MEHILÄINEN.
W. 1839. Helmikuulta.
Suomen muinashistorioitsioille mietinnäksi.
(Lisää Tammikuun osaan.)
Näyttää siis, kun olisivat esi-isämme, taikka se osa muinas-Suomalaisista, joiden seassa enimmät vanhat runot syntyivät, niiden synnyntäaikana asunut Wienajoen varsilla. Runoissa muistellaan heidän sekä vettä myöten että maisin Pohjolaan kulkeneen ja kolme päivää matkattuansa sinne peräytyneen. Tätä kahtalaista kulkua selvittämään sopii kyllä hyvästi se arvelu, että asuivat joen rannalla ja ettei se ollutkaan joku pienempi joki, on siitä arvattava että verrataan runoissa useinki mereksi. Kovemmat kuohut ja aallot kohtasivat heitä Pohjolaan päästessänsä, josta myös lienee nähtävä, Pohjolan olleen merta likempänä. — Eräs vanha runo (k. Meh. 1836 Toukokuulta) mainitsee Tuiretuisen pojasta, joka "läksi viemähän vetoja, maarahoja maksamahan." Niinkuin runo nimitetyssä paikassa luetaan, olisi hän matkannut Pohjan kankahilta, tullut aukialle meren selälle ja siitä Wäinölän ahoille. Mutta toiset ja pianpa usiammat laulajat muistelivat hänen Wäinölän ahoilta lähteneen ja Pohjolaan matkanneen, niinkuin saman runon toisinnoissa onki merkitty. Jos, kuni uskoisimma, matkansa kävi tällä jälkimmäisellä tavalla, niin voisi siitä päättää, Wäinölästä aikoinansa veroa Pohjolaan vedetyksi. Tämän asian tekee toinenki runonpaikka (k. Kalev. XVII: 512-523) uskottavaksi. Lemminkäinen siinä Pohjolaan tultuansa muistuttaa itsensä sekä muiden tuomista ohrista ja jyvistä. Eikö mahtanut siinäki olla maine verojyvistä? Kun Pohjolata runoissa myös paikoin Jumalisiksi (k. Kalev. XVII: 63 tois.) nimitetään, niin luulisi tämän nimen juuri tulleen Pohjolassa pidetystä Jumalan kuvasta, niinkuin sama kuva tietään Permiäläisillä suuressa arvossa olleen. Arvattavasti luultiin tämän kuvan tuovan paikalle kaiken onnensa, rikkautensa, voimansa ja etuutensa. Sentähdenpä lienevätki Wäinölässä asuvat Suomalaiset useinki yritelleet saada Jumalan kuvaa taikka itsellensä ryöstetyksi, taikka muuten Pohjolasta hävitetyksi. Ne matkat ja sodat, joita Sammosta käytiin, ehkä olivatki tämän Jumalan kuvan tähden, jolla kyllä mahdollisesti voi olla erityinenki nimensä Sampo. Jos tämä asia saataisi, kun toivomma, vasta paremmin selvitetyksi, niin helposti voisi ymmärtää senki, kuinka Sammossa oli
- - - "kyntö sekä kylvö, Sekä kasvu kaikenlainen."
ja kuinka sama Sampo
"Jauho päivän syötäviä
Päivän toisen myötäviä
Kolmannen kotipitoja"
- - - - - - - - - - -
"Jauho purnon puhtehessa" j.n.e.
ja myös kuinka Sammon ryöstettyä jälkeenpäin oli
- - - "polo Pohjolassa, Elo leivätön Lapissa."
Tätä arveloamme myöten olisivat Karjalaiset vanhain runojensa synnyntäaikana asuneet, ainaki osittain, likempänä Wienajokea; olleet miksei heki sillon joku lahkokunta niistä yhteisellä nimellä niin kutsutuista Permiäläisistä; vaan jonkun ajan maksaneet veroa toiselle Wienameren rannoilla asuvalle Permiäläisten lahkokunnalle, Pohjolaisille (siksi kun Wäinämöinen heidät vapautti). — Tiettävästi joutuivat Karjalaiset eli Permiäläiset sitte Wenäjän vallan alle ja saivat jonkun tiedon Kristinuskosta noin tuhat vuotta Kristuksen syntymästä. Wäinämöisen elämä, seikat Pohjolassa, muinasrunojen synty j.n.e. mahtavat siis ollakki aina sitä aikaa vanhempia.
