MEHILÄINEN.
W. 1839. Heinäkuulta.
Lauluja
(Lisää Kesäkuun osaan.)
Yrjä.
Minä olen Oulun maalta sotamiehen poika,
Ei minua miesi toinen tyttöin luona voita.
Sen mä olen laulanut ja laulan vielä nytki,
Ettei makaa tämä potu pitkiä öitä yksin.
Tämä poika tohtii mennä nätin likan viereen,
Nätti likka rallattaa ja antaa ilon mieleen.
Ei oo minulla surua, eikä hiukkaa huolta;
Ei tuo taia pojan viereen nätti likka kuolta.
Likka elää siivosti ja kulkee kunnialla,
Woi kun ompi mielellänsä pojan vallan alla.
Minä poika nuori poika niinkun kesäheinä,
Minä menen likkain luoksi, vaikka halki seinän.
Kuules kultani napina ja avaa ovi mullen,
Pitkän matkan kulkeneelle ja kohta päivä tulee.
Likka sanoo: "et sinä pääse, kun et lyö ovia rikki";
Poika lähtee matkahansa, likka perästä itki.
Likka sanoo sängyssänsä: "voi, voi, voi!
Mikä sinun tänne taasen kuletti ja toi!"
Likka on, kun olis nossut äsken unestansa,
Waikka valvo pitkin yötä suuren huolen kanssa.
Ainapa noilla tyttärillä yksi huoli lienee,
Kuinka heille illan tullen pojat tulisi viereen.
Eero.
Minä olen pieni poika, pelto ei kasva ruista,
Senpä tähen täytyy minun pitäjätä luistaa.
Tähän asti olenki ollut pikkarainen nasa,
Waan nyt alan räytteä jo aikapoikiin tasaa.
Kultani luoksi menisin, vaan on matkan päässä,
Kappale on kangasta ja virsta vettä eessä.
Ei mun auta, ei mun auta, lähteä mun tulee,
Kulta muuten itkevi ja kuolleheksi luulee.
Minun kultani kaunis on, on kun herran engel,
Käsissäni kantelen ja panen vaikka hengen.
Minun kultani valkia, niinkun lumen lippu,
Ennenkun meist' ero tulee, vesi viiesti tippuu.
Waanpa millä tavalla voin matkan pitkän voittaa.
Kun on kultani kaukana ja kohta päivä koittaa.
Paremp' oli mennä vuonna kotipitäjässä,
Näin mä sillon oman kullan joka viikon päässä.
Niilo.
Heipparalla, taittaralla, likka punaposki,
Sokurilla hunajalla pojan mielen osti.
Tuopa likka punakka, punakka ja ehta,
Eipä tuota siivo poika narrata'kaan kehtaa.
Nätti likka naia pitää, jos hän ois kuin köyhä,
Mitä likan rikkauesta, kun on muuten nöyrä.
Tuopa likka minun on ja aina olla taitaa,
Tuopa minun mielestäni maksaa rupilaita.
Häiyntavalla surettaa tuon nätin likan perään.
Jonka kasvot kuumottaa kun aurinkoisen terä.
Kunpa kulta vieressäsi hetken olla saisin,
Suru lähtis mielestäni, ilonen ma oisin.
Sinä olet minun kultani ollut monta vuotta,
Sinua ma rakastan ja muita halaan suotta.
Likka hieno herasilmä! laske minua viereen,
Minä poika, nuori poika, laitan ilon mieleen.
Minä poika, kaunis poika, niinkun merikaisla,
Etsä likka löyä'känä toista tämänlaista.
Emmä ole ajatellut juuri mitään muuta,
Istutahan vieretysten, annetahan suuta.
Jaakko.
Minä olen laulupoika, laulan jotta jotkaa,
Tämän kylän tyttärille sulhaseksi sutkaan.
Emmä ole tietäjä, enkä iso noita,
Waan kun nätin likan näen, vielä mä sen voitan.
