ERÄMAAN ASUTUS.
Iltahämärässä eräänä sydäntalven päivänä ajoi Paavo Heikinpoika, Paason Heikin kolmas poika heinäkuormaa jokea myöten kotiinsa päin. Hän makasi ryntäillään häkin päällä heiniin melkein peittäytyneenä, hevonen käveli höllin ohjaksin niin verkalleen kuin halusi, ja mies katseli välinpitämättömästi ympärilleen hämärään peittyvään talviseen luontoon. Hänestä häämöitti kauempana edessäpäin lumisella tanterella jokin epäselvä olento, vaikkei hän pimeän vuoksi voinut eroittaa, oliko se tuulessa heiluva heinätukko vai avannon viitta vai rantaa myöten jokivarrelle päin painuva hiihtäjä… Ei hiihtäjä se on, se kääntyy yhä lähemmäs rantaan päin… jo lähteekin nousemaan törmälle… Se ei ole kukaan muu kuin Tapani, veli Tapani, joka hiihtelee Kelalaan — se kuuluu poika siellä tuontuostaankin hiihtelevän Sannaa naurattelemassa, vaikkei kotona puhu mitään.
Paavo Heikinpoika hymähti ja painautui mukavammin mahalleen heiniin… Sanoo rihmoilla hiihtävänsä, niinhän sitä ennen aina sanottiin, kun noinikään poikettiin kuin ohimennen linturihmat vyöllä puhuttelemassa tyttöjä navetan ovella taikka saunan lämmitessä. Tuttu juttu! Tapanihan alkaa olla jo niissä vuosissa hänkin.
Mutta jatkaessaan sitä ajatustaan kävivät Paavon kasvot vakavammiksi ja synkemmiksi… Mihinkäpä se Tapanikin mukamas eukkonsa asettaisi, ei Kelalaan toista kotivävyä sovi ja meille taas… ei tule mitään. Siellä on jo kolme akkaa toraamassa… Ja kuka sen tietää toisekseen, kauanko meitä kolme poikaa säilyy kotosalla — juuri tähän aikaan viime talvena vietiin Iikka-veli sotaväkeen…
Näihin raskaisiin mietteisiin vaipuneena ajeli Paavo Iijoen jäätä pitkin melkein kotitörmän kohdalle asti, mutta siellä kulkusten kilinä herätti hänet mietteistään. Hän kohotti päänsä ja näki hevosen, jolla oli kuomureki perässään, hyvää vauhtia laskevan törmää alas ja kääntyvän, joelle saavuttuaan, valtatietä alaspäin. Kaksi miestä istui reenperässä; turkinkaulustat olivat pystyssä, vaan Paavo arvasi kyllä, keitä ne kulkijat olivat. Ne ajoivat taas tänä talvena vähä väliä talosta taloon ja veivät aina jotakin mennessään: milloin minkin veron nimellä viljasäkin tai lohileiviskän tai lehmän tai lampaan, milloin hevosen pitkille kyytimatkoille, milloin voita ja juustoa sotaväki-osastolle eväiksi, milloin miehen talosta sotaväkeen. Mitähän lienevät taaskin olleet vailla…
Paavon hevonen lähti jo kuumuutta huuruten raskaasti vetämään kuormaa törmälle, ja silloin laskeusi Paavo kuorman päältä, autteli itse etupajusta ja antoi sitten, kun oli päästy törmän päälle pirtin päätyikkunan kohdalle, hevosensa hetkisen huokaista. Mutta lautaikkunan takaa pirtistä kuului äänekästä, toraista puhetta, ja silloin hän suuttuneena nykäisi suitsia ja ajoi heinähäkin takapihalle tallin edustalle, jossa riisui hevosen, vei sen pilttuuseen ja teki sille appeen.
Tullessaan taas tallista ulos heinäkuormaa tyhjentämään näki hän isänsä astuvan pirtistä häntä auttamaan. Ukko oli jo vanhanpuoleinen, varsi kumarassa, ja näytti muutenkin vähän masentuneelta. Kotvan aikaa työskentelivät isä ja poika ääneti yhdessä, vaan sitten virkkoi Paavo melkein kuin itsekseen:
— Kesken ne rehut tänä talvena loppuvat. Olisi pitänyt syksyllä vähentää karjaa.
— Olisi pitänyt, toisti ukkokin. Nyt niistä pitää joka päästä vielä vero maksaa ja sittenkin niitä on kevätpuoleen tapettava. Vaan eihän sitä osannut vähentää, perhe suuri, lapsia kasvaa, jollakinhan sen täytyy elää, ja millä se eläisi, jos ei olisi lehmän-antiakaan?
— Niin, tässä talossa on liikaa väkeä.
— Ja joka hengen kohdalta menee vero. Kului hetkinen äänettömyydessä.
