MEHILÄINEN.
W. 1839. Kesäkuulta.
"Suru Runot"
"Herran Kirkkoherran Iin pitäjässä, Herran Hendrik Suntin Kuoleman ylitse, joka tapahtui 30 päivänä Heinäkuussa vuonna 1797; kirjoitettu Kellossa 12 päivanä Elokuussa."
(Lisää Toukokuun osaan.)
Näin on kutsunut Jumala,
Kirkkoherran kiirehtinyt:
"Tule nyt lepotupahan,
Ilon rauhan nautintohon,
Rauhan kansan kaupunkihin, 125
Nyt on aika aivottuna,
Määräpäivä päätettynä,
Koska terveys meneypi,
Woima kerran kehnoneepi,
Ett' on ruumis runneltuna, 130
Wiran reisuissa revitty,
Lapin kylmissä' kylissä,
Waivan maassa matkustaissa,
Monen tuiskun tuntemassa,
Monen myrskyn myrnehissä, 135
Niin nyt sielun sen eestä
Siirrän taivahan talohon.
Suuren tuskan tuntematta,
Tauin kiintiän kivutta."
Sillon kuolema kovilla 140
Kerran koski kourillansa,
Luojalta luvan kysynyt,
Wallan saanut vanhemmilta,
Nopiasti poies nouti
Surun lakson laitumelta, 145
Teki matkankulkevalle
Parahimman palvelluksen.
Waan jos hoitajat hopulla
Kuolemalla kutsutahan,
Meiltä lentävät lepohon, 150
Esimiehet ennättävät;
Niin ei tarves lesken huolla,
Surun alla surkastua;
Lupaus luja Jumalan
Warsin vahvana pysypi: 155
Että lesket leivän saavat,
Lapset rakkahat ravinnon,
Waikka kuohupi meressä
Aalto vahva vallinlainen,
Toinen työntypi jälessä, 160
Kolmas koko kuohun tuopi.
Niin on ihmisten elämä
Täällä kyynelten kylässä;
Koska vaiva vastustapi,
Kova onni kohtajapi, 165
Ei se yksinään yritä,
Kule ilman kumpanitta.
Waikka voipi voimallisen
Eeskatsomus enämpi,
Joka aallot ankarimmat 170
Asettapi armollansa,
Ompi orvoilla isänä,
Lepy lesken hoitajaksi,
Hyvin kaikille tekepi,
Hyvin kaikki katselepi. 175
Jälkimaine. Edellinen runo on (k. v. 8) tehty Kellon kylässä Iin pitäjässä, ensimmäinen Oulun kaupungista pohjaiseen päin. Tekiän nimeä emme tunne, muuten todistaa itse runo hänen talonpoikaisesta säädystä olleen.
Lauluja
Wieläki pränttäyttäissämme vihkon lauluja, panemme tähän, esipuheen asemesta, seuraavan, muutamalta ystävältämme saadun, lähetyskirjan:
"Wiimmeisen kirjoituksesi kautta olen tullut tietämään, sinulla olevan vielä paljo runoja ja lauluja, joita et pidä juuri sen veroisina, että rohjeta niitä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle präntättäviksi antaa, mutta joiden kuitenkaan et millään muotoa sallisi pränttäämättömiksi jäämän, koska ne kuitenki paremmin ja selvemmästi kun mitkään muut nykyisemmät, vieraan opin päälle perustetut ja muukalaisten esikuvain muotoon mukaillut, laulut, ilmoittavat Suomalaisen runokeinon omituista luontoa ja ovat ikääskun siemeniä, joista luulet täyden touvon saattavan aikaa voittain karttua, jos ne vaan tulevat kylvetyksi, ennenkuin ne vieraat rohdot, joilla moni tänä aikana tahtoo runokeinoamme saastuttaa, ennättävät siihen juurtua. Miettien siis lähettää niitä Mehiläiseen pantaviksi, mutta myös peljäten sen lukijain jo entisistä kylläksi saaneen, olet niitä lähettänyt minulle