HALLA-AAMUNA.
Erään vuoden elokuu oli kohta puolivälissä. Asiaini tähden satuin silloin kulkemaan semmoisia seutuja, joissa ei ollut maantietä, siis jalkapatikassa. Mainitulla matkallani tulin myöhään illalla syrjäiseen taloon, joka päältäkin päin näytti semmoiselta, että siinä jo oli enemmän aikaa asuttu. Huoneeseen tultuani ja "hyvän illan" sanottuani pyysin heti yösijaa, joka luvattiinkin. Väkenä talossa sillä kerralla oli vain sokea ukko, vanha mummo ja parvi pieniä lapsia, joista enimmät vielä paitaressuja. Mummo näkyi olevan emännyyden toimissa, ja ukko hoiteli lapsukaisia, kiikutellen vuoroin kutakin heistä polvillansa. Lapset näyttivät hyvin rakastavan ukkoa: he kieppuivat hänen kaulassaan ja silittelivät kaksin käsin hänen harmaita hiuksiansa ja partaansa. Kaikesta tuosta huomasin, että ukko oli talon vanhin ja että lapset olivat hänen lastensa lapsia. Minä rupesin tekemään puhetta. Se on tietty, että outo matkustaja saapi ensin tehdä tilin matkansa tarkoituksesta ja kotopaikastansa, ennenkuin muihin asioihin päästään käsiksi; niinpä minäkin. Sen jälkeen kysyin ukolta:
— "Oletteko ikänne asunut tässä talossa?"
— "Olen", vastasi siihen ukko.
— "Jokohan kauan on asuttu tätä taloa?"
— "Toistasataa vuotta; minun isäni tämän on alkanut."
— "Tässä näkyy paljo tehdyn työtä."
— "Kyllähän tässä työtä on koetettu tehdä, mikä on voitu, ja elettäisiinkin tässä, kun ei olisi tuota hallaa. Vaan se tässä on niin hankala kumppani, kun se tahtoo viedä parhaat ahkeroimiset muassansa, silloinkin kun ei likeisessä kylässä siitä tiedetä mitään. Tässä on likellä iso suo, jota ei yksityisen voimat ulotu kaivamaan, ja siitä se halla aina nousee", lausui ukko huolissaan.
Ilma oli sinäkin iltana jokseenkin kolkko, sillä pohjanen puhalsi kaiken päivää vireästi. Minä aloin miettiä keinoa, kääntääkseni puhettamme vähemmän vakaisiin asioihin, kun ukko yhtäkkiä kysäisi: "Minkälainen ilma teidän mielestänne nyt on? Vieläkö tuuli oli pohjasessa taloon tultuanne?"
— "Ilma tuntuu jotenkin kolkolta, ja tuuli on pohjasessa, vaan en kumminkaan luule siitä toki hallaa tulevan", lausuin ukolle.
— "Jospa se niin olisi!" sanoi hän ja huokasi raskaasti.
— "Onko teillä paljo lapsia?" kysyin taasen.
— "Neljä poikaa elossa", kuului vastaus.
— "Joko poikanne ovat kaikki naineet?"
— "Kolme on nainutta, yksi on vielä naimaton."
— "Missä he nyt ovat?"
— "Väki on erästä isoa uutispeltoa muokkaamassa kohta tulevalle rukiinkylvölle valmiiksi; toiset siellä ojaavat, toiset hajottavat ojamutia ja huonoimmat polttelevat kantoja ja juurikoita pois pellolta."
— "Tulevatko he kotia yöksi?"
— "Tulevat; he menivät eilen ja tulevat tänä iltana."
— "Sielläkö ovat poikainne vaimotkin, koska ei niitä näy kotona?"
— "Siellä ovat vaimot ja vanhimmat heidän lapsistansa."
— "Teillä on omasta varasta riski työväki."
— "On."
— "Oma väkikö on raatanut uutispellon?"
— "Oma; he ovat siellä olleet kynsi kansi koko kesän, paitsi heinänteon aikana."
Olisin pitkittänyt puhetta ukon kanssa enemmänkin aikaa, vaan hän oli niin harvapuheinen, ettei se menestynyt. Hän oli niin haaveksivan näköinen, ikäänkuin häntä olisi rasittanut joku salainen vaiva ja huoli; siitä kai se tuli, ettei hän ruvennut mihinkään pitempiin keskusteluihin, vastasi vain kysymyksiini niin lyhyesti, kuin taisi, ja niin teki aina turhaksi minun puheisille pyrkimiseni.
— "Te olette tainneet elämässänne kokea monta kovaa tässä talossa?" lausuin viimein taas kysyväisesti ukolle, ikäänkuin uudestansa hakien puhetta.
— "On, monta kovaa on koettu, mutta, 'vaikka kokee, eipä hylkää Herra!'" lausui ukko vakavasti, josta kuulin, että hän oli lukenut taikka kuullut jolloinkin Runebergin "Saarijärven Paavon".
