PROMETHEUS.
Sa taivaas verhoo, Zeus, utu-usvihin ja voimaasi lapsekkaana, kuin poika ohdakistoon, koe tammihin ja kallioihin! Kas, yhä vaan mun maani on vankkumatta ja majani, jot' et sä kattanut, ja lieteni, min loimotus sun kateeks käy.
En auringon alla tunne kurjempaa, kuin te, jumalat! Elannon surkean suo uhrisauhut ja rukoukset jumaluudellenne, ja nälkä teidän ois, jos lapset ja kerjurit ei houkkina toivois vielä.
Kun lasna maailmaa ma katsoin ymmällä pää, niin eksynyt silmäni kääntyi päin päivää, kuin ois ylhäällä siellä muka korva, mi itkuni kuulee, ois sydän, kuin mun, mi ahdistettua säälii.
Ken mua auttoi titaanein väkivaltaa vastaan? Ken mun pelasti kourista kuolon ja orjuuden? Sä itse sait tän kaiken aikaan, pyhä, hehkuva sydän, ja nuorna, hartain innoin sä pilvein Uinujaa hänen pettämänään kiitit!
Sua kunnioittaisin? Miksi? Sa huojensitko koskaan vaivoja sortuneen? Sä lievensitkö koskaan tuskia itkeneen? Minust' eikö karkaissut miestä kaikkivaltias aika ja kohtalo ikuinen, — mun herrani, Zeus, ja sun!
Luulit ehkä mun korpeen pakenevan, vihaavan elämää, kun eivät kaikki nuoruusunelmat täyttyneet!
Täss' istun, kuvani mukaan ma ihmiset muovaan: suvun valtavan synty, prometheolaisen, mi on kärsivä, itkevä, on nauttiva, riemuitseva ja halveksiva sua, kuin minä!
FRIEDRICH VON SCHILLER.
KELLO-LAULU.
Vivos voco. Mortuos plango. Fulgura frango.
Syvään muurattu on maahan kellonkaava torvineen. Valutyöhön joutukaahan! Joka mies nyt paikalleen! Toimeen hikipäin kaikki käsikkäin: Tulos palkitsevi vaivas, siunauksen suokoon taivas!
Kun alamme nyt oivaa työtä, on sanat vakaat paikallaan; kun kelpo lause työss' on myötä, niin toimet sujuu sukkelaan. Myös harkitkaamme arvioiden, mit' aikaan heikot voimat saa; mies veltto, työtään hutiloiden, ei tiedä, mitä valmistaa. Juur ihmisälyltäs sa vaadit, ett' ensin kuvaat mielessäs ja selvät suunnitelmat laadit, kun toimiin työn käyt käsilläs.
Puita pesään, kuusipuuta, kuivaa, jota liekki syö! Kohentakaa uunin suuta, — hei, jo lieska hormiin lyö! Vaski sulaa on! Tinaa joukkohon! Niinpä saadaan pronssi oiva, syntyy meille kello soiva.
Kun kyky, luottain tulen voimaan, maan alla kellon valmistaa, niin kirkon tornista se soimaan käy tekijäinsä kunniaa. Sen ääni kautta aikain kauan soi kaikuin korviin ihmisten, se murheet lientää luona hau'an ja yhtyy kuoroon hartaiden. Se katsoo ihmislapseen lietoon; ja vaiheet päiväin kerkeäin tuo juhlallisna kansan tietoon sen malmi, mieltä ylentäin.
Kuplat kuohuu taikinassa, aine suli kauttaaltaan! Lipeää nyt saakoon massa, niin se juoksee solkenaan. Puhdas, vaahdoton seos olkohon: Saadaan puhdas sointu malmiin, heleys ääneen kellon valmiin.