näytteeksi ja pyydät minua ilmoittamaan ajatustani niiden arvosta ja otollisuudesta Mehiläiseen. Minun vastaukseni ei tarvihte olla monisanaisen; jos ne ovat kaikki senlaisia kun ne, jotka olet minulle näytteeksi lähettänyt, ajattelen minä niiden arvosta samoin kuin sinäki, pitäin niitä ilmi annettavina jota pikemmin sen parempi. Sillä vaikka joku niistä on kukatiesi vähän liaksi keviämielinen ja avosuinen, eivät kuitenkaan ole nämät virheet tavattomuuden ja hävyttömyyden riettaudena pidettävät, vaan lapsuuden ja viattomuuden avoimeen ja vähän ylimieliseen puheen laatuun verrattavat. Tästä ei ole tarves muistuttaa ketään, joka tuntee niiden maanpaikkain, joista nämät laulut ovat, Jumalan kiitos, jotenki puhtaina säilyneet tavat, ja joka, tarkemmin ajatellen asiaa, mieleensä johdattaa, kuinka kansakuntain erinäiset asuntopaikat, erinäinen elämäkeino, mielenlaatu, sivistys ja moninaiset muut syyt antavat niiden samoille luonnollisille liikutuksille erinäiset ilmaumisen muodot. Toisin ilmoittaa se kuumaverinen ja sivistetty Franskalainen, toisin Lappalainen savukodassansa lumikinoksella, vihansa eli rakkautensa. — En tiedä, lienenkö liiaksi rakastunut Suomalaisiin lauluin — sen tiedän, että, jos ne ei ole istukkaita, vaan paikallansa kasvaneita, ne minusta ovat, nykyisten sivistettyin kansojen samanaineisiin lauluin verrattuina, niinkuin luonnon helmassa kasvavat kukat maalatuista tilkuista tehtyjen kukkain rinnalla. Niillä on Greikalaisten paimenlauluin luonnollisuus ynnä Kristillisyydeltä kasvatetun ihanan ujouden eli häveliäisyyden kanssa. — Sentähden en luulisi Mehiläisen lukijain niihen vielä peräti kyllästyneen, vaikka en myöskään saata toivoa niiden olevan kaikille yhtä mieluisia. Kehoitan siis sinua niitä Mehiläiseen panemaan, luullen, niinkuin sanot itsekki, vaikian olevan arvata siihen panna jotakin, jolla olis vakinaisempi arvo, ja joka olisi usiammalle lukijalle otollinen. — — —"
Tyttöin Lauluja.
Elsa.
Täm' on vuosi tällä lailla, toinen vuos' on toisin —
Kunpa kultani tulisi, ma ilosempi oisin.
Ei oo kultani kotona, eik' oo äsken ollut,
Enkä tieä tyttö raukka, vaikka jo oisi kuollut.
Tuollapa minun kultani sen suuren meren päällä,
Wuos' on sitte siirtynyt, kun viimeksi kävi täällä.
Kohta taitaa talvi tulla, järvet ompi jäässä,
Minun kultani kaukana ja pitkän matkan päässä.
Lumipilvet kulkevat sen vanhan tavan vuoksi,
Woi jos pilvi kantaisi mun oman kullan luoksi.
Emmä tuota surisi, ett' oisi matka pitkä,
Eikä minua estäisi, ei lumet, eikä mitkään.
Tulisin ma kultani luoksi, kavahtaisin kaulaan
Palavalla syämellä, niinkuin tuli taulaan.
Kaisa.
Mikä lie mun kullallani, itkusilmin istuu,
Wesi vuotaa poskille ja kyynelet ne tippuu.
Nukuttaako, torkuttaako, uniko sinua vaivaa?
Saat sä tulla lauantaina illan tullen naimaan.
Tule yksin hiljalleen, jott' ei kukaan kuule,
Jott' ei kukaan tietä saa ja pahaa meistä luule.