— Voutiko se oli vai kirjuri, joka täältä juuri ikään ajoi? kysyi
Paavo matalalla äänellä.
— Kirjuri ja nimismies. Kirjoittivat taas kirjoihinsa kaikki, mitä talossa on, joka lampaan ja vasikan, joka kirveen ja viikatteen. Kaikista vero! He arvelivat, että jo parin viikon perästä voi kanto meille joutua. Näin se kyllä karjakin väleen sulaa, sillä milläpä sen veron muuten maksaa? Ja se kuuluu menevän vielä ensi vuodeltakin.
— Sekö hopeavero?
— Se. Ja kesällä kuulutaan vielä erittäin otettavan uusi sotavero. — Ukko vaikeni hetkeksi, vaan jatkoi sitten selin kääntyneenä. — Ja niin se nimismies tiesi, että tänne tänä kevännä tulee vielä muitakin kirjoittajia.
— Meillekinkö? Sotaväkeen? Vaan Iikkahan vietiin viime talvena.
— Kuulutaan tarvittavan uusia miehiä Vironmaalle, siellä tappaa niitä tauti ja vihollinen kilvan. Eikö lie jo mennyttä Iikkakin, ei ole kuulunut hänestä mitään.
— Ja nyt toisia sijaan — meitähän tässä talossa Tapanin kanssa tuleekin neljä miestä, niin, tottapa otetaan siis meiltäkin.
Paavo oli jo selvillä, ettei kysymys ollut mistään muusta, kuin että juuri hänen tuli suoriutua sotaväkeen. Huhuja uuden sotaväen otosta oli kulkenut usein, ja aina ne olivat toteutuneet. Ja kun kerran sotamiehen kirjoihin joutuu, niin siinä ei auta rukous eikä kirous… Ja Paavo oli vasta vuosi aikaa sitten mennyt naimisiin.
Paavo keräsi kouriinsa viimeiset heinät reen pohjalta ja vei ne suoraan talliin hevosen eteen. Nosti sitten häkin pystyyn seinää vastaan ja veti reen suojukseen. Ja sitä puuhatessaan kysyi hän tyynellä äänellä, ikäänkuin ohimennen, isältään:
— Toraa kuului äsken taas tuolta pirtistä, eukotko riidassa?
— Heh, tokko tuosta sovintoa tullee koskaan! Se on Matin akka siksi torainen ja kärty ja muka emännyydestään arka, eihän sille miehensäkään mitään mahda. Ja aina ne Iikan eukko ja sinun Liisasikin näykähtelevät. Ei tässä pirtissä sopua tule, niin kauan kuin ne kaikki siinä elävät yksillä tiloilla.
— Sitä se näkyy olevan. Ja Tapani puuhaa vielä neljättä!
Yhdessä astelivat isä ja poika takapihalta tupaa kohden. Vaan ovelle he pysähtyivät, ja isä katseli ääneti, kuinka Paavo otti pirtin seinustalta esiin suksensa ja rupesi mäystimiä korjailemaan.
— Mihinkä sinä nyt vielä hiihdät?
— Käyn Kelalassa, Rannan Pietarin puheilla.
— Sitäkö tuumaat salolle lähtöä?
— Eihän tästä muuten mitään tule. Talo kituu ja mies toisensa jälkeen poimitaan pois. Pietarin asiat ovat sellaiset, että se jo pari kertaa on kehoittanut minua mukaansa. Jos hän nyt yhtyy tuumaan, niin vielä tällä kelillä lähdemme akkoinemme painamaan takamaille ja painetaankin siksi etäälle, ettei eukkojen tora kuulu.
— Eikä sotaväen kirjuri tapaa. Olen tuota jo miettinyt minäkin. Talosta erotaksesi sinun ei tosin tarvitsisi niin kauas hävitä, onhan täällä autiotiloja, joille voit lähteä viljelijäksi. Se ei ole leikin yritys, Paavo, se salolle lähtö — sitä elä unohda, kova on edessä sillä miehellä, joka aikoo asuntonsa autioon korpeen. Mutta kurjuutta on täälläkin — tee tahtosi.
Paavo ei vastannut, hän hioi hetken suksiaan kinokseen, potkaisi sitten voimakkaasti ja laski törmältä alas joelle.
Paason vanha Heikki jäi törmälle seisomaan ja mietteissään arvostelemaan poikansa aikeita. Hänen oli itsensä aikoinaan, olojen kotona ollessa tukalia ja kun takamailla hiihdettiin lappalaisia veroittamassa, monasti tehnyt mieli jäädä sinne kauas rauhallisille salojärville elämään. Vaan se oli peloittanut se tuuma, siellä oli vastassa kylmä korpi ja halla ja pedot ja avuton yksinäisyys, jos tuli tauti tai kuolema. Sinne aikoi nyt poika — vaan koettakoon! Se arastelee sotaväkeen lähtöä, eipä kumma tosiaankaan, mutta kysytään sitä tälläkin retkellä rohkeutta ja kestävyyttä, tällä sitä juuri kysytäänkin.
