QUINTUS HORATIUS FLACCUS.
1.
NEITOJEN JA NUORUKAISTEN KUOROLLE.
Rietasta kansaa vihaan, — se jääköön pois! Vait, kuulkaa! Ihka uusia lauluja ma laulan nyt, Apollon pappi, teille, te neidot ja nuorukaiset!
Kuninkaat ylväät laumansa pelkoon saa, mut heilläkin on herrana Jupiter, mi murskas gigantit ja maailmaa kulmia rypistäin järkähyttää.
Kai ehkä toinen laajemman köynnösmaan voi istuttaa, — ken, kerskuen syntyään, Mars-kenttää astuu virkain vaaliin; kellä on kunto ja maine kuulu,
kun kilpaan käy; ken turvata ehkä voi klienttein joukkoon —: määräpä kohtalon on yksi ylhäin, yksi alhain, uurnasta kaikkien arpa kirpoo.
Yli korskan pääs jos riippuvan ainiaan näät miekan paljaan, ei sua viehtää voi sikuulilaiset herkut hienot, ei sulo soitot ja lintuin laulut
saa uneen viihtää. Vienoa unta ei jää vaille maamies halvassa majassaan, ei rantain varjostoissa, eikä Menoissa leyhkissä Tempe-laakson.
Ken eloon niukkaan tyytyvi, häntä ei saa hätään hyrskyt hurjat, ei raivosäät, kun Arkturus käy loimuin länteen, ei idän taivaalla Kauriin uhka,
ei viinivuoret rakeiden raastamat, ei puistomaat, jos toivehet pettäiskin kun milloin märkyys vaivaa, milloin tähtien hehku, tai talven kylmät.
— Veet kohta ahtaiks saattavat kaloille nuo vuoret, mereen louhitut: paasiaan nyt veteen latoo taitoniekat orjien kanssa, kun herrat rikkaat
sai maasta kyllän! Mut yhä kyltymys jää herran seuraan, kammo se soutamaan käy kolmihankaan, taakse ratsaan istuvi selkähän murhe musta.
Jos suruun siis ei marmori Frygian, ei ruskoväikkeet purppuravaattehen suo hoivaa, — ei Falernon viini eikäpä Persian nardusöljy:
miks uljaat pylväät kiusaksi katehen ma uuteen tyyliin saliini teettäisin? Miks vaihtaisin Sabinum-laakson rikkauksiin sekä huoliin hurjiin?
2.
LICINIUKSELLE.
Elinohjees on, sa Licinius, oiva, kun et temmeltäin pyri aavain myrskyyn, etkä, väistääkses sitä, luovi rantaa keskellä luotoin.
Ken se kultaiseen tasasuhtaan suostuu, loat välttää hän lahotöllin kurjan, avosilmin myös salit suuret, joita karsaus katsoo.
Kovin tuulispää ikilatva honkaa alas ahdistaa, ja kun torni kaatuu, rymy raskain on; — ukon-vaajat iskee huippuja vuorten.
Surun aikaan jää sydän tyyni toivoon, ja jos sää on sees, polopäivää pelkää. Lumet, talvet tuo tosin Zeus, mut hänpä myöskin ne poistaa.
Jos sun vastoin käy, — ajat vielä vaihtuu! Ei Apollon jous ole jänteess' aina; kitarallaan myös runotarta voi hän soittaen säistää.
Elä uljain päin, ota miesnä vastaan ajan ahdingot; — ja jos tuuli liian kävi myötäiseks, ole viisas, reivaa paisuvat purjeet!
3.
GROSPHUKSELLE.
Tyvent' toivoo mies, jota syliins' sulkee meri Aigeian, kun on yö, ja pilviin meni kätköön kuu, ja kun teille laivan tähdet ei tuiki.
Lepo kaipuu on rajupäisten Traakkein, lepo Meedein myös — aseloistossansa; mut, sa Grosphus, ei sitä hanki kulta, purppura myös ei;
korut, aarteet ei, — vaka liktor itse, joka eessäs käy, sydänhuolt' ei häädä; salat tuskat nuo yli kattolaattain liehuen lentää.
Vähin tarpein vain elät tyynnä: arvoon ota pöydälles isäs suolakippo; — toki silloin ei himot, eikä kauhu karkoita untas.
Ikä kuluu: miks koet paljon voittaa?
Mitä suuntaat ties eri maailmanääriin?
Et sä, luopuissas isänmaasta, pääse
itseäs pakoon!
Iki-kaipuu tuo heti laivaan astuu, ja se kilpaan käy kera ratsujoukon; — sido kaurihisi, rajusäätä viihdä viuhean myrskyn!
Ken se tajuuns' sai ilot hetken, jättää joka toiveen voi, ja hän vastuksille hymyn hienon suo; näet onni koskaan ei ole täysi.