Heitä poies liivisi ja laske hattu naulaan,
Hyv' on sitte ollaksemme, lyöä käsi kaulaan.
Taava.
Eipä minun syämeni surullinen oisi,
Jospa minun kultaseni parelampi oisi.
Wiisi vuotta olen minä kullallani maannut,
En ole vielä äyriäkään kullaltani saanut.
Sepä minun syämeeni surun suuren tuopi,
Kun tuo minun kultaseni paljo viinaa juopi.
Kuulepas sa kulta rukka, kuinka nyt on laita:
Jopa vaanki välillämme ero tulla taitaa.
Sill' emmä huoli sinusta, enkä paljo kestään,
Sinua paljo pilkataan ja vihakseni pistää.
Heta.
Minun kultani valkia on, on kun lumen valo,
Parempi on mielestäni, kun paras Suomen talo.
Walkia on kultani, valkia kun vaate,
Kaunis on tuo käyessänsä, kaunihimpi maateen.
Kuulepas sa kultaseni, tahotko minun ottaa,
Niin saat maata ensiyönä vieressäni kohta.
Sinäpä olet poika parka syämeni saanut,
Waikk' et ole vielä kyllä vieressäni maannut.
Sinusta ja minustapa lintusetki laulaa,
Ääni kuuluu kukkuloilla, kankahilla kaikaa.
Kun nyt tarkon tietäisin, ett' olet oma kulta,
Eipä meitä erottaisi muu kun ruskomulta.
Riitta.
Minä sanon satuja ja puhun järki totta;
Tuosta suurin huoleni ompi, kuka minun ottaa.
Tuvass' olen asunut ja saunass' olen maannut,
Enkä ole pojilta ma sormustakaan saanut.
Mitä pitäis tekemän mun noiden poikiin kanssa;
Käyvät kyllä luonani, ei työnnä kihlojansa.
Suru oli illalla ja se on sama nytkin,
Muut ne makas kultansa kanssa, minä aina yksin.
Enemp' mull' on muretta, kun kellä muulla lienee;
Jopa minä murehestani jonkun tempun tiennen.
Minä menen Pietariin ja Pietarist' on pesti,
Sinne mua kultani toivoo, vaikka emo esti.
Leena.
Tästä äsken laulu läksi, tästä laulan vielä;
Eipä lasta laulamasta iso, äiti kiellä.
Minä itse, minun kulta, punakka ja kaunis;
Koht' on sukat kuottuna ja paitakangas valmis.
Minun kultani kaunis ompi, vaikk' on pikkuruinen,
Tuop' on kultani kunnia, kun ei oo avosuinen.
Ei oo kultani kaukana, eikä ole lässä,
Minun kultani kävelee koria hattu päässä.
Tule kultani yöllä yksin, tule kultani, tule!
Kyllä meistä pari saapi, vaikk' ei miero luule.
Tuopa kulta tullessasi, tuopa vähänenki
Sokuria taskussasi, pikku murunenki.
Saara.
Mikä minun kullallani, mikä tuolla lieneen:
Illan piti polvillansa, yöks' ei tullut viereen.
Kuule, kuule, kultaseni, kaikki jo nauraa meitä,
Ain' olemma yhessä ja ei konsa pietä häitä.
Sinä olet minun kultani ollut monta vuotta,
Muita sinä rakastat ja minua piät suotta.
Miksis minua narrailet ja puhut sulosesti;
Juonesi ne viekkahat unenki usein esti.
Eip' oo tarves narrata, vaikk' olen köyhä lapsi,
Isä, äiti on elättänyt papin kasteest' asti.
Liisa.
Huono on mun onneni ja kova on mun laita,
Suru on mun osani ja mustanlainen paita.
Minä olen piika pieni, elän aina yksin,
Olen tullut pojilta jo aivan hyljätyksi.
Poika viekas viettelee ja likka hullu uskoo,
Pian poika piikaselta kunnian poies kiskoo.
