MEHILÄINEN W. 1840.
Maaliskuulta.
Koulunkäymättömän valitus.
Jos olisi isä ennen muinon
Antanna aluksi mulle
Kapan kauroja mukahan,
Sitten minun selvittannä,
Tuonne työntännä toella, 5
Koulun korkian tyköhön,
Opin oikian tiloille;
Jossa oisin oppinunna
Tietämähän, tuntemahan,
Monta hyötyä hyveä, 10
Monta paikkoa paremmin,
Muita kieliäi mukaillut
Kaikin paikoin kallohoni; —
Kukas saattaisi sanoa,
Kuka muuten muistutella, 15
Etten minä, niinkun muutki,
Niinkun muutki muutamaiset
Koulun korkian kävijat,
Lauleleisi, liirittäisi,
Rillettäisi, rallattaisi, 20
Kantelettai kaikuttaisi,
Että kuuluisi kumina
Yli suurta Suomenmaata,
Yli vuorten, vaaramaiten,
Yli laaksojen laveien, 25
Niinkun kaiku kankahilla
Tahi synkissä saloissa,
Huuettaissa huikiasti,
Kauas kuulupi kuhunni.
Waan nyt on kieleni kipiä, 30
Ääneni minun ärakkä,
Nyt on kalpa kanteleini,
Ettei ensinkään osoa,
Saata kaikkia sanoja
Saaha oikein sarjallensa, 35
Kun en tieä, enkä tunne,
Mitkä millonni pitäisi
Sanat nuotille sanoa,
Sovitella soittohoni.
Niin ei oo lauluni lavea, 40
Eikä soittoni sorea,
Ei kumaja kanteleini,
Laske ei laatuista iloa;
Waikka kyllä koittelenki
Laaiskella lauluani, 45
Sovitella soittoani,
Kanssa kielet kiinitellä,
Yli kaiken kanteleini.
No mitä koulusta kurisen,
Mitä kielistä kitisen, 50
Opistani ollenkana! —
Onhan meillä oma kieli,
Oma suomemme sorea,
Oman äitin antamainen,
Oman isän istuttama. 55
Täll' on itsellä iloa,
Täll' on itsellä simoa,
Läll' on mettä ja makeutta,
Kylliksi joka kylälle,
Joka talon tarpeheksi. 60
Kyll' on suomella soreutta,
Kyll' on suomella sanoja,
Ilman avun onkimatta,
Welaksi vetelemättä;
Ei se tarvitse tapailla, 65
Anella apusanoja,
Muilta kieliltä kysellä,
Neuoksensa nouatella.
Sill' ompi sanat soreita,
Puheensa puhtahia, 70
Jos ne kuka juontelepi,
Laaullensa latjoapi.
Sit' on sitten kaunis kuulla,
Kaunis kuulla ja katsella;
Siinä rinta riemastupi, 75
Syän syttypi ilohon,
Laulamahan, laatimahan,
Uuen virren veisattavan,
Uuen laulun ja laveemman.
Olkohonpa tassa kyllä 80
Tälle suomelle sanottu —
Muuten vielä muistuttelen,
Ihmisille ilmottelen,
Wanhemmistani vakaasti;
Ei ne vitsoa vihanna, 85
Säästänehet selkeäni.
Kohta kun ma kuusi vuotta
Olin ilmassa elänyt,
Niin he totta toimittivat
Mulle kirjasen kätehen, 90
Aapsin ontoivat lukea,
Jok' on kirja kyllä kaunis
Lasta vasten laitettuna,
Että siitä ensistäänki,
Elonsa esinenässä, 95
Oppi puustavit puhella,
Tutkistella taitavasti.
Sihen on sisälle pantu
Kanssa kallihit asiat,
Usko oikia osattu, 100
Käskyt korkian Jumalan;
Sihen on Kaste kirjotettu,
Että Herran Ehtoollinen
Pantu se paras Rukous,
Isä meidän ilmotettu, 105
Ynnä muitaki mukailtu
Siunauksia hyviä.