Elos katkaistiin, sa Akilles, nuorna!
Perin loppuun löi ikä Tithonuksen!
Ehkä suonee niin, mitä kielsi sulta
tunnit ne mulle.
Kas, Sikuulein maass' sadat karjas mylvii, nelivaljaissaan hevot hirnuu sulle, punavaipassas väri tummin loistaa Afrikan simpsun.
Mulle immyt tuo, joka määrät mittaa, runolahjan soi ja kuin Kreikan hengen, sarat pienen maan sekä taidon välttää joukkoa inhaa.
4.
PYRRHALLE.
Kenpäs poika se nyt, nuortea, öljypää, maaten ruusuilla, sun riistävi rinnoilleen luolan turvissa, Pyrrha! Kelle keltaiset kutris nyt
kiinnät puoleksi vain? — Itkeä saa se mies vaiheit' taivahan sään, uskottomuuttas sun! Hämmästyksin hän katsoo tuimaa merta, mi tummenee:
Tänään luottaen hän nauttivi loistostas, uskoo saaneensa noin suosios ainiaks, hempes noin, — kun ei tiedä puuskaa pettävän tuulispään!
Hätää, kurjuutta vain päilyvä pintas tuo! — Äsken itse mä vein, aallosta päästyäin, templiin vaatteeni märjät uhriks aaltojen valtiaan.
5.
THALIARCHUS NUORUKAISELLE.
Näät, kuinka hohtaa valkeavaippainen Soracten huippu; taakasta hankien käy painoon metsän puut, ja jäätyin virrat ne äkkiä vangiks joutui.
Nyt tuima takkavalkea lietehen tee lämpimikses; reipasna maljahas suo vanhan, oivan viinis vuotaa, oi, Thaliarchus, sa tynnyristä!
Muu kaikki heitä huomahan taivaisten; he murtaa myrskyn vimman, mi vastaksuin löi kuohupäät, — ja jälleen pystyyn sypressi kohoo ja saarni vankka.
Äl' urki turhaan huolia huomisen, vaan päivä, jonkas sait, lue voitokses; sa lemmen armaat riemut nauti, nuorena kiitele karkeloissa,
kun intos uhkuu, kun ukon kärttyisyys ei vielä vaivaa. Päiväsi parhain jaa: Mars-kenttää etsi, — kävelyitä, — kuiskeita viehkeitä illan suussa. —
Jää neidon kisaan, siinä kun varjoss' yön hän varkain piilee, tirskuen kätköstään: Käsivarren koruun käy, — ja tyttö riuhtovi vastahan heikoin hyvein!
6.
BANDUSIAN LÄHTEELLE.
Lähde Bandusian, kristallikirkas sa, uhraan viiniä näin, kukkia sulle nyt; lupaan huomenna vielä nuoren jäärän, min sarvet jo
paisuu pahkasta pään kiimojen otteluun. Hukkaan hältä ne jää: huomenna purppuroi kylmää aaltoas hurme karjan kiihkeän veitikan.
Piiloos Sirius ei sinkoa hehkuaan; illoin tarjoamaas raitista vettä juo aurast' uupunut härkä, luokses kiertävä karja jää.
Maineen kerran sa saat,
lähde, kun sulle näin
tänään lauluni soi
varjosta tammipuun
luolas suulla, min paatta
soluu hauskasti haastain vuos.
7.
TORQUATUKSELLE.
Hanki jo haipui pois, ja jo ruoho se kenttiä kirjoo,
puut saa hapsia taas;
muoto se muuttui maan, taas täyttyi ehtyvät uomat,
kuohuen veet ohi käy;
nymfit viehkeäsuut sulotarta ja siskoa kahta
johtavi karkelemaan. —
Kuoloon käyt! Sitä haastaa vuosi ja tunti, mi riistää
uhkuvan aikasi pois.
Kylmiä lientää leyhkivä sää, kesä jälkiä kevään
kiitää, — kuolevi noin,
kun soi heelmiä runsas syys, ja on äkkiä eessä
talvi jo martona taas.
Joutuin vaihtuva kuu toki korvaa tappiot aina;
kuoloa meille ne tuo: —
Käynet pois, mihin Aineias sekä Tullus ja Ancus,
— tuhkaa, varjo sa oot!
Tokkopa tietää myös voit, suoko he päivihis enää
huomist', taivahiset?
Taas, mitä riemuus tuhlasit, ei sitä vie kädet ahnaat,
— pois perijältä se jää!
Vainaja kun, Torquatus, liet, ja jo tuomios ylhä
Minos lausunut on,
ei sua hurskautes, ei syntysi, ei puhetaitos
henkihin elvytä taas:
Ei ujo Hippolytus, jota pyysi Diana, se päässyt
varjoin mailta ja yön,
eikäpä kahleit' Theseuskaan voi katkoa Tuonen,
missä Pirithous on.