Laulusta.
Laulu on ihmisellä ikäskun toinen kieli, jolla alkaa sydämensä liikutuksia ilmotella, koska tavallinen kieli ei löydä sanoja tarpeeksensa. Semmoisia sydämen liikutuksia ovat erittäinki ilo ja huoli (suru), jonka tähden myös laulut enimmiten jakauvat kahteen pääosaan iloisempiin ja huolellisempiin. On kyllä muissaki tiloisa laulu välistä syntyvä ja sopiva, ei kuitenkaan niin, kuin näissä kahdessa.
Sitä kansaa kyllä ei löydy taivaan kannen alla, joka laulua ei tuntisi ja rakastaisi. Se ei pelkää lumia eikä pakkasia Lapin pohjasilla tuntureilla, ei kuumuutta ja hellettä Afrikan eteläisessä, ihonki mustaksi polttavassa päivässä. Amerikan villien seassa on sillä asuntonsa yhtähyvin, kun Euroopan enimmästiki sivistyneissä seuroissa, viivyntänsä herrojen hovissa, kun talonpoikien tuvissa, elonsa kuningasten korkioissa saleissa, kun orjien mataloissa majoissa, käyntinsä onnellisten huvemmilla tiloilla, kun vanginki luona kahleissansa.
Mutta vaikka onki laulu kaikillen tuttu ja rakas, niin kuitenki havataan joku erotus siinä asiassa, että yhdelle on laulu mielusampi, kun toiselle, luonnistuu yhdelle paremmin kun toiselle. Niin erinäisten ihmisten välillä, niin kokonaisten kansakuntienki. Tämä erotus tulee sekä muista syistä, että erinomattain itsekunki osasta eli onnesta, mielenlaadusta ja muusta olosta. Samate kun yksinäisillä ihmisillä, niin on kokonaisilla kansoillaki suuri erotus näissä asioissa. Yksi rakastaa sotaa ja liikkuvaisuutta, toinen rauhaa ja kotoista elämätä, yksi sortaa, toinen sorretaan, yksi on onnellisempi mielestään ja ilonen, toinen onnettomampi ja huolellinen. Laulun sanotaan olevan taivaasta kotosin ja täältä usein sinne kotimaahansa jälle ikävöitsevän. Jonkun ajan maallisia iloja kaivannut ja kokenut niillä muiston entisestä taivaallisesta riemustansa peittää, sitä ei kuitenkaan voi tähdellisesti, havatsee vierahaisuutensa täällä, alkaa huolta ja tungeksen huolellisten seurohin, niinkuin muutki huolelliset ja vähäonniset mielellään elävät toisten semmoisten kanssa. Tämän havatsi tyttöki muinen. Lapsempana oli käynyt laulukoulua muutaman akan luona ja punasen lankakerän sekä paitapalttinan akalle palkasta antanut. Mutta jälkeenpäin, kun vuosia lisäytyi, varsi korkeni ja huolet eneni, jopa tuli lauluja tytölle, kun ilmasta työntäen, ettei kyllä enää opettajata tarvittu. Sillonpa entistä aikaansa muistellen lauloiki:
"Anna akka rätsinäni,
Työnnä pois punakeräni!
On jo virttä neuomatta,
Sekä saamatta sanoja;
Kyllä huoli virttä tuopi
Kaiho kantavi sanoja,
Mure muita lausehia,
Mielalani arveloita."
Kuinka ovatki ystäviä toinen toisllensa surullinen mieli ja laulu, siitä lausutaan monessa muussaki kohti vanhoissa runolauluissa, esimerkiksi seuraavillaki sanoilla:
Kuka kuuli laulavani,
Luuli olutta juoneheni,
Taaria tavanneheni;
En laula olven halulla,
Enkä taarin tarpehella —
Laulan hoikka huolissani,
Ikävissäni ilotsen,
Panen pakkopäivissäni.