Lysti on likkoja rakastella kesälämpösillä,
Waan ei se paljo vaivoaan maksa talvipakkasilla.
Toinen lampi on leviämpi, toinen kapiampi,
Toinen likka on laihempi ja toinen lihavampi.
Leipä lihan kasvattaa ja voist' on voima luien,
Minä menen likkain luoksi vaikka vettä uien.
Kyllä poika pimiässä likkain aitan löytää,
Usiampain ovet makaa auki pitkin öitä.
Isto.
Näin mä likan illalla; kaunis kasvoiltansa,
Wirttä veisasi suloista aholla astuissansa.
Kävin sitte toissa päänä, kävin kultani luona,
Ilo oli mennyt mielestänsä, kauneus pois puonna.
Waan ele likka murheen ala itsiäsi anna,
Ilosella syämellä kauneuttasi kanna.
Nauru tytön kaunistaa ja nuoremmaksi muuttaa,
Sepä monen miehen mielen iloseksi tuottaa.
Itku silmät pimittää ja pahapa tuo lieneen,
Eipä likka itkevä oo pojan nuoren mieleen.
Nuoret likat naimattomat kaiket kesäpäivät,
Tansin kanssa rallatellen käsityksin käykää!
Kaunihisti kaikki seki taitaa olla suotu,
Kun on likka syntynyt ja pojan tähen luotu.
Likka nuori ihana tee leikki kunnialla,
Kunniaton likka on kun halmehessa halla.
Likkain syän on palava ja mieli mettä tekee,
Sillä moni kunniansa hukutti kun veteen.
(Lisää toiste.)
Runo postilaukusta.
Kuusamon pitäjän Nimismiehelle tuli Pudasjärven Nimismieheltä postilaukku, jonka, hänen itsensä matkoillansa pitäjällä ollessa, rouansa tavallisuuden jälkeen aukasi. Tyhjennetty laukku oli sitte pistetty paperikaapin ja seinän väliin, josta se lienee vähän alemmaksi lattialle päin siirtynyt, ettei sitä ensimmältä löytty. Pudasjärven Nimismieheltä tuli muistutus, ja toinenki, että laukku lähetettäisi takasin; vielä kertoi muistutuksessaan sen olevan ihan uuden ei entisen vanhan repaleen. Waan laukku oli kateessa siksikun nimismies kerran kenkiänsä kaapin alta etsien näki laukun kulmanki takoa pilkottavan. Nyt veti hän laukun armotta pesästään ja lähetti sen Pudasjärvelle seuraavan kirjoituksen kanssa, jonka somuutensa vuoksi kyllä kehtaamma muidenki luettavaksi panna. Eikä mahda siitä asianomasetkaan minulle suuttua. Turnperiksi sanotaan taloa, jossa Kuusamon Nimismies asuu, ja Wästeriksi sitä, jossa Pudasjärven. Mistä veikasta Kuusamon Nimismies toivoi Pudasjärven Nimismiehen roualta uurityynyn voittavansa, sitä en nimitä, jos tietäisinki. Näin kuuluu mainittu runokirjoitus:
Tullu on tänne tuntematoin,
Muukalainen muusta maasta
Sanansaattaja salanen,
Postilaukku laavullinen,
Erotettu entisistä
Nälkälaukuista lahoista,
Mustan mullin muotosista
Postin kuletuspovista.
Yht' en minä ensimmältä
Päässytkään asian päälle,
Koska tuli tuntematon
Kaipaus tämän katalan,
Wielä sitte viikon päästä
Kertomus sangen kehiä,
Runo rienasta rakettu,
Wirsi saatu saakelista:
"Että antaa aikalähtö
Wierahalle viipyneelle,
Yli liiton livistyneelle;
Ravahuttaa raikkahasti
Liukas potku postimahalle,"
Josta olin aivan outo,
Tuntematon, tietämätön.
Waan jo joutu viimen ilmi,
Sattu saastanen käsihin.
Koska kerran kenkiäni
Kattelin kaonnehia.