— "Mistä te sen lauseen olette kuullut?" kysyin häneltä hätäisesti.
— "Nuorin poikani, Matti, hakee, vaikka maanraosta, käsiinsä kaikenlaisia kirjoja; hän joutoaikoinansa lukee niitä minulle huviksi, minä kun olen sokea enkä sentähden voi itse lukea. Hän on paljon niidenkin lukemisella minua huvittanut, mutta kaikkein enimmän hän on lohduttanut murheellista sieluani Jumalan sanalla. — Matti on minun silmäni; Jumala olkoon kiitetty, kun minulla on toki vielä korvat itselläni!"
— "Joko kauan olette ollut näkemätönnä?"
— "Toistakymmentä vuotta."
— "Kuinka meni näkönne?"
— "Olin tervashakkuussa, siellä poukahti lastu silmääni, jonkatähden silmäni tulivat niin kipeiksi, että vihdoin meni näkö kumpaisestakin."
— "Lapsenne rakastavat teitä?"
— "Niin; lapseni rakastavat kaikin minua, ja minä rakastan heitä."
— "Minun mielestäni ei olisi teillä syytä olla noin surumielinen, koska teidän ympärillänne on onnellinen perhe, jotka toinen toistansa rakastavat", sanoin silloin ukolle.
— "Niin; onnellisia — tosiaankin onnellisia olemme siinä suhteessa, että koemme kaikki yhdessä kärsiä ja että rakastamme toinen toistamme, mutta perheen isänä on minulla kumminkin syytä suruuni. Useita katovuosia on ollut peräkkäin, joiden seurauksena on ollut pitkä petäjäleivän jakson olo perheeni pöydällä; kruunulle on jouduttu velkoihin ja niitä nyt tahdotaan pois, veroja ei ole jaksettu omista varoista maksaa, on täytynyt ottaa lainaa, ja Tinkilän Erkki hakee parastaikaa meiltä saamisiansa. Kaikkia näitä poistaaksemme on koettu tehdä työtä ja ponnistella voimia, mikä on voitu, ja toivo on ollut hyvä, sillä rehoittavat kasvit ovat antaneet siihen syytä. Mutta nyt on jälleen ilma kolkko ja tuuli pohjasessa, ja minä pelkään, että halla taas tulee meille vieraaksi, ja jos niin käypi, niin silloin on kaikki toivo mennyt! Silloin Tinkilän Erkkikin varmasti ottaa saamisensa ryöstön kautta ulos, ja kun vielä menee eläimet, joiden turvin on aikaan tultu näinä kovina aikoina, niin silloin on loppu käsissä. Hyvä vieras! Eivätkö nämä, kaikki yhtenä, anna perheen isälle syytä ollakseen surumielisenä ja harvapuheisena, jos kohtakin on sanottu: 'älkää surko huomisesta päivästä', ja; 'vaikka kokee, eipä hylkää Herra'?" Näin puhkesi ukko puhumaan.
Minä aloin jo laatia jotain lohdutuksen sanaa tuolle paljon kärsineelle ja kokeneelle ukolle, kun juuri samassa alkoi kuulua pihalta puheen-pälinää, ja silmättyäni ulos akkunasta, huomasin, että työväki nyt juuri tuli työstä. Tarkastaakseni ja huomatakseni oikein talonväen keskinäistä suhdetta — varsinkin ukon ja muun väen väliä — ja tutustuakseni heidän luonteisiinsa, vetäysin ukon tyköä erilleni, vähän pimeään nurkkaan, josta voi nähdä ja kuulla kaikki. "Papp-pa-pa", panivat työ-aseitten varret porstuassa, kun väki niitä käsistänsä heitteli, ja samassa tulivat he iloisen ja raittiin näköisinä tupaan. Ennen heidän tupaantuloansa ajattelin: "Saapa nähdä, minkälainen tuo ukon silmä, tuo hänen niin rakas Mattinsa on? Onko hänellä sitä rakkautta ukkoon, mikä ukolla häneen?"
Pian kääntyikin huomioni erään — noin arviolta seitsemäntoista vuoden vanhan — nuorukaisen puoleen: hän oli varteva, solakka, valkeatukkainen, sinisilmäinen ja kaikin puolin miellyttävän näköinen. "Tuohan se lieneekin ukon nuorin poika, Matti", ajattelin itsekseni.
