PUUTTEEN MATTI.
Oli erään vuoden maaliskuun loppupuoli. Ilma oli kaunis, ja keväimen lähestymisen oireita näkyi kaikkialla. Lintuset visertelivät niin iloisesti puissa, iloansa ilmoittaen kaiken hyvän antajalle. Rekikeli oli, jos ei aivan lopussa, kumminkin pilalla, sillä tiet yleensä olivat kallellaan ja lialla, ja useissa paikoin oli aivan suliakin paikkoja. Purot ja ojat olivat jo vettä ja hyhmää täynnä, ja niiden valloilleen puhkeamista pidätti enää vain yöpakkaset. Sentähden ne seisoivatkin putouspaikoissaan korkeina jyrkänteinä, ikäänkuin kuurottaen katsellen tulevan matkansa suuntaa ja odottaen keväimen lempeän hengen viimeistä viittausta, päästäkseen vapaiksi talven pitkästä ja ankarasta vankeudesta. Suotuisimmissa paikoissa oli jo joku puronen päässytkin vapauteensa, ja iloisesti putousten yli hyppien riensi se kohisten kauan raivattua uraansa myöten meriemonsa syliin.
Semmoinen se aika ja keli oli, jolloin asiaini vuoksi olin pakotettu matkustamaan ulkona kotipitäjästäni.
Eräänä aamuna varhain saavutin toisenkin matkustajan kuorman, ja sen ajaja kävellä telläsi kuormansa jäljessä. Kun hänet saavutin, hyppäsin reestä ja menin tuota matkustajaa puhuttelemaan.
"Hyvää huomenta, ukkoseni!" sanoin lähelle päästyäni.
"Jumal' antakoon!" sanoi ukko vastaukseksi, kääntämättä päätäänkään tervehtijäänsä päin.
Minulla oli nyt tilaisuus tarkastella likemmin matkustajaa. Hänen hevosensa oli todellakin laiha kuin kaakinpuu, ja kuormana oli sillä kaksi tynnyriä tervaa. Hevosen värkeistä silmäänpistävimmät olivat vitsaruomat ja tuiki moneen kertaan solmeillut suitsivarret. Hevosen eväinä oli reessä rahkansekaisia nevaheinän korsia, ja samaa varten lienee ollut se pitkä ja pullea säkkikin, joka oli reen keulapuolessa tervatynnyrien päällä; se lienee sisältänyt silppuja. Reessä oli vielä pienoinen tuohikontti; siinä ehkä oli miehen eväsvarat. Miehellä oli päällysvaatteena kulunut ja rikkein takkireuhka, joka oli hyvin alhaalta köytetty kiinni vanhalla suitsivarren palasella. Takissa ei ollut nappeja eikä muita luotettavia kiinnipitimiä yläosassa, eikä tuo nivusissa oleva suitsivarren palanenkaan voinut sinne asti auttaa; sen vuoksi olivat vaaterievut ylhäältä auki, ja melkein paljas rinta paistoi ryysyjen aukosta.
Hänen kenkänsä näkyivät olevan tuiki vanhat ja moneen kertaan paikatut; nytkin olivat ne rikki, ja isot olkivihkot pistivät esiin ulommaksi molempien kenkien kantoja. Kun vielä mainitsen, että matkustajan käsissä oli moneen kertaan paikatut kintaat ja päässä kulunut karvalakkireuhka, niin on hänen asemansa melkein tarkkaan kerrottu.
Niinkuin jo mainitsin, käveli ukko kuormansa perässä, eikä reessä näkynyt olevan miehen varaa, sillä noissa parissa tervatynnyrissä näytti laihalle hevoselle olevan enemmän vetämistä, kuin oikeastaan olisi kohtuullinen ollut, semminkin niin huonolla kelillä. Kun sulia paikkoja tuli eteen, lykkäsi ukko aina voimiensa takaa kuormaa, avuksi ponnistelevalle ja laihalle hevos-rievullensa. Syvimmissä koloissa ja jalaksen jäljellä oli myötäänsä tiellä vettä, ja vaahtoporeet turisivat olkitukkojen lävitse ukon rikkeimistä pieksukengistä.
"Mihinkä, ukkoseni, matkustatte?" kysyin häneltä puheen aluksi, sittenkuin olin tehnyt noita yleisiä havaintojani.
"Kaupunkiin", oli lyhyt ja alakuloinen vastaus.
"Kylläpä olette kehnolla kelillä lähtenyt kaupunkiin", sanoin hänelle.
"Tosi on, että keli on huono, mutta asiat eivät sallineet odottaa parempaa keliä", sanoi ukko.