Takapuolelta tapasin
Paperikaappini pahuksen.
"Täälläkös olet otava!"
Sanoin minä synkiästi.
Arvasin asian kanssa,
Ett' oli tullut Turnperihin
Tämä vieras täysinäissä,
Kosk' olin kotoa poissa,
Minä ollu, missä lienen.
"Jo nyt tuli liukas lähtö,
Konna, sulle kotiasi,"
Wirkon, minä vielä hälle;
Sanoin myös sanalla tällä:
"Jouvu, riena, juoksun kanssa,
Lähe kulkemaan kuvatus,
Jalatonna, järjetönnä,
Käetönnä, korvatonna,
Silmätönnä siannäkönen!
Mene täältä merta kohti,
Puasjärvehen pukita,
Wäänny kohti Wästerihin,
Saata sinne sangen paljo
Terveisiä tuttaville,
Ylehensä ystäville,
Ehkä kumminki enimmän
Kotiasi koe viejä
Walenjukselle vakaasti
Toistuksia tuttavuuen.
"Sano roualle samassa,
Mukavasti muistuttele,
Että alkais aikanansa
Walmistella valtavata,
Kellon alle kelvollista,
Uutta uurityynykäistä,
Jonka tuonan veikka tuotti,
Etu minulle ehätti."
Sanoisin sanoja vielä,
Muutamilla mutkan löisin,
Waan tuli vaiva valtavaksi,
Uni kovin uurtahaksi;
Painajainen, pahahenki.
Silmät saastanen sokasi.
Poies heittää hetiki
Pitänee nyt jatkaminen,
Loppu tälle yölorulle
Piti tehä tuohon kohti.
Neljä kultalintua.
(Muualta.)
Sarbas Persian kuningas istui kuninkaallisella istumellansa ja piti oikeutta suuressa holvissansa. Hänen suuri viisautensa asioita tutkeissa ja hurskautensa tuomioita julistaissa olivat oikein sananlaskuna itäisellä maalla. Mutta nyt astui hänen eteensä pari miestä erinomaisella asialla. Wanha ukko kalveilla kasvoilla tuli talutettuna punaverevältä, kukoistavaiselta nuorukaiselta. Ukko lankesi maahan ja alkoi lausua: "Kuningasten kuningas ja Jumalan käskynhaltia! kuuntele minua armostasi ja sitte päätä asiani oikialla tuomiollasi. Minulla oli ainua poika, minun elämäni ilo ja lohdutus. Onnellinen olin muutenki ja rikas tavaroista. Poikani kasvoi ja oli jo kahdeksanvuotinen iältänsä, koska minun täytyi kauppani vuoksi pitkälle matkalle antauta. Sydämeni empi, jättäisinkö kotiin poikani, vai matkallenko ottaisin kanssani. Ylellinen helleys sokasi mieleni, että unhotin vaarat matkoilla ja otin hänen kanssani: onneton ajatus, josta minulla on tähän päivään asti ollut kärsimistä. Rosvot hyökäysivät erämaassa joukkiohomme, rosvoivat, pieksivät ja haavottivat meitä ja veivät ainuan poikani myötänsä. Minä itkin, huusin ja valitin, mutta heillä oli sydän kivestä, he eivät kuulleet ja armahtaneet minua. Siitä lankesi päälleni määrätön tuska ja sanomaton epäillys. Puolikuolleena kannettiin minä tovereiltani, josta kuitenki jälle virkosin lohduttamattomasti kadonnutta poikaani itkemään.