Hän riisui kiireesti muraiset ja nokiset päällysvaatteet pois päältänsä ja riensi sitten isänsä luo, tarttui innokkaasti häntä kaulaan, silitteli sokean kuihtuneita kasvoja ja harmaita hapenia ja sanoi: "onko teillä, isä, ollut täällä kotona ikävä, kun me olemme viipyneet kaksi päivää poissa kotoa? Voi, kun se on paha, kun ette te näe lukea, sitten olisi teillä paljoa hupaisempi." — Ennenkuin ukko oli ennättänyt mitään vastata, oli nuorukainen heittänyt isänsä kaulasta irti, mennyt takan luo ja ottanut päreeseen valkean. Sitten hän meni päällysvaatteensa tykö, otti sen povilakkarista ison tukon papereita, joiden kaikkien kanssa hän palasi isänsä rinnalle penkille istumaan, ja sanoi hänelle: "Taas minä olen saanut uutta lukemista, ja näissä on eräs runo niin mieluinen mielestäni, luultavasti sentähden, kun se koskee meihin niin paljon; — sen nimi on: 'Talonpojan salonki'. Sen luen nyt heti tässä teille; se kuuluu näin:
"Kun tulee aamu maanantain,
Ma, kontin selkään sivaltain,
Taas lähden korpeen koettamaan:
Perheelle leipää hankkimaan.
Kun siellä päivän ottelen
Kanss' kivien ja kantojen,
Niin sieltä lähden levolle
Ja tulen metsäpirtille.
Ma rupeen siellä ruoalle:
Karheelle sekaleivälle;
Ja lasken sitten levolle,
Pehmeelle pehkuvuoteelle.
Mun soitanton' on lintujen
Viserrys, humu honkien;
Mun juoman' vesi lähtehen,
Joihinka tyytyy sydämen'.
Se salonkini armas on,
Eik' ole yöni levoton:
Muut' iloa en kaipaa, en
Ain' asti aamuun armaiseen.
Kun sitten kato kohtaapi
Ja halla pellot polttaapi,
Niin sydän silloin pakahtuu,
Kun tyhjäks jääpi perheen suu.
Muut säädyt täyden aina saa,
Mä sen, min milloinkin suo maa;
Vaan täysi multa vaaditaan,
Jos kohta kadon kovan saan."
Nuorukaisen noita värsyjä lausuessa tarkastelin vanhuksen kasvoja: ne vavahtelivat ehtimiseen, ja valottomat silmät muljahtelivat, ikäänkuin olisivat tahtoneet puristaa kyyneleitä, mutta lieneekö kyynelten lähteet kuivannut sama, joka niistä valonkin oli häikäissyt, sillä kyyneleitä ei näkynyt.
Mainittu runoelma olikin sitä laatua, ettei se suinkaan lohduttanut ukon hetkellistä surua, päinvastoin toi se sen uudestaan ukon sieluun täydessä valossa. Vaan nuorukainen ei sitä älynnyt varoa innossaan, sillä hänkin tunsi sen, kuinka syvästi runoelma koski heidän oloihinsa.
— "Mikä kirja se on, jossa se on räntättynä?" kysyi ukko pojaltansa.
— "Se on painettuna Oulun Viikko-Sanomissa", vastasi poika.
— "Mistä sinä sen olet kaivanut?" kysyi taas ukko.
— "Minä juosta kapaisin yönseutuna kylässä ja sain Mattilan Heikiltä lainata koko vuosikerran mainituita sanomia", vastasi poika innokkaasti.
— "Kuka sen laulun on tehnyt?" kysyi ukko.
— "En minä tiedä", sanoi poika.
— "Lienee hänen tehnyt kuka lieneekin, mutta sen minä tiedän, että hänellä on ollut elämänkokemusta. Hän on tunteensa osannut kirjoittaa paperille hyvässä järjestyksessä meidänkin nähtäväksemme; minä tunnen myös samanlaista, vaan ne pysyvät täällä sydämessäni yksinkertaisina tunteina." Sen lausuttuaan ukko näytti vaipuvin syviin mietteisiin.
Sillä välin muu väki tepasteli mikä mitäkin: mikä riisui märkiä vaatteitansa ja laittoi niitä kuivamaan, mikä purki konteistansa pois rasioita, suolakopsia j.n.e., ja laittoi niitä järjestykseen vaimot taas, ensin riisuttuaan, ottivat kukin pienokaisensa ja antoivat niille luonnollista ruokaansa.
— "Minkälaiselta ilma tuntuu?" kysäisi viimein ukko, ikäänkuin unesta heräten, Matti pojaltaan.
— "Onpa se jotenkin kolkkoa, ja tuuli oli pimeään asti pohjasessa, vaan sitten se tyyntyi aivan tyyneksi, mutta luoteelta näkyy toki nousevan paksu musta pilvi", vastasi Matti.
— "Jääksi jänkä on merellä, hyyksi lonka luotehella", sanoi ukko siihen.
— "Mitä, isä, luuletteko pakkasen tulevan?" kysyi poika vuorostansa.
— "Minä pelkään", sanoi vanhus ja huokasi raskaasti.
— "Ei siellä toki tule halla", sanoi poika.
— "Jospa se niin olisi!" toivoi ukko epäilevästi; sitten hän näytti taas vaipuvan syviin ajatuksiin. "Joko kuokkamaat tulivat valmiiksi ojitetuiksi ja muutoin siivotuiksi?" jatkoi hän vähän ajan päästä.