* * * * *
Asutusolot Suomessa olivat tähän aikaan, 16:nnen vuosisadan toisen puoliskon alulla, yleensäkin olleet vähän liikkuvalla kannalla. Sisä-Suomen vesistöjen erämaita olivat hämäläiset ja savolaiset ruvenneet ottamaan haltuunsa ja siirtymään niihin yhä kauemmas perustamaan vakinaista asutusta. Tuota hallituksen suosimaa muuttointoa kannustivat monet vanhoilla kotipaikoilla vallitsevat olot, liian korkeat verot, raskas sotapalvelus ja sotaväen elättäminen sekä aika ajoin maahan tunkeutuva taikka sitä uhkaavan sodan vaara. Erämaat saivat asukkaita. Saman muuttoinnostuksen merkkejä oli ilmestynyt myöskin Pohjanmaalla, jonka pohjoisimmat jokivarret jo alkoivat olla väki korkealle asutuita. Niin asusti jo Juhana kuninkaan ensimäisinä hallitusvuosina Iijoen varrella joitakuita uutisasukkaita aina Pudasjärven rannoille asti ja Kurjen salokylää myöten; he olivat takamaille muuttaneina täällä vuosikausia eläneet verottomina uutisasukkaina, vaan näihin aikoihin ruvettiin jo heidän uutiskyliään lukemaan vakinaiseksi asutukseksi, ja veroittajan pitkä käsivarsi rupesi jo niihinkin ulottumaan.
Paljoa ylempänä saman joen latvoilla, Kitkan ja Maanselän kalaisilla järvillä, olivat iiläiset vanhastaan tottuneet kulkemaan lappalaisia veroittelemassa ja kesäisin kalastelemassa, ja olivat he näitäkin seutuja lukeneet takamaikseen, vaikkei niiden omistamisesta vielä ollut mitään tietoa, eipä edes siitä, mihin valtakuntaan ne kuuluivat. Sittemmin oli Lapinkulku käynyt harvinaiseksi ja hallituksen käskystäkin vihdoin lakannut, eikä maanviljelykseltä kotoa enää niin kauas joutanut kalamatkoillekaan muuta kuin joskus hätätilassa.
Viime vuosina olivat kumminkin olot kotona rannikoilla käyneet niin tukaliksi, että muistot noista kaukaisista, rauhallisista takamaista taas useammin olivat palanneet mieliin ja miesten keskusteluihin. Pohjan köyhää perukkaakaan eivät ensinkään säästäneet nuo vuosittain kasvavat verot, joita sota nieli, ja tila siellä, toinen täällä oli jäänyt autioksi. Tanskalaisten valloittaman Elfsborgin lunnaiden maksamiseksi oli taas ruvettu kantamaan uutta, raskasta veroa, kymmenystä kaikesta irtaimistosta, ja uusi sotavero Viron sotaa varten määrättiin samaan aikaan maksettavaksi. Talonpojat olivat toivottomia. Raskaimmin heitä kumminkin kiusasi ja rasitti myötäänsä läpimatkustava ja matkoillaan viivähtelevä sotaväki, joka suureksi osaksi oli ulkomaista, skotlantilaista, englantilaista ja saksalaista väkeä, ja joka eväikseen ja ravinnokseen maksutta otti talonpojilta, mitä irti sai — pakkokin oli ottaa, kun ei kruunu maksanut palkkoja. Omia miehiä vietiin vuosittain uusi ryhmä taistelupaikalle. Sen lisäksi tuli vähä väliä rutto ja kato. Niin kiusautuneita olivat asukkaat muutamissa osissa maata, että he jättivät kokonaan kotimaansa ja siirtyivät muihin maihin.
Tällaisten olojen vallitessa oli Iijoenkin suussa taas ruvettu puhumaan muutosta takamaille, ne olot olivat vihdoin vaikuttimina Paason Paavonkin rohkeaan päätökseen, joka kevättalven kuluessa niin kypsyi, että eräänä päivänä huhtikuun loppupuoliskolla pieni retkikunta jo teki lähtöä Kelalan pihalta ylös jokivartta pitkin. Rannan Pietari Kelalasta oli näet päättänyt lähteä mukaan, hänkin kun oli huomannut mahdottomaksi jäädä kotikyläänsä, vaikka syyt olivat osaksi toiset kuin Paavolla. Hän oli näet syksyllä mennyt naimisiin, nainut serkkunsa — pappi oli vihkinyt asiaa lähemmin tiedustelematta. Mutta sitten rupesi puheita kuulumaan, että se on laissa kiellettyä, siitä on edesvastuu ja rangaistus ankara. Aivan selvillä siitä ei oltu ja Pietari oli toivonut asian unohtuvan. Vaan sitten oli hän kuullut erään kateellisen vihamiehensä uhanneen ilmoittaa hänet ensi kesäkäräjiin — ja silloin näki Pietari parhaaksi paeta. Nuoren vaimonsa kera yhtyi hän Paavon matkueeseen ja kasaili nyt juuri lähtöä tehden tavaroitaan poronkelkkoihin.
