Suomalainen lukemisto

by Unknown

TOINEN JAKSO.

1. Jouluaamu Pohjanmaan pappilassa.

"Anna lasten nukkua", kuiskasi äiti Maijalle, "ne heräävät itsestään kyllä varain ennättääksensä kirkkoon; mutta sytytä jo kynttilät akkunoihin!" Molemmat menivät ja lasten kamari jäi jälleen pimeäksi. Vilauksensa näkyi vaan kiharatukkaisia päitä pehmeillä pään-alaisilla. Pimeässä väikkyi valoisia unelmia suljettujen silmälautasien alla.

On jouluaamu.

Kynttilöitä sytytettiin joka akkunaan, ja kauas loisti niiden valo pitkin tietä tervehtimään vaeltajia, jotka kirkolle pyrkivät. Himmeänä aamuna valaisi iso huone loistavine akkunoineen ympäristön. Vaeltajan silmissä oli se avoin ja turvallinen kuin rehellisen miehen sydän.

Jo kuuli Maija itseänsä huudettavan. Lapset olivat heränneet ja vilkas liike syntyi heidän kamarissaan. "Mitä kello on? missä minun vaatteeni ovat, Maija? ehdimmekö vielä kirkkoon? miks'ei Maija ole meitä herättänyt?" kysyttiin yht'aikaa, että Maijan oli vaikea kaikkeen vastata. Rauhallisemmiksi tulivat he vasta, kun kuulivat isän vielä olevan kotona. Kiireesti ja iloisesti pukivat lapset yllensä. Tässä puuhassa eivät ajatukset ennättäneet selvitä. Pian toinen toisensa perästä valmistui ja meni ulos kamarista.

On jouluaamu! Outo hiljaisuus vallitsee kaikkialla, vaikka äidillä, isolla sisarella ja Liisalla onkin paljon askaroimista saadakseen kaikki niin toimitetuksi, ettei kenenkään sen vuoksi tarvitsisi olla kirkkoon menemättä. Ilo on lasten sydämmissä, vaan eivätpä he tiedä, mikä heidät totisiksi teki. Eivät tiedä, onko siihen syynä tuo alakuloinen joulupuu, joka vielä seisoo keskellä salin lattiaa loppuun palaneine kynttilöineen, vai isä, joka kamarissaan hyräilee jouluvirttä. Nurkassa olivat pakettipaperit paikallaan. Pianolla ja pöydällä nähtiin joitakuita joululahjoja. Kaikki muistutti iloista iltaa; mutta muisto vaan enensi tuota salaista tunnetta, joka karkottaa ihmisistä tavallisen mielen.

Kimeitä kulkusia kuului ulkoa. Lapset katsoivat ulos akkunasta, mutta muuta eivät nähneet kuin hahmot omista verevistä kasvoistansa.

Isä teki lähtöä kirkkoon. Isot turkit oli hän pukenut päällensä ja myhäillen sanoi hän jäähyväiset lapsille. Sinne jäivät nyt lapset yksinänsä isän kamariin, jossa kuitenkin pian rupesi heille ikävältä tuntumaan, kun isä oli poissa. Kirkkoon, kirkkoon he haluavat, sinnehän jokainen tänä aamuna pyrkii.

Jo olivatkin toiset valmiit lähtemään. Täysi työ oli äidillä ja isolla sisarella saada lapset ottamaan kylläksi vaatteita yllensä, ett'eivät kirkossa paleltuisi. He katsoivat näet äidin varovaisuuden kokonansa liialliseksi. Äiti ja Johannes istuivat toiseen rekeen, iso sisar Väinön ja Selman kanssa toiseen. Ainoastaan pikku sisar nukkui vielä makeata unta, josta häntä ei suinkaan saanut herättää. Maija jäi hänen hoitajaksensa ja kodon vartijaksi.

Hauska oli matka kirkolle jouluaamuna. Virkut olivat hevoset; keveästi luistivat re'et sileällä tiellä; kulkuset soivat kimeästi. Metsä molemmin puolin tietä lepäsi pimeässä varjossa; mutta tähdet taivaalla tuikkivat, ja valkoinen lumi tiellä ja tien vieressä valaisi himmeästi kuljettavaa rataa.

Samassa jo metsä loppui. Joka akkunasta koko kirkonkylässä näkyi loimoava takkavalkea. Käyden ajettiin kirkkomäkeä ylös. Siinä voi jo kirkon akkunoissa erottaa joka kynttilän erikseen ja korkea torni häämötti tähdikästä taivasta kohden.

Jumalanpalvelus oli jo aljettu, kun astuttiin kirkkoon. Äiti tahtoi Väinöä istumaan kanssansa penkkiin; mutta vaikka kirkossa oltiin, pani Väinö vastaan. Oikealla puolen käytävää, jossa muut miehet istuivat, piti hänenkin istua ja uskaliaasti seurasi hän Johannesta, jättäen naiset omaan huomaansa.

Ensin tietysti katsottiin, ja paljon oli täällä katsomista. Satoja kynttilöitä alttarilla, kruunuissa, saarnastuolilla ja penkkien väliseinillä. Hauskaa oli katsella, kuinka akat ruskeilla sormillaan niistivät kynttilöitä, niin levollisesti, kuin ei valkea polttaisikaan. Lukkari veisasi suu auki ankaralla äänellä, mahtavasti johtaen miesten vakavia, horisevia, sekä vaimoväen heleitä, kimakoita ääniä. Erään vanhan akan — siltä ainakin kuului — kimeä ääni erisi pistävästi toisista, ja tavan takaa Väinö käänteli päätänsä kuullakseen, mistä tuo ääni oikeastaan mahtoi tulla. Penkeissä istui monta hyvin tuttua, ja käytävillä seisoi lapsia vanhempinensa, nojaten penkin seiniin. Juuri keskellä kirkkoa, jossa käytävät ristitsevät toisiaan, seisoi Takalan muori. Pikku Liisa piti häntä lujasti hameesta, mutta Jooseppi, joka oli Väinön ikäinen, piti molemmin käsin totisena lakkiaan leukansa alla.

Virsi loppui ja isä, joka valkeassa messupuvussaan seisoi alttarin edessä, rupesi messuamaan. Mahtavasti kaikui hänen äänensä kirkossa ja hän näytti niin oudon vakavalta.

Sitten alkoi lukkari taas veisata, ja juuri samaa virttä, joka eilen ehtoolla kotona veisattiin. Ihmeellistä oli sitä tässä nyt kuulla. Tuossa istuu äiti ja Selma ja iso sisar, ja tuolla alttarilla seisoo juhlallisessa puvussaan isä. Lapsista tuntui ikäänkuin olisivat kotona olleet; ehkä koto yht'äkkiä oli kirkoksi muuttunut. Kaikki tuntui niin pyhältä. Pyhältä näytti kansa, joka hartaudella veisasi. Pyhältä se kirkas valo, jonka joulukynttilät loivat kirkkoon. Ja kun isä uudestaan rupesi messuamaan, kuului hänen äänensä niin sanomattoman lempeältä: "älkäät peljätkö", messusi hän, "sillä katso, minä ilmotan teille suuren ilon, joka on tuleva kaikelle kansalle. Teille on tänä päivänä syntynyt Vapahtaja."

Niistä sanoista hän sitten saarnasi.

Pyhä oli tämä aamu. Kuin muinoin Betlehemissä kaikui enkelein kiitoslaulu: "Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa, ja maassa rauha, ja ihmisille hyvä tahto." Kuvat alttaritaululla, Vapahtaja ja lapset, joita hän siunasi, ja kansa, joka seisoi siinä läsnä, näyttivät elävän, ja he hymyilivät pyhästä ilosta.

E. Aspelin (Ellei).

2. Tunturisopuli.

Pohjan perillä, Lapin tuntureilla, löytyy pieniä eläviä, joita aina noin 6, 7 tai 10 vuoden päästä vaivaa muuttamisen halu. Ja vaikka eivät suinkaan tiedä, mimmoinen se maa on, jonne aikovat muuttaa, niin lähtevät ne kumminkin umpimähkään matkalle, onnensa ja usein nahkansakkin kaupalle.

Nämä elävät ovat noin 572 tuuman pituisia, lyhythäntäisiä, ruosteenkeltaisen- ja mustankirjavia, kuuluvat hiirten heimoon ja niitä nimitetään tunturisopuleiksi (lat. Myodes lemmus L.). Ne asuvat Lapin tuntureilla, mättäisillä, pensaisilla mailla, metsänrajaa ylempänä. Siellä ne kaivavat kolonsa ja rakentavat pesänsä mättäisiin ja elävät pensaitten kuorista sekä muista kasviaineista. Mutta kun heidän lukunsa on kasvanut suureksi ja kotiseutu alkaa tuntua ahtaalta, keräytyvät he yhteen joukkoon ja lähtevät, suureksi iloksi kärpille, pöllöille, haukoille ja muillekkin petoeläimille, matkustamaan, kulkien niin suoraan kuin mahdollista sinne päin, jonne kerran ovat matkansa alkaneet, kääntymättä oikealle tai vasemmalle, nousten vuorien yli, uiden jokien, järvien ja merenlahtienkin poikki, ja tulvaavat yht'äkkiä maakuntiin, joissa heitä moneen aikaan ei ole nähty ollenkaan. Linné luuli heidän olevan niin tarkkoja suoraan kulkemaan, että, jos ihminen sattui heitä vastaan tulemaan, sopuli ei antanut tietä, vaan koetteli ihmisen jalkain välitse suoraan matkaansa jatkaa. — Luonteeltansa ovat ne hyvin rohkeita ja niin äkäisiä, että jos niille keppiä osottaa, iskevät ne siihen niin kovasti hampain kiinni, että jäävät keppiin riippumaan, kun sen nostaa ylös.

Välistä ne matkustavat niin suurissa parvissa, että niitä voi verrata Egyptin heinäsirkkoihin. Marraskuussa v. 1868 sattui höyrylaiva Throndhjemin vuonolla uivaan sopuliparveen, joka oli niin suuri, että alus enemmän kuin neljännestunnin kulki parven läpi, ja niin etäälle, kuin laivan kannelta voi nähdä, vilisi vuonon pinta uivia sopuleita. Vuonna 1823 niitä kuoli Hernösandin kaupungin kaduille niin paljon, että niitä hevoskuormittain sieltä vedettiin pois. Sopuleille itselleen nämä matkat kuitenkin ovat onnettomimmat, sillä suurin osa niistä hukkuu tai menettää muulla tavoin henkensä näillä retkillä.

Näillä matkoillansa ne usein ovat suureksi vastukseksi ihmisellekkin. Niin valitti norjalainen rovasti Heyendahl, että ne Stangvigin pappilassa syksyllä v. 1827 käydessään pitivät kissain kanssa semmoista elämää, että hän ei tahtonut saada yörauhaa. Mutta pahempaakin ne saavat aikaan. Ne turmelevat välistä niityt ja vainiot niin peräti, että Norjassa monessa paikoin on täytynyt muuttaa elukat toiselle puolelle vuonoa, kun sopulit ovat hävittäneet kaiken heinänkasvun toiselta puolelta; ja jos ne sattuvat tulemaan, ennenkuin vilja on pelloilta korjattu, niin tulee tuho yhä suuremmaksi.

Että elävä, joka näin paljon vahinkoa matkaan saattaa, jo vanhoista ajoista asti on vetänyt paljon huomiota puoleensa, on luonnollista. Niin esim. kertoo arvoisa Upsalan arkkipiispa Olaus Magnus tekemässään kirjassa Historia de Gentibus Septentrionalibus, joka v. 1555 painettiin Roomassa, myyränkokoisesta elävästä, joka myrskyisinä ja sateisina aikoina putosi pilvistä. Siitä hän ei ollut aivan selvillä, olivatko ne pilvestä syntyneet vaiko muualta pilviin joutuneet. Mutta niin myrkyllisiä hän tietää niitten olevan, että mitä kasvia ne vaan kerran puraisevat, se kuolee pois. Ja kun ne viimmein itse kuolevat, joka tapahtuu määrätyllä ajalla, niin ilma tulee heidän mätänevistä raadoistaan niin myrkylliseksi, että se ihmisiin vaikuttaa pyörrytys- ja keltatautia.

