Suomalainen lukemisto

by Unknown

KOLMAS JAKSO.

1. Kun isä lampun osti.

Kun isä lampun osti tai vähän sitä ennen, sanoi hän äidille näinikään:

"Äiti hoi, kuulehan, — eiköhän ostettaisi lamppua meillekkin?"

"Mitä lamppua?"

"No, etkö sinä tiedä, että kirkonkylän kauppamies on Pietarista tuonut semmoisia lamppuja, joista yksi näyttää enemmän kuin kymmenen pärettä. Jo ovat pappilaankin semmoisen ostaneet."

"Onko se semmoinen, että, kun se keskellä huonetta palaa, näkee joka nurkassa lukea melkein kuin selvällä päivällä."

"Se se on — ja siinä palaa öljy, eikä tarvitse muuta kuin sytyttää iltasella, niin se palaa sammumatta, vaikka aamuun asti polttaisi."

"Vaan mitenkä se märkä öljy palaa?"

"No, mitenkä viina palaa?"

"Vaan saattaisihan siitä tulla tulipalo koko taloon — kun viina syttyy palamaan, ei se sammu vedelläkään."

"Eihän siitä mitenkään talo palamaan pääse, kun öljy on kiintonaisen lasin sisässä ja tuli on myöskin."

"Lasin sisässä! — Mitenkä se tuli saattaa lasin sisässä olla — eikö se poksahda rikki?"

"Tuliko?"

"Ei vaan lasipa."

"Poksahda rikki! Eikä poksahda — kyllä se saattaa poksahtaakkin, jos tulta liian korkealle vääntää, mutta onko pakko vääntää."

"Tultako vääntää? — Älä — älä — mitenkä sinä tulta väännät!"

"No, ka — kun ruuvia vääntää oikeaan käteen, niin sydän nousee — siinä on niinkuin kynttilässäkin sydän ja tuli nousee myöskin, mutta kun vasempaan käteen, niin se pienenee, ja kun sitten puhasee, niin se sammuu."

"Vai sammuu — mutta en minä sitä nyt ymmärrä, vaikka kuinka selittelisit — mitä lienee niitä uusmuotisia herrain laitoksia."

"Kyllä sitten ymmärrät, kun saat nähdä, jahka minä sen ostan."

"Paljonko se maksaa?"

"Seitsemän ja puoli markkaa — öljy erittäin, ja sitä saa markalla kannun!"

"Seitsemän ja puoli markkaa, ja vielä öljy erittäin! — Sillähän saa jo pärekupoja moneksi talveksi, jos ostaa tahtoo, mutta kun Pekka niitä kiskoo, ei mene penniäkään hukkaan."

"Ei lampussakaan hukkaan mene, ja maksavathan ne metsätkin, eikä meidän maalla enää niin joka paikasta pärepuita otetakkaan; pitää etsiä ja vedättää korven taustalta asti tänne suohautaan, ja sieltäkin jo kohta ovat lopussa."

Äiti se kyllä tiesi, ett'eivät pärepuut vielä kuitenkaan niin yht'äkkiä taida loppua, koskapahan siitä tähän asti ei ole vielä mitään kuulunut, mutta että nyt vaan piti se syyksi sanoa, kun lamppua teki mieli. Vaan ei se äiti siitä asiasta kuitenkaan sen enempää sanonut, sillä isä olisi saattanut suuttua. Ja koko lamppu olisi ehkä sitten saattanut jäädä näkemättä ja ostamatta. Taikka olisivat johonkuhun muuhun taloon ennen ennättäneet lampun ostaa, ja kohta olisi koko pitäjä puhunut, että se talo oli — pappilaa lukuun ottamatta — ensimmäinen, jossa alettiin lamppua polttaa. Näin se äiti ajatteli sitä asiaa ja sanoi sitten isälle, että "osta sitten vaan, jos mieli tekee, sama kai minulle on, mikä palaa, pärekkö vai muu öljy, kunhan vaan kehrätä näen. Koska sinä sen sitten ostaisit?"

"Ajattelin, sopisi ehkä jo huomenna lähteä — olisi vähän muutakin asiaa kauppamiehelle."

Tämä oli keskellä viikkoa ja äiti kyllä tiesi, että ne muut asiat olisi ennättänyt lauantainakin ajaa, mutta ei hän nytkään virkkanut mitään, ajatteli vaan, kuta pikemmin sitä parempi. Ja jo samana iltana kannatti isä aitasta sen ison matkakirstun, jossa ukkovaari ennen vanhaan Oulussa käydessään eväänsä kuljetti, ja käski äidin täyttää sen heinillä sekä panna pumpulia keskelle. Me lapset kysyimme, minkätähden siihen ei panna muuta kuin heiniä ja sitten pumpulia keskelle, mutta äiti käski meidän olemaan vaiti. Isä oli paremmalla tuulella ja selitti, että hän tuo kauppamieheltä lampun, joka on lasista ja saattaisi särkyä, jos sattuisi kaatumaan taikka reki muuten tärskähtäisi.

Sinä iltana me lapset pitkän aikaa valvoimme ja ajattelimme sitä uutta lamppua, mutta se vanha istukas-Pekka, se, joka kaikki päreet kiskoi, alkoi jo heti kohta kuorsata, kun päre oli sammutettu. Eikä hän edes kertaakaan kysynyt, mikä se lamppu oli, vaikka meillä siitä niin paljon puhetta piisasi.

Isä viipyi matkallaan koko päivän ja se päivä tuntui meistä kaikista hyvin pitkältä, ett'ei tahtonut syöntikään käydä, vaikka oli maitovelliä puoliseksi. Istukas-Pekka se vaan söi muittenkin edestä ja kiskoi sinä päivänä päreitä orren täyteen. Äitikään ei sinä päivänä monta levettä kehrännyt, kun aina tuli menneeksi ikkunan luokse katsomaan, eikö isää jo näkyisi jäältä tulevan. Muutaman kerran sanoi hän Pekalle, ett'ei niitä päreitä enää taideta tarvitakkaan, mutta Pekka ei sitä puhetta edes senkään vertaa mieleensä pannut, että olisi kysynyt, miksi nyt ei enää muka päreitä tarvittaisi.

Vasta iltasta syötäessä kuului ruunan kulkunen kartanolta.

Pala suussa me kaikki lapset kapistimme ulos, mutta isä ajoi meidät pirttiin ja käski istukas-Pekan tulla kirstua re'estä nostamaan. Pekka jo silloin pankon nurkalla torkkui ja oli jo siinä käynyt niin kömpelöksi, että kolahutti kirstun jalan kynnykseen, kun sitä isän kanssa pirttiin kantoi. Vaan siitä olisi hän saanut isältä korvilleen, jos olisi ollut nuorempi mies, mutta hän oli vanha ukko, eikä isä itseään vanhempaa miestä ole eläessään lyönyt.

Paha hänet ehkä sittenkin olisi perinyt, jos lamppu olisi särkynyt, mutta ei sille toki tullut mitään.

"Mene uunille, sen tollo", ärjäsi isä Pekalle, ja Pekka nousi uunille.

Vaan isä oli jo ottanut lampun kirstusta ja ripusti sitä kädessään.

"Kas, tässä tämä nyt on, tämmöinen tämä nyt on — tänne lasin sisään pannaan öljy ja tuo suikale siellä sisällä on sydän eli 'veeku' — pysykää ulompana päreinenne siinä!"

"Eikö sitä panna palamaan", kysyi äiti ja siirtyi päreineen vähän ulommaksi.

"Oletko sinä hupakko — mitenkä se palamaan pannaan, kun ei ole vielä öljyäkään."

"No, vaan eikö sitten saata panna öljyä."

"Vai öljyä panna, ehei! Niin sen äkkinäinen luulisi, mutta kauppamies varotti moneen kertaan, ett'ei saa tulen valolla öljyä panna, se saattaisi syttyä ja polttaa koko talon."

"Milloinkas siihen sitten saa sitä öljyä panna?"

"Päivällä, päivällä, etkö sinä jouda päivään odottamaan — ei se niin kovin kummaa ole."

"Oletko sinä sen sitten jo nähnyt palavan?"

"Minäkö!? Jo toki montakin kertaa olen lampun palavan nähnyt — olen nähnyt pappilassa ja tätäkin jo kauppamiehen luona koetettiin."

"No, paloiko se?"

"Paloihan se, ja kun pantiin puodin luukut kiinni, niin olisi nähnyt vaikka nuppineulan lattialla — katsokaa, tässä on tämmöinen 'kuuppa', ja kun tuossa tuli palaa, tämän oikulaisen lasin sisässä, niin valo ei pääse kattoon, jossa sitä ei tarvitakkaan, mutta leviää alas kaikki, niin että näkee vaikka nuppineulan lattialla."

Kyllä meidän kaikkein olisi kovasti tehnyt mieli koettaa, näkisikö vaikka nuppineulan lattialla, mutta isä ripusti lampun kattoon ja rupesi vaan syömään.

"Tänä iltana pitää vielä pärevalkeaan tyytyä", sanoi isä syödessään, "mutta huomenna tässä talossa poltetaan lamppua."

"Katsos, isä, Pekka on tänäpäivänä kiskonut orrellisen päreitä."

"Ka, eikö ole kiskonut — kyllä nyt on syttyjä täksi talveksi — muuhun ei nyt enää päreitä tarvitakkaan."

"Tarvitaan niitä siltä vielä saunassa ja navetassa", sanoi äiti.

"Mutta tuvassa poltetaan lamppua", sanoi isä.

Tänä yönä en nukkunut senkään vertaa kuin edellisenä, ja kun aamusella heräsin, olisin melkein itkenyt, jos olisin ilennyt, kun muistin, että lamppu vasta iltasella pantaisiin palamaan. Olin nähnyt unta, että isä yöllä pani öljyä lamppuun, ja että se sitten koko päivän palaisi.

Heti päivän tultua, kaivoi isä siitä matkakirstusta isomahaisen putelin ja kaatoi siitä jotakin pienempään puteliin. Olisimme mielellämme kysyneet, mitä siinä putelissa oli, mutta emme uskaltaneet, sillä isä oli niin totisen näköinen, että meitä vähän pelotti.

Vaan kun hän laski lampun alemmaksi katosta ja rupesi sitä ruokkoamaan ja vääntelemään, niin ei äiti enää malttanut olla ääneti, vaan kysyi, "mitä se isä nyt tekee?"

"Panen öljyä lamppuun."

"No, vaan särjethän sinä sen — mitenkä sinä saat tuon sijoilleen, jonka irti väänsit?" — Äiti ei tiennyt, emmekä me muutkaan tienneet, miksi sitä sanottaisiin, jonka isä oli lasiastiasta irti vääntänyt. Isä ei virkkanut mitään siihen, käskihän meidän vaan pysyä loitommalla. Sitten hän kaasi siitä pienestä putelista siihen lasiastiaan, niin että se tuli melkein täyteen, ja nyt me arvasimme, että isommassakin putelissa mahtoi olla öljyä.

"No, eikö siihen nyt tulta pannakkaan?" kysyi äiti taas, kun kaikki ne irti väännetyt kalut olivat paikoillaan ja kun näki, että isä nosti lampun kattoon.

"Nytkö päivällä?"

"Niin, no saisihan tuota nyt koetella, mitenkä se palaa."

"Kyllä se palaa — odota vaan iltaa äläkä hätäile!"

Ruokalevon jälkeen kantoi istukas-Pekka jäisen pärepölkyn sisään ja romahutti sen olaltaan lattialle, niin että koko tupa nytkähti ja öljy lampussa liikahti.

"So, so!" sanoi isä, "mitä sinä nyt?"

"Toin pärepölkyn sulamaan — eihän sitä jäistä ruojaa kukaan kisko."

"Eihän sitä ole pakko kiskoakkaan", sanoi isä ja iski meille silmää.

"No, ei kai se tuommoisena pala."

"Eihän sen ole pakko palaakkaan."

"Eikös niitä sitten päreitä enää kiskotakkaan?"

"Entäs jos ei kiskottaisikaan."

"Sama minulle on, jos isäntä itse ilman toimeen tulee."

"Eikös se Pekka näe, mikä tuolta orresta riippuu." Kun isä tämän sanoi, katsahti hän ylpeästi lamppuun ja säälivästi Pekkaan. Pekka asetti pärepölkkynsä soppeen pystyyn ja katsahti vasta sitten lamppuun.

"Se on lamppu, ja kun se palaa, niin ei pärevalkeaa enää tarvitakkaan."

"Vai ei tarvitakkaan", sanoi Pekka ja lähti muuta puhumatta havutukilleen tallin taakse. Pekka pienenteli itsensä korkuisen havuko'on sinä päivänä niinkuin muinakin, mutta muulta väeltä ei tahtonut tulla mitään valmista. Äiti koetti kehrätä, mutta kuontalo ei kulunut puolilleenkaan, kun hän jo rukkinsa syrjään siirsi ja lähti ulos.

Isä vähän ensin kirvesvartta veisteli, mutta tottapa työ oli vastahakoista, koska se kesken jäi. Äidin mentyä meni isäkin; lieneekö kylään mennyt, vai minne. Mennessään hän kielsi meitä minnekkään lähtemästä ja uhkasi kurittavansa, jos kukaan meistä sormellaankaan lamppua koettelisi. Mutta ennen me olisimme papin kaulusta uskaltaneet mennä koettelemaan kuin lamppua. Se meitä vaan pelotti, että, jos se nuora, josta se orressa riippui, itsestänsä yht'äkkiä katkeaisi, sitä sitten sanottaisiin meidän syyksi.

Ikävältä meille kuitenkin rupesi aika pirtissä tuntumaan, ja kun ei muuta tiedetty, päätettiin lähteä miehissä mäkeen. Koko kylällä oli yhteinen vesitie joelle ja samassa paikassa oli hyvä mäki, josta juoksi aina avennon toiselle puolelle pitkän matkan.

"Tuolla tulevat lamppulan lapset", huusivat kylän lapset, kun näkivät meidän tulevan.

Me kyllä ymmärsimme, mitä he sillä tarkottivat, mutta kuitenkin kysyimme me, "mitkä lamppulan lapset — eihän meidän talon nimi ole lamppula."

"Jos kohta — vaan eikös teille ole ostettu semmoista lamppua?"

"No, mutta mistä tekin sen jo tiedätte?"

"Äitisi oli meidän pihan läpi kulkeissaan sanonut äidille, että isänne on kauppamieheltä ostanut semmoisen lampun, että, kun se palaa, näkee vaikka nuppineulan lattialla", sanoi lautamiehen tyttö.

"Se kuuluu olevan ihan samallainen kuin se, joka on pappilankin salissa — niin kertoi isänne meillä vast'ikään, ja minä itse kuulin sen", sanoi kievarin poika.

"No, onhan teillä sitten semmoinen lamppu?" kysyivät kaikki kylän lapset.

"On, mutta ei sitä nyt saata mennä katsomaan, kun se ei päivällä pala; mutta kun ilta tulee, niin sitten mennään kaikki."

Me laskea jyräsimme mäkeä hämäriin asti, ja aina kun noustiin mäen päälle, niin puhuttiin kylän lapsille lampusta.

Sillä lailla kului aika sukkelammin kuin luultiinkaan, ja kun oli vielä viimmeinen kerta laskettu, niin lähdettiin miehissä kotia kohti juoksemaan.

Pekka seisoi vielä havutukkinsa ääressä eikä edes päätäänkään kääntänyt, vaikka me huusimme hänelle kaikki yhteen ääneen, että tulisi katsomaan, kun lamppu pannaan palamaan.

Yhdessä avauksessa syöksimme tupaan, koko lapsilauma.

Vaan siinäpä meille jo tulikin seisaus. Lamppu olikin jo pantu palamaan ja loisti katosta meitä vastaan niin kirkkaasti, ett'emme osanneet muuta kuin silmät tirrallaan siihen tirkistellä.

"Ovi kiinni, osto-lämmin", huusi ääni pöydän päästä.

"Lentävät kuin kanat tuleen", kuului äiti toruvan karsinasta päin.

"Ei tuo kumma ole, jos sitä lapset säikähtävät, koskapahan minä vanha ihminenkään en osaa muuta kuin päivitellä", kuului kievarin vanha emäntä sanovan.

"Vaan joka paikkaan se meidänkin tyttö ennättää", sanoi lautamiehen miniä.

Kun silmät alkoivat vähän selvitä, huomasimme me vasta, että tupa oli naapurin väkeä puolillaan.

"No tulkaa nyt lapsetkin vähän likemmäksi, että oikein näette", puhui isä paljoa lempeämmällä äänellä kuin äsken.

"Kopistelkaa lumi jaloistanne ja tulkaa tänne karsinaan, täältä se oikein korealta näyttää", sanoi taas vuorostaan äiti.

Kuurtaen kaartaen kiersimme me äidin luo ja istuimme kaikki rinnakkain hänen viereensä penkille. Nyt me vasta hänen turvistaan uskalsimme oikein ruveta lamppua tarkastelemaan. Emme juuri olleet ajatelleet, että se ihan tuolla tavalla palaisi, kuin se nyt paloi, mutta kun taas mietimme sinne ja tänne, niin kyllä se tuossa nyt paloi, niinkuin pitikin. Ja kun vielä vähän aikaa katselimme, niin tuntui meistä, kuin olisimme jo aikoja sitten ajatelleet, että sen pitäisi palaa, niinkuin se nyt paloikin.

Mutta sitä emme kuitenkaan osanneet ymmärtää, mitenkä tuli oli saatu tuonne lasin sisään. Kysyimme sitä äidiltä, mutta äiti sanoi, "tottapahan sitten saatte nähdä."

Kilvan kyläläiset lamppua kiittelivät ja mikä mitäkin sanoi. Kievarin vanha emäntä sanoi, että "sehän paistaa ihan yhtä tasaisesti kuin taivaan tähti." Kipeäsilmäisestä lautamiehestä oli se siitäkin syystä mainio, "ett'ei siitä ollenkaan savua lähtenyt, jotta sitä saattaisi vaikka kamarissakin polttaa, eivätkä seinät mustuisi ollenkaan." Siihen sanoi isä, että "kamaria vartenhan se alusta pitäen on tehtykin, mutta hyvä se on näin pirtissäkin, kun ei tarvitse monen päreen kanssa tuhrata, ja tällä yhdellä tulella näkee koko joukko, vaikka kuinka monta olisi." — Kun äiti virkkoi, "ettei kirkon pienempi kruunukaan sen kirkkaammin valaise", niin isä käski minun ottamaan aapisen ja menemään ovensuuhun koettamaan, tokko tuolla lukea näkisi. Minä menin ja aloin lukea "Isämeitää." Mutta silloin kaikki sanoivat, että "se poika osaa sen ulkomuistista." Silloin äiti sieppasi minulle virsikirjan hyllyltä ja minä rupesin lukemaan "Jerusalemin hävityksestä."