— No Tapani, nyt elä enää mieti, lähdetkö vai etkö, se on sinun nyt päätettävä, puhui Paavo puoli leikillä kulkiessaan ohi nuorimman veljensä, joka siinä seisoi hieman levottoman ja epäröivän näköisenä. Oli ollut puhetta, että hänkin lähtisi veljensä mukana takamaille, mutta siitä ei ollut tullut mitään, ja piloillaan se nyt Paavokin näinikään veljeään kehoitteli. Mieli se Tapanin kyllä olisi mukaan tehnyt, eikä hän ollut arkakaan luonnostaan, vaan hän oli muuten kiinni — kiinni juuri tässä Kelalassa, jossa hän oli kulkenut "rihmoja virittämässä", vaan itse joutunutkin pauloihin. Mutta Sanna olikin hiukan itsepäinen tyttö, ei suostunut lähtemään salolle, sanoi vain Tapanille: mene yksin, jos menet. Ja siksi oli Tapanin pakko veljelleen vastata:
— Ei tullut multa vielä lähtöä.
— Eikä tule sitten vastakaan, intti Paavo. Vaan kun viimeiset jäähyväiset olivat sanotut ja pieni pororaito lähti solumaan alas joelle, katsahti Tapani nuhtelevasti vieressään seisovan tytön silmiin ja virkkoi:
— Ehompi elämä niillä siellä tulee kuin täällä, ja onnellisempi.
— Voipi tulla, mutta minä vain en iäkseni suostu lähtemään pois ihmisten ilmoilta, vastasi tyttö, heilautti kenoa päätään ja pyörähti pirttiin päin.
Nämä molemmat näkökannat ne risteilivät useimpain muidenkin mielissä, jotka Kelalan törmältä takamaille lähteväin kulkua katselivat.
Vaan pienen raidon matkue samoili eteenpäin Iijoen jäätä pitkin arvelematta ja arastelematta ja kuudennella vuorokaudella se jo oli poikennut kulkemaan suoraan koillista kohden Livojoen törmien lomitse. Se oli edellisenä päivänä lähtenyt tämän jokivarren ylimmästä asutuksesta, Kollajan uutiskylän taloista, jonne Paason ukko hevosella oli heitä saatellut tuoden hiehon ja mullikan talteen sinne kesään asti, jolloin jonkun uutisasukkaista piti käydä sieltä venheellä hakemassa tämä karjansa alku. Kollajan taloissa he olivat eronneet ihmisistä ja samoilivat nyt eteenpäin, tietäen, etteivät pitkiin aikoihin, ehkäpä eivät koskaan, tulisi tapaamaan muita ihmisiä, kuin mahdollisesti sydänmailla kierteleviä lappalaisia. He muodostivat nyt keskenään pienen, suljetun yhteiskunnan ja rupesivat vähitellen totuttautumaan siihen ajatukseen, että muita ei enää ollut olemassakaan.
Kevät oli jo pitkälle kulunut, huhtikuu teki loppuaan; keskipäivällä suvesi ja keli oli pehmyt, joten täytyi kulkea enimmäkseen öiseen aikaan, jolloin hanki kantoi. Kun päivä nousi korkealle ja lämmitti maan, silloin haki tuo pieni retkikunta suviselta törmältä pälvipaikan tai taittoi havuja hangelle ja lepäsi siinä levitetyillä porontaljoilla, vetojuhtain nakertaessa kaadettuja naavapuita ja talventakaista jäkälikköä. Vaan kun ilta vilpastui ja nietokset kovenivat, lähti retkikunta jälleen liikkeelle painamaan koillista kohden pitkin joen tasaista tannerta.
