HAASTELEVAT KUUSET
Oli metsimies muudan. Se kahden koiransa kanssa meni metsälle kerran ja pyyteli riistaa kaiken päivää siellä. Sitä tehden oli hän loitonnut kauaksi salolle eikä ruvennut pimeässä osoittelemaan takaisin, vaan päätti yötä pitää metsässä ja aamulla päivän tullen kulkea kotiinsa. Niissä tuumin meni hän suuren kuusen juurelle, teki valkean lämmitelläkseen siihen ja asettihe vierelle lepäämään. Siinä oli nyt hyvä ollaksensa, ja hän oli jo nukkumaisillaan juuri, kun kuului äkkiä hänelle pakina. Kuuseen, jonka juurella valkea paloi, oli sattunut jäämään suuri käärme, ja se pyrki nyt alas siitä pyytäen mieheltä apua, kun ei itse valkealta hirvennyt laskeutua maahan. Mies vaikka oudostui sitä, kun käärme ihmisen tavalla pakisi, sanoi kuitenkin vastaten puhetta: "En minä voi sinua laskea sieltä, sinä söisit minut." — "En minä syö, veikkonen, sinua", rukoili käärme, "kun laskenet täältä, niin minä neuvon sinulle kaikki kielet: linnun, puiden ja kaikkien puheet." — "No, milläs saattaisin minä sinut laskea alas?" kysyi mies. "Hakkaa suuri puu, pane se tätä kuusta vasten, niin minä tulen sitä myöten", neuvoi käärme. Mies kun näki palkan hyväksi, suostuikin siihen, kaatoi puun kuusta vasten ja laski sitä myöten käärmeen alas. Päästyään maahan puhui käärme siitä miehelle palkoista kaikki kielet, mitä maailmassa taitaa olla, linnun, puiden ja kaikkien eläinten sekä kasvien kielet, mutta kielsi kellekään virkkamasta mitään; ei edes omalle naiselleenkaan saisi hän virkkaa asiasta sanaakaan, milloin virkkaisi, silloin paikalla kuolisi.
Mies kun sai kielet opituksi, ja käärme läksi matkaansa, hän kohta laittautui valkean viereen taas maatakseen yötä nyt siinä. Vaan eipäs aikaakaan, kun kuului uudelleen pakina. Koirat olivat isäntänsä jalkoihin asettuneet vahdintaan, ja toinen alkaa siitä pakista toiselle, sanoo: "Jää sinä nyt perheenmiehen kanssa tähän, vahdit isäntää hyvästi, muutoin hukat yöllä tulevat, syövät hänet; minun täytyy kotiin mennä, sinne tulee varkaita, ellei haukuntaa talolta kuulu." — "No, mene sinä, toverini, mene", vastasi toinen, "vartioi kotia vain, kyllä minä täällä isännän katson." Mies, joka kaikki kielet oli oppinut, ymmärsi koirienkin pakinan hyvästi, arveli: "Onpa teillä mieltä enemmän kuin luulisikaan", ja laski toisen koiransa kotia katsomaan niinkuin sillä oli aikomuskin, vaan itse asettui levolle taaskin nukkuaksensa viimeinkin, kun oli väsyksissään hyvin. Kohta alkoivatkin siitä silmät umpeen käydä niinkuin nukkuessa ainakin, ja mies toivoi jo unen tulevan, joka kyllä olisi tullutkin, eihän siinä mikä estänyt, vaan miehen olivat käärmeen koulussa korvat niin aroiksi käyneet, että niihin joka ääni kävi. Sieltä alkoi nyt outo humina kuulua korvesta, ja hän erotti selvälleen, miten toinen kuusi tuulen suhinassa sanoi sille kuuselle, jonka juuressa hän oli: "Oi kuoma, tule luokseni tänne, minä kuolen kohta, tule minun maahanpanijaisiini!" — "Ka, en jouda minä, veikkoseni, suo anteeksi", vastasi toinen, "minulla on yöniekka juurellani." — "Tulehan kuitenkin, tule", huusi kuusi sieltä kolmeen kertaan, vaan toinen ei lähtenyt hänen luoksensa kumminkaan. Siitä jo kolmannen huutonsa jälkeen kaatui viimein rytisten se kuusi, jotta kaikki metsä ryskähteli, eikä sen kovemmin kuulunut mitään; vaan toinen kuusi, jonka juureen mies yövalkeansa oli tehnyt, sanoi toverinsa kaatuessa: "Siihen menit, vanha veikko; hyvän päällä olit ikäsi, ja hyvän päälle kaaduitkin!" Mies vielä selvästi kuuli tämänkin, vaan kun siitä nyt kaikki metsässä hiljaa oli, niin uni sai vallan viimeinkin, ja hän nukkui valkean viereen siihen.