"Mikä asia niin kiireellistä laatua oli, että saattoi tämmöisellä kelillä liikkeelle?" kysyin taas.
"Ryöstö on tulossa, ja se ei katso keliä", sanoi ukko surullisesti, ja silloin hän vasta ensi kerran loi minuun aran ja alakuloisen silmäyksen.
Silloin vasta näin ensi kerran ukon kasvot; ne näyttivät riutuneilta ja lakastuneilta, olipa, niinkuin olisi hän ennen aikaansa vanhentunut, sillä hänen muu runkonsa ja ryhtinsä näytti nuoremmalta kuin hänen kasvonsa.
"Kuka niin ahne velkojanne on, joka ei sääli kaupunkimatkaa tämmöisellä kelillä?" kysyin.
"Rovasti", vastasi ukko lyhyeen.
"Rovasti! Teillä kai on paljokin hänelle velkaa?" sanoin kummastellen.
"Ei paljoa, menneenvuotiset saatavat vain", sanoi ukko huoaten.
"Menneenvuotiset saatavat vain! Ettekö ole käynyt pyytämässä häntä odottamaan?"
"Kävinhän minä tuolla parikin kertaa."
"No, mitä hän sanoi?"
"Hän oli kauhean vihainen ja sanoi: 'te lurjukset, varastatte minulta', eikä armoa tullut, vaikka kyllä koetin sitä kyynel silmässä pyytää", sanoi ukko ja katsoa vilautti minua taaskin synkästi silmiin.
"Sen minä sanon että teillä on armoton rovasti. Olisipa hän saattanut vaaratta odottaa, niin kauan ainakin, kun keli olisi tullut paremmaksi", sanoin kauhistuksissani, tietämättä itsekään, mitä mä oikeastaan sanoin.
"Niin se olisi voinut olla minunkin mielestäni, mutta minä olen niin tyhmä, minä en ymmärrä niitä asioita, rovasti kai ne paremmin ymmärtää. Hänellä on kai raskas työ ja suuri edesvastaus meidän sieluistamme, ja sen vuoksi tarvitsee hänen kai saada kaikki saatavansa. Hän on hyvä kirkonmies ja toimittaa kaikki hyvin; en minä moiti rovastia, mutta minä en jaksa maksaa, vaikka sen niin mielelläni tekisin. Muutamat kyllä sanovat rovastin olevan tiukan otoillensa, mutta miten niin raskaan edesvastauksen alla rovasti eläisi, jos ei hän saisi saataviaan", arveli ukko viattomasti.
Tuo yksinkertainen puhe valaisi ukon sisällisen ihmisenkin. Varmaan oli hän paljon elämän vaivoja kokenut, kenties enemmän kuin tuo rovasti, jonka toimeentulosta hän niin huolehti. Niukan luonnon ja nähtävästi puutosten ja kurjuuden kanssa pitkin ikäänsä taistellen tunsi hän vain velvollisuutensa olevan antaa muille, mitä heille oli tulevaa, jäipä itselle, mitä jäi, ja olipa omat asiat, miten olivat; se vain häntä pahoitti, kun hän ei voinut kaikkia vaatimuksia niin täsmällensä täyttää. Minä olin ajattelemattomasti sanonut rovastia armottomaksi, hän ei yhtynyt siihen nuottiin, ei ruvennut parjaamaan sitä, jonka tähden hän näytti minun mielestäni nytkin liiallisia vaivoja kärsivän.
"Se on niin paha mielestäni, kun rovasti sanoi minun varastavan; minä en tahdo varastaa, mutta minä en voinut maksaa", sanoi ukko, nähtävästi pahoillaan.
Se lause tuli rehellisestä, vaikka puoleksi murtuneesta sydämestä.
"Kun saisin nämä tervatynnyrit kaupunkiin, — niin saisin rovastin maksetuksi ja ryöstön estetyksi", jatkoi ukko yhä edelleen; tuntuipa siltä kuin hän olisi tullut hieman puheliaammaksi.
Minä halusin päästä aina syvemmälle ukon elämän laatuun, sentähden sanoin hänelle puoleksi hämärästi:
"Teillä on laiha hevonen, kuinka se jaksaa näin huonolla kelillä vetää nuo tervat kaupunkiin?"
"Niinhän se on, laihahan se on, hevosriepu. Mitenkäpä se raukka lihavana pysyisi, kun sille ei ole muuta antaa kuin huonoja heiniä ja vettä", myönsi ukko.
"Mutta hevosen pitäisi aina olla ensimäinen saamaan", muistutin minä.
