollenkan. Edellisiä siitä syystä sanotaan lieke'johdattajiiksi, jälkimmäisiä lieketukkioiksi. Johdattajia ovat muita aineita nimittämättä, vesi, maa, vaski, ja kaikki muut mitalit; tukkioita ilma, lasi, pihka ynnä muita. Ylhällä ilmassa alinomaa itsestään syntyy ja löytyy väkipaljolta liekettä, vaikkemme vielä tiedä'kän, millä lailla se varsin tapahtuu. Ylhäsemmissä ilman äärissä sitä aina asuu paljo runsaammalta, kun alhasemmissa, joista maa ja muut maassa löytyvät johdattajat sen jälle pian luoksensa vetävät, hävittävät. Ukkosenki käymättä on lieke ilmassa vaikuttava pilvien sekä kuvaannan, että yllä pidännän, kuin myöski lumen, rakehien, ja muiden sade'ainetten siitännän.
Ukkosen leimaus ei ole muu, kun väkevä liekkeen sakene, jonka synnynnästä meillä ei kuitenkan vielä ole varmaa tietoa. Arvellaan sitä kyllä siitä tulevan, että olisivat erähät pilvet täytetyt liekkeellä, toiset tyhjiä. Niin toisten toisiansa lähestyessä purkaisivat edelliset ainettansa näihin jälkimmäisiin ja siitä liekesäkenen yhdestä pilvestä toiseen välähteessä tulisi leimaus. Waan kun ei taitaisikan kaikkea ylellistä' liekettänsä yhdellä kerralla pilvi purkaa, niin täytyisi sen monella uudistamisella tapahtua, siksi että lieke joutuisi tasajakoon niin yhdistyvien pilvien välillä taikka sattuva sade sen pilvistä alas maahan johdattaisi. Kuitenki kohtaavat erinäiset vasteet tätäki selityslaatua ja eräs mainio luonnontutkia päättääki koko leimauksen ei muusta tulevan, kun siitä, että joku runsaampi liekkeen paljous äkisti purkauu ja katoo.
[8] Sama mies, jonka käsialaa meillä on jo suomeksiki kauniisti käätty, monta hyvää neuoa käsittämä kirjanen: Rikkauden Avain ja Onnen Ohjat.
(Lisää toiste).
Lyhyt kertomus Suomenkielisistä sanomalehista.
Wuosina 1776 toimitettiin ensikerran Suomenkielisiä tietosanomia, niin että puoli arkkia kahesti kuukauessa ilmistyi; siis kaikkiaan vuoessa 24 lähteä. Ken sitä lie toimittanut emme varmmaan tiiä, taisi moan olla Gabr. Porthan. Täyellinen vuosikerta löytyy Aleksanderin Opiston (Universitet) Kirjastossa; sinne lahjotettu Turun tulipalon jälkeen. Sen vuoen kerällä herkesi lehtikin ilmauntumasta.
Wasta muoen 1820 tienoilla heräsi uusi elämä Suomessa omaa kieltä harjottamaan ja puhistamaan. Sinä vuonna Turun Opiston Apulainen Yleisessä kansoin Tarussa (Allm. Werldshist.), Reinhold v. Becker alko antoa Turun Wiikkosanomia. Koko kansakunta kohtasi tätä ilmettä suurella riemulla ja mielisuosiolla. Mutta Herra v. B. nouatti näissä Sanomissa enimmiten Ylimoan kieltä, jota siihen aikaan tuskin kirjoissa oli tavattu, ja jossa siis suuri osa kansaa oli äkkinäinen. "Tuostapa kapinat kauhiat karttui". Nyt sekä suusanalla että kirjallisesti ja julkisesti viha- nuolia ammuttiin Toimittajaan, millon sieltä millon teältä. Mut tämä jalo mies astui meärätyn tiensä vapisemata, poikkeamata; ja ne vanhat jäykistyneet kirjakielen kahleet, jotka pitivät Ylimoan puheenpartta orjuuessa, taittuivat. Sitä ennen oli tosin jo muutama kirjanen yläkielellä painettuna, e.m. Gottlundin toimella; voan hyö eivät vaikuttaneet niin väkevästi kun nämät Sanomat, jotka yhtäkkiä levesivät moahan. — Puolen arkin lehti tuli viikossa. Ensimmäistä lehteä seurasi Suomenkielinen moankartta Euroopan yli puulle piirretty. Kahen vuoen peästä heitti Herra Opiston Apulainen Sanomien toimituksen toisille. Tästä ajasta hyö huononivat huononemistaan, siksikun niien v. 1831 täytyi tauota ottajien puutteessa. Wiimmeset kuusi ajastajat oli Pappi Boijer Toimittajana (Lue, Turun Wiikkosanomien viimenen lehti v. 1831).
