III.
Minä tulen Delawarejoen rannalta, sanoi kuu. Siellä seisoo tuuhean vaahteralehdon suojassa soma talo. Se on tiileistä rakennettu ja seiniä myöten kasvaa murattiköynnöksiä niin tiheään, että niiden peitosta ikkunat pilkistelevät vaan niinkuin silmät naamiosta. Talon ympärillä on kukkaslavoja ja edempänä kauniit pellot ja niityt pensas-aitoineen. — Kas semmoinen on amerikkalainen farm. Se on toista kuin teidän maanne hirsihökkelit ja seiväs-aidat.
Vähän matkaa asumahuoneista on vanha aitta. Se on pölkyistä kyhätty, ja sen turtaunut, mustennut muoto osottaa selvästi sen olevan perintöä niiltä ajoilta, jolloin ensimmäiset uudis-asukkaat tänne asettuivat. Sen yliselle on talonväki korjannut vanhaa ramua pois jaloista. Minä sitä rupesin tarkastelemaan, ja mitä virkat, jos sanon, että muun joukosta keksin vanhan kanteleen, jossa kuitenkin vielä näkyi pari katkennutta vaskikieltä. — Kanteleenko! huutanet naurussa suin, kaikkia tuon vanhuksen heikot silmät ovatkin näkevinänsä! kuinka olisi Suomen kantele joutunut amerikkalaiseen taloon? — Olipa kuitenkin, ja siitä vaan näkyy, että maassa, maailmassa on paljon teihin koskevia asioita, joista ei teidän Suomalaisten viisaustiede vielä ole saanut vihiä.
Minä, näet, olen tässä samassa paikassa käynyt 200 vuotta takaperin. Silloin oli nykyinen vanha aitta korkeammassa virassa, se oli uudis-asukasten asumahuoneena. Siihen aikaan peitti korpi vielä suurimman osan nykyistä viljavaa laaksoa. Yhdessä kohden oli kuitenkin jo metsä kaadettu. Siinä näkyi sakeassa savussa liikkuvia olentoja. Mustuneina, hiestyneinä he viertelivät suuria, kyteviä pölkkyjä maata myöten. Ja kummastuksella katselivat heidän hollantilaiset naapurinsa sitä outoa menoa.
Talon vanhaa ukkoa näissä töissä et olisi nähnyt; hän niihin ei enää kyennyt. Päivät pitkät istuskeli vanhus ruuhessaan järven tyynellä lahdella; hän oli onkivinansa, mutta saalista ei karttunut paljon. Ukko kökötti syvissä mietteissänsä eikä huomannutkaan, kuinka kalat nykielivät syöttiä. Hänen mietteensä oli kaukana, aivan toisella puolella avaraa valtamerta, noissa Savon synkissä saloissa, missä hän oli syntynyt ja toivonut saavansa levätä viimmeistä lepoa. Kun Kristiina-kuningattaren kehotuksesta hänen lapsensa muuttivat, oli hänkin heitä seurannut tähän onnen luvattuun maahan, mutta vanhaa honkaa on vaikeampi siirtää kuin nuorta vesaa; monta sydänjuurta katkeaa, ja uudessa paikassa se kituu kitumistaan kunnes kuivuu.
Pyhä-iltana tässä talossa oli iloista melua. Likeisistä ruotsalaisista ja hollantilaisista taloista kävi usein nuorisoa vanhan "Finnin" farmilla, jossa aina oli vieraanvaraa. Talon sinisilmät eivät suotta olleet Suomen sukuperää; he olivat suloudellaan kokonaan lumonneet nuorten miesten sydämmet. — Siinä soitettiin, siinä tanssittiin, siinä riemasteltiin kaikella tavalla. Mutta ukkoa ei nähty jänteisissä iloissa sen enempää kuin töissäkään. Hänestä oli kaikki outoa siinä menossa: vieras mieli, vieras kieli. Hän vaan istui yksinänsä saunakodassa ja lauleli itseksensä noita kansansa ikirunoja, joita oli kuullut kotimaassa
Piimäsuuna pikkaraisna
Maitopartana pahaisna.
Kolmas vuosisata jo vierii vanhuksen haudan ylitse; hänen lapsensa unhottivat muukalaisten joukossa kotikielensä; lasten lapset olivat sitä tuskin tunteneetkaan. He muuttuivat Ruotsalaisiksi, sitten Hollantilaisiksi, viimmein Englantilaisiksi, ja nykyinen polvi ei muistakkaan enää, mistä alkuperästä se on lähtenyt. Mutta ukon kannel säilyy vielä unhotettuna, tuntematonna muun ramun joukossa vanhan aitan pölyisessä nurkassa.
