MEHILÄINEN W. 1840.
Huhtikuulta.
Runo tyttäristä.
Empä tieä, enkä taia,
Enkä oikein oivaltele,
Minä lauloa tytöistä,
Runoella neitosista.
Jospa olisi minulla
Raikas rinta rastahalta,
Kieli leivolta vikevä,
Soittosormet Wäinämöisen;
Tietäisinpä, taitaisinpa,
Minä lauloa tytöistä. —
Tytöt kultaset omenat,
Joille luoja antanunn' on
Sulosuuen, ihanuuen,
Myöski lemmen, rakkauen
Nuolet, paulat ja satimet.
Neiot nuoret kukostavat
Kuni kukkaset keolla,
Joihin perhot lentelevät,
Joihin mettiset menevät,
Hyvän hunajan hajussa,
Me'en makian maussa.
Rakkautt' on rinta täynnä,
Sulo syämessä asuvi,
Ilo mielessä ihana,
Monet muiskut huulillansa.
Heill' on sini silmissänsä,
Punaruusut poskillansa,
Joit' ei pane paukkatalvet,
Eikä tuiskun viimatuprut.
Heill' on äänensä heliä,
Heill' on kieli leivoselta,
Raikas rinta rastahalta,
Jolla mielen muuttelevat;
Lailla maahan Wäinämöisen
Karhut metsänki vihaset,
Kaikki muutti liikkuvaiset,
Itseki ve'en väestön,
Sulosesti suosittavat;
Wielä valkoset käetki,
Sormet soitolle sopivat,
Sekä muille askareille,
Talon töihin taipuvaiset.
Mut sa poika, lailla perhon,
Tahi mettisen mokoman,
Lentelet kukka kukalta,
Etkä tieä, kusta pistin,
Eli nuoli haavoittavi,
Sinulta syämen raukka;
Etkä tieä, koska paula
Kaulahan on kääreynnä,
Koskas neitosen iloksi,
Jo sen kaulassa käkötät. —
Kusta haava, sieltä voie,
Kusta tuska, sieltä helppo.
B—-v-ll.
Jousesta.
Seuraavan kirjotuksen jousesta olemma Oppijalta Suomen Akademiassa, Herra J. Fr. Kajaanilta saaneet Mehiläiseen pantavaksi. Hän oli sen Kivijärven kylästä, Wenäjän Karjalassa, sihen laatuun kirjottanut, kun eräs vanha mies siitä oli kertonut, ja samalla lailla tulkoon präntätyksiki, koska ei taitaisi tämä kertomus paljo parannuksillamme kaunistua.
"Jousie oli kahenloatusie:
"1:sikse Warsijousi, jonka varsi oli petran luilla kaunisteltu ta kaikella tavalla kirjattu. Jänne oli tehty kolmesta liinakappalehesta, venytetty niin raskahasta, jotta ei enämpi venyisi. Selkä eli koari oli rauasta, vielä kahesta rauasta, mellosta kai teräksestä, ulospuoli mellosta, jotta ei katkieisi, sisäspuoli teräksestä. Selkä eli koari pantihi remelillä (nahkalla) vartehe kiini ta pistettihi monikertasesta reikiin läpi. Sillä remelillä pantihi jalkarauta, lipo se rengas, johon jalka pisteteihi, kiini. Jänne veettihi rahkaha, jonka läpi helppinoakla (helppinaula) oli, ta jonka ympärillä pyöri. Alla oli liipatin, jolla rahka pyöritettiin ympäri ta lauastihi. Rahka oli Petran luusta loaittu, liipatin rauasta. Teän puolella rahkoa kutsuttihi nutiksi. Ratasvyöksi sanottihi sitä vyötä, joka pantihi ympäri mahasta, kun jousta jännitettihi. On siinä kaksi petranluista pyöreä, jossa juoksoo ne nahkat; ei erityistä nimeä niillä pyörillä. Ratasvyössä oli kämmenen leveys selän toakse loaittu; se oli vahvasta nahkasta ommeltu, jotta ei venyisi. Juoni oli vähäsen uroa pitkin vartta loaittu, joho vasama vakuutettihi. Petrat oli selän nenissä rautaan loaittu, jotta ei kuluisi jänne.