Tämän kirjan kiitettävän
Läpi luin liukkahasti,
Kannestansa kantehensa. 110
Wielä mua vanhempani
Ilmanki opettelivat,
Waativat, varottelivat,
Ajan kaiken karttamahan
Ilkeyksiä ilman alla, 115
Sekä irstaista eloa,
Täällä maailman menoissa;
Waikk' ei mulla miesparalla
Ole tullut täytetyksi
Tämä vanhempain varotus. 120
Olen kyllä kurja raukka
Elinkauteni elänyt
Täällä synnin siitännässä,
Irstasuuessa isosti;
Josta jo tosin tuliski 125
Tehä kelpaava katumus.
Mutta soisin, Suomen lapset,
Teille täyellä toella,
Ollaksenne oikeasti
Kiitolliset, kuuliaiset, 130
Wasten teiän vanhempia.
Katsos kuin on vanhemmalla
Hellä huoli lapsistansa,
Suru niien suuruksista,
Syömäneuosta sanoma, 135
Ykinä ylöspiosta,
Waattehistaki valitus!
Jos on toisia toella
Wanhempia vaivasia,
Joill' on kyllä huono huoli 140
Lapsistansa maailmassa.
Laps' kun kynnelle kykypi,
Jaloillensa jaksanepi,
Sen jo kohta selvittävät
Pitkin tietä piirtämähän, 145
Pitkin kaikkia kyliä,
Almua anelemahan,
Etsimähän einettänsä.
Siellä lapset sitten saavat
Monta kurjoa kokea, 150
Monta nähä nälkeäki;
Siellä oppivat ololta,
Tien ohessa ollessansa,
Monta irstaista eloa,
Monta pahoa puhetta. 155
Isällä on itsellänsä
Kyllä työtä tuumatessa,
Mistä millonki tapaisi
Wiinakupin kulkkuhunsa;
Sinne mieheltä menepi, 160
Waivannäkö vanhemmalta,
Walu kautta kaulavarren
Wiinan liemenä vihavan.
Jota viinoa vihaista
Tulis kaikkein kamoa, 165
Niinkun syntiä syvintä,
Kaotusta kauheinta.
Jälkimaine. On Olli Karjaliinin tekemä ja laulelema itsestänsä. Hänestä k. Mehil. 1839, Toukok. p. 76; Syysk. p. 130—131; Lokak. p. 149—155, jossa löytyväiset neljä tarinaa, myös ovat häneltä. Uusista, eilen minulle tulleista kirjotuksistansa saan tässä tilasuuden häntä suuresti kiittää, jos kohta ei eläköötkään muut, kun kissa, kiitoksella, niink. sananlaskussa sanotaan. Ne uudet kirjotuksensa ovat runoja, 1 Tulipalosta Liperin Kappalaisen talossa, sinä 6 p. Toukok. 1838; 2 Lemmen nostosta, taikka muutamain tyttöin ilvehistä naimisonnea hankkiaksensa; 3 Karhuruno; 4 Amos ja Anna, pilakirjotus; 5 tämä nyt präntätty. Muut kirjotuksensa yhteen tekevät 9 arkkia tarinoita ja loruja. Ennen häneltä saatuja runoja on myös vielä pränttäämättä, 1 Naimajuttu; 2 Kulkuruno; 3 Ystävällisyys (laulu); 4 Isän ja pojan runo ynnä muutamia muita kirjotuksia. Kiitollisuudella olen niitäki aikaa myöten printtiin toimitteleva.
Muuan sana Mehiläiselle.
(Lisää Helmikuun osaan.)
