TOINEN OSAKE.

Opettavaista.

Maailman rakennus.

Maa, jolla me ihmiset asumme, ei ole kuin aivan vähäinen osa koko maailmasta, taikka kaikesta siitä, minkä Jumala luonut on. Yhdenlaisia palloja, kuin on meidän maamme, löytyy taivaan avaruudessa lukemattoman monta, joista useampikin on suurempi meidän maatamme. Selkeänä talvi-iltana keksii heitä silmämme summattoman paljouden, vaan kun ovat sangen etäällä maastamme, näyttää meistä, kuin ne vaan olisivat pienoisia, valkeita pilkkuja eli etäällä tuikkivia tulia. Tästä jo arvaamme näiden pallojen olevan hyvin suuria, sillä muuten emme semmoisen matkan päästä heitä ollenkaan näkisi. — Me sanomme heitä tähdiksi.

Kaikista tähdistä näyttää meille aurinko suurimmalta. Sen säteet ampuvat halki ilman meidän maatamme kohdin, halkaisevat ja lämmittävät sitä sekä vaikuttavat monenlaista hedelmällisyyttä sen pinnalla. Auringon jälkeen taas osoitaksen kaikista silmin keksittävistä tähdistä kuu meille suurinna. Tämä tähti valaisee myös säteillänsä maan palloa; vaan sen loiste ei ole niin kirkas ja raju, kuin auringon, eikä levitä mitään lämpimyyttä. Se suuri ja sinertävä ilma-ala, jota me sanomme taivaaksi, on juuri se ääretöin avaruus, jossa aurinko, kuu ja lukematointa tähteä asuupi. Kaikkia näitä tähtiä sanotaan myös maailman kappaleiksi, koska ne yhteensä tekevät koko maailman.

Aivan pieni siis on meidän maamme, jos vertaan sitä koko maailmaan. Aurinko yksinänsä on jo miljoonan ja neljä sataa tuhatta kertaa isompi maata. Se ei säteillänsä valaise ja lämmitä ainoastaan meidän maatamme vaan monta muutakin maailman kappaletta, jotka samoin kuin meidänkin maamme, kiertävät sen ympäritse. Tämmöistä aurinkoa kiertäviä maailman kappaleita taidamme useampia selvästi nähdä taivaalla; ja oppineet tähtien-tutkijat tietävät luvunlaskulta tarkkaan määrätä, kuinka kaukana kukin heistä on auringosta, kuinka pitkä matka heillä on kierrettävänä ja kuinka kauvan he sillä matkallansa viipyvät. Merkuurio, joka kaikista näistä on aurinkoa lähinnä, kiertää sen ympäri 88:ssa päivässä ja rientää puolen viidettä peninkulmaa sekunnissa, joka vaan on silmänräpäyksen aika. Meidän maamme joka on etempänä auringosta ja siis tekee pitemmän matkan, tarvitsee 365 päivää ja 6 tiimaa auringon ympäri kiertääksensä, mutta sillä aikaa on hän 333,000 peninkulmaa kulkenutkin, joka jo on hirmuinen väli. Tällä matkalla on kuu hänen alinomainen kumppalinsa ja seuraa häntä luopumatta. Se on meitä kaikista taivaan kappaleista lähinnä ja on kuitenkin meistä 35,000 peninkulman päässä! Kaikkein etempänä auringosta on näiden tähtien joukosta Neptuuno, joka matkallansa aurinkoa kiertäessä viipyy 218 meidän vuottamme. — Tykin kuula lentää nopeasti, vaan tarvitsisi kumminkin 25 vuotta ennättääkseen auringosta maahan, vaikka hän tavallista kyytiänsä kulkisi.

Niitä taivaan kappaleita, jotka niinkuin meidän maamme kiertävät aurinkoa ja saavat valonsa siitä, sanotaan yhteisellä nimellä kierto-tähdiksi. Että nämä ovat meidän maamme kaltaisia, että niissä myös vuoroilee vuoden ajat sekä yö ja päivä, ja että niissä samoin kuin meidänkin maassamme on maata ja vettä, se on varma; jonka tähden myös on luultava niissä löytyvän eläjiä. — Muut lukemattomat tähdet taivaalla näkyvät suurimmaksi osaksi olevan aurinkoja taikka semmoisia tähtiä, joilla on oma loistonsa ja jotka niinkuin meidän aurinkomme, valaisevat muita pimeitä taivaan kappaleita, Kaikkia näin itsestään loistavia tähtiä sanotaan kiintonaisiksi. Meidän aurinkomme on siis kanssa tämmöinen kiinto-tähti, mutta luultavasti muita suhteen sangen pieni. Sillä kuinka me voisimme näitä muita kiinto-tähtiä nähdä, jotka kuitenkin ovat verrattoman etempänä meistä, kuin meidän aurinkomme, jos eivät olisi sitä paljoa suuremmat?

Tätä kaikkea kun ajattelemme, niin emmehän taida olla maailman jaloa rakennusta ihmettelemättä emmekä ylistämättä sen voimaa ja viisautta, joka kaikki nämä ihmeet loi! —

Maasta ja sen asukkaista.

Puhellessamme maailman rakennuksesta tulimme jo havaitsemaan, että maa, jolla asumme, koko maailmaa suhteen on sangen pieni, vaikka sillä jo itsellään on kokoa kyllä. Mimmoinen taas maa muutoin on muodoltaan, sitä ei heti silmämme havaitse, me kun maan pintaa emme näe, kuin vähäisen alan vaan kerrallaan ja se meitä itsiämme on liian lähellä. Sen kuitenkin tiedämme, että kaikkea maailmassa kuvailee jotenkin tarkasti hänen varjonsa; ja kulia kappaleella esimerkiksi on ympyräinen varjo, se on itsekin tämän varjonsa muotoinen. Niin taitaa siis maankin muodon hänen omasta varjostaan arvata, ja mimmoinen hänen kuvansa on, semmoinen maa itsekin on muodoltaan. — Varmaan olette jonkun kerran kuulleet kuun pimenemisestä puhuttavan; kukaties olette semmoisen tapauksen jo itsekin havainneet. Kuussa nähdään silloin aina musta ympyröinen pimenne, joka tulee siitä, että maa aurinkoa kiertäessään sattuu sen ja kuun välille, jonka tähden hän pimeän varjonsa heittää kuun pinnalle, joko kokonaan eli vaan osaksi. Tästä nyt, että maan varjo kuussa näkyy ympyräisenä, tiedämme sen, että hän itse on ympyräinen taikka kerän kaltainen, jota todistaa moni muukin seikka varsin selvästi. Senpä tähden maan ympäri saattaakin kulkea ja sitä niinkuin kerää kierrellä. Jos esimerkiksi itää kohdin alkaisimme kulkea ja pitäisimme yhtä suuntaa yhä, niin viimein lännestä palaisimme siihen, kusta läksimme. Tätä matkaa ei kuitenkaan käy jalkasin tehdä, sillä sitä tulisi neljättä tuhatta peninkulmaa ja päälliseksi olisivat vedet, vuoret sekä muutkin vastukset esteenä; mutta laivalla on jo useinkin maan ympäri purjehdittu ja purjehditaan uudellensa yhä.

