LEPOPAIKKA.
Taival oli pitkä ja autio, niinkuin ovat taipalet Kiannan ja Kuusamon syrjäkylien välisillä kinttuteillä. Talosta lähdettyä oli jo pari tuntia kävelty poikki soiden ja pitkin kankaita, samoiltu sitä yhtä tavallista, tasaista tahtia, ja vielä oli parin tunnin matka lähimpään taloon. Ääneti kuin ainakin astuttiin pitkin karua, harvapuista koleikkoa, hypittiin kiviltä keloille ja mättäille ja kierrettiin aavan suon laitaa tarpeettomasti mutkittelevaa polkua myöten. Noustiin harjulle siitä, käveltiin sen selkää kappale, niin jo tultiin laakson jyrkälle rinteelle, jonka pohjalla tiheitten leppäpensaikkojen välissä puro koskena lirisi.
Omituisen sulavasti soveltui sen ääni silloiseen hetken mielialaan, enkä malttanut olla istahtamatta siihen sammaltuneen kannon tyngelle levähtäissäni kuuntelemaan sen sointia ja nauttimaan ja mietteisiini vaipumaan. Alakuloinen tunne tuntui vallitsevan koko luonnossa, tuommoinen maltillinen, pehmeä, vehmainen tunne, joka herpaisee, vaan samalla viehättää. Päivä paistoi himmeästi hattarapilvien takaa, ja siitä kävi metsän vehreys hiukan tummahtavaksi. Öisen sateen ja aamuisen kasteen jälkeen oli maa vielä kosteuttaan notkuva, ja talttuneesti kaikui astuessamme tanteresta askelten säännöllinen töminä. Ne askeletkin ikäänkuin säestivät sinä aamuna jotain surunvoittoista, haaveilevaa säveltä, niinkuin ne toisen vuoron taas takoivat reipasta, yllyttävää tahtia.
Laakso tuossa, reheväkasvuinen, tuoreuttaan tuoksuva, oli kuin kosteikko korvessa, tai tuntui ainakin siltä. Heinikko oli korkea ja hyötyvä pitkin rinnettä, maa hedelmällistä mullikkoa ja korkeat koivut loivat siihen hauskan siimeksen. Ja puro siinä alla porisi vaahtoavana putouksena ja ajeli alla olevaan avarampaan kosteikkoon virkkuja, valkopäitä aaltojaan.
Siinäpä soisin minä voivani viettää elämäni alakuloiset hetket, niin tuntui mielestäni tuossa levätessäni. Sinnepä tahtoisin vetäytyä loitolle maailman mylläkästä, kun korkeimmillaan käyvät inhimillisten intohimojen ja kilvoittelujen tuimat laineet ja tahdon tarmo väsähtää puolettomissa ponnistuksissa. Toisinaan halaa mieli niin hartaasti täydellistä yksinäisyyttä ja lepoa. Tässäpä olisi lepopaikkani rauhainen ja rikas, olisi suvantoni ja suojarantani. Ei loiskuisi kaukaisinkaan maininki elämän taistelujen ulapalta hiljaisen lepolaaksoni kuuluville, vaan sydänmaan tyynesti hilpeilevä puro soittaisi yksin viehkeätä virttään huuhdellen mielestäni kaihon ja katkerat mietteet. Ja minä kuuntelisin sen alakuloista soittoa, kunnes jo rauhoittunut mieleni kuulisi siitä virkistävää kehoitusvirttä ja elämän halua ja iloa.
Ja siinä yksinäisyydessäni, vaikuttamatta minkään ulkomaailman tavan tai kiihoittimen, kävisin sitten äänettömiä käräjiä itseni kanssa ja tuomitsisin vinouteni ja vääryyteni. Siellä oppisin ajattelemaan itsenäisesti ja vapaasti ja arvostelemaan maailman turhuuden ja maailman hyveen ja saisin luoduksi silmistäni karstat pois, jotka himmentävät ja harhauttavat katseeni, ja puhdistumaan saisin maailmalla tarttuneesta kuonasta alkuperäiset ihannekuvani. Ja niin varustettuna tahtoisin taas rientää takaisin elämän hälinään, sillä silloin osaisin minä taas oikein taistella ja oikein nauttia, oikein viljellä, kehittyä ja kehittää.
Mutta lepopaikkani olisi väsymyksen hetkien varalta aina täällä laaksoni rinteellä koivujen siimeksessä, syrjässä syrjäisimmältäkin polulta. Ja kun kerran huomaisin taipalellani kokonaan uupuvani, silloin rientäisin taaskin tähän kuuntelemaan puron lievittävää lirinää ja hengittämään reheväkasvuisen laaksoni tuudittavaa tuoksua. Istuisin mättäälle nurmikkoon, nojaisin pääni koivun valkoista kylkeä vasten ja katselisin, kuinka sopuisassa leikissä taivaalla harmajat hattarat ajelevat toisiaan, kuuntelisin tuulen leikkiä latvoissa ja unhoittaisin kaikki, kaikki. Ja silmäni ummistaisin siinä ja nukkuisin pois kuin rukoukseensa nukkuva lapsi.
Tässä tämmöisessä lepopaikassa voisi — niin minusta tuntui — ihminen kerrankin tuntea itsensä vapaaksi kaikesta, tuntea itsensä ihmiseksi. Mutta mistäpä löytäisi elämän taipalella lepopaikan tämmöisen, syrjäisen, rauhallisen ja helmaansa noin hellästi tuudittavaisen?
Oli niin suloista levätä tuossa laakson pehmeässä liepeessä ja sen siimeksessä vilvoitella hiestynyttä päätään ja samalla antaa ajatusten mielinmäärin tehdä retkiään unelmain rajamailla. Tuommoisessa lepopaikassa on ihana haaveksia ja siinä sitä voipikin vapaasti tehdä. Hevillä en malttanut siitä erota.
Vaan matkaa oli jatkettava. Lepopaikka jäi siihen jäljelle, kun taas lähdettiin samoilemaan salon halki, kiikkumaan suoportailla ja hyppimään karujen kangasten kivillä, enkä sen koommin tavannut levähdyspaikkaa sen makuista. Vai liekö vika ollut siinä, etten muulloin sattunut samassa mielialassa istahtamaan helteissäni henkäisemään? En tiedä, vaan jos sellaisen lepopaikan vasta mistään taipalillani tapaan, niin lepäänpä silloinkin tahallani tarkoin ja kauan.
(Tuokiokuvia Kuusamon matkalta.)