'Oppinut Vormius koki vielä 17:llä vuosisadalla antaa luonnollisen selityksen siitä, miten ne tuntureilta voivat pilviin joutua, mutta v. 1740 teki Kaarle Linné näistä ilmamatkoista lopun. Hän tiesi nimittäin omasta kokemuksestaan kertoa pilvien olevan paljasta sumua, joka ei siis voinut pienintäkään hiirtä kannattaa, vaikka ennen oli luultu sen voivan viedä Lappalaisen poroineenkin matkassaan.

Mutta vaikka tunturisopulit eivät ole pilvistä syntyneitä, eivätkä edes taivaasta tippuneita, niin ovat heidän matkansa kuitenkin kyllä kummallisia ja onnettomia.

(Suomen Kuvalehdestä.)

3. Rikas köyhänäkin.

T—n kaupungin katuja pitkin ajoi komeissa vaunuissaan eräs rikas, mahtava nuori rouva. Kaksi somasti vaatetettua lasta istui hänen kanssaan vaunuissa.

"Äiti", sanoi näistä vanhempi, "ajakaamme maalle, siellä ovat jo kaikki lehdikot viheriäiset, ja siellä jo käkikin kukkuu."

"Menkäämme Annaa katsomaan", pyysi nuorempi, "hän sanoi asuvansa kaupungin lähellä."

Rouva kysyi palvelijaltansa: "Tiedätkö, missä Annan asunto on?" Palvelija vastasi tietävänsä, ja nyt ajoivat, että kivikadut tärisivät, pois kaupungista maalle päin.

Anna oli ennen ollut tämän mahtavan rouvan nuoremman lapsen hoitajana; silloin hänellä oli iso palkka, hyvät vaatteet ja hyvä ruoka, vaan vapaus häneltä puuttui, hän oli toisen palvelija. Annan siisti ja hyvä luonto saattoi hänet pian erään nuoren rehellisen työmiehen tuttavaksi ja morsiameksi. Hän tuli naiduksi ja sai oman kodon. Tässä kodossaan oli hän onnellisena elänyt jo kaksi vuotta. Tämän entisen palvelustyttönsä asunnolle käski nyt rouva palvelijansa ajamaan.

Vähän aikaa ajettuansa seisatti palvelija vähäisen mökin edustalle. Mökki oli niin vähäinen ja matala, että melkein oli peittymäisillänsä sen vieressä kasvavien pihlajain leheviin oksiin.

"Tässäkö Anna asuu?" kysyi rouva.

"Niin tässä", vastasi palvelija ja aukasi mökin oven, käskein herrasväkeänsä astumaan sisälle.

Uljas rouva meni lastensa kanssa matalasta ovesta tupaseen ja katseli säälien nuorta vaimoa, joka heidän sisään tullessaan liikutti kätkyessä makaavaa pientä lastansa.

"Voi Anna parka!" huudahtivat tytöt, "tämä sinun kotosipa ei ole paljon isompi, kuin meidän ison kahlekoiran koppeli."

"Vaiti, vaiti, lapset!" sanoi rouva, "älkää toki noin puhuko! Anna raukalla nyt ilmankin on kärsimistä, kun hän ei enää asu meidän talossamme, jossa hänellä aina oli kyllin kaikkea." Mutta Anna meni ilosilmin vieraitansa vastaan ja sanoi: "Rouva hyvä, teillä oli minulla hyvä palveluspaikka, vaan te ette saata aavistaakkaan, kuinka suuren-arvoinen oma koto on sille, jonka aina on täytynyt toista palvella. Tämä vähäinen mökki on minun oma kotoni, ja minä olen onnellisempi tässä kuin koskaan ennen."

Rouva katseli kummastellen nuorta vaimoa, vaan Annan kukostavat posket ja onnesta loistavat silmät todistivat, että hän oli totta puhunut, mutta rouvan mielestä oli mökki niin ahdas, että hengähdystäkin tukahutti, ja pian hän taas istui vaunuissaan ajaen kaupunkiin päin.

Vuodet kuluivat! Anna istui mökissään kangaspuissa, palttinata kutoen; hänen miehensä oli työssä, ja kolme vähäistä lasta leikitteli lattialla. Anna kutoi, että kangaspuut jyskyivät, eikä huomannut, että vaunut olivat seisahtaneet mökin edustalle, ennenkuin ovi aukeni, ja hänen entinen emäntänsä lastensa kanssa taas astui matalaan huoneeseen.

"Kah, minun hyvä rouvani!" huudahti Anna, ja pyyhkeillen hikeä otsastansa sanoi hän: "Kudoin niin, ett'en huomannutkaan, että tulitte. Tulkaa istumaan — lapset, menkää pois tieltä, että pikku neitosetkin istumaan pääsevät."

"Voi Anna!" sanoi rouva, "on sinulla paljo vastuksia varmaankin. Oikein minun tulee sinua sääli, kun muistan, kuinka poskesi punottivat meillä ollessasi, ja nyt olet noin laihtunut ja vaaleaksi käynyt."

"Rouva hyvä, ei ole minulla yhtään hätää; mieheni saa hyvän päiväpalkan ja minä, kun tämän kankaani valmiiksi saan, lähden kaupunkiin sitä myymään; siitä tulee taas rahaa hyvästi elatukseksemme."

Rouva antoi Annan lapsille makeisia, sanoi sitten hyvästi ja läksi taas pois, kummeksien, miten tuommoisessa mökissä, kuin Annan koto oli, saattaisi elää kolmen lapsen kanssa.

Taas oli muutamia vuosia kulunut, ja nämät vuodet olivat Annalle monta kärsimystä tuottaneet: hänen miehensä oli kuollut, köyhiä vuosia oli ollut, jonka vuoksi Annallakin oli työn puute. Hänen täytyi lastensa kanssa mennä ihmisten armoa anomaan. Kun he eräänä päivänä kulkivat T—n kaupungin katuja pitkin, niin nuori tyttö, joka koulusta palasi, tapasi heidät ja huudahti: "Anna!" Tämä tyttö oli Annan entinen hoitolapsi. "Voi Anna hyvä", sanoi tyttö, "tule äitini tykö, hän sinulle kyllä jotakin antaa!" Vaimo meni ja tultuansa tuohon komeaan taloon muistui hänen mieleensä selvästi se aika, jolloin hän ennen täällä palveli.

Rouva tuli Annan luo ja antoi hänen lapsillensa vanhoja vaatteita ja heille kaikille ruokaa. Anna otti nämät vastaan lausuen tuhansia kiitoksia. Nyt sanoi rouva: "Oi Anna parka! Etkö tunne itseäsi kovin onnettomaksi täällä, näissä huoneissa, joissa ennen olet suruttomia päiviä elänyt."

"Rouva hyvä", vastasi Anna, "mieron tie on joka paikassa raskas, vaan onneton en toki ole, en, en suinkaan; minä tiedän, että kaikki vastoinkäymiset, jotka Jumala minulle lähettää, ovat iäiseksi onnekseni, ja sydämmessäni löytyy tunto, joka on minun maallinen onneni; se seuraa minua kuhunka menemme, se tunto on: äidinrakkaus. Jokainen hymyily näitten pienten huulilta tekee minun sydämmelleni sanomattoman ilon; kuinka siis saattaisin sanoa itseäni onnettomaksi!"

"Äidinrakkaus!" sanoi rouva, "oikein sanoit, se on väkevä tunne sydämmessämme. Minä katselin lapsia ja ajattelin: Kuinka kovaa eikö olisi, jos minun täytyisi nähdä omat lapseni tuossa tilassa — ja päätinpä ottaa sinun sekä lapsesi asumaan tuonne meidän pakarituvan takana olevaan kamariin; siellä saat työtä tehdä ja olla minun ruoassani. Katso Anna! tämän lahjan antoi sinulle äidinrakkaus."

Annan silmistä vieri kyyneleitä, ja hän kiitteli sydämmellisesti entistä mahtavaa emäntäänsä, mutta rouva sanoi:

"Älä minua kiitä! — Anna! sinä olet köyhyydessäsi rikkaampi kuin minä, sillä sinulla on tyytyväinen sydän, vaan minä olen usein tyytymätön, vaikka minulla on maallista tavaraa kyllä. Tätä tahdon sinullekkin antaa, mutta ja'a sinä sen sijaan hyvällä esimerkilläsi minulle parempaa tavaraasi: sitä täydellistä tyytyväisyyttä, joka kaikissa elämänvaiheissasi sinun noin onnelliseksi tekee."

Th. Hahnsson.

4. Pieni mierolainen.

Armas päivä paistaa, kohta
Lämpimäks' jo muuttuu sää,
Hanki loisteessansa hohtaa,
Sulain kiteet kimmeltää.

Poika repaleissa vallan
Saloss' yksin kuljeksii.
Hongat, kuuset huminallaan
Häntä täällä tervehtii.

Pieni mierolainen aina
Yhä rientää eteenpäin,
Eipä murhe mieltä paina,
Rallatellen laulaa näin:

"Hopsis, jalat! Väsymystä
Tunnetteko? Talohon
Kohta päästään, siellä kysta
Minullekkin kyllin on.

Hongat, kuuset, vaiheitani
Tahdotteko tietää te?
Kuulkaa, tässä kulkeissani
Minä teille kerron ne.

Aina muistan riemuin vielä
Isän armaan mökkiä;
Viisi meit' ol' lasta siellä,
Vanhin niistä olin mä.

Muistan, kuinka kotikaski
Tähkäpäin jo kellerti;
Noro hallan irti laski,
Julma viljan runteli.

Talvi tuli, loppui leipä;
Petäjäistä syötihin —
Äitiin tarttui tauti, veipä
Hänet kohta hautaankin.

Häntä mustaan saatoin, itkin
Haudallaan ma hetkisen,
Kyynel poskipäätä pitkin
Vieri, jääksi hyytyen.

Siitä asti tepastellut
Olen mieron tietä ain'…
Jopa sulle kertoellut
Olen, metsä, muistelmain.

Hopsis, jalat, joutukaa jo!
Muuten yövyn korpehen.
Varjot synkät lankeaa jo,
Tuolla päivä laskeiksen." —

Yhä kiitää, vaan ei vielä
Ihmis-asuntoa näy.
Metsän haamut poikaa tiellä
Uhkaa, mustaks' yö jo käy.

Kylmä yltyy. Tähtein valo
Syttyy taivahalla jo,
Leimuelee pohjanpalo,
Huokaa synkkä hongisto.

Kohta aamun koittehessa
Öinen jylhyys häviää —
Vaan, ken tuolla kinoksessa
Kalvenneena lepäjää?

Pieni mierolainen siellä
Lepoon vaipui viimmeiseen,
Jäätyneenä kiiltää vielä
Kyynel silmän murtuneen.

Uno von Schrowe.

5. Savonlinnan ihmeet.

Olipa kummallinen seutu tuo rajalinnan paikka erämaiden liepeessä.

Näin kertoo Olaus Magnus, Upsalan entinen arkkipiispa, joka on lähtenyt Opinpuhdistusta pakoon eteläisille maille ja siellä julkaisee kuvallisen maantieteensä Ruotsin valtakunnasta, sen kansoista ja luonnon-ilmiöistä.

Kaukana perimmäisessä Suomenmaassa, mutta Ruotsin vallan alueella, on linna, joka Uudeksilinnaksi nimitetään. Se on ihmeteltävällä nerolla rakennettu, sekä luonnon että taiteen vahvistama, seisoen ympyriäisen kallion päällä. Yksi ainoa portti siitä viepi länttä kohden; portin edustalla on lauttasilta, vahvoilla rautavitjoilla kiinnitettynä, ja tämä vedetään aina yöksi koneiden avulla rantaan — tosin ankaralla työllä väkevän virran tähden. Tuo leveä joki, joka siitä ohitse kulkee, on syvyydeltään tutkimaton. Se tulee kaukaisista järvistä, Vienan "valkoisesta" merestä saakka; vaan linnan kohdalta se on mustapohjainen, ja kaikki kalat, jotka siinä syntyvät ja elävät, lohet ja taimenet, hauet ja ahvenet sekä muut pehmeälihaiset kalat ovat ihan mustia, mutta kuitenkin hyviä maultansa. Lahnakin siinä virrassa on kesällä musta, vaikka talvella valkoinen. Ja kun joki sitten purkauu, kulkien Viipurin ohitse, muuttaa se itse järvenkin mustaksi.