"2:kse Käsijousi ei ollut minkähänäköstä, kun selkä ta jänne. Piettihi sauana käyessä. Näpissähe vain piti sen vasaman nenän, sen kera tempasi, laski nuolen. Selkä oli välistä ulospuolella koivunkylestä, sisäspuolella pajusta; peät vuoltu, jotta yhtäläisesti käkristyisi. Ne oli nilatuohella hienolla keäritty toinen toiseese kiini — ei mitänä rihmoa — pikie pantihi keskehe, jotta tarttuisi kiini toinen toiseese. Warsijousta piettihi parempana.
"Wetäessä piettihi jänne itse päin ta vartta piti ulostoo, muute ei saanu jännitetykse, jos kuin vahva mies.
"Pahasuopaset katattihi toisen jousi (kattasivat toisen jousen).
Silmätön niekla katettihi (katkastiin) ta sen kera nakattihi sinne.
Siinä piti sanuo: 'mies nuoli, terävä kirves, päivie Jumalan kyllä.'
"Wasama loaittihi, vanutettihi (sorvattiin) vanuntahevolla. Se vanuntahepo tehtihi kahesta patsahasta, ta sihe pissettihi vasamapuu piikkiin välihi. Siinä toiset sitä remelillä veellähä, pyöritetähä, toiset veitsellä vanutaha. Ei erityistä vanuntarautoa. Kun sai vanutetukse, niin sihe jäi ruopivoa vähänen nenähä. Se siitä veitsellä silpastihi, nakattihi lattialle, kai sanottihi: 'vasama; k' ei vasama.' Jos putoi selällähä, niin tuli onnikas vasama; kun kumollaha, niin ei onnikas. — Sulittamisessa piti tuohta polttuo kaikkein pehmeimmällähä, sitä purtihi, jotta tuli pikie. Sitta otettihi kokon sulkie, pantihi yksi isompi suorasta ta kaksi kaiempata kahen puolen. Kun pantihi vakavasta, niin se mennä lollotti niin hyvästä. Sulat siottihi rihmalla; sihe peällä tuohipikie, ei mitänä sen peällä. Joho jänne löi vasaman kynänenähä, pantihi luukesrä eli rautapiikki; kell' ei ollu semmoista, loati puusta.
"Kun ammuttihi, niin toinen vahtasi, kuunteli, kunne kirpuoo. Keältä (käeltä) aina ammuttihi; jos pani olkapeähä, niin potkasi, löi kipieksi sen olkaluun.
"Wiini oli selässä ta siinä vasamat. Siinä oli puu pohjassa, ympärissä verkot, jolla se tuli kantoa kepie. Yli olkase tempai vasaman viinestä."
Lisää suksista.
"Suksi on potasma oikiessa jalassa; kutsutaha kalhuksi, kun on alla petrankoipia. Toinen isompi on lyly, tehty koivun lylystä eli männyn janhuksesta. Janhusta saahaa lenkomännystä, joka on punanen alaselta puolen. Olas on se ura lylyn alla; potasmassa ei pietä olasta. Sauassa on sompa ta välistä sen alla rauasta eli luusta nenähä tehty suovero. Kalhu ei tierau takkalalla. Päläs on se tuohi, jossa jalka pietähä, varpahallinen se raksi, joho jalka pissetähä, kannantakanen, joka estävi jalan peräymästä."
Wähänäkönen tyttö.
Oli muutamalla akalla vähänäkönen tytär. Sen näkemättömyyttä piti äiti sekä hän itse salassa. Oli aina hyvin näkevinänsä, kun vieraita kävi talossa. Wiimein tuli tytölle kosiomies. Äiti ja tytär tiesivät eiltä kosiomiehen tulon. Äiti pani ompeluneulansa laattialle tuolinjalan viereen ja sanoi tytöllensä, että hänen piki se sieltä neuoa äitillensä, kosiomiehen tultua. Kosiomies tuli; alas vanha mummo hakia neulaansa. Tytär istuu uunin laialla, sano sieltä äitillensä: "tuollahan tuo on neula tuolinjalan juuressa."