Luotu on lintu lentämähän,
Humalainen huutamahan
Waivanen vaeltamahan,
Huolellinen laulamahan.
- - - - - - - - - -
Mistä tunnen huolellisen,
Arvoan alasen mielen? —
Tuosta tunnen huolellisen,
Arvoan alasen mielen:
Huolellinen laulevi,
Huoleton huhuelevi.
Olkoon tämä sanottu joksiki mietinnäksi, minkätähden Suomen kansa niin muinasaikaan, kun näkyäänki on yli monen muun kansan lauluhin harrastunut. Mutta jos on muutaki syytä tähän laulu-hartauteen, niin ei saa unhottaa itseä tieltä, joka sanainsa sujuvaisuudella sitä paljoki puollustaa — Wanhanaikaset laulut kaikki käyvät tavallisen runomitan jälkeen, nykysempinä aikoina on ruvettu muihinki tapohin lauluja sovittelemaan. Kuka ei ole kuullut lauluja:
Ei ole ajat enä niinkun olit ennen — — —
Minun kultani kaukana kukkuu — — —
Nuori mies tuli vierailta mailta — — —
Woi minä, voi minä, vaivanen poika — —
Minä seisoin korkialla vuorella — — —
Sinua sydämestäni minä aina j.n.e.?
Kuka myös ei tunne, että ne itsekuki käyvät eritavallansa ja erinuotilla, ei yksikään vanhan runon tapaan? Onki nykyaikoina paljo semmoisia, sekä kehnompia, että parempia lauluja maassa, liiatenki rantamailla ja Hämeessä. Kehnommillaki niistä on joku arvo kielensä vuoksi, sillä useinki tavataan lauluissa uusia sanoja ja sananparsia, jotka niistä paremmin, kun millään muulla tavalla, levenevät yhteisen kielen hyödyksi. Ei ainoasti sen tähden, mutta toisestaki syystä, siitä nimittäin, että niitä laulellaan pian yli koko Suomen-maan ja että kielemme niihin on luonnostansa hyvin taipusa, panemma tähän jälkeen muutamia lauluja. Koska näiden lauluin kahdessa erivärsyssä loppusanat aina vastaavat toinen toista ja koska ne ovat kansan, ei oppinutten tekoa, niin sopii niistä oppinuttenki nähdä ja hyväksensä käyttää, mitä kansa semmoiseen sanavastuusen eli riimiin vaatii. On kyllä Karjalasta ja Savon maalta näitä jälkeenseuraavia koottu, mutta muistelemmapa niitä ennen Turun puolella, Uudella maalla ja Hämeessä pian yksillä sanoilla laulettavaksi kuulleemme. Enimmäksi osaksi ovat ne poikien ja tyttöjen yhteisiä lauluja, joilla huvittelevat töitänsä sekä kotona että ulkosessa, ilmoittelevat salasia ajatuksiansa ja muita mielijuohtoja, kamppailevat toinen toistensa kanssa j.n.e. Usein syntyvät ja menettävät samasa; toisia muistellaan jälkeenpäin joko somemmuutensa tähden eli muusta syystä. Kun enimmästi laulellaanki värsy yhdeltä, toinen toiselta, niin niillä harvoin on sitäkään järjestystä keskenänsä, johon niitä seuraavissa lehdeissä koemma suunnitella.
* * * * *
Oli kerran kehruutalkoosen keräytynyt usiampia tyttöjä. Muita tarinoittua ja haasteltua jopa viimein yhtyivät sihen tuumaan, että piti jokahisen laulaa jotakuta itsestänsä. Niin saivat seuraavat laulut alkunsa.
Anni.
Minä tyttö nuori tyttö, niinkun merikaisla,
Eipä synny Suomen maalla toista tämänlaista.
Minä olen kaunis tyttö, niinkun keon kukka,
Moni poika minua toivottavi hukkaan.
Pojat käyvät kovia teitä kangaspellon kautta
Keskustellen keskenänsä, mikä neuo auttaa.
Eipä tälle tyttärelle kehnonlaiset kelpaa.
Kangasta on kuottuna sekä housuverkaa.
Enemmän mä mielestäni itsestäni tykkään
Poies poies puoleltani kehnot pojat lykkään.