Vaikka maa muodoltaan näin nyt on ympyräinen, ei sen pinta kuitenkaan ole ihan tasainen. Siinä kohoaa siellä täällä vuoria ja kukkuloita, mutta korkeimmatkin heistä ovat maata suhteen niin vähäisiä, että sen päällä eivät tunnu enemmän, kuin pikkuinen hietajyväinen sylenpaksuisen pallon pinnalla; sillä maan paksuus on 1193 Suomen peninkulmaa. Tämä mahdotoin pallo kulkee samoin kuin muutkin kiertotähdet auringon ympäri ja tätä tehden on sillä kahtalainen liikunta. Pyörähtää muka pallin tavalla ympärinsä ja rientää yhtaikaa aurinkoa kiertäen edelleen. Ympärinsä pyörähtäminen tapahtuu lännestä itään 24 tunnissa, jota aikaa sanomme vuorokaudeksi, ja tämän vuoksi vaihettelee meillä valon ja pimeyden aika; sillä näin pyöriessään kääntää maa vuorottain molemmat puoliskonsa aurinkoa vasten ja hänestä pois taas. Maan lännestä itään pyörähtäminen tekee myös sen, että näyttää meistä, kuin aurinko ja kaikki taivaan tähdet kulkisivat toisin, taikka idästä läntehen. Ja koska maa liikkuu ja me hänen kanssa, niin on silmistämme myös, kuin aurinko kulkisi ja maa olisi alallaan yhdessä kohdin, samoin kuin soutajasta näyttää, kuin saaret ja niemet kulkisivat hänen ohitsensa, vaikka nämä paikkansa pitävät ja vene vaan liikkuupi.

Maa-pallon joka puolella asuu ihmisiä kussa vaan maata on, vaan tätä ei sen pinnalla ole, kuin kolmanneksi osaksi, kaikki muu on vettä. Tätä taas ei vaan jokiloissa ja järvissä ole, mutta maan ympärillä juoksee joka haaralla suuret valtameret, joissa vesi on suolaista. Isompia maita näiden vesien keskellä sanomme mantereiksi ja ja'amme heidät viiteen suureen eri osaan, jotka nimeltänsä ovat: Euroopa, Aasia, Afrikka, Amerikka ja Austraalia.

Näissä maan-osissa yhteensä elää noin 1000 miljoonaa ihmistä, jotka niinkuin tiedämme kaikki ovat yhdestä parikunnasta si'inneet. Myöhemmin on kuitenkin sekä ilman laatu ja elatuskeino että muutkin syyt heissä vaikuttanut monta muutosta, niin että asujamet maan eri tienoilla nyt paljonkin eroavat toisistaan. Ne, joilla on sama muoto ja luonnonlaatu sekä yhteinen kieli ja yhteiset lait ja tavat, luetaan yhteen kansaan kuuluvaksi, ja tämmöisiä kansoja on maanpinnalla lukemattoman monta, joita ei kaikkia vielä tunnetakaan. Kuitenkin on monta yhtäläisyyttä erityistenkin kansain välillä ja varsinkin niiden, jotka yhdessä maan-osassa asuvat. Euroopassa asuvilla kansoilla on useammalla valkea iho, suora, pitkäksi kasvava tukka, sievä, muodosta ulkoneva nenä ja mustat eli siniset silmät. Sitä vastaan on useammilla Afrikan ja Austraalian kansoilla musta, sametti-siliä iho eli karva, kähärä villainen tukka, leveä nenä ja paksut, punaiset huulet. Me sanomme näitä Neekeriläisiksi yhteisellä nimellä.

Aasian asukkaat taas ovat enimmiten iholtansa kellanruskiat ja Amerikan alkuperäiset asujamet vaskipunaiset. — Melkein kaikissa tienoin maata on täysikasvuisen ihmisen koko puolen kolmatta kyynärää eli vähäistä enemmän. Mutta hyvin pohjaisissa maissa, joissa talvea kestää pian kaiken vuotta, kitistyy ihmisen ruumis ja käypi kylmästä kokoon, niin että harvoin kasvaakaan kahta kyynärää korkeammaksi. Tämmöisiä ovat nykyiset Lappalaiset, mutta luultavasti olivat hekin ennen etelämpänä eläessänsä isompikasvuisia. — Siellä täällä tavataan mahdottoman isoja ihmisiä, jotka ko'oltansa ovat neljän kyynärän korkuisia ja vielä päällekin. Tämmöisiä sanotaan jättiläisiksi. Kuitenkaan ei kokonaista jättiläis-kansaa maailmassa missään löydy. Niin isoja ihmisiä ei kasva, kuin silloin tällöin sattumalta.

Maasta ja sen tuotteista.

Ilma kuin ei kaikissa tienoin maata ole yhtäläinen mutta muutamissa maissa on kaiken vuotta varsin vari, muutamissa kovin kylmä, toisissa taas pysyy kummankin vaiheella taikka lieto taikka lauhkea; niin ei maakaan yltänsä ole yhtä viljava. Kuitenkin on kullakin maakunnalla ne viljat ja aineet, jotka sen asukkaat toimeen tullakseen tarvitsevat. — Kaikkea, mitä maa asujillensa tarjoo ja tuopi, sanotaan yhteisellä nimellä maan tuotteiksi. Nämä taas ovat monenkin laatuisia, jonka tähden ne toisistaan eroittaakseemme kolmeen isompaan lahkoon ja'amme, joita sanomme luontokunniksi. Sitä myöten kuuluu nyt kaikki, mitä maalla elää ja on, toiseen taikka toiseen näistä luontokunnista, jotka nimeltänsä ovat: eläin-kunta, kasvain-kunta ja kivi- tahi kivennäis-kunta.

