MEHILÄINEN.
W. 1839. Tammikuulta.
Mehiläisen entisestä olosta ja nyt jälle ilmaumisesta.
Kaks' oli vuotta kaahatellut,
Ajastaikoa ajellut,
Mehiläinen meiän maalla,
Koska kurja kulkuansa,
Raukka rannan kiertoansa,
Waivanen vaellustansa,
Alko suuresti suruta,
Walitella vaikiasti
Sano ei saatavan simoa,
Eikä mettä mielehistä,
Näillä mailla, mantereilla,
Talvisilla tantereilla,
Näissä pakkasen pajoissa,
Wilun vihmojen majoissa.
Oli hän käynyt Karjalassa,
Sekä samonnut Savossa,
Häilynyt Hämehen maalla,
Tungetellut Turkuhunki,
Wielä mennyt Wiipurihin,
Yrttänyt lahen ylitse
Wirohonki viimeisellä.
Löynnyt ei sitä sioa,
Paikkoa palaistakana,
Jossa armo annettaisi,
Saataisi sulosananen.
Muut linnut, lihavat linnut,
Ehkä muuten muukalaiset,
Saivat lemmen liikkumalla,
Kunnian kuleksimalla.
Heill' oli puku parempi,
Nuttu kahta kaunihimpi,
Tuotu Tukulmin periltä,
Saksan maalta saatettuna;
Hän oli halpa harmajassa,
Kotisaaussa sarassa.
Sillä kurja kunniansa,
Raukka arvonsa alensi;
Oli outona kylissä,
Tuntematonna tuvissa,
Karjalassa kainu vieras,
Savossa sananalanen,
Hämehessä häiy lintu,
Turussa paha turilas.
Ken se tuomitsi tulehen,
Ken oli viskata vetehen,
Ken muuten pahoille panna,
Korpin syöä syyätellä.
Niinpä sieltä tultuansa,
Kotihin kohattuansa,
Ei sanonut ensinkänä
Oikein älyävänsä,
Mintähen tämä hänelle —
Mintähen ajan tämänki
Teki työti tuhman lailla,
Kaksi vuottansa kaotti.
Oisi ollut mielestänsä
Parempi pajun vesoilla
Maata maassa paikallansa,
Nukahella nurmikolla,
Lehtovieressä levätä.
Ei oisi kylä kysynyt,
Miero miettinyt mitänä,
Olostansa, onnestansa,
Tavoistansa, taioistansa;
Eik' oisi kulunut kieli,
Wäki tyhjähän väsynyt.
Sillä mielellä samalla
Ei luvannut luonenkana
Mennä toiste tuonnemmaksi,
Etähämmäksi ikänä,
Palvelemahan pahoja,
Ihmisiä ilman alle,
Kataloita kaikkialla,
Ylen harvassa hyviä.
Kuultuani kurjan itkun,
Waikian valitusäänen,
Toki tunsin tuiman huolen,
Kanssa katkeran havatsin.
Ajattelin armahella,
Säästellä ja säälitellä,
Antoa asuaksensa
Oman pirttini pihalla,
Oman pellon pientarella,
Oman rantani rajoilla.
Waanp' on tunki toisahalta,
Pääsi päähäni ajatus,
Muistu muinanen sanoma,
Kun ma olin kuulla saanut
Palkollisista pahoista —
Kuinka kurjat kumman lailla
Muita aina arvelevat,
Muita moittivat yhäti,
Itse syytönnä elävät,
Ilman virhettä, viatta.
Sanoinpa sanan samassa,
Lausuelin linnulleni:
"Mitä tuhma tuikuttelet,
Lintu kurja kuikuttelet
Olostasi, onnestasi,
Wuosistasi, voimistasi,
Kun et kurja kumminkana
Olla oikein osannut!
Tuhmin työsi toimittelit,
Pahoin päiväsi menetit;
Olit lapsi laatuasi,
Warsin heikko varreltasi;
Et kyennyt kumppaliksi
Rinnalle ripiänlaisten;
Muut ne töille työntelihen,
Muut saivat salometsille,
Sinä lauluja latelit,
Ja vetelit virsiäsi,
Panit paljolta lorua,
Et sitänä siivon lailla;
Outoja oli sanasi,
Tuiki tuntemattomia,
Weettyjä Wenäeheltä,
Karjalasta kaivetuita,
Rajamaissa mainituita,
Kuultuja Kotalapissa,
Keksimiä kehnompien,
Talonpoikaisten puheita,
Joit' ei suuremmat suatse.