"No ei häntä kummempaa ole vielä ennen nähty", ihmettelivät kyläläiset.

Sitten isä vielä sanoi, että "jos kellään olisi nuppineula, niin saisi viskata sen lattialle ja se kyllä paikalla löytyisi."

Lautamiehen miniällä oli nuppineula rinnassa, mutta kun se sen lattialle heitti, niin se menikin sillan rakoon, eikä sitä löydetty, vaikka mitä olisi tehty.

Vasta kun kyläläiset olivat lähteneet pois, tuli Pekka pirttiin.

Hän ensin vähän silmiään siristi lampun outoa valoa vastaan, mutta riisui sitten vaan rauhallisesti nutun päältään ja töppöset jalastaan.

"Mikä se tuolla katon rajassa kiiluu niin, että silmiä häikäsee", kysyi hän viimmein, kun oli saanut sukkansa orrelle asetetuiksi.

"Arvaappas nyt, mikä se on", sanoi isä ja vilkutti äidille ja meille silmää.

"En minä sitä arvaa", sanoi Pekka ja läheni lamppua.

"Ehkä se on kirkon kruunu", ivasi isä.

"Jos lienee", arveli Pekka, mutta oli jo tullut uteliaaksi ja alkoi koetella lamppua.

"Ei sitä koetella tarvitse — pitää se uskoa koettelemattakin."

"No, no — en minä häntä tahdokkaan", sanoi Pekka vähäisen vapisevalla äänellä ja vetäytyi penkilleen ovensuu-seinälle.

Äidin taisi käydä Pekka-parkaa vähän sääliksi, koskapahan rupesi selittämään hänelle, ett'ei se kruunu ole, mutta että sitä kutsutaan lampuksi, ja että siinä palaa öljyä, eikä nyt enää tarvitse pärettä polttaakkaan.

Pekka ei kuitenkaan siitä puheesta ymmärtänyt sen enempää, kuin että rupesi tuota päivällä tuomaansa pärepölkkyä kiskottavakseen pienentelemään. Vaan isä sanoi hänelle, että johan hän päivällä sanoi, ett'ei nyt enää tarvitse päreitä kiskoa.

"Enhän minä häntä enää muistanut, mutta olkoon sitten, koska ei enää tarvitse" — ja Pekka pisti pärepuukkonsa seinänrakoon.

"Kyllä se nyt siinä ruostumaan joutaa", sanoi isä, mutta Pekka ei enää puhunut mitään.

Vähän ajan perästä rupesi hän kenkiään paikkaamaan. Kurkotti päreen orrelta, pisti sen pihtiin ja istui jakkaralleen pankon nurkkaukseen. Me lapset huomasimme sen ennenkuin isä, joka, selin Pekkaan päin, kirvesvarttaan lampun alla veisteli. Emme kuitenkaan mitään virkkaneet, mutta nauraa kuhersimme vaan keskenämme ja ajattelimme, että "annas kunhan isä näkee — mitähän sanoo!" Ja kun isä sen näki, astui hän kädet kupeissa Pekan eteen ja kysyi hyvin pilkaten, mitä hän siinä nyt niin tarkkaa teki, kun ei muiden tulella nähnyt? "Kenkiänihän minä tässä paikkaan", sanoi Pekka. "Vai kenkiäsi sinä paikkaat — mutta jos et näe sitä työtäsi tehdä sillä tulella, jolla minä, niin mene sitten päreinesi vaikka saunaan tai saunan taakse."

Ja Pekka lähti.

Pisti kengät kainaloonsa ja otti jakkaransa toiseen käteen, päreen toiseen. Hiljalleen kyhni hän ovesta porstuaan ja kolisteli sieltä kartanolle. Päretuli roihahti tuulessa tavallistaan isommaksi, ja soma rusko valaisi vähän aikaa aittoja, tallia ja navetan päätyä. Tuota me lapset ikkunasta katselimme, ja se oli meistä hyvin kaunista. Mutta kun Pekka saunan ovesta sinne sisään kumartui, niin pimeni taas kaikki kartanolla ja sen sijaan näimme me vaan lampun häikäisevän kuvaimen mustassa ikkunassa. Sen perästä ei meillä enää pärettä pirtissä milloinkaan poltettu. Lamppu se vaan katossa loisti, ja usein sitä kyläläiset kävivät sunnuntai-iltoina ihmetellen katselemassa. Koko pitäjässä kohta tiedettiin, että meidän talo oli ensimmäinen, jossa — pappilaa lukuun ottamatta — alettiin lamppua polttaa. Meidän jälkeen osti lautamies samallaisen lampun, kuin meidänkin oli, mutta kun hän ei sitä milloinkaan sytyttämään oppinut, niin möi hän sen kievariin, ja siellä se on vielä nytkin. Köyhemmät talot eivät ole vielä yrittäneetkään lamppua itselleen hankkia, vaan tuhraavat vielä tänäkin päivänä pitkät puhteensa pärevalkean ääressä.

Vaan sitten kuin meillä oli lamppu ollut vähän aikaa, piilusi isä tuvan seinät ihan valkoisiksi, eivätkä ne sitten enää ole milloinkaan mustuneet, kun vanha sisään lämpiävä uunikin särjettiin ja sijaan tehtiin uusi ulos lämpiävä, peltiniekka.

Vanhan uunin kivistä teki Pekka saunaan uuden kiukaan, ja niitten kanssa muutti sinne sirkatkin, koskapahan niitä ei sen koommin enää ole tuvassa kuulunut. Isä on siitä hyvillään, mutta meille lapsille tulee välistä pitkinä talvi-iltoina entisiä aikoja ikävä, ja silloin me juoksemme sirkkoja kuuntelemaan Pekan luo saunaan, jossa hän yhä vielä pärettä polttaen iltojansa viettää.

J. Brofeldt (Juhani Aho).

2. Entisestä ja nykyisestä ajasta.

Savon ukko, sarkahousu,
Pikimusta, pitkäparta,
Päästi äänen uunin päältä,
Laski pankolta pakinan.
Puhe oli aivan pulska,
Sanat kaikki sarvipäitä,
Jotka rikkoi miesten mielet,
Naiset näytti närkästävän.

Lausui ukko uunin päältä,
Pani pankolta sanansa:
"Elettihin ennen meillä,
Paistettihin paksut leivät,
Verot markoin maksettihin,
Talarin talon asiat,
Kun ei kuljettu kuvissa,
Maalatuissa matkusteltu.
Ajokalut kaikki tyynni
Voideltihin voitehella,
Siveltihin juuri sillä,
Jolla voidellaan venekkin.
Akat vaipoissa vaelsi,
Villaröijyissä röhötti;
Ukot sarkakauhtanoissa,
Kelsiturkissa kohotti.
Oli kellona otava,
Kukon virret viisarina;
Ajan juoksu arvattihin,
Tulo päivän tunnettihin
Ilman uuritta tuvissa,
Seinäkellon kertomatta."

"Minä miessä ollessani
Kun ma kuljin kaupungissa,
En kauan katuja käynyt,
Puhutellut puotimiestä;
Suolat survasin rekehen,
Rautakangen kannoin siihen;
Luoti pari painehia,
Vaimolleni lakkivaate,
Lapsille lakeripalli,
Inkivääriä vähäisen.
Olin ilmankin iloinen,
Kapineitta kauppamiehen.
Heti valjastin hevosen,
Heti kukkaron kuristin,
Kissannahan kiinni käärin,
Koivet solmisin kovasti;
Enkä ennen lievittänyt,
Vasta voudin vaatimalla,
Veroherran huutamalla.
Herrat veti vissit viivat,
Kaksi kuuta kuittihini."

"Nyt on aika aivan toinen,
Voudinluku loppumaton,
Rahanpuute puuttumaton;
Monen karja kirjan päällä,
Alla ausionin hevonen,
Pannut panttina kylässä,
Hyvät ryysyt ryöstön alla.
Herra teillä, toinen meillä
Ruunun käskyllä kovalla:
Lautamiehet laukun tuovat,
Rästikirjat kiidättävät,
Joista arkit aukeavat,
Nahka naukuupi punainen;
Niiss' on rästit räknättynä,
Nurkissa pahat numerot."

Ei ukko unessa ollut,
Ei paljon valetta pannut;
Vaan se oli sangen vanha,
Muisti muinaiset asiat,
Tiesi tämän-aikaisetkin,
Vaikka nuoret naurahteli,
Pojat pisti pilkkojansa.

Paavo Korhonen.

3. Eräs kirkkomatka Inarissa.

Oli Jaakonpyhän lauantai. Nukuin vielä sikeintä untani, kun tilapäinen emännöitsijäni, talon miniä Kaisa, yht'äkkiä, kalisevat kahviueuvot kädessä, astui huoneeseeni — arkatuntoisuudesta isäntäväkeäni kohtaan en koskaan pitänyt ovea lukossa. Mikä tämän hänen varhaisen herättämisensä oikeutti, siitä unenhorroksissani en heti paikalla voinut päästä selville. — Asetettuaan kahvinsa viereeni tuolille jätti hän minut omaan huomaani, ja sain siis rauhassa ruveta ajatuksiani selvittämään. Kahvin virkistävän mehun vaikutuksesta huomasin itseni ennen pitkää täydelleen siirretyksi unien maailmasta Inarin Lappiin, Kyrön kylään. Tämä kylä, jos kohta se onkin "Lapin raukoilla rajoilla", ei suinkaan ole mikään lappalaiskylä, jonka asukkaat olisivat pelkkiä lappalaisia. Päinvastoin ovat ne sukuperältään suurimmaksi osaksi puhtaita suomalaisia, jotka aikain kuluessa ovat tänne etelästä siirtyneet ja asettuneet Ivalojoen rannoille. Muutamissa taloissa on tosin asukkaita, jotka näyttävät olevan lappalaista lähtöä, vaikka eivät mielellään tahdo tätä sukulaisuutta tunnustaa. Ne ovatkin jo kokonaan omistaneet varsinaisten suomalaisten uudis-asukasten tavat ja elinkeinot. Tämä kylä ei siis huomattavasti eroa muista talonpoikaiskylistä. Kyröläisten on myös onnistunut talojensa ympärille jotenkin pienellä vaivalla raivata kauniita, kivettömiä ohrapeltoja ja perunamaita, jotka parhaina vuosina antavat viljelijälleen kuudennenkin jyvän, vaan useina, ehkä useimpina vuosina eivät anna siementäkään.

Vaan palatkaamme jälleen varsinaiseen kertomukseeni Jaakonpyhän lauantaista.

Noustuani rankisen [Rankiseksi sanotaan valkoisesta, hienosta kankaasta teltan muotoon ommeltua sääskensuojaa, joka kaikissa Lapin taloissa riippuu katosta makuusijan yli ja jota ulko-ilmassakin, puuhun tai seipään päähän ripustettuna, käytetään suojana.] alta, porontalja-vuoteeltani, koetin auringon asemasta saada selville, kuinka pitkälle aamua jo oli kulunut. Vaikeanlaista on tosin tottumattoman käyttää tätä ajanmääräämis-tapaa näillä seuduin, jossa aurinko kesällä kokonaista kuusi viikkoa on laskematta, enkä minäkään nyt voinut tulla mihinkään varmuuteen ajan suhteen. Vaan eihän nyt tunnin eikä minuutin määrääminen ollutkaan tarpeen; pääasia oli, että tietäisin, olinko myöhästynyt. — Mistä myöhästynyt? No, olinhan minä isäntäväkeni kanssa edellisenä iltana sopinut siitä, että talon veneessä tänä aamuna matkustaisin Inarin kirkolle.

Vaatteet ylleni saatuani pistäysin ensin tupaan, vaan kun siellä en tavannut ketään ihmistä, riensin kiiruumman kautta rantaan, peljäten, että jo ehkä olivat minut jättäneet; pelkoni oli kaikeksi onneksi joutava. Rannalle tultuani näin tavattoman suuren veneen, jota talon miehet paraikaa asettivat matkakuntoon. Mikä väänsi vaulovitsoja, mikä selvitti purjeita, mikä taas hankki airoja ja tuhtoja, mistä vaan sattui löytämään — täällä näyttivät kaikki veneisiin kuuluvat tarvekalut olevan koko kylän yhteistä omaisuutta. — Kummastellen veneen suuruutta kysäsin miehiltä, mihin tarkotukseen sellaista "proomua" oikeastaan käytettiin, ja sain vastaukseksi, että se on rakennettu Inarin poikki matkustavia kalastajajoukkoja varten, joita vuosittain käy Jäämerellä turskaa ja seitaa pyytämässä. Näiden joukkojen kuljettaminen on Kyröläisille erityisenä tulolähteenä.

"Tuollako sitten lähdetään, millä sen aiotte täyttää?" kysyin minä edelleen.

"Niin, sillä juuri lähdetään, ja saattepa nähdä, että kuormaakin karttuu, ennenkuin olemme Inarissa", vastasivat miehet, "eikä veneen tästäkään tarvitse tyhjänä lähteä" — on huomattava, että Mikkolan talo, jossa asuin, on noin puolen penikulman päässä Ivalojoen suusta; taloja on sekä ylempänä että alempana; näistä luultavasti toivottiin veneen täytettä.

Vähitellen rupesikin väkeä "ylikylästä" tulvaamaan rannalle, veneen kohdalle, vaan lähdöstä ei vielä moneen aikaan tullut mitään. Mikä oli unohtanut eväänsä, mikä tupakkinsa tai virsikirjansa. Se meitä lopulta kumminkin enimmiten viivytti, että Kaisa viimmeisellä hetkellä päätti ottaa mukaansa kirkolle nuorimman, kohta vuoden vanhan poikansa kastettavaksi. Lapsi oli tietysti kunnollisesti varustettava tätä pitkää matkaa varten, eikä sitä niin silmänräpäyksessä toimitettu. Kun hän vihdoin saapui, komsio lapsineen kainalossa, olimmekin valmiit lähtemään. Mutta eivät viivytykset sittenkään olleet lopussa. Joka talosta, jonka sivu kuljimme, otimme lisää väkeä veneeseen. Jos jossakin talossa sattui olemaan ylempää tulleiden kirkkomiesten sukulaisia tai hyviä tuttavia ja ystäviä, niin oli kahvi juotava, ennenkuin uudelleen matkalle lähdettiin.

Kun puolenpäivän aikana saavuimme Inarin järvelle, oli veneessä kuudettakymmentä kirkolle pyrkivää. Kulku oli Ivalossa ollut tavattoman hidasta: myötävirta meillä tosin oli, vaan se näin alhaalla, joen suussa ei paljon tunnu eikä sentähden vaikuta sitä eikä tätä. Tuuli taas oli niin heikko, ett'ei kannattanut purjetta nostaakkaan; soutaen vaan kuljettiin, eikä sopinut kerrallaan useampaa kuin kahdeksan miestä airoihin. Aika ei kuitenkaan käynyt minulle pitkäksi. Tuo rähisevä venekunta kyllä piti mieleni vireillä. Paitsi sitä tarjosi ympäröivä, ihana luonto silmälle yltäkyllin viehätystä ja mielelle virkistystä. Se etelän mies, joka ei itse ole ollut tilaisuudessa sitä nähdä, voi tuskin aavistaa, että luonto täällä

"Lapin maassa laukeassa,
Ahoilla vesattomilla"

on niin viehättävä, että sen vertoja saa etelässä hakemalla hakea.

Erittäinkin koskee tämä Ivalojoen seutuja. Ylempänä jokea nuo jylhät, kolkot kalliot ja korkeat vaarat, joiden välitse joki kapeana, vaan koskisena ja voimakkaana tunkeuu eteenpäin, kunnes se vähitellen leviää ja paikka-paikoin haaraantuu, muodostaen putaillaan kauniita koivuja kasvavia saaria, välistä useampiakin rinnakkain. Merkillisiä ovat Ivalojoessa n.s. vuopajat. Ne ovat matalia lahdelmia, jotka Kyrön seuduilla itse pääjoesta pistäyvät syvälle rannoilla kasvavaan metsään. Vuopaja on suustaan tavallisesti hyvin kapea, jotta sitä jokea kulkiessaan töin tuskin huomaakaan, vaan edempänä voi se levitä melkein järven muotoiseksi ja siitä taas kaitaisena salmena jatkua toiseen, leveämpään aukeamaan j.n.e. — tiesi, kuinka pitkälle. — Ihmetellessäni näitä kummallisia vedenmuodostuksia, joista matkakumppanini tiesivät antaa minulle tarkempia tietoja, kuin itse veneestä voin saada, olimmekin pian jättäneet taaksemme Ivalojoen ihanat rannikot ja saapuneet Inarille. Purje nostetaan, vaikka tuuli vielä on heikonlainen, erittäinkin niiden monien saarien suojassa, joiden sivutse kuljetaan. Inarin etelä-osa on näet täynnä suurempia ja pienempiä saaria, jonka tähden Kyrön ja kirkon välinen kulkuväylä Inarilaisillekkin on hyvin vaikea osata.

Matkamme kului verkalleen. Minä olin asettunut veneen keulaan vanhan "Kyrö-Aatamin" viereen. Saarien ja salmien nimiä kysellessäni kertoi minulle Aatami yhtä ja toista lappalaisista, jotka milloin mistäkin syystä olivat paikoille nimet antaneet. Topeliuksen sanat: "nimeä saaret vailla" eivät näy täydelleen pitävän paikkaansa, sillä, sen mukaan kuin minä tulin tietämään, on milt'ei jokaisella pienimmällä, ainakin yleisten kulkuväyläin lähellä olevalla, karillakin oma nimensä.

Moneen paikkaan ja sen nimeen liittyi täydellinen muinaistaru. Niin matkustimme esim. Konisniemen ohitse, jossa Aatami näytti minulle "Päiviön kiven". Sen oli mahtava lappalaisten kastaja aikoinaan nostanut kolmen pienemmän kiven päälle, näyttääkseen tavatonta voimaansa häntä vainoaville lappalaisille. Hän oli näet sytyttänyt palamaan heidän etevimmän, Ukon saareen pystytetyn epäjumalansa, seidan, josta ilkityöstä epäjumalan palvelijat Päiviötä kovasti ahdistivat. Vaan kun hän tuon suuren kiven nostamalla oli osottanut, että hän ei ollutkaan tavallinen ihminen, luopuivat lappalaiset vainostaan ja useimmat kääntyivät kristin-uskoon. Uppiniskaiset oli Päiviö hukuttanut Inarin järveen siten, että oli nostanut suuren vesitulvan, josta "Päiviön tulvan" nimellä vieläkin on säilynyt muistoja ja jonka korkeudesta Aatami näytti minulle merkkejä kallioissa ja kivissä; ne olivat veden syömiä juovia noin 2 jalan korkeudella veden nykyisestä pinnasta.