Ne maat, joita asuu sivistyneet kansat, tuovat runsaasti kaikenlaisia viljoja ja varsinkin elon-aineiksi sopivia kasvuja; sillä asujamet viljelevät maatansa kaikella ahkeruudella. Toiset tienoot taas ovat juuri näitä viljoja vajaalla, joko siksi, että maa ei laatuansa ole kasvavaista, eli siksi, että sitä asukkaat hoitavat huonosti. Mutta sen siaan ovat nämä tienoot semmoisilta tuotteilta rikkaita, joita luonto lainaa itsestään, niinkuin kaikenlaista metalli-ainetta, rakennuksiin käytettävää kiveä, suolaa, puuta, metsää ja muuta semmoista. Tämän tautta ovatkin asukkaat maan eri-tienoilla nähneet itselleen etuisaksi viedä oman maansa liialliset tuotteet muihin vieraisin maihin vaihettaakseen sieltä semmoisia aineita, joita he kotonansa kaipaavat, vaan joita näissä maissa on ylen kylläksi. Näin on alkuansa erityisten kansain kesken kaupankäynti syntynyt ja alettu kaikenlaista tavaraa maasta maahan kulettaa, joko vetämällä maitse, eli laivoilla meritse.

Myös on viisas Luoja niin säätänyt, että kukin maakunta tarjoo ne viljat ja elatus-aineet, jotka sen asukkaille ovat ilman ja luonnon laadun suhteen sopivimmat. Tuiki pohjaisissa maissa, niinkuin esimerkiksi Lapissa, kussa talvea kestää pitkältä, on ilmankin laatu kehno ja kasvamatoin. Tosin on sekä näistä tienoin sangen vari sen vähän aikansa, minkä sitä kestää ja on, ja maan viljat hyötyvät varsin välehen, mutta useimmiten panee heidät kylmyys ja halla ennenkuin täydeksi tuleutuvat. Kasvaimet siis eivät yksinänsä elättäisi asukkaita, vaan mitä heiltä tämän puolesta puuttuu, sen täyttää metsänkäynti ja kalastaminen; sillä vedet ovat täällä kalakkaita ja metsät riistalta rikkaita. Ahkera metsänkäynti pitää näillä Pohjanmailla myös ihmisen ruumiin alati viriänä ja riistan nahkaiset suojelevat sitä kovassa kylmässä. — Tavallista karjaa ei näillä tienoin hoideta, vaan sitä vastaan pidetään paljon poroja, joista on Lappalaisille sama hyöty, kuin on meille lehmistä, hevoisista ja muista kotieläimistä. Nämä porot, joita myös peuran nimellä elää väljällä metsässä, täyttävät hoitajansa kaikki tärkeimmät tarpeet, vaatimatta kuitenkaan suurta huolenpitoa. Sillä porot syövät parhaastaan jäkälää ja sammalta, ja tämän ruokansa kaivavat he talvellakin itse lumen alta kavioillansa. Naaras-puolet, joita eri-nimellä sanotaan vaatimiksi, lypsävät runsaan ja lihavan maidon, ja heidän lihansa on ruuaksi hyvänmakuista. Mutta poroa ei Lappalainen pidä vaan lehmänänsä; hän käyttää sitä hevoisenkin asemesta ajaakseen, johon työhön tämä eläin hyvästi soveltuukin: sillä hän on kestävä ja kulullensa joutuisa. Poro, näet, ei astu paljon milloinkaan, vaan juosta hölköttää pian kaiken matkansa, jota hän päivässä tekee aina puolen toista kymmentä peninkulmaa. Lapin reki taikka ahkio on näöltään kuin keskeltä katkenneen veneen keula. Tämä taas on joko avonainen eli etupäästä hylkeen nahalla katettu, jolloin sitä ei ahkioksi sanotakaan mutta eri-nimellä pulkaksi.

Tätä paitse on vielä poroista monta muutakin etua. Niiden nahkaisista valmistaa Lappalainen kaikki vaatteensa, niinkuin turkit, kengät ja muut monenlaiset peittehet. Heidän sarvistaan saadaan kaikenlaisia aseita ja koristuksia, heidän luista tehdään veitsiä, lusikoita ja neuloja. Suolista sitä vastaan ja suonista valmistetaan jänteitä ja köysiä, ja kavioista koverretaan pienempiä astioita ja kuppia. Niin on näillä Pohjan perillä tämä ainoa eläin asukkaiden kaikki hyvyys ja tavara.

Tuiki toisenlainen on sitä vastaan eteläisten kansain elanto. Joissa tienoin kesää kestääpi kauan ja ilma on lämmin ja vari, siellä on maakin viljava ja sen tuottamat hedelmät ovat mehukkaita ja viileitä. Myös on näissä maissa enemmän eläimiä, kuin muualla, ja nämä ovat isoja ja väeltään vahvoja, niin että kuuman ilman monia vaivoja jaksavat sietää ja kärsiä. Niinpä on Elehvantta tahi Elehva noin seitsemän kyynärän korkuinen, ja pituudelleen vielä isompi; mutta vaikka hän näin on ko'oltansa mainio, kulkee hän kuitenkin noin kymmenen peninkulmaa päivässä ja kantaa selässään kokonaiset tornit miehineen päivineen. — Joissa taas maa on hyvin kuiva ja kasvamatoin, ja matkaaja aukeita hietakankaita samotessaan vasta matkain päästä kuivettuvan lähteen tapaapi, niinkuin Arapiassa ja monessa muualla; siellä elää Luojan säännöstä Kameli. Tämä kummallinen eläin tulee aina 14 päivää toimeen juomatta ja rientää yhdeksän peninkulmaa päivässä kuumimmallakin helteellä, kantaen selässään noin 60 leiviskää.

Ylen kuumissa maissa ei kuitenkaan ihmiset ole niin voimakkaita ja työssään uutteroita, kuin jossa lämpö on kohtuullinen, sillä alituisessa lämpimässä raukeaa ja veltostuu heidän ruumiinsa. Mutta tämän vuoksi onkin heillä semmoiset maat asuttavina, että ne itsestään kasvavat kaikenlaista viljaa ja elon ainetta. Talvesta ei ollenkaan tiedetä; mutta luonto on täydessä elossaan alati. Metsä ei milloinkaan muuta muotoansa, vaan pysyy aina yhtä vihantana, keto kantaa kaiken vuotta kauniita kukkaisia, ja maa tuopi yhä uusia viljoja antaen sadon satonsa perähän. — Niin on kullakin maalla omat etunsa, oma luonto ja laatunsa.

Ajan luku muinaisina aikoina.