Synniks' häntä sanotaan ja synti hän tuo lienee
Nuoren tytön ruveta kehnon pojan viereen.
Leena.
Minä olen Suomen neito, Suomen koria kukka,
Moni poika minua huokutteli hukkaan.
Ei kasva ruusu kauniimpi, kun tyttö Karjalassa,
Eik' enempätä tahota, kun olen maalimassa.
Minä tyttö ihana, kun mun pojat näkee,
Huoli syttyy syämehen, mieli naia tekee.
Moni poika minua toivottavi hukkaan,
Waan en minä monen pojan toivottava ookkaan.
Silkkisaalin rinnalla se ei pastihuivi passaa,
Eikä kelpaa kehno poika tätä tyttöä vastaan.
Ompa kulta tieossani, vaikk' ei ole lässä,
Eikä koko kirkkoherran alustassa tässä.
Minun kultani kaupungissa, kaupunki on suuri,
Rakkaus on vahvempi, kun Turun linnan muuri.
Kuopioss' on kultani ja olkoon terve siellä!
Itse kasvan Karjalassa pari vuotta vielä.
Pirko.
Kasvo Suomen rannalla se ympyräinen nauris,
Tämä likka on lihava ja punaposki kaunis.
Minä olen nätti likka, nätin pojan kukka;
Eipä minussa mennytkänä mamman vaivat hukkaan.
Nätti likka liian nuori olen minä aina,
Kulta käypi katsomassa joka sunnuntaina.
Jos oisiki nyt lauantai ja huomena oisi pyhä.
Ja kulta tulis kirkkohon, se oisi vallan hyvä.
Minä itse ihana, minun kultani kaunis,
Kunpa äiti luvan antais, pari oisi valmis.
Pieni lintu siivillänsä suojaa poikiansa,
Niin mun oisi ollakseni oman kullan kanssa.
Empä eri kullastani, empä perhanaksi,
Ennen meri mustaksi muuttuu, kivet kirjavaksi.
Liisu.
Minä olen nuori tyttö niinkuin kesäheinä,
Ei ole maannut vieressäni muu kun aitan seinä.
Nätti tyttö olenki ja nätimmäst' ei lukuu;
En minä tällä polvellani pojan viereen nuku.
Nätti tyttö, siivo tyttö, siivon nimen kannan;
Empä minä joka pojan halatakkaan anna.
Tyttö pieni hienonen, hintelä ja hoikka;
Eipä minussa joka pojan vastannetta ookkaan.
Paljo meillä poikia käypi, vaan ei minua vasten,
Pikkuist' ennen päivännousua katovat kun kaste.
Hyv' on pojan pelata, kun likka luvan antaa;
Poika marsii matkohinsa, likka häpiän kantaa.
Pojilla ja susilla on yhtäläinen mieli,
Susi ei virka mitänä, pojill' on liukas kieli.
Poika puhuu kaunihisti likan sängyn eessä,
Mesi maito kielellä ja myrkky syämessä.
Niin on poika piion luona, kun halmehessa halla;
Pian poika piika raukan hempeyen tallaa.
Elsa.
Sitä virttä laulaminen, joka johtuu mieleen;
Kunpa kultani tulisi, ottaisinko viereen? —
Minäpä se huitra likka, huitra likka raukka,
Istun pojan polvilla vaikka aamuun saakka.
Ei oo mulla surua, ei surua, ei huolta,
Käypi mulla sulhasia Turun tuolta puolta.
Mitäpä mun tarvitsee suurta surua kantaa,
Kun on kulta mielessäni joka ilon antaa? —
Kulta se lähti Kuopiohon, tulee sieltä kerran,
Werkahousut jalassa ja kävelee kun herra.
Minun kulta Kuopiossa, minä itse tässä,
Kihlat ompi kistussani, sormus ompi käässä.
Tule kulta Kuopiosta, tule uuteen tupaan,
Sänky on jo petattu ja vanhemmilt' on lupa.
Weres voi ja lämmin leipä, etkö söisi noita?
Tehty tila ja nätti likka, etkö viereen koita?
Sitte tänne tultuasi heitä hattusi naulaan,
Ruvetahan vieretysten, käsi pannaan kaulaan.
