MUUTTO HÄMEESTÄ.
Maa oli vielä sula, vaikka marraskuu jo oli käsissä.
Hämeen haavat puutarhain ja pihamaitten nurkissa itkivät lehdettöminä myöhäsyksyn utuisessa ilmassa. Hämeen kuuset kuoppamäillä ja veräjänpielissä huokailivat ikävissään, ja pienet kiillottomat pisarat istuivat oksien nirpuissa ja ruohon kuihtuneella ruumiilla, vaikka päivä oli jo puoliin kulumassa. Kaiken yllä lepäsi tummanharmaa taivas laakeana ja raskaana.
Keskitalon väki teki Savoon muuttoa.
Jo kahtena edellisenä päivänä oli asemalle ajettu kaikellaista kalua ja työasetta. Paljon sitä oli karttunutkin — vanhaa tuttua ja rakasta, josta ei raskittu luopua, vaikkei sitä olisi välttämättä tarvittukaan.
Tänään oli varsinainen lähtöpäivä.
Pitkiin jäähyväisiin ei ollut aikaa, vaikka jätettiinkin rakkaat kotitanhuat. Toiset tuskin ennättivät muuta kuin syrjäsilmällä vilkaista portista lähdettäessä, sillä karja juoksi ja äänteli sekasortoisena, luullen laitumelle pääsevänsä.
Ensimäisinä kulki kymmenkunta lammasta Hannan ja kolmetoistavuotiaan Helkan ohjaamina. Niitä ei Hovissa ollut kuin muutamia, eikä kuulunut olevan paljon koko Savon puolessa.
Sitten seurasi seitsemän lehmää ja leveäotsainen sonni, jota vanhin poika Vihtori nuorasta ohjaili. Toiset olisivat tyytyneet vähempään karjamäärään, mutta Uutela oli järkähtämätön, hän ei uskonut noista "savolaisista sammakoista" mitään hyvää. — Uutelaan oli sillä Savon-matkallaan mennyt itsepintainen epäluulo kaikkea savolaista kohtaan.
Viimeisenä kulkivat molemmat emännät, vanha ja nuori, kaikellaista pikku sälyä täyteen ahdetuilla kärryillä, Liinun juostessa kärryjen perään sidottuna.
Vielä oli kärryillä, säkillä peitetyssä pärevasussa, suuri mustan- ja valkeankirjava Mikko kissa. Uutela oli tahtonut senkin mukaan — hän ei kerta kaikkiaan luottanut edes savolaisiin kissoihin.
* * * * *
Kulettuaan kotivainioiden läpi eläimetkin jo rauhottuivat. Tie nousi loivaa rinnettä pienelle mäentyppyrälle.
Siellä he pysähtyivät ja katsahtivat vielä kerran taakseen.
"Kyllä se Keskitalo sentään on kaunis!" huokasi Hanna pehmeällä äänellään, kainonsinisten silmäin kaihoisasti värähtäessä.
"Onhan se", jatkoi Uutela samalla kaipaavalla sävyllä. — "Vaan sinne se nyt jääpi."
Keskitalo vilkaisi Uutelaan: jo oli aika hänen tarttua asiaan.
"Sinne jäi!" sanoi hän niinkuin menneestä asiasta. "Vaan minä puolestani lyön vetoa, ettei meidän tarvitse marssia täyttä kolmeakaan tuntia, niin jo Hovin katot pilkottaa!"
Hän sanoi sen niin tarttuvan leikkisästi, että kaikki rupesivat hymyilemään ja ikäänkuin noita uusia kattoja ajattelemaan. Helka yksin katsoi ihmetellen, vaan sitten hänkin hoksasi isän sanoissa piilevän sukkeluuden ja naurahti ääneen tälle huomiolleen.
"Painetaas vain eteenpäin, päivä kuluu!" puheli Keskitalo hilpeästi. "Hei-hei, Heipparinna!" Hän huiskautti erästä lehmää piiskallaan. "Ja mitäs se Onnike siellä sivulle vänkää — juokses Kalle!"
Keventynein mielin lähdettiin eteenpäin. Ainoastaan vanha emäntä pyyhkäisi pääliinansa kulmalla salaa silmänurkkaansa.
* * * * *
Tie kulki yhä asuttuja seutuja. Siellä täällä oli aina joku talo, torppa tai mökki.
Tuntui niin hyvältä että oli noita vanhoja tuttuja, jotka ikäänkuin jättelivät hyvästi ja toivottelivat onnea.
Melkein kaikissa, loitommissakin, heidän matkansa huomattiin. Ilmestyi aina ikkunaan joku pää, sitten useampia — ne sieltä myrttien, palsamien, verenpisarain ja pelagoonien välitse katselivat ja ajattelivat lämpimiä jäähyväisajatuksia.