Tiivi on pojan pelata, kun likka luvan antaa,
Poika itsensä pelastaa, likka häpiän kantaa.
Kyllä poika neitoselta hempeyen tallaa,
Keon kukan kaunosenki kukistavi halla.
Pian on se likka parka tullut kunnialta,
Jok' on kerran heittäynyt noien poikiin valtaan.
Sohvia.
Suru oli illalla, nyt jo ilo voitti,
Kun tuo kuhjus poies kulki, eron minusta otti.
Empä sure viikon varaa, enkä kultani eroo,
Naurusuulla katselen, jos menis vaikka Wiroon.
Mitäs minä tuosta huolin, jos yksi poika meni,
Toisen pojan kanssa tulee samanlainen peli.
Täm' on likka lihasta, lihasta ja luusta,
Semmoisia poikia ma vestän vaikka puusta.
Ei se likka kululle joua, eikä mieron tiehen,
Jos en miestä muualta saa, niin saan ma sotamiehen.
Omp' on noita poikia viientoista sorttii;
Mont' on viety katsomahan Wiaporin porttii.
Tilta.
Nauroin lassa nuorempana, en nyt enä naura,
Kun mun tulee kullastani itkuvirttä laulaa.
Tämä viikko on pitempi, kun koko mennävuosi,
Eikä kestä silmätkään, kun paljo vettä vuosi.
Kultani on mun pettänyt ja petti kihloillansa,
Waikka vannoi valallaan ja sanoi ottavansa.
Minä likka ihana ja hän oli poika nätti,
Wiha joutui välihin ja rakkaus se jätti.
Woi poika parka luontoas, kun olit petollinen,
Sinun tähtes vuotta monta olen surullinen.
Inka.
Liiku likka pojan kanssa, niinkun rukin rulla,
Keuriaika lähenee ja ero taitaa tulla.
Työläs on sitte erota, kun kert' on yhteen tultu,
Suuta on jo annettu ja käsi kaulassa oltu.
Likka juoksee pojan eestä, juoksee minkä jaksaa;
Kun ei poika tavota, niin likka kääntyy vastaan.
Likka arat, piika parat, varokate teitä,
Ettei pojat vanhan piian kirjaan teitä heitä.
Sitte laulut loppuvat ja pian rallit puuttuu,
Moni likka sillä lailla halvemmaksi muuttuu.
Eeva.
Ei oo likoilla surua, ei oo yhtään hiukkaa,
Pojat juoksee likkain luona, verkaliivit liuhkaa.
Pojat nuoret naimattomat tuota aina etsii:
Joka ilta päästäksensä likkain aittakestiin.
Kesäilta kelvoton sen kerran näytti julki,
Kuinka pojat likkain tähen pitkän matkan kulki.
Kesäilta kelvoton sen kerran laitti niinki,
Että pojat pohmelossa puuttui suohon kiini.
Likat käyvät kunnialla, käyvät vaikka missä,
Pojat käyvät kunnialla äkkilikkain eessä.
Likat käyvät kunnialla, kun kaste heinikossa,
Pojat juovat rypevät, kun sika rapakossa.
Likat makaa aitassahan palttinapaiallansa,
Pojat käyvät kyliä myöten mustalla varrellansa.
Niin on likka aitassansa, kun on kaunis kukka,
Poika juoksee halkiöisin, niinkun vanha hukka.
Wesi vuotaa silmistä ja itku syämen kaivaa:
"Laske kulta luoksesi ja huojenna tätä vaivaa!"
Anni.
Sitä virttä laulaminen, joka johtuu mieleen,
Eipä tämä tyttö lähe huonon pojan viereen.
Sepä likka kunniansa häpiällä kantaa,
Joka kerran on joutunut huonon pojan valtaan.
Kerran anto kaunis likka kehnon pojan suuta,
Heti muuttui halvaksi, kun heittolikan luuta.