J. Krohn (Suonio).
16. Mitä koski kohisee? Mitä kuuset kuiskailevat?
Tuuheassa kuusikossa oli erään myllärin asunto ja siitä ainoastaan muutama sylenmitta kohisevan kosken rannalle, jossa vesimylly ankarasti hyöri ja pyöri. Tuon kosken partaalla istui useasti nuori kasvava tyttö — hän istui avojaloin, avopäin, ja tuuli sai vapaasti liehutella hänen kiharoitaan. Siinä oleskeli hän aina tuntikaudet, kunnes kuusikosta myllärin vaimon kutsuva ääni vaati häntä pois tulemaan. Eräänä aamuna, jolloin kastehelmet vielä kimaltelivat ja linnut tuhansittain visertelivät, läksi myllärin Helmi taas ahtaasta tupasesta, katkismus kädessä, avopäin juoksemaan metsään. Hän juoksi, kunnes ennätti lähellä olevan lähteen reunalle, jossa hän sitten istahti kaatuneen puun rungolle lukupätkäänsä muka lukemaan. Hetkisen vaan hän kirjaan silmäili, mutta laski sen sitten pois ja nousi osottelemaan lintujen ääniä, mutta eipä tuo kauan häntä huvittanut, sillä kuuluipa nyt kuusien latvoista hiljainen tuulen humina, ja heti meni Helmi vakaana taas istumaan puun rungolle; hän kuunteli tarkkaan, sormensa vaipuivat ristiin; tuo kesäisen luonnon ihana juhlavirsi oli kokonaan voittanut Helmin sydämmen. Mutta äkkiä nousi hän paikaltaan, huudahtaen: "En, minä en ymmärrä, mitä te kuuset minulta vaaditte, mihin te niin hellästi hyväillen minua käskette! Juoksenpa kosken rannalle, kosken kohina puhuu samoin, ehkä siitä paremmin saan selkoa" — ja Helmi juoksi rannalle. Siinä hän nyt istui kuunnellen kosken lakkaamatonta, yksitoikkoista pauhinaa, välistä läskein kätensä silmilleen, jotta kuulonsa siten tulisi tarkemmaksi. Näin olisi hän taaskin istunut monet hetket, joll'ei eräs nuorukainen, joka tuli myllytietä pitkin, olisi hänelle huutanut: "Kuules tyttö, missä kotosi on? Varmaankin olet näiltä paikoilta, kosk'ei sinulla ole edes huivia päässä."
"Tuolla kuusikossa on kotoni", vastasi Helmi ja kiirehti samassa herran edelle kotia päin.
"Onko teillä lehmiä?" kysyi herra. "On kyllä." "Saako äidiltäsi ostaa ruokaa?" "Saa kyllä." "Osaatko sinä muuta puhua kuin: saa kyllä ja on kyllä?" "Kyllä" — vastasi tyttö, mutta jätti herran sikseen ja rupesi juoksemaan kotia.
"Nuo mökin lapset ovat hyvin jäykkiä", ajatteli nuorukainen. "Lieneekö heissä mitään hienompia tunteita?" — sitten miettien ennätti hän myllärin asunnolle ja kuuli samassa Helmin sanovan:
"Tuolla tulee valkolakki". — Nuorukainen oli ylioppilas ja luonnontutkija, joka kulki metsissä kukkia ja hyönteisiä etsiskelemässä. Hän astui tupaseen ja pyysi ostaa ruokaa. Myllärin vaimo valmisti heti vieraalle yksinkertaisen aterian, vaan sen tehtyänsä sanoi hän Helmille: "Tuo kirjasi tänne, että luetan lukupätkääsi?"
"Kirjani jäi lähteelle", sanoi Helmi punastuen, "enkä vielä ole lukenutkaan."
"No, hyvänen aika, tuota lasta! Ei sinusta koskaan ihmistä tule! Sillä ehdolla juuri pääsit ulos, että luettavasi lukisit."
"Niin, mutta siellä kuuset taas humisivat minulle kovin kauniisti, minun täytyi niitä kuunnella, ja sitten unhotin koko kirjani, mutta juoksenpa sen noutamaan kotia." Näin sanoen Helmi puikahti ulos ovesta, ja myllärin vaimo valitti nyt vieraalle, miten tytön ulkoaluku kävi huonosti, kun hän vaan aina tahtoi oleskella luonnon ääniä kuuntelemassa. — "Helmi on jo Vapusta kolmannellatoista, kyllä hänellä on ikää, vaikka hän on vähäinen ko'oltaan ja niin äärettömän lapsellinen, että luulee kosken kohinassa ja kuusien huminassa kuulevansa paljon, josta hän ei selvää saa; 'mutta jahka tulen vanhemmaksi, kyllä kai sitten niitä ymmärrän' — sanoo tyttö."
Äidin vielä puhuessa palasi Helmi jo kotia, kirja kädessä. Ylioppilas kysyi, oliko myllärin väellä sanomalehtiä. "Ei ole", vastasi vaimo. "Osaako Helmi sisältälukua, vai onko sekin vaikeaa hänelle?"
"Kyllä sisältäluku hänen suustaan vieriää kuten pavut pussista — sehän nyt lukeekin latinaiset ja kaikki."
"Tässä on minulla sanomalehti, jonka otin mukaani kaupungista; tuleppas sitä lukemaan, jotta saan kuulla, miten osaat." Helmi tuli juoksujalkaa. Siinä kappaleessa, josta nuorukainen käski hänen lukea, kehotettiin lämpimästi ja innokkaasti kaikkia rakastamaan isänmaataan. — Tyttö luki selvästi ja sujuvasti vähän aikaa, vaan yht'äkkiä hän huudahti:
"Äiti! Nyt minä tiedän, mitä koski kohisee, ja mitä kuuset kuiskaavat. Voi äiti! Ne sanovat: 'rakasta isänmaatasi!' Nyt sen tiedän, sillä aivan samoja tuntee sydämmeni niitten kohinaa tuolla ulkona kuunnellessani, kuin jolloin tätä luen; joka kerta kuin tässä isänmaanrakkaudesta puhutaan, niin sydämmeni lämpenee, tuntuupa ikäänkuin kesäinen tuuli sinne virtailisi. Voi äitini! minäkin tahtoisin rakkautta osottaa isänmaalleni, mutta olen niin pieni, niin pieni, ett'en voi mitään!"