Kas, riemuisasti pikku lasta sen juhlasoitto tervehtii, kun elontietään alkain vasta, hän kehdossansa uneksii; niin synkeät kuin kirkkaat päivät ne vielä aikain kohtuun jäivät; nyt äidinrinnan hellä lempi on lapsen armas aamuhempi. — Mut vuodet vierii nopeaan! Pois poika viskaa tyttöin vauvan ja syöksyy eloon huimimpaan, hän kiertää maailmaa kanssa sauvan, on outo kotiin tullessaan. Nyt armain ilmein, viehäkkeessään, kuin taivaan-kuvan ihanan. ja rusoposkin kainoin, eessään hän näkee immen seisovan. Hän punehtuu, kun neidon kohtaa, ja hymy hänet hehkuun luo; kauniimmat ruusut, jotka hohtaa, hän lemmitylleen rintaan tuo. Oi, sulo toiveet, kaihot vienot ens lemmen kulta-aikojen! Ne aukee silmiin, taivaan-tienot, jää sydän hurmaan autuuden; oi, kestäis aina tämä taika, tää armas nuoruuslemmen aika!
Torvet hohkaa putkijohteen! Pistän puikon metalliin; jos se nyt saa lasihohteen, valutyö voi alkaa niin. Pojat, sukkelaan kokein tutkimaan, miten hauras norjaan juontui, kuinka seoksemme luontui?
Näet missä vahva hentoon ryhtyy, miss' ankaruus ja lempeys yhtyy, Saat hyvän soinnun syntymään. Niin tutki, kun teet liittovalas, taipuuko mieleen mielialas! Katumus syöpyy pettyvään. Myrtti kaino kiehkuroiden väikkyy päässä morsion, kirkonkellot kutsuu soiden vihkijuhlan loistohon. Oi, tän juhlan riemuun kätkee nuoruusajan toukokuu! Seppel kuihtuu, huntu ratkee, armaat unet unhottuu. Pois kiihko jo jää, mut lempi on luottava; kukan painuvi pää, se on heelmää tuottava. Käy toimihin mies, elon taistohon töytää, hän työalan löytää; hän rehkii ja raataa, alas estehet kaataa, hän puuhaa ja puhkuu, hän onnea uhkuu. Pian tulvivi anteja, kertyen hiljaa, ja aitat ne täyttyvät runsasta viljaa. Mut perhettä karttuu, ja kartano varttuu. Kodin ohjat on vaimon, on emännän aimon, ja lasten äidin; hän on holhooja perheen ja estäjä erheen. Hän tyttöjä neuvoo ja poikia ohjaa; hän liikkuu ja häärää ja askaret määrää, tuo voittoakin käsin järjestävin. Hän paisuvin aartein jo kaappinsa täyttää, hän rukkia hyrrää ja sukkulaa käyttää, ja kiiltävän kirstunsa taltehen saa viti-villaa ja puhtainta palttinaa, luo kaikkehen lämmön ja väikkeen ja valon ja on valvoja talon.
Isä kartanoportailtaan ilomielin maitansa katsoo, arvaa uljasta onneaan, kuulee kilkkuvat karjankellot, näkee niityt ja notkuvat pellot, aitat täydet ja ahdetut luuhat, näkee riihellä puintipuuhat. Kerskuin hän naurahtaa: vahva kuin vankka maa ja iskuilta kohtalon turvattu talo on! Mut onni, mi hymyy viittoili, ei solmijaks ole liittoin, ja äkkiä turma saa.
Valantaan nyt käydä saamme, murtopinnan tiiviiks nään. Hurskain mielin huokaiskaamme nyt, kun sulut päästetään. Tulppa auki lyö! Herran huomaan työ! Syöksyy kantakaareen kaavan kuuma virta lailla laavan.
On tuli onneks ihmisen, kun vaalit sitä valliten, ja mitä luo se muovaillen, saa aikaan taivaanvoima sen; mut voima tuo on hirmuinen, kun kahlehensa katkaisten jo omaa tietään kulkemaan käy luonnontytär irrallaan. Voi sua, jos se hurjin paloin, kasvain, vyöryin valtoinaan, kautta kaupunkein ja taloin raivoo, riehuu vimmoissaan! Ihmisneron luoma jaloin sortuu roihuun kamalaan! Pilvi musta maahan sataa virvoitusta; leimaus silloin jyrähtäin iskee päin. Kuulkaa häivytystä, hoi! Kellot soi! Illan suu ruskottuu; niin ei hohda päivän koi! Tupruu sauhu! Valtaa kauhu kaupungin. — Tuli puhkee paloon roimaan, yli kattoin karkeloimaan liekit lentää, päästen voimaan. Roviona roihu riehuu, räystäät ryskää, kuumuus kiehuu, pylväät suistuu, palkit murtuu, Lapset parkuu, äidit turtuu, koirat vinkuu, huudot rinkuu. Kesken kauhuin käydään työhön, päivän kirkkaus hohtaa yöhön; kautta ketjuin, käsin vankoin jonot sankoin kiirein kulkee; vuolahasti vesi suihkuu kattoon asti. Saapuu myrsky, raivoisasti yhtyin liekkein pauhinaan. Hei, ne sinkuu liehuissaan varastoiden kuiviin orsiin, tarttuu pehkuihin ja korsiin, kuivat sälyt kaikki löytää, ja nyt telmii, kuin ne maan raastaa tahtois juuriltaan; kohti taivaankantta töytää hurjapäät! Turhaks näät taistos luonnonvoimaa vastaan, väistää voit sa ainoastaan, alistut, kun hukkuu työs.