Erääseen salmeen liittyi seuraava muinaistaru. — Siinä oli kaksi lappalaista nuorukaista ollut kaksintaistelussa. He jännittivät joutsensa, toinen salmen toisella puolella, toinen toisella; silloin sattui niin, että kummankin joutsi laukesi aivan samaan aikaan, ja niin kaatuivat molemmat; riitakumppanit. — Sitka, kummankin lemmitty, itki monet ajat suruansa tuossa salmessa, kunnes lappalaiset rangaistukseksi siitä, että hän muka oli ollut syypäänä nuorukaisten onnettomaan kuolemaan, tappoivat hänet ja hautasivat rakastajiensa viereen. Salmea kutsutaan vielä tänäkin päivänä lapinkielestä lainatulla nimellä Sitkasierrama-salmeksi (= Sitkan itkusalmi). Tällainen oli Aatamin kertomus tuosta surullisesta tapauksesta, joka on paikalle nimen tuottanut ja joka on omansa todistamaan, että rakkaus tuolla kylmässä Pohjolassa voipi olla palava ja uhraavainen.

Kuunnellessani näitä ja vielä muitakin muinaistaruja olimme saapuneet erään lappalaisen, Nuoran Juhanin, kalastuspaikalle, jota kyröläiset vanhastaan pitävät varsinaisena levähdyspaikkanaan kirkkomatkoillansa. Laskimme nytkin rantaan, jossa Juhani vaimoineen tervehti meitä ystävällisellä "buöre-bäivi'llään" ja kutsui meitä tuvassa käymään — ei kumminkaan ollut ajattelemistakaan, että kaikki vieraat samaan aikaan saisivat tilaa Juhanin tuvassa. Minä kuitenkin noudatin hänen kutsuaan, pääasiallisesti uteliaisuudesta, saadakseni nähdä, minkälainen tuo, ainakin ulkopuolelta siistin näköinen, lappalaisasunto oikeastaan oli — suojaa hakeakseen ei tällä kertaa tarvinnut katon alle pyrkiä, sillä ulkona oli mitä ihanin, helteinen kesäpäivä. Asunto, joka oli ylen tavallinen hirsistä salvottu rakennus, sisälsi paitsi tupaa myöskin pienen kamarin tuvan perällä. Molemmat, erittäinkin jälkimmäinen, olivat siisteydeltään täydelleen verrattavat uudis-asukasten huoneisiin: ovi- ja ikkunapielet punaisiksi maalatut, lattia puhtaaksi pesty, jotenkin täydelliset huonekalut j.n.e. Asunnon edustalla oli suurenlainen, rehevä perunamaa; mutta ohra oli tähän asti jäänyt Juhanilta viljelemättä, vaikka hän luuli sen hyvinkin menestyvän Inarin rannoilla, siitä päättäen, että halla ani harvoin koski hänen perunoitaan. Tämä paikka oli muuten ainoastaan Juhanin kesäasunto, "kesäpaikka", jonne hän talviasunnostaan, joka oli matkan päässä mantereella, joka kevät muutti, ollakseen paremmassa tilaisuudessa kalastaa Inarissa. Talvella oleskeli hän porolaitumien vuoksi metsemmässä.

Kun kahvit oli juotu ja kukin vähentänyt eväsvarojaan, lähti matkue, nyt lisääntyneenä Juhanin perheellä, uudelleen liikkeelle. Puheen vuoro tuli tästä lähin Juhanille, joka puhui sujuvasti suomea, jotta hyvin toisiamme ymmärsimme. Juhanin perhe on muuten, sen mukaan kuin minulle kerrottiin, ainoa varsinainen lappalaisperhe Inarissa, jonka jäsenet keskenänsäkkin puheessaan käyttävät suomenkieltä; lapset eivät lappia osaakkaan. — Pääasiallisesti meidän haastelemisemme koski lapinkieltä, sen omituisia ääniä, joiden oikeata ääntämistä Juhani oli erittäin harras minulle opettamaan. Hänen vaimonsakkin välistä yhtyi puheeseemme lappalaisten sanojen ääntämisen johdosta, joka useinkin, mitä minuun tuli, oli päin seiniä ja sentähden se alin-omaa oli korjattava. — Pieni Vuolle, Juhanin seitsenvuotias poika, istui äänetönnä vieressämme veneen pohjalla, alussa hyvin tarkkaavaisena meidän keskusteluamme seuraten. Kauan ei kuitenkaan meidän kielelliset harjotukset näyttäneet häntä miellyttävän; vähitellen kävi hän hyvin välinpitämättömän, vieläpä närkästyneenkin näköiseksi. Isä pian Vuollen alakuloisuuden huomasi, siten hänkin osottaen tuota lappalaisten vanhempain ennenkin huomaamaani hellyyttä lapsiaan kohtaan. Juhani otti Vuollen syliinsä, lohdutti häntä ensin hyväilyksillä, vaan otti sitten povestaan pienen suomalaisen satukirjan, josta hän Vuollelle luki muutamia viattomia eläinsatuja.

Juhanin kesäpaikalta lähdettyämme kävi matkamme penikulman määrän pitkää kaitaista salmea, Nuoraa, joka erottaa suuren Mahlatin saaren mantereesta. Sitä kulkiessamme oli aivan kuin olisi jokea soutanut — purje ei nyt mitään auttanut, sillä Mahlatti esti kokonaan tuulen tuntumasta. Salmen toisesta päästä aukeni eteemme Inarin lakein ulappa, Ukonselkä, jossa tuulikin taas täytti purjeemme ja vauhti eneni. Ukonselkää oli vielä lähes kaksi penikulmaa purjehdittava, ennenkuin saapuisimme Kyröläisten nykyiseen kirkkorantaan, Pielpavuonoon. Merkillisin nähtävä Ukonselällä oli tuo keilanmuotoinen, mahtavan näköinen Ukonsaari, josta jo äsken oli puhe. Teki kyllä mieleni käydä sitä lähemmältä katsomassa, vaan sen kautta olisimme tulleet tekemään puolen penikulman mutkan, enkä voinut niin suurta venekuntaa itseni tähden niin paljon vaivata. Ukonsaari jäi siis käymättä ja katsomatta.

Lähempänä kirkkorantaa huomautettiin minulle kahta pienenlaista saarta, joihin ruumiit haudataan, koska näet mantereella eivät saa olla rauhassa metsän pedoilta.

Viimmeinkin, noin 7 aikana illalla, olimme Pielpavuonon perukassa. Rantaan saakka ei veneemme kuitenkaan uinut, vaan täytyi osan miehistä riisua jalkineet ja kahlaamalla auttaa venettä rantaan. Kun suurella vaivalla kaikki olimme kuivalle päässeet, oli meillä vielä neljänneksen pituinen, vaikeanlainen kävelymatka kirkolle. Iltaa oli jo kulunut iso määrä, kun vihdoin pääsimme matkamme päähän. Lappalaisia oli jo monet kymmenet, ehkä toista sataa, päivän kuluessa kokoontunut paljon edempääkin, muun muassa Patsjoelta asti, josta luetaan kirkolle 9 penikulmaa — Kyröstä on noin 5 penikulmaa. — Lappalaiset tekevät muuten kirkkomatkansa hyvin perinpohjaisesti. Muutamat saapuvat jo perjantaina ja vasta maanantain iltapuolella rupeavat viimmeiset paluumatkaansa ajattelemaan. Syynä tähän lienee se, että "kirkkopyhät" — Inarissa pidetään jumalanpalvelusta vaan joka toinen sunnuntai — ovat täydellisiä markkina-aikoja, jolloin kaikki kaupat hierotaan ja muut yhteiset asiat toimitetaan.

Kirkkomäki, jossa ei ole muita asuntoja kuin pappila ja n.s. kirkkomajat, joissa Kyröläiset ja myöskin varakkaammat lappalaiset kirkkopyhän aikana asuvat, tarjosi silmälleni hauskan näön; se oli aivan kirjavana lappalaisten rankisista; useammalla lappalaisella ei olekkaan kesän aikana kirkolla viipyessään muuta suojaa kuin rankisensa, eikä hän parempaa näy kaipaavankaan.

Minä jätin nyt kyröläiset sikseen ja lähdin pappilaan, jossa eräs toverini asui. Hänen kanssaan menin vielä illalla tuohon lappalaisleiriin katsomaan ja kuulemaan, kuinka siinä elettiin. Unta ei kukaan lappalaisista vielä näkynyt ajattelevankaan, vaikka jo pian oli puoliyön seutu. Mitkä olivat rankisten alla sääskiä suojassa, mitkä istuivat ulkopuolella, keittäen ja juoden kahviansa liekitsevän tulen ääressä, mitkä taas olivat kirkolla löytyvissä tilapäisissä kauppapuodeissa tupakin ja kahvin kauppoja hieromassa — sanoin "tilapäisissä", sillä ainoastaan kirkkopyhien aikana pidetään puodit auki, kauppiaat kun itse asuvat kaukana kirkolta ja ainoastaan sanotuiksi ajoiksi tulevat kauppaansa hoitamaan. — Yli puoliyön me tässä rähinässä valvoimme, kunnes sääsket ja uni viimmein pakottivat meidät etsimään suojaa ja lepoa kumppanini kamarista.

Jaakonpyhänä, seuraavana päivänä, pidettiin tavanmukainen jumalanpalvelus Inarin vanhassa kirkossa. Suurin osa kirkkoväkeä oli lappalaisia, vaan kirkollisena kielenä käytettiin kuitenkin suomea, jota kaikki — ainakin täysikasvuiset — Inarin lappalaiset ymmärtävät ja jolla heille uskonnollinen opetuskin annetaan. Sunnuntain iltapuolella palasivat Kyröläiset kotia, vaan minä jäin vielä pariksi päiväksi Inarin pappilaan.

K. Cannelin.

4. Kirkkoveneessä.

Hei! soutakaamme poiat,
Ja norjat neitoset!
Me kilvan soutakaamme,
Ett' aallot vaahtoiset
Vierellä venehemme
Hilpeinä hyppelee,
Ja kokka mahtavasti
Edessä kohisee.

Ah kaunis ompi ilma,
Tää Herran päivä on!
Vienosti vedet välkkyy,
On taivas sumuton,
Ja metsät vihriässä
On juhlaverhossaan,
Ja vakavina vaarat
Nostaapi rintojaan.

Ja uutta ihastusta
Vaan nousee mielehen,
Kun venhe viilettääpi
Välitse niemien,
Ja joka salmen suulla
Meit' yhä tervehtää
Taas uudet rannat, saaret —
Oi, hausk' on retki tää!

Me airokkahat, kelvot
Olkaamme soutajat:
Pois joukostamme veltot
Ja — turhan-kiskojat!
Ken voimat taiten käyttää
Ja, harras toimessaan,
Mies ompi kestämähän —
Se meistä miesi vaan!

Mutt' kunnon perämiesi
Täss' ensi arvon saa,
Hän kaikki karit tuntee
Ja suunnan suuntoaa;
Hän, hänpä meidät saattaa
Vakaasti valkamaan,
Siis kiitoksemme hälle
Nyt ensin kaikukoon!

Ja nyt me laulakaamme,
Oi siskot, veikkoset,
Tään Suomen suloutta,
Mi hurmaa sydämmet!
Ja niinkuin mieli puhdas
Nyt kirkkomatkall' on,
Niin työssä tälle maalle
Se puhdas olkohon!

Ah, herttainen on hetki,
Tää Herran päivä on!
Jo kirkon torni nousee
Tuolt' yli kuusikon.
Ja aamupaistehessa
Se noin kun hohtelee,
Totuuden pyhän tietä
Se meille viittailee.

Niin maamme tulevaisuus
Myös meille hohtakoon,
Kuin pyhä templi tuolla,
Ja meitä kutsukoon!
Se hohto sydämemme
Innolla täyttäköön,
Ja vauhti rientojemme
Sen ilmi näyttäköön!

Hei! Soutakaamme veikot
Ja siskot armahat!
Me kilvan soutakaamme
Ett' aallot vaahtoisat
Vierellä venehemme
Hilpeinä hyppelee
Ja kokka mahtavasti
Edessä kohisee.

Ja laulakaamme kaikki
Nyt täysin sydämmin,
Kuink' on tää maamme kallis
Ja meille rakkahin,
Mutt' Herrallemme harras
Myös kiitos kohotkoon,
Ett' armostaan loi meille
Näin armaan isänmaan!

P. Hannikainen.

5. Turun palo v. 1827.

Oli syyskuun 4:n päivän ilta v. 1827. Syksyinen kuu kumotteli taivaalla pilvenhattaroiden välistä ja vieno luodetuuli häilytteli hiljaa puiden ja pensaiden lehvistöä. Kello löi juuri yhdeksän ja yksi ja toinen vanha Turkulainen sammutti jo talikynttilänsä, laskeutuen rauhallisena levolle. Vaan nukahtamaan ei kukaan ennättänyt, ennenkuin tuomiokirkon tornista alkoi kuulua yksiäänistä läppäämistä: se oli tulipalon merkki. Säikähtyneinä tästä kolkosta soitosta kiiruhtivat ihmiset ulos kadulle tiedustelemaan, missä päin valkeanvaara oli. Monikin, kun nyt kuuli, että valkea oli valloillaan etäällä toisella puolella jokea, Suuren Aningaisten kadun varrella, huokasi itsekseen: "Jumalan kiitos!" ja kääntyi taas rauhallisesti kotiinsa, siinä luulossa, ett'ei mitään vaaraa olekkaan.

Valkea oli päässyt irti teurastaja Hellmanin talossa Suuren Aningaisten kadun varrella. Täällä oli nimittäin teurastuksen jälkeen sulatettu talia, ja piika jätetty vartioimaan talipataa. Vaan piian huolimattomuudesta pääsi valkea talipataan, ja silmänräpäyksessä oli koko rakennus ilmitulessa. Valkea oli jo alusta alkaen erittäin raivokas, niin että tunnin kuluessa koko Aningaisten puoli oli tulen omana. Aljettiinpa jo peljätä, että valkea mahdollisesti voisi levitä yli koko luoteisen osan kaupunkia, joka on joen oikealla puolella, ja ruvettiin sen vuoksi kiireesti muuttamaan tavaroita joen vasemmalle puolelle, tuttujen luokse turvaan. Eikä tämä varovaisuus näyttänytkään olevan liioteltua, sillä noin kello kymmenen aikana muuttui hiljainen tuuli riehuvaksi myrskyksi ja levitti valkeata hirveällä tavalla. Kuitenkin luultiin joen panevan rajan sen tuholle ja estävän kiukkuista luonnonvoimaa edemmäksi pääsemästä.

Vaan kas! vähäinen savupatsas nousee tuon kaksikerroksisen, joen vasemmalla puolella olevan rakennuksen katolta. Se suurenee äkisti, ja silmänräpäyksessä leiskahtavat siitä esiin punaiset liekit. Kauhistuksella huomasivat nyt Turkulaiset, että valkea jo oli tunkeunut suojelevan rajan ylitse ja nuolen nopeudella levisi joka haaralle. Myrskyn riehuessa ja liekkien räiskyessä kaikui läppäys kolkosti vanhan tuomiokirkon tornista, ikäänkuin kamalana hautaussoittona Auran kaupungille. Vaan yht'äkkiä vaikenivat kellot: hehkuvat kipinät olivat pian tarttuneet tuomiokirkon tervattuun paanukattoon, joka kohta niinkuin taula syttyi tuleen; silmänräpäyksessä nousi siitä hurjat liekit ja ahneesti tavottelivat niiden haarapäiset kielet kaikkialle. Kello oli neljänneksen yli kymmenen.

Tuomiokirkon palo ja säkene- ja savupilvet, joita myrsky ajoi siitä yli muun kaupungin, tekivät kaiken pelastuksen mahdottomaksi. Mätäjärven kaupungin-osa ja Uudenmaankadun vieret paloivat nyt kokonaan, samoin suurin osa kirkko- ja luostarikorttereista. Yliopisto, hovioikeus, pakkahuone, raastupa, presidentin ja maaherran asunnot, vieläpä Aurajoen yli vievä siltakin joutuivat tulen omiksi. Kuumuuden sanotaan olleen niin kauhean, että vesi joessa tuntui lämpimältä ja akkunalasit alkoivat sulaa tähtitornista, joka kuitenkin oli 200 kyynärän päässä lähimmästä tulipalo-paikasta.

Tila kaupungissa oli kauhea. Tulen raivo ja äkkinäinen leviäminen joka haaralle synnytti hämmingin, jota on mahdoton kuvailla. Sammuttamista ei ollut ajatteleminenkaan. Tavaroita koetettiin pelastaa julmalta viholliselta, kuljettamalla niitä taloihin, joihin valkean ei luultu leviävän, vaan ei aikaakaan niin oli jo tuli ennättänyt näihinkin ja uusi muuttaminen oli taas edessä, ja joka kerralla haaskaantui ja turmeltui aina joku osa muutettavasta. Mielet olivat niin huumautuneet että nähtiin monenkin aivan kylmäkiskoisesti katselevan, kuinka liekit ahmustivat hänen talonsa ja omaisuutensa; moni taas pelasti palavasta kodistansa jotakin vähäpätöistä, jättäen kallis-arvoisemmat tavarat, jopa puhtaat rahatkin tulen omiksi. Tullien ulkopuolella oleville mäille ja pelloille kokoontuivat suuret joukot kaikenlaista pelastettua tavaraa. Täällä vietti sadottain kodittomia perheitä kylmän syysyön; täällä viihdyttivät äidit itkeviä pienosiansa, vanhemmat etsivät kateessa olevia lapsiansa, miehet vaimojansa, ja monikin sai olla seuraavaan päivään saakka kauheimmassa tietämättömyydessä omaistensa kohtaloista.

Tulipaloa ja sen kauhua kesti koko yön ja seuraavan päivän; vasta ehtoolla saatiin tulen leviäminen rajotetuksi. Mutta raunioissa pysyi valkea vireillä ja kyti vielä monta päivää, vaikka koetettiinkin sitä vedellä saada sammumaan; tuon tuostakin leiskahtivat ilmiliekit raunioista esiin, ja vasta sitten kun tulella ei enään ollut mitään ahmustettavaa, sammui se kokonansa. Vaan mitä oli nyt jäljellä vanhasta Auran kaupungista! Kamalat rauniot, kaikkialla alastomia muureja ja uuninpiippuja. — Sydäntäsärkevä oli se näky, kun koditon seurakunta kokoontui seuraavana sunnuntaina Kupittaalle taivas-alla jumalanpalvelusta pitämään.