"Lapsi, tee työtä ja kokoo viisautta! Ensiksikin tulee sinun muistaa, että Jumalan pelko on kaiken viisauden alku; siitä kaikki hyvyys tulee. Jos sen muistat ja aina ahkerasti työtä teet siinä, missä sinulle on työala määrätty, niin tulee sinustakin isänmaallesi hyödyllinen jäsen, ja siten voit sinäkin osottaa rakkauttasi."
"Kyllä minä tästä lähtein rupean ahkeraksi", vakuutti Helmi, ja tuon lupauksensa hän myöskin on pitänyt; mutta luonnon helmassa hän vieläkin halusta lepohetkensä viettää, "kuunnellen sen kuusen huminata, jonka juurella hänen asuntonsa on."
Ylioppilaasta tahdon mainita sen verran, että hänen ajatuksensa "mökin lapsista" olivat ihan muuttuneet, kun hän myllärin tupasesta pois meni.
Th. Hahnsson.
17. Kreetta Haapasalo.
Soitto on suruista tehty,
Murehista muovaeltu.
Oli vuosi 1853. Halla, harmaatakki kuokkavieras, oli taas kerran käynyt Suomen pelloilla. Kerjäläisiä rienteli kaupunkeihin, varsinkin pääkaupunkiin, samoin kuin kärpäset syyskylmän alkaessa etsivät suojaa lämpimistä tuvista. Tuli silloin myös eräs huono reki, huono, laiha hevonen edessä, Helsinkiin, kuljettaen äitiä ynnä hänen kahta lastansa. Ne eivät kuitenkaan olleet kerjäläisiä, ne eivät rukoilleetkaan leipämurua ilmaiseksi onnellisemmilta veljiltänsä; heillä oli tuomisensa muassaan, jota tahtoivat vaihtaa leipään. Se äiti oli Kreetta Haapasalo, köyhän kruununtilallisen vaimo Yli-Vetelin kappelista Kokkolan pitäjää. Heidän pieni talonsa muulloinkin heitä vaan töin tuskin elätti; nyt oli halla aitan aivan tyhjäksi tehnyt. Kreetta oli, ruokaa lapsilleen hankkiaksensa, mennyt apulaiseksi pitäjän räätälille; mutta hän oli ompeluun tottumaton, neulat katkeilivat, langat menivät poikki. Räätäli ei voinut häntä pitää työssänsä. "Älä huoli", lohdutti hän katkerasti itkevää kuitenkin, "jos et juuri ommella osaa, niin osaatpa laulaa sitä paremmin. Mene kaupunkiin laulamaan, niin kyllä saat leipää itsellesi!" — Kreetta Haapasalolla oli näet pienestä asti ollut suuri halu ja taito sekä lauluun että soittoon. Kuudenvuotisena tyttö-tynkkäsenä oli hän jo alkanut soitella kuutta kieltä, jotka oli lautaan viritetty. Sittemmin laittoi hänelle tuttava varsinaisen 14-kielisen kanteleen.
Kreetta noudatti hyväntahtoisen räätälin neuvoa ja läksi ajamaan re'ellään pitkää Pohjan rantaa, käyden kaikissa kaupungeissa. Uskalsipa hän sitten, koska häntä joka paikassa lempeästi otettiin vastaan, mennä myös etelään päin, jossa kanteleen sävelet jo olivat aikaa sitten unohtuneet. Hän kulki Jyväskylän ja Hämeenlinnan kautta ja tuli lopulla Tammikuuta v. 1853 Helsinkiin. Sielläkin oli hänelle onni yhtä myötäinen. Hän sai soittaa milloin tämän, milloin tuon perheen kodissa, ja ihastutteli kaikkia koristelemattomalla, sujuvalla soitannollaan ja heleällä, kauniilla, vaikka tietysti harjottamattornalla äänellään. Runsaasti karttui myös rahalahjoja jokaisena tämmöisenä iltana Kreetan kukkaroon, ja kun hän keväämpänä kotiinsa palasi, saattoi hän saaliillaan suorittaa pienen tilansa kaikki velat. Myöhemminkin, joka kerta kuin kovempi katovuosi on kohdannut Suomen kansaa, on hän uudelleen ottanut kanteleensa ja "laulanut leipää" leivättömille lapsilleen.
(Suomen Kuvalehdestä).
18. Arvoituksia.
1. Lauta kaatui lammikkoon, ei koskaan kuiva eikä mätäne?
2. Pohjaton, kanneton, tuoretta lihaa täynnä?
3. Rautainen hiiri, liinainen häntä?
4. Ensin nahka nyljetään, sitten villat keritään?
5. Ei huku vedessä, ei pala tulessa, eikä mahdu maan rakoon?
6. Hakee, hakee, eikä soisi löytävänsä?
7. Kun metsään menee, niin kotiin katsoo, kun kotiin tulee,
niin metsään katsoo?