— "Jo", sanoi eräs ukon naineista pojista, "ei ne ole enää muuta kuin siementä vailla".
— "Onpa meillä taas, isä, kaunis, aivan uusi vainio siementä odottamassa", sanoi toinen.
— "Mitenkä menneenkesäiset kuokkamaat ja muutkin pellot näyttävät joutuneilta?" kysyi ukko.
— "Kuokkamaat ja muutkin pellot ovat niin joutuneet, että parin viikon perästä ovat kaikki leikattavia; kasvut ovat vahvat ja tähkäpäät niin täysinäiset ja raskaat, että ne riippuvat melkein maassa asti. Kun ne säilyisivät vielä pari viikkoa hallalta, niin saisi silloin kaiketi kruunukin rästinsä ja Tinkilän Erkki saamisensa, ja silloin katoaisi petäjäleipä pöydältämme, isä saisi silloin selvää leipää, ja sitten mekin otamme aviisit", ehätti siihen Matti sanomaan, joka lopulla puhettansa oli mennyt isänsä tykö, tarttunut hänen kaulaansa ja puheensa lopetettuaan nyt innokkaasti silitteli hänen harmaata tukkaansa.
"Jos vain niin käypi, kuin olet toivonut, niin saat ottaa vaikka kahdet aviisit", sanoi ukko Matille ja koki hymyillä tuolle viattomalle pojallensa, joka häntä niin vilpittömällä lapsenrakkaudella rakasti ja kunnioitti. Mutta pian kadotti ukko taas tuon hetkeksi saadun lohdutuksensa ja vaipui entiseen synkkämielisyyteen, josta selvästi oli nähtävänä, etteivät hetken ilot eivätkä lohdutukset voineet karkottaa hänen sydämestänsä sitä pelkoa ja painoa, jonka elämän koulu oli sinne istuttanut. Kun hän oli hetken aikaa istunut siinä haaveksivaisessa ja umpimielisessä asemassa, virkahti hän taas: "mutta jos vain nyt tulee halla, millä sitten kylvetään ja mitä syödään?"
— "Me leikkasimme joutuneimmista paikoista — pelosta, jos halla tulisi — ja niin on meillä siemen varattuna, vaikka ette te, isä, käskenytkään meidän leikata. Jos lienemme tehneet väärin", sanoi siihen eräs ukon naineista pojista.
— "Te olette tehneet toimellisesti, vaikka en huomannut teitä siitä muistuttaa, kun lähditte uutispellolle työhön, sillä ilma oli silloin kaunis. Jumalan olkoon kiitos, kun siemenkään on toki tallella!" lausui ukko.
Talonväki nyt viimein huomasi vieraan, eikä silloin enää puhetta puuttunut. He olivat hyvin uteliaita ja tiedonhaluisia tietämään sekä kunnallisia että valtiollisia kuulumisia, varsinkin Matti, joka koko puheemme ajan istui vieressäni ja näytti ikäänkuin nielevän jokaisen sanan. He tekivät usein tarkkoja ja asiaan kuuluvia kysymyksiä puheemme ajalla, eivätkä näkyneet olevan ollenkaan semmoisia ihmisiä, jotka olisivat sokeassa omassa rakkaudessaan heti häpeämättömästi valheeksi ajaneet asiat, jos heille jotakin semmoistakin puhui, jota he eivät ennen olleet kuulleet ja käsittäneet — ei, vaan he näkyivät todella koettavan käsittää asiain todellista laitaa. Selvästi huomasin, ettei itse ukko eivätkä hänen vanhimmat poikansakaan olleet lukemisen kautta saaneet minkäänlaista oppia; nuoremmassa pojassa, Matissa, oli vasta lukuhalu puhjennut tosi tarpeeksi. Mutta kaikissa muissakin oli silminnähtävästi kaipaava henki, joka haki tyydykettä.