Vahingot olivat äärettömät. Tässä tulipalossa sanotaan palaneen noin miljona riksiä Ruotsin setelirahaa. Lukemattomain yksityisten aineellinen toimeentulo joutui täten vauriolle, vaan tämän kautta syntynyt yleinen vahinko oli kokonansa korvaamaton ja sen arvo rahaksi laskematon. Yliopiston kirjaston kallis-arvoinen kirjakokoelma, joka Porthanin ja hänen jälkeläistensä toimellisuuden kautta oli melkoisesti enennetty ja sisälsi paljon Suomen historialle, kieli- ja lakitieteelle verrattoman tärkeitä kirjotuksia, oli nyt porona; ainoastaan muutama sata nidosta, jotka silloin sattuivat olemaan lainassa, pelastui häviöstä. Näiden joukossa sattui onneksi olemaan kirjaston kallis-arvoinen kokoelma muinais-ajan asiakirjoja, nimittäin Turun tuomiokirkon mainio "Musta kirja". Myöskin tuomiokapitulin ja hovioikeuden arvokkaat arkistot joutuivat tulen omiksi. Yliopiston konsistorin asiakirjat saatiin suurimmaksi osaksi pelastetuiksi, vaikka niihinkin jo tuli ja vesi ennättivät painaa selvät merkkinsä; vaan yliopiston kaikki muut tieteelliset kokoelmat ja aarteet ahmustivat liekit.

Pian levisi tieto tästä onnettomuudesta ympäri koko maan. Hätääntyneille koottiin kaikkialla apua, ja runsaasti tuli sekä elatusvaroja ja muita tarpeita että rahaa. Raha-apuja tuli ulkomailtakin. Turun kaupungille myönsi hallitus melkoisen rakennuslainan huokeilla ehdoilla, ja tuomiokirkon korjaukseen määrättiin osa suolatullista kuuden vuoden ajaksi; samoin annettiin etuja kodittomaksi käyneelle yliopistolle; myöskin suotiin kaupunkilaisille huojennusta verotuksessa ja majotusvelvollisuudessa. Näiden toimenpitojen kautta sekä asukasten omasta ky'ystä kohosi Turku pian raunioistansa, ja muutaman vuoden kuluttua oli vanhan kaupungin sijaan syntynyt uusi. Entisten kapeiden katujen sijassa olivat nyt leveät ja suorat, eikä moni paikka enään muistuttanut vanhaa Turkua.

Tämä onnettomuus ei vaikuttanut Turussa muutosta ainoastaan näin ulkonaisesti, vaan myöskin, ja vielä suuremmassa määrässä sisällisesti, sen henkisessä elämässä. Nuori Helsinki oli jo v. 1818 tehty kokonaan maan hallituksen asemaksi, vaan yliopisto jäi kuitenkin vanhaan pääkaupunkiin, ja sen mukana oli maan henkisen elämän kehto edelleen Auran rannoilla. Vaan kun yliopisto nyt joutui kodittomaksi, hankittiin sille suuri asumus maan uuteen pääkaupunkiin, ja tämän toimen kautta tuli vuorovaikutus hallinnon ja yliopiston välillä taas entiselleen.

(Suomen Kuvalehdestä).

6. Eräs Sakeus Pyöriän kertomuksia.

Oli marraskuun alkupuoli. Maa oli kovasti roudassa; mutta lunta ei ollut vielä vähääkään. Syksy oli ollut sateinen, jonka tähden tiet olivat röysteiset ja koleiset. Kun vielä otetaan lukuun, että oli myötäänsä parinkymmenen pykälän pakkanen, niin jokainen käsittää aivan hyvin, ett'ei ollut mikään hauska kärrykeli.

Lähtöni oli eräästä kaupungista ja majapaikassani olin odottanut hevosta lähes pari tuntia.,

"Hevonen on tullut", tultiin minulle sanomaan. Sieppasin siis matkalaukkuni ja riensin kartanolle. Todellakin oli hevonen tullut. Se seisoi valmiiksi käännettynä, istuimella varustetut työkärry-ronikat perässä, vieressä isonlainen poikatorrelo. Kärryjen lavoilla ei ollut tämän taivaallista, ei heinän piikkiä, eikä vaatteen repaletta, mutta istuimelle oli pantu vähän heiniä.

"Kumma, kun et edes pannut hevosenlointakaan tuohon heinien päälle, kaikkihan vaatteensakkin tuossa ryvettää", sanoin pojalle.

"Eipä se isäntä tahdo sitä", sanoi poika ja vänki kärryihin.

"Mitä minä isännän tahtomisista", sanoin minä, "minähän sitä tahdon."

"Niin, mutta isäntä ei anna sitä, siinähän se temppu."

"Oletko sinä kestikievarin poika?"

"Enkä ole; nouskaa vaan kärryihin!"

"Kenenkäs sitten?" kysyin häneltä taasen mennä jyrytessämme.

"Meidän isäntä pitää hevosia kestikievarille — —"

"Ja sinä olet renkipoika, eikö niin?"

"Niin olen."

"Paljonko sinä saat palkkaa?"

"Mitäpä sitä tämmöiset paljon saavat, hyväpä, että saa ruokaa suuhunsa ja vähän vaatteen apua."

Pojan päällä oli jonkun aika-ihmisen vanha takki, köytettynä jollain nuoranpalasella kiinni. Semmoisena näytti poika mielestäni tollolta ja tuiki vähän kehittyneeltä.

"Kumpiko on raskaampi: lyijyleiviskäkö vai höyhenleiviskä?" kysyin pojalta, koetellakseni häntä.

"Kun pudotatte kummankin varpaillenne, niin tiedätte kysymättäkin, kumpi on raskaampi", sanoi poika vakaisesti.

Minä katsoin poikaa silmiin. Hän oli niin totinen, ettei hymykuopissakaan näkynyt pienintäkään värettä. Minä häpesin, sillä poika oli minut voittanut.

"Koeta nyt ajella, ett'emme kovin kauan taipaleella viipyisi", kehotin häntä ikäänkuin puheen muutteeksi ja häpeäni peittämiseksi.

"Kyllä, kunhan tässä tie paranee."

Nyt juuri tuli niin röysteistä tietä kuin suinkin olla saattaa. Poika lyödä räppäsi hevosta suitsienperillä, ja hevonen lähti menemään täyttä riiviä. Siitä syntyi semmoinen rytinä ja pauke, etteivät kenenkään kuolevaisen sisukset siinä olisi pysyneet terveinä kymmentä minuuttia.

"Älä Jumalan tähden aja, älä aja", koin pojalle hätäyksissäni öyhkyä, pinnistäen sisälmyksiäni niin ko'olle kuin mahdollista.

"Tpruu, tpruu!" Hevonen rupesi kävelemään. Sitten taas mennä jurpoteltiin eteenpäin sanaakaan puhumatta.

"Aja nyt pikkujuoksua, nyt on parempi tie", sanoin hänelle tovin perästä.

"Kyllä, kun minä ensin käyn."

"Missä käyt?"

"Tuolla tiepuolessa vitsan leikkaamassa."

Hän pudotti itsensä kärryistä alas, meni tiepuoleen ja oli siellä sen lyhyttä, tämän pitkää. Vihdoin ilmestyi hän tielle, mutta hän oli niin kaukana, että vähän siinti pitkällä ojelmuksella. Vaikka hevonen vaan käveli hiljakseen, ei poika näyttänyt saavuttavan ensinkään. Huusin hänelle, että tulisi pois ja silloin hän näytti juosta lönkäyttävän, mutta eipä vaan saavuttanut ensinkään. Tuota menoa pitkitettiin useita virstoja, ja tie oli parasta mitä semmoisella kelillä olla saattaa. Vihdoin poika rupesi todenteolla juoksemaan ja pian oli hän taas kärryissä.

"Sinä viivyit ainakin tunnin sillä matkalla, se on liika paljon", sanoin hänelle nuhtelevaisesti.

"Minkäpä minä sille tein, kun en jaksanut juosta, ettekä te seisattanut hevosta", arveli poika.

Nyt juuri loppui hyvä tie, ja tuli eteen semmoista rousteikkoa kuin kiukaan harjaa. Raide oli syvä ja tie täynnä syviä kuoppia ja lyötteitä, että oli kärryjen vaikea pysyä pystyssä. Selvästi huomasin minä, että poika tarkasti tunsi taipaleen ja että hän teki tuon kärryistä putoamisensa sentähden, että hän pääsi ajamasta juoksua tuolla paremmalla tiellä.

"Pitäisipä tässä ajaa, ett'ei kovin kauan taipaleella viivyttäisi", sanoi poika ja räppäsi taasen hevostansa.

Kärryt rupesivat yhtenä piuvina hyppelemään rattaalta rattaalle, ja isot matkat mentiin, niin ett'ei toinen ratas koskenut maahan ensinkään; joka silmänräpäys olimme vaarassa mennä ojaan ylönkuppuraisiamme.

"Älä veli kulta aja!" sain viimmein hänelle ärjästyksi.

"No, en suinkaan minä tahdo ajaa, kun ette te sitä salli", sanoi poika vakavasti, ikäänkuin ei hänessä olisi ollut vilppiä vähääkään, vaan kuin koko hitaan kulkumme syy olisi minussa.

"Aja nyt vähän juoksua, nyt on taasen parempaa tietä", sanoin jälleen tovin päästä.

"Te olette niin kummallinen: ei ole hyvä, jos minä ajan, eikä jos ajamatta olen", sanoi poika nuhtelevaisesti ja lähti ajamaan niin, että säkeneet kärrynpyöristä sinkoilivat. Nyt olisi ollut hyvä kyyti ja hyvä tie, mutta nytpä tultiinkin juuri kestikievariin.

"Paljonko sinä nyt vaadit kyytirahaa?" kysyin pojalta kestikievarihuoneeseen tultuamme, koetellakseni häntä tarkemmin.

Poika joutui vähän hämilleen, mutta pian selkeni hän ja määräsi kaksivertaa siitä, mitä päiväkirja sisälsi.

"Kuinka sinä enemmän vaadit, kuin vahvistettu taksa säätää?" sanoin hänelle ja katsoin häntä terävästi silmiin, luullen hänen nyt ainakin joutuvan hämille.

Poika oikasi itsensä suoraksi, ja teetteli itsensä hyvin rehevän ja miehevän näköiseksi.

"No, annetaan sen nyt olla, vaikka kyllähän se isäntä niin tahtoo; annetaan sen olla, kyllähän se meidän välillämme niinkin sopii", sanoi hän vähintäkään hämille joutumatta ja ikäänkuin ylistellen omaa jalouttaan, kun hän kumminkin tyytyi oikeaan kyytirahaan.

Noilla tepposillansa oli poika saanut kulutetuksi aikaa lähes kolme tuntia vähän toista penikulmaa pitkällä taipaleella ja päälliseksi olisi hän veivannut minulta kaksinkertaisen kyytipalkan, jos olisi voinut, ja kaikki nuot lukuun ottamalla tulin selvästi huomaamaan, ett'ei poika ollut niinkään kehkeymätön kyytipojaksi.

Tästä kestikievarista olivat kaikki hevoset menneet sinä päivänä, sillä nyt oli jo iltapimeä. Mentiin hakemaan varahevosta. Odotin tunnin, pari, eikä hevosta kuulunut; ikäväksi tahtoi käydä aika. Vihdoin tultiin sanomaan, että hevonen on aisoissa. Kiirehdin heti kartanolle. Hevosen luo tultuani huomasin sen laihaksi kuin hamppuloukun.

"Minä en lähde yötä vasten tuolla hevosella taipaleelle", sanoin lujasti.

"Ei, herra! (minä kävin herrasta pimeässä). Älkää olko millännekään, kyllä tämä jaksaa. Tämä on koeteltu hevonen, sillä se on jo monta kyytiä vienyt — kyllä tämä jaksaa, nouskaa vaan kärryihin!" vakuutti kärryjen vieressä seisova keski-ikäinen mies.

Mikäpä siinä muu oli neuvona; minä ja mies nousimme kärryihin ja niin
Lähdettiin mennä jukertamaan eteen päin.

Kappaleen matkaa kestikievarista lähtien, oli tiheää kylää, ja sen kohdalla tie hyvin huonoa. Mies koetti saada kaikin tavoin hevostansa juoksemaan, mutta siitä ei tullut mitään. Syvät raidetten pohjat olivat sileät ja kovat kuin kalliot, mutta vieret olivat kuin kiviraunioita olisi ajanut. Jokaisen yrityksen aikana kiepsahti hevonen keskitieltä pois, ja heti kun kärryt nousivat raiteilta, seisahtui se, ikäänkuin näyttääksensä, että on sula mahdottomuus juosta tämmöisellä tiellä; näyttipä todellakin siltä, että "tämä on koeteltu hevonen" ja että "tämä on jo monta kyytiä vienyt."

"Antakaa hevosen mennä keskitietä, raiteethan ovat niin kovat ja sileät, että niitä myöten voisi kulkea vaikka rautatien juna", sanoin hänelle.

"Junkkarilla näkyy olevan koti-ikävä, sen vuoksi se pyrkii joka tienhaarassa kotiin kääntymään", selitti mies. "Samapa sillä näkyy tapana olevan, vaikk'ei ole mitään tienhaaraakaan."

"Niin, mutta kotiin palastuksesta se kumminkin tulee; näettekös, kuinka se kääntyy aina yhtäänne päin? Kyllä ne juonet loppuvat kun pääsemme edemmäksi kodista", vakuutti mies.

"Yhähän tuo palastaa kotiin päin, vaikka kodin sivu lienee jo menty", arvelin hänelle tovin päästä.

"Vielä on tienhaaroja, älkää hätäilkö."

"Teidän pitää jostain talosta ottaa toinen hevonen ja jättää omanne syömään, sillä minä en lähde tuommoisella hevosella toista penikulmaa pitkälle talottomalle taipaleelle yötä vasten ja tämmöisellä pakkasella", sanoin hänelle, ennenkuin kylä loppui.

"Voi kun te ette usko. Tienhaarat loppuvat, tie paranee taipaleella, konstiko meidän on sitten mennessä", vakuutti mies.

"Oletteko te talon isäntä?" kysyin häneltä mennä nuhjustellessamme.

"Isäntäpä tietenkin", sanoi mies ylvästellen ja nykäsi samassa hevoskaakkansa.

"Kuinka te niin huonosti hevostanne pidätte, kun tuo on noin kovin laiha?"

"Tämä onkin vaan hollihevonen."

"Niinkö alhaiselta kannalta te tehtävänne käsitätte, että hollihevosen pitää juuri olla tuommoisen?"

"Mutta tällä tultiin tänään pitkältä taipaleelta, aina Maukkulasta asti."

"Mutta se on laiha ja huono sittenkin."

"Varasta takaa ajamasta."

"Se seikka ei paranna asiaa yhtään."

"Kyllä meillä on kotona semmoinen hevonen, ett' kenelläkään ole semmoista. Yhtätoista korttelia korkea, lihava kuin säkki ja vireä kuin säene; entäs se?"

"Miks!ei se ole nyt tässä?"

"Se on kengitönnä ja sen jalat ovat niin ajetuksissa, ett' tallista saada ulos; kovalla roudalla ovat ne menneet semmoisiksi."

"Se olisi pitänyt kengittää."

"Ei ole saanut seppää."

"Joutavia! ainahan sepän saa, kun vaan on sen verran tointa."

"Ei todellakaan."

"Kuljettehan joka päivä kaupungissa, olisitte sieltä ostaneet kengät ja naulat."

"Niin vain; ne tulevat niin paljon tyyriimmiksi."

"Päin vastoin; ne tulevat paljoa helpommiksi, kun vaan otetaan lukuun raudat, sydet, sepän ja miehen palkat ja niiden ruoka."

"Niinhän se olisi, joka sen niin tarkoin laskee", arveli mies ja rykäsi samassa, ikäänkuin todistukseksi, että hän oli joutunut puheissaan kiinni.

"Koettakaapas nyt vähän ajaa, nythän tienhaarat ovat loppuneet, ja tie on parannut", muistutin hänelle.

"Niinpä tosiaankin, nythän sopii koettaa", sanoi mies touhussa.

Hän rupesi taasenkin kaikin tavoin kehottamaan hevosta juoksemaan, mutta joka yritykselle käännähti hevonen samalle puolelle tietä kuin ennenkin ja seisahtui.

Samassa ajoi hyvällä hevosella eräs vaimo hyvää kyytiä jäljessä päin.

"Tuopa oli onnen sattumus. Annetaan akan ajaa edelle ja ajetaan me jäljessä; tämä on hyvä jälkiin kulkemaan", sanoi mies ihastuksissaan, ikäänkuin hän olisi suurenkin keksinnön tehnyt.

"Saadaanpa nyt nähdä, mikä tässä syntyy."

Vaimo ajoi juuri nyt meidän sivutsemme. Luultavasti hän oli huomannut meidän pulamme, koska hän juuri ohi mennessään sanoi hyvin ivallisesti: "vaihdetaan hevosia!"

Jälkeenkulustakaan ei tullut tämän taivaallista. Akka meni vaan menojansa, eikä mies saanut hevosta juoksemaan yhtäkään askelta, se kävellä lotosteli vaan niin hiljaa kuin joku matelija, korvat lerpallaan.

"Kuinka nyt? Enkö minä ennustanut oikein?" kysäsin häneltä.

"Tuo sen kappale, mutta kyllä minä sen opetan. Ohrat ja kaurat ovat myötäänsä edessä ja yhtäkaikki on tuommoinen! Minkälainen tuo lienee, kun ei siinä ruokakaan tepsi?" uhkeili mies ja hyppäsi kärryistä maahan.

Hän meni metsään ja leikkasi sieltä veitsellänsä paksun pajuisen kaariskan, jonka hän karsi ja josta lopuksi leikkasi latvan poikki. Sen toi hän sitten juosten kärryjen luo, yhä vaan uhotellen, kuinka hän nyt muka opettaa tuon hevosen, joka ei ohrista ja kauroistakaan ota hyötyäkseen.

"Antakaa minulle kaariska! Tapa on, näette, semmoinen, että kyydillä ajaja lyöpi aina ensi kerran ja minä osaan oikein hyvästi lyödä", esittelin hänelle.

Hän antoi sen minulle mielihyvällä.

Käsiini saatuani vääntelin minä sen palasiksi ja nakkasin metsään.

"Mitä tämä merkitsee?" kysyi mies tuimasti. "Jos joku selkäänsä tarvitsisi saada, niin se olette juuri te itse. Tuolla lailla olette hevosenne ruokkinut ja sitten vielä pieksisitte sitä. Näettehän että hevos-riepu kokisi kyllä mennä, mutta se ei jaksa. — On kyllä hyvä, jos se voipi kävelemälläkin perille päästä", porisin hänelle puolisuutuksissani.

Ennustukseni pätevyyttä ei tarvinnutkaan kauvan odottaa: hevonen seisoi yht'äkkiä, eikä astunut askeltakaan, vaikka kuinkakin olisi kehotettu.