Nuori aika on aivan heikko, heikko niinkun heinä,
Pojat konnat riivatut särkee vaikka seinän.
Ei se poika tuota kovin korvihinsa laske,
Waikka tyttö torupi ja on kun vähä vasten.
Ulla.
Aurinko se hohtavi ja lumivuoret sulaa,
Pojat kohta likkain luona käyvät vanhaa uulaa.
Likoill' ompi onnen aika aivan ihanainen,
Pojill' itku kuikutus ja elo tuhmanlainen.
Likat makaa aitassansa verkaviitan alla,
Pojat tallin lattialla, tamman nahka alla.
Sekö piru pihalla nyt ovia kolkuttavi? —
Saat sa häiy hävetä ja mennä kotiasi.
Mitäs sinä tänne tulit, viekottelet meitä,
Joka jo olet kotonasi pitänyt viisiä häitä.
Waan jos tarkon tietäisin, ett' oma kultani olet,
Niinpä minä nousisin ja aukaseisin oven.
Rekina.
Ei ole kultani kotona, eik' oo äsken ollut,
Kultani on muilla mailla, ei ole sieltä tullut.
Tuost' on kultani kulkenut ja jälet ompi jäänyt,
Lehti päälle langennut ja keltaseksi käynyt.
Kuulepas sa vieras poika, kuule poika kulta,
Minull' oisi pikkuruisen kysymistä sulta.
Mitä kuuluu kullan maalla, kuinka voivat siellä;
Mikä sun saattoi näille maille, puhu kanssani vielä.
Seisota'pa hevostasi, puhu kuullakseni,
Oliko kaikki tervehet ja oma kultaseni.
Sanoisitko: kultani on muien armahana,
Sano vaikka viiesti, en usko ollenkana.
Waan jos sanot ett' on kuollut, kuollut minulta kulta,
Pane kellot soimahan ja laita minua multaan!
Mari.
Ei oo meillä surua, ei surua, ei huolta,
Pojat ovat luvannehet pitää meiän puolta.
Wielä nytki, vielä nytki poikiin tykö turvaan,
Waikk' on tullut toivoni jo monta kertaa turhaan.
Siit' en huoli josma jouvun taloon taikka torppiin,
Kun ma muuten pojan saan, jok' on parasta sorttii.
Sitte liki lintuistani, liikuttaako muita,
Suuta annan kullalleni kuluuko se muilta.
Riikka.
Hoi on, hoi on huolettaa, kun puhutahan paljon:
Sanotaan mun olleheni joka pojan tarjon.
Tässä kylässä pilkataan ja ouompana olen,
Waan kun menen toiseen kylään, tuttavaksi tulen.
Mikä pakko, mikä pakko, olla ikävässä,
Kunpa otan poieslähön koko pitäjästä.
Tämän kylän pojat on kun töpihäntä hukkii,
Toisen kylän pojat on kun mesimarjan kukkii.
Tämän kylän pojat on kun vilun virran vettä,
Toisen kylän pojat on kun hunajaa ja mettä.
Marketta.
Ompa minulla lauluja ja ralli ompi kanssa;
Eipä tämä tyttö lähe joka ruojan ansaan.
Likat nätit tällä maalla kasvaa kaunihisti,
Niill' on posket punaset ja puhet aina siisti.
Mikkeliss' on markkinat ja Kajaanissa kanssa
Likat ei lähe markkinoille, asuvat aitoissansa.
Pojat ajaa markkinoille poikki kangaspellon,
Ostaat siellä hevoisen ja kolmen ruplan kellon.
Pojat ajaa reimanteitä oritvarsoillansa,
Likat makaa pyytingillä pumpulipaioillansa.
Siit' on pojilla juonia, kun viina paljo maksaa,
Likat itsensä elättää, kun työtä tehä jaksaa.
Minä kuon kullalleni palttinaista paitaa,
Waikk' en tuota tunnekana oman kultani laitaa.