Puheen loputtua rupesi talonväki niukalle illallisellensa, ja minulle oli kamariin laitettu illallinen erilleen, vaikka olin aivan vennon vieras; niin vierasvaraisia he köyhyydessäänkin olivat! Vaikka kävi säälikseni, en kuitenkaan hennonut kieltää heidän hyvää tahtoaan, vaan menin illalliselle. Syömisen jälkeen näkyi uupumus ja väsymys valloittavan kaikki; päivän vaivat ja ponnistukset rupesivat vaatimaan palkintoa kadotetuista voimista; kaikki väki rupesi hankkimaan itseänsä levolle, ja minulle tehtiin vuode tupaan, johon minut toimitettiin maata. Pian olivat kaikki unen virvoittavassa helmassa, joka on niin suotuisa vaivoista väsyneille raajoille, eikä muuta kuulunut kuin nukkuneiden kuorsaaminen ja raskaat hengitykset ja taulultansa mustuneen vanhan seinäkellon yksitoikkoinen naksutus. Minulla on se paha vika, etten saa unta oudoissa paikoissa ja oudoilla vuoteilla; niin kävi nytkin. Vaikka kuinka olisin koettanut herutella, unta vain ei tullut. Talonväen luonne ja heidän elämänkokemuksensa pyörivät vain kokonaisena kuvana mielessäni: jos heillä olisi ollut nuoruudesta pitäin hyödyllistä lukemista, olisikohan heidän asemansa juuri tämmöinen? Matti oli sattumalta saanut hyödyllistä lukemista, se oli vaikuttanut; siemen oli sirahtanut hyvään maahan ja siellä itänyt ja orastanut, mutta toinen kysymys oli se: kohtaako tuotakin kaunista orasta turmelus — halla? Pitääkö hänen heränneen lukuhalunsa vaipuman ja nujertuman — kuihtuman ja kuoleman sen niukan elämän tarvetten alle, jonka hallalle tavallista arempi talonsa heille tarjosi? Jos nyt taas tulee halla ja korjaa yhdellä iskulla pois kaikki nuo monivuotisten vaivain ja ponnistusten hedelmät, joita niin halulla oli toivottu, huolimatta vaivoista, vastoinkäymisistä ja alati nurkuvasta nälästä; voi, voi! Mattikaan ei saisi silloin "aviisejansa", hänen kaipaava henkensä jäisi kitumaan, ja koko perheen nälkä tulisi silloin yhä ankarammaksi velkojaksi; kukatiesi yhtä hätäiseksi kuin Tinkilän Erkki; kukatiesi he vaipuisivat epätoivoon.
Jos heillä kumminkin olisi ollut aikanansa enemmän oppia ja tietoa; olisivathan voineet saada lainaa, raivatakseen niin likellä viljelyksiä olevan suon, joka niin usein tuotti hallan ja tyhjäksi teki heidän parhaatkin toivonsa ja ponnistuksensa. Jos he tuntisivat kylvöheinäin viljelyksen, eivätköhän he olisi kääntäneet maanviljelystään siihen suuntaan niin epävarmalla tilalla, kuin heidän oli, ja olisikohan heidän kohtalonsa silloin, niinkuin ne nyt ovat? Jos, jos ja kukatiesi, olivat kaikkein ajatusteni johtona, ja noiden johtamat ajatukset ja kuvittelemiset pyörivät alati päässäni, eikä unta vain tullut; niin raskaasti painoi mieltäni kansalaisteni sekä henkinen että aineellinen toimeentulo. Eipä ainoastaan sen talonväen, vaan koko kansamme tila astui täydessä haamussaan, yksin yöllä valvoessani, silmäini eteen. Olin talonväessä huomaavinani koko kansamme kuvan, sen kärsimiset ja taistelut. Olin huomaavinani ukon pojissa koko suomalaisuuden sitkeyden ja kestäväisyyden, kun he olivat niin uskomattomia, ettei halla suinkaan nyt tule, ja näyttivät niin levollisilta ja yhtäkaikkisilta koko asian suhteen, niinkuin se olisi vain tavallista. Ainoastaan ukko näkyi osaavan pahaa pelätä, sillä häntä ajan koulu jo oli kylläkseen saanut pehmittää. Tuntuipa mielestäni, että hallan olisi pitänyt heltyä säälivämmäksi kansaamme ja tuota nukkuvaa ukkoa kohtaan, jotka jo niin paljon olivat saaneet kärsiä hänen liika tiheistä vieraisilla-käynneistänsä. Noita kaikkia mietin niin kauan, kunnes ajatukseni kävivät sekaviksi ja hajanaisiksi ja viimeinkin vaivuin unen helmaan.
Kun unet ihmisellä tahtovat olla aina semmoisia, minkälaisia ajatukset ovat vaivoissa olleet, niin minunkin uneni tulivat ajatusteni kaltaisiksi. Minä olin olevinani kävelemässä ulkona yöllä elokuun puolivälissä. Taivas oli niin kirkas ja selkeä. Rehevät kasvut seisoivat suorina ja hiljaisina, ikäänkuin odottaen jotakin tulevaksi, ja suuret kyynelpisarat tippuivat niiden korsia myöten maahan; ne olivat niin hiljaa, etteivät tohtineet hengittääkään, ja näyttivät pelkäävän jotakin. Silloin kaukaa pohjasesta, tunturien takaa rupesi näkymään kuun lempeä täysinäinen muoto; loin katseeni sinnepäin. Silloin huomasin minä, että kuun kanssa yhtä matkaa matkusti korpikuusen pituinen äijä, niin valkea kuin lumipurku. Hänen päällänsä oli jäinen takki, jonka hihat ja palteet olivat koristetut jääkynttilöillä. Hänellä oli kauhean paksu parta ja niin pitkä, että se ulottui polviin asti; parta ja silmäripset olivat kaunistetut monenkaltaisilla jäähelmillä ja puikoilla, jotka kuun valossa näyttivät monen värisiltä; samoin oli koristettu hänen melkein maatavetävä tukkansa. Hänen käsissänsä oli kauhean suuret hyiset kintaat ja jaloissansa jäiset kengät; päässä oli hänellä jäästä tehty lakki niin suuri kuin muuripata. Kun he kulkivat yhtä matkaa, kuulin minä heidän keskustelevan keskenänsä: "Älä lähde minun kanssani matkaamaan", sanoi kuu kumppanilleen, "sinä teet nyt paljon pahaa käynnilläsi, minun kanssani, ihmislapsille tuolla maan päällä; he eivät soisi sinun nyt tulevan; he tuntevat sinut entisistä käynneistäsi; he kutsuvat sinua hallaksi."