Mies sivalsi kärryjen perältä leipäkakkaran, meni hevosen eteen ja rupesi syöttämään sitä hevosellensa.

"Jos tuo olisi oma hevoseni, et sieltä palaisikaan takaisin, vaan minä vaihtaisin pois koko otuksen."

"Kenenkäs se sitten on?"

"Talon."

"Sanoittehan olevanne isäntä."

"Tuota noin, kyllä tämä onkin omani, vaikka minä niin sanoin", sanoi mies hätäyksissään.

"Te olette suuri valehtelija ja epärehellinen mies. Kuulkaa mitä nyt sanon: päästäkää hevonen heti aisoista, vetäkää kärryt ulommaksi tuonne tien sivuun, viekää hevonen sinne ja laittakaa sen eteen, mitä teillä on eväitä. Itse teidän täytyy lähteä kantamaan minun kapineitani kestikievariin saakka", sanoin hänelle melkein tuimasti.

Mies totteli ehdottomasti.

Kun hevonen riisuttiin, silmäilin sen olkia. Vasempi olka oli läpeensä vereslihalla. Turvottunut ja pahan näköinen, kiusattu liha paistoi kuin kuu hevosraukan turvottuneesta olasta. Ärtyneet haavan partaat törröttivät korkeina ja vihavan näköisinä ylempänä haavaa. Tavattoman näköisien puuränkikoliskoin toinen puolikas oli verissä kuin olisi veripurtilosta nostettu. Siihen oli ryytynyt laitapuoliin karvoja, haavasta tihisevää verta ja visvaa korkeiksi röystöiksi, jotka hakkasivat melkein niinkuin häklä hirveätä, ärtynyttä haavaa. — Hirveä oli näky ja tuossahan heti keksin syyn, minkätähden hevonen "palasti kotia päin" silloin, kun sen piti lähteä juoksemaan, sillä eihän se kärsinyt vetää kipeällä olallaan ensinkään, vaan koki keskipistettä, sälyttää sen terveen kipeneen kohdalle, joka sillä vielä jäljellä oli.

"Voi hirveitä ihmisiä!" sanoin ja näytin hevosen olkaa miehelle. Hänellä ei ollut enään mitään mutkaa eikä valhetta, jolla hän olisi puoltanut tuota rumaa asiaa; alakuloisena ja äänettömänä valmistautui hän kantamaan kapineitani.

"Onko teillä lointa muassanne?" kysyin häneltä.

"Ei ole."

"Köyttäkää takkinne suitsienvarsilla hevosen selkään, kyllä te kävellessänne paremmin tarkenette kuin hevonen tuossa seisoessansa", sanoin hänelle.

Mies totteli ja sitten lähdettiin tallustelemaan, hän edellä ja minä jäljessä. Puoli taivalta oli vielä jäljellä jalkaisin tallusteltavana, ja täysi kuu valaisi täydeltä terältä yöllistä matkaa. Ei yhtään elollista olentoa näkynyt missään ja kumpikaan meistä ei puhunut yhtä ainoaa sanaa. Kolkko, öinen hiljaisuus vallitsi kaikkialla ympärillämme, ainoastaan säännöllinen astuntamme kapse kuului korvissamme. Tuommoisessa olossa kuvastelivat tuon edelläni astelevan miehen epärehellisyys ja tienviereen jätetyn kurjan hevosen tuskat edessäni. Koetin saada selville kysymystä: olivatko nuo epäkohdat kyytilaitoksen vai pitemmän kyytivelvollisuuden täyttämisen synnyttämät? mutta siihen en saanut tyydyttävää vastausta. — Noita ajatellessani tulimme vihdoin kestikievariin mitään erin-omaista tapahtumatta.

P. Päivärinta.

7. Vapautettu kuningatar.

On vuoren huipulla linna, se katsovi laaksohon,
Mut niinkuin hauta jylhä ja kolkko se on, eloton:
Lukoss' on sen rautaportit, valo ikkunoist' ei näy,
Vaan ääneti niinkuin aaveet sen tornissa vartijat käy.

"Välin sentään, yö kun tyyntyy, kun aurinko mailt' on pois,
On niinkuin laulua hellää ja vienoa sieltä sois;
Kuningatar siellä laulaa, niin laaksossa kerrotaan,
Mut ken hän on sekä mistä, ei tiedä ainoakaan.

Sanotaan: on hänkin ollut maan valtija ylhäinen,
Ja kauneudestaan kuulu yli merten, mannerten;
Mut aamu kun kerran koitti, pois, pois hän on hävinnyt…
Saalistahan linnan herra yöt, päivät vahtivi nyt.

Välin vaan, kun vartijat nukkuu ja tyynenä saapuu yö,
Kuningattaren raukan rinta vapahammin silloin lyö,
Hän silloin yölle laulaa surujansa ja murheitaan,
Kadotettua kauneuttansa, vapautta ja toiveitaan. — —

Näin matkamies tuli kerran, jo saapui linnan luo,
Ja linnasta laulut kuuli: oli tuttuja laulut nuo;
Ja rinta nyt syttyy hällä, tuli outo nyt käy sydämmeen,
Ja hän lähtevi mailleen jälleen ja ne laulavi kansalleen.

Ja on kuin ilma lämmin taas hengähtäis' yli maan:
Runoruhtinaskin ihastuin nyt taas koskevi kanneltaan,
Ja soitto ei ennen kuultu sen kielistä nyt salamoi:
Siin' urhone, maine, lempi, pyhimmät elon tunteet soi

Ken siit' ei hurmautuisi? ken enää kylmäks' jäis?
Ken miekkaa nyt ei tahkois', ken keihäst' ei terästäis'?
Mut kuningatar hän linnass' yhä laulavi murheitaan:
Pois, pois vapauttaja viel' on, ties', saapuuko milloinkaan!

Oi, saapuu, saapuu! Tuolla mies joutuen kiirehtii,
Kypäristään välkkyvi päivä ja miekasta kuu sädehtii:
"Pelastettava maan on äiti!" hän huutavi kansallen,
Ja se soi kuni ukkosen ääni: "ken nyt mua seuraa, ken?"

"Oi, turhaa! pois on poissa!" — Hän vinhemmin vaan käy.
"Oi surmasi helmaan kiidät!" — Hän koht' ei enää näy.
Ylös vuoren rinnett' astuu, jo saapuvi linnan luo,
Sadan miehen voimat hällä, kun ryntää nyt uros tuo.

Jo rautaportit murtuu, jo aukevi haudan suu,
Sen vartija-joukko jo häilyy niin kuin raju-ilmassa puu,
Jo lehtiä, oksia taittuu, jo kaatuvi runkokin…
Ja kuin rytömetsän kautta tie kulkevi sankarin.

"Jo nyt olet vapaa, äiti! pelastukses' hetki nyt lyö!
Tule päivän valkeuteen nyt, jo mennyt on pitkä yö!
Taas syttyvi silmäs tuike, taas poskilles puna saa,
Ja voi sitä, ken hiuskarvaa nyt päästäsi notkistaa!"

Ja linnasta hän taluttaapi kuningattaren ilmoillen,
Ja vastahan kansan joukko jo rientävi riemuillen.
Ja on kuin laulua hellää ja vienoa taasen sois,
Mut aamulaulua on se, yö on ijäks mennyt pois.

Kuningatar istuimellaan taas istuvi loistossaan,
Ihanaisena niinkuin päivä ja kuuluna ympäri maan. —
Mut vuoren huipulla linna vuos' vuodelta vaan häviää,
Pian maan tasallen kukistuu se, kivi ei kiven päälle jää.

Paavo Cajander.

8, Karsikot.

Omituisia pitämyspuita ovat Suomalaisilla n.s. karsikot, jotka vielä ovat tavallisia Savossa ja Karjalassa sekä paikoin Pohjanmaan perilläkin.

Tavan mukaan tehdään karsikko petäjästä taikka kuusesta oksia karsimalla siten, että joko ainoastaan latva tai myöskin tyvipää jää karsimatta. Keskelle puuta jätetään vielä käsivarsiksi kaksi oksaa, jos se henkilö, jolle karsikko tehdään, on nainut, mutta vaan yksi, jos hän on naimaton.

Karsikkoja tehdään sekä eläville että vainajille. Jos joku ensi kerran saapuu vieraaseen taloon, niin hänelle kunniotukseksi tehdään karsikko, jossa oksa osottaa, miltä ilmalta hän on kotoisin. Matkustaja on silloin "härkämies" ja karsikon tekijöille tulee hänen kustantaa härkäkannut. Samoin tekevät matkatoverit karsikkoja toisillensa, kun esim. kaupunkiretkillä saapuvat oudoille seuduille.

Vainajalle tehdään karsikko ruumista kirkolle vietäessä. Jos vainaja on nainut, niin jätetään kaksi oksaa käsivarsiksi metsään päin, naimattomalle yksi oksa tielle käsin. Paikoin taasen tuntee kuolleen karsikon siitä, että oksa viittaa kirkolle. Mutta myöhempinä aikoina on aljettu silittää petäjän kylkeä ja siihen on leikattu vuosiluku taikka petäjään kiinnitetty kohon muotoinen musta lautanen ja siihen pantu vainajan nimimerkit sekä kuolinvuosi. Jopa sanotaan Iisalmella vainajien muistoksi seiniinkin leikattuja vuosilukuja karsikoiksi.

Nähtävästi karsikon yllä kerrottu muoto "käsivarsineen" tavottaa ihmisen haamua ja M.A. Castrén kertoo muistoonpanoissaan Sodankylästä sen tavan, että matkustaja, joka ensi kerran tulee jollekkin seudulle, teettää itselleen joko karsikon taikka ihmismuotoisen veistokuvan, jota sanotaan hurrikkaiseksi ja jonka Castrén arvaa olevan samaa laatua kuin Lappalaisten muinoiset puuseidat. Tuollaisia kuvia on kuvattu ja lueteltu Kemijoen varsilta, jossa niitä runsaasti tavataan patsaiden nimellä pyytäjien jättäminä muistoina kenttäpaikoilla, apajan nostimilla sekä peuran ja simpukan pyyntipaikoilla.

"Oikeastaan, kertoo eräs tutkija, ovat ne olleet Lappalaisten epäjumalain kuvia eli 'seitoja', joita nykyinen kansa huvin vuoksi vielä jäljittelee. Muistellaan näet Lappalaisilla ennen vanhaan olleen tapana, kalastamaan kun rupesivat, luvata veden kunniaksi tehdä patsas, jos runsaasti viljaa saisivat. Samaten tekivät niitä kun peuranhaudoistaan saivat hyvän saaliin. Patsaita on sekä puusta että kivestä. Edelliset tehtiin siten, että elävä puu hakattiin poikki 1:n eli 2:n kyynärän pituudelta ja pölkyn pää muodostettiin ratin muotoiseksi, joten se johonkin määrin tavotteli ihmisen haamua; päältä se tasotettiin ja laelle pantiin kivilaaka estämään lahoamista," Kivipatsaat taasen ovat pieniä, päällitysten ladotuista kivilaaoista tehtyjä, siis sellaisia kuin Jatulin patsaat Kemissä.

Karsikoilla, hurrikkaisilla ja patsailla näyttää kuitenkin, edellisestä päättäen, olevan melkein sama tarkotus, koska ne kaikki ovat muistoja vieraalla seudulla käynnistä. Jos taasen niin on, niin karsikkojen yleisyys Savossa ja Karjalassa todistaa, että sellaisten muistojen pystyttäminen ei ole ainoastaan halpaa lappalaisen tavan jäljittelemistä, vaan nähtävästi jossakin muodossa ikivanha tapa Suomalaisillakin, vastaava ehkä penaatien siirtämistä klassillisessa muinaisuudessa. Siihen viittaa eräs säilynyt historiallinen muisto. Kun näet Venäläiset v. 1559 valittivat Ruotsin hallitukselle uudis-asutusta Oulunjärven ympäristöillä, joita pitivät venäläisenä alana, niin kertoivat muun muassa, että uudis-asukkaat, Kuritkin nimiseen kylään tullessaan, pystyttivät veistokuvansa — "theres utskårne beleter" — niille paikoille, johon aikoivat perustaa talonsa.

Luonnollista on, että Suomalaisten kotoiset epäjumalain kuvat, sen mukaan kuin niitä löytyi, varhain hävitettiin kristin-uskon jaloista; vaikeampi oli hävittää tuota satunnaisissa tiloissa käytettyä tapaa, josta ylempänä on kerrottu. Joitakuita tarinoita kotoisistakin epäjumalain kuvista on kuitenkin säilynyt. Viipurin Sanan-Saattajassa v:lta 1834 luetaan Karjalaisten kääntymyksestä kirjotus, jossa lähteitä mainitsematta kerrotaan muutamia outoja tietoja heidän pakanuudestaan, muun muassa, että heillä kotona oli puusta veistettyjä epäjumalain kuvia, mutta metsissä tilavia uhrikenttiä suuri kivi keskellä, jolle konttien kantoivat uhrinsa, voidellen sitten niiden verellä epäjumaliensa kuvia. Töysässä taasen kerrotaan Töhnin epäjumalasta. Se oli pystytetty Töhnin talon viereen kiviraunioon, jota sanottiin ristiraunioksi, mutta jo toista sataa vuotta sitten sen hävitti Lapuan nimismies. Kun raunio sittemmin purettiin, löydettiin vielä kuvan peräpuoli ja sen sisästä hopearaha sekä raunion pohjasta pieniä ristiä ja sormuksia.

Vaikeata lienee päättää, kumpiko yllä kerrotuista tavoista on kansalle vanhempi, karsikkojenko vai veistokuvien teko. Edellinen oli tietysti yksinkertaisempi ja karsikot, jotka vähemmin ovat herättäneet papiston huomiota, ovat sentähden voineet säilyä kansan tavassa meidän aikoihin asti kuten uhripuutkin, joita vielä tavataan monessa kohden Keski- ja Itäsuomessa. Sanotaanpa Viitasaarella vielä säilyvän uhripuun, jonka kylkeen on leikattu epäjumalain kuvia, — ehkä samallaisia ihmisen muotoisia kuvauksia kuin ne, jotka M.A. Castrénin mukaan on tavattu iäkkäissä puissa Suomen pohjois-osissa.

Karsikolla, joka tehdään vainajalle ruumista kirkolle vietäessä, mahtaa tietysti olla joku toinen tarkotus. Sanomissa Turusta v. 1861 sanoo eräs matkustaja tavanneensa maantien varrella Viipurin ja Haminan välillä ison koivun, jonka kyljessä oli lukemattomia ristiä sekä vainajien nimillä ja kuolinvuosilla varustettuja lautasia. Sitä sanottiin ristikoivuksi ja selitettiin, että se estää vainajaa kotona käymästä. Hän näet seisahtuu nimeänsä katselemaan, mutta kun samassa näkee ristin, niin täytyy hänen palata. Kerrotaan että samaa tarkotusta varten muuallakin Viipurin läänissä piirretään risti puuhun tai kiveen kodon ja kirkon puolimatkalla. Lienee siis vainajan karsikollakin tarkotuksena estää häntä kotona kummittelemasta.

J. R. Aspelin.

9. Imatra.

Muutamia virstoja ylempänä lepää Saimaan selkä tyynenä, rauhallisena Savo-emonsa sylissä. Se luopi korkeuteen päin suuren sinisilmänsä. Se ilmottaa tämän kristallikirkkaan silmänsä kautta salaisimmat, syvimmätkin sydämmensä pohjukat. Se kuvastelee siinä, niinkuin viaton lapsi, ainoastaan näitä kahta: emonsa kuvaa ja taivasta.

Ja tässä Imatran koski hurjana kuohuu, rauhattomana riehuu, sokaisenkeltaisena syökseytyy silmän näkemättömiin syvyyksiin.

Mikä perinjuurinen erilaisuus näissä molemmissa luonnon-ilmiöissä, mikä päinvastainen luonne näissä molemmissa näöissä! Kenpä näistä voisi vähintäkään sukulaisuutta keksiä! Vaan kuitenkin on niillä likempikin side keskenään kuin paljaan sukulaisuuden. Sama Saimaa-lapsi, joka tuolla äitinsä sylissä makasi, se nyt Imatra-nuorukaiseksi varttuneena yrittää tässä raivata itselleen tietä maailman kautta. Sama veri, joka lapsessa tyvenesti juoksee juontansa, se nuorukaisessa pöyhkeästi paisuu ja tahtoo halkaista suoniaan.

Hurja on tämä Imatra-nuorukainen, mutta "nuoruus, hurjuus — vanhuus viisaus". Katsokaa vaan pikkuisen tuonne edemmäksi, niin Imatrakin, viisastuneena, vakautuneena, niinkuin aika miehen sopii, taas tekee Vuoksena rauhallista, hyödyllistä työtä, kostutellen laajoja rantojansa, kuljettaen ihmisiä ja heidän aarteitaan.

Ja ihana, jalo on Imatra juuri hillittömässä hurjuudessaan! Katsos, kuinka hän äitinsä sylistä karattuaan kepeästi niinkuin vallaton vasikka hyppää ensimmäisten hänelle vastaan sattuvien hankaluuksien ylitse. Ne ovat Neitsytniemen kosket. Katsos, kuinka hän sitten, vastusten häntä yhä soukemmalle ahdistaessa, alkaa suuttua; hänen sappensa paisuu ja muuttaa hänen pintansa kellertäväksi; hän rientää yhä kiireemmin, pikemmin muka päästäkseen tästä ahdingosta. Hän ei ole vielä maailman rantaa tarpeekseen kokenut; hän ei tiedä vielä, että tämmöinen se on tie maailman kautta aina, ja että kulkunsa täytyy sitä myöten asettaa.

Ja viimmeinpä kalliot, melkein yhteen liittäytyen, näkyvät aikovan estää hänet tykkänään edemmäksi pääsemästä. Nyt hän aivan vaalenee vihasta, ja syökseytyy vimmaisesti alas pohjaan kallioita vastaan, ikäänkuin niitä kerrassaan puhkaistakseen. Mutta kova ikivuori ei hetkessä anna myöten — takaisin syöstynä kuohahtaa nyt koski korkealle, lennättäen valkeata vaahtoansa ilmoihin ja kiiveten, niinkuin kuoleman hädästä pois pakeneva, tuskallisesti ylös ahtaan rotkonsa seiniä myöten. Mutta hän vaipuu niistä voimatonna jälleen alas; kallioseinät ovat liian korkeat. Hän syöksyy taasen syvyyteen, koetellen, onko pohja siinäkin kohdassa yhtä rautaisenkova, ja taasen hän sitten tuskautuneena hyppää ylös äyräitä vastaan. — Tämmöiset ovat pääpiirteet tässä jalossa, kauhistavassa — ihastuttavassa näössä. Täydellisesti ei sitä voi sana selittää, kieli kertoa. Eipä edes kuva, ei paraskaan, voi Imatrasta oikeaa käsitystä antaa. En tiedä, mistä se tullee, vaan kaikki Imatran kuvat aina tekevät kosken paljon matalammaksi kuin miltä se todella näyttää. Lieneekö sitten silmän petos vaikuttanut niihin, jotka ovat sitä kuvata yrittäneet, vai lumonneeko kenties kosken pauhu ja jyminä katsojain silmät, sitä ei ole helppo päättää.