Muitakin kummia täällä toisinaan nähdään. Kova on isännyyden virka täällä vihollisvallan kynnyksellä, kova myöskin laki, jonka alla linnanväki elää. Jos vartija nukkuu asemaansa, syöstään hän säälimättä tornin harjalta virtaan. Surma ja perikato ovat siis aina tarjona sekä päällikölle että hänen miehillensä. Mutta jokaisen onnettomuuden edellä käypi kummallinen aave. Silloin näet ilmestyy virran aaltojen päälle neitonen, joka kanteleen viehättävällä soitolla yön hiljaisuutta häiritsee, ikäänkuin Seirenien tavalla houkutellen ihmisparat luoksensa.

Semmoinen on Uusi-linna Suomen perimmäisillä rajoilla; semmoinen virta ihmeinensä, joka siitä ohitse kulkee.

Muutkin olot näillä syrjäisillä rajaseuduilla ovat kyllä omituisia. Kummankin puolen asukkaat tekevät alituisia ryöstöretkiä toistensa maille. Venäjänpuoliset silloin kulkevat pitkissä köykäisissä veneissä, 20 tai 25 henkeä kussakin, erämaiden vesiä myöten; missä vesimatka loppuu, kantavat he veneensä hartioillaan taipaleen yli, kunnes tulevat toiseen vedenjaksoon. Suomenpuoliset samoin tekevät yhtäläisiä retkiä Venäjän alueelle. Vaan kumpaistenkin retket tarkottavat vähemmin sotaa kuin ryöstöä. Rosvoaminen on osa näiden seutujen elinkeinoista. Niin hurjia ovat senpuoliset maan-asukkaat, että kuninkaan on täytynyt kovan rangaistuksen uhalla kieltää heitä pitämästä kotonaan varsinaisia sota-aseita, niinkuin peitsiä, miekkoja ja tapparoita, ett'eivät keskenänsä surmatöitä tekisi. Ainoastaan kirveitä ja työaseita saavat he viljellä kotitarpeiksensa, ja heidän rakennuksensa ovatkin ihmeteltäviä. Vaan vihollisen läheisyyden vuoksi täytyy kumminkin olla jonkinlaisia puollustus-aseita. Suomalaiset ovat tarkkoja joutsimiehiä, ja käsivarren voimilta ovat he sangen väkeviä, joka tulee siitä, että juovat paljon ja hyvää olutta. Kun nyt viholliset tekevät päällekarkauksia, he heitä ensin kaukaa vastustavat nuolilla, joita joutsista ja lingoista lennätetään. Kun lähemmäksi tullaan, viskataan tarkalla kädellä kivi, joka on vahvaan hihnaan kiinnitetty, taikkapa heitetään suopunki, semmoinen, jolla metsän eläviä kiehdotaan. Sitten ryhdytään pitkiin keihäisiin, joiden kärjet on tulessa karkaistu tai nauloilla terotettu. Miehet ja naiset ovat yhtä ankarat puollustustyössä, ja se, jolla ei muuta asetta ole, hän viskaa verkkoja ja kalalippoja vihollisen pään yli, temmaten vastustajansa, jopa ratsumiehenkin kumoon. Mutta suuremmaksi avuksi ovat Suomalaisille heidän vihaiset koiransa, joita Venäläisten hevoset yhtä paljon pelkäävät, kuin Persian ratsut ennen muinoin kammoivat kameleja. Sillä nämä koirat ovat opetetut karkaamaan hevosten turpaan, jolloin ratsu nousee takajaloillensa ja viskaa miehen maahan.

Näin mellastellaan pitkin Suomen itärajaa, Karjalan kyläkunnissa ja
Savon sydänmailla.

Vaan palatkaamme vielä hetkisen ajaksi takasin Savonlinnan kummitus-taruihin. Pari vuosisataa sen jälkeen kuin Olaus Magnus uutena Pliniona kirjotti merkilliset juttunsa "Arx nova'n" ihmeistä, on Säämingin pappi kaikessa hiljaisuudessa piirtänyt kirkonkirjaansa seuraavan muistelman:

Hamasta linnan rakentamisesta asti on siinä aina elätetty musta oinas, niin että toisen kuoltua aina toinen uusi on hankittu, ja kun Venäläiset Ison-Vihan aikana pitivät linnaa: hallussansa, hekin samoin hoitivat linnan mustaa oinasta. Vaan nyt viimme kesänä eli v. 1728 on Olli päässyt linnasta ulos sillalle, josta luiskahti virtaan ja hukkui, ja sen perästä ei ole toista enää hankittu.

Muuta emme tiedä Savonlinnan mustasta oinaasta, joka vasta kuollessaan tuli kuuluisaksi ja pantiin kirkonkirjaan. Kenties se ei ollutkaan aivan epäkirkollista alkuperää. Kenties se oli ollut tuon taivaallisen Pyhän Olavin halpa, maallinen edustaja.

Y. Yrjd-Koskinen.

6. Tyttö.

Varmaankin olivat Haapajärven kyläläiset olleet erittäin tuhlaavaisia nimien suhteen, koska yksi heistä oli jäänyt aivan nimettömäksikin. Häntä kutsuttiin suorastaan "tytöksi", luultavasti sen vuoksi että hän oli naisihminen. Kentiesi oli hänellä kirkonkirjoissa toinenkin nimi, vaan siitä ei kukaan tiennyt mitään. Tyttönä tämä olento vaan sai kulkea läpi elämänsä, ja sillä nimellä hänet tunnettiin koko pitäjässäkin. Jos tytöltä itseltään kysyttiin, kuka hän oli, sanoi hän olevansa "hullu tyttö", ja siihen vastaukseen oli uteliaimmankin tyytyminen. Kaikki, jotka tytön lähemmin tunsivat, olivat vakuutetut siitä, ettei hän itse ollut tuota liikanimeä keksinyt, ja ehkä olikin joku muu sen hänen suuhunsa pannut. Pääasia oli, että hän itse piti sanomattoman paljon tuosta nimestään ja aina käytti sitä sanan "minä" asemasta.

Tyttö-paralla ei enää ollut isää eikä äitiä. Äiti oli kuollut sotakesänä, jolloin suolat olivat niin kalliit, "ett'ei tahtonut rahallakaan saada", niinkuin Mäkelän muori sanoi. Muutamat pahat kielet kertoivat tytön isän olleen mustalaisen, joka oli jättänyt vaimonsa ja lapsensa turvattomiksi oman onnensa nojaan. Tytön ikäiset naispuolet eivät muusta osanneet puhuakkaan kuin hänen mustalaissuvustaau, sillä tyttö oli kauniimpi kuin he kaikki yhteensä.

Tytöllä tietysti ei ollut kotiakaan ja mitäpäs hän sillä olisi tehnytkään, hän kun ei kauan viihtynyt yhdessä kohden. Hän oli kuitenkin tervetullut kaikkiin rikkaisiinkin taloihin, vaikka hän oli niin köyhä, ettei hänellä ollut mitään. Olipa hän vielä köyhempikin, sillä häneltä puuttui järjen valo, tuo — henkeä lukuun ottamatta — kallein Jumalan lahjoista. Syystä siis ihmiset ihmettelivät, mitä varten Luoja tuollaisiakin olennoita on luonut, sillä sellainen oli tyttö ollut lapsuudestansa asti. He ihmettelivät ja keskustelivat usein pitkät iltapuhteet tätä kysymystä, mutta selville he eivät koskaan sitä saaneet. Tuo kummasteleminen ja syyn tutkiminen tytön olemiseen ei lähtenyt mistään nureksimisesta Luojan laitoksia vastaan, vaan puhtaasta lähimmäisen rakkaudesta.

Samaa kiitettävää tunnetta osotti sekin seikka, että kaikki muut kohtelivat tyttöä hellästi, paitsi ilkeät tyttöheilakat, joiden ei sanota toisessakaan elämässä voivan täydellisesti leppyä sille, joka täällä on sattunut olemaan heitä kauniimpi, olkoonpa se sitten hullu tai viisas. Ei kuitenkaan voi sanoa, että nämätkään tytölle juuri pahaa tekivät, vaikka he eivät kohdelleet häntä niin hellästi kuin muut. Kukapa tyttöä kohtaan olisi voinut paha ollakkaan, sillä hän oli aina niin sievä, nöyrä ja hiljainen, ettei hän itseänsä purevaa itikkaakaan olisi hennonut ajaa pois. Jos joku ankarana talviyönä olisi ajanut hänet kattonsa alta yön selkään tahi korjannut hänen edestään ruokavadin pois, ennenkuin hän oli ennättänyt nälkänsä tyydyttää, niin olisi hän tytöltä saanut palkinnoksi nöyrän "suuren kiitoksen" niinkuin hyvästä työstä, sillä tyttö oli aina vahvasti vakuutettu siitä, että kaikki tarkottivat hänen parastaan.

Niinkuin sanottu, oli Luoja varustanut tytön tavattomassa määrässä kauneuden lahjalla, vaan tyttö ei millään muotoa voinut kärsiä itseään kauniiksi kehuttavan, sillä hän oli saanut päähänsä, että se oli jotakin hirmuisen ilkeätä. Jos joku vahingossakin, tytön kuullen, sitä sattui mainitsemaan, teki hän aina viisaasti, jos ajoissa ymmärsi paeta kuulumattomiin, sillä tytöllä oli kova käsi. Tavallisesti palkitseekin luonto ruumiillisilla lahjoilla sen, mikä sielun omaisuuksissa puuttuu, ja niin oli tytönkin laita. Hän oli väkevin ihminen niillä seuduilla, sen tiesivät kaikki. Olipa hän kerran, eräänä syksynä, kantanut metsästä Viljakkalan tuvan lattialle aika ison, vielä lämpimän karhurötkäleen ja ihmetellyt vaan, kenen tuo niin äreä koira mahtoi olla, joka oli purrut häntä, vaikka hän ei muuta kuin silitteli sitä.

Todellakin osotti tyttö-paran pahoin revitty käsivarsi, ett'ei metsän kuningas sietänyt kaunottarenkaan hyväilemisiä enemmän kuin tyttökään mairitusta. Muuan suutari ei ollut uskonut tyttöä niin tavattoman väkeväksi ja koetti kaikin tavoin saada häntä voimiansa näyttämään; vaan turhaan! Silloin oli hänelle pälähtänyt päähän sanoa tyttöä kauniiksi, ja se keino auttoi. Tytön kummallisesti hehkuvat mustat silmät iskivät äkkiä tulta, hienot sinertävät suonet hänen otsassaan muuttuivat tuhoa uhkaaviksi, paksuiksi juoviksi, ja tumma puna peitti hänen kasvonsa. Kädet kouristuivat nyrkeiksi ja kiljahtaen ryntäsi hän suutarin kimppuun. Varmaankin olisi suutarin viimmeinen hetki ollut käsissä, joll'ei neljä pirtissä olevaa muuta miestä työllä ja tuskalla olisi saanut tyttöä hänestä irti kiskotuksi. Tytön raivo ei kuitenkaan kestänyt kauan. Hetkisen kuluttua istui hän penkille ja peitettyään kasvonsa käsillään päätyi hän itkemään ja itki itsensä taas hyvälle tuulelle. Mainioimman urotyönsä teki tyttö muutamana Juhannuspäivänä. Oli näet pitäjälle levinnyt huhu, että Juhannuksena saarnaisi Maunolan nuori Janne-maisteri. Jos muutoinkin miehissä olisi kirkkoon menty, ajoi sinne nyt uteliaisuus nekin, jotka eivät vuosikausiin olleet Herran huoneen ovea avanneet. Kirkko oli täpö täynnä väkeä; käytävilläkin istui joukottain ämmiä, kun eivät enää penkeissä sijaa saaneet. Tyttökin oli jäänyt' seisomaan käyttävälle, läntisen lehterin alle.