Se jokapäiväisessä elannossa niin useasti kysyttävä kalu, jota kelloksi sanomme, on nykyisinä aikoina usiammalla miehellä. Jopa monesti kantavat pienetkin pojat uuria lakkarissa. Mutta harvat heistä lienevät sitä mietiskelleet, milloin ja miten tämä kone on aikaan saatu ja keksitty. Uurimaakari se kellon tekee, sen nyt tietää jokainen; vaan onkos aina löytynyt uurin seppiä. Eipäs olekaan, peräti kaukaisina aikoina ei ajan kulua osattu määrätä muusta, kuin auringosta ja sen muuttuvasta tilasta taivaalla. Tämä seikka, että aurinko päivän pitkään näkyi yhä eri kohdalla taivasta ja siitä seuraava siimeiden vaihteleva pituus ja koko johdatti vähitellen tiima-lautojen tekohon. Tämmöisiä patsaan nenässä pidettäviä tiimamittaria pidetään siellä täällä maan seuduissa vieläkin. Kenties olette, nuoret lukiat, tämmöisen laitoksen jo itsekin nähneet ja tiedätte miten siihen nähden luku saadaan tiimain kulusta. Vaan jos tämäkin keino oli keksitty, niin ei siitä kuitenkaan apua ollut muuta kuin päivän aikana auringon paistaessa, yön seutuna ja pilvisellä säällä ei aikaa tämän avulla voitu kuitenkaan määrätä. Tietääkseen siis kaikin ajoin päivän kulun tarkoillensa, täytyi ihmisen miettiä semmoisen koneen mielessään, joka pysyi alinomaisessa yhdentasaisessa liikkeessä ja jollakin joko nähtävällä eli kuultavalla merkillä osoitteli ajan juoksua päiväkaudessa. Muutamat vanhan ajan kansat olivat jo aikaiseen tämäntapaisen koneen keksineet. Niin saivat kiinalaiset veden avulla tämmöisen rakennuksen aikoihin, ja tätä heidän keksimäänsä kellon laitosta sanotaankin sentähden vesi-uuriksi. Sitä varten tehtiin ympyräinen astia, jonka pohjaan jätettiin pieni pyöreä reikä, ja tämä asetettiin tyhjänä toiseen isompaan astiaan, joka oli vettä täynnänsä. Veden tästä alimaisesta astiasta juostessa toiseen pienempään siinä olevasta rei'ästä, painui tämä vähitellen aina alemmaksi ja sai sillä tavoin ajan kulun määrätyksi. Länsi-Aasiassa taas sanotaan Babylonilaisten puolestaan saman keinon keksineen. Heidän kauttansa teki vesi-uurit Perssialaisten Kyyros-nimisen kuninkaan aikana Vähässä Asiassa asuville Kreikkalaisille tutuksi ja sieltä sitte muullekin maailmalle. Niin lähetti aikakirjoja myöten vuonna 390 jälestä Kristuksen Itä-Kööttiläisten kuningas Teodorikki Burgundian kuninkaalle Gundobaldille semmoisen vesi-uurin lahjaksi, joka osoitti kuun ja auringon kulun. Arvattavasti lienee tekijä tähän vesi-uuriin laittanut varsinaiset pyörät, joita veden tipunta liikutteli. Yhtä laatua oli sekin kellon laitos, jonka Arapialainen hallitsija, mainio Harun al Raschid vuonna 809 lahjoitti Saksalaisten kuninkaalle Suurelle Kaarlolle. Tämä kello oli metallista tehty ja osoitti tiimain juoksua sillä tavalla, että sen alla seisovalle lautaiselle kunkin tiiman päästä niin monta pienoista rauta-kuulaa putosi, kuin tiimaa oli kulunut päivässä. Vaan ei sillä kaikki. Näiden kuulain tähän langetessa tuli pienistä kellon kupeessa löytyvistä ovista aina ihmisen kaltaisia puu-muodostuksia, jotka vuorokauden viimeissä hetkenä palasivat kelloon takasi, sulkien ovet jälestänsä. Tätä varten oli kelloon rakennettu veden avulla liikkuva pyörä, joka avasi ne ovet, joista niin miehet kuin kuulat tulivat näköisälle.

Kuitenkin oli nämä kellon laitokset vielä monen puutteen alasia. Kesän aikana näet lämpimästä joko väljenee eli kuivahtaa vesi ja talvella taas jäätyy se piankin. Senvuoksi käytettiinki jo muinaisina aikoina tämmöisiin rakennuksiin hienoa hiekkaa veden asemesta. Sillä tuiki kuivana ollen juoksi tämä helposti pienestäkin astian lävestä. Kaadettiin siis hiekka kahteen keskenänsä yhdistettyyn soikeapäiseen lasipulpakkoon, ja sen yläpuolisesta lasista alapuoliseen juostua, kumottiin koko näin laadittu hiekka-uuri toiselle päällensä. Mutta nämä uurit osoittivat ainoasti yhden tiiman juoksua ja olivat kunkin hetken päästä aina toiselle päällensä pystyyn pantavat. Semmoisia tiima-lasia nähdään tavallisesti vieläkin saarnastuolilla kirkoissamme. Vaan tämmöiset ajan mittarit olivat vielä kuitenkin vaellinaisia eivätkä semmoisinaan täyttäneet tarvista, jonka tähden vielä oli uusi keino ihmis-järjen keksittävä, ennenkuin ajan kulusta voitiin saada tarkka ja täydellinen tieto.

Nykyisten kellojen keksintä.

Vasta ikään puhuimme sanaisen niistä keinoista, joiden kautta ajan kulua muinaisina aikoina ko'ettiin määrätä, tosin olivat nämä kaikki vielä puutteellisia eivätkä semmoisina täyttäneet tarvista. Mutta niiden kautta kiihtynyt keinollisuus koki yhä uusia neuvoja mietiskellä kellojen parantamiseksi, ja niin keksittiin vihdoinki rattailla käyvät kellot, joihin ei hiekkaa, ei vettä eikä edes päivän paistetta tarvittu vaan joita piti liikkeessä alati vaikuttava, tasainen voima.