Olisin uskonut Mehiläisen näitä puhuneen ei P. Raamatun Historiasta, vaan muista maailmallisista, ellei viimeksi mainitulla 6 sivulla tulis muun seassa sanomaan: "monet kansat juontavat tarinoitansa aina maailman alkuluomisesta, niin Juudaankin kansa pyhissä kirjoissansa, jotka vielä meilläkin ovat arvossa pidettävät." — Ja muut sanokoot, minkä verran puolta puuttunee Raamatulle seuraavista samalla ja 7 sivulla luettavista sanoista: "sen maan sivumennessämme mainimma olevan, minkä Raamattu alkuasioista kertoo, paljo selvemmän, luonnollisemman ja ylevämmän kaikkia muita vanhain Aasialaisten kansain loruja, satuja ja mielijohdannoita näistä aineista", jne — siksikuin 9 siv. mainittuansa "kinausta, kahdestako vai usiammasta alkuluodusta kaiken maan ihmiset juontavat sukunsa ja syntynsä", erotuksen asiasta Mehiläinen näillä sanoilla: "me tämän riidan heitämmä silleen ja mainimma ilman kaikista maan päällä nykyjään löytyvistä ihmislaaduista eli roduista", jne. — Mutta missäpä arvossa se pitänee P. Raamatun, joka "heittää silleen" ratkaisemata senlaiseen riidan? — Saman verosiksi näkyvät Toukokuun N:sa löytyvässä jutussa "Nykyisistä ajoista" seuraavat sanat: "sillä ennen ei tietä sieltä (taivaasta) ketänä hevosella alastullen, jos lieneeki muutamia sinne menneitä." Ja vielä ytelämmäksi ja Raamattua ylönkatsovammaksi tuntuu Heinäkuun N:sa olevan Tupakkirunon jälkimaineessa tavattava juttu "Ruotsalaisesta Pohjais-Amerikan pakanoita kääntämään lähteneestä papista", jossa siistimpään pukuun puetaan pakanoin senpäiväset lorut, kuin Kristillisen opettajan Raamatusta otettu lause; niin että, jos puolenpitämättömältä kysyttäisiin, pakanallisuudenko, vai Kristinopin ystäväksi hän luulee sen kirjottajata, hän arvelemata vastais pitävänsä hänen pakanallisuuden puoltajana. Jos papissa vika oliskin, niin ei se kuitenkaan kelpoa häväisemään koko Kristikuntaa, ja vielä vähemmän halventamaan Kristinopin arvoa. Eikä kelpomies semmoisesta asiasta niin puhu, että yksikertaiset pahenisit ja häiriytyisivät uskossaan. Eri asia on, jos Mehiläinen vaan lienee aivottu oppineilta ja ei meikäläisiltä miehiltä luettavaksi (vaikka en uskois heidänkään kaikkein hyväkseen ottavan tämänlaisia pilkallisia lauseita). Mutta sitä en saa päähäni lukiissani siinä senlaisia asioita ja neuoja, joista vaan yhteisellä kansalla on hyödytys, ja jotka tulis perin naurettavaksi, jos niitä oppineille kirjotettaisiin. Esimerkiksi siihen mainitsen Kesäkuun N:sa "Keisärin kiitosrunon" jälkimainetta, jossa Pieksiäistä niminiettaun kehotetaan eteenkinpäin runoilemaan, ja "Neuoa Terveydenhoidosta" Heinä- ja Elokuun N:roissa, jotka eivät suinkaan ole oppineita varten kirjotetut. Jonkatähden, muutaman oppineen kerran toista arvellessa, ajattelin: jopa sinä minun perin älytöinnä pidät, eli et itsekkään asiata oikein älynne.
