SEITSENOIKEA.
Sunnuntai-aamu oli aikainen, kun laskumiehen saatuamme lähdimme Hyrynsalmen kirkolta soutamaan alaspäin myönnyttäviä vesiä. Tuntui sunnuntaita olevan luonnossakin. Sen rauha näytti lepäävän tyynesti päilyvillä vesillä ja kasteestaan vielä kimaltelevilla, lehtevillä rannoilla. Lepopäiväänsä rauhassa viettäviä ihmisiä seisoi puhtaissa, valkealta heloittavissa pyhäpukimissaan rantamökkien ovilla, rantapolkua pitkin vaelsivat toiset, kengät ja virsikirja kainalossaan, kirkkoon päin, ja siellä täällä rantakivillä istui joku jäykkä tukkijätkä onkivapa kädessään harjoitellen jo varhaisesta aamusta kalansyöntiaikana vapaapäivänsä mielityötä.
— Kunhan ennätettäisiin hyvissä ajoin Seitsenoikean alle, ennenkuin yhteen soitetaan, ettei jäätäisi koskelle kirkonajaksi, puhui laskumies puoleksi itsekseen, kääntyen tarkastamaan päivännousua idän taivaalta.
— Keritään komeastikin, matalallahan nyt vielä on päivä, vakuutteli venheen omistaja, joka airoissa istui; mutta huomatessaan kumminkin annetun viittauksen rupesi hän heti parantamaan vitkaista soutuaan.
Laskumies ei näyttänyt tuota paljon kuulevan eikä huomaavan, hän puhui vain ikäänkuin jatkoksi edelliseen lauseeseensa:
— Tänäpäivänähän siitä täyttyy tasalleen neljä viikkoa, kun Seitsenoikea vei nieluunsa viisi henkeä, kaksi vain seitsemästä pääsi hengissä. Kirkonajaksi olivat lähteneet koskelle, sinnepähän jäivät. Veres asia oli vielä tuo viiden hengen hukkuminen, se oli meilläkin tuoreessa muistissa, sillä äsken olimme lukeneet siitä kertomuksen sanomalehdistä. Eipä siis kumma, jos meidän huomiomme nyt, kun laskettiin samaa koskea kohden, kääntyi tuohon tapaturmaan. Laskumies oli heilläkin ollut venheessään — niin tuli ajatelluksi — selvällä päivällä olivat kulkeneet koskelle niinkuin nyt me ja selvällä päällä myöskin — ja heille siihen kaivausi hauta. Vahinko ei tule kello kaulassa, se tulee kuin varas yöllä, eikä sitä kukaan usko, että nyt se tulee juuri minun kohdalleni… Kuuntelimme sen vuoksi tarkkaavaisina laskumiehemme tarkempaa kertomusta heidän retkestään. Hän puhui siitä pitkin, taivalta, puhui maltillisesti ja tyynesti, kuin jos koko asia olisi tapahtunut vuosia sitten, jossakin Venäjänmaalla, ja kumminkin hän ohjasi useita ihmishenkiä juuri samoja kuohuja kohden. Mutta koskenlaskijan varmin ominaisuus onkin juuri tyyneys.
Olimme jo laskeneet pienemmät kosket Seitsenoikean yläpuolella, ja tämän niskassa kiihtyvä virta nieleskeli jo venettämme ahnaasti ja enenevällä vauhdilla alaspäin. Ei se näyttänyt niskastaan kovinkaan kovalta eikä peloittavalta, toisilta olivat tuntuneet ennen laskemamme Emäjoen monet muut kosket, korkeammin kuohahteli ja pärskyi "Aitto", kun sen hyrskyihin luisuttiin, jalommin mylvi "Jalo" jo etäämmältä toitottaen vihaansa ja voimaansa. Matalat, karikot rannat eivät Seitsenoikean niskassa purista vesimäärää aivan ahtaalle, eikä putous alussa ole suuri. Mutta vähitellen kiihtyy kuohujen vimma, koski tulistuu ja ärtyy, rannat kohoavat pystyiksi kallioseiniksi, jotka toisiaan lähennellen kaventavat virran uomaa ja jyrkentävät putouksen yhtenä vaahtona kihiseväksi aallokoksi. Vene hyökkää kasvavalla vauhdilla tuota vaahdokkoa kohti, vesi pärskyy korkealle sen keulan edessä ja viskelee laineenharjoja räppeiden yli; laidat vavahtelevat hyrskyjen painosta ja koko vene tasaisesti ladottuine tynnyririveineen sujahtelee notkuvasti aallokossa. Vilahtelemalla siirtyvät silmäin ohi törmillä puut ja kalliot ja jäljelle jäävät rantakosteikkojen kiertävät pyörteet. Mutta juuri kun puristautuvat ahtaimmilleen ja koski vaahtoisinna kuohuu, pyöräyttää virran uoma muutamasta kalliosta mutkan vasemmalle, parilla voimakkaalla melan nykäyksellä kääntää perämies venheen kulkemaan samaa suuntaa, ja siinä tuokiossa lasketaan jo tyyntyneemmille vesille. Toinen ranta loivenee, virta muodostaa sitä vastaan avaran poukaman, ja kun koski siitä taas oikeaa entiseen suuntaansa, ollaan jo sileällä suvannolla. Airot otetaan esille, soutaa saa syltä parikymmentä, ennenkuin kosteikko taas vähitellen kiihtyy koskeksi uuden könkään niskassa. Sitä peliään se pitää uudelleen ja uudelleen, sanotaan, että tämä koski seitsemästi viskaupi mutkalle ja seitsemästi taas oikeaa — siitä "Seitsenoikea".