8. Helsingissä hakataan, tänne lastut lentelevät?
9. Kannettava väsyy, kantaja ei väsy?
10. Henki alla, henki päällä, siinä hengetön välissä?
11. Lahdet kaidat, niemet pitkät, kalliot nenässä nienten?
12. Korppi lentää leuhottelee, veri siivistä tippuu?
13. Kolmasti päivässä päälleen pukee, enimmät ajat alasti seisoo?
14. Kuolleet kotihin tuotiin, varas puuhun hirtettiin, tie kumohon
kaadettiin?
15. Lentää lintu siivetönnä puuhun lehdettömään, tuli neitsyt
suutonna, syöpi linnun siivettömän?
16. Helmet neideltä putosi, kuu kuuli, päivä löysi?
17. Huoneen suuruinen, lehden kevyinen?
18. Huone ruokaa täynnä, ei kattoa ja harvat seinät?
19. Härkä meillä tapettiin, sarvet maahan nakattiin, nahka syötiin,
veri myötiin, lihat poltettiin?
20. Ikkunasta mahtuu, ovesta ei mahdukkaan?
21. Ikä kaikki kannetaan, kerta, kaksi tarvitaan?
22. Iso härkä, tervaselkä, pyhän pellon pientareella?
23. Jota enemmän ottaa, sitä suuremmaksi tulee?
24. Kaksi kättä, kaksi päätä, neljä silmää, kuusi jalkaa?
25. Kaksi laivaa merellä, iän kaiken purjehtivat, eivät
toistansa tapaa?
26. Kaksi lasta, kaksi emoa, kolme päätä kaikkinansa?
27. Kattila mäellä kiehui, ilman puitta, tervaksitta?
28. Kirjavaa karjaa ajetaan niinistä siltaa rautaiseen linnaan?
29. Kivinen pelto, koivuinen siemen, rautainen aura?
30. Korkeampi kotaa, matalampi rekeä, mustempi syttä, valkeampi
lunta?
31. Korvat on, ei kuule, silmät on, ei näe?
32. Kuningas kuulee, harvoin näkee, Jumala ei sinä ikänä, talonpoika
joka päivä?
33. Latva kuin vasta, keskus kuin kerä, juuri kuin hiiren häntä?
34. Metsässä syntyy, metsässä kasvaa, ihmisen polvella itkee?
35. Pikku aittanen mäellä, ei ovea, ikkunata?
36. Vanha akka, musta vaippa, kulkee kylä kylältä, tulta
tiedustelemassa, valkeata vaatimassa?
37. Vanha ukko, uusi takki, joka vuosi ommellaan, ratkotaan?
38. Vedessä syntyy, veteen kuolee, ympäri maitten kulkee,
ei rahatta rekeen istu, joka taloon tahdotaan?
39. Viisi veljeä vihaista, yhteen porstuaan menevät, eri tupiin
erkanevat?
40. Ymmyrkäinen kuin muna, pitempi kuin kirkon seinä?
Arvoitusten sanat: 1. Kieli. 2. Sormus. 3. Neula lankoineen. 4. Kenkä ja sukka riisutaan. 5. Nimi. 6. Verkonpaikkaaja reikää. 7. Kirves tai kuokka olalla. 8. Sanomalehdet. 9. Vene. 10. Hevonen, ratsastaja ja satula. 11. Sormien välit, sormet ja kynnet. 12. Vene. 13. Ruokapöytä. 14. Kalat, nuotta ja vene. 15. Lumitykky puun oksalla ja päiväpaiste. 16. Kaste. 17. Ilma huoneessa. 18. Pelto. 19. Petäjä, oksat, kuori, terva ja puu. 20. Valo. 21. Sormus tai miekka. 22. Kirkko. 23. Hauta. 24. Ratsastaja ja hevonen. 25. Aurinko ja kuu. 26. Äiti, tytär ja tyttären lapsi. 27. Muurahaispesä. 28. Herneet, seula ja pata. 29. Tulukset. 30. Harakka. 31. Saavi eli korvo. 32. Vertaisensa. 33. Nauris kasvaessaan. 34. Viulu. 35. Muna. 36. Yö tai syksy. 37. Järvi, joka kesällä on sulana, talvella jäässä. 38. Suola. 39. Sormi ja sormikas. 40. Lankakerä.
19. Mehtolan Musti.
Kun asetus määräsi, että kaikki koirat Suomessa olivat verollisiksi laskettavat, silloin katkaistiin väkivaltaisesti monen Mustin elämänlanka. Niinpä kerrotaan täytenä totena, ett'ei kuuluisassa Hölmölän kylässä ole nykyään yhtään nelijalkaista haukkujata. Mainio kestikievari Matias Hölmöliin oli silloin kutsunut kokoon kaikki kylällisensä, avannut suunsa ja sanonut: "Mitäs me Hölmöläiset tuhlaisimme markkojamme koirain päärahaksi, jotka ovat hyödyttömiä luontokappaleita talossa. Kun me muinoin annoimme rahamme silmänkääntäjälle, saimme toki nähdä ihmeellisiä ulkomaan eläimiä, nyt kun antaisimme rahamme, saisimme nähdä omia koiriamme. Oletteko kuulleet kummempaa?"