"Palattuani kotiin lähetin kuulustelioita kaikin paikoin poikaani etsimään. Waan hän oli kadonnut. Kymmenen vuotta elin pienintäkään tietoa hänestä saamatta. Tavarani lisäytyi, itse vanhanin ja tulin kivulaiseksi, sillä alinomainen suru, itku ja kaipuu pojastani jouduttivat minun päiviäni loppuunsa. Päivä päivältä toivoin kuolevani ja, perillistä ei ollen, määräsin suurimman osan tavaroistani kuninkaalle ja vahvistin tämän määräämisen kirjalla, joka on talteen annettu. Waan äsken kuolemata odottaissani tuli tämä nuorukainen, joka tässä seisoo edessäsi, ilmoitti itsensä pojakseni. Kaikki hänen puheensa kuuluivat todelta, hän vastasi tarkasti kaikkiin kysymyksihini ja muisti kaikki mitä hänelle lapsuudessa oli tapahtunut. Minä tunsin hänen kadonneeksi pojakseni ja iloni teki minun uudelleen terveeksi. Kirjavartianne tykö mentyä pyysin jälle testamenttiani, vaan hän kiivoittelee tätä nuorukaista ei pojakseni, vaan muukalaiseksi pettäjäksi, koska amma, joka poikaani lassa imetti, ei olisi löytävänään niitä merkkejä hänessä, jotka hänellä lapsuudessa olisi pitännä olla. Tulin siis istuimesi eteen, jota oikeuden ja viisauden aurinko valaisee, rukoillen sinua, ettäs tutkit asiani."
Ukko vaikeni ja vuodatti kyyneleitä. Kaikki lässä olevaiset kuuntelivat liikutuksella ukon lausetta, eikä paljo epäilty, ettei nuorukainen, jonka ulkonainen muotoki todisti hänen puoleltansa, ollut ukon oikia poika. Kukin odotti halullisesti kuullakseen kuninkaan päätöstä, ihmetellen, että hän nyt kauemmin, kun tavallista oli, mietti ja vaikeni.
Mutta oman edun rakkaus oli tunkeunnut kuninkaan sydämeen, koska tiesi tämän muukalaisen ilmitulollansa vievän häneltä suuren perinnön. Tämä pimitti hänen ymmärryksensä. Haluttomilla, närkästyneen kaltasilla silmillä mittaili hän nuorukaista ja puhkesi viimen sanoen: "kirjavartiani on tehnyt velvollisuutensa. Imettäjän puhe on ainua kelpaava todistus tässä asiassa. Ja ellei sinulla ole muuta todistusta, sanoi hän kääntäyten nuorukaista päin, kun mitä itse olet puhunut, niin et taida tunnustettaa tämän ukon pojaksi ja perilliseksi. Wai voitko vielä mitään puhua puolestasi?"
"Herra, vastasi nuorukainen ujostelematta, kova onneni on ryöstänyt kaikki ulkonaiset välikappaleet, joilla voisin laillisuuteni todistaa. Oma muistoni on se ainua todistus, joka on tähän asti säilyttänyt kaikki lapsuuteni menot. Pienet senaikuiset seikat, joit' ei muut, kun isäni taida tuntea, ovat minulla vielä tarkoin muistossani. Waan kosk' ei isäni, enkä itse vastoin lakia kelpaa vieraaksi mieheksi tässä asiassa, niin minulla ei ole muuta, kun yksi ainua keino, jolla voisin oikeuteni todistaa. Ehkä nuori olen kuitenki paljo kulkenut maailmata ja nähnyt monta ihmeellistäki asiata. Erinomaisin kaikista oli tietäjä ukko, joka asuu Indian maan rajoilla ja pianpa tietää kaikki, mitä maailmassa tapahtuu. Hänellä on neljä kultalintua joita lähettelee kunne kunki tietoja vakoamaan. Sanomattoman kiiruusti kiitävät ne ympäri maiden, kulkevat kuun, auringon ja kaikki tähdetki taivaalla; niitä ei estä eikä pidätä ovet ja lukut, ei lujimmat muurit, ei meren syvyydet, eikä mitkään. Wähässä ajassa lentävät takasin haltiansa luoksi ja kertovat mitä missäki tapasivat. Yksi ainua näistä linnuista toimittaa hetkessä, mitä tuhat maanvakoajata ei voisi vuodessa. Onnellinen se kuningas, jolla olisi yksikään niistä. Sillä olisi hänen huokia tutkia palvelioitensa sydämet ja salaisimmatki ajatukset. Ja lähimaista saisi hän joka hetki tietoja, ettei häntä koskaan odottamattomilla sodilla hätäyteltäisi. Näiden lintuin kautta sain minäki isästäni tiedon, kun myöski, että oli kauan surrut minua, tullut kivulaiseksi ja että hän asui täällä. Sentähden kiiruhdinki matkaani toivolla, hänen vielä elossa näkeväni. Salli siis, korkia kuningas, jonkun uskollisen miehen lähteä tämän tietäjän luoksi, niin tulee totuus ilmi, jos se vielä makaisi maan syvimmään poveen kätkettynä." "Ei, sano kuningas, itse lähden sinne ja sinä olet minua seuraava. Jo huomispäivänä varahin lähden matkalle, sillä semmoista tietäjätä minä vielä en ole koskaan kuullut. Ja sinä ukko odota kärsivällisyydellä, kunnes palajan, jos tämä nuorukainen puhuu totuutta, niin ei ole kukaan pidettävä sinulta testamenttikirjaasi."