Kärsi kuulla korvatkana."
"Sentähen sinua neuon.
Sekä käsken ja kehotan —
Mene vielä, kun menetki,
Lähe taasen, kun lähetki,
Wuoeksi vaeltamahan
Suomen suurihin kylihin.
Ennen tuttuihin tupihin,
Wieläpä luoksi vierastenki
Ennen tuntemattomien!
Sitte sinne tultuasi,
Kunne'ki kulettuasi,
Pyyä siivona pysyä,
Ajan kaiken kaunihina;
Aina siivona sanoissa,
Sekä töissä toimellisna,
Iloksi monen isännän,
Monen miehen mieltä myöten!"
"Heitä poies herjat laulut,
Lorut joutavat lopeta,
Tuo ennen toet sanomat.
Hanki taampaiset tarinat,
Elämästä entisestä,
Suuren Suomenmaan kylissä,
Lausu vielä lasten kuulla
Nykyisestäki olosta,
Mitä tuntenet toeksi,
Ja muuten muisteltavaksi,
Josta oppia olisi,
Kartutusta kasvaville!"
"Elekä kysy kyllin päältä,
Puhu paljo palkoistasi —
Kysy riuna, kysy kaksi,
Ano puolen palttinaista,
Koko kuukauen kululta,
Neljän viikon vieremältä;
Sano et voivasi sitänä
Palkita pahalla työllä,
Tolkun, toimen puuttumalla,
Wähän voimasi varalla."
Jälkimaine. Semmoisia nevoja kyllä annanki kotoa lähteissänsä Mehiläiselle, jos niistä paranisi! — Muuten toivon lukian siitä ei pahastuvan, että olen ne runopukuun laittanut.
Muinelmia.
Lieto Lemminkäinen.
Touko- ja Kesäkuun Osissa v. 1836 kerroimma lieto Lemminkäisen asuntopaikasta, nimestä, nuoruutensa ajasta, taidosta, varustimista, mielenlaadusta, kuinka hän lähti Pohjolan neittä kosimaan, mitä hänelle lähtiessänsä ja matkalla tapahtui, minkälaisia ansiotöitä hänelle Pohjolassa määrättiin, ennenkun luvattiin neittä antaa, kuinka hän kolmannella työllänsä, eli joutsenta Tuonelan joelta ampuessansa, saatettiin surman käsiin Ulappalan ukolta, mitenkä äitinsä, siitä tiedon saatua, lähti Pohjolaan, haravoitsi Lemminkäisen ruumiin ylös Tuonelan joesta ja laitti jälle henkiin kuolleen poikansa. Sihen päätyi sillon tarinamme Lemminkäisestä, jonka nyt otamma jälle kerrottavaksi.
Sama Pohjolan neiti, jota Lemminkäinen ja moni muu aikoinansa oli pyytänyt, annettiin sitte seppä Ilmariselle. Häihin kutsuttiin paljo rahvasta, parempiaki, pahempiaki. Kutsuttin kaikki köyhät ja kurjat, rujot, rammat, sokiat ja muut vaivaiset. Sillä paremmin, kun nykysinä aikoina, muistettiin sillon, että ilo ei mistään niin parane, kun siitä, että laitetaan ilon osalliseksi semmoisiaki, joilla itsestään ei löydy monta iloista hetkeä. Wielä oli Pohjola hyvin varakas talo, että ilman surematta kykeni suurtenki häiden pitoon. Niin kaikkien häihin kutsuttua, Lemminkäistä yksin ei kutsuttu. Lemminkäinen parahillan peltoa kyntäessä kuuli, kuinka kaikki matkasivat häihin. Jopa pisti vihaksi, heitti auran siihen paikkaan, nousi hevoselle selkään ja ratsasti kotihinsa. Sitte syönyt, kylpenyt alko varustauta. Äiti kysyi, mihen varustelihen ja tiedon siitä saatuansa, Lemminkäisen Pohjolaan yrittelevän, kielsi lähtemästä, sanoen:
"Ellös menkö poikueni!
Ei sua kutsuttu sinne,
Ei tarkon tahotakkana".