"Niin se on", sanoi mummo, "vanhall' on variksen silmä, kären silmä neitosella."
Mutta tytön näkemättömyys tuli kuitenki ilmi. Äiti rupes kosiomiehelle ruokaa laittamaan, kanto esinnä viinaputelin pöyälle ja rupesi muutta ruokaa hakemaan. Tyttö näki uunin laialla istuissaan jotain mustaa pöyällä olevan, luuli kissan nousneen pöyälle, hyppäsi pois, kaapasi kepin käteensä ja lyöä sätkäsi viinaputeliin, sanoen: "kitis pois, kissa, pöyältä!"
O. Karjaliini.
Rikka ompeleessa.
Kerran nousi jättiläinen kirkonharjalle kenkää ompelemaan ja hänellä oli niin pitkät pikilangat, että ylöttyivät aina maahan asti. Sattuipa mies ratsastain ajamaan kirkon sivu. Tämä ajaa töytyytti pikilangan pohjukkaan. Samassa sattui myös jättiläinen vetäsemään pikilankaansa, jonka pohjukassa nousivat hevonen ja mies ylös ja menivät kengän ompeleesen. "Ohos, sanoi jättiläinen, mistähän rikka puuttui pikilankaan; — paljo toki olis tuon tähen lankaa peruuttaa." Samalla otti vasaran ja takoa kapautti päälle, sanoin: "kyll' on vahva, vaikk' ei kaunis."
O. Karjaliini.
Paakunaisen nujakka.
[Tämänlaisiaki kertomuksia mielellämme otamma Mehiläiseen pantavaksi, mitä niitä maassa löytyy. Toimittaja.]
Ennen vanhaan Alakarjalassa olisi pitänyt tapahtuman miesmurhan, jota syytettiin erään miehen työksi nimeltä Paakunainen. Oikeus tuomitsi hänen mestattavaksi. Waan mestatessa olisi pitänyt nousta semmoinen tuulen nujakka, että ihmiset ei kestäneet seisallaan, vaan kaatuivat kaikki maahan rujuksi. Josta päättivät, että Paakunainen oli viaton, ja että to'istajat olivat väärin hänen päällensä haastaneet. Mutta Paakunainen oli kuitenki jo nujakan alussa surmansa saanut. — Sama tuuli oli katkaissut suuren petäjän Kiteen ja Tohmajärven rajakylässä, jonka nimi on Kantosyrjä, ja olis pitänyt juuri siitä nykysen nimensä saaman, kun kanto jäi siihen seisomaan. Saman petäjän latvapuoli oli tuulen muassa kulkenut Uukuniemen pitäjään ja vasta siellä puuttunut maahan, jota väliä minun luuloni jälkeen on muutamia penikuormia. Siellä olevata kylää siitä syystä kutsutaan Latvasyrjä. Eräs mies, Itonen nimeltä, sattui veneisin soutamaan Pyhäjärvellä, joka on Kiteen, Kesälahen ja Uutuniemen pitäjiin sisällä. Tuulen voima otti hänen ja alkoi lennättää järven pintaa myöten siinä hojakassa, ettei enää parempaa kyytiä tarvinnut. Itonen luuli jo viimeisen kyyin olevan kulettavana. Wiimein sattui veneensä menemään pientä luotoa kohti, jossa se vähän seisattui, siksi kun Itonen kerkeis päästä kiini muutamaan matalaan koivu käkkiään. Wene kumminki meni vielä luovosta ja Itonen jäi kiini koivuun, josta hän sitten jonkun ajan perästä korjattiin. Sama luoto vielä tänä päivänä kutsutaan Itosen salo ja sanotaan Itosesta nimensä perineen.
O. Karjaliini.
Muinonen Suomenmaa ja vanha Finlandi.