Waan mieleeni johtuissa sekä Raamatulta että koettelumukselta vahvistettu totuus ihmisen sydämen aivotuksesta, että se on paha ja siis vihattavastaan hakee niin paljo vikaa, kuin vaan taitaa, olkoon vika sitte luultu eli totinen — jonkatähden tästäkin kirjoteltamastani joku suittaa etsiä tilaa ja aihetta luulolle, sen pyytävän tehdä Mehiläistä kaikesta arvosta alastomattomaksi — täydyn jo kesken kirjotukseni sanoa, sitä ei ollenkaan mulla mielessä olevan. Mehiläisen sulomielistä (estetisk) ja Suomalaisten kielen ja muun maallisen menon sivistymistä ja ajallista onnea eistyttävää arvoa ei taida, eikä tahtonekaan kukaan halventaa. Se vaan on vahinko, ettei Mehiläinen puhtaalla rakkaudella kohtele uskonoppia, vaan pikemmin kiukulla ja vahingoittamisen himolla, joka on sitä vaarallisempi, jota enämmin se kokee sitä peitellä, hokiin itsiänsä Raamatun ystäväksi, sen vihollinen kuitenki todella olleen. Sentähden en voi uskoa oppimattomalle ja uskossa vahvistumattomalle rahvaalle siitä sen mennävuonna näytetystä innosta olevan niin suurta hyödytystä, kuin siitä on vahinko, koska uskon oppi raamatullisessa puhtaudessansa opetettu, opittu ja seurattu, on kaiken kansan oikian onnen ainoa perustus. Sentähden uskon heidän kädessään Mehiläisen olevan niinkuin terävän veitsen taitamattoman lapsen kädessä. Ja sentähden en minäkään ole rohjennut kehottaa kansaa sitä lukemaan, vaikka edellapäin mainittuin etuin tähden kyllä olisin tahtonut ja tainnutkin hankkia sille satojakin lukioita.
Tähänasti ei yksin luonnollisille hyville tavoille ole Mehiläisestä ollut oikiata puolta. Mikä lieneekään nostanut sen senlaiseen vimmaan? Mutta niinkuin muut innot, niin taitaa sulomielisyydenki into, kuin se yksipuolisesti saa vallita, pimittää totuuden ja oikeuden kunnon ihmiseltä, sen siaan kuin sen, niiden palveliana ollen, pitäis avittaa heidän vallan päälle pääsemistänsä. Eikä olekkaan ihme tämä, "oman rakkauden tungetessa kaikkeen, pyhimpiinkin toimituksiin; vieläpä usein niinkin tapahtuissa, ettei itse maailman ylönkatse ja itsensä kieltäminen ole vapaat ja puhtaat siitä." — Niin kuullaan M:sen, Hekkalan Marian Helmikuun N:sa olevata runoa tutkiissa, jälkimaineessa päättävän, siinä "ei Hekkalan Mariasta lausuttavan pahempata, ettei valitettavasti monestaki tytöstä käy pahempia lauseita". "Melkein lukisin", sano vielä, "koko runon hälle kunniaksi, koska ei siinä ole voitu hänen arvoansa suuresti millään alentaa" jne. — En toki usko yhtään Suomen sirkkuani niin raa'aksi, että suuttumata, ja vieläpä korvallekin läppäämätä kuulisi itsestään laulettavan, mitä Haapalainen suruissansa sanqen irstaisesti itsiänsä lohdutellen, Marian toisen kanssa naimiseen jouduttua vielä viikon päästä hänestä sanelee: "Jo nyt veivät viekkahammat" jne, katso: Mehil. Helmikuulta 1836 ja siinä löytyvätä mainittua runoa v. 549—559 — En usko — sanon vielä kerran — Suomen tytön punottumata ja vihastumata toisestakaan tätä kuulevan laulettavan. — "Mikä vei mielen miehen päästä, temposi opin otsasta", kun toki kiittää tämmöisiä "riikin riettaita loruja!"