Waan Lemminkäinen mitä huoli äitinsä sanoista! Hän vaan arveli ja vastasi:
"Koira kutsuen menevi,
Hyvä ilman lykkeleksen —
Tuoss' on kutsut kuunikuiset
Terässä tulisen miekan,
Wyöllä kalpani käressä".
Äiti yhä kielsi lähtemästä ja koki silläki peljätellä poikoansa, että sanoi kolmeen surmaan matkalla yhtyvän. Lemminkäinen kysyi minkälaisia surmia ne olisivat. Äiti vastasi tulisen kokon tulisella luodolla häntä vahtaavan päivän matkan päässä. Jos siitä pääsisi, niin toisen päivän päässä olisi tulinen hauta matkallansa, josta tuskin pääsisi ylitse. Waan jos vielä siitäki selviäisi, niin kolmannen päivän päästä kaiketikki surmattaisi Pohjolan käärmehiltä, joista pahin makasi "eessä portin poikkipuolen" ja oli "pitempi pisintä hirttä, paksumpi pirtin patsasta". Ne kaikki surmat Lemminkäinen käkesi loihtukeinoillansa ja muulla taidollansa helposti välttää voivansa. Waan sanoipa vielä matkan perilläki äiti surmia kohtaavan, sutten ja karhujen Pohjolan veräjillä päälle syöksevän tahi ainaki Pohjolan tuvissa omalla miekallansa surmattavan, pään poikki lyötävän ja pantavan seipään nenään pihalla, jossa jo ennestäänki oli monta päätä muiden seivästen nenissä. Sen kuultua tempasi miekkansa Lemminkäinen ja syöksi siltaan, jotta kääntyi kädessänsä niinkuin "tuore tuoven latva eli kasvava kataja" ja lausui ei olevankaan Pohjolassa sitä miestä, joka hänen kanssansa pitäisi miekkasilla. Otti sitte jänkiä kaarisen jousensa, jota harvat voivat kiinnittää, ja alko lähteä. Äiti vielä lähtevälle anto muutamia varoituksia, erinomattain, ettei joisi paljo, eikä asuisi ylen röyhkiänä eli ylpiänä.
Lähti sitte Lemminkäinen ja astu ensimmäisen päivän. Tuli tulisen kokon (kotkan) luoksi, joka yöt päivät odotti häntä surmata saadaksensa. Lemminkäinen siitä ei ollut millänsäkään. Ottipa kukkarostansa teiren sulkia, hieroi niitä pikkusen kämmenillänsä, niin niistä syntyi koko parvi teiriä. Kokko, kun näki teiret, lähti niiden jälkeen ja Lemminkäinen pääsi ilman mitänä vahinkoa siitä paikasta edelle. Toisella päivällä joutui tuliselle haudalle, josta piti poikki kulkea. Siinä rukoili Ukko Jumalata, jotta lähettäisi aika paksulta lunta pilvistä hautaa jähdyttämään. Kuuliki Ukko rukouksen ja antoi sataa lunta keihäsvarren korkuiselta paikalle. Lemminkäinen sitte laittoi korennon laidalta toiseen haudan poikki ja astui ylitse. Eikä sen enempätä siitä surmasta tullut. Kolmannella päivällä jo alko Pohjola näkyä. Korkia aita oli tehty ympäritse ja aita täynnä kirjavia käärmehiä, jotka kähäsivät Lemminkäistä vastaan. Toisia käärmehiä kiehui maassa ja poikkipuolin portin eessä virusi se jo ennen mainittu, joka oli "pitempi pisintä hirttä, paksumpi portin patsasta". Siitä ei huolinut Lemminkäinen, otti veitsen, särki sillä aidan, luki tavallisia käärmehen lukuja ja pääsi sillä tavoin kolmannesta surmapaikasta. Tuli sitte Pohjolan pihalle, jossa oli vastassa "susi suitsirenkahissa, karhu rautakahlehissa, jok' oli syönyt saan miestä, tuhonnut tuhat urosta". Taasen otti kukkarostansa Lemminkäinen villoja, hieroi niitä kämmentensä välissä ja sai koko karjan lampahia. Pedoille tuli nyt uusi huoli lampahista ja Lemminkäinen kulki senki paikan onnellisesti. Niin aukasi oven ja astui Pohjolan tupaan. Ei kuitenkaan kohta mennyt edemmäksi lattialle, vaan ikäskun pakinan alkeeksi lausui oven suusta:
"Koria on kutsuttu vieras,
Koriampi kutsumatoin."