Tyhjiks jäi paikat palon; myrskyyn lentää tuhka talon. Kaaret törröttää ja mustat torvi-tynkät; katsoo taivaan pilvet synkät huoneisiin.
Sortui lies! Raunioihin kylmiin noihin vielä kerran katsoo mies. — Niin tyynnä tarttuu matkasauvaan. Vaikk' kohtas isku kohtalon, jäi vielä sulo lohtu toki: kun rakkaitaan hän koota koki, kas, tallellahan kaikki on!
Alas virtas! — vaski riittää, — kaava tuli täytehen! Tokko tekijöitään kiittää työ, kun tuomme esiin sen? Ehkei luontunut? Jos lie haljennut? Oi, kenties, kun toivo hymyy, edessä jo turma lymyy.
Maan poveen, kätköön pyhän mullan, uskomme työmme tuottehen; niin maamies kylvää siemenen ja luottaa nousuun viljakullan, kun aika tulee täytehen. Myös kallihimmat siemenetki peitämme murhein poveen maan ja toivomme, ett' tulee hetki, kun käy ne eloon ihanaan.
Tornista kirkon verkkaan vain soi kuolinkellot, kumahtain. Surusoitto seuraa haudan pieleen, matkalaista saattain viime tielleen.
Oi, jo puolisosi rakkaan, oi, jo uhrautuvan äidin tumma Tuonen ruhtinas tempas, mies, sun rinnoiltas, luota lasten hentoisten, joita kantoi hellien, joita hellään vaali innoin, imettäin ne äidinrinnoin. Oi, nyt perheen siteet sulta laukes, iäks katketen; kodin onni, äiti kulta muutti maille varjojen; poiss' on kodin hellä käsi, silmä, joka valvoi öin; orpoja ja itseäsi vieras hoitaa lemmetöin.
Kunnes kello jäähtyy siinä, raskas työ nyt seiskohon. Pojat, joit'ei mikään kiinnä, vapaat niinkuin linnut on. Tähtein tuikintaan ollaan jouten vaan, kunnes iltakuoro haipuu; mestari vain huoliin vaipuu.
Metsätöiltään miesi palaa reippain mielin illan suussa, kodin lämpimille halaa. Lampaat määkyin kotiin kulkee, ammuu karja kiiltokarva, käyräsarvi; kellot kilkkaa, kun ne tulee perävilkkaa. Lyhdekuormaa ruuna kiskoo; kiertäin vyhteen, poika viskoo yli lyhteen kukkasvyön. Tanssihin käy nuori kansa jälkeen työn. Tiet ja torit tyhjenevät; hauskan lieden luokse kertyy perhekunnat; kirskuin kiinni portit kaupungin jo pannaan. Hämy synkkä maahan lankee; vaan ei pelkoon meitä saata varjot yön; rauhanmies voi tyynnä maata: — laki valvoo, poistain pahantyön.
Kallis oikeus, kaikkein suoja, taivaantytär, onnen tuoja, kevein pakoin sidot vapaan; perustan loit kaupungeille, johdit yhteistoimen teille metsäläiset ihmistapaan, yhteen liitit höllät ohjat, annoit siveystajun pohjat, kallihimman tunteen toit, lemmen isänmaahan loit!