Joistakuista paikoista tultiin aina pihalle saakka ja katseltiin siitä. Eräistä lähemmistä huudettiin: "Onnea vain matkalle!"
Mutta sitten tuli asumaton metsätaival eteen, ja siellä pyrki mieli väkisinkin painumaan. Jokainen koetti sitä toisiltaan salata — huudettiin karjalle, juostiin ja huiskittiin, vaikkei se ollut aina tarpeenkaan.
Uutelankin tyyni hymyily alkoi riutua. Hän oli vähän väsynyt noihin monipäiväisiin puuhiin, ja kun nyt ei ollut kuulunut pitkään aikaan muuta ääntä kuin karjan sorkkain yksitoikkoinen sipsutus ja kärrynpyörien ainainen sirinä, niin olo alkoi tuntua tuskalliselta.
He kulkivat pienen kivestä raketun maantiesillan yli.
"Kas kun ovat oikein kiviä johteeksikin ajaneet — en ole ennen huomannutkaan!" virkahti Uutela, iloisena että ilmestyi edes joku puheenaihe.
"Siinä ne ovat olleet koko kesän", kiirehti Keskitalo jatkamaan.
"Aika poikia ovatkin!"
Uutela riensi tieltä alas siltaa sivultakin tarkastamaan.
"Niin on holvattu kuin kellarin katto", puheli hän. "Eikä semmoisia muualla laitetakaan kuin Hämeessä!"
"Juuri niin!" näkyi toistenkin silmistä.
Keskitalo oivalsi asiain kallistuvan pahalle puolelle.
"Jo ne alkavat rakennella kivisiltoja joka paikassa", kiirehti hän. Sitten hän alkoi puhua Hemilän Oskarista, sillan rakentajasta, hänen laittamistaan navetoista, kaivoista ja silloista.
Keskitalo oli tänään kuin jousilla, koettaen pitää hyvää tuulta yllä joka taholla.
Mutta Uutela vilkaisi häneen tuon tuostakin syrjäsilmällä ja ajatteli omia ajatuksiaan.
* * * * *
Tieltä kuului kärryjen rätinää — siellä tuli muuan tuttava naapurikylän mies vastaan.
Se sai mielet vallan ilostumaan.
"Vai sille pitkälle matkalle nyt ollaan menossa", sanoi vastaantulija pysäyttäen hevosensa.
"Mikäs pitkä tämä on, pari tuntia asemalle!" viskasi Keskitalo.
"No no", nauroi toinen. "Ihmettelen minä sentään minkätähden te sinne maailman taakse viitsitte muuttaa."
"Minkäkö tähden?" nauroi Keskitalo. Hän osotteli vilkkaasti kädellään: "Kaksi tämmöistä vahvaa äijää täällä ja kaksi tuommoista turpeenpuskijaa tuolla — pieniksi ne käypi paikat meille Hämeessä!"
"No no", pani toinen. "On Hämeessä ennenkin eletty."
"On eletty, vaan kun me aijomme rikastua!" säväytti taas Keskitalo.
Kaikki rupesivat nauramaan.
"Ja mitäs puhutkaan! Tuo Uutela on laittanut jo kolme taloa — totta sen täytyy saada vielä neljäs laittaa, ja Hämeessä alkaa jo talot olla reilassa."
Se nosti ilon ilmoille.
"Niin niin", nauroi mies. — "No, onnea nyt vain ja menestystä!" Hän lähti ajamaan.
Mutta Keskitalo huusi vielä hänen jälkeensä:
"Pistä minulle vain preivi, kun alkaa sinunkin mielesi rikkautta tehdä — perässä sinä kuitenkin tulet!"
"Niin sitä pitää!" ajatteli Uutela. Hänen sielunsa alkoi taas nousta kapinaan Keskitaloa vastaan. Vaikka toiselta puolelta hän ei voinut olla ihmettelemättä miestä, joka noin johti, hallitsi ja piti alakuloisiksi pyrkiviä mieliä aisoissa.
"Mikäs siinä, oikeinhan se on — mutta miksikäs se ei sano minulle mitään, miksikäs se pitää minuakin aisoissa?"
* * * * *
He olivat viime taivalta kulkiessaan yhä hiljalleen nousseet. Nyt metsä loppui, tie kaartui ja heidän eteensä aukeni äkkiä pieni hämäläinen kylämaisema.
He pysähtyivät kaikin — ainoastaan karja jatkoi omin hotein hiljaista astuntaansa.
Kylä oli vanha tuttu, mutta se ei ollut koskaan näyttänyt niin kauniilta ja vakavan juhlalliselta kuin nyt.
