JUHANNUSYÖN UNELMA.
Minä unta näin — unta suurta ja surullista.
Näin kansan lukuisan kuin aavikon hiekan, suvun suuren, moniheimoisen.
Olivat toiset raa'at, väkevät kuin karhut: karhuja kaatoivat, ratsuja kiidättivät — toiset leudomman luonnon olivat lapsia. Toisten laulu oli kuin hiitten sotahuuto, toisilla jänne ja jouhi kipenöiden soi, kolmansilla kannel honkainen hiljaa kumisi.
Se oli Suomen suuri suku, kansa Aasian aroilla.
* * * * *
Näin sitte myrskytuulen tulevan, kansanaallon karjaspäisen kohti vyöryvän: tieltä, alta pois!
Minä uljasta ottelua odotan, karhunkaatajain ja ratsunkiidättäjäin rinnan ryntäämistä, viulun ja kantelon sotaisten sävelten soittoa, koko kansan nousemista.
Vaan ei soi, ei kokou hajaiset heimot, ei ole suuressa suvussa sitä miestä, joka vuorenhuipulle nousisi ja huutaisi: yhtykää, liittykää, kokonaista luokaa, yhtenä torjukaa — tai yhtenä kaatukaa!
"Alta pois!" — karjasaalto Suomen suvun kulkijan poluille lakaisee, kuin akanat tuleen.
Yhdet syrjään viskautuvat, korpiin — korpiin jäävät.
Toisiin karjasaallon vaahtoa tarttuu: tieltä, alta pois! vuorostaan maailmalle huutavat. Kuin metsänpalo syöksyvät he Europpaan, savu ja lieska tietään osottaa, tuhkaa ja raunioita jälkeensä jättävät, tuhkiin itse hautautuvat — lyhyt on hurjain huikea taru.
Kolmannet, neljännet ja viidennet: hiljaa, alta pois, hiljaa uusia asuinsijoja kohti — on maailma avara.
* * * * *
Näin taas kansan maata asuvan, kansan vauraan, voimakkaan.
Se virtojen vierillä asuu, laajan Venäjän laaksoja kansottaa, ketkä maata viljellen ja karjaa kaiten, kutka kaupan miehinä kulkien.
Se suku jumalilta vain rauhaa rukoili — muusta lupasi itse huolen pitää. Se rauhan sai: kansa karttui, elo varttui, mantereita maine kiersi. Uljas oli ryhti, asu korskea: värit pukineilla kiistaten leikkiä löivät, kulmilla kultaa, hopeata helmuksissa, kuin ruhtinaitten jälkeläiset he kulkivat — tää rauhan kansa, rauhan toimissa väkevä.
On maailma avara — maailma pienenee, liikahdella alkaa. Taas Suomensukua puristetaan: alta pois! Se puristuksiin vain huokauksin ja suruisin kantelon näppäyksin vastaa.
Ei, ei kaikki! Jo eräillä veri kiehahtaa, mies päätään muita pitempi ratsun selkään nousee ja heimonsa kokoo, viulu sotaisen sävelen soittaa: eteenpäin! Kuulen kavioitten kapsetta, näen miekkojen huisketta; kaatuu, kaataa, puristajain läpi tiensä raivaa, oudoille häipyy poluille. Vaan ei ainiaksi: taas kaukaa kuulen "eljen"-huudon, viulun äänen riemuisen, voimakkaan — se on kansa Unkarin aroilla.
Mut kanteloisen heimot ne vain huokailevat ja suruisin näppäyksin soitintaan sormivat: on maailma paha, alta pois, rauhaa, rauhaa!
Toiset metsiin painuvat, kontioitten kanssa mätästä jakavat — metsiin jäävät kuin nuotiotulet tuikkimaan, kuin nuotiot sammumaan kansan vierahan keskelle.
Sirpale merta kohti siirtyy, meren parrasta asumaan, meren viertä virumaan — vieläkin viruvat, vaikk'eivät toivoa vailla.
Osa pohjoista kohti polkee: jumalat lie maailmassa vielä kolkkanen, kussa omin voiminsa asua saapi!
Tie pitkä, polku okainen — harmaja kulkijain mieli.
On maailmassa pikkuruisen tilaa vielä: kaista kangasmaata, muru kalliota, silmänkanto karpalosuota, rytöä revon kesäkausi juosta, järvenpilkka siellä täällä.
Jumalat! Tää on meille suotu, meille luotu, tät' ei hienokätiset himoa, ei hienokätistä elätä — Jumalavita: kirves hongan kylkeen!