Wuosina 1829 läksi Suomen pohjasimmasta kirjapajasta Oulun viikkosanomia, joita Oulun Koulunopettaja S.W. Appelgren lateli, esinnä Koulunopettajan P. Ticklénin avulla. Aivan puhtaat, etenni kielestään. Puolen arkin lehti annettiin viikossa. Tultuansa kuusi vuosikertaa sanomat vaikenivat vuoen 1834 kanssa. Toas 1836 peäsivät eloon Appelgrenin toimella, ja vielä se niitä tänäki vuonna toimitteloo.
Wuonna 1833 tuli Wiipurissa ilmiin Sanan Saattaja Wiipurista, toimitettu enimmiten Wiisausopin Tohtorilta (Filos. Dokt.), nimi-kirkkoherra Wireniukselta. Tämä Sanan Saattaja, jolla oli melkee arvo, kesti vuoteen 1836, jonka keralla se loppui. Syy taukoomiseen oli että Peätoimittaja sai Kirkkoherran viran Uuessa kirkossa, ja toisia toimittajia ei astunut esiin. Puolen arkin lehti painettiin viikottain.
Hengellisiä Sanomia ruvettiin toimittamaan v. 1836 Helsingin kaupunnissa. Peätoimittaja on nimi-kirkkoherra, Nurmijärven Kappalainen Bergh. Lehti, puolen arkin kokoinen, annetaan viikossa, Wielä tänäki vuonna.
Tämän Mehiläisen toimitus alotettiin ikiin v. 1836 Medicinan Tohtorilta, Moakunnan Leäkäriltä, Elias Lönnrootilta. Tosiaan sangen syvä ja rikas lentolehti. Toinen arkki tarjoo yläkansansan omasta mielestä lähteneitä mielen-ilmeitä, toinen toas toimittaa yleisen moaliman Tarun (Allm. Werlds-Hist.) tahi Historian lyhyellä, terävällä kielellä. Tänä vuonna Lönnrot, matkaeleva itäpuolella rajaa, on autettu, semminki tarullisessa osassa, Kirkkoherralta, Petter Tickléniltä.
Kolme meiänkielistä Sanomalehteä siis tänä vuonna leviävät: Oulun Wiikko-Sanomia, Hengellisiä Sanomia ja tämä Mehiläinen. Höystykööt ja sytyttäkööt rakkautta kaikkeen toteen ja Syntymoahamme!
R. Tiilonen.
Mielen muutos.
Yheksänvuotinen Liisa iloihti syänriemussa sisarensa häissä; sillä se sai tanhuta eli hypätä, sai myöski kaikellasia makeita syyäkseen. Se juosta lipotti isänsä luokse häntä puhutellen. "Isä kulta enkö minäki soa kohta piteä häitä, kun näin ilonen on häissä?" "Jakka kasvat isoksi ensin, lapsukaiseni". "Kunpa pian tulisin isoksi" sanoi Liisa, ja käyä lyllytti tyttöjen luokse. Heät loppuivat. Liisan sisaren piti nyt lähtemän kotoa miehensä keralla: jopa itkahtelemaan. Liisa kysäsi: "Mitä itket sisäryeni"? "Kohta lähen koistani, vanhempieni ja sinun luota." — Liisa lausui: "Elä lähe, ole voan teällä meiän kanssa". "Niin kun mieheni minua viepi mennessään." Liisa heti riensi isänsä luokse ja tarttui hänen käteen sanoen: "tule isä kulta auttamaan, kun paha ukko vie Riikan". Isä totteli Liisan mieliksi. Tuvan peräsuojassa Riikka kyynel silmässä tointa piti matkastaan. Annettuansa monta isällistä neuvoa Riikalle, hän viimeksi lausui: "niin lapsi polonen, nyt heität meitä — mutta tapahtukoon Jumalan tahto"! — Liisa heti: "Isä kulta, ei vainenkaan anneta ukolle Riikkaa". Isä vastasi: "kun sinua, Liisa riepu, kerran vihitään, niin sinäki heität isä-parkaa". "En minä millonkaan ukosta huoli, en millonkaan sinua heitä", sanoi Liisa, ja likisti samassa isänsä käsivartta innollisesti.