"Niin se taitaa olla syrjästä katsojasta, mutta jolta halla on vienyt kaikki, sen tekee mieli pistää omaan ja perheensä suuhun kaikki, mikä vain vähänkin suurukselta vivahtaa, eikä sittenkään ole juuri niin isoa eroa perheen ja elukkain ruokon välillä. Kun kerran sille tilalle joutuu, niin on, luulen ma, perhe sillä sijalla, jolle te hevosen asettaisitte", sanoi ukko ja vilautti taasenkin minuun katseen, ikäänkuin kummeksien minun mielipiteitäni.
"Mutta olisittehan voinut nuo kenkänne paikata, ettei jalkanne olisi myötäänsä märkänä", sanoin yhä edelleen, osaksi uteliaisuudesta, osaksi luulotellen, että ukko olisi ainakin jotain laiminlyönyt.
"Niinhän sen outo luulisi, mutta jolla on kuusi nälkäistä ja alastonta lasta sekä vaimo ympärillä, se ei jouda paljoa omista verhoistansa ja kengistänsä huolta pitämään. Paitsi sitä näitä kenkiäni ei ole liian vähän paikattu, mutta näiden aika on ollut ja mennyt. Osaisin minäkin olla ja asustaa paremmastikin, mutta minä en voi", sanoi ukko alakuloisesti.
"Mistä te olette kotoisin?"
"Eräästä tämän pitäjän syrjäkylästä."
"Mikä teidän nimenne on?"
"Puutteen Matiksi minua sanotaan, ja puutteen Matti minä olenkin, sillä alinomaista puutetta saapi pitkin ikäänsä tuossa Puutteessa nähdä."
"Kuinka niin?"
"Niinpä se on. Tuo mökkimme on perustettu syrjäkylän takamaille, semmoiselle maalle, soiden ja rämeitten keskelle, joka ei ole muille kelvannut. Isä vainaja sen jo perusti, mutta vielä on siinä nytkin halla melkein jokavuotinen vieras."
"Eikö niin epäluotettavaa tilaa saattaisi jättää, saisihan muualta parempia?"
"Eipä se ole niin helppoa, kuin luulisi. Jos siitä pois lähtisi, ei kukaan maksaisi siitä mitään, ja milläpä sitten toisen ostaisi? Siinä täytyy olla, ja onpa siinä paljon parempi olla, kuin mierolla, ei ole sekään hääviä. — Kun olisin päässyt vain tuosta ryöstöstä."
"Menneenkesäisiäkö tervoja nuo ovat, joita kaupunkiin viette?"
"Eivät ole; miten ne niin kauan voisivat säilyä? Järkiään nekin menevät sormesta suuhun; hytissä nämä ovat poltetut, ja heti kun tynnyrit sain täyteen, täytyi niitä lähteä viemään kaupunkiin", sanoi ukko.
Niin keskustellen tulimme juuri erääseen taloon. Se oli syöttöpaikka, ja ukko sanoi siinä syöttävänsä hevostansa; samapa oli minullakin tehtävänä, sillä vaikka minulla ei ollut kuormaa, olin kumminkin ajanut niin pitkälle, että hevonen tarvitsi ruokaa ja levähdystä. Ajoimme talon kartanolle. Lujaan otti ukon kuorma kiinni sulaneeseen likaan kartanon läheisyydessä; molemmin miehin autoimme laihaa, ponnistelevaa hevosta.
Kun olimme saaneet hevosemme riisutuiksi ja ruokaa niille eteen, otimme molemmin eväämme ja lähdimme tupaan; miehet myöskin tarvitsivat einettä.
Ukko otti tuohikonttinsa esille, kaivoi sieltä jotakin ja käveli niiden kanssa takan loukkoon penkille. Minä olin kylläksi utelias nähdäkseni, minkälaiset ukon eväsvarat olivat, ja siinä tarkoituksessa tein jotakin asiaa takan tykö. Niukat olivat ne eväsvarat. Mustaa oli pettuleipä, jota hän taittoi, kitkerää, karmeaa oli tuon mehuttoman leivän sarvinkin: suolan rakeet tuossa rasiassa, joihin hän tarenteli kastamaan mautonta leipäänsä.
Minä pyörähdin pois tuosta näystä ja menin pöydän luo omain evästeni ääreen. Minä koetin tehdä itseni niin levollisen näköiseksi, kuin mahdollista oli, vaikka sydämessäni liikkui niin kummalliset tunteet. Kun olin voittanut jonkinlaisen näennäisen levollisuuden, sanoin ukolle:
"Tulkaa tänne minun evästäni syömään!" Ukko katsoa vilautti minua nytkin silmiin eikä vastannut mitään, ei myös totellut kehoitustani; eikö hän liene oikein kuullut, vai eikö liene hänen omistaan elämisen halunsa sallinut hänen tulla näin isoja vierasvaraisuuksia vastaan ottamaan?