Täst' on kultani kulkenu, vaikk' ei jälet tunnu,
Mikä lie ollut mielessänsä, kun ei tupaan tullu.
Talon tyttöä helsataan, eik' ole niistä mitään,
Torpan tyttöjä potkitaan, vaan niitä naia pitää.
Maja mull' on matala ja koti kovan köyhä,
Isä on mulla ynsiä ja äiti liian nöyrä.
Hyvät minun hyljäävät ja kehnot ei ne kelpaa,
Taivaast' ei mulle anneta ja maast' en löyä vertaa.
Illalla lähen nukkumaan ja nukun joka ilta,
Yksi aina vieressäni siliä pirtin silta.
Waan ei yötä pimiätä, ettei päivä koita,
Eikä suurta surua ole, ettei ilo voita.
Wielä tämä siivon tyttö nätin pojan löytää,
Wielä kerran kultani kanssa astun vehnäpöytään.
Wappu.
Ette ole likka parat mitään minua suhteen,
Minä laulan yöt ja päivät, laulan aamupuhteen.
Minä olen tässä kylässä jokahisen kukka,
Waan kun tulee oma kulta, on kun tulisi tukkaan.
Onkos vainen, onkos vainen minun kultani kaunis;
Sinimarjat silmillä ja suu kun paistinnauris.
Kultani elää rallattaa ja elää niinkun rotta,
Waikka anto sormuksenki, ei tee koskaan totta.
Meiän poika pohmelossa ryyppäsi kerran viinaa,
Tuosta tottui juomariksi, joutui juomakirjaan.
Kultani onni kova on, ei se anna maata,
Täytyy öitä kollotella pitkin pihamaata.
Kultani kulki kohmelossa, yhtyi likalättiin,
Tuosta suuttui siivon tyttö, suuttui yhtääkkiin.
Poikien lauluja.
Herraspoika.
Herraspoikia meki oomma, vaikk'emme taia ruotsii,
Ei oo tarves työtä tehä, eikä maata kuokkii.
Tämä poika Pohjanmaalta kävelee kun herra,
Menee sitte kamariin ja ryyppää viinaa kerran.
Piiat pirun riivatut pojilta viinan estää,
Pojat herran siunatut juovat minkä kestää.
Tämän kylän nuoret piiat kukkuvat kun käet,
Hännällänsä häväsevät koko poikaväen.
Kyllä sieki siivo tyttö taiat meitä haukkuu,
Rannin pojat potkivat ja keppi selkään paukkuu.
Woi kun oonki joutunu ma näien likkain varviin,
Näistäpä olen saanunna ma monta mieliharmii.
Antti.
Tätä virttä minä laulan, täll' on hyvä tuoni;
Empä minä tämän maailman avaruuesta huoli.
Olen laulant ennenki ja laulan nytki vielä;
Eipä tämän kylän tytöt halaamasta kiellä.
Tämä kylä, hyvä kylä, tässä minä häärin,
Tämän kylän parahat tytöt itselleni käärin.
Tämän kylän tytöt on kun sokuritoppiloita,
Niitä pojat halailee kun Ruotsin rusinoita.
Toinen lampi on syvempi ja toinen matalampi,
Toinen likka on kovempi ja toinen lauhkiampi.
Waikk' on likka kiukussa, kun tuohi tulessa palaa,
Mieli menee hyväksi, kun aika poika halaa.
Likka itse monen kerran otti pojan yöksi,
Tuota sitte toisen kerran sano pojan työksi.
Se ei likka miestä saa, joka oven pojilta sulkee,
Pojat paljon vaivan kanssa pitkin kyliä kulkee.
Mikko Humalainen.
Laulaisinpa, taitaisinpa, kun palkka maksettaisin,
Empä paljo pyytäiskään, kun piipunpohjan saisin.
Minä olen laulupoika, mull' on laulun nuotti,
Waan nyt kylän likat minun humalahan juotti.