Tämä väsymätöin voima saatiin aikaan siten, että kellon laitokseen toimitettiin erityiset painot taikka luodit, jotka panivat kellossa löytyvät, toisiinsa koskevat rattaat liikkeelle. Tämmöisiä luoti-kelloja käytettiin jo ennen vuotta 1000 jälkeen Kristuksen, vaikka niiden ensimäistä keksijätä ei vieläkään tunneta. Mitä vanhimpia senlaatuisista kelloista on tiettävästi se, minkä vuoden 996 paikoilla teki Ranskalainen munkki Gerbert, joka sittemmin hallitsi paavina II:n Sylvesterin nimisenä. Nämä kellot osoittivat kuitenkin ainoasti viisareilla tiimain kulua, vaan eivät niiden määrää ilmoittaneet lyömällä. Tämä keino keksittiin vasta myöhemmin. Vuonna 1344 valmistettiin Paduan kaupungissa Italian maalla ensimäinen torni-kello sitä laatua, ja vuonna 1370 kutsutti Ranskan silloinen kuningas Saksan maalta mainion Heinrich von Wich-nimisen kelloinekijän joka valmisti Pariisin kaupungille ensimäisen isomman lyömä-kellon ja asetti sen kuninkaallisen palatsin tornihin. Saksan maalla taaskin oli tämmöinen kello tiettävästi ensiksi Augsburgin kaupungissa, jossa mainitaan semmoisesta noin vuoden 1364 paikoilla.

Sen puolesta oli kuitenkin vielä nämäkin kellot vaellinaisia, ett'eivät heilurin taikka pendelin puutteessa käyneet tarkasti. Tämän niin tarpeellisen koneen keksi Fiarensialainen luonnon tutkija Galilei (1564-1642), joka kirkossa heiluvaista kynttilä-ruunua katsellessansa tuli sen tajuntaan, että pendelin joka heilaus kestää yhtä kauan ja että sen pituus määrääpi sen, jos hän heiluu hitaammin eli joutuisammin. Tämmöinen heiluri asetettiin nyt sillä tavoin kelloonki, että siihen saatiin erityinen yhä tärisevä hakainen joka sitä alati piti liikkeessä.

Tuosta alettiin nyt kellojen rakennusta yhä siistiä ja sievennellä, kunne opittiin tekemään ko'olleen niin pieniä, että niitä voi kantaa lakkarissa. Tämmöisiä lakkari-kelloja valmisti ensiksi eräs Saksalainen, nimeltään Pietari Hele, Nyrenberg'in kaupungissa noin vuoden 1500 paikoilla. Ne olivat aluksi suuria ko'oltansa ja piammastaan munan muotoisia, jonka vuoksi heitä sanottiinki Nyrenbergin muniksi. Vähitellen alettiin heitä kuitenki tehdä aina sievempiä, kunneka meidän aikonamme saadaan jo pienoinen kello sopimahan sormuksen kantaanki.

Luonnon ihmeitä Islannin saarella.

Islanti on pohjimmainen Eurooppaan kuuluvista saarista ja kylmyytensä vuoksi tuskin puoleksikaan asuttu, sillä suurimman osan hänen alaansa peittää ikuinen lumi ja jää. Mutta juuri näillä poloisilla pohjan perillä havaitsee tarkka tutkia varsin merkillisiä luonnon ihmeitä.

Viljaa ei saarella kasva paljon ensinkään ja kaikki leiväksi tarvittava jauho on muualta tuotava. Samoin on ruohokasvaimetkin hyvin harvinaiset ja eräs sammallaatu on piammastaan asukasten ainoa elatusaine. Ennen vanhaan oli saari paljoa viljavampi, mutta viime-aikoina ei maaviljelys ole ollenkaan tahtonut menestyä. Tätä muutosta luullaan ajo-jäiden vaikuttamaksi, jotka vuosittain Tammikuussa tulevat itä-tuulen puhaltaessa Islannin ranteille, ilmoittaen lähestymisensä jyryllä ja paukkeella. Näistä täytyy nyt kaikki meren lahdet ja selät saaren seutuvilla ja usein koko merikin aina etäälle. Toisinaan tulee nämä jäät suurina, useinki 300 jalan korkuisina vuorina toisinaan taas pienempinä lohkareina, joiden paksuus aina kuitenkin on vähimmäksi puolentoista kyynärää, jos ei enempi. Jäävätkö nämä ajojäät nyt kauaksi sulamatta, tulee heidän kauttansa niin kova ja ankara pakkainen, että ihmiset sekä elävät ovat vilusta kuolla. Vaan jos äkkiä sulavat, niin hävittää siitä syntynyt tulva maat, rannikot avaralta, ja hevoiset, lampaat ja muut eläimet, jotka tulvanalaisilta laitumilta eivät saa ruokaansa, näkee nyt sääliksensä useinki vilusta väristen seisovan suurissa laumoissa ja hädissään pureksivan toisiansa, kunne voimattomuudesta viimeinki vaipuvat. Muutamain viikkoin perästä, tavallisesti Maaliskuussa, lähtevät ajojäät taaskin liikkeelle, yhtä hirveällä paukkeella ja jyrinällä kuin tullessaanki.

Ihmeellisenä vastakohtana maan pinnalla vallitsevalle kylmälle on sen sydämessä näillä tienoin raateleva tuli. Kovimman rajunsa osoittaa se saaren monissa tuli-vuorissa, joista erittäinki Hekla, vaikka hän ko'oltaan ei ole suuri, riehuvaisen raivonsa tautta on merkillinen. Hyväksi onneksi ei hän kuitenkaan kovin useasti näytä hirmuansa, vaan sitä kauhiampi on voimansa koska se kerran ilmoitaksen. Hänen tuleen syttyessä näyttää kuin seutuvilla olevat jäävuoretkin pyytäisivät tämän jalon ilmiön hirveyttä suurennella. Sillä vähää ennen, kuin Hekla alkaa tulta suihkuta, halkiavat ja särkyvät nämäkin aina kauhealla jyrinällä; jonka ohessa ilma käypi tuiki kylmäksi, vaikka sitä vastaan maan pinta tuntuu ihan kuumalta.

Näin ennustaiden ärjähtää jo Hekla itse hirveällä äänellä. Hänen sisuksestaan kuuluu kauhea ryske ja rytinä, jota seuraa eräitä kovempia paukauksia. Tämä hirmuinen jyry, joka kuuluu aina yhdeksän peninkulman päähän, ennustaa vaan uutta kauheutta; sillä kohta sen jälkeen leimahtaa tuli vuoren aukeasta kidasta. Sitä seuraa musta, sakea savu, josta salaman tapaisia valkeita ja suuria tulipalloja sinkoilee ylös taivaalle. Vuoren suusta lieskaavassa tulessa tanssii lukematoin paljous kaikenlaisia kiviä, joita tulen voima usein lennättää monen peninkulman päähän, ja siinä sivussa valuu vuoren kidasta tulinen, kiehuva koski, joka kanssaan kulettaa suuria kallion lohkareita. Vihdoin valahtaa vuoresta laava, joka on velliksi sulanutta kiveä ja samassa tupruaa tulen kanssa tuhkaa niin paksulta, että siitä useinki kirkas, valkoinen päivä monen peninkulman laajalta muuttuu pilkkoisen pimeäksi. Tämmöisen laavavirran maalle levetessä, jäähtyy ensiksi päällimäinen pintansa ja kovettuu kohvaiseksi kuoreksi, jonka alla virta valuu edellensä yhä. Näin syntyy sulan kiven jäähdyttyä suuria laava-luolia, joita sitte Islantilaiset käyttävät eläimille navetoiksi.