"Me emme ole kuulleet kummempaa", huusivat Hölmöläiset yhdestä suusta.
Ja koirain kohtalo oli määrätty.
Mutta ei ainoastaan Hölmölässä, vaan monessa muussakin kyläkunnassa surmattiin koirat sukupuuttoon. Surmaajat aikoivat kaiketi tästälähin itse toimittaa koirain velvollisuuksia, se on, haukkua varkaat pois taloista ja pedot pois laitumilta.
Mehtolankin Mikko, joka asui yksinäisessä torpassaan kaukana kylästä, oli sattunut kuulemaan koirain verotuskauhusta. Mikko oli mielevä mies. Hän läksi nimismieheltä asiaa tiedustamaan ja sanoikin hänelle suoraan: "Herra vallesmanni, tehän ymmärrätte kaikki lain pykälät, ilmottakaa minulle, saanko ampua koirani lakia rikkomatta?"
Nimismies tiedusteli syytä Mikon kysymykseen.
"Syy on se", selitti Mikko, "että minä ennen ampuisin Mustin kuin maksaisin kaksi markkaa päärahaa."
Hän ei ollut röyhkeä nimismies, joka Mikkoon olisi suuttunut. Hän sanoi nauraen: "Ei sinua oman koirasi ampumisesta Siperiaan tuomita, eikä muuhunkaan edesvastaukseen; mutta mietippäs asiaa, etköhän siellä korven kolkassa Mustia tarvinne."
"Kyllä mietin, kyllä mietin, herra vallesmanni, kiitoksia paljon!" lausui Mikko Mehtonen.
Ja kotiin tullessaan mietti Mikko, miten hän Mustilta hengen riistäisi.
Sillä aikaa oli eräs kulkuräätäli käynyt Mehtolan torpassa työtä kysymässä. Hän oli jutellut torpan emännälle, Liisalle, yhtä ja toista suuresta maailmasta. Hän oli päästänyt suustansa senkin viisauden, että koirat täst'edes pidetään muka suuremmassa arvossa kuin naiset, koska koirasta on maksettava kaksi markkaa päärahaa, naisesta vaan markka.
Mokoma ruma iva suututti Liisan pahanpäiväiseksi ja hän Käski räätälin heti mennä tiehensä.
Kun räätäli oli ennättänyt lähteä, tuli Mikko Mehtonen kotiin. Hän otti orrelta vanhan piilukko-pyssynsä ja tarkasteli sen kelvollisuutta. Lapset, kuusivuotinen Aaro ja nelivuotinen Anni, pyörivät isänsä luona kysellen: "Isä, mitä aiotte ampua!"
Mikko vitkasteli, mutta vastasi viimmein: "Minä ammun Mustin."
"Mustin joutaakin ampua, se syöpi paljon, ja sitten vielä on kallis pääraha maksettava", pakisi torpan emäntä Liisa, sillä hän oli räätälin ivasta suuttunut Mustiinkin. Toista mielipidettä olivat ainoastaan lapset. Anni rupesi katkerasti itkemään ja tarttuen lattialla makaavan Mustin kaulaan rukoili hän: "Älkää, hyvä isä, ampuko Mustia! Musti kuolee, Musti on niin hyvä."
"Älkää, isä kulta, ampuko Mustia; kun se taas syksyllä haukkuu oravata, minä pudistelen puuta, orava hyppää maahan, Musti ottaa kiinni", saneli Aaro.
"Niin, te lapset ette ymmärrä asiata", virkkoi Mikko. "Nyt pitäisi vähän ajan perästä maksaa päärahaa eli veroa Mustista kaksi markkaa joka vuosi. Minulla ei ole liikoja rahoja tuhlattaviksi, lapseni. Kahdella markalla saatan ostaa Aarolle hatun ja Annille kaulaliinan."
Mutta Aaro ihastui yhtä vähän uudesta hatusta kuin Auni kaulaliinasta. Kyynelsilmin katselivat he, kuinka isänsä sulatteli lyijynappia möhkäleeksi, jota sitten takoi ja muodosteli pyssyyn sopivaksi.
Omituista oli, että Musti nähdessään lasten itkevän ja kuullessaan nimeänsä usein mainittavan tuli hyvin levottomaksi, kunnes viimmein töytäsi etukäpälillään tuvan oven auki ja meni ulos.
Mikko ei ollut siitä millänsäkkään, laati vaan panosta pyssyyn.
Aarokin pistäysi ulos ja häristeli luudan varrella Mustia, jotta se pakenisi. Ja Musti läksikin juosta lunguttamaan saunan taakse.
Ennenkuin Aaro tupaan palasi, kävi hän aitasta noutamassa pienen rahakukkaronsa, jossa oli markka viisikymmentä penniä. Ne lennätti hän isällensä, lausuen: "Tässä on kaikki rahani, jotka oravan nahoista olen saanut; jos enempi tarvitaan Mustin verorahaksi, kyllä minä lopun suoritan, kun ensi syksynä saan oravia Mustin kanssa."
Annikin juoksi noutamaan rahansa; ei ollut säästönsä suuren suuri, eikä pienen pieni; seitsemän penniä ja yksi kopeikka hänellä oli ja ne hän antoi isällensä.
