YVETOT'N KUNINGAS.
Yvet'ssa oli kuningas, — vaikk' aikakirjat hukkui, — mies torkku, uneen tarmokas, mi varhain, myöhään nukkui. Yömyssyn kruunuks ukko-hussun soi siinä hellyys rouva Sussun ja pussun. Ohoo, ohoo, ahaa, ahaa! Ei herraa saa niin suopeaa! Lalaa!
Hän olkikatto linnassaan söi neljä atriaansa. ja puhteess' ajoi aasillaan pois ratsain halki maansa. Mies hauska, säysy, laatuisakin. — näit hällä hengen turvanakin vain rakin. Ohoo, ohoo, ahaa, ahaa! Ei Herraa saa niin suopeaa! Lalaa!
Ei hemmotellut ruumistaan, vain janoon koki juoda. Kun hallitsi hän onneks maan, se hyvin voitiin suoda. Kun aamein viini tulvi hoviin, hän tulliks kannun omiin oviin toi toviin. Ohoo, ohoo, ahaa, ahaa! Ei herraa saa niin suopeaa! Lalaa!
Luo tytärten käy perheisiin hän armollisna sisään; sadasta syystä kansa niin se katsoi häneen, isään. Kun harjoituksiin joukot johti, vain ilmaan ampua he tohti, — ei kohti. Ohoo, ohoo, ahaa, ahaa! Ei herraa saa niin suopeaa! Lalaa!
Ei maitaan laajentaakseen hän ois mennyt poikki pihan; jäi pyyteiks malliherran tän vain hyvinvointi lihan. Ja vasta hänen kuoltuansa syyt itkuun — kuoppaa kaivaissansa — sai kansa. Ohoo, ohoo, ahaa, ahaa! Ei herraa saa niin suopeaa! Lalaa!
Tän oivan, kelpo ruhtinan on kuva jäänyt säilyyn: Kilvessä kuulun kapakan nyt hymyillen se päilyy. Sen eessä juhlina kun joivat, niin rahvaan huudot ihannoivat vain soivat: Ohoo, ohoo, ahaa, ahaa! Ei herraa saa niin suopeaa! Lalaa!
MIKAEL VÖRÖSMARTY.
JULISTUS.
Sa maalles järkkymättä suo,
Magyari, uskos, työs!
Se kehtos on ja vaalijas
ja hautas multa myös.
Maan päällä on vain paikka tää, miss' suotiin sulle lies; tääll' elää, kuolla täytyy sun, vei onneen, turmaan ties!
Tää maa on, jota kastellut on hurme isien, ja nimin uljain pyhitti jo vuosituhat sen.
Tääll' eestä kodin taistelleet on urhot Arpadin; tääll' orjain ikeen murskatuks sai tarmo Hunyadin.
Vapaus! Täällä lippuas veristä kannettiin, ja sotiin parhaat miehet maan ne sortui ikuisiin.
Mut kansa, jota tuhot löi, mi luopui kiistoistaan, jos harventuikin, murru ei, vaan herra on tän maan.
Eloa vaatii kärsimys
tää tuhatvuotinen:
»Eloon tai kuoloon!» huudamme.
Kaikk' kansat kuulkoot sen!
Turhaanko verta vuotaneet niin monet rinnat ois, ja turhaan miehet isänmaan ne tuskiin riutui pois?
Turhaanko järki, jäntevyys ja tahto tahraton jäis kiroukseen kitumaan? Se mahdotonta on!
Viel' aika tulee parempi, sen tulla täytyykin, jot' anoo kansa harrasna suin sadointuhansin.
Tai tulee kuolo verraton, jos tulla täytyy sen; maa silloin hautauspäivänä on yltään hurmeinen.
Haudalle kansakunnan on muut kansat saapuneet, ja miljoonien silmissä ui surukyyneleet.
Sa maalles järkkymättä suo,
Magyari, uskos, työs!
Se kantoi sun ja sortuissaan
on hautakumpus myös.
Maan päällä on vain paikka tää, miss' suotiin sulle lies; tääll' elää, kuolla täytyy sun, vei onneen, turmaan ties!
MIHAIL JURJEVITSH LERMONTO.
KASAKAN KEHTOLAULU.
Uinu, lapsi, suloon ehtoon, tuuti, tuulan tuu! Hiljaa pienokaisen kehtoon katsoo kirkas kuu. Tarumaita käyn mä kulkein, laulun laulaa suu… Unta uinu, silmät sulkein, tuuti, tuulan tuu!
Halki vuorten Terek huima syöksyy uomassaan: Hiipii luo tshetsheeni tuima, hioo puukkoaan. Mut on taattos urho oiva, välttyy surman suu… Tyynnä laps on unelmoiva, — tuuti, tuulan tuu!
Jätät kerran äitis vaisun, kuljet taistotein; hyppäät selkään ratsun raisun piikein, kiväärein. Satulas, min kirjon sulle, silkkiin kutoutuu… Uinu, lapsi, rakkain mulle, tuuti tuulan tuu!
Pystypäin käyt urhon innoin riviin kasakkain; hyvästelen kaihorinnoin, — käsin viittaat vain! Silloin itken murhein karmain pieluksessa suu… Uinu, enkelini armain, tuuti, tuulan tuu!
Jäytämään ne rintaa jäivät poltteet kyynelveen; rukoilen ma yöt ja päivät, taikoja ma teen; mietin, kuinka kärsit mailla, miss' on olo muu… Uinu, — viel' oot huolta vailla, — tuuti, tuulan tuu!
Pyhän kuvan äitis vielä matkaan sulle suo; missä kuljet maailman tiellä, seuraas jääköön tuo. Äitis lahjaan vaaran eessä sielus turvautuu… Uinu, lapsi, mieli seessä, tuuti, tuulan tuu!
ADELBERT VON CHAMISSO.
RAJUILMA.
Sa parvekkeella linnan näit vanhan kuninkaan; pois katseen synkän loi hän yli synkän, pilvisen maan.
Rajuilma, kaukaa nousten, tuli myrskynä kohisten; hän miekan nojassa seisoi, vait kahvaa kourien.
Käsi toinen, josta kirpos jo valtikka itsestään, se kultaista kruunua vielä koki suojella raskaan pään.
Mut vaipan päärmään hiljaa jo nuori puoliso käy: »Olet lempinyt mua ennen, et enää lempivän näy!»
— »Vai lempi, huvit ja leikit?
Ei, armas, ne jätetään!
Rajuilma saapuu tänne
jo voimalla myrskysään.
»En parvekkeella linnan ole kuningas kruunussain: Ajan mullistuksissa näissä olen arka ja voimaton vain.
»Vai lempi, huvit ja leikit?
Ei, armas, ne jätetään!
Rajuilma saapuu tänne
jo voimalla myrskysään.»