Yhdenlainen vuori on Katlegja. Se ei tosin tulta usein suihkuta, vaan sitä rajumpi on silloin riehunsa. Niin rajusi hän varsinki vuonna 1750 erinomattain julmasti. Syttymistään ennustava maantäräys halkaisi tienoilla olevat jäätunturit ja lennätti heistä lohkareita aina mereen asti. Mikä jälelle jäi, sen sulatti tulensa ja vaikutti rasittavia vesitulvia. — Intoonsa nousseen vuoren jyske ja jyry oli niin hirveä, että koko saaren pelättiin häviävän. Sitä paitse tärähteli maakin kauheasti. Itse vuori syyti suustaan oikeata raetta, jossa oli hietaa ja tuhkaa sisällä. Toisinaan taas lenti monen naulan painavia, kuumia kiviä sen kidasta taivaalle ja niiden seurassa lukemattomia ilmassa hajoavia tulipalloja. Tämä kaikki oli vielä kuitenki vähäistä. Mutta äkkiä leimahti nyt hirmuinen tuli-patsas vuoresta ja levitti semmoisen liekin, että näytti, kuin olisi koko taivas tuleen syttynyt. Ilmassa sähisi alinomaa kirkkaasti tuikkivia tulia ja niistä levisi semmoinen loiste, että keskellä yötä oli yhtä valoisa, kuin muulloin päiväsydämellä.

Ukosta kuussa.

Keskustelu.

Muutamana iltana istuivat Elsa ja Antti kotitupansa ikkunassa, haastellen niitä näitä keskenänsä. Virkkoi tuosta nyt pieni Antti sisärelleen Elsalle: "näetkö, Elsa, kuinka kauniisti kuu kumottaa taivaalla ja tuolta puiden lomasta aina pilkistelee tänne, juurikuin silmänsä etsisi meitä? — Lähtekäämme ulos, niin saamme häntä tarkemmin katsella!"

Siihen suostui Elsa mielellään, ja yhdessä menivät siitä nyt kuuta katsellakseen pihalle, jossa sanoi veljelleen Elsa: "hyvin kuu tänään näyttääkin suurelta ja kauniilta! Tiedätkö Antti, mikä olento eli kappale kuu oikeastaan ompi?"

Antti: "Enkä tiedä. — Miksi häntä itse arvelet?"

Elsa: "Ompahan muotonsa ikäänkuin ihmisen naama mun mielestäni."

Antti: "Minusta on hän pikemmin sen suuren juuston näköinen joka on tuolla äitimme aitassa."

Elsa: "Voi mitä haastelet! Etkös näe, että hänellä on silmät, nenä ja suu, niinkuin vanhalla ukolla ikänä?"

Antti: "Ja vieläpä partakin päälliseksi; — nyt sen vasta havaitsen! Niinkuin sanot, on hänellä toimastaanki ihmisen muoto ja pianpa kyllä on naamansa juuri semmoinen, kuin setämme Samulin."

Elsa: "Niinpä kyllä! kuu on muodoltansa vanha ukko, niinkuin Samulikin, mutta tiedätkös kenenkä setä kuu sitte on? Sehän olisi lysti tietääksemme! — No, tuossapa ikään tulee meidän vanha setämme, kysykäämme häneltä."

Lasten nain haastellessa oli vanha Samuli sattumalta lähestynyt heitä, ja kohta kysäsi Elsa: "näetkö, setä, ukko kuussa, kuinka toimessaan hän istuu tuolla tähtien joukossa?"

Setä: "Näen lapseni; tässä olen ikään häntä katsastanut."

Elsa: "No, eikös ole ihme, kuinka hän sinne on istumaan päässyt? Totta lie hän kauvan jo siellä istua kököttänyt, koska näyttää niin vanhalta ukolta. Vaan tiedätkö sanoa, kuka ja kenenkä setä hän on?"

Setä: "Kuu on jokaisen setä, ken siksi vaan tahtoo häntä omistella,"

Elsa: "Kuinka sanoitte, että kuu on jokaisen setä? miten se on mahdollista?"

Setä: "Totta puhuen ei kuu hyvät lapseni ole kenenkään setä eikä mikään ukko, niinkuin luulette."

Elsa: "No, ompaan sillä nenä, silmät ja suu ihan selvällensä, niinkuin teilläkin setäni."

Setä: "Vaikka vielä, mutta hänellä ei ole muuta ruumista, niinkuin hyvästi näette."

Elsa: "Niin on kyllä, ett'ei hänellä ruumista ole, eikä hänestä sitte lienekään ukoksi! Vaan mikäs kummitus hän sitte on, koska hänellä kuitenkin on muoto, kuin ihmisellä?"

Setä: "Hän on ilman avaruudessa vierevä taivaan kappale, niinkuin meidän maamme ja muut lukemattomat tähdet taivaalla."

Elsa: "No, jos niin on, miksi hänellä on ihmisen silmät, joita ei ole toisilla tähdillä?"

Setä: "Ne pimenteet kuussa, jotka näyttävät meistä ikään kuin ihmisen muodolta, eivät ole muuta kuin suurempia syväyksiä ylhäisempäin paikkain välillä, kenties yhdenlaisia, kuin maalta löytyvät laaksot, notkot ja alangot. Sillä kuu, niinkuin muutkin taivaan kappaleet, on suuri, ympyräinen pallo; mutta samoin kuin maa ei hänkään pinnaltansa ole aivan sileä ja tasainen, vaan kuussa niinkuin meilläkin vaihtelee vuoret, laaksot ja lakeudet."

Antti: "Mikäs mainio voima näin mahtavan pallon ensin sai ilman avaruuteen heitetyksi?"

Setä: "Sama väkevä ja voimakas käsi, joka auringon, maan ja kaikki taivaan tähdet asetti ylhäisille aloillensa ja samassa määräsi, mitä rataa heidän kunkin oli kulettava, nimittäin: Herra, kaiken löytyvän Luoja."

Elsa: "Ah, kuinka Hän siis lienee jalo ja voimallinen."

