KRISTILLINEN JÄRJESTYS PENKKISIJOISTA.
Oli aikainen juhannuspäivän aamu vuonna 1661. Kesä tuoksui tuoreimmassa kukoistuksessaan, vehmas nurmi kylpi joen rannalla rehevänä raikkaassa aamukasteessa, ja vähän ylempänä lehdikossa kylän reunassa lirittivät laululinnut kimakoita aamusäveleitään, leikkien siellä iloisina lehvien lomassa. Vaan väki kylässä nukkui vielä sikeätä juhlaunta. Myöhäiseen oli juhannusaattoa vietetty nuorison kisapaikoilla kokkotulien ääressä ja valvoen odotettu nousevaa päivää — siksi makuutti nyt pitempään. Joku vanhus vain oli liikkeessä pihamailla, varuillaan herättääkseen väet ajoissa juhannuskirkkoon.
Sitä vastoin näkyi läheisessä Hämeenkylän herraskartanossa talonväki jo olevan jalkeilla; palvelijoita ja talon naisia juoksi edes takaisin pihalla ja portaissa, ja itse kartanon isäntä, jalosukuinen herra Eerik Henrikinpoika Sabelstjerna, seisoi äänetönnä kuistilla, katsellen muka, kuinka talon vanhoja, raskaita perhevaunuja voideltiin kulkukuntoon, vaan todellisuudessa synkkänä ja kiihkomielisenä harkiten muuanta mieltään rasittavaa huolta. Hän oli keski-ikäinen mies, kankean ja juron näköinen, eivätkä hänen sileiksi ajetut, lihavahkot kasvonsa tosin ilmaisseet paljon mitään mielenliikutusta, vaan kulmakarvain alituinen rypistyminen ja vihaiset vinkeet suunpielissä osottivat, että siellä sisällä kävi rajuna kuohu. Vaikka selin seisoikin rakennuksen pääoveen, tunsi hän kyllä, että sieltä joku ilmestyi hänen selkänsä taakse; vaan hän ei ollut sitä huomaavinaan, ennenkuin vanhanpuoleinen nainen astui aivan hänen viereensä ja virkkoi:
— No, Eerikkini, sinä seisot tässä vielä arkipuvussasi, me naiset olemme jo lähtövalmiit. On pian aika valjastuttaa hevoset, jos mieli meidän olla aikaisin kirkossa ja saada oikeutetut paikkamme.
Eerik Henrikinpoika murahti ja vastasi päin kääntymättä ja koettaen tekeytyä tyyneksi:
— Äiti hourii, aurinko on vasta noin matalalla. Te naiset hätäilette aina.
— Mutta pitäähän meidän joutua ajoissa penkkeihimme, ennenkuin
Mälkilän väki taas ehtii asettua ensimäisille sijoille.
Jäykkä aatelismies halveksi tuota vastaväitettä siihen määrään, ettei virkkanut mitään. Mutta samassa ilmestyi kuistille ja puuttui keskusteluun muita sisästä juosseita, juhlapukuihin jo pyntätyitä naisia, joista äänekkäin ja innokkain oli kartanon emäntä, Eerik Henrikinpojan puoliso. Oli koko aamun ikäänkuin jotakin ukkosta vallinnut pukuhuolissaan hyöriväin naisten joukossa, vaan nyt se näkyi löytäneen loven purkautuakseen esiin tässä alkaneessa keskustelussa.
— Sieltä taas saisivat Sassit ilkkuen katsella, kuinka meidän olisi asetuttava toiseen riviin, sillä välin kuin he istuvat meidän paikoilla — ei, se ei saa enää tapahtua, sitä nautintoa en suo enää sisarelleni, varsinkaan sen jälkeen, mitä nyt viimeksi on tapahtunut.