Joka kerta, kun olen istunut Imatran äyräällä ja katsellut sen viimmeisiä ponnistuksia, on minulle sattunut mieleen se vertaus, että se on aivan vangitun jalopeuran kaltainen, joka häkkinsä ahtauteen suuttuneena järisyttää sen seiniä, karjuen niin, että koko ympäristö kumajaa ja viskellen pitkää harjaansa, niin että siitä tuskan heruttamat hikikarpalot kauas pirskoilevat. Ja että tämä eläinnäyttelyn vertaus tulisi aivan täydelliseksi, vilisee täälläkin pitkin käsipuita häkin ympärillä ajattelemattomia ja halpamielisiä katsojia, jotka vangittua jaloa elävää härnäilevät ja pilkkailevat. He viskaavat sen kitaan puun karankoja, jotka vihainen peto hetkessä puree pieniksi muruiksi. He astuvat aivan liki äyrästä, ikäänkuin houkutellakseen sitä päälle tulemaan, ja nauravat sitten, kun se turhaan yritettyänsä vaan saapi heitä huiskahutetuksi kostealla harjallaan. He saastuttavat sen kallioseiniä joutavilla nimillään, ikäänkuin kerskatakseen kaikille jälkeentuleville, että heissäkin on ollut tuo verraton rohkeus tulla makaavaa hirviötä likelle. He tekevät köydentanssijakonstiansa sen ylitse, ajaen äsken laitetussa vaunuin tapaisessa laitoksessa rannasta rantaan, kutkutellaksensa maailmankaupungin ylellisistä huvituksista tylstyneitä hermojansa sillä tunteella, että muka taivaan äärettömyyden ja pyörteen pohjattomuuden välillä rautalangasta riippuvat.

Sattuipa kerta muutamalle älykkäälle miehelle päähän sekin, että toki on sääli antaa Imatran näin joutilaana peuhata. Sen veden voimalla olisi ilma puserrettava kokoon, tämä puserrettu ilma torvia myöten johdettava Moskovaan asti, ja siellä sen voimalla, kun se jälleen tavalliseen tilaansa pyrkii, pantaman liikkeelle satoja tehtaita. Tällä keinoin luuli hän saavansa, muistaakseni, 14,000 hevosvoimaa palvelukseensa. Mutta siinä luvunlaskussa oli pikkuinen, vaikka sentään sangen tärkeä erehdys. Nuo 14,000 voimaa Imatrassa, näet, eivät olekkaan hevos- vaan jalopeuran voimia! Jalopeuraa saattaa vangittuna pilkkanaan pitää, vaan ei sitä ikinä saa työjuhdakseen, orjakseen. Hei kuinka noiden viisasten herrain vedenjohtimet ja rattaat olisivat saaneet lystin kyydin, samassa kuin ne olisi paikoilleen asetettu! Olisivatpa itse keksijät saaneet kiittää onneansa, jos ei heidän olisi täytynyt seurata samalle matkalle! Ei, Imatra ei rupea tehtaita palvelemaan; ainoa tehdas, jota se käyttää, on hänen omansa, jossa se huviksensa sorvailee "kelräkiviä." [Keträkivet ovat välistä ympyriäisen, välistä 8:n näköisiä kiviä, jotka kosken kuohu on vuollut tämmöisiksi ja joihin se myös on piirustanut säännöllisiä viivoja.]

Eikös se siis toimita mitään tosityötä? Toimittaa kyllä, vaikka omalla tavallaan. Se viilee ja vuolee jo vuosituhannet sitä kalliokynnystä, joka Saimaan vedet Laatokan vesistä erottaa. Ennen muinoin, kun Imatra ensiksi työhönsä ryhtyi, oli tämä kynnys joka paikassa yhtä korkea kuin kosken reuna. Nytpä on se jo uurtanut itselleen syvän rotkotien ja uurtaa sitä yhä syvemmäksi, leveämmäksi. Pohjoisella rannalla näkyy vielä selviä jälkiä sen muinaisesta kulusta; siellä on useammassa paikassa, niin korkealla, ett'ei nyt kepein vaahtokaan enää niihin ylety, kalliot vuollut ja läpinäverretyt veden voimalla. Siihen aikaan Imatra luultavasti syöksi pystysuoraan alas tuolta kynnykseltä; se oli silloin oikea vedenputous eli köngäs, eikä koski niinkuin nyt. Tätä nykyistä seikkaa katsookin moni viaksi ja se muka halventaa Imatran arvoa, pystyjyrkkien koskien rinnalla. Mutta paraassakin Euroopan könkäässä, Schaffhausin könkäässä, ei ole sitä monipuolista vaihtelevaisuutta, joka Imatran juuri niin ihastuttavaksi tekee. Eikä sillä myös — kuivina vuosina on joskus sen poikki jaloin kahlattu — ole sinnepäinkään Imatran valtavaa vedenrikkautta. Trollhätta Ruotsissa on pikemmin Imatran veljeksi luettava, vieläpä suuremmaksi veljeksi, koska se on paljon korkeampi, mutta se on niin moneksi erinäiseksi pienemmäksi koskeksi jakautunut, ett'ei sen suuruutta ja jaloutta voi yhdellä silmäyksellä käsittää. Verraton on siis Euroopassa meidän jalo Imatra, eli, käyttääksemme Kalevalan ylistysvirttä hänestä:

Ei ole Vuoksen voittanutta,
Ylikäynyttä Imatran.

(Suomen Kuvalehdestä).

10. Koskenlaskijan morsiamet.

"Äl', armas Annani, vaalene,
Jos Pyörtäjäkoski pauhaa!
Sen voimaa en tosin vallitse,
Ei löydä se koskaan rauhaa,
Mut kellä sen kalliot tiedoss' on,
Niin sille se nöyr' on ja voimaton."

Näin virkkoi Vilhelmi Annalleen
Ja itsekkin purteen astuu,
Ja päästi purtensa valloilleen,
Sen koskessa laidat kastuu,
Ja Pyörtäjän luontoa katsomaan
Nyt Vilhelmi vei tätä morsiantaan.

"Voi kuinka kirkas on illan kuu
Ja välkkyvä virran kalvo!
Ei linnut liiku, ei oks', ei puu,
Ei muut kuni tähdet valvo;
Voi, kuinka nyt kuolema kaunis ois.
Kun kultansa kanssa nyt kuolla vois!"

Näin Anna äänteli hiljalleen,
Sen silmähän kyynel' entää;
Mut koski kiihtyvi eellehen,
Sen voimassa venhe lentää;
Vaan Vilho on oppinut laskemaan,
Tää kulku se on hänen riemujaan.

Jo laski poikana purressaan
Hän Lyyjoen kaikki kosket,
Useinpa Pyörtäjä kuohuillaan
Se kasteli häitä posket;
Ei paatoa löytynyt yhtäkään,
Jot' ei olis tottunut välttämään.

Mut kosken kuumassa kuohussa,
Juur' jossa sen juoksu suorin,
On, päällä vaahtinen vaippansa,
Yks' Ahtolan neito nuorin;
Se Vellamon karjoja paimentaa
Ja koskien kuohua katsastaa.

Sydän on Vellamon neidolla!
Sen vaahtisen vaipan alla,
Ja lemmen liekki se aallossai
Voi syttyä niinkuin maalla:
Ja Vilhoa neitonen Vellamon
Se katsellut kauan ja liioin on.

Ja tuostapa neitosen rintahan
On syttynyt outo mieli,
Povensa kuulevi huokaavan.
Mut kertoa ei voi kieli;
Hän kuohujen keskehen istuksen,
Siin' ainakin Vilhoa vuotellen.

Niin Vilhon venhe nyt kiiruhtaa
Kuin Pohjolan vankin myrsky,
Se kons' on aaltojen harjalla,
Kons' yltäki käypi hyrsky;
Mut itse perässä hän pelvott' on,
Vaan Annasen poski on ruusuton.

Ilolla Vellamon neitonen
Sen vastahan uida täyttää:
"Se Vilho tuo on! Mut toinen ken,
Jok' immeltä silmään näyttää?
— Voi, voi mua, Vellamon neitonen,
Sill' ompi jo kultana ihminen!"

Jo päättää Vellamon neitonen
Nyt toivonsa turhan kostaa,
Ja kosken pohjasta paatosen
Hän äkkiä pintaan nostaa,
Johon vene Vilhelmin loukahtaa,
Ja hän kera kultansa kuolon saa.

Vaan suussa Pyörtäjän vieläkin
On Vellamonneidonpaasi,
Se paasi, jolla hän Vilhelmin
Veneen sekä onnen kaasi;
Mutt' neitosen itsensä kerrotaan
Meressä murehtivan- onneaan.

A. Ahlqvist (Oksanen).

11. Kuvaelma Suursaarelta.

Seuraa minua, hyvä lukija, hetkeksi aikaa rauhaisesta kodistasi Suomen lahden ulapoille. Sinä, joka ehkä olet viettänyt elämäsi päivät tyynen kotijärvesi rannalla tai salon honkien suojassa, voit siellä hengittää meren vapaata, raitista ilmaa, nähdä sen pauhaavaa taistelua, ihailla sen rauhallista lepoa. Sinä voit tutustua siellä luontoon, joka jylhyytensä vuoksi on viehättävä, oloihin, jotka ovat sinulle outoja, kansaan, jonka elämänsä puolesta täytyy kestää kovia taisteluja meren valtaa vastaan. Minä pyydän sinua kanssani tekemään pienen retken Suursaarelle. Mutta ehkäpä jo tämä nimi panee sinua vähän arvelemaan, kun muistelet kaikkia niitä kamaloita juttuja, jotka useinkin yksipuolisten kertomusten kautta ehkä ovat tulleet korviisi. Voin kuitenkin täydelleen jo alusta vakuuttaa, ett'ei mitään hengenvaaraa tässä suhteessa ole tarjona. Vaan jos muutoin matka tulee tuntumaan sinusta ikävältä ja sinä kyllästyt seuraani, niin voithan sinä minä hetkenä tahansa palata kotisi suojaan virkistyäksesi retken ikävyyksistä.

Keskellä Suomen lahtea melkein niillä paikoin, jossa se on levein, kohoovat Suursaaren [ei Korkeasaari, niinkuin sanomissa joskus näkee, joka muoto on suoranainen käännös ruotsalaisesta Hogland, Högeland] autiot kalliot merestä 400-600 jalan korkuisina. Etäältä ne näyttävät kuin kolme synkeätä pilvenmöhkälettä taivaanrannalla, mutta lähemmäksi tultuasi huomaat, että kaksi kaulainta yhdistää nuo kolme kauas häämöttävää vuorenhuippua Pohjaskorkian, Havukkavuoren ja Lounatkorkian. Koko saari onkin vaan vuoriryhmäke, lohkaistu irti Suomen maaemästä ja heitetty mereen "laivan laskemasijaksi, merimiesten pään menoksi." Sen kalliot ovat vuosisatoja onnellisesti kestäneet myrskyisen meren ankaroita hyökkäyksiä — paikka paikoin vaan ovat nämä uurtaneet jonkun hietarantaisen lahdelman tai kivisen poukamaan. Niin avonaiset ovat rannat merta vastaan, että tuskin ainoatakaan kelvollista satamapaikkaa löytyy aluksien turvaksi. Korkeat vuoret suojaavat kuitenkin itärannalla olevia kyliä merituulia vastaan.

Milloin kalastaja ensi kerran rakensi matalan majansa tänne meren selälle? siinä kysymys, johon sinä ihmisiltä voit saada yhtä vähän selvitystä kuin noilta mykiltä vuorilta. Että se merenkulkijoille oli tunnettu yhtä aikaisin kuin heidän purtensa alkoivat piirrellä Suomenlahden ulapoita, on aivan luonnollista, koska sen asema ja korkeus teki sen heille tien osottajaksi päivällä, samoin kuin sen kolme valotornia öisin nyt ohjaavat purjehtijan laivaa. Vuosisatoja on kuitenkin siellä ihmisiä asunut, sen tiedämme varmaan, ell'emme tahtoisikaan uskoa, että lappalaisia siellä on asunut, joista nimi "Lapinlahti" muistuttaa, ell'emmekä yhtyisi kansantaruun, joka antoi munkkien Alttarkalliolle rakentaa nykyään hävitetyn kivitarhan, jonka keskellä löytyi muka alttarina käytetty suuri latuskainen kivi toisen jalanveroisen kiven päällä. Ensimmäisistä Ruotsin valtakunnan Suomen valtioarkistossa säilytetyistä tilikirjoista tiedämme nimittäin, että Suursaaresta v:n 1540 paikoilla maksettiin kruunulle veroa 27 leiviskää kaloja, ja että se ynnä muut ulkosaaret sen itäpuolella kuului Viipurin ja kohta sen perästä Koiviston seurakuntaan.

Paremmin tiedämme, mistä saaren asujaimet ovat tulleet. Siihen antaa vastauksen kielimurre, siihen myös osaksi viittaa kansantaru. Edellinen osottaa, että Virolahden tienoilta eli länsi- ja itämurteen rajalta ensimmäiset asukkaat ovat Suursaareen saapuneet; sillä tämän saaren kielessä löytyy aineksia kummastakin Suomen päämurteesta. Kansa taas kertoo, että eräs talollinen Virolahden Kiislahdesta oli kerran matkalla Viroon. Yksin hän ankkuroitsi Suursaaren rannalle nykyisen Kiiskinkylän paikoille. Mutta sattuipa mies nyt näkemään kauniin unen, jonka johdosta hän päätti jäädä siihen ja pyysi lupaa saaren asukkailta, joita silloin jo löytyi nykyisessä Suuressakylässä. Nämät suostuivatkin anomukseen sillä ehdolla, että tulokkaat rupeaisivat heidän lampaanpaimenekseen. Tästä muka Kiiskinkylä sai alkunsa. Vielä nytkin löytyy Kiiski-nimisiä, useampiakin viimmeksi mainitussa kylässä.

Miten onkin, kansaa on karttunut, niin että vuodesta 1841 Suursaari lähellä olevan Tyttärensaaren kanssa muodostaa itsenäisen seurakunnan, jolla on oma pappinsa ja kaksi kirkkoa, yksi kummassakin saaressa. Tosin asukasmäärä ei ole aivan suuri: noin 1200:n hengen paikoilla, joista 700-800, sijotettuina kahteen eri kylään, tulee Suursaaren osaksi. Mutta tässäkin on niin kylliksi, että useimmat vaivalloisesti vaan voivat saada elatuksensa. Maastansa he eivät suinkaan voi hankkia sitä; sillä mitään kellertäviä viljavainioita sinä et siellä huomaa, etkä tuommoisia avaroita niittyjä, joista manteren mies niittää talven tarpeet karjallensa. Nimeksi tosin joka talolla on vähän niittyä, mutta hyvästikkin hoidettuna se useimmiten ei voi antaa talveksi ruokaa yhdelle lehmälle. Pikkuisia "tuhlimaita" (potaattimaita) näet siellä täällä, vaan tulos niistäkään ei ole suurempi, kuin että se riittää, siksi kuin saarelainen syksyllä Virosta hankkii talven tarvittavat. Meri se kuitenkin ennen kaikkea on, jonka uhkuvasta rinnasta hän imee elinvoimansa. Mereen hän kylvää, merestä hän satonsa korjaa. Kalanpyytö on hänen varsinainen elinkeinonsa. Kun kevään aurinko on sulannut lumen vuorilta, kun meri taas vapaana hengittää, silloin alkaa myös vilkkaampi liike saarella. Jaalat mereen, ja pieninkin talo lähtee johonkin läheiseen kaupunkiin hakeaksensa suoloja kohta alkavaa kutuaikaa varten. Nuotat laitetaan kuntoon. Johonkin kalliorotkoon kaadetaan kiehuvaa vettä ja siihen valetaan kuumennettua tervaa, jossa sekanesteessä nuotat kastetaan saadakseen ne kestäviksi, ja sitten ne kuivataan joko kalliolle hajotettuina tai "kärytpuihin" ripustettuina. Nuotat jaetaan suuriin, jotka vaativat kahdeksan henkeä, ja pieniin, joita vaan kuusi hoitaa. Erotus ei ole yksistään niiden suuruudessa, vaan siinäkin, että edellisten pyytämät kalat jaetaan kylän noin 60:n talon kesken. Pienien nuottien osakkaita taas on ainoastaan 2-4 taloa kussakin. Luonnollista on sentähden, että nämä viimmeksi mainitut osottavat paljoa suurempaa huolta ja intoa työssään kuin suurennuotan väki, ja niille pannaankin saaren rotevinta kansaa, jota vastoin vanhanpuolisia miehiä ynnä naisia enimmiten saa nähdä suurilla nuotilla. Toukokuun lopulla kutuaika alkaa ja kestää aina juhannukseen saakka — aika, jolloin myrskysäät ovat suursaarelaisen pyydölle samaa kuin halla maamiehen viljalle. Silloin vaaditaan kestävyyttä yhtä suuressa määrässä kuin ankarimmassa maatyössä.

Mutta — seuratkaamme mukana jollekkin kalaretkelle. Päivä on jo puolessa; hengetön tyyni vallitsee: sen vuoksi ei ole enää aikaa viipyä kotona. Nuotat lopetaan haapioihin, voimakkaat kädet tarttuvat airoihin, ja nytpä pannaan aika kiistaa, että ajoissa jouduttaisiin parhaimmille apajoille. Kun apaja on saatu omaksi, niin iltapäivän kuluessa tuon tuostakin käydään katsomassa soretta — pulakkeita eli kuplia vedessä niillä paikoin, joilla kalaparvi liikkuu — tai tarkataan, näkyykö vedenpinnassa uivan kalalauman väreitä. Jos ei mitään syytä ole soutaa nuottaa mereen, odotetaan auringon laskua. Kun viimmeisetkin rusopilvet taivaalla ovat vaalenneet, silloin on iltavedon aika. Nuotta "potkitaan" mereen, ja sill'aikaa kun väki vetää sitä maalla käsivoimin (veivit, joita useammissa paikoin manteressa käytetään, olisivat rotkoisilla kallioilla hankalat liikutella), niin perämies pysyy nuotan perillä valmiina päästämään sitä auki, koska se melkein joka apajassa tarttuu kiinni jonkun paaden taaksi tai sompa joutuu kivenrakoon. Saalis tällä kertaa ei ole niin runsas, että heti vedettäisiin toinen apaja. Pannaan sen vuoksi kaloja kiehumaan ja asetutaan leimuavan tulen ympärille, jossa jokainen koettaa hankkia itselleen niin mukavan aseman kuin mahdollista. Pianpa tuossa yksi jo niin makeasti nukkuu, ett'ei suinkaan luulisi kallion olevan hänen polstarinaan eikä kiven hänen päänaluksenansa; toinen piippukyssä suussa tuijottaa tuleen ja miettii varmaankin painavia asioita; hänen päänsä vähä väliin nyykähtää kalliota vasten. Muut joko seuraavat näitten esimerkkiä tai keskustelevat "päivän kysymyksistä." Joskus kuuluu korviisi oudonlainen laulu: suomea se ei ole, ruotsia täällä et kuule. Tutuilta tuntuvat sanat kuitenkin: virolaisia miehiä ja naisia, joita keväiksi joukoittain tulee saarelaisten nuottamiehiksi, on yhtynyt sekaäänisesti laulamaan jonkun kauniin laulun armaasta Eestimaastaan tai kaaltaalla huolehtivasta immestä.