Tulipa Liisa kuuentoista vuoen iälle, tuli sulonen sulhanen — tahtoipa Liisa mennä tuolle vaimoksi… Isä suostui siihen hyvyten, ja muistutti entisistä. Liisa voan suuteli isänsä kättä, ilokyynelissä.
R. Tiilonen.
Elias ja Anna.
(Suunnitelma).
Ilmapa jähtyi taas; laskein muka aurinko armas
Alko jo kullallaan peittää kuhilaat sekä laihon,
Wirvoittain sitojoita ja leikkaajoitaki varsin,
Kun Elias, elomies, sitomasta jo Annia huusi,
Mennäkseen lopetettua työn pois lehdikon syrjään,
Luoks' lähteen ihanan. Tähän tultua istuvat kohta
Ruohollen; ilosestipa sirkat laulelivatten.
Tässä he nyt, he jo kihloja toisilleen olivatki
Lahjanneet, tuumaa pitivät miten vietteä häitä.
Niinpähän Annalleen Elias Pyhän Raamatun kalliin
Antanut ol' sekä myös uuden Wirs'kirjanki vielä,
Annapa hällen taas komian hatun ynnä ja paidan.
Onnellisna he näin istuivat suojassa puitten;
Mutta jo poiat muut sekä tyttäret alkovat ottaa
Waatteitaan, toiset ilotellen leikkiä löivät,
Muut taas lauloivat, eli juoksit sänkiä pitkin.
Mut Elias lausui: "kah, kuinka nyt aurinko kirkas
Tuolla jo vaipuu pois, luvaten huomennaki poutaa.
Niin se jo meillenkin pian tuo ihanan ilopäivän,
Ah, jona vaimoni oot! Minä huolet kanssasi sitten
Kannan yhteiset! Kun vaan kumoss' on elo ensin,
Kun myöskin omenat kypsyyvät oksilla puitten,
Silloin, Anni, jo on hääpäivämme outtava meitä!
Aina jo maatessain joka yö mua muotosi kohtaa,
Milloin vilkkuilet komiasti hääpukemissas,
Milloin pellolla taas, päässäs sinikukkia kantain,
Kohtaat naurussa suin mua silmälläs sulosella.
Riemu se vaan heti vie unosen, kuvahas pyrin kiinni,
Yksinp' oon polonen, kuullen vaan laulua sirkan;
Silloin luoksesi, voi, huokaus sydämestäni nousee!"
Annapa nain: "Elias, tosin oot sinä kultani kalliin!"
Lausu ja vaikeni taas, silmässäpä kyynele kirkas
Loisteli vilkkuillen — "niin — ei isäkään sua rakkaamp'
Oo, ei äitinikään. Sinuhun minä luottelen aina.
Kaikkia kalliin myös tuo Raamattu on, jota mullen
Annoit. Siinäpä maar tiedot käsitän parahimmat,
Jotk' iloseks' saavat sydämen sekä toivoa tuovat."
Mutta jo taivaallen kuu kirkas nousi, ja laihon
Kullan karvaset, päät muuntuit hopion näkösiksi.
Poiat nyt sekä tyttäret myös kukin sirppinsä ottain
Alkovat astua pois; mut mennessänsäpä kuiten
Pois parikuntoakin, joka viipyi, huusivat naurain.
Nää heräten yles hyppäsivät sekä tuuminehensa
Poies riensivät taas toisten parihin ilomielin.