Niin vakuutti Hämeenkylän emäntä kiivaana ja päättäväisenä, ja hänen anoppinsa, jonka kanssa he nyt kerran olivat yhtä mieltä, jatkoi varsin vihaisena, toruen poikaansa:
— Aina sinä peräyt ja juonittelet, mikä sinä olet mies? Jotakinhan täytyy tapahtua, tapahtua juuri tänään, jotakin selvyyttä täytyy tulla kristilliseen penkkijärjestykseen, muuten Sassit anastavat kansankin silmissä tässä pitäjässä ensimäisen arvosijan, joka kaiken oikeuden mukaan kuuluu Sabelstjernoille. Isäsi sitä ei olisi koskaan sallinut, vaan sinä olet vetelys. Olihan asia sitä paitsi jo sovittu.
— Sovittu, sovittu, te olette sen sopineet tuhmasti. — Nyt vasta kääntyi Eerik Henrikinpoika naistensa puoleen hehkuvin katsein ja puhuen melkein vapisevalla äänellä. — Kuinka, voitte uskoakaan mahdolliseksi, että minä, Huhdin ja Hämeenkylän omistaja, Sabelstjernan suvun päämies, alentuisin ikäänkuin viekkaudella ja varkain asettumaan isän sijalle Perniön kirkossa, jota sukumme vaakuna koristaa. Kuinka naurettavaa, kuinka häpeällistä olisikaan meidän kiirehtiä sinne ennen jumalanpalveluksen alkua saamaan oikeat paikkamme, ei, kymmenen kertaa ei, me emme saa saapua kirkkoon muuta kuin juuri sillä hetkellä, jolloin yhteen soitetaan — arvokkaasti ja tyynesti, niinkuin Sabelstjernain tulee.
Tämä ankaruus ja päättäväisyys, joka oli aivan harvinaista Hämeenkylän isännässä, näytti kovin hämmästyttävän hänen äitiään ja puolisoaan; jälkimäinen ratkesi itkemään, nyyhkien:
— Kaunis arvokkuus, joka sysää meidät oikeutetuilta sijoiltamme. Minä tunnen sisareni, hän kyllä pitää huolen, että hän muukalaisen miehensä kanssa pääsee ensi penkkiin ja minä toiseen… sinä tahdot tahallaan nöyryyttää minut ja sukuni.
— Surkeata, poikani, että sinulta puuttuu rohkeutta säilyttää isäsi arvo, säesti vanha rouva.
Vaan uhkaavasti oikaisi taas selin kääntynyt aatelismies vartensa ja virkkoi:
— Sukuni kunniasta ja arvosta vastaan minä, olen kykenevä sitä puolustamaan. Ei sanaakaan enää — hän kohotti ankaraksi äänensä, kun naiset taas rupesivat vastaan väkättämään — minä tässä olen käskijä, kirkkoon lähdetään silloin, kun minä määrään, ennen ei!
Hän käveli pari kierrosta portaita pitkin ja pysähtyi sitten taas tuijottamaan yhteen kohti, yhä ankarammin rypistellen silmäkulmiaan. Ja naiset, älyten, että oli turha vastustella, hiipivät nyyhkien sisään, juhla-asussaan odottamaan lähdön hetkeä.
Jo kauan oli tämä kysymys huolestuttavana ja hermostuttavana painostanut Hämeenkylän hovia ja samoin koko pitäjätä, melkein siitä asti, kuin Ruotsista tullut översti Henrik Sass, mentyään naimisiin Mälkilän tilan entisen omistajan Klaus Slangen nuoremman tyttären, Sabelstjernan rouvan sisaren, kanssa, oli lunastanut mainitun tilan ja jäänyt siihen asumaan hämeenkyläläisten lähimmäksi naapuriksi. Aina niihin asti oli Sabelstjernan suku ollut ensimäisessä sijassa Perniön pitäjässä. Ansioittensa vuoksi Venäjän sodassa oli Juhana III antanut Eerikin isoisälle, vanhalle Henrikille, aatelisarvon ja nimen sekä laajat tilukset tässä kotipitäjässään, ja niin kauan kuin tämä jykevä soturi eli, ei paikkakunnan aatelisista yksikään häneltä arvosijaa riidellyt, kirkossakin oli hänen suvulleen kieltämättä ensi penkki tunnustettu. Mutta sitten tuli pitäjääseen tuo kirottu Sass, mokoma raaka, pöyhkeä sotakarhu, joka 30-vuotisessa ja Kaarlo Kustaan sodissa oli voittanut jonkun verran mainetta ja mahtavuutta ja nyt luuli tuon sotilasmaineensa varassa voivansa esiintyä kukkona linnan päällä missä tahansa. Varsinkin sen jälkeen, kuin nykyisen Sabelstjernan isä muutamia vuosia sitten oli kuollut ja sukua edustamaan oli jäänyt Eerik Henrikinpoika, joka ikänsä oli kotona maalla elänyt, kävi tuo kilvoittelu Hämeenkylän isäntäväelle kiusalliseksi. He olivat Sassin kanssa langokset, sisarusten kanssa naimisissa, ja molempain rouvat koettivat varsinkin kiihoittaa miehiään anastamaan etusijan, jonka ulkonainen merkki oli ensimäinen penkki kirkossa. Vaan nuorempi sisar oli intohimoisempi, hän oli jo hyvällä alulla sysäämässä vanhemman sisarensa toiseen sijaan, ja se varsinkin kasvatti Hämeenkylässä katkeruutta.