Etumaisena hiihti Paason Paavo, olallaan hihna, josta hän talutti raidon päässä kulkevaa taattua härkäporoaan. Sen vetämässä ahkiossa istui hänen vaimonsa Liisa, sylissään puolen vuoden vanha poikansa, joka oli melkein umpeen pistetty poronnahkaiseen tuppeen. Raidon päässä hiihti Rannan Pietari, vakavana ja äänettömänä, silloin tällöin sukaisten supattamaan keskellä raitoa olevan pulkan kohdalle, jossa istui hänen nuorikkonsa, kaunis Elina, jonka kanssa hänen ei ollut lupa yhdessä elää kotoisilla rannoilla. Toiset porot vetivät kuormakelkkoja, joissa matkueen muuttotavarat olivat. Sekä Paavo että Pietari olivat näet ottaneet perintönsä kotitaloistaan, ja siinä heillä oli nyt omaisuutensa: työaseita, keittotarpeita, verkkoja, hamppuja, vaatteita, suoloja, siemenjyviä — pitihän jotakin olla, kun korpeen oli tehtävä koti. Pitkin raidon kuvetta laukkasi Halli hengästyneenä, poiketen vähä väliä törmälle haukkumaan vesakossa soittelevia metsoja.
Päivä laski, tuli iltahämärä, ja pieni pororaito liikkui myötäänsä eteenpäin, verkalleen ja vakavasti. Vaan kun pimeimmilleen ehti keväinen yö ja vetoporot pahasti läähättivät, silloin pysäytti Paavo taas raitonsa kuusisen rannan rinteelle, keräsi kuivia risuja, teki nuotion ja iski tulta, Pietarin kaataessa naavapuita väsyneiden porojen syötäväksi. Liisa kääri pojan turkkeihin ja rupesi rokkaa keittämään, vaan Elina, joka oli nuorin joukossa, nukahti usein lämpöiseen pulkkaansa ja heräsi vasta, kun nuotio jo korkeimmillaan roimusi ja Pietari veti hänet aivan tulen äärelle.
Syötiin, istuttiin ja tarinoitiin, nukkumaan ei joudettu. Miehet laskivat päivämatkoittain summia, kuinka pitkälti vielä oli taivalta Kitkan rannalle, jonne he pyrkivät. Paavo oli siellä kerran kymmenen vuotta sitten ollut mukana kalamatkalla — sen jälkeen ei siellä Iistä oltu käytykään — ja hänellä oli siis vähä tietoa matkasta. Joskus, kun he sattuivat lepäämään jollakin kauniilla rinteellä Livojoen varrella ja matkustus jo kovin tympäisi, syntyi heissä tuuma, että jos he jäisivätkin siihen, etemmäs pyrkimättäkään. Vaan he hylkäsivät sen tuuman samassa: asutus oli liian lähellä, veroittaja oli jo oppinut löytämään aina Kollajan taloihin asti, he olivat kerran lähteneet pakoon kaikkia noita rasituksia ja tahtoivat myöskin päästä niin etäälle, ettei sieltä kumukaan kuuluisi.
— Ei, painetaan eteenpäin, ensi viikolla ollaan perillä, vaati Paavo.
— Ensi viikolla, niin, pidä sinä huoli päivistä ja viikoista, niitä en minä muista. Mutta eteenpäin sitä on painettava!
Ja he nousivat ja samoilivat taas koillista kohden joen latvoille ja siitäkin vielä eteenpäin kankaiden poikki, halki aution luonnon, jossa ei elävän merkkiä näkynyt muuta, kuin joskus vesakon rintaa koikkelehtava jänis tai repo, joka säikähtyneenä viiletti aavikon poikki, tai öiseen aikaan susi, jonka silmä pimeässä hehkui ja joka, uskaltamatta käydä saaliin kimppuun, etäämpää haikeasti ulvahti.
Mutta eräänä päivänä levisi matkamiesten eteen aava ulappa ja loiva rannikko, Kitkan avara, luminen selkä, jonka keväinen aurinko huikaisevasti kiilloitti. Ja selän takaa kuvastui katsojan silmään mahtava tunturimaa, joka rajoitti taivaanrannan ja jonka keskestä kohosi pilviä kohden tasalakinen Pyhätunturi ja Rukatunturin särmäiset huiput. He olivat perillä, löysivät piakkoin iiläisten vanhan kalasaunankin lounaiselta rannalta ja asettuivat siihen aluksi.
Mutta kauaksi eivät. Vielä etemmäs, vielä syvemmäs tähtäsi uutisasukkaiden mieli, he eivät tahtoneet jäädä sinne meren puolelta ehkä saapuvain kalamatkueiden jalkoihin. Päivän levättyään hiihtivät miehet tutkimaan vastapäistä rantaa ja pysähtyivät vihdoin Yläkitkan koilliskulmalle, virran partaalle, jonka he nimittivät Virranniemeksi. Siellä rupesi kohta autioon luontoon kajahtelemaan kirveiden kalsketta ja kaatuvain honkain ryskettä, ja pian lähtivät uuden pirtin seinät kehälle kohoamaan. Vaan kun he olivat saaneet tupansa vesikaton alle, kiirehtivät he käyttämään hyväkseen viimeistä keliä ja tuomaan Kitkan poikki perheensä ja kuormastonsa uuden kodin paikkeille.