Näin asian ollessa en sunkaan rohkene luottaa, seuraavassakaan Kesäkuun N:sa löytyvän muutamalta Pieksiäisen nimiseltä Pielaveden pojalta Kiitokseksi Keisarille tehdyn runon jälkimaineen sanoissa totta olevan: "monessa kohti maassamme on rahvaalla turha (!) pelko runoistansa, kieltyn, luvattoman olevan, ei ainoasti tehdä, vaan laulella'ki niitä" jne. Minun luullakseni, runoen ollessa senlaisia, kuin äsken esimerkiksi pantu, ei toki nimitetty pelko oliskaan turha, vaan sangen hyvä, jos vaan voisi tukahuttaa senlaisen runoilemisen innon, joka ei ainoasti päätä suoraan sodi puhdasta Kristillisyyttä vastaan, vaan myös on vahingollinen luonnolliselle siistimenoisuudelle. — Kohta sen perään uhkaa Mehil. "pränttäyttää kaikki Pieksiäisen naururunotkin toivossa, hänen jo suuremmaksi paisuneen ja paremmin voivan pieksiöitänsä vastustella", jotka peljätyt pieksiät — niinkuin samassa jälkimaineessa mainitussa ruotsalaisesta Sanomalehdestä (Helsingf. Morgonbl. 1832 N:o 12) on nähtävä — olit hänen sukulaisensa[4] ja siis arvattavasti oma isänsä ja äitinsä eli holhoojansa, joilla kuritusvalta on. Mehiläisen näin saadessa hyvällä tunnolla neuvoa kohtelemaan vanhempia, en ihmettelekkään, että hän samassa jutussa nureksii Pieksiäistä, kuin hän mainitussa runossa sanoo: "Turkkilaisia jumalattomiksi", ja muutoin kokee maalata heitä senlaisilla värillä, että lukia, joka ei heitä muista kirjotuksista tunne, pian vetää heidän Kristittyin verraksi. Mutta sen vaan tähän sanon: jos ei Turkkilaiset ole jumalattomiksi sanottavat, niin ei sitte pakanatkaan; sillä jokaisellahan on Jumalansa, jos ei oikia niin kuitenkin väärä.
Mitä itseensä kristilliseen autuuden järjestykseen tulee, niin minä, varsinki katsoissani näitä tässä edeltäpäin tutkituita Raamattuun ja hyviin tapoihin sattuvia lauseita, en suinkaan saa sitä päähäni, että Mehil. pitäisi sitä oikiassa arvossa, eli yksin tietäis, millinen se on. Pitäishän sen, joka annaksen puhumaan ihmisten erhetyksistä näin kalliissa asiassa, myös osaavan sanoa, ja sanovankin, mikä järjestys oikia on, jossa autuaaksi tulla taitaan, eikä jättämän lukioitansa eli oppilaisiansa niinkuin tielle tietämättömälle, lähdettyänsä heitä ensin taluttelemaan. Niin on esimerkiksi asia alkupäänkin Toukokuun N:sa olevasta jutusta, jossa puhutaan nykysistä ajoista, vaikka sen törkeyttä koetaan silitellä siihen pannulla alimuistutuksella, joka minusta enämmän pimittää, kuin selvittää pääasiatansa. Samoin ikään on Jaakko Wallenperin jutun laita Joulukuun N:sa. Mutta ennen mitään mainimatani sen pidosta, tahdon tähän ottaa lyhykäisen autuuden järjestyksen kirjoista, joita ei suinkaan käy Kerettyläisten kirjain nimellä hylkääminen, nimittäin P. Raamatusta, Lutherillisen Seurakunnan Alku kirjoista (Libri symbolici,) Möllerin ja Strandbergin Hengelliseltä Konsistorilta P. Raamattuun hyvin perustetuiksi nähdyistä Katekismuksista — vaikka toistaksesi, rakas Mehiläinen, tiedäppäs Sionin Wirtten ja Huutavan Äänenkin olevan präntätyt tarpeellisella ja oikialla luvalla niin hyvin eli paremminkin, kuin itse uskonoppiin sattuvain lausetten suhteen lienetkään —[5] — — —