Mikko luki lastensa rahat ja suunsa vetäysi hymyyn. Antaessaan rahat takaisin sanoi hän: "Koska teillä, lapseni, on niin vähän rahaa, ett'eivät ne riitä Mustin verorahaksi, eikä kopeikka siihen asiaan kelvannekkaan, niin pitäkää säästönne, minä itse maksan veron tänä vuonna."
Liisakin hyväili pientä tyttöänsä, sanoen: "Eihän isä ammu Mustia, Anniseni; hän vaan muuten pani pyssyn panokseen. Kummitätisi antamat rahat olisit menettänyt turhaan, pieni hupsukka."
Mikko pisti panoksessa olevan pyssyn orrelle.
Aaro juoksi ulos ja kutsui Mustin saunan takaa tupaan, ja vanha rauha vallitsi Mehtolan torpassa.
Kului muutama viikko. Oli lämmin kevätpäivä. Mikko ja Liisa, tultuansa tattarimaan aitaa tekemästä, söivät päivällisen ja menivät sitten levähtämään. Mustikin makasi lattialla, pää käpäläin päällä. Aaro ja Anni leikittelivät ulkona.
Anni oli olevinaan emäntä, Aaro isäntä. He odottivat vieraita. Sentähden leipoi Anni nyt monenlaatuisia multaleipiä ja savipiirakoita, joihin hietaa pantiin sydämmeksi. Aaro laitteli uunia kuntoon ja nyhti sitten ruohoa saunan sivu tulevain vierasten hevosille. Heidän toimiansa ja liikkeitänsä tirkisteli pensaan takaa varsin odottamaton vieras. Se oli susi. Anni siitä tietämättä lähestyi pensasta tehdäksensä luudan, jolla muka lattian lakaisisi. Samassa hyökkäsikin peto pensaan juuresta ja koppasi lapsiparan kiinni. Anna kirkasi. Aaro parkui. Musti kuuli lasten hätähuudot. Rajusti haukahtaen paiskasi se oven auki ja lensi nuolen nopeudella suden niskaan. Mikko ja Liisa heräsivät koiran tölmäyksestä ja ulos mentyään näkivät he, kuinka susi kirvotti lapsen suustansa ja ryhtyi ottelemaan koiran kanssa. Liisa itkien ja huutaen riensi tempaamaan pois pienen Anninsa vaarasta. Mutta Mikko pistäysi tupaan, sieppasi orrelta pyssyn ja kiiruhti suden perään, jonka kulkua Musti viivytteli. Jo paukahti pyssy, ja luoti, joka ennen oli aiottu Mustin surmaksi, lävisti nyt suden sydämmen.
Hirveä säikähdys muuttui raikkaaksi riemuksi. Anni ei toki saanutkaan mitään vammaa, sillä peto oli sattunut ottamaan vaatteista kiinni. Liisa itki ilosta ja laati paikalla voileivän Mustille. Aaro ja Anni taputtelivat Mustia ja silittelivät sen tappelussa pörhöttyneitä karvoja.
Mikko itse meni kohta nimismiehen luo ja maksoi Mustin verorahan, ilmottaen, millaisen onnen Musti oli heille tuottanut. Nimismies, joka luuli, että Mikko hänen neuvostaan oli jättänyt Mustin ampumatta, virkkoi ylpeästi: "Sanoinhan sinulle, että siellä korven kolkassa Mustia kyllä tarvitset." Mikko kiitti nimismiestä hyvästä neuvosta ja lupasi tuoda kontillisen kaloja tahi lintuparin lahjaksi hänelle.
Kauppapuodista osti Mikko vielä samana päivänä Annille soman kaulaliinan ja Aarolle uuden hatun. Niin riemuista iltaa ei liene ennen vietetty Mehtolan torpassa. Ja sopipa riemuitakkin. Musti oli pelastanut lapsen. Mustin tähden oli pyssyyn pantu luoti, joka suden surmasi. Mikko tiesi saavansa sudesta tapporahaa sata markkaa. Mikko tiesi suden nahan hinnalla saavansa Mustin veron maksetuksi, vaikka se vanhaksikin eläisi.
Jos Hölmöläiset saisivat kuulla Mehtolan Mustin suuret ansiot, hankkisivat he kyllä kymmenen koiraa joka taloon, ja jos ne eivät ensi vuonna susia tappaisi, olisi taas kaikkein koirain kuolemantuomio valmis. Hölmölässä ei tehdä mitään kesken-eräisesti, vaan juurtajaksain, perinpohjaisesti.
O. Vuorinen.
20. Näkymätön vieras.
Korvessa oli kotomme,
Maantiellä majasijamme,
Karhut kanssa kumppanimme.
Ei mieli mesiä tehnyt,
Kylki kuuta kasvattanut
Pahan pakkasen käsissä,
Kovan ilman kouratessa,
Hengen hädäss', heltehessä.