Tämän riidan johdosta olivat naapuri- ja sukulaisvälit tietysti jo aikoja sitten olleet pilalla, ja kun Sabelstjernat eivät suinkaan tahtoneet vanhoista oikeuksistaan luopua, ei mitään selvyyttä ollut olemassa tuossa kristillisessä arvojärjestyksessä penkkisijoista. Oli asiaa tosin koetettu sovinnossakin ratkaista; juuri äsken, alkukesällä, olivat lähiseudun aateliset pitäneet varsinaisen kokouksen, jossa koetettiin tutkia, mitä oikeuksia ja edellytyksiä kummallakin suvulla olisi etevämmyyteen toisen rinnalla, vaan selvää tulosta ei oltu saatu toimeen — katkeroita pistoksia vain oli singahdellut molemmilta puolin. Vanhalta muistilta olivat tosin useimmat olleet taipuvaisia myöntämään Sabelstjernoille etusijan, vaan Sassin puolue ei tahtonut siitä kuulla puhuttavankaan, sotainen översti oli uhannut väkisinkin pitää sen, mikä hänelle oikeuden mukaan oli tuleva — ja niin oli erottu.
— Oikeuksistaan kehtaa hän vielä puhua — tuo ajatus kaiveli Eerik Henrikinpojan mieltä, hänen seistessään siinä portailla mustissa mietteissään — hän, joka korppina tahtoo anastaa toisen oikeudet. Sassit ovat aikaisemmin aateloituja, väittää hän, mutta täällä he ovat muukalaisia, nousukkaita, mitä lienevät mustalaisrotua! Meidänhän kilpi kirkkoa koristaa, isäni lahjoittamat ovat sen alttarihopeat, meidän tilukset ovat suuremmat ja alustalaisjoukot lukuisammat. Ei, tästä täytyy tulla loppu, tulla tänään, tässä on kärsitty jo liian kauan. Mutta miten… miten Herran nimessä!
Perheen alkuperäisen päätöksen kiiruhtaa ennakolta kirkkoon anastamaan ylimmät penkkisijat oli hän arvottomana hylännyt, mutta muuta arvokkaampaa tapaa hän ei myöskään keksinyt. Ja nyt kuuluivat jo kirkosta aamukellot soivan — aika oli valmistautua lähtemään. Eerik Henrikinpoika astui verkalleen ja arvokkaana sisään rakennukseen, käveli vaatehuoneeseen ja puki siellä päälleen tekotukkansa, kankean kaulustan, laajavartiset ratsusaappaansa ja miekan kannattimineen. Tässä juhla-asussa ilmestyi hän taas pihalle ja huusi kovalla äänellä, että hevoset piti panna valjaisiin. Tätä käskyä oli kuski, samoinkuin koko talonväki, jo kauan odottanut, ja tuota pikaa istui koko perhe juhlapukimissa ja virsikirjat kädessä noissa puisevissa, raskaissa vaunuissa, jotka verkkaista, melkein juhlallista vauhtia lähtivät vierimään kirkolle päin.