Pohjolan emäntä jo ensisanoista arvasi, ei hyvää tulevan ja sanoi muka sopimattomalla ajalla Lemminkäisen tulleen, oluen vielä panematta, leipäin leipomatta, lihojen keittämättä olevan. Sihen kivasi Lemminkäinen, hyvin tuntevansa, millä kannalla oluet, lihat ja leivät olivat ja kysyi, minkätähen ei häntäki häihin kutsuttu, kaikkein muiden kutsuttua. Arveli sitte ja lausui näinki:
"Emmä vieras lienekkänä,
Kun ei tehä teoksia,
Tahi ei oinasta tapeta,
Tuoa härkeä tupahan,
Sarkasäärtä huonehesen,
Uuelleen olutta panna —
Syöä miehen syömättömän,
Juoa juossehen urohon."
Pohjolan emäntä siitä käski piian panna pata tulelle ja tuoda olutta vierahalle. Piika keräsi pataan ruokain jäännöksiä "luut lihoista, päät kaloista, kuoret leivistä kovista, naatit vanhat naurihista" ja toi pienen tuopin vanhaa pilaunutta olutta. Lemminkäinen ei hyvillään lausui taasenki:
"Emmä liene lempi vieras,
Kun ei tuotane olutta,
Parempata juotavata,
Waravammalla käellä,
Suuremmalla astialla."
Jopa pyysi Pohjolan isännältä, ikäskun härnäämällä, saada ostaaksensa parempata olutta. Pohjolan isäntä suuttui ja rupesi loihtolauluillansa Lemminkäiselle surmaa miettimään. Laulo ensiksi koko lammin vettä lattialle, jotta eikä sihen hukkuisi. Mutta eipä ollut Lemminkäinenkään lapsi lauluillansa, lauloipa vastaan suuren härjän, joka joi lattian kuivilleen. Lauloi siitä suden Pohjolan isäntä härkää syömään ja Lemminkäinen lauloi samassa jäniksen sudelle, joka sen kautta heitti härjän syömättä. Kohta oli toiselta puolelta koiraki laulettuna jänistä syömään, mutta Lemminkäinen, kun havatsi sen, lauloi oravan orrelle juoksemaan, jota koira rupesi haukkumaan, eikä muistanutkaan jänistä syödä. Pohjolan isäntä kun näki, ei lauluistansa apua tulevan, jo sanoi kerrassan:
"Ei tässä piot parane,
Kun ei vierahat vähene;
Talo työlle, vieras tielle,
Hyvistäki juomingista!"
Tempasi samassa miekan käteensä ja käski Lemminkäistä miekkaa kanssansa mittamaan. Lemminkäinen ei kyllä estellen, eikä peljäten, vaan muuten miekkansa entisiä seikkoja muistellen lausui:
"Mitä minun on miekastani!
Kun on luissa lohkiellut,
Pääkasuissa katkiellut."
Sitte mittaamaan ruvettua löyttiin Pohjolan isännän miekka olevan pikkuista pitempi. Wälipuhetta myöten tuli siis hänen iskeä ensin ja lieneekö ilmanki välipuheetta sillon tapana ollut miekkasille ruvetessa sen ensiksi lyödä, jonka oli miekka pitempi, vaikka luulisi kohtuuden vaativan, kun olisi pitänytki se etu antaa lyhempimiekkaiselle. Miekkansa pitemmyyden Lemminkäiseltäki myöten annettua jo kohta alko sitä kädessänsä puistella Pohjolan isäntä, mutta Lemminkäinen lausui ilman hätäilemättä:
"Tukela tora tuvassa,
Weren seikka salvoksessa,
Tuvan uuen turmelemma,
Lattian likaelemma,
Pestyt penkit hierelemmä;
Käykäme ulos pihalle!
Pihalla veret paremmat,
Kartanolla kaunihimmat,
Luontevaisemmat lumella."
Mentiin ulos, otettiin lehmän talja eli vuota, levitettiin pihalle. Tältä taljalta ei pitänyt kummankaan liikkua, vaan sillä seisoen tapella. Niin asettauttua vastapäin sanoi Lemminkäinen:
"Kuulesta sa Pohjan poika!
Sinunpa pitempi miekka,
Sinun kalpa kauhiampi;
Toki taiat tarvitakki,
Ennenkun ero tulevi,
Tahi kaula katkiavi.
