MEHILÄINEN W. 1840.
Kesäkuuta.
Suomen kielen otosta opetuskieleksi kouluissa, kuin myöskin sen käyttämisestä oikeuksissa ja muissa tiloissa on kyllä ja monessa kohti jo ennen kirjotettu. Meidänki mielestä on hyvin osaavasti sanottu, mitä Ulvilan kirkkoherra, professori G. Renvall siitä asiasta lausuu, nimittäin: 1:ksi että Suomen kieli otettaisi opistoissa ei opetus- vaan opittavaksi kieleksi ja 2:ksi, että oikeuksissa ja muissa tiloissa itsekuki vapaehdollisesti, niin kirjotuksissa kun puheessa, saisi käyttää Suomen kieltä, jota asianomaisten virkamiesten toisen tulkitsematta pitäisi ymmärtää. Wasta jonkun pitemmän ajan käyttämisellä ja korjaamalla luulee Renvalli Suomen kielen tulevan otolliseksi sihenki tarpeesen, että opetus kouluissa ja muissa opistoissa sillä toimitettaisi; jota pitemmän ajan valmistusta emme myös taida vastaan sanoa, koska, jos suomi yhtäkkiä määrättäisi opetuskieleksi, puutos epäilemättäki ilmautuisi, jos ei kielessä, niin kuitenki opettajissa.
Mitä taas Suomen kielen vapaehdollisen käyttämiseen oikeuksissa ja muissa tiloissa koskee, niin olisi se hyödyllinen jo siinäki kohdassa, että se kadottaisi leivän puolivalmiilta herroilta, jota tapojen turmioksi ja talonpoikien rasitukseksi aina enempi vuosi vuodelta maakuntaan lisäytyy. Kun nimittäin joku voipi oppia jonkun sanan ruotsia ja sihen lisäksi taitaa, jos kuinka puultuvaisesti kirjottaa, niin pitää hän kohta itsensä herrana, heittää työnteon, kirjottelee talonpojille, selittelee heille tuomioita ja muita ruotsinkielisiä kirjotuksia, neuvo heitä yhdestä keräjästä toiseen ja viettelee moninaisihin ilkeyksihin, kaikella sillä toimellansa talonpojan kostannuksella hyvin eläen. Tämä herrain ja talonpoikain välillinen sukukunta juuri on se, joka enimmasti turmelee talonpoikasen kansan elämässänsä. Sillä paremman arvon talonpojilta voittaaksensa pukevat itsensä ja elävät muulla tavalla mahdollisuutta myöten herroiksi, ja talonpoika seuraa heitä niin vaatteissa, kun muussa elämässä, pitäen itsensä heidän vertasena, niinkun hän ei olekaan huonompi, vaan kymmentä kertaa parempi heitä. Tämä talonpojan herrastaminen aatteissa ja muissa ulkonaisissa elämän tavoissa on sekä muuten tuhma ja ilkiä katsella, että myöski perijuuri koko talonpojallisen arvon menettämiseen. Se juuri todistaa, että talonpoika itse ei tyydy oloonsa ja onneensa, alentaa hänen arvonsa sillä tavoin muidenki silmissä, sillä vähäarvonen on aina se mies, joka Jumalan luotuun onneensa ei tyydy. Jos talonpoika tahtoo herrastaa, niin herrastakoon opeissa, tiedoissa ja taidoissa, erittäinki säätyynsä sopivaisissa, siisteydessä ja puhtaudessa, mielisiveydessä ja raittiuudessa, lastensa ihmisiksi kasvattamisessa, perheensä hoitamisissa, karjansa, peltojensa ja niittyjensä korjaamisessa, ja se harrastus on hänelle moninaiseksi hyväksi, antaa myös kyllä työtä, ettei juuri jouda'kaan sihen toiseen turmelevaiseen herrastamiseen, joka osotaksen turhissa käytöksissä, naurattavissa vaatetpuvuissa, kiroilemisissa ja vannomisissa, juomisissa ja laiskana elämisessä, joutavissa hypyissä ja kortinlyönnissä, Jumalan sanan ylenkatseessa ja tuhannessa muussa ilkeydessä, jota juuri edellä mainitut joutavat nurkkaherrat enemmin, kun mikään muu kansassa matkaansaattaa, levittää ja voimassa pitää. — Karjalassa ja Savossa, joissa suuri osa talonpoikia nykyaikoina selvästi kirjottaa suomea, näitä nurkkaherroja ei ollenkaan kaivattaisi, jos saisivat talonpojat kirjotuksensa sillä omalla kielellänsä. Kuinka kansa itseki sitä asiata toivoo, olemma monasti kuulleet lausuttavan, ja todistukseksi panemma tähän seuraavan, talonpojalta Petteri Makkoselta Kerimäen pitäjästä, tehdyn runon, jonka syksyllä v. 1837 häneltä kirjotimma.
Suruvirsi Suomen kielen tilasta.
Suvatseeko Suomen kansa,
Salliiko Savon asujat,
Wielä veisata vähäsen,
Surkutella Suomen maasta?
Suruvirsi on Suomen maasta,
Sekä vaikia valitus,
Kuinka suuri Suomen kansa
Saapi kirjoja käsiinsä,
Oikeuksista annetuita,
Pantuna paperin päälle,
Ruotsin kielen kirjotettu,
Jota ei tiennehet isämme,
Oma vanhempi osannut,
Lausuella lapsillensa,
Kanssa poikansa puhua.