Mutta, ei ole enää aikaa loikoa, "pimeintä aikaa" täytyy koettaa. Saalis lupaa hyvää, ja sen vuoksi kohta koittavan aamun hämärässä kaikki väki jaloilleen. Kuteva hailikala, joka ynnä siika on ainoa, jota Suursaaressa pyydetään, on ilmestynyt näillä paikoin, ja siitä syystä tänne kymmenittäin haapioita soutelee. Nytpä syntyy aika hälinä ja kiire. Vielä on toisella puoli nuottaa meressä, kun jo toinen aitaa oman nuottansa hänen ympärilleen. Ja kun viimmein on saatu haapio niin täyteen, että parraspuut vaan ovat vedestä ylhäällä, soudetaan kiiltelevät hailit kotiin, jossa ne mitataan, ruokitaan, virutellaan ja suolataan suuriin tynnyriin "viroreisua" varten. — Ilma pysyy yhä kauniina, eipä siis ole lomahetkeä kotona levähtääkkään. Uudestaan soudetaan virstoittain, uudestaan katsellaan soretta ja vedellään nuottaa; niin että parhaimmalla kutuajalla moni pariin kolmeen vuorokauteen ei ole tilaisuudessa suuresti silmiään ummistaa. Mutta hän tietääkin, että nyt on pyydön aika, että tämä aika voi tehdä hänen talvensa joko huolettomaksi tai jättää puutteen tulevan ajan kumppaniksi. Sen vuoksi hän panee kaikki voimansa liikkeelle ja osottaakin tuota kestävyyttä, jonka me yleensä tunnemme suomalaisissa. Ennen juhannusta kaikki saatavat ovat jo tynnyrissä ja suursaarelainen valmistautuu Viroon, jossa hän vaihtaa silakkansa elämänsä tarpeiksi.

V. Porkka.

12. Uudistalo.

Kerran sattui niin, että matkani kulki pitkän ja kolkon sydänmaan poikki, jonka puolivälissä sanottiin olevan erään uudistalon. Talvi oli. Kun lähtöni kylän viimmeisestä talosta oli jokseenkin iltapäivällä, neuvottiin minulle mainittu uudistalo yöpaikaksi. Tietä tähän yksinäiseen paikkaan ei ollut muuta kuin yksinäisiä heinä- ja halkomiesten jälkiä, jotka sydänmaalla haaroivat sinne tänne ja olivat hyvin eksyttäviä. Kauhean kylmä myrskytuuli puhalsi rajusti ja lakkaamatta, mutta lunta ei kumminkaan vielä tullut. Edessäni oleva taival oli melkein yhtä aavaa, osaksi jonkun tiellä vastaan tulevan pienen järven ja isojen nevojen tähden, osaksi senvuoksi, että metsämaatkin aina olivat jonkun ajan takaa poltetut monelta penikulmalta aivan putipuhtaiksi, niin että metsää ei näkynyt muuta kuin mitätöntä koivun ja pajun risukkoa. Syy mainittuin maiden alinomaiseen palamiseen oli se, että ne olivat kruunun metsämaita, jolla oikeudella kylien asukkaat, molemmilla puolin sydänmaata, polttelivat niitä mielivaltaisesti, parantaaksensa siten karjansa laitumia ja kruunun maiden keskellä olevia niitty-kurujansa. Niistä syistä oli mainittu taival niin aukea, että se näytti silmissäni jonkunlaiselta Suomeen muutetulta Saharan erämaalta. Edellä niitä aikoja, jolloin matkani sattui, oli ollut suvi-ilma, jonkatähden koko aukea oli aivan yhtenä jääkenttänä; ja kun tuuli oli niin ankara, ei reki tahtonut pysyä suorassa hevosen perässä, vaan se kääntyi aina poikkipuolin, joka teki kululleni paljon kiusaa ja hidastutti sitä. Ilta pimeni pimenemistään ja tuuli kiihtyi kiihtymistään, ja lanta alkoi tulla myrskyn ohessa. Minä koin usein tarkata näköäni sitä suuntaa kohden, jossa uudistalon olisi pitänyt löytyä, mutta ei mitään semmoista merkkiä ilmestynyt. Silloin rupesin pelkäämään, että jos en osaisikaan siihen uudistaloon, jos olisinkin unhottanut saadut neuvoni ja joutunut väärälle suunnalle,' jolloin ei olisi muuta tarjona, kuin jäädä vihdoin väsyneenä — uupuneena tuolle kauhealle, kolkolle aukealle, hevosineni hirmuisen myrskyn käsiin — kuolemaan. En kumminkaan antanut epätoivon itseäni voittaa, vaan ponnistelin kaikin voimin sitä suuntaa kohden, jonka pidin mahdollisiinmasti oikeana, sillä tietä ei enään ollut. Vihdoin viimmeinkin rupesi kaukaa taivaan rannalta häämöttämään korkeampaa metsää, joka jo viitatessa oli minulle ilmotettu olevan uudistalon löytämisen merkki. Tuon metsikön havaitsemisen luulen olleen saman minulle, kuin Saharan erämaan aavoilla hietikoilla matkustavaisille karavaneille on kaukaa havaittu kosteikko. "Tuollahan se onkin uudistalo", ajattelin, "sinnehän pääsen yöksi, eikä tarvitse minun jäädä tänne kuolemaan", ja kaksinkertaisella innolla rupesin ponnistelemaan metsikköä kohden. Lunta alkoi nyt tulla niin rajusti, ett'ei sylen päähän erottanut minkäänlaista esinettä ja niin katosi metsikkökin silmistäni; en enään osannut pitää suuntaa muutoin kuin tuulesta vaaria pitämällä. Hetken aikaa vielä näin taisteltuani, ilmestyi eteeni nuorta männikkömetsää, mutta tietä en löytänyt, josta olisi päässyt ajamaan sen läpitse eteenpäin; täytyi sitoa hevonen puuhun kiinni ja lähteä jalkaisin tietä hakemaan, jonka vihdoin viimmeinkin löysin; ja pian oli hevosenikin sinne viety. Vähän aikaa männikköä ajettuani, rupesi valkea pilkottamaan edestäpäin. "Tuollahan se on tavottamani uudistalo", ajattelin itsekseni iloisesti, ja pian olin uudistalon pihalla. Pienen, uuden tupasen akkunoista loisti kartanolle iloinen valkea ja melkeinpä kadehdin niitä onnellisia sisällä olijoita, jotka siellä olivat ulkona raivoavalta myrskyltä suojassa. Kun sain hevoseni riisutuksi, astuin kursailematta sisälle, toivotin hyvää iltaa ja pyysin hevoselleni suojaa. Mutta sitä ei heillä ollut antaa, sillä heidän oma hevosensakkin oli ladon nurkassa eri häkkelissä, johon ei suinkaan vieraita mahtunut. Eräs pieni vanha huonekömmänä olisi tosin ollut tyhjä, vaan sen ovi oli niin matalaksi lätistynyt, ett'ei hevonen mahtunut siitä sisälle.

Kun ulkona oli niin ankara myrsky ja lumen tulo, niin kovin tunnoton olisi se ihminen ollut, joka olisi saattanut hevosensa jättää suojatta myrskyn käsiin; pyysin siis talon väeltä, saisinko hakata mainitun kömmänän oven reijän isommaksi, että hevoseni siitä sisään pääsisi. Se luvattiinkin ja kirves annettiin minulle sitä varten. Kun olin pari hirttä saanut oven reijän päältä hakatuksi poikki, niin hevonen ja reki mahtuivat sisälle. Nyt toimitin hevoselleni vielä ruokaa ja juomaa yöksi eteen, ja sillä kerralla olivat näin elämän surut poistetut ja minä pääsin taas tupaan, tutustumaan perheeseen.

Tällä kertaa kun eivät omat huoleni enää olleet hämmentämässä huomiotani, näin heti, tupaan tultuani, että siellä vallitsi perinjuurinen kurjuus ja köyhyys. Akkunat olivat niin hatarat, että tuuli tuntui pitkin huonetta, ja myrskyn tuottamina tanssivat lumi-hiutaleet kilvan toistensa kanssa useamman kyynärän päässä akkunoista, joiden alla huoneen sisäpuolella oli jonkinmoisia lumi-kinoksia. Perässä oli pieni pöytä ja huonoilla makuuvaatteilla varustettu vuode; oven pielessä oli toinen vuode, jossa oli kehnoihin ryysyihin kääritty, noin seitsenvuotinen poika; se oli sinne vilua pakoon kiivennyt.

Emäntä näkyi olevan jotenkin nuorehko ihminen, mutta selvästi huomasi huonokin tuntija, että surut ja kärsimiset olivat ennen aikojaan kyntäneet vakonsa hänen muutoin niin säännöllisiin kasvoihinsa. Likellä takkaa makasi kätkyessä pieni lapsi, joka näkyi olevan kovin kipeä; luultavasti oli kätkyt saanut sijansa niin liki takkaa sen tähden, että valkea ulettuisi lämmittämään sairasta lasta ja niin suojelemaan häntä vilulta. Asujamina huoneessa näkyi vielä olevan: ijäkäs, harmaapäinen ukko ja vanha mummo, jotka näyttivät olevan pariskunta ja samassa perheen vanhimpina jäseninä. Viimmemainitut eivät näkyneet pitävän mitään lukua elämän kohtaloista; heille näytti olevan sama, olivat asiat miten hyvänsä. Hyvästi tahi huonosti, sama se, sillä he käsittivät asian siltä kannalta, että se pitää välttämättömästi niin olla, eikä sitä kukaan ihminen saata parhaalla tahdollaankaan muuttaa toiseksi. Tämän heidän mielipiteensä huomasin selvemmin heitä jäljestäpäin puhuteltuani; — ja kukaties se onkin ainoa kelvollinen luonne uudistaloa perustaessa, sillä semmoinen ei voi surra niitä vaivoja ja vastuksia, jotka välttämättömästi uudistalon alkajia kohtaavat. Mutta emäntä ei näkynyt enään olevan sitä luonnetta, sillä selvästi näkyi hän osaavan surra ja kärsiä.

Kun talonväki oli saanut tietää kotopaikkani ja matkani tarkotuksen ja määrän, rupesin tekemään heidän kanssaan keskustelua.

— "Eikö tässä talossa olekkaan nuorempaa miesväkeä?" kysyin minä.

— "On minulla mies", vastasi vaimo.

— "Missä se on kulkemassa, koska ei sitä kotona näy?" kysäsin taas.

— "Kyllä se kotosella on, vaan se on vielä tervahaudalla tervaksia särkemässä", vastasi vaimo.

— "Herra Jumala!" huudahdin minä, "tämmöisellä ilmalla ja näin myöhään! Ettekö pelkää, että hänelle on joku vahinko tapahtunut?"

— "Minun Heikilläni ei ole tapana laskea lukua pahoista ilmoista eikä myöhäisistä ajoista; hän tekee työtä säihin ja aikoihin katsomatta, tavallisesti niin kauan kuin voimansa riittävät, ja kun ne rupeavat uupumaan, silloin hän kyllä tulee kotiin", sanoi vaimo innokkaasti, jota tehdessään hän nähtävästi oli hetkeksi unhottanut käsillä olevat surut ja huolet.

— "Mutta kun tuolla ulkona on niin ankara ilma ja semmoinen lumen tulo, jos se sinne uumertuisi?" arvelin minä taas.

— "Hauta ei ole kaukana kodista, ja se on tiheän metsän sisällä, josta on myrskyllä hyvä suoja; kyllä hän tulee, kun joutuu, saattepa nähdä", lausui vaimo luottavasti.

— "Joko kauan on asuttu tätä taloa?" kysyin taas, ikäänkuin kääntääkseni puhettamme toiselle uralle.

— "Minähän tämän alotin", sanoi vanha vaari huolettomasti.

— "Tulitteko heti nuorena miesnä jo tähän taloa tekemään?" kysyin minä.

— "Eikö mitä; olin jo kohta viidenkymmenen vanha, kun se asia päähäni pöllähti, että pitäisi ruveta taloa tekemään. Kunpa nuorena ollessa olisikin se mieli ollut päässä", arveli ukko huolimattomasti, ja samassa lähti hän muorinsa kanssa ulos.

Mutta minä taas jatkoin puhettani emännän kanssa.

— "Kumpiko teistä on noiden vanhusten lapsi: tekö vai miehenne?" tiedustelin häneltä.

— "Minähän tuota olen heidän lapsensa; Heikki on tähän muualta tullut", vastasi vaimo.

— "Onko isällänne ja äidillänne ollut muita lapsia?"

— "On meitä ollut kymmenen kaikkiansa, vaan yhdeksän on kuollut", sanoi vaimo.

— "Jokos te olette Heikkinne kanssa kauan olleet naimisissa?" kysyin taaskin.

— "Kuusi vuotta", oli vastaus.

— "Onko ollut lapsia muita kuin nuot kaksi, jotka minä näen?"

— "On niitä ollut neljäkin kaikkiansa, vaan kaksi on kuollut", sanoi vaimo surullisesti.

— "Teidän nuorin lapsenne on kovin sairas", huomautin vaimolle.

— "Niin, pikku Heikki-riepuni on kovin kipeä; pelkään hänenkin kuolevan", lausui vaimo surullisesti ja huokasi raskaasti.

Minusta tuntui että tuo nuorehko parikunta oli laiminlyönyt jotakin velvollisuuksistaan, joka oli ollut syynä heidän lastensa ennen-aikuiseen kuolemaan; sillä en vieläkään tuntenut tarkoin asukasten todellista sisällistä tilaa. Nähtyäni, ettei tällä kerralla suinkaan sopinut lisätä "kiviä kuorman päälle", sanoin vaimolle hyvin varovasti: "ettekö olisi voineet noita akkunoita laittaa tiheämmiksi?"

Hän näkyi hyvin käsittäneen, mitä sillä kysymykselläni tarkotin; hän näytti oikein säpsähtävän ja loi läpitunkevan silmäyksen päälleni ja sanoi: "voi hyvä vieras! Te ette tunne vielä meidän sisällisiä olojamme. Heikkini ei ole suinkaan laiska eikä huoletonkaan. Hän tekee työtä yötä ja päivää, kun vaan voimat vähänkin riittävät; muita työhön kykeneviä ei ole kuin hän, sillä vanhempani ovat jo vanhat ja voimattomat; ainoastaan minä kesäaikana voin häntä työssä auttaa. Heikin tähän tullessa ei tässä ollut paljo mitään viljeltyä maata, sillä vanhempani olivat jo vanhalla puolen ikäänsä, kun tulivat tähän ja alkoivat kylmään metsään mökkiä rakentaa. Näiden kuuden vuoden kuluessa on Heikki ahkeralla työnteollansa raivannut korpeen paljon uudismaata, ja toissa kesänä saimme jo niin paljon vuodentulosta, että Heikki rohkeni ruveta näitä huoneita uudesta rakentamaan, jona vuonna saimmekin tämän tähän määrään.

"Aikomuksemme oli viimme syksynä saada kamaritkin valmiiksi ja tuvan parempaan voimaan, mutta 'ihminen päättää, Jumala säätää', sanoo sananlasku, ja niinpä kävi meidänkin. — Viimme kesänä tuli kova katovuosi, joka vei kaiken toivomme ja — elon elämämme; tilamme puoliin ulostekoihin olemme saaneet myödä kaikki, mitä hengestä irti oli.

"Nyt kokee Heikki, yötä päivää, vetää tervaksia haudalle ja särkeä niitä, että saataisiin survon ja petäjäisen sekaan selvää viljaa koko vuoden ajaksi; mutta huoneitten laittamisesta ei voi olla puhettakaan."

Tämä vaimon surullisesti sointuva, viaton ja mielestäni totuuteen perustettu puhe kumosi kerrassaan kaikki ennakkoluuloni.

Koko keskustelun ajan vaimo usein hoiteli ja hellästi vaali kipeää lastansa.

Vaikka mitä vielä olisimmekin puhelleet ja keskustelleet, ei kumminkaan pelkoni haihtunut isännän poissaolon tähden. Nyt varsinkin, kun puheen aineet tuntuivat olevan lopussa ja kun taskukelloni alkoi näyttää yhdeksää, alkoi pelkoni kiihtyä kiihtymistään, että tuolle vaimon hyvälle miehelle on tapahtunut joku vahinko. Mutta huoltani en kumminkaan hennonut uudestaan ilmottaa lisäsuruksi ilmankin jo niin paljon kärsivälle vaimolle. Vaan kun pelkoni oli korkeimmallaan, rupesikin kopina kuulumaan porstuasta, ja samassa astui kauhean luminen mies tupaan. Hän pudisteli lumen pois päältänsä, laski kirveensä laapiin ja kintaansa naulaan, ja meni päätäsuoraa takan tykönä olevan kätkyen ja vaimonsa tykö — hän ei näyttänyt huomaavan minua, kun istuin varjopuolessa. — "Kuinka pikku Heikki voipi?" kysyi hän hiljaisesti vaimoltansa.

— "Pikku Heikki-raukka on kovin kipeä, luulen, että hän kohta kuolee", vastasi vaimo.