— "Tuo hyinen ukko on siis halla; minäpä katson häntä oikein tarkkaan", ajattelin minä, ja kylmä väre kävi koko ruumiini lävitse.
— "Vähän minä heidän vahingoistaan huolin, minä teen, mitä on tehtävää, huolimatta kenenkään neuvoista ja varoituksista. Minä olen pohjatuulen nuorin poika, ja nyt on juuri se aika, jolloin minä kuljen; elää minunkin tarvitsee", lausui halla ynseästi.
— "Hae elatuksesi pohjannavalta, Jäämerestä, tunturien harjoilta, mutta älä ihmisasunnoista, joissa sinä tuotat niin paljon turmiota, ja heitä matkasi tänne sopivampaan aikaan, jolloin ei ole vieraisillaolostasi niin paljoa haittaa! Silloin saat kylläksesi työtä, saat sulkea lainehtivat meret ja järvet sylihisi, kouristaa virtojen ja koskien kovat kuohut liikkumattomiksi ja jäätää nevat ja suot, maat ja puut yhdeksi jääkynttiläksi; jääpä työtä: heitä tämä retkesi tekemättä!" pyysi taas tuo lempeä kuu.
— "Kaikki ne edut ja työt, joita olet luetellut, ovat vanhimman veljeni työtä ja siis kuuluvat hänen vaikutusalaansa; hänen nimensä on pakkanen ja hän kyllä tietää, mitä hänellä on tehtävää, kun hänen aikansa tulee. Minä kuljen edellä, hän tulee perässä, ja aina minun käyntini tarvitaan ensin, ennenkuin hänen työnsä voivat menestyä, ja nyt minä olen ensimäisellä matkallani tänä syksynä, ja sitä ei estä mikään", sanoi hän uhkamielisesti ja pudisteli ja huuhtoi hyistä leveätä takkiansa niin rajusti, että suuri parvi kuuraa leyhähti siitä ilmaan ja laskeusi maanpinnalle, josta kylmä huhahdus tuntui minullekin. Minun teki mieleni huutaa hallalle: älä tule tänne saattamaan kurjuutta meille, mutta samassa huomasin, että hän on niin itsekästä laatua, ettei häntä käy esteleminen. Nyt halla juuri tuli sen talon tiluksille, jossa minä yötä olin. — "Älä tule turmelemaan tämän talon kylvöjä!" karjaisin minä hänelle. "Matti ei saa aviiseja ja vanhan, sokean, vaivannähneen ukon täytyy syödä vielä petäjäleipää, kruunu ja Tinkilän Erkki tahtovat velkansa, ja koko perheelle tulee surkea kurjuus", mutta halla ei tuosta minun hädästäni piitannut mitään, tuli vain talon tiluksille, heilutti rajusti jäistä takkiansa, laskeusi sitten ikäänkuin suullensa ilmassa vainion yli ja henkäisi niin suurella voimalla, että se tuntui joka paikkaan. Kaikki kasvit seisoa sojottivat suorina ja kankeina ja niissä riippuvat kastepisarat muuttuivat jäähelmiksi, kauhea sumu ja härmä täytti ilman ja maan, ja harmaa kuura alkoi peittää maan. "Voi hyvä Jumala", äyhkäisin minä unissani hätäyksissäni, niin isosti, että heräsin siitä omasta äänestäni. Uneni oli minuun tehnyt sen vaikutuksen, että koko ruumiini vapisi ja värisi siitä kauhusta, jonka ma näin, enkä voinut isoon aikaan itseäni liikuttaa. Koko talonväki nukkui vielä raskaasti, vaivoistansa väsyneenä. Aurinko oli juuri noussut. Minua kovin vaivasi uneni näkö ja ajattelin: olisikohan ukon aavistus käynyt toteen? Kahdenlainen syy pakotti minua nousemaan ylös: aurinko on nyt jo noussut ja siis näkee jo lähteä taipaleelle, ensin tarkastettuani, miten tuolla ulkona asiat ovat; puin siis päälleni ja lähdin ulos. Heti kartanolle astuttuani huomasin, että siinä oli vahvasti kuuraa. Se näkö teki niin kipeää sydämelleni, että maailma musteni silmissäni, sillä olinpa itsekin monta kertaa saanut tuta hallan vaikutuksia. Halla olikin ollut yöllä niin kova, että se saattoi ulottua minunkin kotiini, koko pitäjääseen — lääniin, ehkäpä koko — Suomeen; mutta ei omani eikä kenenkään muiden kohtalo minua niin huolettanut kuin yötaloni, ja surumielin kävelin likimäisille ohra- ja perunapelloille. Koettelin niiden päitä ja varsia, ne olivat jäässä, niin että poikki menivät sujuttaessa; palasin niiden kanssa kartanolle. Kun minä siihen pääsin, kuulin tuvan oven käyvän; seisahdin siis odottamaan, keitä sieltä tulisi. Silloin näin omituisen näön: sokea ukko, vaatetettuna, tuli tuvasta porstuaan ja siitä kartanolle. Keskelle kartanoa päästyänsä