Aamulla varahin seuraavana päivänä lähti kuningas Sarbas moniahdan palveliansa ja nuorukaisen kanssa liikkeelle. Hän oli niin levoton, saadaksensa tietäjätä tavata, että hän tuskin öilläkään nukkui. Nuorukainen ratsasti kuninkaan sivussa ja lyhenti pitkäksi käypää aikaa taitavilla puheillansa oudoista maista, kansoista ja tavoista, joista kuningas ei ennen ollut kuullut puhuttavan. Kuningas kuunteli halullisesti näitä puheita ja suostui niin tähän nuorukaiseen, että hän jo sydämessänsä päätti tunnustaa hänen ukon pojaksi ja perilliseksi. Ei kuitenkaan tahtonut jälellen kääntyä, ennen nähtyänsä matkansa päätarkoitusta, sitä erinomaista tietäjätä ja hänen kultalintujansa.
Noin kuukauden aikaa matkattuansa tulivat vaaran alle. "Jo nyt kohta olemma päässeet matkamme perille", sanoi nuorukainen ja ilmoitti tietäjän sillä vaaralla asuvan. Waaralle kohotessa hämmästyi kuningas ei vähin niitä ihania viinatarhoja, kukostavia laksoja ja kauniita hedelmällisiä puita, joita näki, jos kunne loi silmänsä. Näytti kun olisi luonto ja taito kilvoitelleet keskenänsä tätä vaaraa kaunistaissansa. Neljä ojaa juoksivat alas vaaralta, kukin suunnallensa. Korkiammalla nyppylällä seisoi huone eli talo, jossa tietäjä asui. Siitä oli aukia katsanto yksinäisten taloin eli pienten kyläin ylitse vaaran kupeilla.
Aurinko oli melkein laskemaisillaan heidän vaaraa nostessa. Kuitenki toimittivat vielä miehet, vaimot ja lapset töitänsä verrattomalla ilolla ja vireydellä. Töidensä ohessa laulelivat joukottain, eivätkä ujostelleet kuningasta, vaikka kävi heidän keskellänsä, enemmin kun ketä muuta toveria. Ilo ja onnellisuus loisti kaikkein kasvoilta. "Oh, huokasi kuningas, jo näen tässäki kultalintuin vaikutuksen. Minun maani ääret, joiden läpi vaelsimma, näyttivät niin autiolta ja ylönannetulta, niiden asujamet niin surulliselta ja sorretulta, ja tämä vaara kukoistaa kun paratiisin lakso niiden suhteen."