Alkupuoli Jumalanpalvelusta oli jo pidetty ja saarnavirsi veisattu. Hitailla, vakavilla askeleilla astui kalpea nuorukainen sakaristosta saarnastuoliin. Silloin syntyi kirkossa liikettä. Kaikki tahtoivat nähdä "nuorta pappia" ja nousivat seisoalleen kurkistelemaan. Läntistä lehteriä kannattava keskiparrupa oli lahonnut toisesta päästä ja napsis — se oli poikki. Lehteri rupesi tulla jyrisemään alas; huutoja, voivotuksia ja parkua kuului nyt kirkossa ja väkevämmät sulloivat paetessaan heikompia jalkoihinsa. Ainoa, joka ei ymmärtänyt vaaransa suuruutta eikä paikaltaan liikahtanut, oli tyttö. Hän tarttui kiinni putoavaan parruun ja, raikkaalla äänellä laulaen:

"Herra mua johtaapi,
Jos minne kulkenen,
Ja tieni viimmein ohjaapi
Tykönsä taivaaseen",

joka oli ainoa värssy, jonka hän koskaan oli saanut opituksi, piti hän vastaan kaikin voimin. Kovin kauan ei hän kuitenkaan tuota luonnotonta painoa jaksanut estää putoamasta, vaan kuitenkin siksi, että lehterin alla olevat kerkisivät mennä pakoon ja moni lehterillä istuvistakin ennätti päästä turvallisemmille paikoille. Kun tytön voimat väsyivät, kolhasi parru häntä kovasti päähän ja putosi jymähtäen lattialle, pyörtyneen tytön viereen. Puolikymmentä miestä tuli myöskin alas tuota suorinta tietä ja parilta katkesi jalka, muutamalta käsi, vaan Pelkolan nuori isäntä pääsi paljaalla säikähdyksellä.

Tunnottomana kannettiin verissään makaava tyttö lähimmäiseen taloon, eikä kukaan olisi uskonut hänen enää virkoavan henkiin.

Pastorin ja Pelkolan isännän toimesta hankittiin hänelle sitten lääkäri, joka poimi tytön pääkallosta pois pieniä luun sirpaleita ja ihmetteli erittäinkin yhtä niistä, joka oli rustottunut sellaiseksi, että näytti ja vuosikausia olleen irrallaan. Silloin muisti Mäkelän muori tytön pikkuisena pahaisena pudonneen heidän kaivoonsa ja arveli siinä sen sirusen irti päässeen, ja lääkäri arveli sitä samaa. Kolmen kuukauden kuluttua jätti tyttö sairasvuoteensa, ja nytkös ihmiset vasta ihmettelemistä saivat, kun hän rupesi Pelkolaan piiaksi ja käyttäytyi kaikin puolin niinkuin muutkin täysijärkiset ihmiset. Alussa ei tuota muutosta oikein tahdottu uskoa, sillä sitä pidettiin aivan mahdottomana, vaan vähitellen totuttiin siihenkin, ja kun kahden vuoden perästä nähtiin tyttö yhdessä muiden kanssa laskettavan Herran ehtoolliselle, haihtui kaikki epäilys. Pastori oli julistanut hänet parhaaksi lukijaksi koko isossa Haapajärven kylässä ja sen vuoksi lahjottanut hänelle suuren nahkakantisen Raamatunkin; siis ei kellään ollut mitään muistuttamista, kun syksyllä kuulutettiin pyhään avioliittoon: "kunniallinen talon-isäntä, nuorimies Matti Pelkonen ja piika, siveä neitsyt Gertrud Schwarz, molemmat Haapajärven kylästä." Kuulutusta seurasi sitten häät, ja häitä onnellinen avioelämä. Tytöksi Pelkolan emäntää aina sittenkin kylän kesken kutsuttiin, mutta nyt oli sen eteen sana "viisas" lisätty, eikä aivan syyttäkään. Kauan puhelivat ihmiset keskenään siitä muutoksesta, joka tytössä järjen suhteen oli tapahtunut, ja muutamat luulivat lääkärin sen saaneen aikaan, toiset väittivät luusirun pois-ottamisen sen vaikuttaneen, vaan tyttö itse sanoi sitä armollisen Jumalan työksi.

J. Reijonen.

7. Suomen kelloista.

Kello on nykyään niin ylt'yleinen, niin tavallinen kapine, että tuskin voimme käsittää, mitenkä ihminen ilman kelloa voisi toimeen tullakkaan. Kellohan se nykyään on, joka melkein kaikki toimemme ja työmme määrää, yksin lepomme ja työmme ja ateriaimme ajan. Mitä suuremmaksi ihmisen niin sanottu sivistys kohoaa, sitä tarkemman vaarin hän ottaa ajasta, ja sitä tärkeämmäksi hänelle kello tulee. Muistakaamme esimerkiksi tuota ylen tarkkaa rautatienkulkua; siinähän on joka ainoalle minuutille oma tehtävänsä määrätty. Rautatien junat, ne eivät tule eivätkä lähde ennen aikojaan eivätkä myöhästy milloinkaan — muuta kuin poikkeustapauksissa. Onko tämmöinen levoton säntillisyys ihmiskunnan onnelle välttämätöntä, vaiko ei — se jääköön viisasten tutkittavaksi. Se vaan on varmaa, että nykyinen kehitys sitä vaatii, mutta sen noudattamisen tekee ainoastaan kello mahdolliseksi.

Mutta mitenkäs oli laita siihen aikaan, jolloin ei kelloja maailmassa ollutkaan? Tultiin tietysti vähemmällä tarkkuudella toimeen. Ilman kelloa ei toki ihminen milloinkaan ole ollut. Jonkinmoisia kelloja on aina ollut. Nykyiset täydelliset kellomme ovat kehittyneet yksinkertaisista hiekka- ja vesikelloista. Mutta osasipa ihminen jakaa aikaansa jo ennen sitäkin, ja kellohan ei muuta ole kuin ajanjakaja. Kelloja on siis ollut alusta saakka, vaikka ne vasta myöhemmin varsinaisina kellokoneina saivat havaannollisen muotonsa. Luonto itse oli silloin kellona.

Ajan jakaminen on kaikille kansoille yhteistä ja ihan luonnollinen välttämättömyys. Auringon nousu ja lasku pakotti ihmisen jakamaan ajan yöhön ja päivään. Kuun eri vaiheet tarjosivat pitempiä ajanjaksoja, erillaiset ilman vaihetukset vielä pitempiä. Tänään huomattiin auringon nousevan tuon kukkulan takaa ja laskevan tuon lahden helmaan; jonkun päivän perästä oli nousu- sekä laskupaikkana jo toinen; parin päivän perästä yhä jälleen toinen, ja niin kului pitkä aika, kunnes eräänä aamuna aurinko jälleen nousi tuon äsken mainitun, tähdelle pannun kukkulan takaa ja meni jälleen lepäämään entisen lahden laineisiin. Tämä ajanjakso oli vuosi, ja se uudistui aina yhtä monen päivän perästä.

Päivät, kuukaudet ja vuodet ovat niin muodoin aivan luonnollisia merkkejä luonnon suuressa kellotaulussa kaikilla kansoilla. Niinpä vanhoilla Suomalaisillakin.

Jos ensinnäkin tarkastamme vuorokautta vanhoilla Suomalaisilla, niin huomaamme, että he sen jakoivat erinomaisen tarkasti, jopa useampaan osaan kuin moni muu kansa. Niinpä erottaa kansa vielä tänäkin päivänä seuraavat osat vuorokaudesta: aamu, aamupuhde, aamupuoli, sydänpäivä, iltapuoli, iltapuhde, ilta, iltayö, sydän-yö, aamuyö. Sitä paitsi oli vielä erittäinkin päivän aika jaettu moneen eri osaan. Siinä oli päivä (= aurinko) milloin sylen, milloin kahden sylen, milloin kolmen sylen korkeudella, milloin se oli halki maan (noin kello 10 e.pp.), milloin poikki maan (noin kello 2 j.pp.)> milloin vitaisissaan (lännen mailla, noin kello 4 j.pp.).

Viikko ei ollut vanhoille Suomalaisille tuntematon ajanjakso sekään. Meidän viikkosana on tosin lainasana, mutta muutamilla suomensukuisilla kansoilla on tälle käsitteelle omituinen sana, joka alkuaan merkitsee seitsemää.

Kuukausi nykyisessä ajanlaskussa on peräti vaihteleva käsite, koska sillä väliin tarkotetaan 30:n, väliin 31:n, joskus 28:n, vieläpä 29:nkin päivän aikaa. Varsinainen kuukausi s.o. kuun kiertoaika on oikeastaan lähes 28 päivää, ja juuri semmoista ajanjaksoa nimittivätkin vanhat Suomalaiset kuukaudeksi, joten heidän vuodessansa, niinkuin luonnollista onkin, ei ollutkaan kaksitoista, vaan kolmetoista kuukautta (13 kertaa 28 = 364). Nämät vanhat kuukaudet olivat seuraavat: ensimmäinen sydänkuu, toinen sydänkuu, vaahtokuu, huuhtikuu, sulamakuu (myös toukokuu), kesäkuu, heinäkuu, mätäkuu, elokuu, syyskuu, lokakuu (myös likakuu), routakuu, joulukuu.

Paitsi jo edellämainituita vuorokauden jakoja, lienee vanhoilla Suomalaisilla ollut käytännössä vuorokauden osittaminen tunteihinkin, koskapa siihen löytyy oma sanakin, nimittäin hetki. Olivatko hetket aina yhtä pitkät, ja kuinka pitkät ne olivat, — siitä ei kumminkaan vielä tähän asti ole selkoa saatu.

Samoin kuin auringon kulku ja eri asemat taivaalla määräsivät päivän eri ajat, samoin tutkittiin taivaan tähdistä yön hetkien kulumista. Varsinkin oli Otava tässä kohden aivan tarkka kello. Sananlaskuissa on säilynyt monta todistusta siitä. Ja osaapa sydänmaan mies tänäkin päivänä Otavasta ottaa merkin, milloin on "nuorten nousuaika." Tähdistä päättää öinen vaeltaja salolla vieläkin ajan kulumisen, samoin kuin vielä joka paikassa Suomessa paimenpoika illalla varjonsa pituudesta tietää kotialähdön ajan.

Mitä nyt varsinaisiin kellokoneisiin tulee, niin saamme pitää varmana, että hiekka- ja aurinkokellot olivat meidänkin maassa jo varhain tunnetut. Milloin varsinaiset luotikellot Suomeen tulivat, sitä ei voi täsmälleen sanoa. Se kumminkin tiedetään, että tornikelloja oli kuudennentoista vuosisadan keskipalkoilla ainakin Turussa ja Savonlinnassa. Hämeenlinnaan toimitettiin tornikello seuraavan vuosisadan alussa. Juhana-herttuan hovissa näkyy olleen 2 seinäkelloa, joista toisessa oli niin sanottu herättäjä. Kuinka suuria ja järeätekoisia sen aikuiset tornikellot olivat, näkee muun muassa siitä, että vuonna 1589 ostettiin Turun tuomiokirkon kelloa varten köysi, joka painoi 3 leiviskää! Tunnit löi kello ainakin Turun tuomiokirkossa tavalliseen kirkonkelloon.

Viipurissa oli kirkontornissa kello ainakin jo vuonna 1600, ja saman vuosisadan lopulla oli kello sekä Turun linnassa että vielä Turun raastuvassakin.

K. Suomalainen.

8, Kaiku.

"Kuule, kuinka kaikuu!" olet sinä usein ihastuksella huudahtanut, kun näkymättömät henget vuoren rotkoista tahi metsän tummuudesta ovat kerranneet ääntä tai jyminää, joka tapahtui sinun likelläsi. Ja ihanahan kaiku on kun se kaukaa vastaa nuorison iloisiin lauluihin, metsästäjäin kajahtavaisiin torviin tahi ylpeän juhlasaaton riemuisaan ryminään.

Kaiku, ollen ihmis-äänen kaltainen, on usein oikein pelottavainen. Muistan vielä hyvin tuon viileän elokuunillan, jolloin hiljaa soutelimme järven tyyntä sinikalvoa. Kirkas kuu jakeli hopeista rikkauttansa niin runsaasti että sanoit haluavasi ainoastaan sadannen osan tästä rikkaudesta voidaksesi sinä vuorostasi jaella sitä nääntyvälle kansallesi. Veneemme oli tullut tuon korkean rannalla kohoavan vuoren juurelle, ja jyrkkä kallioseinä kertasi nyt sanojasi niin pelottavalla tarkkuudella, että selvään näin, kuinka hento olentosi vavahti.