Satakunnassa oli tämän vuosisadan alkupuolella tölli, ja pellot halla viisi vuotta peräksyttäin oli typi tyhjiksi pannut. Kuudes kesä oli tullut, oli kulunut puoleksi. — Tämä tölli oli sijansa saanut synkässä metsän korvessa, kaukana muista ihmisistä. Tölli itse ei ole mikään eriskummallinen; ei, päinvastoin on se aivan tavallinen. Tölli oli sisältä semmoinen kuin useat töllit siihen aikaan olivat, se on: huone, jonka ovinurkassa oli takka, lakeinen eli räppänä katon keskellä, josta savu pääsi kulkemaan, lavitsat ja vuoteet seiniin kiinni isketyt; peräseinän vieressä kaitainen, pitkä, haarajalkainen pöytä — siinä oli kaikki, ainakin Metsämaassa. Paikka paikan nimittää. Tölli oli metsän korvessa, siitä sen nimi: Metsämaa. Pane tähän lisäksi: pari arkkua, muuan puinen lusikka, pata, härkin, ruhmo ja pari kirvestä, niin siinä ovat kaikki huonekalut, ell'et lehmää, joka oven suussa seisoo, ja porsasta, joka kaadetun kätkyen alle nuuskii, tahi päreitä orrella taikka apekiulua ja petäjäammetta lue huonekaluiksi.
Metsämaa kutsuttiin kirkonkirjoissa torpaksi, vaan se oli niin vähäinen, että sen isäntä teki ainoastaan yhden päivätyön viikossa kartanoon. Muita maksuja oli voinaula joka kesä lehmältä kirkkoherralle ja päivätyö kirkkoherran ruoassa pappilaan. Tuon lisäksi maksettiin isännältä, emännältä ja appiukolta vähäinen henkiraha kruunulle. Lapsia oli Metsämaassa kuusi, vaan ne olivat vielä nuoria, vanhin 18-, nuorin 7-vuotinen.
Appiukon nuoruudessa kylvettiin Metsämaassa puoli tynnyriä ja kaksi kappaa, ja kaskeen neljätoista kappaa. Nyt kylvettiin viisi kappaa, väliin kahdeksan kaikkiaan. Muutamia vuosia takaperin saatiin pellosta viisi tynnyriä. Nyt kuorittiin petäjät pellon ympäriltä leiväksi. Hallan on nälkä; halla pitää paljon rukiista, ohrasta ja kaurasta. Jos se ennen viljelijää pellolle ehtii, syö se pellot puhtaiksi. Halla rakastaa ylellisyyttä, se imee mehun ja jättää kuivan kuoren. Kuori käytetään myllyssä, kuori leivotaan jauhona, mutta tämä jauho, jos toimelias emäntä on saanut leivän koossa pysymään, on leipänä karkeaa, imelää, pahaa syödä, mustaa nähdä. Luonnollista tuo on. Halla vei sydämmen. — Niinkuin jo sanoimme, on viisi vuotta peräksyttäin halla ennen sirppiä ennättänyt Metsämaan pelloille. Se on kovaa! Nyt on kevät ollut ihana ja kesä kaunis. Jo toivoivat Metsämaan asukkaat. "Jumala on viimmein hätämme huomannut, kuullut hartaat rukouksemme. Vai onko pappia kiittäminen; pappia, joka aina pyhin saarnastuolissa on rukoillut: 'Varjele, o Jumala, meitä hedelmättömistä vuosista, nälästä ja kalliista ajasta'."
Päivät ovat kauniit, yöt lämpimät. Moni talollinen, joka viimme vuonna näki otsansa hiessä tehdyn työn turhaksi ja jo toivoi tämän vuoden runsaasta saaliista voivansa maksaa velkansa, silmäilee iloiten Jumalan taivasta. Tölliläinen kiittää kaikkivaltiasta, luullen saavansa vielä kerran nähdä jyväleipää pöydällänsä. Ilo on surua seurannut. Isännät kulkevat kilvan seppien luona teettämässä itselleen ja työväelleen vankkoja sirppejä. Viikon päivät vielä, niin kauniit pellot ovat kuhilaita täynnä. Nyt ei ennätä halla, nyt on sirpin vuoro korjata jyvät. Päivä on ollut kaunis; ei ole taivaalla pilven kipinää näkynyt. Ilta ehtii. Jo pudistaa vanhus päätänsä; jo silmäilee hän surullisesti kirvestä, jolla on monta leipäpetäjää kaatanut. Ehtimiseen käy hän ulkona katsomassa, eikö pilviä taivaalla näkyisi, eikö vähäinenkään tuuli alkaisi puhaltaa. — Turhaan! Taivas on selkeä, tuuli uneksii.
"Jo on toivomme hukassa", sanoo vanhus huoaten.
Nyt lentää pitkän tulevan vuoden suru ja nälkä epäileväisten silmäin ohitse. Kaikki ovat tähän saakka toivoneet. He eivät toivo enää, sillä vanhuksen sanat eivät valehtele. Vanhus on vankka ennustaja.
Tänä yönä ei tule unta kenenkään silmiin.
Ilta joutuu, ilma kiihtyy, jähtymistään jähtyy yö. Yö kuluu. Kuten yö kuluu, siten valitus kuuluu. Jo koittaa alkavan, uuden päivän aamurusko idässä taivaan rannalla. Jo nousee aurinko, jo ovat säteet tervehtineet tähkiä; vaan oljet, jotka illalla kuormaansa kumarsivat, seisovat nyt mahtavasti suorina.
Halla on käynyt, on runsaat kymmeniset ottanut. — Sama aurinko herätti eilen työhön iloisia, tämän aamupäivän loiste näkee epäilyksen alaisia. Taitaako aurinko kummeksia tätä? Hän on siihen tottunut. Hän laskee säteensä puitten välistä järvelle. Jo ymmärtää hän. Järven rannat ovat jäätyneet. — Näkymätön vieras on käynyt.