Kaisu.
Nurmikeot kesällä on kukkasia täynnään,
Tämä tyttö, kaunis tyttö kasvoiltahan näyttää.
Talon tyttö minä olen, siivo sekä vakaa,
En ole maannut pojan kanssa, enkä vasta makaa.
Pojat konnat koriana pitkin kyliä käyvät,
Humalassa huutelevat halki yöt ja päivät.
Moni poika mielessänsä tämän valan vannoo:
Minun yöksi vierehensä ottavansa sanoo.
Ei ole poikiin valoista, jos vannovat juur paljon
Niist' on ollut tytöille jo paljoki pahaa tarjon.
Pojat monta tyttöä jo petti kihloillansa,
Waikka vanno valallaan ja sano ottavansa.
Ele vainen tyttö rukka usko poikiin kielii,
Poika hyvästi haastelee, vaan on häiy mieli.
Tuost' on tullut minullenki moni mieliharmi,
Yhä pyörii eessäni tuo paha poikaparvi.
Inkeri.
Minä olen pikku piika, kannan karjan vettä,
Ei oo sukkaa, eikä paitaa, ei kun kaksi kättä.
Onnen likka minä olen, onnen kovan saanut,
Eipä ole poika vielä vieressäni maannut.
Kävipä kyllä poikiaki, vaikkei minua vasten,
Sitte aamupuolella he katovat kun kaste.
Waan en sure, enkä huoli, vaikka olen köyhä,
Wielä minä nätin pojan verrakseni löyän.
Mitäpä mä tuota suren, jos olen toisen orja;
Koska tulee toinen vuosi, oma kulta korjaa.
Suomen maassa Karjalassa on mun kultani juuri
Waikk' en tieä, enkä tunne pienikö lie vai suuri.
Sitä aina ajattelen, sitä ilohetkee,
Koska minun oma kulta vierehensä kätkee.
Mari.
Ei oo tällä likalla palkkaa, eikä pestii,
Mieron pojat viinanjuojat soiton pahan nosti.
Minä olen orpo piika tämän talon loisi,
Kulen aina kunnialla, vaikkei pojat soisi.
Poikahunnut huutavat ja huutavat juur kovin:
"Kuule kulta ääneni ja ava aittasi ovi!"
Waan jos olen halpa likka, halvan nimen kannan,
Tok' en minä halvan pojan halatakkaan anna.
Täm' on kesä tämmöinen ja tuleva on toista,
Eipä tälle tyttärelle huonot pojat loista.
Mitäs tuosta tulisi, jos huonon pojan naisin —
Wiinanjuojan, mieron ruojan, tuskan, ristin saisin.
Paremp' on mun ollakseni nuorena likkana aina,
Kehräellä, laulella ja elää sillä lailla.
Waan kun tämä siivon tyttö vanhanee ja kuolee,
Moni poika murehtii ja joutuu suureen huoleen.
Stiina.
Minä olen pieni piika toisen talon orja,
Tuota aina ajattelen, kuka minun korjaa.
Niinkuin vene vähänen sen kovan tuulen käessä,
Niin on piika pienonen vierahassa väessä.
Woi ett' oonki syntynyt ja voi ett' olen luotu,
Äitin maiolla ravittu ja maailmahan suotu!
Päiv' on pitkä, ikävä ja iloton on ilta,
Ouoilt' ei ole apua, ei turvaa tuttavilta.
Eik' oo yhtään ystävätä, kaikk' on vihamiehii,
Miero paljo pauhoaa ja kuluttavi kielii.
Kaikki minua vihaavat ja vihaavat kun käärme,
Soisivat mun menevän ja hukkuvani järveen.
Waan en huoli mistänä, kun olen piika vakaa,
Maalima mahtaa soimata mua eestä taikka takaa.
Empä huoli maalimasta, huoli en paljo kestään,
Maalimassa vihataan ja vihat kauan kestää.
Enkä huoli itkeäkkään, empä huoli vainen,
Ja jos kuinka itkisinki, se ois' yhenlainen.
Itku silmät pimittää ja mure muovon muuttaa,
Nuorellenki neitoselle hiukset harmaat tuottaa.