"Se oli varmaan ihmishenki, joka vuoresta vastasi", sanoit sinä vielä liikutettuna, kun maalle olimme laskeneet. Ja todellakin, ihmishenkihän se on.

Kaiku on kuitenkin sen ohessa yhtä usein ilokas, leikitteleväinen ja pilkallinen. Riemua jos lasket, niin riemahtaapa kaikukin; laulua jos virität, niin virittääpä kaikukin, ja lorua jos lörpöttelet, niin lörpöttääpä kaikukin.

Senpä tähden koko kaiku sinusta välistä on näyttänyt suulaalta naiselta eli kielekkäältä tytöltä, joka ilman aikojansa lörpöttelee. Ja niinpä se onkin; Kreikkalaisilla on hänestä tämmöinen satu: Eekho (Kaiku) oli Oreadi eli Vuori-nymfa Boiootian maakunnassa, suloisessa Hellaassa. Hän oli iloinen ja kaunis, niinkuin jumalalliset olennot ainakin, mutta sen ohessa myöskin leikillinen ja niin puhelias, että hänen kauniit toverinsa kutsuivat häntä "monipuheiseksi." He rakastivat häntä kuitenkin hänen ilomielisyytensä tähden, jopa hellittelivätkin, sillä sukkelan kielensä kautta oli hän tilaisuudessa heitä auttaa.

Nymfat olivat, niinkuin tiedät, puolijumalallisia olentoja, joiden elämä oli pelkkää autuaallista riemua ja työttömyyttä. He rakastivat iloa, laulua ja tanssia. Sentähden oli heidän seuransa varsin mieluinen kaikille, itse jumaloillekkin. Sillä, samoin kuin kuolon-alaiset, rakastivat kuolemattomatkin suloisia tansseja, lauluja ja riemullista iloa. Niin tuo lystillinen ruma Paan-jumalakin. Kun tämä oli saanut valmiiksi suloäänisen huilunsa, jossa Syrinki-nymfan henki oli, ja, tätä mieluisaa soitinta soittaen, kulki vuoria, laaksoja, niin silloinpa iloisat Vuorinymfat tanssivat hänen ympärinsä, yhdistivät heleät äänensä hänen soitantoonsa ja lauloivat hänen kunniakseen jumalallisia ylistysvirsiä.

Mutta eipä Paan ainoastaan mieltynyt vuoren-neitojen iloon. Itse taivaan korkea isäkin, Zey Olympolainen, lievitti monta kertaa raskaita hallituksensa huolia, ottaen osaa soreain Nymfain seuroihin. Hän ilahutti silloin kuninkaallista sydäntänsä katsellen kaunokaisten armaita tansseja, kuunnellen heidän riemulaulukaan. Ja joskuspa saattoi tapahtua, että jumalain korkea isä niin riemastui näistä ilokisoista, että hän, hetkeksi unhottaen olympillisen majesteetinsä, itse ylhäisyydessään otti osaa jumalallisten neitsyjen riemuihin ja tanhuili heidän parissansa. Ihanat immet olivat silloin ylin määrin ihastuneet pilveinjohtajan suopeaan armoon.

Mutta yksi oli, jota tämmöinen käytös ei ollenkaan ihastuttanut. Se oli taivaan jalo ruhtinatar, korkeamielinen Heera elikkä Juuno. Ei hän voinut kärsiä sitä, että hänen korkea puolisonsa huvitteli itseänsä puolijumalallisten Nymfain seuroissa, hän joka oli korkein jumalallinen olento, taivaan ja maan herra, jumaloiden ja ihmisten luoja, luonnon ikivaltias ja hallitsija. Ja mikä paha huhu siitä voi nousta, että Olympon ruhtinas etsi huvitusta Olympon ulkopuolella!

Kaikin mokomin oli tämä estettävä.

Tähän tarkotukseen hän koetti äkkiarvaamattomalla läsnäolollansa hämmästyttää puolisoansa, kun tämä oli Nymfain seurassa. Mutta turhaan koetti hän näihin päästä kenenkään huomaamatta. Joka kerta kuin hän jo luuli pääsevänsä tarkotuksensa perille, oli vilkas Eekho hänen tiellänsä, viivytellen häntä viekkaalla puheliaisuudellansa, siksi että kaikki Nymfat ennättivät hajota ja tulenleimahuttaja palata takasin Olympoon.

Näin kävi useita kertoja. Aina oli kielekäs Eekho hänen tiellänsä.

Viimmein ei ollut Heeralla muuta neuvoa, kuin toimittaa Eekho pois tieltä. Ja niin hän tekikin.

Kiivastuneena monista yrityksistänsä, jotka Eekho aina teki turhiksi, otti Heera häneltä pois puhetaidon, jättäen sitä hänelle ainoastaan sen verran jäljelle, että hän voi matkia toisen viimmeisiä sanoja, mutta ei itsestään virkata yhtään sanaa, eipä edes antaa mitään ääntäkään.

Tämmöisen rangaistuksen sai Eekho. Ja että se tuntui kovalta semmoiselle, joka oli tottunut aina puhumaan, aina kieltänsä liikuttamaan, sen arvaa jokainen. — Halu puhumaan ei ollut näet kadonnut taidon kanssa. Se yhä pysyy hänessä. Senpä tähden liehuu hänen halukas henkensä kaikkialla saadaksensa kuulla jotakin ääntä, jonka hän heti matkii.

Sillä matkimishalunsa ei rajaudu ainoastaan ihmisten puheisiin. Ei, kaikkia ääniä hän kertaa. Ihmisiä hän kyllä ei enään voi pettää, mutta välistä onnistuu se hänelle eläinten suhteen. Tästäpä esim. tulee, että välistä saapi kuulla koirien haukkuvan hurjasti ja yhä julmistuvan silmittömiksi, vaikk'ei siihen voi mitään syytä havaita. He haukkuvat silloin Eekhoa, jota he luulevat ilkeäksi ärsyttäjäksi, joka tahallansa tahtoo heitä pilkata. Ja ovatko he siinä asiassa niin peräti väärässä?

Kuinka lieneekään: Eekho sai rangaistuksen, eipä aivan vähäistäkään. Tästä voi monelle sinun sisaristasi — Eekhon sukulaisia — antaa opettavaisen neuvonkin.

J. W. Calamnius.

9. Kohtaus Nuijasodasta.

Ikimuistettava vuosi 1596 oli loppumaisillaan. Silloin nähtiin kaikilla teillä ja poluilla Pohjois- ja Keski-Suomessa talonpoikais-joukkoja, jäntevät joutset selässä, raskaat nuijat olalla, pitkät karhunkeihäät kädessä. Kauan aikaa olivat he suomalaisella pitkämielisyydellään syöttäneet, juottaneet viimmeisiä varojansa Klaus Flemingin ahneille huoveille (ratsumiehille) ja kärsineet näiden röyhkeyttä ja väkivaltaisuutta. Mutta viimmein oli maltin mitta täyteen tullut, ja hillitsemättömänä oli nyt yhtä perisuomalainen kostonvimma vuotanut yli kaikkein reunojen. Herrojen ja huovien kartanot suitsusivat nyt kekäleinä; niiden omistajat, jos olivat joutuneet hurjistuneen rahvaan käsiin, oli työnnetty järvien sekä jokien jääkohvan alle.

Kaukana Pohjanmaalla oli tämä tulva ottanut alkunsa; se oli nyt vierinyt sieltä alas Satakuntaan, Hämeeseen sekä Savoon. Tarkotusperänä oli Turun linna; sen "nuijamiehet" tahtoivat murtaa alas kiviraunioksi, jättiläishautakummuksi pääkiusaajallensa "Siutian Klaulle."

Suurin laine, Jaakko Ilkan joukko, oli Tampereen seuduille alas virrannut. Lähdettäissä oli siinä ollut vaan 7-800 miestä, mutta pitkin matkaa oli se joka askeleella yhä paisunut. Urhot olivat matkallaan nostaneet Ikalisten korpien asukkaat sekä Hämeenkyrön ja Pirkkalan viljavainioiden kyntäjät. Toinen haarajoukko oli tullut syrjäiseltä Rautalammilta asti, joka jo kerran ennen oli omin päin ja hyvällä menestyksellä kapinoinut huoveja vastaan:

"Kivijärven kiltit miehet,
Vahvat Vastingin urohot,
Otti nuijat nurkastansa,
Pimeästä pitkät varret,
Joilla huoveja hosuivat,
Ryyttäreitä rynkyttivät."

Matkalla olivat vielä Keuruun ja Ruoveden miehet lisänneet joukkoa.

Tällä tavoin useammiksi tuhansiksi karttuneina olivat talonpojat nyt saapuneet Nokian kartanolle. Suuria parvia Hämeestä tiedettiin vielä olevan tulossa avuksi, toisia toivottiin. Jämsän, Kuhmoisten, Padasjoen urhot olivat jo täysissä hankkeissa; Asikkalan, Nastolan, Hollolan, Lammin, Hattulan miehet odottivat vaan ensimmäistä menestyksen merkkiä, yhtyäkseen samaan tuumaan. Hämäläisten tuloa odotellen, majaili nyt Ilkan joukko täällä, juoda viiletellen suuhunsa Nokian kartanon runsaita jouluoluita.

Tapaninpäivänä ryntäsivät Knuutti Kurki ja livar Tavast parin sadan huovin kanssa heidän päälleen. Mutta mitä he olisivat saaneet toimeen näin suurta ylivoimaa vastaan! Lyhyen kahakan jälkeen pakenivat huovit, minkä kaviot kerkisivät, takasin Turun tietä myöten.

Muutamia päiviä myöhemmin kestivät Nuijamiehet hyvällä menestyksellä toisenkin, paljoa ankaramman taistelun. Itse tuo peljätty Klaus Fleming oli nyt rientänyt tänne melkoisen sotavoiman kanssa. Hänellä oli neljä lippukuntaa jalkaväkeä ja kaksi lippukuntaa huoveja; olipa myös useampia suuria tykkejä. Vuoden viimmeisenä päivänä yritti hän tällä voimallansa, varmaankin 3,000:lla miehellä, vallottaa talonpoikain leirin. Mutta turhaan ryntäilivät sekä huovit että jalkamiehet kerran kertansa perästä talonpoikien vahvaa asemaa vastaan; turhaan myös hänen tykkinsä paukuttelivat, viskaillen surmapallojansa. Talonpojat pitivät paikkansa järkähtämättä; ilta pimeni, eikä ollut sotaväki vielä päässyt kyynäränkään vertaa edemmäksi. Jos nyt vaan Hämäläiset olisivat joutuneet lisäksi ja ruvenneet ahdistamaan toiselta puolelta, olisipa silloin Klaus Flemingille tullut aika kuuma löyly.

Hänenkin jäykän luonteensa oli kuitenkin jo sitä ennen vaara pehmittänyt; hän oli jo ryhtynyt sovitteluhankkeisiin. Tappelun jälkeen lähetti hän yöllä Knuutti Kurjen sekä Pohjanmaan voudin Aaprahami Melkiorinpojan nuijamiesten puheille. Hän tarjosi Pohjalaisille täyden vapauden linnaleiristä (sotaväen majotuksesta), siksikuin kuningas Sigismund, joka ei ollutkaan Ruotsin valtakunnassa asumassa, vaan kaukana Puolan maalla, itse ratkaisisi riidan-alaisen asian. Omasta puolestansa vaati hän tästä, että talonpojat hiljaisuudessa menisivät kotiinsa ja antaisivat kapinan alkajat sekä johtajat, erittäinkin Jaakko Ilkan, hänen käsiinsä. Tuskinpa lienee hän itsekkään toivonut Nuijamiesten suostuvan tähän viimmeiseen ehtoon, mutta, häpeä kyllä, siihen myönnyttiinkin täydellisesti. Eipä tiedetä, millä viekkailla sanoilla lähettiläät osasivat talonpoikien mielen niin peräti saattaa pyörryksiin.