Keskellä kierteli ruskeapintainen tie vainioiden ja mäentyppyräin lomitse, ikäänkuin luvanalaista kulkureittiä etsiskellen. Sen kahden puolen vilisi harmaat aidat. Niiden piirissä juoksivat möyheät, paksumultaiset sarat, mitkä pitkinä kaistoina aina metsänreunaan saakka, mitkä pieniltä kukkuloilta kaikkiin ilmansuuntiin hajautuen, toiset rehevinä ja orasvihreinä, toiset harmaankalpeina sänkileskinä, kolmannet mullanmuheina, auranviirut selässä ja syvät, väkevät ojat vielä lapion jäleltä kiiltäen. Kaikkia niitä hallitsi punaiset tai harmaat talot — metsänreunassa, maantien varrella, kunnailla vainioiden keskellä. Siellä täällä pellonmäillä joku yksinäinen mänty tai suuri kivi katajapensaiden ympäröimänä, vielä useammassa kohti harmaa lato tai punainen maneesi.
Kukaan ei puhunut, Keskitalokin näytti liikutetulta. Sanaa sanomatta lähdettiin hiljalleen lakeudelle laskeumaan.
Uutela ei voinut enää itseltään kieltää, että häntä vaivasi ikävä. Hän ei tiennyt itsekään mitä hän oikein ikävöi — se vain oli syntynyt tuon pitkän äänettömän silmäyksen aikana, joka käsitti aidat, sarat ja ojat, puut, kivet ja ladot, talot savuavine piippuineen tai hiljaa höyryävine riihineen, kokonaisen kyläkunnan elämän. Ja kun hän nyt, jäätyään aivan viimeiseksi, näki edessään mäkeä laskeutuvana pitkähkönä kulkueena lampaat ja lehmät ajajineen, kärryt istujineen ja perässä juoksevine hevosineen, niin hän ei voinut enää vastustaa hetken tunnetta.
"Tämä nyt merkillistä on", sanoi hän toisten luo tullessaan hiljaisen värähtävästi. "Niinkuin oltaisiin Abraham ja Lot, ja mentäisiin Kaanaanmaalle."
Keskitalon suupielet vetäytyivät makeaan hymyyn, että Uutelakin kerran käytti raamatun vertausta. Hän kääntyi Uutelaan päin:
"Ja molemmille kävi hyvin ja heidän joukolleen — niinkuin myös olivat miehet ja veljekset keskenänsä!"
Uutelan kielellä kirpelöi myrkyllinen sana tuon lopun vuoksi ja sen hurskaanimelän äänensävyn tähden, jolla se lausuttiin. Mutta hänen oma tunteensa oli siksi todellinen ja juhlallinen, että hän nieli harminsa eikä puhunut mitään.
Keskitalo sensijaan puhui sitä enemmän. Hän alkoi leveästi kertoilla millaista Savo on ja miltä siellä näyttää.
"Omiasi panet!" ajatteli Uutela harmistuneena. "En minä mitään semmoista nähnyt. — Vaikka kyllä minä sinun juttusi ymmärrän!"
Toisetkin kuuntelivat enää tuskin puolella korvalla — heidät oli vallannut sama tunne kuin Uutelan.
"Katsokaas kuinka pulskaa orasta!" — "Arvolaan on laitettu uusi lasikuisti! Pitääköhän ne siellä kesällä kukkasia?" Huudahduksia ja mietelmiä risteili. Kaikki tuntui niin kauniilta ja rakkaalta, ettei sen vertaista voi olla missään muualla.
Vasemmalle erkanevan kujatien portin kulmauksessa kasvoi suuri veräjäkuusi.
"Pidäs vähän!" huusi vanhin poika, heittäen sonnin ohjausnuoran Hannalle. Itse hän riensi kuusen luo ja kiersi poikamaisen vallattomasti molemmat käsivartensa sen ympärille. — Kädet eivät ylettyneet yhteen.
"Tules, Kalle!" huusi hän veljelleen. "Saammeko edes kahteen mieheen siitä selvää?"
Nuorempi veli juoksi iloisena avuksi.
Kahta täyttä sylystä he eivät kuitenkaan saaneet. Mutta he yhä mittailivat ja mittailivat, ikäänkuin vanhaa rosopintaista kuusta salaa syleillen — toisten hymysuin katsellessa.
"Sellaisia vaareja ei joka paikassa kasvakaan!" kehaisi Vihtori.
"Ei, kyllä on sentään kuusi komea veräjänpielessä!"
"Arvolan tallin takana on aivan samallainen!" huudahti Hanna, osottaen kädellään sinnepäin.
"Ja tuolla — näettekös? On Hämeessä sentään komeita kuusia!"
Ne kaikki piti nyt jättää.
Ja niiden takaa häämötti Uutelan vertauksen nostamana matkan raskaansalaperäinen, kohtalomainen tausta. Ainoastaan jumalanmiesten, kuninkaitten ja sankarien he olivat lukeneet astuneen tällaisia polkuja, ei koskaan talonpoikaisten ihmisten eikä tämmöisten asiain tähden.
He nyt astuivat — — —
(Pakolaiset.)