"Tulkaa, tulkaa tänne syömään!" kehoihin häntä toistamiseen.
"Miksikä te olette minulle niin hyvä?" sanoi ukko, ja samassa rupesi hän karua evästänsä tukkimaan kontti-kuluunsa takaisin. Sitten tuli hän hitailla askelilla luokseni, katsoa vilauttaen minua useasti silmiin, ikäänkuin tiedustellen, oliko tuo vaatimukseni tosikaan.
"Olemmehan jo siksi tutustuneet toisiimme, että meidän sopii toisillemme hyvät olla; istukaa vain syömään", kehoitin häntä edelleen.
Sen kehoituksen jälestä istui ukko syömään, ja tunnustaa täytyy, ettei hänellä suinkaan näyttänyt vähentynyt ruokahalu olevan.
* * * * *
Meille tuli nyt ero; ukko lähti vuovaamaan kaupunkia kohden, ja minä käännyin omille teilleni ja omille asioilleni.
Tiellä yksin kulkiessani ei tuo tiellä tapaamani ukko mennyt mielestäni. Hänen laiha hevosensa, sen ja miehen kehnot eväät, rikkein puku ja kengät ja vihdoin nuo rypistyneet ja ennen aikaansa vanhentuneet kasvot olivat vain alati kokonaisena, elävänä kuvana edessäni. Tuntuipa vielä päälliseksi, kuin korviini olisi alituisesti kuulunut sanat: "niin sen outo luulisi".
Näissä ajatuksissani riensin minä yhä vain eteenpäin — päivän, kaksi — no niin, mitäpä matkustava muuta tekee kuin matkustaa.
Eteeni aukeni nyt uhkea, laaja ja tiheä kirkonkylä. Laaja oli kylä, laveat viljelykset, joiden välissä toiset toistaan muhkeammat talot olivat tiheissä riveissä. Ne eivät olleet enää uutistaloja eivätkä vasta-alkavia; vanhoja, vankkoja ne olivat. Niissä oli jo taistelut taisteltu, uupumiset uuvuttu — niin, ne oli taisteltu jo kaukaisessa muinaisuudessa, monena miespolvena, ja nykyisyys iloitsi, riemuitsi ja nautti hedelmiä muinaisuuden valituksista, huokauksista, kärsimisistä ja sortumisista. Kenties ei yhdelläkään heistä ollut rovastin saatavat maksamatta — niin, niin, kenties.
Uljas kirkko sijaitsi korkealla mäellä, ihanan näköisen, avaran järven rannalla, ja tiheä männikkömetsä ympäröi sitä joka taholta. Vähän etempänä, järveen pistävässä pitkässä niemessä, tuuhean puiston ympäröimänä, oli uljas pappila. Asiani, jota varten matkustin, oli sitä laatua, että piti käydä pappilassa. Menin siis sinne. Muhkea oli talo päältä, komea sisältä. Kaikki, mitä nykyaikainen sivistys oli voinut luoda, oli siellä näkösällä.
Rovasti istui kauniissa, topatussa keinutuolissa huoneeseen astuessani. Iso, komea, täyteläinen oli rovasti, näyttipä siltä, ettei hän ollut ennen aikaansa vanhentunut. Tuo rovasti oli Puutteen Matin rovasti, jonka eduksi ja toimeentuloksi hän oli tekemässä tuota kaupunkimatkaansa ja jonka saatavat hän olisi niin mielellään maksanut, jos vain olisi voinut. Tuo uhkea kylä oli Matin kylä, hänen pitäjänsä kirkonkylä, ja hänkin, yhteiskunnan jäsenenä, kuului tavallaan tuohon kylään.
Kun menin huoneeseen, oli siellä myös saman pitäjän lukkari, jota rovasti paraikaa oli torumassa. "Sinäkin olet olevinasi mielestäsi rehellinen mies, mutta et ole vielä kertaakaan ilmoittanut, kuinka monta lehmää kullakin on, vaikka hyvin varmaan tiedän sinun tietävän useimman talon lehmät", sanoi rovasti.
"Kuka? minäkö?" sanoi lukkari.
"Niin juuri", sanoi rovasti ja katsoi tiukasti, melkeinpä voittavasti lukkaria silmiin.