Rangaistus tästä kurjasta, epäkunniallisesta sovinnosta ei kuitenkaan viipynyt kovin kauan. Ilkka, joka jo ajoissa huomasi "hänen nahkaansa kaupittavan", oli salaa hypännyt yhden ryöstetyn huovin hevosen selkään ja päässyt yön pimeyden suojassa pakenemaan. Talonpojat eivät siis enää voineetkaan täyttää sovintonsa pääehtoa. Se pelko siis nyt rupesi heitä ahdistamaan, että Klaus herra voisi luulla Ilkan paon tapahtuneen heidän luvallansa ja siitä rankaisisi heitä kaikkia. Vastarinnasta ei nyt enää voinut olla puhettakaan. Kukahan äsköisen tärkeän petoksen perästä olisi uskaltanut heille ruveta päällysmieheksi? Suurin laumoin alkoivat siis nuijamiehet paeta leiristänsä, kukin kokien pelastaa vaan omaa päätänsä.

Lähteissään muutamat pakenijoista jostakin syystä sytyttivät erään ladon. Se herätti Fleming'in etuvartijain huomion ja ne pian ottivat selvän asian laidasta. Tykin pamahdus saatti kohta koko leirin hereille, eikä aikaakaan, niin jo ajaa karauttelivat huovit nurjinta vauhtia talonpoikien perään. Pari penikulmaa ajettuaan he jo saavuttivat ta'immaiset joukot. Tästäkös nyt nuijamiehille aika hätä tuli! He alkoivat viskata ulos re'istänsä kaikki saaliit, jotka olivat retkellään aateliskartanoista ryöstäneet. Viljat sirotettiin pitkin tietä säkeistä, höyhenet karistettiin tuulen vietäviksi ulos patjoista, hopeiset astiat lennätettiin hangen rakoihin. Näin kevennettynä enin osa talonpojista pääsi pakoon, poiketen metsiin, joihin huovit raskaissa rautapaidoissansa eivät saattaneet seurata syvän lumen tähden. Mutta paljon talonpoikia kuitenkin sinä surkeana yönä tapettiin tai otettiin vangiksi. Takaa-ajajat eivät seisahtuneet ennen kuin puolivälissä sitä kahdentoista penikulman levyistä metsäkangasta, joka erotti Satakunnan Pohjanmaasta.

Nokian kohdalta meidänkin aikoina löytyvät monet sotakalut: keihään päät, kirveet y.m. ovat yhä vielä tämän kahakan todistuksena. Samoin on myös paljon aseita sekä ihmisen luita kaivettu Kalman mäestä, joka on virstan matkan päässä kartanosta etelään päin.

(Suomen Kuvalehdestä).

10. Ilkka.

Viel' elää Ilkan työt, kenties
Kauankin, kansan suussa.
Hän eli niinkuin Suomen mies
Ja kuoli — hirsipuussa.

Ol' Ilkka talonpoika vaan,
Siis suur' ei suvultansa;
Mutt' jaloin poika Suomenmaan
Hän oli aikanansa.

Hänt' ajan hurjan myrskyihin
Vei oikku onnetarten;
Hän sopi niihin kuitenkin
Kuin tehty niitä varten.

Se aik' ol' ajoist' ankarin
Ja itkun aika varmaan,
Kun käsissä Klaus Flemingin
Ol' ohjat maamme armaan.

Kyll' itki moni huokaillen;
Ett' oikeus on pilkka:
Mutt' itkiessä toisien,
Niin itkenyt ei Ilkka.

Vaan koska kansa valittaa,
Hän neuvon sille antaa:
"Niin kauan huolta nähdä saa,
Kuin tahtoo sitä kantaa."

"Ken vaivojansa vaikertaa,
On vaivojensa vanki,
Ei oikeutta maassa saa
Ken itse sit' ei hanki."

"Siis vapauteen taistellen
Ken miehen mieltä kantaa:
Tie suorin kulkee onnehen
Lähellä kuolon rantaa!"

Ja vasamata nopsempaan,
Jonk' ilmaan viskas' jousi,
Nää sanat lensi halki maan,
Ja Suomen kansa nousi.

Nyt liekki sodan verisen
Levisi pitkin maata:
Ei Suomi sotaa Ilkkaisen
Unohtaa koskaan saata.

Jo kohtas kosto sortajat
Kädellä ankaralla,
Siks' kunnes juonet kavalat
Löi Ilkan Nokialla.

Tuo teot suuret kunniaa:
Tok' viedä voivat muuhun,
Ja Ilkan tietä suorimpaa
Ne veivät hirsipuuhun.

Mutt' varmaan Ilkan neuvo tää
Viel' elää kansan suussa:
Kauniimpi orjan elämää
On kuolo hirsipuussa.

K. Kramsu.

11. Köyhäinmajassa.

Erään pikku kaupungin kadun varrella oli sievä rakennus, jonka aukaistusta akkunasta nuori ylioppilas näkyi katselevan kadulla olevaa liikettä. Hän nojaili akkunanlautaa vasten, hyräillen:

"Suomi, armas synnyinmaamme,
Tuhatjärvinen —"

"Antakaa, hyvä herra, penni", huusi vähäinen poikanulikka surkealla äänellä.

"Älä teeskentele", sanoi ylioppilas. "Tuossa toki saat pennin, mutta jos olisit luonnollisella äänellä pyytänyt, olisit saanut 5 penniä." Poika meni ja eräs rikas herra, joka samassa tuli paikalle, tervehti nuorukaista,o sanoen: "Hyvää päivää! älkää noille rahoja tuhlatko! kyllä kerjäläisiä on niin kauan kuin laiskureitakin; tehkööt ihmiset työtä, niin ei heidän tarvitse kerjätä."

"Se kyllä paljon kurjuutta estäisi", vastasi nuorukainen, "sillä valitettavasti löytyy köyhiä, jotka eivät oikein ole käyttäneet aikaansa, yhtä hyvin kuin rikkaitakin, jotka eivät ole oikein käyttäneet tavaraansa. — Mutta moni on köyhä, olematta itse siihen syypää."

"Hm — hm, niin kyllä", vastasi herra ja läksi matkoihinsa. Ylioppilas rupesi taas hyräilemään lauluansa alusta alkaen ja oli juuri laulanut:

"Täällä kehdon, kodon saamme,
Haudan rauhaisen —"

kun eräs sievän näköinen, hoikka nuorukainen, joka tuli kävellen katua pitkin, seisahtui akkunan eteen, sanoen: "Hyvää huomenta, Keto!"

"Huomenta, huomenta! Minne matka?"

"Aion mennä etsimään kansan joukosta sopivia malleja, jotta saattaisin maalata oikein alkuperäisiä muotokuvia. Tuleppa mukaani! mitäs tuolla kuumuudessa venyskelet? täällä ulkona aamu-ilmassa on virkistävää kävellä."

"Maltas! heti olen valmis tulemaan." Keto otti lakkinsa, riensi ulos kadulle ystävänsä luokse, joka, niinkuin jo kuulimme, oli nuori maalari, ja nyt molemmat läksivät kävelemään. "Mistä nyt aiot kuviasi etsiä?" kysyi Keto.

"Köyhäinhuoneesta", vastasi maalari; "minä olen siellä jo käynyt ennenkin juttelemassa monen sekä nuoren että vanhan kanssa ja havainnut, että minulla saattaa olla paljo hyötyä heistä."

"No niin, tuo hyöty — sehän sitten vasta tulee ilmi, kun saadaan nähdä ja arvostella pensselisi tuotteita."

"En tarkota ainoastaan heidän ulkomuotoaan, myöskin heidän sisällinen elämänsä, johon vähitellen tutustun, on monessa suhteessa opettavainen."

"Halukkaimmin minä olisin kävellyt maalle päin", sanoi Keto, "mutta koska tuossa nyt jo olemme määrän päässä, niin mennäänpä vaan kurjuudenkin majaa katsomaan."

Ystävät astuivat havutettuja portaita pitkin ja tulivat tupaan, jossa joukko köyhyyttä kärsiviä oli saanut suojansa. Siellä oli kaiken-ikäisiä, ja kullekkin oli annettu hänen kykynsä mukaista työtä. Eräs seura oli lahjottanut lapsille vaatteita, että olivat ulkonäöltään jotenkin siistit. Muuten näiden köyhäin kasvot ilmaisivat hyvin erilaisia tunteita. Lapset yleensä näyttivät suruttomilta ja tyytyväisiltä, mutta vanhemmista toiset olivat surullisen, toiset nöyrän ja kärsivällisen näköisiä, toiset taas ikäänkuin suuttuneet koko laitokseen. Muutamat näyttivät ihan tylstyneiltä ja välinpitämättömiltä, aivan kuin mennyt aika olisi vienyt heiltä kaiken toivon. Eräs vanha akka erittäinkin veti näitten nuorukaisten huomiota puoleensa. Tämä suori höyheniä ja teki työtänsä kovin ahkeraan; hänen vaatteensa olivat siistit ja hänen ulkomuodossaan ilmaantui sellainen tyytyväisyys, joka on ainoastaan sillä, joka tietää sekä ilon että surun päivien olevan Jumalalta ja siis nöyryydellä vastaan otettavia. Lapset istuivat halusta hänen ympärillään, sillä muori kertoi heille satuja, ja näin oli hänellä pieni ystäväjoukko, jolle hän tuli kalliiksi. Nuori maalari rupesi piirtämään tuon akan kuvaa, mutta ylioppilas halusi tietoja hänen elämänvaiheistaan, jonka vuoksi kysyikin akalta: "Mitenkä olette tänne joutunut, te kun olette noin ahkera? Eikö teillä ole omaisia?"

"Kyllä on montakin, vaan eivät ole kovin hyvissä varoissa nekään", sanoi muori, ja syvä huokaus nousi hänen rinnastaan.

"Joll'ette pahastuisi", sanoi Keto, "pyytäisin teitä kertomaan jotakin elämänvaiheistanne. Olette suvainnut ystäväni maalata kuvanne, suokaa nyt minunkin piirtää muistiini jotakin kokemuksistanne."

"Hyvä, oppinut herra! minun elämäkertani on aivan tavallinen", vastasi akka, "sillä tasaisesti ja onnellisesti on eloni aika yleensä vierinyt — vaan ainahan noita kovempia säitäkin on täytynyt välistä kestää. Mutta koska haluatte kuulla jotakin elämästäni, tahdon teille kertoa, miten se on kulunut tähän asti, ja miten tänne jouduin:

"Minäkin olin ennen nuori ja iloinen; palveluspaikkoja en juuri muutellut. Palveltuani 10 vuotta isäntäväkeäni sain hopearahan rintaani, se annettiin oikein kirkossa — juuri Mikonpäivänä — ja rahaan oli kirjotettu: 'uskollisesta palveluksesta.' — Tässä sen näette." Muori otti nauhan kaulastansa, jossa tuo rakas muisto hänen isäntäväestään vielä kirkkaana riippui. "Kun sen sain", jatkoi hän, "oli minulla juhlahetki; ette voi sitä ymmärtää, mitä silloin tunsin — ehkä sentään — näinhän ennen, kuinka iloisena isäntäni nuori maisteri tuli kotia, kun oli saanut lakkiinsa tuollaisen kultatähden, joka teilläkin nyt on — totta tuo on teille onnen tunteita tuottanut? — Mutta jatkanpa kertomustani. — Sittemmin joutui isäntäni vanhin tytär naimisiin eräälle papille ja minä rupesin heidän palvelukseensa, vaan pian jouduin itsekkin naimisiin. Minä ja mieheni teimme ahkeraan työtä ja pääsimme hyvään torppaan tämän kaupungin maaseurakuntaan. Jumala siunasi meille kuusi perillistä, ja me tulimme jotenkin hyvin toimeen, vaikka varat eivät suuret olleet. Mutta lapset kasvoivat eivätkä tyytyneet siihen, mitä heille kotona saatoimme hankkia, vaan menivät palvelukseen ja joutuivat sinne tänne nekin. Mieheni kuoli, — kun Matinpäivään päästään, on hän jo 12 vuotta mullassa maannut — kova oli eronhetki, me kun olimme onnelliset olleet — mutta — hänen otti Jumala! Kaivata sain, vaan en valittaa. Nuorin poikani piti nyt torppaa — minun oma rakas Tuomoni — niin, minä ja hän hoidimme tölliä, kaikki oli hyvin; hän oli hellä lapsi ja ainoa, joka ei pesästään lentänyt — mutta, hänellekkin oli luotu kumppani — poikani meni naimisiin — ja minä olisin pitänyt hänen vaimoaan tyttärenäni, mutta miniäni oli aina ynseä minulle ja ikäänkuin kadehti minulta sitä hellyyttä, jota poikani minulle osotti. Minä huomasin tuon ja läksin kaksi vuotta sen jälkeen kuin miniän sain, muiden lapsieni luo. Kolme vuotta olin poissa. Joka paikassa havaitsin olevani 'liika kalu sälyjen seassa' ja itse myöskin ikävöitsin takaisin tuota entistä kotiani katsomaan. Palasinpa siis nuorimman poikani luo. Torppaan tultuani tuli Tuomo minua vastaan ja oli kovin iloinen, kun sai jälleen nähdä äitinsä. Miniäni, joka myöskin ensin kyllä osotti hyväntahtoisuutta kohtaani, kävi piankin taas kylmäksi minulle ja antoi tuon tuostakin pistosanoja sekä miehellensä että minulle. Minä sitä en ollut huomaavinani, vaan tein ahkerasti työtä; koska hänellä oli minusta hyvä apu, kärsi hän minua toki. Näin vuodet kuluivat, vaan kerran eräänä syksynä olin puoloja poimimassa takamailla, ja silloin vilustuin kovin, joten jouduin vuoteen omaksi. Minä sairastin kauan, mutta kuitenkin pääsin siitä vuoteesta jaloilleni; voimani eivät toki enään tulleet entiselleen. Poikani perhe kasvoi ja kuulinpa miniäni usein sanovan: 'Ahtaus täällä on joka haaralla, kun väkeä on liikojakin.' Tuomo ei puhunut mitään, mutta näytti synkältä, ja eräänä päivänä ilmotti hän saaneensa minulle paikan köyhäinhuoneessa. — Se oli salaman-isku se ja kovin kohtaus elämässäni, kun rakas poikani, oma Tuomoni, minun hylkäsi, vaan Jumala häntä siunatkoon ja varjelkoon, ettei hänen tarvitsisi kärsiä, mitä minä sillä hetkellä kärsin! Se oli ainoa kerta, jolloin olin onneton, sillä minä soimasin itseäni siitä, että olin huonosti kasvattanut poikani; — rakkautta ei minulta puuttunut häntä kasvattaessani, mutta jotakin kuitenkin olin laiminlyönyt, ja silloin on ihminen onnettomin, kun hän havaitsee erehtyneensä ja näkee, ett'ei sitä kuitenkaan parantaa voi! Siinä nyt on elämäkertani kaikessa yksinkertaisuudessaan; mitäpä hyötyä teillä siitä on, teillä, jotka olette viisaat ja oppineet? —"

"Ja te saatatte sydämmestänne antaa anteeksi pojallenne?" kysyi maalari.

"Herra hyvä", vastasi muori, "anteeksi antaminen on paljoa helpompaa kuin anteeksi pyytäminen." —

"Muori, kuulkaa!" sanoi maalari innokkaasti, "kun olen kuvanne maalannut, pidän sen muistona teistä. Jos joskus hairahtuisin siten, että tahtoisin olla tottelematon köyhille vanhemmilleni, niin katselen teidän kuvaanne, ja se kyllä muistuttaa minulle teidän kertomustanne sekä kuinka pitkälle itsekkäisyys saattaa mennä."

"Ja onpa", lausui Keto, "meillä yhteinenkin äiti, jota meidän myös tulee rakastaa, ja jonka onneksi olemme velvolliset tekemään työtä. Se, joka tylysti ajattelee ainoastaan omaa itseänsä eikä työskentele tämän äitinsä hyväksi, hänkin on kiittämätön lapsi! Teidän kertomuksenne, muori, minä piirrän paperille, jotta se, jos itsekkäisyys viettelisi minua, olisi hyvänä muistuttajana siitä, että minun tulee tehdä työtä rakkaan äitimme, armaan Suomemme hyväksi, sillä muuten olen minäkin äitini hylkääjä!"

Näin lausuttuaan nuorukaiset sanoivat jäähyväiset ja läksivät köyhäinmajasta. Muori ajatteli itsekseen: "Oppinut, näen mä. saattaa kaikesta oppia ottaa."

Th. Hahnsson.

12. Hailinpyynti Uudenmaan saaristossa.

— "No maisteri!" sanoi minulle isäntäni, jonka luokse olin muuttanut kesäksi Uudenmaan saaristoon. "Lähdettekö tänään verkonlaskentaan?"

— "Lähden mielellänikin", vastasin minä, "sillä tämä rantanuotan veto alkaa käydä hyvin yksipuoliseksi."

Ja todellakin! Joka päivä aina samat apajalle soudut, samat köyden vääntämiset, samat nuotiovalkeat ja rantakalan syönnit, ja ennen kaikkia niukka saalis, — niistä olin jo saanut tarpeekseni.

Päivällisen jälkeen läksimme, minä neljäntenä miehenä, ulapalle. Erään kallion kohdalla laskettiin ensin seisovat verkot. Ne pantiin noin 10 sylen päähän toisistansa aivan vaakasuoriin linjoihin, kiinni molemmista päistä. Minua oudostutti tuo verkkojen laskeminen niin lähelle toisiansa samaan suuntaan, mutta veneväki naurahti vain. — "Odottakaa huomiseen", virkkoivat he. "Ennen yötä laskevat muut verkkojansa vielä meidän verkkojemme väliin, ja kalaa tulee, jos vaan on tullakseen!"

Alkoi jo olla ilta, kun läksimme yhä edemmäksi ulapalle, ja vasta kaukana selällä laskettiin 3 ja 5:kin syltä korkeat verkot, useampia yhteen jataan. Viimmeinen verkko kiinnitettiin veneeseen ja purjeet laskettiin alas. Tuulen ja merenvirtain oli määrä kuljettaa meitä, minne tahtoivat, joko hailiparven päälle tahi ohi. Onnen kauppaa on kalamiehen toimi kerrassaan!

Tuli yö kylmineen, tuulineen ja pimeyksineen. Olihan jo elokuu puolivälissä. En voi kieltää, ett'en tuntenut hieman pelkoa tällaisesta umpimähkäisestä kulusta aavalla meren selällä. Eikä tämä pelko suinkaan vähentynyt niistä kertomuksista, joilla venemiehet höystelivät yksinkertaista illallistamme. Ne päättyivät, nämä kertomukset, usein runsaisiin saaliisiin, mutta usein myös myrskyihin ja menetettyihin verkkoihin ja välistä rannalle jääneisiin leskiin ja orpoihin. Toiselta puolen taas oli tässä yöllisessä keinumisessa meren ulapalla jotakin salaista viehätystä. Välistä vingahti tuuli maston köysissä, ja aalto löi vilkkaammin veneen kylkeen; ja silloin liikahti uninen pursi kiivaammin, niinkuin liikahtaa torkkuva mies, kun pää hiljalleen painuessaan viimmein kadottaa tasapainonsa. Ylhäällä taivaalla kimaltelivat tähdet. Minä koetin haeskella niistä harvoja tuttaviani, — mikä ääretön paljous niitä, joita en ensinkään tuntenut! Minä panin kokkaan pitkäkseni ja tunsin tuommoista suloista raukeamista jäsenissäni. En enää selvään erottanut miesten puheita. Joskus vaan, kun vihuri tuli ja vene keikahti, kuului joku virkkavan:

— "Kaisa!"

Välistä heräsin nauruun; joku miehistä oli kai sanonut jonkun sanasutkauksen. Kuulin vielä, kun joku virkkoi:

— "Tuolla on Söderskär!"

En jaksanut enää kohottaa päätäni. Olin vaan näkevinäni Söderskär'in majakan vilkkuvalkeat. Mutta nekin kävivät yhä harvemmiksi. Minä nukuin kokonaan. — — Heräsin kovaan puheeseen ja alituisiin liikkeisiin. Aamu oli jo valjennut, mutta taivas oli pilvessä ja meri lakkapäissä. Venemiehet vetivät verkkojansa veneeseen kiiruimman kaupassa. Minä hyppäsin ylös ja yritin auttaa, mutta koko yritykseni jäi sikseen, kun isäntä virkkoi: — "Kyllä nyt on parasta, että maisteri pysyy kokassa!"

Kiivaasti tekivät miehet raskasta työtään. Ei kykene moiseen toimeen se, jolla ei ole vuosikausien harjaantumista siinä. Kerrassaan ankara työ! Ei arvaa sisämaan mies, siepatessaan vadista hailia pyrstöstä kiinni ja lyödessään sitä ensin vadin laitaan, kuinka monta hikipisaraa, kuinka monta ponnistusta on vaadittu, ennenkuin tämä välttämätön särvin on joutunut valmiina vatiin! — Tuuli yltyi yltymistään. Se vonkui kamalasti köysissä ja vene keikkui kovasti aalloilla, jotka vihaisesti möyrivät sen ympärillä. Minä odotin joka hetki isännän käskyä: "hakkaa poikki!" Mutta yhä vetivät miehet, ja hopean hohtoisina kiilsivät hailit verkkojen silmukoissa, pyrstöänsä lyöden, kunnes uusi päälle tullut verkkokerros pakotti heidät olemaan alallaan. Suurella mielen jännityksellä katselin minä miesten työtä. Viimmeinen verkko oli jo nousemaisillaan. Ja vihdoin, kun sen pää jo näkyi, komensi isäntä:

—- "Reivaa purje ja vedä ylös!"

Käsky oli pian noudatettu. Tuuli työnnähti vimmatusti purjeeseen. Vene keikahti tavattomasti, ja niin läksimme laitamyötäiseen kulkemaan rantaan päin.

— "Söderskär'iä kohti!" komensi isäntä.

Tuimasti kiiti vene reivatuillakin purjeilla kilpaa sen laidoilla kiehuvien aaltojen kanssa. Söderskär alkoi kohota yhä ylemmäksi taivaan rannasta, kunnes vihdoin, parin tunnin purjehduksen perästä, laskimme sen kallioiseen kylkeen.

Helpoltapa tuntui jälleen päästä kuivalle maalle ja saada lämmitellä ystävällisten majakkamiesten tuvassa.

— "Myrskyksi vaan vetää taas", puhuivat Söderskär'in miehet. "Kunhan vaan ei tulisi samallaista möyryä, kuin oli tässä toissa yönä. Herra varjelkoon!"

— "Tapahtuiko mitään erinomaista?"

— "Tapahtuipa niinkin. Virolainen jaala koetti päästä silloisessa hirveässä myrskyssä tänne, mutta eivät tienneet poloiset tuota salakaria tuolla — näettekö, kuinka sen pinta paljastuu nytkin aallon pohjalta! Me yritimme apuun, mutta aalto kävi niin kova, ett'emme päässeet liikkeelle ensinkään. Jaala tuli suoraa päätä karia kohti. Aalto paiskasi sen kariin."

— "Pirstaleiksiko meni?"

— "Ei pienaakaan enää nähty. Sinne meni pursi ja miehet!…"

Kamalalta kuului tämä jutelma, kerrottuna majakkamiehen yksitoikkoisella äänellä.