Pari tuommoista korvaa oli jo laskettu, syvässä äänettömyydessä jo saavuttiin juuri kolmanteen poukamaan, kun laskumies taapäin kääntyen viittasi kädellään vasta jäljelle jäänyttä aallokkoa, virkkaen:
— Tuossahan se niiltä venheen täytti, tässä se kaatui ja suistui miehet uimasilleen.
Olimme tosin kuulleet tuon kertomuksen jo ennen, vaan emme siltä malttaneet olla kysäisemättä:
— Mikähän se heidän venheensä siinä keikautti, kun me noin hyvästi pääsimme?
— Ka, totta se niin oli sallittu. Niillä oli venheessään jyvälasti, olivat käyneet kirkolta hakemassa kruunun aitasta siemenrukiita, joita sieltä annettiin. Ja seitsemän miestä oli venheessä. Olisivatko latoneet lastin epätasaisesti ja liian korkeaksi kasanneet? — niin nuo sanovat, minä en tiedä. Vaan kun koski tuossa löi aallon venheeseen, niinkuin löi meillekin, heilahti muuan säkki ja vierähti toiselle laidalle. Vaikka laskumies huusi ja varotti miehiä pysymään paikoillaan, hyppäsivät he kumminkin ylös muka säkkiä nostamaan… Vene kallistui ja täyttyi, ja samassa se jo olikin kumossa.
— Mutta miehet pääsivät kumminkin nousemaan venheen pohjalle?
— Tässä poukamassa pääsivät pohjalle kaikki ja siinä huusivat, vaan eivät saaneet venettään mitenkään melotuksi rantaan päin. Virta vei heidät alaspäin ja tuossa niskassa tempasi koski…
Juuri siihen korvaan laskimme mekin nyt, eikä laskumies enää joutanut jatkamaan lausettaan, eikä hänen ääntään toki siinä pauhussa olisi kuulunutkaan. Kuin kiehuvassa kattilassa tuntui vesi siinä mouruavan, aallot pieksivät toisiaan tuhannen tulisella vimmalla; kumma oli ajatella, että ihmisolentojen oli täytynyt siihen syöksyä kaatuneen venheen kuperalla pohjalla. Mutta kaksi miestä niitä oli jo siihen jäänytkin, kertoi laskumies seuraavalla suvannolla, siinä rytäkässä eivät olleet jaksaneet pysyä kiinni emäpuussa. Muut olivat vielä istuneet venheen päällä, kun kulkivat noiden mökkien ohi.
Vähän alempana, siinä, missä virta taas kiihtyi, oli haaksirikkoisten laskumies pelastunut venheen pohjalta maaperälle. Meidän laskijamme näytti paria neliösylen kokoista saaren nyppylää keskellä koskea. Kun venheen raato oli vierinyt niiden välitse, oli laskumies viskautunut uimasilleen, ja virta oli hänet niin kuljettanut, että hän sai muutamasta kiven syrjästä kiinni ja siitä pääsi hilautumaan kalliolle. Oli hän huutanut toisillekin, että tulisivat jäljestä, ja yksi olikin heittäytynyt veteen, vaan heittäysi liian myöhään. Virta vei hänet ohi ja koski nieli…
Kivakon mutkan kieraisee koski juuri tämän korvan alapuolella, ja kun se siitä viimeisen kerran oikeaa, on edessä oikosuora, kapea ränni tyrskyvää aallokkoa melkein silmänkantaman matkan. Jo ennen oli meille kerrottu, että tuo viimeinen korva Seitsenoikeassa on kovin, ja perämiehestäkin näkyi kyllä, että tässä on tärkeä paikka edessä. Edellisissä korvissa oli hän pahimmassakin kuohustossa seisonut mela kainalossaan verrattain huolettomana, väliin melkein velton näköisenä. Nyt hän yhtäkkiä näytti pingoittavan jäsenensä ja samalla tahtonsa ja koko sielunsa kiinteäksi ja tarkaksi sen vaarallisen taipaleen varalta, joka oli tulossa. Tanakasti hän varmisti jalkansa kaaripuita vastaan, sujautti polvensa hiukan notkuun ja väännäytti koetteeksi pariin kertaan edes takaisin melaa vedessä, kai nähdäkseen, tottelisiko vene hiuskarvalleen hänen pienintä käskyään. Näytti tottelevan. Ei värähdystä näkynyt hänen kasvoissaan, tuskin silmää hän räpäytti koko ajalla venheen sukkulana suikeltaessa mahtavain kuohujen lävitse, ja selvästi näkyi, miten lihakset hänen kaulassaan kovenivat aina, kun hän ruumisvoimallaan painautti melaa ja siten väisti venettä hyökkäämästä hyrskyä kohti, jonka vaahdonpeittämässä silmässä pohjakallio vaani saalista. Hänen katseensa oli niin terävä, että olisi luullut hänen sillä voivan puhkaista kallionkin keulan edestä.