Niin lähestyivät tietäjän taloa, joka ei ollut ylen komiasti rakettu, vaan näytti, että oli haltiansa sekä voipa että säästeleväinen. Kaunis oli se kyllä silmän nähdä, mutta ilman kaikkia turhuuden koristuksia. Nuorukainen, jolle paikka näytti olevan hyvin tuttu, aukasi oven ja käski kuninkaan astua sisälle, itse jälestä seuraten. Täällä istui vanhemmalla ikäpuolellaan oleva mies ja hänen ympärillänsä kaksitoista lasta, kuusi poikaa ja kuusi tytärtä, joita näytti neuvoilevan. Se oli tietäjä itse; pitkät, valkoiset hivukset rippuivat olkapäillen alas ja hänen lumivalkia maatava pukunsa oli purpuravyöllä vyötetty. Samanlainen puku oli lapsillaki.
Kuninkaan sisääntultua nousi tietäjä seisoalle ja lapset katosivat kun keviät aamupilvet taivaalla.
Nöyryttäin itsensä alkoi kuningas ja lausui: "Herra! minä olen kuullut suuresta viisaudestasi mainittavan ja niistä neljästä kultalinnusta, jotka sanotaan sinulla olevan ja tuovan salaisimmatki tiedot sinulle kaukaisilta mailta; sentähden olen kotimaastani Persiasta tänne tullut. Jos mahdollista, niin anna minulle niistä jonkunlainen parempi tieto, kun minkä muuten olen voinut saada ja jota meikäläisen on vaikia uskoa'kaan." "Aivan kernaasti, vastasi tietäjä, ne ovat nyt juuri palaummallaan Persian valtakunnasta, ja koska se on isänmaasi, niin taidat helposti päättää, jos valehtelevat eli ilmoittavat totuuden." Niin puhuttua otti elevanttiluisen sauansa, löi sillä lattiaan, joka aukeni, ja auoksesta kohosi marmoripöytä huoneesen. Sen keskellä oli hopiakuoppa ja kuopan laidalla neljä reikää, yksi kullenki niistä neljästä ilmansuunnasta, idästä, etelästä, lännestä ja pohjaisesta. Kuopan päällä rippui pieni tiuku asemellaan, jonka alapää oli kiinitetty keskelle kuopan pohjaa. "Kun nyt soitan tätä tiukua, sanoi tietäjä, niin lentävät lintuni kotiin kukin siitä reiästä, kusta lähti matkalle, vaan sitä ennen tulee minun muistuttaa, että läsnaolevaisten pitää kuunnella heitä hiljaisuudessa, ei ihastua, eikä pahastua, jos mitä kertoisivat. Taidat hyviä, taidat pahojaki sanomia maastasi kuulla, vaan hallitse itsesi kummassaki tilassa; sillä samassa, kun millään tavalla tulisit niistä liikutetuksi, vaikenisivat lintuni enempätä ilmoittamasta." Kuningas lupasi tyynellä mielellä kuunnella, jos mitäki. Nyt soitti tietäjä tiukuansa ja hiljainen hyminä alkoi kuulua länteisessä reiässä. Neljä pienoista kultalintua pyörähtivät esiin toinen toisensa jälestä ja lennellen tietäjän ja kuninkaan edessä alkoi ensimmäinen suloisella äänellänsä laulaa: "minä lensin halki sen maalipaikan, kussa Persian kuninkaan nuoruuden ystävä Salaspa asuu. Kuningas oli kauan aikaa elänyt ystävyydessä hänen kanssansa ja aina löytänyt hänen uskolliseksi sekä rehelliseksi. Mutta hoviherransa ei voineet sitä kärsiä, jonka tähden he panettelivat häntä ja saivat vähitellen kuninkaan sydämen luopumaan hänestä. Sen havattua miettivät valhekanteita häntä vastaan ja kuningas tuomitsi hänen yksipuolisesti. Surullisella sydämellä kuninkaan sokaumisesta meni Salaspa syntymämaallensa, jossa hän nyt hiljaisuudessa elää osottain paljo hyvää koko sille maakunnalle ja erittäinki lähiasujillensa. Kansa kunnioittaa häntä isän nimellä. Puolet tavaroistaan jakaa hän köyhille ja kaikki tienot on hänen toimensa tehnyt viljaviksi, ihanimmiksi paikoiksi. Hänen onnensa on melkein täydellinen, eikä hänellä ole muuta huolellista hetkeä, kun mikä toisinaan tulee, koska muistaa ja ajattelee sitä, ettei kuningas Sarbaalla ole enää yhtään ystävätä."