Ainaki on Suomalainen kansa muilta Euroopalaisilta niinkun nytki kaikilta muilta, pait Wenäläisiltä, kutsuttu Finniksi, sen maa Finlanniksi, ja Latinan kielellä: Fenni, Fenlandia, Fennia. Ainoastaan itsille Suomalaisille on tämä nimi outo. Waan jos aina lienee niin ollut, siitä on kysymys? Se jo on melkein tuttu asia, että Suomalaiset muinasten asuksentelivat melkein yli nykyisen Euroopassa olevan Wenäjän maan, jossa vieläki heitä tavataan, liijaksiki pohjoispuolella monet Lahkokunnat, ja jota maata pian kaikki Suomalaiset kutsumat Wenään maaksi, sen asukkaita Wenäläisiksi ja Wenakoiksi. Näitä nimityksiä on luultu saadun siitä, että lienevät muka veneellä tulleet ensin Suomalaisille tutuiksi, josta heitä Weneläisiksi olisi ruvettu kutsumaan; saattaneen seki olla mahdollista. Waan sopivammalle vielä näyttää, että nimet Wenäh, Wenään maa, Wenäläinen ovat yhtä sukua kun Fennia (Suom. Wennia, Wennää) Fenni, Suom. Wenni, Wenäläiset. [Sillä keraketta F ei löydy koko Suomenkielessä, sen siaan aina käytetään W tahi H; H nimittäin tavuun lopulla, W muissa paikoissa.] Niinmuodoin pitäisi nykyinen Wenäänmaa olla se muinonen Fennia, joka jo Ruomalaisillenki oli tuttu.
Suomalaiset, tahi niintun sillon taisivat itsiänsä kutsua Wenäläiset, jättäin, joku osa, entisen asuntomaansa, paeten ja hajottaien lähemmäksi Suomen merenrantoja, alkoivat, asettauttuansa Lappalaisilta sihenasti asuttuun Suomen maahan [Marraskuun osassa 1839 Mehiläisessä tästä aineesta], itsiaän kutsua Saamelaisiksi, josta sitte Suomalaisiksi; [On vielä nytki Suomessa tapana kutsua talon ja maannimeltä sen asukasta. H… —] ja entisen isänmaahansa jäänyttä kansaa, niinkun sinne tulleita vieraitaki Slavilaisia kansoja, siis kutsuivatki entisellä maan nimellä.
Tämä myös todistanee, Slavonit tahi Slavilaiset Suomalaisien muuttoaikaan asti nykyiseen maahansa, heille olleen tuntemattomat, kosk'ei heitä Suomalaiset näytä millään muulla nimellä tunteneen, samatekun Slavonitki eivät liene ennen tuloansa nykyseen Wenäjän maahan tienneet Suomalaisista, eikä niiden yhteisestä nimestä Fenni, vaan kutsuivat heitä sotiessansa ja vainotessansa Tsuhniksi, joka lienee joku nimitys sanasta tsusoi (muukalainen) jolla Wenäläiset vieläki Suomalaisia nimittävät.
Näin luulen siis Slavonien Wenajän maahan seisattauttua sen entisiltä asukkailta saaneen niiden nimen, samatekun he myöhemmin päämiestensä kotimaan nimellä muilta kansoilta tulivat Russoiksi kutsutuksi.
Saamenmaa, jossa Lappalaiset pimiän metsän sisässä ja vuorien välissä asuksentelivat lienee silloin ollut tuntematon ja pidetty yhtenä Finlandina, vaikka sen asukkaat sitä toisin kutsuivat.
Muutoin, luulen Puolan maanki vanhuudesta olleen Suomalaisilta asutuksi ja sen nimen Suomen sanasta, puola, tulevan josta sihen maahan seisottaneet Slavonilaisetki saivat nimensä. Monta muutaki nimeä Wenäen maassa todistanevat vielä sen muinasista asukkaista n.k. Maskunvirta (Moskov Floden), Walkiavirta, (Wolga Floden, Wolkom Floden), Pensa (Pense) j.m.