"Kuinka olisi meidän käynyt, jos olisimme samana yönä olleet ulapalla?…"

K. Suomalainen.

13. Sananlaskuja.

Mikä sodassa saadaan, se sodassa syödään.
Parempi tyhjä kukkaro kuin lainattu raha.
Veli velkaa tehdessä, veljen poika maksaessa.
Kirjava keto kesällä, ihmisen ikä kirjavampi.
Edessä emoton lapsi emintimän leipoessa.
Parempi emosen vitsa kuin vieraan vehnäleipä.
Karjassa talon juuri, emännässä karjan juuri.
Pere pellon kuokkii, pelto perehen ruokkii.
Talonpoika vuoden poika, kauppamies venehen poika.
Seppä syöpi selvän leivän, auranpainaja paremman.
Kyllä rukki ruoan tuopi, kehrävarsi keittämistä.
Jonka saapi vuolemalla, sen syöpi nuolemalla.
Kurja kankahan kutoja, vaivainen venetten seppä.
Tyhjä neuvo neulan tiestä, nälkä naskalin nenästä.
Laari langat kehräjääpi, aitta kankahat kutoopi.
Kukko talon ilmottaa, haukkuu koira korvessakin.
Suojaa puna meressä, vettä pilvi luotehessa.
Pelottaa pimeä pilvi, savenkarvainen sataapi.
Käki tuo suven sanoman, pääsky päivän lämpeämän.
Ei pohja suvea kiellä, eikä kylmiä etelä.
Halla hanhen siiven alla, talvi joutsenen takana.
Itä kesän istuttaa, länsituuli lämmittää.
Varis huutaa iltasella huomeneksi hyvää säätä; varis raakkuu
aamusella päiväksi pahaa säätä.
Kuu kiurusta kesään, puoli kuuta peipposesta, viikkokausi
kivenviasta, yksi päivä pääskysestä, västäräkistä ei vähääkään.
Kiiskinen kaloja vanhin, vata vanhin pyydyksiä, pata vanhin
astioita.
Ei ole aittahan asiaa, eikä tietä kellarihin, kun on juomiset
joella, suurus suolla sammalissa.
Mitä enemmän elää, sitä useamman kärpäsen näkee.
Tule joulu, koska joudut, kyll' on kystä aitassani: sirkan reisi,
paarman jalka, peipposen peräpakara.
Ottaisin minäkin orjan, pitäisin minäkin piian, jos se syömättä
eläisi, tarkenisi vaattehitta.
Kaksi on kaunista kesällä: lehti puussa, ruoho maassa, tuomen
kukka kolmantena.
Keitä munaa, et saa lientä; neuvo hullua, et saa mieltä.
Milloin laiska työn tekeepi: talvella ei tarkene, kesällä ei
kerkiä, syksyllä on suuret tuulet, keväällä vettä paljon.
Ole orjana kokilla, käskyläisnä keittäjällä: vedä vettä, kanna
puita, näe nälkää kaiken päivän.
Paljo on mustia merellä, ei ole kaikki hylkehiä; paljo on kantoja
kaskella, ei ole kaikki karhun päitä.

14. Koivuni jouluyö.

Hinnuksen mäellä ikkunain luona seisoo suuren suuri yksinäinen koivu. Koska hän jo on vanha, Sampsa Pellervoisen kylvämä, niin on hän Väinämöisestä oppinut laulamaan, vaan hänen laulunsa on tähän saakka aina ollut surullista, >niin murheellista; aina hän vaan vaikeroi. Eikä ihme, sillä keväällä, kun toiset puut sen läheisyydessä kuiskailevat toisillensa iloa ja riemua, alkaessaan pukeutua kauniiseen, vihantaan pukuun, tulee sydämmetön ihminen, pistää terävällä puukollaan koivun kylkeen suuren haavan ja imee siitä sen elinnestettä, makeaa kuin hunaja. Koivupa tuosta surkastuu, surkastuupa yhä enemmän, varsinkin kun se näkee, miten vähän edempänä isähaapa ja äitihaapa vihannoivassa puvussaan puhelevat lempeästi keskenänsä vienon tuulen soidessa ja ihanalla mielellä katselevat ympärillä olevia, yhä kaunistuvia lapsiansa. Ihmekkö siis, että hän laulaa surullisella äänellä.

Tulevat sitten kesän ystävälliset, helteiset päivät. Autuus ja elämä kaikuvat metsässä, lumoen niin ihmeellisellä, tavalla ihmissydämmen; kedot ja laaksot vihannoivat, pihlajat ja tuomet kukkivat, lepät ja tuon vanhan koivun lapset, lasten lapset ja muut sukulaiset koreilevat, virkistäen ihmisen väsynyttä silmää. Mutta hän, tuo Sampsa Pellervoisen kylvämä koivu, on niin surkean näköinen; hänen lehtensä ovat pienet, tummat, hän kun näet oli kadottanut osan elinnestettänsä. Eivät linnutkaan laskeu sen oksille; he lentävät muihin tuuheampiin, siimeksisempiin puihin visertelemään ilolaulujansa. Välistä, vaikka ani harvoin, sattuu tikka siihen lentämään, vaan sekin tekee pahaa koivu paralle, hakaten sen kylkeen haavoja; ja jos joskus ylpeä harakka viitsii armostansa levähtää sen oksalla, niin sekin vaan nauraa räkättää pilkkanauruansa. Kesäkään ei siis tuonut koivulleni iloa, ja hän lauloi nyt, ei kateudesta, mutta murheesta, vielä surullisemmalla äänellä, niin surullisella, että minun huolettomuudesta paatunut sydämmeni heltyi. Mietinpä sentähden tehdä koivuni onnellisemmaksi. Minä sidotin kiinni sen latvaan pitkän riuvun ja vedin tämän nenään nuoran avulla suuren, kauniin lipun; ja koska hänen laulunsa oli ikäänkuin oman sydämmeni laulua, rakensinpa koivun oksille lavan, jossa, kyyneleitä vuodattaen, tahdoin kuunnella kesä-iltoina koivuni surullisia säveleitä. Mutta korvani olivat nyt kuurot, ja mielestäni oli siis tuo koivu nyt niin kaunis ja niin onnellinen; lippu liehui sen latvassa, liehui koreasti luikerrellen; ja entä lava sitten istumapenkkeineen ja ristikko-käsipuineen! Luulinpa kaikkien näiden toki vetävän ihmisten silmät koivun puoleen. Mutta turhaan; hänestä ei sittenkään huolinut kukaan.

Rupesivatpa vielä päälliseksi syksyn tuimat, vihaiset haltijat riehumaan. Kova humina kuului ilmassa heidän siipiensä liikunnosta, ja rapsis! Ne riuhtasivat lipun palasiksi, lennättäen näitä kauas, kauas pois; ryhtivätpä vielä lavaakin, niin että ne rautanaulat, joilla sen olin oksiin kiinni lyönyt, repivät koivun haavoja vaan yhä suuremmiksi. Eivät lehtiäkään jäljelle jättäneet, nuo armottomat; niitä he kuljettivat sinne ja tänne ja veivätpä suuria oksiakin kerallansa. Ainoastaan lipunriuku jäi jäljelle ikäänkuin muistopatsaaksi koivun, minun mielestäni komeimmasta ajasta. "Voi koivu-parkaa! hän lauloi kuolinvirttänsä, hän on jo kuollut!" huokasin minä surullisesti. Mutta Luonnotar, joka juuri loi valkean vaippansa maahan, haudaten sen alle ruohot ja kukat, joilta samoin kuin puiltakin kuolon enkeli oli korjannut viimmeisenkin elon talteen, kuiskasi ystävällisesti minulle: "Ei koivusi ole kuollut, vaikka se siltä näyttää; se elää. Hyvä Jumala, joka pitää murheen kaikista, niin luotujensa kruunusta kuin maan madostakin, antaen heille onnellisemman ajan ja autuaallisemman riemun, on koivullesikin varustava ihanan palkkion sen kärsimisistä."

Tulipa viimmein se aatto-ilta, jolloin me ihmiset, kukin perhekunnassamme, puhtaalla sydämmellä riemuitsemme, jaeskellen lahjoja omaisillemme ja katsellen, miten viattomat lapset tanssiskelevat piirissä joulukuusen ympärillä; tulipa sen jälkeen se yö, jouluyö, josta Pyhä Raamattu tietää niin paljon ihmeellisiä asioita kertoilla. Juuri tänä yönä astui taivaasta enkeli koivuni luo, suuteli sitä ja varisteli valkoisia, ihania lumikukkia sen päälle. Kohonnut kuu taas puolestansa sytytteli leimullaan jääkynttilöitä sen oksille palamaan. Täten tuli tuo tähän saakka surkean näköinen puu ennen muita koristetuksi niin ihanan kauniiksi, että se siitä itsekkin vapisi. Ja kun sydän-yö lähestyi, ja kukko alkoi aamuvirttänsä kujertaa, rupesi koivukin taas laulamaan, mutta niin suloisilla sävelillä, ikäänkuin nämät olisivat Väinämöisen uudesta kanteleesta lähteneet. Metsä kaikui ja kaikui yhä raikkaammasti, ja sävelet vierivät tuhat-äänisinä taivasta kohti. Koko luonto kuuli nuo viehättävät äänet ja kaikki linnut — samoin kuin muinoin Väinämöisenkin soittoa kuullessaan — levittivät siipensä lentoon, mennäksensä koivun luo. Tänne kiiruhti korppi juhlapuvussaan, musta hännystakki yllä, pulmunen lumivalkeassa viitassaan, varpunen harmaassa mekossaan, harakkakin hymysuin, viheriänloistavassa hameessaan. Nähtiinpä joukossa häkkilintujakin, sillä hekin olivat laulun kuulleet, vieläpä huoneitten sisällä ollessaankin siihen ihastuneet ja samassa vaikeroinneet ulos päästäksensä koivun luo, johon saivatkin tilaisuuden, kun pienoiset kevät-yhtiön jäsenet, saatuansa joululahjaksi "Kevät-yhtiön Kirjan" olivat sääliväisyydestä laskeneet laululintunsa orjuudesta vapaiksi. Kalatkin olivat luultavasti järven jään alle tuon ihanan laulun kuulleet, koska hekin kiiruhtivat juoksevaan, jäättömään puroon, joka virtaa lähellä koivuamme, ja kohottivat päänsä veden pinnan yli. Sammalkin pilkisti lumen alta; ihmiskorva vaan oli kuuro koivun sulolaululle.

Olipa täällä riemua koivun luona. Talviunestaan heränneet hyönteiset olivat täällä: kärpäset lentelivät luikerrellen, perhoset lekottelivat loistavia siipiänsä ja hyttyset survoivat, kaikki ihastuksissaan koivun ympärillä. Tulimatojakin näkyi tuhansittain ja ne hohtivat laulavan puun juurella ikäänkuin vahakynttilät. Nopeajalkaiset jänikset ja vikkelät oravat tanssivat niin iloisina sen ympärillä parittain piiritanssejaan, niin että seuraavana aamunakin vielä jäljet heidän iloansa osottivat. Kaikki, jänikset, oravat, korpit, pulmuset, varpuset, hyönteiset viettivät siis tuossa suloista jouluhartauttaan ja kuunnellessaan koivun laulua uneksivat ne tulevaa lämmittävää aurinkoa. Silloinpa koivu värähytti oksiansa ja pulmunen huusi: "kah joulupukki, joulupukki", niin että kaikki unelmistaan heräsivät. Koivun oksista ja urvuista todellakin sateli kaikille joululahjoja, makeita, hyvin makeita hedelmiä, jopa kaloillekkin jyväsiä, joita tuuli lennätteli heille, jopa maallekkin osansa, nim. lumikukkia. Jokainen tuosta rupesi iloitsemaan ja riemua täynnä kiiruhtivat kaikki lähemmäksi koivua häntä kiittämään, ylistämään. Häkkilinnut visertävät hänelle kiitosvirttään. Varpunen tekisi samoin, mutta suu on täynnä makeisia, hän vaan kumartaa, nuokuttaa päätänsä kiitosmerkiksi; täten kiittää jäniskin, nakertaen koivun lahjottamia pitkiä rusinoita, samoin oravakin pureskellen koivun pähkinöitä. Pulmunen ja korppi ylistävät lahjan antajaa niin kauniisti kuin taitavat, ja harakka, joka kesällä koivun oksalla nauroi pilkkalauluaan, on nyt kohonnut koivun latvassa vielä jäljellä olevan riuvun nenään ja laskettelee sieltä ylistysvirttä hänelle niin kimakalla äänellä, että koko luonto kuulee. Hyönteisetkin yhtyvät vikisemään samaa virttä ja mykät kalat pirskottavat pyrstöillään vettä taivasta kohti, kiitoksen ja ylistyksen osotukseksi. Toiset puut nuokuttavat latvojaan kunniotukseksi ja tuo synkeämielinen närekkin luo pois lumiverhon päältään ja tekee viheriässä puvussaan kumarruksen koivulle. Tähdet katsovat kirkkailla silmillä tuota ylevää juhlanviettoa ja hyvä Jumala hymyilee taivaassa suloisesti onnellisen koivuni joululle.

A. Rahkonen.