KAIHO.
Laakso tää on ahdas, pieni, usvat kolkot painostaa. Pois jos johtaa voisin tieni, minne mieli kaihoaa! Kunnaat kukkii lounaan mailla, ikikevään siellä nään: Saisin liitää linnun lailla yli vuorten etelään!
Sulosoinnut, täyttäin tienot, taivaanrauhaa rintaan luo; yli kenttäin leyhkät lienot tuoksuin balsamia tuo. Kultaheelmäin loistoon kiehtää tummat viidat lehviään; mieltä kirjokukat viehtää, joit' ei talvi riistäkään.
Mitkä ihmeet silmää kohtaa säihkeess' ikiauringon! Miten vuoret väikkyin hohtaa, miten lauha ilma on! — Oi, mua estää virran hyrskyt, jotka pauhaa kuohupäin; välillämme kohoo tyrskyt, sydänparkaa säikyttäin.
Venho vaappuu, tullen tuolta, soutajaa en nähdä voi. Purteen hyppää ilman huolta! Henget sitä haltioi. Usko, tohdi, — sillä, tiedä, onni ei tuo takeitaan; sinut ihme vain voi viedä ihanuuteen ihmemaan.