Mutta Virransalmen toisella rannalla, tuuheiden kuusten lomassa, seisoi erämaan kesytön lapsi ja katseli piilopaikastaan tuota niemelle kohoavaa hirsimajaa ja sen outoja asukkaita. Hänen lyhyt, pullea vartalonsa vavahti toisinaan vihasta, jalka teki terävän liikkeen ja käsivarsi, joka jousta piteli, oikaisihen uhkaavan suoraksi. Ja soikeassa silmässä paloi kiukkua ja kostoa. Hän seisoi siinä kauan vaanien ja tähystellen ja ihmetteli noiden tulokkaiden temppuja. Vaimot istuivat näet hartaina rantakivillä, miehet olivat ottaneet lakit päästään ja toinen heistä pani kätensä ristiin ja luki jotakin kovalla äänellä. Hän ei, tuo Lapin kesytön lapsi, tiennyt, että uutisasukkaat siinä viettivät helluntaipäivän hartaushetkeä lukien ulkomuistilta isämeitänsä — muuta eivät muistaneet. Hän tajusi vain, että hänelle oli ilmestynyt kilpailija tuohon rauhoitetun salonsa liepeelle, ja hän tunsi vaistomaisesti, että se tulisi olemaan häntä voimakkaampi. Ja silloin häneltä vähitellen laukesi jännitys jäsenistä, jousi vaipui maata vasten, silmästä sammui hehku ja tuo pieni vartalo tuntui painuvan vieläkin matalammaksi ja köykäisemmäksi. Hän käänsi suksensa saloon päin ja lähti hiihtämään harjujen lomaan, ponnistaen yhä voimakkaammin, kuta etemmäs ehti laakson pohjukkaan.
* * * * *
Kolme vuotta oli kulunut, neljättä kesää elivät uutisasukkaat Virransalmen rannalla. Tämän virran niskaan, puolen virstaa pohjoiseen ensimäisestä uutistalosta, oli jo syntynyt toinen, Pietari oli näet rakentanut siihen oman tupansa ja muuttanut Elinansa ja vuoden vanhan esikoisensa kanssa siihen asumaan. Kummankin mökin ympärillä oli ometta ja aitta ja ometan takana naurismaa; Paavon rannassa rakenteli isäntä jo malkakattoa uuteen saunaansa, vanhimman pojan, joka oli ollut mukana matkalla Pohjanlahden rannalta, juostessa siinä vieressä hakemassa mukulakiviä vesirajasta. Hänellä oli tuvassa jo kaksi sisarta, joista toinen tassutteli äitinsä helmasta kiinni pidellen, toinen makasi katto-orresta riippuvassa pärevasussa.
Sakeaan metsään, joka peitti harjun suvisen rinteen, oli molempain mökkien kohdalle avautunut pieni sarka, jossa mustuneiden kantojen lomassa kasvoi vihanta ohranlaiho ja niiden keskivälillä suitsusi eilen uudesta vierretty kaski. Vaan harjun takana vesisuon reunassa kulkivat laitumella molemmat sarvipäät, jotka olivat retkeilleet Pohjanlahden rannalta ja joiden seurassa pelehtivät heidän toivorikkaat perillisensä, hieho ja vasikka, joista ensimäinen jo mielitteli lemmenvehkeisiin isänsä kanssa. Ylempää rinteeltä kilisi lampaan tiuku. Siihen asti uskalsivat elukat laitumelle, vaan etemmäs eivät, sillä hongikosta niemen juurelta oli tuon tuostaankin kuulunut kontion kumeaa murinaa, joka jo monasti oli pannut sarvipäät kiireen vilkkaa laukkomaan kotimökin tarhaan.
— Viepä, Liisa, lapset Pietarin mökkiin ja aja samalla lehmät kotiin, niin päästään tästä nuotalle! huusi Paavo saunan harjalta eukolleen, kun näki Pietarin sieltä melovan myötävirtaa rantaa kohden.
— Oikeinko yökuntaan? Elinasta ei ole tällä haavaa mukaan lähtijäksi.
— Siksipä viekin lapset hänen hoitoonsa. Totta tässä täytyy kerätä talvimujeita, kun nyt kerran nuotta on. Vedetään kolmen.
Kalanpyynnistä ei uutisasukkailla tullut riitaa, vettä oli kyllin kummallekin. Verkoilla ja katiskoilla he pyysivät kumpainenkin omalla puolellaan salmea, vaan iso järvinuotta, jonka he talven pitkinä puhteina olivat yhdessä kutoneet, oli heillä yhteinen; yhdessä sitä vedettiin ja saalis jaettiin kahtia. Miehet lappoivat nuotan veneisiin ja, Liisan jouduttua kotitöistään, lähdettiin soutamaan kauemmas kotisalmesta taatuille apajapaikoille. Sydänyön aikana keskeyttivät he työnsä ja soutivat saaren rannalle lepäämään ja aterioimaan. Vaan juuri rantaan saavuttaessa pysähtyivät airot yhtäkkiä ja kaikkien silmät tähystelivät yhteen suuntaan.
