LORELEI.
En tiedä, kuinkahan lienee, kun murhe mun valtaa näin; sen vanha tarina tiennee, mi ei mene mielestäin.
On vilpas, päivä jo peittyy, Rein-virta tyynenä on; vain vuoren huippuhun heittyy säde ilta-auringon.
Siell' istui neito nuori tuoll' yllä, kaunis maan, ja kultasäihkeessä suori hän kultakutrejaan.
Hän suori ne kultaisin kammoin, vain laulua laulellen; sen sävel on unhottu ammoin ja on valtavan tenhoinen.
Rein-laivurin nuoren mieltä saa hurjahan kaihoon tuo; hän ei näe kallionkieltä, vain ylös hän silmänsä luo.
Kai pohjahan nielussansa veet venhon ja laivurin vei, ja sen tenholaulullansa on tehnyt Lorelei.