Eeva.
Liikkukame likkaparat niinkun rukin rulla;
Pian päivät rientävät ja vanhuus taitaa tulla.
Pian on laulut laulettu ja rallit rallatettu,
Ikä nuori eletty ja vanhuus saavutettu.
Kevätpäivä on ihana, kun lehet puihin puhkee,
Kukat maasta nousevat ja linnut kotihin kulkee.
Waanp' on syksysatehet ja kovat ilmat rientää,
Lehet puista putoovat ja linnut poies lentää.
Pankaa tämä mielehenne nuoret tytöt kaikki:
Katova on kauneus ja raukeava ratki.
Nyt on kyllä käessänne kevätpäivä kaunis,
Waan on ilta eessänne sekä syksy valmis.
Moni tyttö, sievä tyttö havatsi sen hiljaan,
Että oli joutunut jo vanhan piian kirjaan.
Mieki ennen nuorempana asioissa autin,
Nyt jo käyn mä köykkyä, kun olis syönyt tauti.
Moni poika minullenki anto ennen suuta,
Nyt jo asun halvana, kun heittolikan luuta.
Wappu.
En ole likka vallan vanha, enkä vallan nuori,
Jos mun heitti renkipoika, emmä tuosta huoli.
Enkä ole vallan viisas, enkä tuiki hullu,
Enkä ole poikien tähen maailmahan tullu.
Suomen pojat poies menkööt Engelsmannin laivaan,
Jossa ei he muuta näe kun meren mustan ja taivaan.
Poies vieään Suomen pojat ruunun ankkurpajaan,
Siellä lyövät rauan päälle, kivimuurit kajaa.
Siell' on itku, kuikutus ja elo tuhmanlainen,
Ilta, aamu, yö ja päivä, kaikki yhenlainen.
Mikäs auttaa Suomen poikia, kun ei rahat auta —
Täytyi mennä maalta poies, takoa kylmää rautaa.
* * * * *
Toisessa tyttöjen kokouksessa pyhäiltana kesällä lauloivat itsekuki kultasistansa seuraavalla tavalla:
Mari.
Itkettää ja surettaa ja huoleksi tahtoo tulla;
Muill' on koissa kultansa, eikä ole mulla.
Ei oo kultani kotona, eikä ole täällä,
Kultani ompi merellä sen ison laivan päällä.
Minun kultani kaukana on ja kaukana se kukkuu,
Yksin täytyy maata mennä, yksin täytyy nukkuu.
Kun oisi kulta naapurissa, oisi virstan päässä,
Empä kyllä itkisi, en istuisikkaan tässä.
Waan on kultani kaukana ja kauas taisi mennä,
Eipä sinne lintunenkaan iässähän lennä.
Kunpa se pieni lintunenki sanoman nyt toisi,
Suru menis mielestäni, parempi mun oisi.
Lennä, lennä lintu rukka, puhu kuullakseni,
Kävitkö sinä kullan maalla, näitkö kultaseni.
Sano, kuinka kullan maalla aamu armas koitti,
Iloisnako elettihin, vaiko suru voitti.
Mitä näit sa muutaki ja näitkö vielä senki,
Jos oli kaikki tervehet ja kulta liiatenki.
Tule jo kulta tälle maalle, tule poika kulta,
Ettei tulis turhaan tämä ikä nuori multa.
Inkeri.
Pikku lintu laulavi ja lämmin ompi ilta,
Kulta istuu vieressäni joka kesäilta.
Kulta istuu vieressäni, pikkulinnut laulaa,
Minä itse kuikuttelen kättä kullan kaulaan.
Ei oo kultani lihava, eik' oo vallan laiha,
Empä minä kullaistani jonkunlaisiin vaiha.
Kukkasia kaunosia kullalleni kannan,
Istun taasen vierehen ja sitte suuta annan.
Jos on kultani ikävä, käy' kirja pappilasta,
Lähetähän Pohjan maalle poies Karjalasta.
Siell' on aika ilonen, vaikk' ompi järvet jäässä
Siellä kultani kävelet sä korkia hattu päässä.
Leena.
Ilossani laulelen ma, vaikk' on suruvirsi.