kyyristyi hän maahan ja koetteli siinä jäätynyttä ruohoa. Niinkuin olisi saanut käärmeen piston, hyppäsi hän siitä ylös ja huudahti: "Herra Jumala! kaikki on mennyt." Sitten hän lähti käydä horjumaan portaita kohden, joille ei hänellä ollut voimaa nousta muuten kuin nelinkontan. Seinän tykö päästyänsä kompuroitsi hän seisaalleen ja alkoi seiniä myöten hiipiä tupaan; minä seurasin hänen tietämättänsä jäljessä. Kaikki väki nukkui sikeässä unessa. Tuvan keskilattialle päästyään sanoi ukko sydäntä särkevällä äänellä: "nouskaa ylös, älkääkä maatko unta näin rauhallista: vihollisemme on taas tullut ja hävittänyt kaikki; kaikki on mennyt, kaikki on kadotettu: työt, vaivat, hiki, väki, toivo; kaikki, kaikki on mennyt". Ei ukkosen isku olisi enempää vaikuttanut huoneessa-olijoihin, kuin tuon vanhan, sokean ja paljon kokeneen perheen isän sydäntä särkevä aamutervehdys. Kaikki kapsahtivat vuoteiltansa ylös ja pukivat kiireesti päällensä; lapsetkin heräsivät siitä melusta. Heistä ei yksikään mennyt ulos katsomaan, sillä ukon sanat olivat heille kylläksi, vaan he istuivat alakuloisina ympäri huonetta.
— "Mitä nyt syödään?" sanoi eräs ukon vanhimmista pojista huoaten.
— "Syöminen syömissäkin, vaan entäs kruunun rästit?" muistutti siihen toinen.
— "Entäs Tinkilän Erkki?" säesti kolmas.
— "Voi, voi! Minä en saakaan aviiseja", päivitteli Matti.
— "Leipää, leipää! Meillä on nälkä", huusivat lapset ja kämpivät ukon syliin.
— "Hyvä Jumala noita viattomia raukkoja! Mitä hekin vielä saanevat kärsiä?" sanoi ukko säälien lapsia ja hänen kasvonsa värähtelivät ja aaltoilivat suonenvedon tapaisesti.
— "Jumala on meidät hyljännyt", sanoi vanha mummo, tuskin kuultavasti.
— "Niin! Jumala on meidät hyljännyt; kaikki saa heittää siihen", sanoi ukko epätoivoissaan.
— "Vaikka kokee, eipä hylkää Herra", ehätti Matti siihen sanomaan. "Ettepä te, isä ja äiti, taas muistakaan Saarijärven Paavoa; eipä hänkään langennut epätoivoon, vaikka kyllä koki. Onpa taas toki tervaksia! Koetetaan vielä ponnistella; kyllä minä koen olla aviiseitta!"
— "Sinulla on, lapseni, luja mielenlaatu", sanoi ukko ja hymyili surullisesti.
Kun minun tarkoitukseni oli matkustaa, hankin minä itseni lähtöön. Sydämelliset jäähyväiset otettuani perheeltä sanoin minä Matille, häntä hyvästi jätellessäni, ettei hänen tarvitse olla "aviiseitta", kun vain nimittää, mitä hän mieluimmin haluaa, sillä minä tilaan ne hänelle, ja hänellä ei ole muuta tekemistä, kuin että noutaa ne aina pappilastaan. Matti tuosta niin ilostui, että hän hyppeli ja hykersi käsiänsä ja tarjousi heti minua saattamaan. Hänellä ei ollut aineellisia varoja aviisein saamiseksi, vaan hän antoi, mitä hänellä on: nuoruutensa voimia. Matista näytti nyt kaikki niin valoisalta ja lupaavalta, kuin ei ikinä olisi hallaa ollut, ja hän määräsi aviiseiksensa Oulun Viikko-Sanomat, joihin hän jo oli perehtynyt. Lähdimme siis matkaan. Opas olikin hyvin tarpeeseen, sillä sydänmaan polut olivat hyvin sekavia ja eksyttäviä. Hän lähti kanssani aina parin neljänneksen päähän. Koko taipaleen kuljimme hyvin verkalleen, sillä puhetta oli paljo. Puhelin hänelle valtiotalouden perustuksista, keinollisen heinänviljelyksen hyödystä ja kehoitin heitä hakemaan kruunulta lainaa likellä taloansa olevan, hallaa tuottavan suon viljelemiseen, johon annoin hänelle yleisiä neuvoja ja viittauksia; hän näytti ikäänkuin nielevän jokaisen sanan niistä kyllä vaillinaisista tiedoista, joita voin hänelle antaa. Kun matkan pää tuli Matille, istuimme vielä kauan mättäällä ja puhelimme. Sydämellisesti vielä kättä puristaen erkausimme me, ja Matti lähti kotiansa päin. Hän ei näyttänyt koko matkalla ollenkaan huomanneen, että maa oli vielä vahvassa kuurassa ja että matalimmat vesipaikat olivat jäässä ja rapakot roudassa. Niin kauan kuin näin, katsoin hänen peräänsä. "Jos, jos" ja "kukatiesi" pyörivät silloin mielessäni, ja lähdin yksin jatkamaan matkaani.