Ign.
Satuja.
1. Kärpänen ja Poikansa.
Kärpänen pienen poikansa kera oli keittohuoneessa ja kun pitiki äitin vähä ulkona käydä, varotteli hän lähtiessänsä lasta ja sano: "elä vaan, lapsi rukkaseni, lennä tuonne padan päälle, sillä taitaisit pataan pudota ja kuolla." Niin itse lähti ulos, vaan poika itseviisaudessaan ajatteli: "minäkö pataan pudota ja kuolla! — eikö minulla siipiä olisikan!" — Sillä mielellä lenti vaston äitinsä käskyä padan päälle, pyörty nousevista kuumista höyryistä, putosi pataan ja kuoli, kun äiti oli sanonut.
Wanhempain neuoja on hyvä totella, vaikkei aina tietäisikän, minkä tähden ovat annetut.
2. Isä ja Poikansa.
Muutamalla isällä oli usiampia poikia, jotka ei aina eläneeet juuri hyvässä sovussa keskenään. Hän anto heille kerran monisäisen köyden ja käski kokemaan, ken heistä voisi saman köyden poikki vetää. Ei voinut yksikän. Niin kehitti hän sen ja anto jokaselle säänsä uudella käskyllä, koettaa, joko niin voisivat. Säät katkesivat helposti itse kunki kädessä. Sillon sano isä: "tämä köysi säinensä olkoon teille esimerkiksi, kuinka vahvat ja lujat ollaan yhteydessä, kuinka heikot jokanen itsepäällään ja erillä."
Ei kolmisäinen köysi kesken katkea.
3. Yörastas ja Leikko (yölipakko).
Yörastas laulo häkissään seinällä akkunan alla. Leikko kysy, miksi hän aina öillä lauleli, päivällä oli ääneti. "Kun ennen laulelin päivällä, vastasi yörastas, niin kuulivat, saivat minun verkkoonsa ja sulkivat iänpäiväksi tähän ahtaasen häkkiin. Sentähden, vahingosta viisas, en enä laula'kan päivällä." "Myöhän viisastuit sinä, sano leikko, olisit ennen verkkoon jouduttuasi vaikennut päivällä, niin saattaisitpa vieläki olla vapaana."
Wahingosta viisastutaan, vaan myöhän välistä.
Suomen kansan Arvutuksia.
1. Akka loukossa, sata hammasta suussa.
S, Akka loukossa, sata silmää päässä.
3. Alla panee: sjis, sjis, päällä panee: hoh, hoh.
4. Eelleen jälelleen kävelee.
5. Emo se hyvin menevi, varsa kahta kauhiammin, yhet suitset kunki suussa.
Osviittoja. 1. Kartta. 2. Seula. 3. Kylpeminen. 4. Jauhinkivi. 5.
Rukki, rulla ja siima.
Suomen kansan Sanalaskuja.
1. Annä Jesus otravuotta, Jumalan jyväkeseä Herra heinän kuivautta, saisi orjatki olutta, kasakatki kaljavettä, vierettä kivenvetäjät.
Ainaki, ei yksin näinä viimmisinä vuosina toivottava asia.
2. Arat työttömän kätöset, rakko laiskan kämmenessä.
Tällä vertauksella kuvaillaan laiskojen ja työttömien eloa usiammissa tiloissa, joissa tavataan kunnottomiksi.
3. Asialle mies kylähän, vaimo varten syömistänsä.
Wertaelee vaimoista ei ulkotoimituksiin olevan.
4. Auta miestä mäessä, nosta lasta kynnyksessä.
Apu paikassansa on hyvä itsekullenki.
5. Ei lapset laista tieä, vaimot vallan tuomioista.
Harvoinpa heihin laki ja tuomiot koskenevatki.
6. Ei luulo ole tieon vertanen.
Hyvin muistettava asia niiltäki, jotka toisinaan luulevat syypääksi syytöntäki.
7. Ei ole maata markatonta, ilmoa isännätöntä.
Onki Jumala hyvyydellänsä siunannut kaikki maanpaikat ihmisten asuttaviksi.