"Mistäpä minulla olisi tieto kunkin lehmistä?" sanoi lukkari hiljaisesti; nähtävästi hän koetti välttää kiivaampaa keskustelua.
"Sinä tiedät, sen minä tiedän, mutta sinä vain et tahdo niitä minulle ilmoittaa. Ne lurjukset varastavat minulta niin paljon, ja joka pitää yhtä heidän kanssaan, on osallinen heidän synneistään. Tietääkö lukkari, mikä on varkaan palkka?" torui rovasti yhä edelleen.
Lukkari ei näkynyt olevan mikään keppihevonen; loukatun tunnon ja kunnian puna nousi hänen kasvoillensa. Tuo luuloni vahvistui vielä varmemmaksi, kun lukkari vastasi tuohon minunkin mielestäni liialliseen velvoittamiseen:
"Minä en luule olevani velkapää kulkemaan pitkin pitäjätä lukemassa lehmiä ja sitten tekemään niistä tiliä herra rovastille. En myös luule olevani edesvastauksessa Jumalan enkä ihmisien edessä pitäjän ylimääräisistä lehmistä. Tosin on kahtalaisia ihmisiä maailmassa, joista toiset tahtovat tulonsa niin isoiksi kuin mahdollista, ja toiset taas tahtovat supistaa menonsa niin pieniksi kuin suinkin, mutta siitäkään en luule olevani edesvastauksessa. Mutta joka on usein käynyt köyhäin mökissä ja seurustelee heidän kanssansa, hän varmaan käsittää, miksi niin on. — Herra rovasti on puhunut mielestäni enemmän, kuin kohtuullista olisi ollut."
Rovastin vuoro oli nyt punastua. Hän tiuskasi lukkarille kaikella virkamahtinsa painolla:
"Tietääkö lukkari, kenen kanssa hän puhuu?"
"Aivan hyvin; puhun herra rovastin kanssa, jos ei juuri arvokkaan", lisäsi hän sitten ja lähti pois; ei kumpikaan, ei rovasti eikä lukkari, jätellyt hyvästi.
Minulle ilmestyi nyt tilaisuus esitellä rovastille asiani. Rovasti oli hyvin kärtytuulella; nähtävästi oli hän tuskaantunut lukkarin suorasta puheesta.
"Tuo mokoma räivä on suuna ja päänä joka paikassa eikä häpeä vastustaessaan parempiansa. Hän on meilläkin käyttäytynyt usein niin 'turskisti', että moni pappi on minulle sanonut: 'jos hän olisi minun lukkarini, niin kyllä minä hänet kengittäisin'. Mutta menepäs häntä kengittämään; tekin kyllä näette, kuinka siinä käypi", uhmaili rovasti.
Minulla ei ollut juuri paljon mitään siihen sanomista, sillä tuntuipa siltä, kuin rovasti itse olisi tuohon sanakiistaan ollut suurimpana syynä. Minä olin vain nöyrä ja esittelin kohteliaana asiani, ja se auttoi. Rovasti tuli kohteliaaksi ja höyliksi, ja pian me haastelimme ummet ja pimeät. Rovasti tuntui hyvin tuntevan kansan ja sen tavat, niin ainakin hänen puheistaan päättäen tuntui hänen omasta mielestään olevan. Hän kannatti sitä mielipidettä ja puhui paljon siitä, kuinka ihmiset, eli oikeastaan kansa, ei ymmärrä sen vertaa, että älyäisi kiittää suurinta hyväntekijätänsä. Rovasti kyllä ei maininnut, kuka tuo kansan suurin hyväntekijä on, mutta puheet ja arvostelut olivat siksi selkeitä, että ymmärsin rovastin sillä tarkoittavan omaa itseään. Tuo puhe tuntui mielestäni haiskahtavan marttyyrisaarnalta.
Minä sain asiani hyvin toimeen ja lähdin pois.
Oli miten oli, mutta Puutteen Matti tervakuormineen ja kaupunkimatkoineen astui vain väkisinkin mieleeni. Minä vertailin ihmisen toimeentuloja ja asemia toisiinsa; vertailinpa Mattiakin ja rovastia, ja suuren välin huomasin minä kaikissa heidän elämäntavoissaan. Toisin oli asiat toisen ja toisin toisen. Muhkeassa ja mukavassa asunnossa, keskellä elämän hekumaa, lihavan lihavatinsa ääressä ja kaikkien elämäntarvetten ympäröimänä, huolettomana kaikesta murheesta ja vaivasta, pelottomana ryöstön tulosta eli toinen. Toinen sitä vastaan eli alituisessa työssä ja tuskassa, vilussa ja nälässä, alituisessa murheessa ja huolessa, alastoman ja nälkäisen perheensä keskellä, taistelevana niukkaa ja karua luontoa vastaan, alituisesti ponnistelevana — pelolla ponnistelevana perheellisiä ja yhteiskunnallisia velvollisuuksiaan täyttäessään ja vihdoin uupuvana, nääntyvänä elämän raskaan painon alla. Semmoisia mielikuvituksia tuli päähäni, semmoisia eroituksia näin rovastissa ja Puutteen Matissa. Niin oli heidän ulkonaisen elämänsä laita, mutta Luojan luomina ihmisinä en huomannut heissä mitään eroitusta.