* * * * *
Kalajärven rannalla oli tuo Metsämaan tölli. Muuta huonetta ei rannalla ollut; mutta vähän matkaa töllistä metsään päin näkyi lato, karjalato.
Viimme yönä ei nukkunut Metsämaassa kukaan muu kuin nuorin poika.
Töllissä oli vuosi takaperin useita lampaitakin. Jaakko, Metsämaan isäntä, myi ne, sai jyviä, kylvi jyvät — niitti olkia.
Yö on kulunut, päivä on puolessa. Tähän saakka ovat tölliläiset istuneet töllissä pian sanaakaan toisilleen sanomatta. Nuorin poika ei töllissä ollut, hän keikkui ruuhessa järven rannalla.
Suuri on aina tuon näkymättömän vieraan seura. Missä se vaan on kulkenut, siellä on sillä aina ollut jättää joka tölliin, joka ihmisen sydämmeen joku seurastaan — useampiin paikkoihin useampiakin.
Metsämaahan jätti se viimme yönä: surun, nälän ja epäilyksen.
Jaakko istuu lavitsalla pöydän vieressä, nojaten kasvojaan käsiinsä.
Anoppi ja Eeva, emäntä, istuvat takalla. Lapset itkevät ja valittavat.
Ruhmo on kaadettu, on vierinyt sairastavan lehmän jaloille, porsas on kaatanut apekiulun ja heittänyt sen sisällyksen lattialle. Tuota ei kukaan huomannut.
"Kova on kohta!" sanoi viimmein anoppi.
"Ei ole kourallistakaan jyviä!" valitti Eeva.
"Kova on kohta!" kertoi Jaakko.
Anoppi oli surullinen, Eevan oli nälkä, Jaakko epäilyksen kahleissa.
Mutta lapsen suru ei ole katkera. "Mikäs nyt neuvoksi?" lausui vihdoin Jaakko ja nousi lavitsalta. "En suinkaan tiedä muuta, kuin että myymme lehmämme ja porsaan ja uudestaan lähdemme petäjäin keruulle."
"Jos lehmän ja porsaan myisitkin, kuinka kauan luulet niillä saatujen jyväin riittävän? Maitopisara on välttämätön Metsämaassa; petäjä on sittenkin karvas."
"Oikein Eeva, mutta luuletko meidän petäjäleivällä tulevaan syksyyn jaksavan, ja jos meissä henki pysyisikin, luuletko petäjässä tallentuvan voimia?"
"Jumala tiennee, mitä nyt on tehtävä?" huokasi vaimo.
"En juuri paljon huolisi itseni tähden syötävästä", lausui Jaakko, "mutta millähän nyt tahdot kylvää pellon? Olisi toivo kumminkin parempia päiviä, jos vaan siementä löytyisi. Tämä vuosi kuluisi niinkuin muutkin."
"Minä lähden palvelemaan", sanoi jäykästi vanhin poika.
"Ja minä, ja minä, ja minä", huusivat kaikki lapset.
"Kyösti, Sakari ja Liisa taitaisivat juuri palvelukseen kelvata", sanoi isä suruisesti, "ja jos itse tahdotte, luulen sen olevan sekä teille että meille hyödyksi."
Äiti itki.
"Taidamme saada lehmän pitää, jos nuo saavat palveluspaikan", puhui
Jaakko vähän ajan kuluttua.
"Ja jos sitten porsaan viemme Turkuun, niin saadaan aina joku kappa", sanoi Eeva.
"Vähän porsaalla saa", lausui anoppi.
Tämän vuoden halla teki paljon muutoksia Metsämaassa.
Ensimmäinen muutos oli muuttaminen. Kyösti, Sakari ja Liisa läksivät palvelemaan. Halla oli ollut välikappaleena; se ajoi pesästä ulos pojat kenties useampia vuosia ennen, kuin tähän aikaan näillä seuduin tavallista oli, eli ei nälkä, niinkuin tässä, pakottanut.
Kyösti, Sakari ja Liisa muuttivat, että lehmä sai oven suuhun jäädä seisomaan. Mutta porsas myytiin. Nuorimman pojan kyyneleet eivät tuota estäneet. Lapsikin sai tuntea hallan seurauksia. Porsas oli pojan paras ystävä. He söivät molemmat petäjäleipää, he hyppelivät yksissä; he rakastivat toisiansa. Nyt oli poika leikkikumppanitta.
Joulun edellä kuoli anoppi. Sekin hallan seuraus. Petäjä ei häntä enää elättänyt. Hän kuivui kuin kaadettu puu, väsyi väsymistään, kunnes hänen ruumiinsa voimat loppuivat. — Jaakko, Eeva, pikku Jaakko ja Kaisa olivat vaaleankeltaiset. Surullista oli nähdä köyhää perhettä. Nuorin poika oli ainoa, jonka poskilla vielä vaalea kukostus asui. Ell'ei lehmää olisi ollut, ei olisi kukaan uutta kevättä nähnyt. Ell'ei lehmää olisi ollut, olisi halla Voiton voittanut.
K. J. Gummerus. (Ylhäiset ja alhaiset).