Se lintu vaikeni siihen. Ainuastaan suurella työllä taisi kuningas hänen kertoessansa hillitä sydämensä liikutuksia. Ei hän kuitenkaan mitään virkkanut.
Nyt alkoi toinen lintu ja kuikutti surullisella äänellä: "minä lensin Tarsutan läänin läpi, sivullani näin linnan ja riensin sitä katsomaan. Laukuellessani puutarhan päällä, joka linnassa oli, näin lehtimajassa Persian kuninkaan entisen puolison. Kuningas oli hyljännyt hänen ja antanut jalkavaimolle sydämensä. Yhtä ihana, kun ennen kuninkaan hovissa, oli hän vieläki. Mutta hän suri ja vuodatti kyyneleitä. Pieni tytär, äitinsä muotoinen, istui sylissä, siveli hänen hivuksiansa ja lohdutteli häntä sanoen: 'ele itke, äitirukka! silmäsi tulevat siitä punaseksi, kun ruskokukka ja kun sinä itket, niin en minäkään saa olla ilman itkemättä. Kuuntelepas lintujaki, kuinka iloisesti visertelevät puissa ja ilmassa.' 'Minull' on, vastasi äiti, sydämessä oma lintuni, joka siellä visertelee, etten muita kuulekaan.' 'Anna äitisein, sanoi tytär, sen linnun lentää ulos. Linnut ovat iloisempia ulkona ilmassa, kun sisällä vankiuudessa.' 'Ah lapseni, vastasi siihen äiti, hän on kun meki vankiuuteensa suljettu, eikä pääse kunne'kaan, enempi kun me noiden muurein ylitse.'"
Persian kuningas kuunnellessaan tätä toistaki lintua kyllä vuodatti kyyneleitä, vaan muistain lupauksensa teki väkivaltaa sydämensä haikkeuudelle ja oli vielä mitänä virkkamatta. Niin tuli kolmannen linnun vuoro, joka lauloi seuraavalla tavalla: "minä seurasin, sanoi hän, kuningas Sarbasta matkallaan tänne. Hänen viekas ja kavala, ehkä suuresti rakastettu, palveliansa nimitteli häntä kaikkitietäväksi kuninkaaksi, Aasian auringoksi, sangarten ruunuksi j.n.e. ja kuningas ihastui näitä nimityksiä. Hän ylisti kaikkia kuninkaan lauseita ja nauroi sydämessänsä hänen yksinkertaisuudellensa. Alati puhui hän uskollisuudestansa ja yhtäläiseen odotti tilaisuutta saada pettääksensä kuningasta. Sen saiki eilen. Kuningas uupunut kiireeltä kulultaan nukkui syvään uneen rankisessaan (teltassaan). Palvelia oli kohta valmis vetämään kalliimman diamanttisormuksen hänen sormestansa ja rankisen saumaan salaamaan sen, jonka kuningas sitte luuli muuten päivällä edellä kadottaneensa ja suri sen vahinkoa suuresti." "Oi sinä koiran nahka!" huuti kuningas vihoissaan, veti miekkansa ja oli juuri karata sen pelvosta vapisevan, uskottoman palvelian päälle, koska samassa kuuli äkillisen pauhinan, lattia sujui, pöytä ja linnut olivat kadonneet. Tyrmistyksistään herännyt näki kuningas itsensä yksin tietäjän kanssa huoneessa, kaikki muut olivat paenneet. "Persian kuningas! sanoi tietäjä, sinä olet rikkonut liiton ja linnut ovat lentäneet matkohinsa. Röyhkeytesi, vihasi, kostonhimosi ja ahneutesi karkotti heidät, Sill' et enää saa kuulla heidän lauluansa. Sillen, joka semmoisilta mielen muutoksilta vimmataan, muuttuu heidän suloinen laulunsa kosken kohinaksi." "Oh anna anteeksi, vastasi kuningas, mutta en voinut enää itsiäni hillitä sen uskottoman, kavalan palveliani tähden. Waan sinä viisas mies anna minulle anteeksi ja jos mahdollista, täytä rukoukseni! Minä näen Jumalan antaneen sinulle, jonkun osan kaikkitietäväisyydestään. Minä olen suuren valtakunnan kuningas. Sitä hyvästi hallitakseni tarvitseisin ainaki tietoja siitä, mitä maakunnassa tapahtuu. Minä rukoilen siis, anna minulle edes yksi noista linnuistasi. Puolet kaikista kamaroistani annan sinulle siitä."