* * * * *
Asiaini vuoksi viivyin useampia vuorokausia tuossa kirkonkylässä. Toimitettuani, mitä toimitettavaa oli, lähdin taasenkin liikkeelle. Minun piti matkustaa yhä eteenpäin. Matkani suunta kulki nyt poikkimaisin, ja tiet olivat niin eksyttäviä ja sekavia, että minun täytyi ottaa opas. Syviin ajatuksiini vaipuneena istuin minä reessä, ja opas ajoi hevosta ja lauleli hiljakseen mielilaulujansa. Hän oli nuori mies ja näkyi olevan aivan osaton tämän maailman murheista. — Semmoinen aika on onnellisin aika ihmisen elämässä.
Koko taipaleella emme vaihtaneet siivoon kahta sanaa.
Kun olimme kulkeneet kirkolta noin puolentoista peninkulmaa, näkyi vasemmalta kappaleen matkan päässä eräs talo, jonka kartanolla oli enemmän väkeä, kuin tavallista on noin sydänmaantalossa.
"Mikä talo tuo on?" kysyin oppaalta melkein huomaamattani.
"Se on Puute", sanoi poika huolettomasti.
Minä säpsähdin.
"Miksi siellä on niin paljo ihmisiä?" kysyin melkein mielen hämmennyksellä.
"Siellä on ryöstö maksamattomien rovastin saatavien tähden", sanoi opas yhtä huolettomasti.
"Onko tuon talon isännän nimi Matti?" kysyin taas.
"Mattihan tuo on", sanoi opas yhä enentyvällä huolettomuudella.
"Minä tapasin hänen teidän kyläänne tullessani; hän oli matkustamassa kaupunkiin, ja minä matkustin hänen kanssaan puoli taivalta; kuinka se on mahdollista, vastaanhan hänen olisi pitänyt oikeastaan tulla?" sanoin hämilläni.
"Se on hyvin sopinut, sillä Puutteen Matti on mennyt toista tietä, tämä tie tekisi hänelle väärän", sanoi opas.
"Luultavasti ei ole isäntä tullut kaupungista kotiinsa, koska ryöstö kumminkin tuli, jonka tukkeeksi hän sanoi tervoja vievänsä?" sanoin taas.
"Tottapa se ei ole tullut."
Nyt juuri kääntyi tie Puutteeseen.
"Ajakaa taloon!" sanoin oppaalle.
Opas totteli.
Kartanolle tultuamme havaitsin aivan pian, että talossa oli tehty, mitä tehtävää oli. Paljoa ei siellä ollut myötävää ollutkaan, pari lehmänkantturaa vain, nekin laihoja kuin hamppuloukkuja, siinä kaikki. Olisi sinä kumminkin ollut muutakin tavaraa, nimittäin parvi pieniä, alastomia ja nälkäisiä lapsia ja ennen aikaansa kuihtunut äiti, mutta nuo ovat sitä tavaranlaatua, ettei kovinkaan eikä tunnottomin velkoja raski niitä ottaa, ei ainakaan niin kristillismieliset ihmiset, kuin tuo rovasti oli.
Lehmät riehuivat jo kartanolla pitkissä vitsaperissä, joiden toisesta päästä pitivät kiinni niiden uudet omistajat; he olivat jo valmiit matkustamaan pois talosta.
Valju oli murheellinen äiti nälkäisen lapsijoukkonsa keskellä. Hän ei itkenyt, hän lienee itkenyt jo ennen itkunsa, ja sitä todistivatkin nuo hänen lakastuneet ja punastuneet silmänsä.
Minä menin vaimon tykö ja kysyin häneltä:
"Eikö miehenne ole vielä tullut kaupungista, koska ryöstö kumminkin tuli taloonne?"
"Mistä te tiedätte, että Matti on kaupungissa?" sanoi vaimo ja loi minuun tutkivan silmäyksen.
"Minä tapasin hänet matkalla", sanoin hänelle.