Kun on miekkasi pitempi,
Iske päältä Pohjan poika!"
Niin sivaltiki ensiksi Pohjolan isäntä, löi vielä toiste ja kolmannestiki Lemminkäistä, vaan ei saanut vertakaan näkyville. Mutta kun sitte Lemminkäinen vuorostansa lyödä leimahutti, niin ensikerralla putosi pää toiselta. Innossaan veti vielä toisenki kerran ja katkasi päättömän rungon kahdeksi. Otti sitte pään ja pisti seipään nenään muiden päiden sekahan. Siitä työstä päästyänsä rupesi loihtulauluillensa ja menetti niillä koko Pohjolan pereen, paitsi itseä emäntää, jonka jätti "pirtin pienen pyyhkiäksi, lattian lakasiaksi, olutkannun kantajaksi, ruokien rakentajaksi." Olisipa tainnut laulaa vielä emännänki, vaan ei mahtanut voida, sillä tämäki oli voimallinen laulaja, joka nytki lauloi joukon miekkamiehiä Lemminkäistä tappamaan. Näitä Lemminkäinen ei arvellut voivansa vastustaa, jonka tähden lähti kiireimmiten poies hevosensa seljässä kotiin äitinsä luoksi ajaen.
Kotiin tultuansa Lemminkäinen ei juuri iloselta näyttänytkään, jonka tähden äiti kysyi mitä oliki mielipahoillaan, olisiko sarkoista suututettu, vai naistansa naurettu, vaiko orittansa herjattu. Lemminkäinen vastasi miekkoja hiottavan ja keihäitä kärestettävän itsiänsä vasten, nyt ei muun auttavan, kun pakoon lähteä, jolla mielellä kysyi vuodeksi eli toiseksi eväitä. "Mitä miekkoja? — mitä keihäitä?" — kysäsi äiti ja Lemminkäinen sanoi nyt omalla miekallansa Pohjolan isännän surmanneensa, eikä tietävänsä kunne pääsisi piilemään, ettei tavattaisi. Äiti siitä sai tilan muistuttaaksensa, kuinka tekiki pahoin poika, kun äitiänsä ei kuunnellut silloin, koska kielsi Pohjolaan lähtemästä. "Mene nyt kunne tahansa piilemään — arveli äiti — niin taidatpa aina surman edessäsi löytää." Kun kuitenki Lemminkäisellä oli täysi hätä kädessä, niin viimein lupasi äiti neuoa paikan, jossa taitaisi ilman vaaratta piillä, vaan tahtoi sitä ennen poikansa vannomaan, ei enää millonkaan käydä sotaa. Lemminkäinen vannoi, jonka tehtyä äiti neuvoi häntä menemään nimettömälle niemelle kaukana meren (eli niinkuin runo lausuu, yhdeksän meren) takana, jossa Lemminkäisen isäki muinaisina sota-aikoina oli piilossa ollut ja hyvin siellä elänyt. Sen kuultua lykkäsi ulos veneensä Lemminkäinen, kohotti purjeen, istu itse perään ja laski nimittömälle niemelle. Rannalle tultuansa kysyi lupaa, jos saisi veneensä maalle vetää. Luvattiin, jos vetäisi vaikka sataa venettä. Weti sitte maalle veneensä ja ilmoitti piiloon tulleensa, jos otettaisi vastaan. Wastattiin kyllä voivan hänen täällä piltää. Mutta Lemminkäinen, luvan saatuansa saarella asua, rupesi ylen rohkiasti saaren neitten ja muun vaimoväen kanssa elämään, jotka jo ensitulollansaki ihastutti. Tästä tiettävästi suuttuivat miehet saarella ja tuumasivat tappaa Lemminkäisen. Lemminkäinen nämät tuumat havattuansa yritti lähteä pois, vaan näki veneensäki poltetuksi estämiseksi, ettei pääsisi käsistä. Hän kuitenki teki uuden veneen ja lähti pois saarelta ei muusta niin surua kantaen, kun siitä, ettei saanut kauemman aikaa saaren neitten kanssa iloitella. Lähtipä vedet oikein silmistä, kun taaksensa katsoen ei enempi nähnyt saaren maita, ei kuitenkaan maiden tähden, vaan mailla asuvien neitosien. Samate itkivät tytöt saarella, kun Lemminkäisen purje katosi silmistänsä. Ja sanotaan heidänki ei niin purjetta itkeneen, kun purjeen haltiata.