"Istu Persian kuningas, vastasi tietäjä, istu ja kuuntele minua. Hyvä on kuninkaalle, että hän on halullinen hyvästi maatansa hallitsemaan. Mutta anomustasi en voi täyttää, kun ainuastaan puolittain. Ne neljä lintua eivät ole minun, vaan erään hyväluontosen haltian, joka lainasi ne minulle tietämättömäksi ajaksi ja sillä ehdolla, etten käyttäsi niitä muuhun tarpeesen, kun lähimmäisteni hyväksi. Minä taidan jakaa muillen tietoja, joita tuovat, vaan haltia on kovin kieltänyt niitä myömästä eli muuten antamasta kellenkään. Minäki olen pienen kansakunnan ruhtinas, jonka hyväksi tähänasti lienen lintujani käyttänyt, koska haltia niitä vielä ei ole pois ottanut. Wisusti olenki kokenut niitä ei mihinkään muuhun viljellä, enkä ole koskaan udellut heiltä turhia, kelvottomia asioita, joista ei mitään hyötyä olisi. Lyhyeltä sanoen, minä olen aina kokenut käyttää niitä, kun Jumalallista lahjaa, Jumalalle kunniaksi ja ihmisille hyväksi.
"Ehk' en siis taida'kaan anomustasi täyttää, niin toivon, matkasi tänne ei kuitenkaan olleen turhan, jos tahdot kuulla, mitä minä olen neuova sinulle. Sinullenki on Jumala lahjoittanut samanlaisia lintuja, jos kohta ne eivät olekaan näkyvätä kultaa. Jos ne tähänasti eivät ole matkaan saattaneet, mitä toivoisit, niin on se oma syysi. Kuninkaallinen valtikkasi on se saua, jolla taidat panna lintusi liikkeelle. Jos oikein kannat valtikkasi, niin olet tunteva kaikki, mitä istuimesi kaunistukseksi ja alammaistesi hyväksi tarvitset. Silloin ovat silmäsi näkevät ja korvasi kuulevat, mielesi ja ymmärryksesi keksivät, mitä millonki tarvitaan. Joka oikein käyttää nämät Jumalan lahjat, hän ei närkästy viisauden nuhteille ja ihastu tyhmyyden kiitoksista; hänen silmänsä on kun auringon terä laajalta näkevä ja hänen korvansa kun ilma vastaan ottava pienimmätki äänet. Hän ei usko valheita, eikä lyö mutkia oikeudessa omain etuinsa voittamiseksi. Waan joka viljelee niitä lahjojansa turhuuteen, hekumaan, ahneuteen, oman voiton pyytämiseen j.n.e., sillen lakkaavat tietoja tuomasta. Minä ilmoitan nämät sinulle, Persian kuningas, koska tiedän sinun luontosi puolesta tahtovan totuutta harjoittaa. Nuoruudesta asti olen sinua rakastanut ja kaikkia askeleitasi tarkoin kaimannut. Suuri oli suruni, koska näin mielesi pettäjiltä pimitetyksi ja väärät toivotukset sydämessäsi sikiävän."
(Lisää toiste.)