Rakas Mehiläinen tutki nyt tätä, jota P. Raamattua vastustelemata ja sen oppia kukistamata et saata vääräksi sanoa ja pane siihen rinnalle, mitäs edellä mainituissa jutuissa lauseksit ja toimittajas jo ennen nimitetyissä ruotsinkielisissä Sanomissa (Helsingf. Morgonbl. N:ris 49—52) on maininnut, niin pitäis sinun jo rupeeman kamoen ajattelemaan, ettäs niissä pikimmältänsä olet suittanut heittää pois totuuden valheen kanssa ja että noiden sinulta niin kummasteltuni Kerettyläisten joukossa saattaa löytyä hyviäkin Kristityitä, ja kukaties niiden seassa yksinänsä, ja että sen sinulta villitsiä Wallenperin rinnalle asetetun "vaate-tekiän" laita myös niin on suittanut olla. Tämän kirjoittaja, joka myös on tuntevanansa näitä sinulta ja monelta muultakin (esimerk. Oulun Wiikkosanomissa 1837. N:o 1.) niin kovasti soimatuita Kerettyläisiä,[6] on vakuutettu sinun ja monen muun heidän häväisiänsä silmäin tulevan tuomiolla lieteen katsomaan, jollette sitä ennen asiata paremmin harkitse. Maallista hyödytystäsi en halvenna: sen vielä kerran sanon; ja soisin taitavani niitä, joille minun on sanomista, neuvoa toimittamaan sitä omaksensa; mutta nykyisessä muodossasi en taida sitä tehdä, arvaten heidän hengellisen hyötynsä kalliimmaksi ruumiillista etuansa. — Mutta eikö siis ole mahdollista, Mehiläisen eteenpäin tulemaan parempaan sovintoon uskonopin puhtautta ja totista harjotusta rakastavaisten kanssa? En minä sitä vielä mahdottomaksi näe. Ovathan jo muissaki maissa maallista valistusta harrastavaiset sen mahdolliseksi löynneet. Jos tämä toivotus toteen käy, eli jos Mehiläinen edes jättää uskonopin kajoomata, niin minä olen ensimmäinen mies kokemaan sille lukioita.
Lopuksi rukoilen Mehiläistä jossain N:sansa pränttäyttämään tämän kirjotelmani, ja, minulle ja monelle muulle lukiollensa siitä tulleen murheen ja lokkauksen poistamiseksi, antaa, jos taitaa, lauseillensa paremman selityksen, kuin minä olen voinut.
Kirjotettu Helmikuussa 1837.
J.F.B.
[4] Ei suinkaan ymmärretä niitä pieksijöitänsä, vaan niitä, joista oli runonsa tehnyt. Yli koko maan kuullaan naururunoin tekiöistä, että välistä saavat selkäänsä niiltä, joita runoillansa herjailivat, välistä manataan keräjin ja sakotetaan. Niin esimerk. Kajaanin läänissä Pekka Kinnunen sai sakkoa naururunostansa, jonka teki Hyrynsalmen entisestä Kappalaisesta, Ekdahlista, ja josta syystä sitte lisäsi runonsa seuraavilla sanoilla:
Heti tuomari tulevi,
Kasseli kavahtelevi,
Sanovi sanalla tuolla,
Lausu tuolla lausehella:
"Ootko Pekka pellon päästä,
Ohtovaaralta osaava,
Jok' oot laulun laittanunna,
Pahoin lausunut papista?"
Kinnunen sanan sanovi
Heti herroille etehen:
"Oonpa Pekka pellon päästä,
Ohtovaaralta osaava,
Jok' oon laulun laittanunna,
Wirren oikein vetännä;
Jos sata sakottahan,
Tuhat täältä maksetahan —
Arka noita säikahteli:
Wiittä, kuutta hallavuotta,
Seitsentä sotakesiä."
Samoite Juhana Riikonen Kiiteltä Karjalasta muutamasta runostaan, jonka teki räätäli Heikin naimisasioista erään tytön, Sohvin, kanssa sakotettiin oikeudessa, josta laulaa mainitun runon jatkoksi:
Heikki herjaksi rupesi,
Sekä vinkki viisahaksi,
Käymähän keräjiteitä,
Juttuteitä juoksemahan,
Lakiteitä laskemahan;
Sakon saatto Riikoselle,
Kolmiriksisen kokevi.
Koti on köyhä Riikosella;
Ei oo vaskia varalla,
Hopehia huonehessa,
Seteliä sennäöistä.