Tällä tavalla saarelta erottuansa oli Lemminkäisellä kaksi tietä edessänsä, joko hakea toinen piilopaikka taikka nostaa sota Pohjolata vastaan, jotta, jos onni myödistäisi, sen jälkeen tohtisi äitinsä kanssa kotona elää. Mutta muistipa senki, että oli vannonut äitillensä, ei enää millonkaan sotaan lähteä. Näitä ajatellessansa laski kolmannella päivällä veneensä pienelle luodolle. Itse suruissa mielin siitä, kun oli valaltansa estetty sotaan lähtemästä, jopa kuului hänestä, kun olisi veneensäki samasta syystä valittanut. Nyt Lemminkäinen enää ei voinut hallitatse, vaan venettänsäki lohdutellen lausui:
"Elä huoli hongan pinta,
Wene varpanen valita!
Wielä saat sotia käyä,
Tappeloita tallustella."
Niin päätti sotaan lähteä ja mietti mistä apulaisia saada. Meni vanhan sota kumppalinsa Tieran luoksi. Tiera oli vasta emännän nainut, mutta kun kuuli Lemminkäisen häntä sotaan avuksensa tahtovan, niin ei kuitenkaan malttanut kotona pysyä, ehkä vielä isänsä ja äitinsä, veljensä, sisarensa ja arvattavasti nuori naisensaki kyllä vaativat. Warusti itsensä, keräsi sota aseensa ja lähti Lemminkäisen veneesen. Mutta kun tulivat Pohjolan merelle, nousi ankara pakkanen muutamana yönä ja kylmi veneen paikkahansa. Olipa itse Lemminkäinen vähässä kuolla pakkasen käsiin, josta kuitenki pelastihen sillä, että taitavasti luki soveliaat pakkasen luvut ja keräsi sammalia kiviltä suojaksensa. Runo mainitsee Pohjolan emännän loihtimalla tämän pakkasen nostaneen ja olkoon kuinka tahansa, niin sillä epäilemättäki kuvaillaan Jumalan suatsemata taikka lähettämätä rangastusta Lemminkäiselle siitä, että vastoin valaansa yritti sotaa. Näin laivansa kylmettymällä sodasta estettynä, hän senaikuista mieltä myöten ei vielä taittu valapatoksi luettaa, joka vissiin silloinki olisi ollut kauhistukseksi hänelle kaikkena aikanansa. Sillä jo hankkiessansaki nimittää runo häntä vaivaiseksi. — Kylmettyneestä laivastansa lähti Lemminkäinen maalle, "matkoille majattomille, teille tietämättömille", jossa kulkunsa alla kylläki usein muisteli entisiä parempia päiviänsä ja nykyistä surkiata elämätänsä. Wiimein mietti uuden veneen tehdä, sillä taas vesille ja arvattavasti kotiin päästäksensä. Oli jo laidat valmiiksi hakannut, kun muutamana päivänä näki laivan idästä päin tulevan. Laivassa kulkivat Wäinämöinen ja Ilmarinen Pohjolaan, sampoa ottamaan. [Mikä rakennus sama sampo, jonka Ilmarinen aikoinansa oli takonut, lie ollutki, siitä ei ole vieläkään oikiata tietoa saatu. Muutamat sitä arvelevat konstilliseksi myllyksi, toiset koko maata sillä verrailluksi jne. Oli siitä kylläki silloin seikkoja Suomen ja Pohjolan välillä.] Lemminkäinen kysyi, jos eikö häntäki otettaisi yhteen matkaan ja arveli apuna itsensäki siellä olevan. Wäinämöinen lupasi ottaa ja Lemminkäinen astui, uudet veneen laidat seljässänsä, laivaan. Wäinämöinen arveli kyllä painoa ilmanki laivassansa olevan ja kysyi miksi hän sitä vielä joutavilla laidoillansa lisäsi, johon Lemminkäinen vastasi vanhalla sanalaskulla:
"Ei vara venettä kaada,
Tuki suovoa tuhoa,"