Setä: "Jumala on kaikessa jaloutta jalompi ja kaikkea voimaa väkevämpi, niin ett'ei ihmis-järki taida täydelleen käsittää Hänen töitänsä."

Antti: "Ja koskas Luojan käsi kuun tuonne ylhäälle kiidätti?"

Setä: "Alussa aikojen kohta jälkeen maan luomisen kertoo Pyhä Raamattu."

Elsa: "Mistäs aineesta hänen Jumala ensinnä sai?"

Setä: "Jumala, hyvät lapseni saapi, ja tekee, minkä Hän tahtoo, tyhjästä. Ettekös ole lukeneet Raamatussa, että maailma on Jumalan sanalla valmistettu ja että kaikki, mitkä näemme, ovat tyhjästä tehtyjä?" (Hebr. 11: 3).

Antti: "Mistäs syystä kuu vuorotellen nousee ja alenee taivaalla?"

Setä: "Uskollisen toverin tavalla seuraa hän alati maatamme kiertäen sitä vähää vaille 13 kertaa vuodessa, ja kullakin semmoisella matkalla viipyy hän 27 päivää ja 8 tuntia, jota aikaa sanotaan kuukaudeksi."

Elsa: "Onkos kuussa minkäänlaisia asukkaita?"

Setä: "Sitä on vaikea tarkoilleen määrätä. Uskottava on kuitenkin, sielläkin löytyvän jonkunlaisia eläjiä, Vaikka luultavasti ovat eriluontoisia, kuin maalla asuvaiset, koska tähtien tutkijat eivät sano kuussa ilmaa ei vettä löytyvän."

Elsa: "Ah, jospa kuitenkin voisi kuussa käydä sen ihmeitä katsomassa!"

Setä: "Se on mahdotointa! Kaikki, mikä maahan kuuluu, on siihen myös sidottuna. Etkös havainnut äsken, kun veljesi toverineen heitteli koppia, kuinka koppi viskattaissa kiipesi ylhäälle, mutta aina taaskin lankesi maahan? Niin palaavat kaikki maan pinnasta eroitetut kappaleet siihen tasasi, sillä maalla on erinäinen voima, joka vetää lähellä löytyvät olennot tykönsä."

Elsa: "Entä jos ihmisellä olisi siivet, tottahan sitten voisimme kuuhunki kohota?"

Setä: "Eipä kumminkaan. Maan ympärillä on, niinkuin tiedätte, ilmaa monen peninkulman paksulta ja tätä ilma-määrää ulomma ei voi mikään maasta loitota. Koska nyt linnutkin ovat maahan kuuluvia, täytyy heidän jäädä tämän piirin sisälle. Tosin saattaa monikin heistä lentää hyvinkin korkealle, vaan ei kuitenkaan etemmälle, kuin maallista ilmaa kestää ja on; viimein täytyy heidän kumminkin maahan laskeutua."

Antti: "Mistä kuu saapi kauniin, kirkkaan valonsa?"

Setä: "Kuulla ei itsellään ole valoa, vaan se tulee hänelle auringon säteistä, jotka ensinnä sen pintaan paistavat ja siitä heijastavat meidän maahamme, samoin kuin päivän säteet taitaa peilin lasiin satuttaa ja siitä sitte toiseen, varjossa olevaan paikkaan johdatella."

Antti: "Mutta kuu ei aina ole yhdenlainen, vaan muuttaa muotonsa; mikä tähän on syynä?"

Setä: "Se että aurinko vaan puoleksi aina valaise häntä. Koska siis kuu määrätyllä matkallansa sattuu samalle puolelle kuin aurinko, taikka maan ja auringon välille, niin emme voi nähdä hänen valaistua puoltansa, joka on aurinkoon päin. Toista pimeätä puolta, joka on meitä kohdin, ei taas silmämme eroita, ja siksi emme koko kuuta silloin tiedä olevan. Tähän aikaan sanotaan kuuta syntyväksi. Vaan koska siitä taas kuu kulkiessaan siirtyy vähän syrjemmä, alkaa hänen valaistu kylkensä meille vähitellen länsi-taivaalla näkyä, kunne hän matkallansa tulee iltaan toiselle puolelle aurinkoa vasta-päin, jolloin häntä sanotaan täysikuuksi, sillä nyt on koko hänen valaistu puolensa maata kohdin ja näkyy meille täydellisesti. Siitä alkaa taas valaistu kylkensä vähitellen kääntyä maasta pois, kunne kuu jälleen joutuu maan ja auringon välille ja hän meille on näkymätöin."

Antti: "Kulkeeko kuu aina yhtäänne päin."

Setä: "Kuu kulkee aina itää kohdin taikka vasemmalta kädeltä oikealle, tosin näyttää meistä, kuin kulkisi hän idästä länteen, vaan tämä ulko-näkyinen liikunta syntyy siitä, että maa itse on liikkeessä."

Antti: "Onkoon pitkältä kuuhun täältä meidän luotamme?"

Setä: "Luetaan sinne noin 36 tuhatta peninkulmaa, joka kuitenkaan ei sen matkan suhteen ole suuri, mikä täältä on aurinkoon ja muihin taivaan tähtihin."

Antti: "Vieläkö setä muuta tietäisi kuusta tarinoita?"

Setä: "Tietäisin kenties jotakuta vieläkin, niinkuin kuun pimenemisestä ja muusta semmoisesta, vaan jääköönhän kuu tällä kertaa jo alallensa."

Antti ja Elsa: "Niinpä jää hyvästi nyt ukkonen kuussa! Ehkä toiste vielä joskus yhteen yhdymme."

Androklon leijona.

Rooman muinoin voimakas kansa, joka jalon väkensä kautta kerran oli lukematointa vierasta kansaa valloittanut ja heitä tahtonsa jälkeen hallitsi, oli vähitellen itse turmeltunut suvustansa ja alullisesta luonnostaan luopunut. Heiltä on kadonnut se vahva miehuuden henki, jonka nojassa koko heidän suuri ja mainio voimansa oli, ja ennen vapaudestaan niin arkoja Roomalaisia piti nyt itsevaltaiset, monestikin mielettömät keisarit kovassa, ihmisluontoa alentavassa orjuudessa. Vähän suretti enää epäsukuisia Rooman asukkaita mikään muu, kunhan vaan hallitsijansa huolesta saivat vaivatta ja helposti jokapäiväisen elatuksensa ja heillä alati vaan oli uusia huvituksia tarjona. Erittäinkin rakastivat he semmoisia väen koetuksia, joissa taikka miehet miehiä vastaan tappeli, taikka taas orjat eli pahantekijät pakoitettiin sotimaan hirmuisten metsä-eläinten kanssa. Sitä vasten oli heillä erityinen tappelukenttä eli teaatteri, sirkus nimeltänsä. Tämä oli suuri ja komea, soikeanpyöreä rakennus, jonka ympärillä kohosi istuimia useammassa rivissä perätysten, niin että siihen yhteensä mahtui aina neljättä sataa tuhatta henkeä. Mutta itseänsä tappelukenttää kaarti joka kulmalta korkea rautainen aita, ett'ei katselijoille olisi haittaa ja pelkoa siinä telmävistä pedoista.