Tämä on se outo kieli,
Suomen maalla muukalainen,
Joka kansan kaikki tyyni
Pitäpi pimeyen alla,
Josta juttuja tulepi,
Turhat riiat ratkiapi,
Kun ei tunne kirjojansa,
Arvioitansa osaja.
Herrat saapi suuren palkan
Pienistäki kirjoistansa,
Kuitenki en itse tieä,
Jos on kirja kelvollinen,
Mitä siinä on sisässä;
Mutta täytypi monenki
Wieä herralle hevonen,
Panna lehmä läävästänsä,
Kun ei kukkaro pitäne.
Laki on meillä laaullinen,
Aivan oikea asetus,
Jonka armas Keisarimme,
Itsevaltias vakainen,
Anto meille armostansa,
Suomen suureksi hyväksi;
Waan ei laiteta lakia,
Ei osata oikeutta,
Suomen kielen kirjotella,
Jonka itse ymmärtäisin,
Ilman toisen tutkimatta,
Sekapään selittämättä.
Kun ois kirjat kielellämme,
Suomen selvlllä sanoilla,
Itse tietäisin asian,
Osajaisin arvionki,
Kuittikirjani katsella,
Lujat päätökset lukea.
Enkä varsin vaivoaisi
Esivaltoa viatta,
Oikeutta ilman syyttä,
Eikä kukkaro kuluisi,
Tuomiskontti tyhjeneisi.
Minä vielä mielessäni
Olen toivossa ilonen,
Että armas Keisarimme,
Estvaltamme vakainen,
Suomen suureksi iloksi,
Onneksi alamaistensa,
Sekä kansan kunniaksi,
Antaa käskyn armollisen,
Suomen sääyille sanoman;
Asettapi oikeuet
Suomen selvillä sanoilla;
Että suuri Suomen kansa,
Saisi kirjat kielellänsä,
Niinkun kaikki muutki kansat,
Mainitahan maailmassa,
Onnen helmassa elävän;
Kun on kaikki kirjotukset
Sillä kielellä samalla,
Minkä heille helmassansa,
Oma äitinsä opetti.
Sitä vielä Suomalaiset
Hyvin suurella halulla,
Ikävöivät itsellensä,
Että kuulu Keisarimme,
Majisteetti mainittava,
Joka käski koulupaikat,
Akatemiat asetti,
Käskis kouluissa lukea,
Opitella oppivaisten,
Suomen selviä sanoja.
Sillon saisi Suomen kansa
Armon auringon havata,
Pimeyen paksu pilvi
Sillon siirtyisi sivulle;
Eipä puuttune puheita,
Sekä selviä sanoja,
Tämän kielen kertojilta,
Asujilta ankaroilta.
Kyllä antaisi asiat
Wielä paljonki puhua,
Waan ei anna aika myöten,
Enkä jaksane jutella;
Josta päätän pännän juoksun,
Sulan seisatan samalla.
Mehiläisen Ainehisto.
Wuosikertoina 1836, 1837, 1839 ja 1840.
1. Runoja ja Lauluja.
W. 1836.
Wiipurin linna. — Suomen synty Tammikuulta.
Tauti. — Hekkalan Maria Helmikuulta.
Wedenkantaja Anni. — Miniä. — Naija Maaliskuulta.
Neitsen rosvo. — Härjän ampuja Huhtikuulta.
Kaunis tammi. — Ukot kirkkomäellä. Toukokuulta.
Kaarlo kuningas — Kiitos Keisarille. Kesäkuulta.
Tuiretuisen poika. — Tupakkiruno. Heinäkuulta.
Immen itku. — Waaraslahden Kaisa. Elokuulta.
Lisäys Suomen syntyyn.
Inkerin valitus. Syyskuulta.
Wiisaampansa vieressä yötä maannut.
— Nuotta-ankkurista. Lokakuulta.
Kummia. — Huotarin naimisista.
— Ilolle Marraskuulta.
Tyttö kehnolle kosialle. —
Muuttamalle kirkkoherralle. Joulukuulta.
W. 1837.
Kalevalan neito. — Ylistys Tammikuulta.
Kirjavaiselle.
Yhdeksän huolilaulua Helmikuulta.
Kadonnut poika. — Naimaruno. Maaliskuulta.
Joukosen nainen. — Ollilta ja Huhtikuulta.
perehestänsä.
Yhdeksän vanhaa sanaa. — Loholahden Toukokuulta.
markkinoista.
Tansin synty. — Huoliruno Mathias Kesäkuulta.
Reineksestä.
Repo. — Kettu ja hämähäkki. — Heinäkuulta.
Talkkousruno.
Seitsemän pientä runoa. — Ihalainen. Elokuulta.
— Elias ja Anna.
Kehotus laulamaan. — Pieksiäisen Syyskuulta.
panettelemasta.
Neljä vanhaa laulua. — Pohjanmaan Lokakuulta.
surkeudesta.
Kolme vanhaa laulua. — Kolme sanaa Marraskuulta.
Savon puolesta.
Ruotus ja Tahvanus. — Murheruno Joulukuulta.
Pielisen kirkkoherran Jakoppi
Steniuksen kuolemasta. —
Neittyen ihanaisuudesta.