— "Jumala varjelkoon!" sanoi huolestunut ja vaivoistansa väsynyt isä, astui pienokaisen kätkyen tykö, kohotti sen silmivaatetta, kyyristyi kätkyen yli ja kylmillä kohmettuneilla huulillansa — suuteli lapsensa kuolonkalpeilta kasvoilta pois ne hikipisarat, jotka taudin rautainen ja säälimätön käsi oli niihin nostanut. — Silloin en ollut kyllin voimakas estämään karkaamasta silmistäni parvea kirkkaita kyyneleitä. Mies nousi siitä ylös, ja vaimo sanoi hänelle — luultavasti siten ilmottaaksensa, että täällä on vieras. — "Miksi sinä olit näin pahalla ilmalla niin kauan? Vieraskin alkoi peljätä sinun näin kauan poissaoloasi." Isäntä näytti säpsähtävän viimmeistä osaa vaimonsa lauseesta, ja sanoi: "kuka vieras täällä sitten on ollut?" Vaimo viittasi minua kohden ja sanoi: "tuossahan vieras on vielä nytkin." Nyt vasta isäntä havaitsi minun ja alkoi kysellä: mistä olen, mihinkä menen ja miten olen tämän kautta joutunut kulkemaan. Kysymyksiinsä välttävät tiedot saatuansa, näytti hän olevan tyytyväinen tilaansa, ja sanoi: "kyllähän tuolla ulkona on oikein paha ilma, vaan kuitenkin täyden kuun aika, että pyrylläkin näkee semmoista työtä tehdä, kuin tervaksien särky on; ei jouda joutilaita käsiä pitämään, jos mieli on joukon elää tämän kovan ajan yli." Sen tehtyänsä rupesi mies vasta lämmittelemään kohmettuneita käsiään takka-valkealla ja vaimo laittoi hänelle illallista. Hän otti uunin suusta toisella kupilla peitetyn kupin, jonka hän toi pöydälle, ja vielä lisäksi tuli: karhea sekaleipä, toisen kupin pohjassa pisare maitosintua ja suolaruuhi; näin oli illallinen valmis. Minä rupesin syömään evästäni ja isäntä illallistansa. — Muu väki oli tietysti syönyt illallisensa ennen minun tuloani. Silmäilin silloin, mitä kupissa oli, jonka vaimo uuninsuusta toi pöydälle: se oli pettupuuroa, höystettyä vähillä suuruksilla. Mies, syömään ruvetessaan, otti lakin pois päästään, pani kätensä ristiin ja siunasi; sitten hän mursi karhean leipänsä, kasti sitä suolaan, söi sitä alle ja puuroa päälle. Nyt rupesi oven pielessä makaava poika näyttämään elonmerkkiä, sillä hän paitasillaan hypätä kapsahutti vuoteelta lattialle, juosta kapitti isänsä tykö ja hoki: "isä, isä!" Mies otti pojan syliinsä, nouti vuoteesta vaateriepuja, kääri ne pojan ympärille ja niin he menivät yksissä neuvoin jatkamaan illallista. Minun kävi poika-riepu kovin säälikseni: otin siis eväästäni puolen leipää, johon panin voita päälle, ja palasen lihaa, ja vein ne hänelle, mutta eipä poika tahtonut ottaa niitä mitenkään vastaan, vaikka kuinka olisin häntä siihen kehottanut. Hän näkyi pitävän sitä saalistansa niinkuin yrttiä, eikä raskinut siitä syödä muuten kuin näpistelemällä. Sitten kuulin hänen sanovan äidillensä hiljaisesti: "Heikillekkin." — "Ei Heikki-raukka saata nyt syödä mitään, hän on kovin sairas; syö nyt vaan itse!" sanoi hänen äitinsä. — "Hyvä Jumala minkälainen rakkaus tuollakin raukalla on pieneen veljeensä, vaikka ei suinkaan oma nälkänsäkkään liene kaukana!" ajattelin sen huomattuani. Äitinsä viimmeiset sanat kuultuansa söi nyt poika saaliinsa ahnaasti loppuun.

Tähän asti oli takkavalkea lämmittänyt ympärillä olijoita jotenkin välttävästi, mutta nyt loppui valkea ja samassa kylmyys tuntui vallottavan koko huoneen. Vaimo rupesi minulle esittelemään, että menisin vaarin ja muorin kanssa saunaan maata, jonka vaari oli jo iltapäivällä lämmittänyt. Sillä tämän tuvan sanoi hän olevan niin kylmän, ett'en minä täällä tarkenisi, semminkään kuin vuoteita ei ollut. Esitys tuntui varsin hyvältä, sillä tunnustaa täytyy, että itsekkin aloin murehtia yön yli toimeen tulostani kylmän tähden. Poika pantiin vuoteeseensa maata; vaimo nosti sairaan lapsensa kätkyineen takan liedelle, saamaan siinä lämmintänsä, ja istui itse viereen valvomaan ja hoitamaan sairasta lastansa; mies väsynynnä vaivoistansa vääntyi, vaimonsa kehotuksesta, pehkuvuoteelle pitkäksensä, ja minä, otettuani päällysvaatteeni mukaani, lähdin saunaa kohden.

Ilma ei ollut yhtään asettunut: kova tuuli kävi ja lunta tuli niin sakeasti, että oli mahdoton erottaa minkäänlaista esinettä. Ennen kuin menin saunaan, täytyi käydä ensin vaalimassa ja hoitamassa hevostani, joka kumminkin oli nyt hyvässä suojassa, kun kerran olin saanut sen huoneeseen.

Saunan tykö tultuani huomasin, että sen ovi oli tuuleen päin; ovi oli hyvin hatara ja tuuli sitä rytyytti ja remputti. Koetin vetää sitä auki, vaan sepä ei auennutkaan millään keinoin; koetin ryskyttää kovasti, mutta turhaan, sisältä ei kuulunut mitään. Minulle jo alkoi aika käydä ikäväksi, ankaran kylmän tähden, ja sentähden rupesin kaksin käsin, voimieni takaa, repimään ovea auki. Nyt rupesi se viimmein heltimään, ja saunan sisältä kuului aika rytinä ja romina. Samassa kajahti sieltä myös jokseenkin äreä ääni: "no mikä siellä nyt on?" — "Avatkaa vieraalle ovi! Minut käskettiin saunaan maata", huusin minä ulkoa.

— "Älkää vielä, kun minä saan oven auki", kuului vanhuksen ääni saunasta. Sitten hän tulla köhmi lattialle ja rupesi nypläämään ja näpläämään, ähkäämään ja puhkaamaan, eikä koko oven avaamisesta tullut mitään.

— "Minä palellun tänne, avatkaa ovi!" huusin minä tuskissani ulkona.

— "Eihän tuota saa auki", vastasi ukko ja hän rupesi oikein hartiain voimilla repimään ja riuhtomaan, ja vihdoin viimmeinkin ovi aukesi. Minulle tuli jo niin vilu ulkona pitkällisen oven aukaisemisen aikana, että hampaat suussani kalisivat.

Kun pääsin saunaan, selkesikin pian syy pitkälliseen odotukseeni tuolla oven takana: ukko ei ollut huomannut sitä, että siellä joku ihminen ryskytti ovea, vaan oli luullut tuulen sitä rämyyttävän, niinkuin se tekikin sille myötäänsä, ilman ihmisen auttamatta. Kun ovi oli niin hatara ja muutenkin rempallaan, eikä siinä ollut luotettavia kiinnipitimiä, niin ukko oli sitonut sen kiinni saunan periseinää pitkin rakennetulla lavalla olevaan reen jalasten paininpuuhun joillakuilla vitsoilla ja rihmoilla, ja sen hän oli tehnyt niin sompeloisesti ja koneellisesti, ett'ei itsekkään saanut sitä auki muutoin kuin väkirynnäköllä. Sauna oli hyvin pieni: kun vaari muorinensa makasi mainitulla perässä olevalla lavalla, ja kun siinä oli vielä joitakuita astiain kimpilautoja kuivamassa ja vielä päälliseksi mainittu paininpuu jalaksinensa aivan seinän vieressä, niin lavalle ei ollut ajattelemistakaan päästä maata; penkkinä, sivuseinällä, oli vaan yksi pieni hirren kapula, johon ei ensinkään sopinut makaamaan ja lattia oli sekä siivoton että kylmä, jotka syyt tekivät sen kelpaamattomaksi makuusijaksi. Muuta neuvoa ei ollut, täytyi ruveta tuolla penkin tapaisella, lavaa vasten nojallaan, istua kykkimällä yötänsä viettämään. Jos kuinkakin olisin teetellyt, niin unta ei tullut; rupesin siis tekemään puhetta ukon kanssa.

— "Onko pitkästi tästä teiltä likimmäiseen naapuriin?" kysäisin ukolta.

— "Puolitoista peninkulmaa", vastasi hän.

— "Eipä sitten ole naapurista apua odottamista, jos joku äkkinäisempi turma sattuisi tulemaan", sanoin taas.

— "Ei; täällä pitää tulla toimeen omistansa", vastasi ukko tyytyväisesti.

— "Te olette kaiketi saaneet monta kovaa kokea elämässänne?" kysyin taasen.

— "Eikö mitä; aikaanpa tuota on tultu", sanoi siihen ukko.

— "Teiltä on kuollut paljon lapsia?"

— "Yhdeksän kappaletta."

— "Joko lapsianne kuoli ennen tänne tuloanne?"

— "Jo kaksi, kaikki seitsemän ovat täällä kuolleet."

— "Mutta jos otaksumme, että lapsenne ovat kuolleet sentähden, että heiltä on puuttuneet kaikkein tähdellisimmät elämän tarpeet", sanoin minä varovasti.

— "Eikö mitä", sanoi ukko. "Myllerön Matilla on ollut paljon huonompi toimeentulo kuin meillä, ja yhtäkaikki sen lapsikakarat elävät kaikki terveinä ja ovat punaposkisia ja palleroisia kuin hylkeet. — Semmoiset mielipiteet ovat aivan joutavia — kuka kuolemasta estää? Syy lastemme kuolemaan on vaan se, ett'eivät ne — eläneet", lausui ukko huolettomasti ja vähän närkästyksissään.

Kun huomasin ett'ei senlaatuiset puheet huvittaneet ukkoa, käänsin puhettani toiselle uralle ja kysyin: "kumpiko teistä on vanhempi, tekö vai muorinne?" (— muori oli aikoja nukkunut —).

— "Ämmähän tuo on pian kymmentä vuotta nuorempi minua."

— "Onko talon emäntä vanhin lapsistanne?"

— "Vanhin; ja onpa siinäkin ollut vastusta meidän osaksemme, saadessamme häntä ihmiseksi", sanoi ukko, ikäänkuin peläten, että taas uusisin sen ikävän lasten kuolemajutun.

— "Vävynne näyttää kelpo mieheltä?"

— "Onhan se; tavallinen työmies se on."

— "Minusta näyttää, että hän on parempi kuin tavallinen", väitin ukkoa vastaan.

— "Eikö mitä, kyllä muitakin on semmoisia", arveli ukko, ikäänkuin ilmottaakseen, että kaikkein täytyy tehdä voimiensa takaa työtä, jotka vaan uudistalossa tahtovat oman ja perheensä hengen elättää.

— "Minä pelkään, että heidänkin sairas lapsensa kuolee", sanoin taas.

— "Eipä siinä mitään pelkäämistä; joka ei voi elää, se kuolee", lausui ukko huolettomasti, ja alkoi samassa nukkua ja kuorsata.

Mielelläni olisin suonut unen tulevan itsellenikin, vaan sitä ei tullut. Ukon välinpitämätön luonnonlaatu kangasteli vaan alati mielessäni. Tuvassa olevat, hellä isä ja äiti, heidän sairas lapsensa ja siellä tanssivat lumihiutaleet olivat elävinä kuvina mielessäni. Minä olin saanut tutustua koko uudistalon perheen, heidän luonteittensa ja sisällisten olojensa kanssa. Ennen kuin mies oli työstä tullut, ajattelin itsekseni, että jos hän olisi joku kylän heittiö, joka kelvottomuutensa tähden oli joutunut tähän elämän kovaan kouluun; mutta miehen kotiintulo riisui minulta kerrassaan semmoiset ennakkoluulot. Silloin näin, että mies ei ollut mikään kurja olento, vaan hyvänkokoinen, jänterä ja solakka, säännöllisillä kasvojen juonteilla varustettu. Hänen poskissaan näkyi vielä jälkeä nuoruuden ruusuista, vaikka selvästi näki, että vaivoista valuva hiki oli kokenut niitä ahkerasti pois huuhtoa. Silloin näin, ett'ei hänen sydämmensäkkään ollut tyhjä ontelo, eikä tunnollisuutta vailla, vaimonsa miehenä ja lastensa ja perheensä isänä, koska hän — niinkuin ennen olen kertonut — suuteli hellästi sairaan lapsensa otsalta pois ne hikipisarat, jotka tauti oli siihen saattanut — sanalla sanoen: hänessä olisi ollut isäntää vaikka minkälaiseen hoviin. — Silloin tulin myös huomaamaan, ett'ei mikään ulkonainen pakko ollut häntä ohjannut tähän kovaan kotiin, elämän vaivoja kärsimään, vaan että siihen oli ollut väkevämpi sisällinen syy — rakkaus vaimoonsa, siinä oli syy, ja hän otti vastaan tuon sisällinen kutsumisensa, ja kantoi nurkumatta sitä kuormaa, jonka sen totteleminen myötänsä tuotti. Nuot kaikki pyörivät sekaisin ajatuksissani ja unta ei tullut. Otin tulitikulla valkean ja katsoin kelloani, se oli puolivälissä kaksi. Olisin katsonut tupaankin päin, näkyykö sieltä valkea, vaan sillä puolella ei saunassa ollut minkäänlaista akkunaa ja ovi oli jälleen sompuloitu kiinni, niin että minun oli mahdoton sitä saada auki ja jälleen kiinni. Kallistuin siis taas istuallani nojalleen lavaa vasten ja vihdoin viimmeinkin tapasi minun uni.

Minä uneksin ja olin olevinani tuolla tuvassa isän ja äidin ja heidän sairaan lapsensa luona. Myrsky oli kahta ankarampi, kuin se illalla oli ollut, ja kahta ankarammin tanssivat lumihiutaleet tuvassa. Lapsi oli kovin sairasna, ja isä sekä äiti istuivat murheellisen näköisinä kätkyen vieressä. Kauhea tuulispää paiskasi silloin oven seinään ja parvi isoja lumihattaroita töytäsi samassa sisään, jotka hurjassa tanssissa kiitivät ympäri huonetta; äiti pani kätensä ristiin ja siunasi, mutta isä laskeusi kätkyen viereen polvillensa, kurottui sen yli ja painoi suutelon sairaan lapsensa kuolonkalpeille kasvoille. Nyt tuli ovesta valkoinen, läpikuultava, liehuva haamu, jolla oli kauniit siivet hartioilla. Hän oli niin keveän näköinen, että hän ei näyttänyt käyvän maassa ollenkaan. Haamu tuli suoraan kätkyen tykö, laskeusi sen yli ja peitti sen kokonaan. Kun hän siitä nousi ylös, huomasin minä, että hän oli sairaan lapsen sovitellut kauniisti siipeinsä alle. Murheellinen äiti havaitsi sen: "Herra Jumala! Mihin te minun lapseni viette?" sanoi hän haamulle. — "Sinne, jossa ei enää lumihiutaleet tanssi, ja jossa ei isän tarvitse koskaan enään suutelolla kuivata hikeä hänen otsastansa", kuiskasi haamu hätäilevälle äidille; äiti hymyili surullisesti. Sen tehtyänsä lähti haamu lapsen ja tanssivien lumiparvien kanssa ulos, semmoista vauhtia, että ovi meni siitä liehkeestä kiinni heidän jälkeensä. Minä riensin ulos katsomaan, mihinkä he menisivät, ja huomasin että haamu lapsen kanssa kiiti ilmassa lumihattaroiden kanssa kilpaa, aina ylemmäksi ja ylemmäksi; minä seurasin heitä silmilläni niin kauas kuin näin, vaan viimmein he katosivat näköpiiristäni. Tuuli vinkui ja kiljui puiden latvoissa ja huoneitten seinissä, ja minä kuulin tuulen seassa veisattavan: "Kunnia, kiitos ja ylistys olkoon Herralle meidän Jumalallemme ijankaikkisesta ijankaikkiseen!"

Kun heräsin unestani, oli vaari noussut ylös ja kiskoi päreitä, pärevalkean valossa; muori oli myös jo ylhällä ja kutoi sukkaa. Mielelläni olisin nähnyt pitemmältäkin niin autuallista unta, vaan se ei käynyt enään laatuun, sillä olinhan nyt valveellani. Minulla pysyi uni mielessäni, ja rupesin aavistamaan, että lapsi on — kuollut.

— "Oletteko jo käyneet tuvassa?" kysyin ukolta.

— "Eikö mitä; mitä minä siellä olisin käynyt", vastasi ukko huolimattomasti.

— "Katsomassa vieläkö lapsi elää", sanoin hänelle.

— "Kyllä kaiketi se osaa kuolla ja elää ilman minun katsomattanikin", sanoi ukko kylmästi.

Tuo ukon vastaus tuntui taas hyvin yhtäkaikkiselta ja huvittomalta; sivalsin siis vaatteeni ja lähdin ulos. Ilma oli tyyntynyt ja lumentulo lakannut; päivä koitti. Kun olin hevostani käynyt katsomassa, astuin tupaan. Kätkyt oli samalla paikalla takan liedellä, johon se illalla nostettiin ja pärevalkea oli pihdissä palamassa, jonka alla oli iso koko korsia. Isä ja äiti istuivat kätkyen vieressä ja katsoa tuijottivat kätkyeeseen; he näyttivät olevan niinkuin kivettyneet. Selvään näkyi, että runsas kyyneltulva oli valunut alas kummankin kasvoja myöten, mutta kyynelten lähteet olivat nyt kuivuneet.

— "Onko lapsi kuollut?" kysyin heiltä hiljaa.

— "Pikku Heikki ei ole enään elävien joukossa", sanoi äiti surullisesti.

Vaimon näitä sanoessa, satuin luomaan silmäni miehen kasvoihin: suonenvedon tapaisia värähtelemisiä näin silloin hänen miehekkäissä kasvoissaan; suuri kyynelparvi nyt valahti minunkin silmistäni.

Kun matkani tarkotus oli mennä aina eteenpäin, panin hevoseni aisoihin ja lähdin umpiteitä pyrkimään. Koko sen ikävän taipaleen pyöri uudistalon kuva kokonaisuudessaan mielessäni, eikä se sieltä ole koskaan kadonnut.

Mainitulla pitkällä taipaleella tuli mieleeni seuraava ajatus: kun maita ja valtakuntia vallotetaan sodalla, niin se maksaa mahdottoman paljon ihmisverta ja henkiä. Mutta kuinka paljon ihmishenkiä lienee myös maksanut Suomen vallottaminen viljelykselle ja yhteiskunnallisille ihmis-asumuksille? Tätä taipaleella sielussani syntynyttä kysymystä ei voi mitkään tilastolliset tiedot vastata, sillä:

"Ken taistelut ne kaikki voi
Kertoilla kansan tään,
Kun sota laaksoissamme soi
Ja halla nälän tuskat toi?
Sen vert' ei mittaa yksikään,
Ei kärsimystäkään."

P. Päivärinta.