"Eipä hän ole vielä tullut kotiin, vaikka hän aikoi kiirehtiä niin paljon kuin voisi. Pelkään hänelle jonkun vahingon tulleen, vaikka onhan tuo kelikin huono ja hevosriepu on niin laiha, kun ei ole varaa antaa sille suurusta. Jospa vielä Mattikin tulisi, ei olisi häävisti asiat, sillä ainoat elämän ehtomme riistettiin meiltä pois. Jos ei noista lehmistäkään suurta turvaa ollut, sai niistä kumminkin maitotilkan lastensa suuhun. Nyt ne menivät polkuhinnasta; kukapa niistä niin laihoina paljon maksoi? Hädin tuskin nousivat ne siihen määrään asti, että riitti rovastin saamisiin ja ryöstökustannuksiin. — Kesää vasten menivät ne nyt, ja kesällä olisi niistä ollut suuri apu", kertoi vaimo surullisesti.
Niin. Tapahtuma oli siis tapahtunut, tehtävä tehty, eikä kukaan saattanut sanoa suorastaan, että tuo ryöstön teko oli väärin, sillä laki on taipumaton ja omistusoikeus on pyhä. Mutta on kumminkin laki, joka pitää suorastaan tuommoisia tekoja väärinä, ja se laki on rakkauden laki, on Jumalan laki.
Olin nähnyt kylläkseni. Etsin oppaani väkijoukosta ja lähdin hänen kanssaan matkustamaan tarkoitettua päämäärääni kohden. Kummallisia tunteita tunsin tuolla pitkällä, tavattomalla metsätaipaleella, ja paljoa ei puhuttu nytkään.
"Minkälainen mies teidän rovastinne on, mitä pitäjäläiset hänestä ylimalkaan pitävät?" kysyin oppaalta pitkän vaitiolon perästä.
"Rovasti on hyvä kirkonmies, mutta niin ankara otoilleen, että vie kaikki porotkin takoista!" sanoi opas huolettomasti ja alkoi taas laulella laulujansa.
Vielä samana päivänä pääsin tarkoitetun matkani perille.
* * * * *
Useampia vuorokausia viivyin sielläkin asioitteni vuoksi. Kun olin ne saanut toimitetuiksi, lähdin eräänä lauantaipäivänä oppaani kanssa paluumatkalle, sillä hän oli perillä odottanut minua. Pyhäaamuna tulin saman pitäjän kirkolle, josta ennen olen tässä kertomuksessani maininnut. Riisuin hevoseni erääseen taloon ja päätin mennä kirkkoon, kun oli hyvä tilaisuus siihen. Kirkon kellot kumisivat niin juhlallisesti, kutsuen ihmisiä kuulemaan sitä rauhan ja rakkauden sanomaa, jonka itse iankaikkinen rakkaus on ihmisille julistanut.
Kun minä tulin kirkolle, kannettiin ruumista paareilla ulos kalmistosta. Kantajat seisahtuivat kirkkoportin eteen ja laskivat paarinsa maahan; he odottivat siinä pappia ja lukkaria. Nämä tulivatkin piakkoin ja olivatpa kumpainenkin minulle tuttuja miehiä, sillä olinhan molemmat tavannut menomatkallani pappilassa käydessäni. Näyttipä siltä, kuin rovasti olisi vieläkin torunut lukkaria ja sanonut: "ne lurjukset varastavat minulta niin paljon".
"Kuka on tuo kuollut, jota nyt haudataan?" kysyin eräältä lähelläni seisovalta mieheltä.
"Se on Puutteen Matti, hän on kuollut kaupunkimatkalle", sain vastaukseksi.
Minä ymmärsin kaikki, vaikkei selitys ollut sen pitempi. Kylmä väre kävi ruumiini lävitse. Tuo minun vanha tuttuni oli nyt kuollut, kuollut kenties ylenmääräisistä vaivoistansa tuolla kaupunkimatkalla, ja tuossa elämän sortumisessa selkeni syy, minkätähden ei hän joutunutkaan estämään tuota ryöstöä.
Lukkari alkoi nyt juuri kantovirreksi:
"Suur' surkeus
Ja vaivaisuus
On täällä murheen laaksoss';" j.n.e.
Kai tuo kantovirsi oli rovastin määräämä, Puutteen Matin rovastin. — Hänen ruumiilliset silmänsä ja luonnolliset aistinsa olivat kai tulleet käsittämään, että Puutteen Matti eli suuressa surkeudessa ja vaivaisuudessa.