Niin oli kerrankin Roomalaiset keräytyneet tämmöistä huvitustappelua katsastamaan, jossa pahantekijäin ja syynalaisten täytyi metsäpetojen kanssa taistella. Näitä julmia eläimiä oli tätä varten hankittu suuri joukko; mutta kaikkein hirmuinen heistä oli kuitenkin eräs leijona, jonka mahdotoin koko, lainehtiva harja ja julma ärjyntä yhdellä aikaa sekä kauhistutti että ihmestytti näkijöitä. Nyt laskettiin muudan mies taistelukentälle. Häntä vastaan karkasi kohta leijona yhdessä hyppäämässä, mutta luokse tultuaan pysähtyi hän äkkiä, kävi kesyksi ihan ja läheni miestä niinkuin ystäväänsä. Mies tuskin hirvesi katsoa eteensä, odotti vaan kuolemataan, mutta leijona ei vahingoittanut häntä, heilutti vaan häntäänsä niinkuin koira, joka hyväellen tervehtii isäntäänsä, ja nuoli hänen käsiä ja jalkojansa. Keksittyään tämän tointui mies vähitellen peloistansa ja alkoi tarkemmin katsastaa leijonata. Sen tunsikin tuosta ja alkoi puolestaan nyt ilolla häntä hyväellä. Tämän soi leijona mielellään ja näytti ikäänkuin iloitsevan, että hänet viimeinkin oli tunnettu.

Tämä outo ja erinomainen tapaus ihmestytti kaikkia katselijoita. Kokountunut kansa taputti käsiänsä osoittaakseen suosiollista mieltänsä, ja keisari Kaligula, joka itse sattui olemaan läsnä, käsketti leijonalta säilyneen miehen luoksensa, kysyen häneltä, ken hän oli ja millä ihmeellä hän leijonan vihan oli masentanut.

"Orja olen ja Androklo on nimeni," vastasi mies. "Isäntääni olin seurannut Afrikkaan, jota hän maaherrana hallitsi; vaan kun minua siellä alkoi tavattomalla kovuudella kohdella, niin luovuin vihdoinkin hänestä ja karkasin. Koska kuitenkin koko maakunta oli isännälleni kuuliainen, en uskaltanut likitienoilla missään viipyä, vaan pakenin isäntäni vihaa välttääkseni Liipyan erämaihin, jossa päätin jotenkin itse päättää päiväni, ell'en siellä voisi elatustani saada ja säilyttää vaivaista henkeäni. Keskellä aukeiden hietakankaiden keksinkin aution tuvan, johon polttavaa päivän paistetta pakenin. Mutta tuskin olin päässytkin tähän, kun suojapaikkaani lähestyi sama leijona, jonka ystävyys minua kohtaan teitä on ihmestyttänyt. Luola, jossa piileskelin, oli hänen asuntonsa ja hän lähestyi sitä valittavalla huudolla. Tästä arvasin, että hän oli kipeä eli haavoitettu, mutta pelosta pistäydyin minä luolan perimäiseen pohjukkaan, ett'ei hän minua keksisi, ja kädet, polveni vapisivat. Kohta kuitenkin keksi minut leijona piilostani, tuli luokseni ikään kuin anoakseen apua ja nosti mun syliini käpälänsä. Tähän näet oli orjantappurasta tarttunut piikki, jonka nyt varovasti sain otetuksi; ja kun leijona ei siitä vihastunut, puristelin vielä haavan ympärystä, että märkä sai vuotaa pois, puhdistin sitte haavan, kuten parhaite voin ja käärin vaatetta sen ympärille. Siitä lienee leijona tuntenut kivussaan huojennuksen, sillä rauhassa laskeutui hän maahan ja nukkui siihen, jättäen minun syliini kipeän käpälänsä. — Aina siitä päivästä asuimmekin yksissä sitte, eläen yhdessä majassa ja yksillä ruu'illa. Leijona kävi metsällä uutteraan ja toi kotiin tullessaan osan aina mullekin saaliistansa. Sen lihan kuivatin nyt auringon paisteessa, kun ei muuta kypsytys-neuvoa ollut, ja nain sain kauvan aikaa eläneeksi. Mutta viimein kävi tämmöinen elanto kuitenkin ikäväksi, ja leijonan muutamasti metällä ollen, luovuin luolastani ja sain taas autoja maita samoamaan. Kauvan en kuitenkaan saanut näin vapaana kuleksia; sillä jo kolmantena päivänä tavoitti minut sotamies-joukko, josta muudan tunsi minut karanneeksi orjaksi. Kohta sain taas kahleet kaulaani, ja minut saatettiin laivalla tänne, jossa tulin entisen isäntäni valtaan. Tämä tuomitsi minut kuolemaan, koska hänen luotaan olin karannut, ja niin tulin tänään tälle taistelukentälle, jossa jo viimeistä hetkeäni odottelin. — Luultavasti on leijona kohta erottuamme joutunut vankeuteen, ja koska nyt taas tapasi minut, tahtoi hän kostaa entistä hyvää tekoani ja jätti minut henkihin."

Tämä orjan kertomus tuli vähässä aikaa yltänsä tutuksi, ja kokountunut kansa vaati julkisella huudolla Androklolle vapautta ja pelastusta kuolemasta. Nämä suotiinkin hänelle, ja päälliseksi sai hän leijonan lahjaksi. Sen kanssa kulki Androklo sitte Rooman kaupungin katuja, kuni ainakin toverinsa seurassa. Kansa heitti hänelle sivuitse kulkiessa aina jonkun rahaisen ja hyvitti leijonankin mieltä kukilla ja kaikenlaisilla koristuksilla, joita hän suuresti näytti rakastavan. Ja missä liikkuikin Androklo ja hänen leijonansa, juoksi tämä puhe suusta suuhun kansassa: "tuossa kulkee se leijona, joka ihmistä hoiti ja kohteli ystävän tavalla, tuossa se mies, joka kerran leijonan paransi!"

Suomen Sisiliskot ja Käärmehet.