Läksi Ryöni ryöstämähän,
Julperi jutistamahan;
Huivit huiski mennessänsä
Julman Julperin käsissä,
Kalle Ryönin kainalossa;
Kanto Ryöni kauhiasti
Riiois-hurjan huiviloita.
Ei ollut tuohon Heikin syytä,
Ei suuresti Sohvinkana;
Itse hullu hukkasime,
Mielipuoli mestasime,
Lauluja latelemahan,
Wirsiä vetelemähän.
Wirs' on veisurin tekemä,
Riikosen ritustelema.
Toisesta runostansa taas pelkäsi pieksettävän itseänsä, josta laulaa saman runon loppusanoiksi:
Wirttä on tehtynä vilussa,
Jalaksill' on jatkettuna,
Puolella Puhos-saloa;
Waan ei tieä Jussi rukka,
Jos lie surmaksi suettu,
Kuolemaksi kohtaeltu.
Rusi Ryynänen Maaninqalta Savosta sekä taisi selkäänsä saada naururunostansa, että, ainaki käytettiin keräjissä, josta laulaa:
Nyt minä murehin muuta,
Walittelen vaivojani,
Keräjissä käytäissä,
Kulettaissa Kuopiossa;
Joss' ei viina visko päätä,
Olut otsoa kivistä.
Kyll' oisi olutta ollut,
Kaste'vettä Kuopiossa,
Waan oil kuiva kukkarossa;
Ei sillä ehon eletty,
Eikä kyllin kystä syöty.
Jo oisin kaatunut ka'ulle,
Kuollut kurja Kuopiohon,
Mutt' oil Kermu kelpo poika,
Peräniemeltä peräsin,
Joka autto atrialla,
Muisti murkinapalalla.
Wiimeiseksi taisi, ei kauan sitte, seuraava Kraatarin Kusta Wesilahden pitäjästä Hämeen rajoilta selkäsaunan laulustansa saada, niinkun siitä itse hän kertoo, sanoen:
Kraatarin Kusta se lauluja tekee;
Mikä lienee, kun jo ei leuatki repee.
Se oli Pyhäin päivän runtu,
Kusta sai selkään, että vähän tuntui.
Kraatarin Kusta ei laulamasta lakkaa
Waikka häntä Helisevä kylläkin hakkaa.
Mehiläisen toimittaja.
[5] Tässä seuraa se luvattu Autuuden Järjestys, jota ilman Konsistorin tutkimatta ei saa präntätä ja sentähden täytyy pois jäädä. Muuten löytyy siitä asiasta tarpeellinen tieto hyvissä Katekismoissa. Mehil. toimittaja.
[6] Tämä Kerettyläisen nimi on luotettavain ihmisten puhetta myöten saanut alkunsa Keyrityn kylästä Nilsiän ja Nurmeksen pitäjäin rajalta, jossa ensimmäinen heräjäminen Savon puolella on tapahtunut.
Wastaus Mehiläisen puolesta.
Nyt emme tohdi lukioitamme niin kauan yhden, jos tarpeellisenki, aineen kertomisella pidättää. Waan jos vasta tilaa saamma, ja erittäinki, jos kuulemma sitä muiltakin lukioltamme toivottavan, eli edes suattavan; niin estelemättä tahdomma sen anotun paremman selityksen lauseillemme antaa, missä taidamma. Sihenasti ajatelkaat niistä harvat lukiamme, mitä kuki näkee parahaksi eli muuten tahtoo.
Muutamia sanoja runojen teosta.
Usein laulaa runoniekka suorastaan runonsa josta kusta aineesta, jonka itse valitsee eli toiset hänelle antavat. Näin tapahtuu varsinki pitopaikoissa, joissa viina eli olut ja yhteinen iloisuus on mielen maallisista huolista irtauttanut. Kuuluja runoniekkoja etsitään välistä kodissansa ja pyydetään jostain eräisestä aineesta runoa laatimaan. Niin mainittiin Maaningalta miehiä kerta Korhosen luoksi Rautalammille tulleen, ei muulla asialla, kun että saisivat kappalaisestansa runoa tekemään. Sama kappalainen sanottiin olleen juttuja rakastava mies ja sentähden ei hyvässä sovussa seurakuntansa kanssa. Korhonen oli antanut heidän kertoa kaikki, mitä miehestä tiesivät, ja sitte heti paikalla valmiin runon, paremman, kun toivoivatkaan, heille laulanut.