Aika poika minä olen, minä tahon naia,
Enkä kauan akata ma aikaan tulla taia.
Likkoja han minä vaanki mielelläni naisin,
Akat ei kelpaa keralla, vaikka kyllä saisin.
Minä lähen likkain aittaan, hyvä on siellä käyä,
Puteli on arkussa ja paloviina täynnä.
Likka kulta herasilmä! kaahas tilkka viinaa;
Minä ostan toiste sulle silkin pumpuliliinan.
Wiina miehen virvottaa ja olut antaa voimaa,
Siit' en huoli ensinkään, jos akat minua soimaa.
Ele sinä likan ruoja minua nyt pilkkaa.
Wielä minun taskussani hopiatki hilkkaa.
Täm' on poika juomapoika, juopi minkä jaksaa,
Eikä pyyä ilmaiseksi, hinnan aina maksaa.
Ennenkun viina tyyristyvi, ostan koko tuopin,
Juotan kylän pojille ja kyllä pojat juopi.
Heikki.
Täss' on poika, jonka syän rakkauesta palaa;
Minä kulen tyttöin luona julki sekä salaa.
Kah noita kauniita tyttöjä, kun tässä kylässä kasvaa,
Hyvä on noita haastella ja tanssi käy kun rasva.
Kah noita kauniita tyttöjä, kun tässä kylässä kasvaa,
Huulet on kun hunaja ja puhe käy kun rasva.
Tämän kylän tytöt on kun meren muikaleita,
Niitä pojat halajaa kun saksan sämpylöitä.
Minä olen aika poika, elän likkain mieleen,
Joka ilta rupean ma nätin likan viereen.
Likka kulta, likka kulta, likka kulta vielä!
Ele sie nyt minua tok' halaamasta kiellä.
Heilu likka, jouvu likka, vaku saahaan vasta,
Wanha mamma on kotona, joka tuutii lasta.
Pohjan Poika.
Minä olen Pohjan poika, hyvän talon renki,
Minä huilaan, minä häälään niinkun häiyhenki.
Empä huoli naia'kana, eik' ole suurta pakkoo,
Halailemma likkoja ja enkä maksa sakkoo.
Mitäs minä tuosta huolin, vaikka muiat haukkuu,
Muiien suu on irvellään kun vanha liinaloukku.
Mitäs se muita liikuttaa, jos kylilöissä kuljen,
Löyän tytön elikkä akan, se on yhtä mullen.
Eipä kauan elettäisi, ei päälle tämän päivän.
Jos ei poikia suattaisi likkain luona käymään.
Ämmät kovin äkäset ne harmissaki haukkuu;
Wielä sun ämmä selässäsi pirun keppi paukkuu.
Minne'päs likat joutuisivat, kun ei kukaan korjais;
län kaiken itkisivät, oisivat toisen orjat.
Jokko.
Hoi on, hoi on huolettaa ja hulluksi taian tulla;
Nätti likka vallattiin, jok' oisi muuten mulla.
Syämeni kallistuvi aivan toisin puolin,
Kun tuo oma kultaseni minust' ei enä huoli.
Raskas ompi erota, kun kert' on yhteen saatu,
Kerta kihlat annettu ja käsi kaulassa maattu.
Mikä lie mun kullallani, mikä mennyt mieleen,
Minun istui polvillani, muien meni viereen.
Kuulepas nyt kulta likka, kuinka minä veisaan,
Lähen tästä kylästä ja muille maille reisaan.
Ei mun auta puhua, jos mielessä olis mettä,
Pois mun pitää kulkea ja kultani muille jättää.
Kauneuttas muistelen ma viien riikin takaa,
Enkä koskaan muien likkain vieressä mä makaa.
Waan kun oisit oma kulta vielä tallellani,
Niin mä sinua kanteleisin käsivarrellani.
Emmä sinua pitäisikkään kovan piinan alla;
Kullalleni antaisin jos kuinka suuren vallan.
(Lisää toiste.)