Mutta sitä ei kestänyt kuin minuuttia pari, kolme. Tuota pikaa oli puikahdettu senkin pahimman korvan alle, ja samassa vieri vene taas tyyntyvälle suvannolle. Laskumiehenkin kasvoista katosivat ankarat, teräviksi pingoittuneet piirteet ja jäsenet laukesivat liiasta jännityksestään entiselleen. Hän pisti tupakan ja tarttui taas huopasimeen.
— Se korva se riuhtaisi heistä viimeisetkin venheen päältä, ja tuohon kallioon särkyi venhekin pirstaleiksi. Sitä paikkaa ei leikin melatta lasketakaan. Vaan yksi mies pääsi vielä hengissä senkin alle, taivas tiesi, miten lie päässyt. Tässä suvannolla sillä vielä oli siksi verran tarmoa, että kun soluili rantavirtaa alas, sai käsivartensa kieraistuksi vesirajassa kasvavan puun ympäri — tuon näreen ympäri juuri tuossa — ja hän kieraisikin ne niin lujalle, kuin olisivat ne olleet siihen kiinni juotettuina. Mutta siihen hän samassa kontettuikin ja kangistui. Mökkiin, tuohon suvannon rannalle, olivat muutamat tytöt, jotka olivat jääneet kirkonajaksi kotimiehiksi, kuulleet hätähuutoja ja olivat lähteneet soutamaan koskelle päin saadakseen selville, mistä se huuto tuli. Toiset miehet olivat silloin jo hukkuneet ja uponneet, tämän yhden löysivät vain siitä puusta. Mutta niin se oli siinä lujassa, että he tuskin jaksoivat yhteisin voimin häntä siitä irti kiskoa. Hengenmerkkiä ei ollut enää vähääkään, vaan kun tytöt veivät hänet lämpimään mökkiin ja siellä hieroivat, niin siitä se vähitellen virkosi ja henkiinpähän jäi. Muut viisi vei koski, ja ruumiit löytyivät myöhemmin mikä mistäkin monen virstan päästä.
Nyt olimme me jo Seitsenoikean alla, ja kertomus koskeen hukkuneista oli myös jo lopussa. Hyvään aikaan ennen kirkonaikaa olimme ehtineet kosken alle, ja nyt oli taas soudettavana pitkä suvanto. Laskumies sai laskupalkkansa, haukkasi suupalan matkamiesten eväistä ja lähti kohta astumaan takaisin rantapolkua pitkin. Sitä ennen hän törmällä lähtötupakkaa sytyttäessään kumminkin vielä kerran palasi noihin hukkuneisiin ja kertoi:
— Viisi virstaa tästä alaspäin näette rannalla talon. Senkin talon isäntä, nuori mies, oli hukkuneiden joukossa. Hänen ruumistaan haettiin kauan, emäntä oli palkannut erityiset harojat, mutta turhaan sitä harottiin. Pari viikkoa myöhemmin sattui sitten emäntä, joka vasta oli ensimäisen lapsensa tehnyt ja suri kovin miestään, eräänä iltana seisomaan kotirannassaan. Pitikin sen silloin sattua, että juuri siihen kohosi ruumis ja tuli verkkaan lipuen virran muassa — emäntä tunsi miehensä ruumiin. Niin kuuluu tämä tapaus syvälle painuneen tuon nuoren naisen mieleen, että hän siitä pitäen on herjennyt melkein hupsakaksi. Sitä se kuuluu kaikille ihmisille valittavan, että kadotukseen se hänenkin miehensä meni, kun kirkonaikana kosken laski, sanoo nähneensä sen unissaankin… tietääpä ne höperön unet…
Tuommoisista tapauksista ne muodostuvat kansan mielessä vähitellen, kunhan muistot, surut ja mielikuvitus ehtivät lisiään rakennella, nuo monet koskitarinat. Epäilemättä muodostuu tästäkin kenties montakin "Seitsenoikean tarinaa", joita isät kertovat pojilleen opettaessaan heitä jo pienuudesta pitäen tottumaan koskien salaisuuksiin ja kunnioittamaan niiden mahtavuutta ja voimaa.
(Nuori Suomi II.)