ja sanoi usein kyllä Pohjan merellä tuulen laitoja kysyvän. Siitä lähti Wäinämöisen ja Ilmarisen matkassa Lemminkäinen Pohjolaan. Mitä sinne matkalla tapahtui, ne ei koske erittäin Lemminkäiseen. Sen vaan nimitämmä, että kun laiva kerran tarttui väki suuren hauin hartioille, niin koki Lemminkäinenki saada haukia veneesen, vaan katkasi miekkansa siinä työssä. Kun Wäinämöinen sitte nosti hauin veneesen ja teki sen luista kanteleen, niin antoi hän Lemminkäisenki soittaa, joka kuitenkaan ei osannut. Pohjolassa käski Wäinämöinen häntä sampoa kantamaan, mutta sitäpä Lemminkäinen ei saanut paikastansakaan liikkumaan, ennenkun härjällä ja auralla ympäritse kynti sen juuret, jotta irtautui. Olipa siinä sitte vieläki mitä kantaa sekä Wäinämöisen että Lemminkäisen ja Ilmarisen. Kun sitte saivat sen laivaan ja lähtivät kotiperillensä laskemaan, nousi ankara myrsky merellä ja olisi ehkä hukuttanut kaikki, ellei Lemminkäinen olisi ennättänyt kiinnittää tähän asti joutavaksi painoksi katsotuita laitojansa varaksi. Sitte piti hän maston nenästä vahtia, jos Pohjolan väki tulisi takaa ajamaan. Kun tulivatki ja olivat tavata, souti hän kaikesta voimasta Ilmarisen kanssa jotta ennättäisivät eestä poies. Pohjolan emäntä tavotti kuitenki heidät ja sitte nousi tappelo välille. Siinä yritti Lemminkäinenki auttaa Wäinämöistä, vaan samassa muisti valansa, ettei ruveta sotaan, ja herkesi kesken. Eikä kyllä tarvittukaan apua, kun Wäinämöinen ilmanki sai huokian voiton. Enempätä Lemminkäisestä runoissa ei mainita. Toivomma hänen tältä matkaltansaki onnellisesti kotiutuneen ja kodissansa jälkeenpäin sitä onnellisemmasti eläneen, kun sammon Pohjolasta saatua Suomi vasta pääsiki parempaan eloonsa. Monta seikkaa Lemminkäisen tarinassa tarvitsisivat parempata selvitystä, kuin runot niistä antavat, esimerk. mitä surmia eli vastuksia ne oikein olivat, jotka hänelle Pohjolan häihin matkatessa tapahtuivat, ynnä monta muuta. Ne kuitenki tästä kerrasta jääkööt.
Suomen muinashistorioitsioille mietinnäksi.
Pieniki valonhämärä on parempi synkkää yöpimiätä. Synkkä pimiä yö peittää Suomen muinasajan tiedot. Wasta myöhemmin ja vähitellen alkaa päivä koittaa siitä ajasta ruveten, jona Suomen maa vallattiin Ruotsalaisilta, ei täyttä seitsemän sataa vuotta sitte. Se paras, mitä sitä ennemmäisestä ajasta tietään, on se, että Permiän maassa asuvat Suomalaiset olivat rikkaita, kaupankäynnistään kuuluja ja että Jumalan palvelu heidän seassansa oli täydessä voimassaan, jonka kuva heiltä suurella huolella suojeltiin. Tiettävästi asuivat nämät Permiän Suomalaiset nykyisessä Permiän läänissä Kamajoen varsilla ja siitä luoteesen päin Wienajoen rannoilla aina Wienamereen asti. Jumalan kuva mainitaan olleen Wienajoen rannalla asuvilla. — Suomen vanhoissa tarinarunoissa mainitaan myös yhtäläiseen eräästä kansasta (Suomalaisjoukosta), joka sekä nimensä puolesta oli kuulu, että muuten voimakas ja joka näyttää näillä seuduin asuneen. Se oli Pohjolan kansa. Oli monta muutaki nimeä Pohjolalla nk. Sariola, Luotela. Edellinen näistä, joka alkusin taisi kuulua Saariola, muistuttaa ruotsalaisesta nimestä Holmgård ja Wenäläisestä, Wienajoen rannalla vieläki löytyvästä kaupungista Holmogori. Luotelan nimi merkitsee, että oli luoteesen päin esi isillämme kuljettava, kun matkasivat Pohjolaan, taikka juuri sitä suuntaa, jota Wienajoki latvoiltansa Wienamereen juoksee. (Lisää toiste).