Kultani syän on kylmempi, kun jäinen seinähirsi.
Mikä lie mun kullalleni tehnyt uuen mielen,
Muien kanssa kävelee ja istuu muien viereen.
Syämeni on surunen ja pääni alas painuu,
Kun tuo oma kultaseni muien tykö taipuu.
Sepä minun syämessäni käkösenä kukkuu,
Kun mun oma kultaseni muien viereen nukkuu.
Ilta tulee, pienet linnut laulamasta lakaa,
Minä itken, kultaseni muien kanssa makaa.
Kuuleppas sa kultaseni, kysyn tuota vielä,
Kukapa sun eksyttiki rakkauen tiellä? —
Kuinka taisit kylmetä, kun lämmin olit ennen,
Halkiöisin juoksentelit, aina tulit tänne? —
Mihin on nyt kulta raukka rakkautesi mennyt? —
Rakkaus on rauennut ja suru siaan jäänyt.
Syämesi rakkauesta palo mennä vuonna,
Nyt on rakkaus rauennut, vai lie tielle puonna.
Ele sinä kulta raukka minua nyt hyljää,
Minä olen kätkenyt sun syämeni syrjään.
Pirko.
Emmä sure viikon varaa, enkä kultani eroo,
Wiel' on tässä tyttäressä toisellenki veroo.
Tämän kylän pojat ompi aivan huonoa sorttii,
Hattu päässä kallellaan, suu kun läävän portti.
Pojat syövät sokuria, eikä maksa hintaa,
Wiimeisellä tuomiolla tulee vastarinta.
Huonon pojan lienenki mä kullakseni saanut,
Ei ole vielä yhtään yötä vieressäni maannut.
Kivenviika viserti ja käki kuusessa kukku,
Muien kullat kulki aina, minun kultani nukku.
Empä sure viikon varaa, enkä kultani eroo,
Naurusuulla katselen jos menis vaikka Wiroon.
Anni.
Ei ole kultaa minulla, kun en vasta saane,
Ja eikö kohta toivoniki tuonnempana maanne.
Muut ne kaikki kultansa kanssa käyvät käsityksin,
Minä raukka vanhanen ja olen aina yksin.
Olen kyllä maalimassa elänyt ja myytän't,
Waan ei ole kenkään mua kullaksensa pyytän't.
Wilu on mulla muutenki ja käsiäni kylmää,
Siit' on vielä vilumpi, kun kaikki minun hyljää.
Pojat nuoret miekkoset, miksette lähe naimaan? —
Suomalaisen tytön kanssa kyllä tulis aikaan.
Stiina.
Käet kukkuu kuusikossa, pienet linnut laulaa,
Minä lennän, löyhäytän kullalleni kaulaan.
Minun kultani koria on, on kun nurmikukka,
Sill' on silmät siniset ja aivan musta tukka.
Minä kuon kullalleni palttinaisen paian,
Kulta se ostaa minullen korian myssylaian.
Sitte kuon kullalleni hopiaisen tuolin,
Itse istun rinnalle, enkä muista huoli.
Mene pois sinä vieras poika, en minä sinua tunne,
Anna tulla oman kullan, sille viereen tungen.
Minun kulta matkalla ja pienet linnut laulaa,
Kunpa kultani tulisi, kavahtaisin kaulaan.
Elsa.
Alahall' on aurinko ja ilta on jo lässä,
Kultani on kulkemassa viien virstan päässä.
Siit' on syämeni surunen, kun monta muistuu mieleen,
Oma kulta ouostunut, toinen tunkee viereen.
Minun mieleni kävelee ja surullisna kukkuu,
Kultani kulkee kylissä ja muien viereen nukkuu.
Tuota teki muinen kultani, teki monta vuotta
Aina muita rakasteli, minua piti suotta.
Miksis kultani kylmenit ja ennen olit lämmin,
Nyt on rakkaus rauennut ja viha tullut väliin.
Kuinka taisit narrata sinä köyhän miehen lasta,
Köyhä mies on elättänyt pienestä kassikasta.
Minä olen torpan tyttö, sinä olet talon poika;
Waan ei talot, eikä elot rakkauttani voita.
(Lisää toiste).