Salmen kautta loisti järven etelärannalta tulen liekki katsojia vastaan. Se oli kovin outo ilmiö asumattomilla erämaan rannoilla. Lappalaiskylää ei ollut noilla paikoin ja kaukaisempia kalastajia ei ollut moneen vuoteen täällä liikkunut. Uutisasukkaiden mielissä risteili monenlaisia aavistuksia ja mietteitä, peloittavia ja rohkaisevia, ja kauan he sanaa vaihtamatta katselivat vilkkuvaa tulta. Vihdoin virkkoi Paavo:
— Eiväthän lie ryssänpuoleisia Lapin veroittajia, niitä kuuluu täällä takavuosina liikkuneen.
— Eivätkä ne tietysti meitäkään säästä, vaikeroitsi jo Liisa pelästyneenä.
— Elkäähän hätäilkö, ehkä ovat kotipuolen miehiä, jotka ovat taas kerran lähteneet hauinpyyntiin, lohdutteli Pietari.
— Soudetaanpa lähemmäs, siitä on selvä saatava.
Isompaan venheeseen lappoivat kalamiehet nuotan, jättivät sen saaren rannalle ja soutivat pienemmällä tulta kohden. Etäämpää he jo näkivät, että lappalaisia siellä ei ollut. Vaan keitä sitten? Ystäviäkö vai vihamiehiä?
Niemen toiselle rannalle laskivat he ääneti venheensä ja lähtivät hiljaa lepikon läpi vakoilemaan. Vaan jo etäämmälle he tunsivat tulella olijain tutun murteen, kohta eroittivat tuttuja ääniäkin — ne olivat iiläisiä hauinpyytäjiä. Rohkeasti he astuivat esille, tervehtivät tuttaviaan ja sukulaisiaan, jotka turhaan olivat hakeneet uutisasukkaita Kitkan rannalta, arvaamatta soutaa Virransalmelle saakka. Ilo oli yleinen molemmin puolin, ja siitä tuli uneton tarinayö.
Iiläiset kertoivat kuulumisia vanhalta kotipuolelta, ja ne kuulumiset eivät olleet ilahduttavia. Siellä olivat olot käyneet yhä rasittavammiksi, edellisenä kesänä vei halla viljan, läpikulkeva sotaväki asettui kuukausmääriksi talonpoikain luo elämään, kiskoen heiltä väkisin ja maksutta, mitä vähiä ruokavaroja heillä vielä oli; ja sitten kevättalvella tuli rutto. Se oli käynyt joka talossa jättäen niihin syvät merkkinsä. Paasosta oli vanha Heikki isäntä kepertynyt, ja Tapani, joka pelkäsi sotaväkeen joutumista, oli jo keväällä paennut Pudasjärville sekä nyt lähtenyt mukaan Kitkaretkelle, sinne jäädäkseenkin. Parilla muulla nuoremmalla perekunnalla oli myös vahva aikomus asettua takamaille - siellä kotona olivat pellot jääneet kesantoon, suvivilja kylvämättä, heinät tekemättä ja veroittaja juoksi rästejä kiristämässä. Nälkä oli ollut edessä, ja siksi olivatkin kylän rotevimmat ja terveimmät lähteneet uudelleen koettamaan vanhaa elinkeinoa, järvikalastusta, että edes jotain syötävää saataisiin talveksi. Naisiakin oli muutamia retkeläisten joukossa, eihän lähtökelpoisia miehiä ollutkaan joka talossa. Niin oli Kelalasta, josta tauti oli vienyt molemmat vanhukset ja jossa talo nyt oli kotivävyn hoteilla, Sanna lähtenyt talonsa puolesta kalamiesten matkaan takamaille.
Väleen kului kotiuutisia kerrottaessa lyhyt kesäinen yö ja päivä nousi jo koko joukon itäisten vuorenharjujen yläpuolelle, kun uutisasukkaat kutsuivat kaukaisia vieraitaan siksi päiväksi salomökeilleen vierailemaan.
— Ja kellä lie uskallusta tänne jäädä, niin tervetuloa, ei täällä ahtaaksi käy, on rantoja tällä järvellä ja toisia järviä on lähellä samankokoisia, puhui Paavo, kun venheisiin laskeuduttiin ja lähdettiin koko joukolla soutamaan Virranniemelle.