No, eihän se metsimies pitkältä kuitenkaan anna aikaa maataksensa; päivän tullen nousi mies jo makuukseltaan ja muisti siitä ne yöllä kuulemansa, mitä kuuset olivat pakisseet. "Untakohan minä näin, vai mitenkähän se oli?" arveli hän itseksensä, "annas, lähden katsomaan, mitkä hyvät ne sen kuusen luona ovat!" Niissä mielin sai hän sinne päin kulkemaan, josta yöllä oli rytinän kuullut, ja käydä asteli korpea kauan, kunneka löysi sen kaatuneen kuusen sieltä. Tässähän kävikin nyt yöllinen pakina toteen kaikki: kuusen juuressa oli suuri raha-aarre ja latvan alla musta, kiiltävä repo. Mies otti ne, vei kotiinsa siitä, ja tuli sillä keinoin pohataksi nyt. "No, saisi tuo vaimokin nyt olla, kun on elosta kyllin", miettii siitä hän mielessänsä ja ottaa itselleen naisen siivon ja sorean, jott'ei maalla mointa. Sen kera elää kotonaan siinä hyvästi, eikä tullut puutetta mistään, kaikkea oli heillä runsaasti; vaan alkoipa miehestä aika kuitenkin pitkäksi käydä, hän kun eli pohatan tapaan joutilaana, eikä tekemistä ollut mitään. Siitä kerrankin muudanna aamuna joutessansa istuutui tupansa ikkunaan, josta katseli pihalle, miten ilma oli kaunis ja ihana. Sieltä näkyivät hänelle avarat peltonsa, ja ikkunan alla oli kaunis liinamaa lähinnä, jossa lentelee pieniä lintuja yhä. Muiden keralla lentää nyt varpunenkin poikajoukkoineen liinaa syömään siihen, ja pojat kun olivat äkkinäisiä vielä, niin laskeutuivat maahan. Emä silloin opettaa heitä, sanoo pojillensa: "Elkää, poikaseni, maasta syökö, syökää latvasta; mitä maassa on, se on meidän, vaan latvat viedään pois."
Kuunnellessaan sitä muhahti mies nauramaan, ja nainen, joka piiraita paisteli kiukaan edessä, näki sen, virkkoi miehellensä: "Mitä naurat, ukon-viettelys, näitkö minussa ihmeen?" — "Nauranmahan mitä naurankin, en minä voi sitä sanoa, eikä se sinuun koskekaan", vastasi mies. No, tiedäthän sen akkojen luonnon, helpollako niistä pääsee, vai ensi sanaako ne kuulevat konsana. Nainen enemmän vain rupesi kiusaamaan miestänsä ja tuli siitä jo kaulaan kiepsahti hänelle ja rukoili: "Sano nyt, mitä sinä nauroit." — Mies ei viikommin voinut häntä nyt vastustella, vaan sanoi viimeinkin: "Tuohan puhtaat vaatteet ensinnä, niin sanon." No, nainen toikin vaatteet siitä miehellensä, joka muutti ne samassa ja saatuaan muuttaneeksi rupesi penkille pitkällensä, kuin ruumis ikänä laudalle pannaan suoraksi. Oli talossa sitten viisikymmentä kanaa ja yksi kukko, niin sanoo mies penkiltä siitä naiselleen: "Laske nuo kanat väljälle, jotta saisin heidät kerran vielä tämän ilman alla nähdä ennenkuin lähden." Hän näet laittautui sanomaan, mitä oli nauranut, ja tiesi kuolevansa siitä, vaan nainen luuli miehensä suotta aikojaan vain kuvittelevan, se kun oli ilosteleva luonnostaan hyvin. Teki siis kuten miehensä oli käskenyt ja laski kanat väljälle; vaan kukkopa kun pääsee joukkoineen lattialle, se siinä kanojen kesken pöyhistelee, panee ylpeästi: "Kok-koko-ko, koo-ko-kok: katso, minulla on viisikymmentä akkaa, ja minä kaikki ne hallitsen; perheenmiehellä vain on yksi, eikä sillekään jaksa hän oikeutta pitää, sen tähden käypi, hupsu, kuolemaan." Mies kun taisi kaikki kielet, hän ymmärsi kukonkin kokotuksen heti ja näki jo tuumansa turhaksi. "Onhan vastakin aikaa kuollakseni!" arveli hän mielessänsä, kavahti äkkiä penkiltä seisaalle ja kiljahti naisellensa: "Mitä, akka, siinä vielä jouten seisot? Jo ovat piiraasi paistettuina; joudu töillesi sukkelaan, taikka minä tukkaasi tulen!" Samassa olikin jo tavoittamassa naistaan tukasta, vaan tämä pääsi kiiruusti pihalle, josta juoksi navettaan; ja siten jäi sanakin mieheltä sanomatta ja hän itse eloon vielä. Akka ei sen kovemmin tyhjiä kysellyt, vaan totteli miestänsä kauniisti, ja siinä elivät he kaiken aikansa hyvinä sitten, eikä tullut toraa konsana. — Sen pituinen se.