Mälkilästä oli aivan yhtä pitkä matka, noin neljännes, kirkolle kuin Hämeenkylästä, mutta aivan päinvastaiselta taholta. Kun siis Sabelstjernain vanhat vankkurit ajoivat männiköstä esiin sille aukealle, jonka keskessä Perniön kirkko joen rannalla sijaitsi, tähystelivät vaunuissaolijain silmät mitä suurimmalla jännityksellä, näkyisikö Mälkilän vaunuja jo kirkon edustalla. Ei näkynyt. Vauhtia hiljennettiin siitä syystä vieläkin ja käyden noustiin vastamaata ylöspäin väkijoukkojen keskitse, jotka jumalanpalveluksen alkua odotellen olivat ryhmittyneet tien varrelle ja kirkon kupeelle. Samassa soivat tapulista kellot yhteen ja väki rupesi lappamaan kirkkoon — nyt saattoi Sabelstjernan perhekin jo arvoaan alentamatta lähteä asettumaan sukunsa vanhoille paikoille. Vaan juuri silloin ajoivat vastapäiseltä rinteeltä ylös myöskin Mälkilän vaunut ja pysähtyivät kirkon veräjän edustalle melkein samalla hetkellä kuin Hämeenkylän vankkurit. Vaunuista nousi kookas, ryhdikäs soturi, Kaarlo Kustaan aikuiseen sotapäällikön pukuun puettuna, ja autteli naisiaan alas vaunuista.
Rahvas pysähtyi katsomaan vaunujen tuloa ja asettui kahden puolen tietä päästääkseen herrasperheitä edellä kirkkoon. Mutta niistä ei kumpainenkaan pitänyt kiirettä ja vasta veräjällä he yhtyivät vastakkain, kylmällä ja kankealla kumarruksella tervehtien toisiaan.
Kirkon ovelle tultaessa vasta astui översti Sass, joka rouvaansa käsipuolesta talutti, ikäänkuin arvonsa ja oikeutensa mukaisesti kursailematta ensimäiseksi sisään, teki sen aivan luonnollisena asiana. Mutta tuosta syntyi heti liikettä ja supatusta Sabelstjernan naisten joukossa, jotka kohta perästä taivalsivat, ja vanha rouva tarttui päättäväisesti Eerik Henrikinpojan käsivarteen, kuiskaten:
— Näin sinä sittenkin annat heidän häväistä sukuamme ja riistää meiltä oikeutemme!
Ja hänen vaimonsa, joka riippui toisesta käsivarresta, virkkoi itku kurkussa:
— Näetkö, kuinka sisareni ilkkuu? Nyt he vastustamatta asettuvat ensi penkkiin…
— Eerik, tee velvollisuutesi, varotti vanha rouva vielä kiirehtien askeleitaan Mälkilän herrasväen rinnalle.
Eerik Henrikinpoika Sabelstjerna oli karahtanut punaiseksi kasvoiltaan ja hänen kätensä oli vaistomaisesti tapaillut miekan kahvaa, hoksatessaan, minkä uuden häväistyksen hänen lankomiehensä hänelle teki. Nyt hän ojensi vartalonsa uhkaavan näköisenä suoraksi, harpaten pitkään kirkon keskuskäytävää myöten. Molempain perheiden muut jäsenet seurasivat vähän toisiinsa sekaantuneina perästä.
Naisten penkit olivat pääkäytävän vasemmalla puolen, miesten oikealla, sukupuolieroitus oli hyvin tarkka. Omat erityiset penkkinsä oli papin ja lukkarin perheillä ja aatelittomilla kruunun virkamiehillä, aina arvoasteensa mukaan. Vaan lähinnä alttaria olevat penkit, kaksi kummallakin puolella, olivat käytävän puolelta ovilla suljetut ja niiden edustaiset virsikirjareunukset olivat puetut punaisella veralla — ne olivat aatelisperheiden penkit, joihin rahvas ei koskaan olisi mennyt, vaikka kuinka ahdasta olisi ollut kirkossa. Juuri tuota ensimäistä noista punareunaisista penkeistä olivat Sabelstjernat yli puolen vuosisataa hallinneet, kunnes nyt Sassin perhe väitti itsellään olevan siihen parhaan oikeuden — kahta perhettä taas ei tietysti yhteen sopinut. Ja sitä kohden Henrik Sass nytkin varmoilla askelilla käveli ja ryhtyi avaamaan naisten puolen ovea vaimolleen.