Taas näkyä näen: asuvat, kaatavat, raatavat — rytöä, suota Suomenmaaksi. Elo niukka: rauha leipänä, soitto särpimenä, korpia vastaan sotia käyvät — rauhan kansa, rauhan askareissa sitkas, väkevä.
On maailma avara — maailma yhä pienenee. Jo suomenniemeläiset seljässään, kyljissään puristusta tuntevat. Täälläkinkö, hankien keskellä…? Hämmästyneenä katsoo Kalevan kansa.
Täälläkin: on maailma kade, kavala. Tie eteen, sauva käteen, taas sitä kolkkaa etsimään, kussa rauhassa asua saisi.
Etsimään…? Meri yhtäällä, miehet miekalliset toisaalla — jo nousi eteen maailman ääri!
Suomen miehelläkin kerran sisu kuohahtaa, hammas karkiaa. Kuin kontiot pesänsä, pentujensa puolesta he iskevät: nuijin, kuokin, kirvein, kynsin, hampain.
Turhaan: rautapaitoihin nuijat särkyvät, rautainen on valloittajan nyrkki. Alta et päässyt, alle painu: miekan alle, ristin alle, tapain alle vieraan kielen, vieraan mielen alle — itse et luomaan kyennyt, kiviksi muiden kivijalkaan luonnu!
Yhä harmaammaksi käy harmaja kansa. Usko uusi, tapa uusi — taipuu, luontuu. Vieras kieli, vieras mieli — taipuu, kuin unissaan taipuu, uusin nimin ristitään. Huokailee ja unelmoi, suruisin näppäyksin perintösoitintaan sormii; senkin unohtaa, vain huokailee, huokailee — nämä harmajan polun harmajat polkijat.
Talot harmaat, taivas harmaa; puku harmaa, aatos harmaa. Herrat vaihtuu, tavat säilyy: huokailee, huokailee, unelmoi ja huokailee — tämän harmajan maan harmaja kansa.
* * * * *
Minä unta näin — unta suurta ja ihanaa.
Oli juhannus, jumalten juhla, kesän kerkein heilintähetki. Tuomi tuoksui, pihlaja lumelta paistoi, ruohon poskilla värit väikkyivät.
Niin oudolta tuntuu: kuin odottaisin jotakin.
Silloin laakson pohjasta sävel helähtää. Outo ja kuitenkin tuttu, aavistettu vaikkei kuultu - kuin olisin sitä kuullakseni vuosituhansia elänyt, sen hetken kerran tulevan tiennyt.
Sävel helää, paisuu. Harmaista kylistä, harmaista taloista kansaa tulvii. Harmaata kansaa…? Ei — taas pukimilla värit kiistaten leikkiä lyövät, kulmilla kultaa, hopeata helmuksissa kuin ruhtinaitten jälkeläiset he tietään käyvät.
Sävel paisuu, kutsuu, kiehtoo. Kansa tuhansin kukkulata kohti kulkee, sen rinnettä ylös samoo — tulta silmässä, terästä jalan nousennassa.
Kangastustako? Kukkuloilleko, ne jotka vuossatoja laakson pohjissa piilivät, laakson loukoissa huokailivat ja suruisin näppäyksin soitintaan sormivat?
Sävel paisuu, helää, kukkula liikkuu, elää; tuhannet kädet kuin vannoen taivasta kohti kohoaa: kaikki takaisin vallotamme, minkä menetimme mieltä, kieltä, hengenpontta suomalaista — päin peltoon suuret aurat!
Kannel riemuin kajaa, kannel vanha ja uusi: runko vanha, kielet uudet, honkarunko, teräskielet — ukkosena viesti maailmalle vierii: on Suomenniemellä uusi huomen koittanut, laakson kansa kukkuloille noussut!
Niin kumma on tenho sävelellä tuolla: kotoinen omaa, vieras tajuu — terve, kansa vanha ja uusi, Kalevan kansa! Tulevan kansa, Suomenniemen uusi usko!
Kukkulan laella kokko leimahtaa: metsänranta ruskottaa, harmaat kylät punaisna puuntaa, punerrus poskipäillä kaiken kansan.
Etäällä tulet vastaan tuikahtaa: Viron tulet, Vienan valkeat, kaukametsäin kalpeet nuotiot — terve, terve, kolmasti terve: vielä elämme!
* * * * *
Untako? Vain untako näin, juhannusunta suurta ja ihanaa — minä harmajan kansan harmaja lapsi?
Ei, kolmasti ei! Se unta jos oli — viimeinen olkoon uneni.