Kun värsy loppui, lähti saattajajoukko liikkeelle, ja minä yhdistyin, vaikka kutsumattomana, heidän joukkoonsa, sillä toisin en voinut tehdä.
Haudattavana oli useampia ruumiita, ja saattoväkeä oli paljo. Haudan luo tultua laskettiin ruumiit hautaan, ja rovasti rupesi siunaamaan poismenneitten viimeistä lepokammiota. Hän otti lastan käteensä, pisti sillä multaan ja heitti sitä tavallisessa järjestyksessä kuolleitten arkkujen päälle. Suurella äänen painolla huusi hän sitä tehdessänsä: "maasta olet sinä tullut, ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman" j.n.e. Keväinen yöpakkanen oli kylmetyttänyt mullan koviin kokkareisiin, ja sentähden romahti se kovasti, kun rovasti heitti sitä arkkujen kansille. Kun hän nakkasi tuota kylmettynyttä multaa Puutteen Matin arkun kannelle, niin tuntuipa siitä syntyvän kaiun seasta kuuluva ääni: "Hän on hyvä kirkonmies ja toimittaa kaikki hyvin; en minä moiti rovastia. — Minä en tahdo varastaa, mutta minä en voinut maksaa."
Hain silmilläni Puutteen Matin puolison saattoväen seasta. Valjuakin valjumpi oli nyt tuo moninkertaisen murheen rasittama vaimo. Kyynelettömin, punastunein silmin ja lakastunein kasvoin seisoi hän puoli-alastomien ja vilusta värisevien lapsien keskellä miehensä haudalla ja katsoa tuijotti vain yhteen ja samaan paikkaan, miehensä arkkuun. Minä en mennyt vaimoa puhuttelemaan, sillä hänellä oli asiat liiankin selvässä tiedossa, jonkatähden ne eivät tarvinneet uusimista.
Kun haudalta päästiin, kyselin asian tuntevilta tarkemmin vainajan kuolemasta. Hän oli ennen kaupunkiin pääsemistään sairastunut keuhkopoltteeseen. Se oli seuraus hänen huonoista ketineistään ja jalkineistaan. Uupunut ruumis ei voinut kestää alituista jalkojen märkänä oloa ja muuta vilua, sen täytyi sortua luonnon voimien alle, ja kolmen vuorokauden päästä hänen sairastumisensa jälkeen oli henki jättänyt väsyneen kuoren.
Nyt soitettiin yhteen, ja minä menin muiden muassa kirkkoon. Tavallisien toimien perästä nousi rovasti itse saarnatuoliin. "Sinun pitää rakastaman lähimäistäsi, niinkuin itseäsi. — Rakkaus on lain täyttämys", olivat rovastilla saarnan aineena. Suurella voimalla, painolla ja hyvillä lahjoilla selitti rovasti laumallensa tuota korkeaa ja pyhää käskyä. Lieneekö se ollut hengen voima, jolla hän tuota ihmisen korkeinta velvollisuutta istutti sanankuulijoihinsa, en tiedä, mutta niin kaiketi minulle ainakin vakuutettiin. Kiivaimman saarnan aikana tunkeusi väkisinkin sydämeeni sanat: "hän on hyvä kirkonmies". Vaikutuksettaan ei tuo ponteva saarna näkynyt menevänkään, sillä siellä täällä itkeä niiskutti joku akka.
Saarnan loputtua rupesi rovasti kuolleitten kiitoksia tekemään.
"Jumala on kaikkiviisaassa armoneuvossaan nähnyt hyväksi pois kutsua
täältä surun ja murheen laaksosta talon isännän Matti Antin pojan
Puutteen, hänen elettyään 42 vuotta, 3 kuukautta ja 8 päivää.
"Mik' on riista, tavara?
Lika, multa katoova:
Rikas pian köyhtyy kyll',
Murhe myöt' on molemmill'."
Sillä tavalla teki rovasti Puutteen Matille viimeisen palveluksensa, ja sitä ei hän suinkaan tehnyt palkkapaimenen tavalla, sillä kova äänen paino oli hänellä apuna nytkin tuota tehtäväänsä tehdessään. Kun rovasti luki tuota virren värsyä, tuntui mielestäni siltä, kuin ei hän antaisi mitään arvoa rikkaudelle ja että hän arvasi itsensä kärsimisissä aivan yhdenvertaiseksi Puutteen Matin kanssa. Kaiken tuon kovalla äänellä toimitetun kiitoksen teon aikana olin myös sen seasta kuulevinani:
"Minä olen niin tyhmä, en ymmärrä niitä asioita, rovasti kai ne paremmin ymmärtää".
(Elämän havainnoita II.)