Hetki oli jännittävä. Leskirouva Sabelstjerna, joka niin monasti oli miesvainajansa saattamana astunut tuohon penkkiin kuin kotiinsa, ei voinut suvaita, että tuollainen häväistys juuri hänen läsnäollessaan tapahtui: puoli juoksua kiirehti hän edelle ja asettui uhkaavan näköisenä, vihasta läähättäen, penkin oven eteen, ennenkuin översti ennätti sen avata. Samassa oli hänen poikansakin puolisoineen siinä hänen rinnallaan, ja niin seistiin tuokion aika ääneti yhdessä ryhmässä. Tulisina säkenehtivät katseet vastakkain, kasvonpiirteet olivat kiukusta jännittyneinä ja asennot osottivat vihaisinta uhkaa. Kuolon hiljaisuus vallitsi koko kirkossa, rahvaskin oli huomannut jotakin merkillistä olevan tekeillä ja pysähtynyt sitä katsomaan, ja molempain perheiden nuoremmat jäsenet seisoivat sivummalla ja pidättivät pelästyneinä henkeään.
— Suvaitsetteko syrjäytyä, että pääsen penkkiini? virkkoi vihdoin aatelisrouva Sass, koettaen tyynesti pyrkiä vanhan Sabelstjernan rouvan ohi penkin ovelle. Vaan tämä ei liikahtanut, sähisi vain vastaan:
— Penkki on meidän, on vanhastaan Sabelstjernan suvun. Olkaa hyvä, tuo toinen penkki on joutilas!
— Se on muita, halvempia varten, meidän sukumme on paikkakunnan aatelissuvuista vanhin.
— Ulkomaalainen nousukassuku — tässä kirkossa olemme me ensimäisiä.
— Vastaleivottu knaappisuku, se voi olla ensimäinen siellä, missä ei ole arvokkaampia…
Näihin asti olivat rouvat vaihtaneet sanoja verrattain hiljaisella äänellä miesten vielä seistessä äänettöminä vastakkain. Vaan tuo keskustelu oli yhä tulistanut heidän kiihtyneet mielensä, ja nyt kääntyi rouva Sass jyrkästi miehensä puoleen, lausuen kovalla äänellä:
— Henrik, avaa tuo ovi!
Ja översti Sass teki liikkeen lähemmäs.
— Ylemmän aatelisarvoni ja sitä seuraavain oikeuksieni nimessä saatan minä perheeni tähän penkkiin.
Mutta pohteestaan punakkana ja vaahdossa suin hyppäsi Eerik
Henrikinpoika hänen eteensä.
— Minun ruumiini yli menet siihen penkkiin, muuten et.
Ääni oli jo käynyt kovemmaksi molemmilla puolin, yhtaikaa kirkuivat sekä miehet että naiset, kukin koettaen saada pistoksensa ylinnä kuulumaan. Översti Henrik Sassissa kiehui jo vanha sotilasveri, hän huusi kuin lipullistaan komentaen:
— Syrjään, maanmoukka, taikka opetan sulle sotilastapoja. Minä en ole tottunut tottelemaan lanta-aatelisia, jotka eivät vielä koskaan ole miekkaansa paljastaneet.
— Minä voin paljastaa miekkanikin, jos sukuni arvo sitä vaatii. — Sabelstjerna tapaili miekkaansa toisella kädellään, vaan toisella hän tempasi voimakkaalla liikkeellä penkin oven auki ja huusi: — Sisään, naiset, Sabelstjernain paikalle!
Hänen puolisonsa ja äitinsä rupesivatkin jo voiton varmoina nousemaan avattuun penkkiin. Vaan siinä oli Sassin rouvakin ääressä ja epätoivon kiivaudessa tyrkkäsi tämä vaskireunaisella virsikirjallaan penkkiin astuvaa sisartaan kylkeen. Mutta hän sai samanlaisen sysäyksen takaisin, ja tuossa tuokiossa olivat rouvat ilmi tappelussa virsikirjoilla ja nyrkeillä, itkien ja huutaen tapellessaan.