Toisinaan taas, kun usiampia runoniekkoja utautuu yhteen, tekevät yksin tuumin runoa ja ei yhdellä kerralla, vaan usiampina eripäivinä. Eräs sillä keinolla tehty runo lopettaa aineensa seuraavilla sanoilla:
Wiikkokaus on virttä tehty,
Kauan rustattu runoa:
Sunnuntaina suunniteltu,
Mahiteltu maanantaina,
Tiistaina tieusteltu,
Keskiviikkona kerätty,
Tuorstaina tuumiteltu,
Perjantaina päälle päästy,
Lopetettu lauantaina.
Ei virsi pahan tekemä,
Wirs' on viisasten tekemä:
Tok' on Tuomahan sanoma,
Anttipojan arvelema,
Särnä Pekan selvittämä,
Olli pojan ompelema,
Hannun pienen haastelema,
Jok' on viisas virren seppä,
Rohkia runon tekijä.
Toinen Juuan kappelissa Lieksan (Pielisjärven) pitäjässä muinasaikaan tehty naururuno kertoo kohta alussa tekiöistänsä, sanoen:
Täss' on monta mahtavata,
Monta laulun laittajata,
Mutta yksi ymmärtävin,
Yksi kaikista kavalin.
Nyt on aika arvotella,
Miesten miettiä sanoja,
Tehä virttä mietteliästä,
Koota ruojasta runoa.
Josta kaikki kansakunnat,
Walittavi valtakunnat;
Josta kaikki puut puhuvi,
Pajupehkot pauhajavi;
Josta joka huonessa
Pauhajaa paha sanoma,
Walitus joka majoissa,
Kansoissa häjy kapina.
Sen taisi yksi niistä monesta koolla olevasta mahtavasta, nimittäin se kaikista kavalin, laulaa. Sitte otti toinen ja lauloi:
Synty poika Pohjolassa,
Körri köyhässä kylässä,
Juhta Juuan kappelilla,
Kilpi kirkolla vähällä;
Alko laiskana asua,
Pyysi herrana pysyä.
Kolmas lisäsi:
Tuo oli viisas viinan juoja,
Warsin voimasta väkevä,
Kuulusa kylänkäviä,
Welan ottaja osaava.
Neljäs pani:
Kun ensin kuritta kasvo
Keskellä kylän ilosen,
Läksi kuhnus Kuopiohon,
Konna kouluhun rupesi.
Siitä muistutteli viides:
Kosk' oli koito kolme vuotta
Käynyt Kuopion kylässä,
Alko saarnata samassa,
Pirun oppia osotti;
Paukutti Pakarilassa
Larinsaaressa saneli,
Oma oppi aina voitti,
Amen aikasin tavotti.
Sitte kun ovat kaikenlaisia muistutelleet hänen töistänsä ja menoistansa, lopetetaan virsi saaoilla:
Tuskin on puolet töistä varsin
Ilkivallan ilmotettu;
Kyllä vielä virttä saisi,
Waan on aika aivan tärkki —
Lyhyt kesä, kylmä talvi,
Kuka meiän työt tekevi.
Tämä on kirja kirjotettu
Juuan köyhällä keolla,
Kirkonkellon kuuluvilla,
Tukkaherran tuttavilta;
Joista Eirikkä esinnä
Wirren viettelys alotti,
Wäyrinen vähän lisäsi,
Matin poika mahtavasti
Puolen poikaset kokosi,
Antin pojat paljo autto,
Lauri laitteli lopulle,
Halonen hyvästi päätti.
Kiitos laulun laittajille,
Suosio sovittajille,
Rauha sen rakentajille,
Maksu myöten antajille!