Sadat käsivarret käkee yhteistyöhön rattoisaan; liikkeist' innokkaista näkee voiman, tahdon tarmokkaan. Mestari ja sälli kanssa tietää vapaan työnsä lait; kukin mies on paikallansa, herjaaja se olkoon vait. Työssä sun on kunnias! Vaivannähnyt palkan kantaa: Arvon saakoon ruhtinas, meille arvon työmme antaa.
Rakas rauha, sulo sopu, jäämään jääkää kaupunkiimme hiljaiseen! Älköön koskaan päivä nousko, jolloin sodan julmat joukot tyyntä laaksoamme raastaa, jolloin taivas, jota vieno rusko illoin seijastaa, kaupunkein ja kyläin hurjaa palon lieskaa heijastaa!
Muotin nyt me murtaa voimme, rikki sen jo lyödä saa; kohtasilmin ihannoimme kuvaa sopusuhtaisaa. Käykää vasaraan, kuori pois nyt vaan! Olet kellon ilmiin saava vain jos pirstaks menee kaava.
Vain mestari se viisain toimin voi kaavan murtaa aikanaan; mut voi, jos vaski omin voimin käy hehkuvuona virtaamaan! Se sokein vimmoin, räjähdyttäin, lyö säpäleiksi kehystät, kuin hornan-liekein kaikki syttäin, sen tuholaineet vierivät. Kun voimat raat saa riehakoida ei muodostelmaa luoda voida; kun kansat raivoo valloillaan, ei onni pääse taimimaan.
Voi maata, missä paloaineen näät kyliin kurjiin kertyneen, ja rahvas, ryöstäin linnat maineen, käy itse käsin oikeuteen! Kapina tarttuu kellon kieleen, sen kupu ulvoin ämyää! vihitty rauhaa soimaan mieleen nyt väkivaltaan yllyttää.
Vapaus, veljeys! huuto raikuu; jo rauhanmies käy miekkahan, ja torit täyttyy, kadut kaikuu, näät murhajoukkoin riehuvan. Hyeenain lailla, kilvan kiistäin, siin' irnuu vaimot ilkkusuin, kuin pedon hampain irti riistäin sydämet äsken surmattuin. Ei mikään ole pyhää, taukoo jo tunteet, joita kainous toi, ja hurjuus kaikki sulut laukoo, ja ilkivalta mellakoi. Herännyt leijona on kiivas, on julma hammas tiikerin, mut ihminen, min raivous riivas, on hirmuisista hirmuisin. Niin on! — ei taivaansoihtu valon oo käsiin umpisokeiden! He sit' ei nää, he syttää palon, maat, kaupungit vain tuhoten.
Riemuun vaihtui huolten taakka! Kas! kuin kirkas täysikuu kello ehjä kehään saakka kotelostaan paljastuu. Kuvun laitoineen vienoon väikkeeseen ilta luo ja kilpileiman, nimen taideniekan reiman.
Hei, joukkohon! Työmiehet, kapsuttakaa jalkaa! nyt kellon vihkiäiset alkaa. *Concordia* sen nimi on. Niin sopuun, yksimielisyyteen vahvaan Se liittäköön ja kootkoon rakkaan rahvaan. Ja tehtävään se käyköön, oi, johonka mestari sen loi: Pian maisen elon yläpuolla se heiluu siinnoss' ilmojen, jyrinän naapurina tuolla on välimailla tähtien. Soi kehottain sen ääni silloin, kuin vilkkuin haastaa tähdet nuo, jotk' kiittää Luojaa aamuin, illoin ja vuoden vaihteet tietoon tuo. Iäiset vakavuudet selkoon se saattakohon soitollaan, ja joka hetki, heiluissaan, sen kieli aikaa kosketelkoon. Se elon vaiheet tuokoon julki vaikk' itse on se tunnoton, ja heille, jotka kuoloon kulki, se viime rauhaa soikohon. Ja kuten kaiku kohta-ikään soi loppuun, kun se korvaan saa, se kumutkoon: ei kestä mikään, maan päällä kaikki katoaa!
Köysin vahvoin nostakaahan ylös kello kuopastaan! Pääsköön sointuin ikimaahan, taivaan sineen kohoomaan. Kaikki kiskokaa! Hei, se heilahtaa! Riemua se tuokoon lauhaa, ensi ääni soikoon *rauhaa*.