Aatelisherrat olivat sillä välin täyttäneet uhkauksensa, paljastaneet miekkansa, ja seisoivat nyt siinä säihkyvät säilät vastakkain yhä viskellen synkkiä herjaussanoja toisilleen. Rahvas, jonka uteliaisuus oli muuttunut säikähdykseksi, oli noussut penkkien päälle seisomaan, lukkarilta, jonka jo olisi pitänyt alottaa virsi, tyrehtyi ääni kurkkuun, ja kirkonvartija seisoi typertyneenä sauva kädessään, uskaltamatta mennä palauttamaan häyriytynyttä kirkkorauhaa. Silloin astui seurakunnan vanha, valkeapäinen kirkkoherra, Henricus Sylvanus, sisään sakastista.
Hän pysähtyi kauhulla alttarin luo, nähdessään, kuinka hänen temppeliään häväistiin, nosti kätensä pystyyn ja rupesi vapisevalla äänellä varottamaan:
— Asettukaa, asettukaa, hurjistuneet ihmiset, tämä on pyhä paikka…
Vaan ei kukaan häntä kuullut. Aatelisherrat peräysivät miekkojaan mitellen yhä lähemmäs alttaria, pappia huomaamatta, ja tämä vaipui typertyneenä melkein heidän jalkoihinsa alttarin retinalle. Vaan herrat iskivät vihan vimmassa miekkoja vastakkain, säilät kimaltelivat ikkunasta heijastavassa päivänpaisteessa ja teräs kilahteli kimakasti… Vihdoin putosi ase romahdellen Sabelstjernan kädestä, Sassin harjautunut miekka oli sattunut hänen kömpelömpään käteensä, ja verta vuotaen vetäytyi hän syrjään. Vaan Mälkilän isäntä pisti miekan tuppeensa, astui pää pystyssä, selkä suorana, penkin ovelle, jossa rouvain kahakka jo oli päättynyt, survaisi vaimonsa sinne sisälle ja istahti itse vastapäiseen penkkiin miesten puolelle, yhä huohottaen tuon kiivaan ottelun jälkeen.
Mälkilän suku oli voittanut, oli anastanut ensimäisen sijan kristillisessä penkkijärjestyksessä. Masentuneena ja kalpeana istui Sabelstjerna erään talonpoikaispenkin kynnyksellä, jossa hänen nyyhkivät naisensa voivotellen panivat ensimäistä sidettä verta vuotavalle haavalle. Haavaa kirveli, vaan vielä kipeämmin kirveli se, että Sabelstjernan suku sittenkin oli menettänyt kunniasijansa…
Mutta vanha kirkkoherra nousi vaivalloisesti alttarin kaidepuuhun nojaten pystyyn ja hänen värisevät huulensa tapailivat kauan sanoja, ennenkuin ääni lähti kulkemaan.
— Kirkkomme on häväisty, tässä huoneessa ei voida enää jumalanpalvelusta pitää, puhui hän vapisevalla äänellä. — Ulos, ulos kaikki kansa, tämä on saastutettu paikka!
Ja ensimäisenä hän itse käveli ulos tyrmistyneen kansan häntä seuratessa. Viimeisinä tulivat aatelisperheet kirkosta, astuivat juhlallisina ja vakavina vaunujensa luo ja lähtivät toisiinsa katsomattakaan ajamaan kukin omalle taholleen. Kirkko suljettiin rautaisilla telkeillä, ja suljettuna se sitten pysyikin kesäkauden, kunnes häväistyksen hälvettyä taas katsottiin voitavan siellä jumalanpalvelusta pitää. Ja aatelisherrat saivat ottelustaan maksaa pienet sakot kirkon rahastoon.
Vaan kun syksyllä taas kansa uudelleen kokoontui Perniön kirkkoon, silloin astui Mälkilän isäntä perheineen kenenkään kieltämättä ensimäiseen punareunaiseen penkkiin ja Sabelstjernat tyytyivät kiltisti toiseen. Niin oli ratkaistu kristillinen arvojärjestys penkkisijoista.
(Margareeta.)