Päivä vietettiin juhlapäivänä, uutismökkien emännät keittivät ja paistoivat parasta, mitä lie ollut heidän vähissä varastoissaan, ja sillä välin miehet vaihtoivat näädännahkakimpuilla rannikkolaisilta sen verran, kuin näiltä riitti luovuttaa suoloja, hamppuja, kirveitä ja kangasta. Vaan kun sitten murkinan jälkeen maattiin päivänpaisteessa pihanurmella ja tarinoitiin tämän ja tuon puolen oloista, kysäisi Paavo äkkiä veljeltään:
— No, Tapani, jokohan nyt todella jäät tänne salolle, kolme vuotta sitten et uskaltanut etkä hennonut?
— Nyt jään.
— Ka, henkihän se on sinussakin, jää pois! Ja aluksi ainakin tulet ehkä toimeen tässä meidän pirtin ahtailla tiloilla. Vaan yksinkö aiot jäädä tänne, eukottomana poikamiehenä salolle…?
— Saaneehan lappalaiselta tyttäriä, kun tarve tullee, kiirehti Tapani vastaamaan. Hänellä oli tosin vielä vähä muitakin toiveita, mutta piti ne salassa. Isosti oli hänen mielensä riemastunut, kun hän Pudasjärvillä oli nähnyt Sannan olevan kalamiesten matkassa. Mutta tyttö oli ennen niin päättävästi vakuuttanut, että hän ei jäisi korpeen kuolemaan — Tapani ei ollut nyt taas sitä rohjennut uudelleen ehdoittaakaan.
Mutta nyt pisti eräs iiläisten vanhimmista koristelematta Sannalle äkkiä kysymyksen:
— Mitä se Sanna siitä sanoo, että Tapani aikoo naida lappalaistyttären?
Tyttö kävi hämilleen äkillisestä kysymyksestä, punastui ja jäi äänettömäksi. Ja Tapani itse oli melkein yhtä hämillään. Vaan Paavo kiirehti nuorille avuksi:
— Vai jäätkö tänne, Sanna, uuden mökin emännäksi?
Nuorten katseet osuivat vastakkain, ja tytön silmäyksestä jo Tapani tajusi, että tämä jo oli voittanut kammonsa erämaata kohtaan. Se liitto olikin jo pian päätetty asia. Yksi vaikeus siinä vielä oli, pappia ei ollut siunaamaan liittoa, eikä rannikolle lähdöstä sitä varten voinut tulla puhettakaan. Mutta kaikki läsnäolevat olivat sitä mieltä, että tuo papitonkin avioliitto oli hyväksyttävä.
— Me vihimme teidät tässä, ja se saa kestää, vihkiköön sitten vasta pappi, jos näille maille joutuu.
Mutta samassa syntyi miesten joukossa supatusta ja tuumailua, ja tuota pikaa nousi toistakymmentä miestä jaloilleen, souti salmen yli, ja kohta rupesi sieltä kuulumaan kirveiden kalkatusta, ja rantatörmälle, suvisen rinteen kauniille kunnaalle, vedätettiin jo ennen pitkää tukevia seinähirsiä. Kirveet heiluivat, piiluttiin, sahattiin ja salvettiin, ja hirsikerros lähti kohoamaan hirsikerroksen päälle. Nuorelle pariskunnalle olivat iiläiset näin lepopäivänään talkoopelillä päättäneet rakentaa tuvan, että he talveksi jo saisivat muuttaa oman katon alle. Ja ennen illan tuloa seisoi törmällä valkoiseksi veistetty pirtin kehä, kattoa ja lattiaa vielä vailla, mutta muuten tilava ja komea.
Illasteltuaan uutistalossa ja jäähyväiset sanottuaan yksinjääville salolaisille lähtivät sitten kalamatkalaiset soutamaan takaisin verkoilleen ja apajapaikoilleen; muutamain päiväin perästä oli heidän jo kännnyttävä saaliineen paluumatkalle, hoitamaan kotipuolensa laiminlyötyjä maatöitä. Vaan Virransalmen toisella rannalla istui uuden tuvan kehän alla nuori pariskunta kauan katsellen eteneviä venheitä. He katsoivat niitä kaipauksella ja kaiholla, ne tuntuivat ikäänkuin vievän mukanaan heidän viimeiset viestinsä elävien maille. Ja he olivat vielä niin nuoria ja rakastivat elämätä. Mutta kun venheet katosivat kaukaisen saaren taa, nostivat he silmänsä, katsoivat toisiaan ja riemastuivat. He tunsivat nyt yhtaikaa molemmat, että he eivät olleetkaan sanoneet jäähyväisiä elämälle, vaan että se oli heillä täällä juuri uutena ja nuorena edessään, joskin kätkettynä erämaan kaukaiseen kotiin.
(Margareeta.)