Kun tulin kyläisiin kyliin, tuli pian selville, ettei halla ollutkaan rajoittunut ainoastaan yötalooni, vaan kaikkialla näkyivät kasvit olevan lupallakorvin. Perunain varret olivat aivan mustina ja rutistuneet maata myöten, ja imelä haju täytti ilman. Pian alkoi myös kuulua, että usea maakunta oli saanut kokea yhtä ja samaa. Vaikka kohtakin tunsin, että paljo, paljo ihmisiä oli joutunut tuon kovan vieraan käynnistä paljon kärsimään, niin oli kumminkin tuon yötaloni kohtalo elävänä kuvana silmieni edessä, Mattinensa, jolle minä jo samalla matkallani tilasin Oulun Viikko-Sanomat; ostin ja lähetin hänelle myös useita hyödyllisiä kirjoja. Tuo kuva ei lähtenyt koskaan pois mielestäni; päätin sen jolloinkin kyhätä paperille — joka aikomus viipyi kauan aikaa toteutumatta — jolle tulisi nimeksi — "Halla-aamuna".
* * * * *
Edellisestä tapauksesta oli kulunut liki kymmenen vuotta. Eräänä syyskuun iltana astui pitkänsolakka mies kamariini. Hyvän illan sanottuansa astui hän tervehtimään minua, jota tehdessään sanoi: "ette taida minua enää tunteakaan". Vieras näytti minusta semmoiselta, että hänen olisin jolloinkin ennen nähnyt, mutta en ollut muistaa, kuka ja missä. Tovin muistiani pinnistettyäni huomasin äkkiä, että ka, ukon Mattihan se on! Uusi sydämellinen kädenpuristus seurasi tuota uutta tuttavuutta. Minä kehoitin Mattia istumaan ja panemaan piippuun. Matti sanoi olleensa täälläpäin kulussa asiainsa tähden eikä saattaneensa olla käymättä minua tervehtimässä, vaikka vähä vaaraakin tuli. Matti sai ruveta kotiasioitaan kertomaan: hän oli saanut laittamani Oulun Viikko-Sanomat ja kirjat. Sattumalta oli hän tavannut Uuden Suomettaren, jonka hän heti tilasi. Molemmat ovat siitä asti häntä uskollisesti seuranneet. Hänen kirjastossaan on nyt jo useampia kymmeniä niteitä, joita hän vuosittain lisää varainsa mukaan. He ovat hakeneet ja saaneet kruunulta lainaa likellä taloa olevan suon viljelemiseen, joka on nyt ihanana heinämaana, ja muuten he ovat ruvenneet kylvöheinän viljelykseen, jonkatähden karjaa on kahta vertaa enempi. Tilukset ovat tulleet lujemmiksi, ettei halla nyt pane useammin kuin muuallakaan. Ukko elää vielä ja hoitelee lapsia; hänen ei enää tarvitse syödä petäjäleipää. Kun sanomalehdet tulevat, pitää hänen saada joka numero kuulla; samoin muutkin uudet kirjat. Äiti ja kolme vanhimman veljen lasta ovat kuolleet. He asuvat yhdessä kaikin ja tekevät työtä yksimielisesti, ukon ohjatessa, jolle kaikki ovat kuuliaiset. Ukko muka muistelee usein minua ja pitää heillä käyntiäni Jumalan sallimana! Samaa mieltä on muka Matti itsekin. Hän on nainut ja hänellä on kolme lasta. Vuosi takaperin valitsivat kuntalaisensa hänet kunnallislautakunnan esimieheksi, jota virkaa hän on sitten hoitanut ja jonka asioilla hän nytkin on. Kun hän on itsekin lukemisen kautta saanut niin paljon hyötyä, niin on hän toimittanut muillekin lukemista siten, että on perustanut kuntaansa lainakirjaston.
(Elämän havainnolta I.)