VELJESTEN NAIMISET
HIIRI MORSIAMENA
Oli ennen kuningas ja sillä kolme poikaa. Isä kahta vanhinta pitää hyvänä, vaan nuorinta häventelee yhä, sanoo häntä turilaaksi, turjakkeeksi tahi muuksi, miten milloinkin sattuu, ja panee hänet viimeinkin sotamieheksi. Siitä kun ollaan, eletään kotvanen, ja pojat täyteen ikään saavat, niin kuningas rupeaa naittamaan heitä. Kutsuu luoksensa kaikki kolme ja sanoo pojille: "Nyt te menkää kosiin tästä, huomenna kello kun yhdeksän lyö, pitää olla morsiamet kaikilla." Pojat valmistakse nyt käskyä kuullen kosimaan, ja kaksi vanhinta veljestä lähtee matkaansa hyvillä kaluilla semmoisilla, isä kun heille hevoset, vaunut ja kaikki on antanut hyvät; vaan nuorimmalla veljellä ei mitään. Menipä vanhin veli siten, kihlasi ministerin tyttären morsiameksi itsellensä; keskimmäinen kihlasi senaattorin tyttären, hyvän otti mielestänsä morsiamen hänkin; mutta nuorimman oli veljen mieli alempana kappaleen. "Minulle kun ei isäni antanut niin mitään", arveli hän itseksensä, "minnepä minä voin naimaan lähteä, eihän minusta huoli kukaan." Meneehän kuitenkin kotoa, kun ei auttanut siihenkään jääminen, ja kulkee metsään päin viimeinkin, jossa saapi astua huppuroimaan, minkä minne, kunka kunne, tietämättä suunnasta mitään. Astuu, astuu yhä, minkä verran lienee jo astunutkin, niin tuleepa tuo mökki semmoinen vastaan. Siihen menee hän mökkiin levätäkseen vähäsen. Tupaan kun tuli, siellä ei niin ketään ollut muuta kuin hiiri vain yksi, joka pöydällä istuu. Mies ei tuota liioin oudostunut: "Onhan", arveli, "mökkilöitä metsässä monestikin; missä lienevät asukkaat poikessa töillään." Siitä astui jo arvelematta tuvan karsinaan, mutta tuskin saikaan vielä sinne istuneeksi, kun laatii jo hiiri pakinan, sanoo: "Minnepä miehellä matka?" Tämän jo näkee poika ihmeeksi, sanoo vastaan hiirelle: "Sinä kun et matkalleni kuitenkaan voi estettä etkä apua antaa, mitäpä sinä sitä tarvitset tietää?" — "Sanohan kuitenkin, minne on matkasi", pakisi hiiri, "ehkä minä voisin auttaa kumminkin, ainakin rahvas sen verran toistaan auttelee." No, mies kun älysi hiiren toimessaan ja siivosti puhuvan, ilmoitti jo asiansa kuin ilmoittikin, sanoi suorastaan heti: "Naimaan läksin, mitenhän sitten kauppani käyneekin!" — "Ka, ota sinä minua morsiameksi", pakisi vastaan hiiri ja lähenteli pöydän päätä, kussa vieras oli istumassa. Tämäpä oli nyt toisesta niin somaa tämmöinen pakina, ettei voinut hän nauramatta olla ajatellessaan sitä, vaan kun siitä muisti kotinsa ja mitä isänsä oli sanonut, heitti jo nauramisensa, arveli: "No, kun minua turilaaksi sanotaan, minä vien heille turilaan morsiamenkin, jopa vienkin!" Näin tuumaillen ottikin hiiren morsiameksensa, kihlasi samalla.
Oli poika yötä sitten morsiamensa mökissä, niin tulee jo aamulla hiiri nostattamaan häntä ja käskee ajoissa joutumaan kotiinsa niinkuin määrä oli, etteivät toiset veljet jättäisi. Poika läksikin siitä, jätti hiirelle hyvästit ja joutui linnaan takaisin ennenkuin kerkesivät veljet vielä tullakaan. Siinä vuotteli kuitenkin heitä, kunne palasivat matkoiltansa toisetkin, josta kuljettiin sitten yhden ajoin kaikki kuninkaan luokse. Siellä on heillä istuimet, arvonsa mukaan kullakin, vanhin veli istuu ylimmäksi, keskimmäinen siitä lähtien vierimmäksi ja nuorin, turilaaksi sanottava, kaikkien alimmaksi. He kun saivat niin istuneeksi, kysyi kuningas: "Onko teillä morsiamet tietyssä?" — "On", virkkoivat kaikki. "No, hyvähän tuo!" sanoo siitä kuningas, kysyy vanhimmalta pojaltansa: "Kenenpä sinä kihlasit?" — "Ministerin tyttären", vastasi tämä. "No, kenenpäs sinä, poikaseni?" kysyi kuningas toiselta. "Senaattorin tyttären", vastasi toinen. "Hyvä", sanoi siitä kuningas, "hyvä sekin, poikaseni!" — "Vaan entä sinä", kysyi hän nuorimmalta pojaltansa, "tokko sinä, turilas, sait morsianta kihlanneeksi?" — "Sain", virkkoi poika. "Vai sait; no, mistäpä sinä kihlasit?" kysyi taatto. "Metsästä minä kihlasin." — "Kenetpä sieltä?" sanoi kuningas. "Mitä metsässä on, sitähän metsä antaa", vastasi poika kierrätellen taattonsa puhetta, kun ei juljennut näet ilmoittaa isälleen, minkälaisen morsiamen oli saanut. "Voi sinua!" sanoi kuningas kuultuaan tämän, "turilaalla on turilaan pakinat; mene matkaasi, mokoma, eläkä huoli näyttäytyä ennenkuin tulee minulta käsky."
Poika totteli isäänsä, meni sotajoukkoon sinne, missä oli paikkansa, ja palveli siellä niinkuin sitäkin ennen. Kuluihan aikaa taaskin, elettiin, oltiin kotvanen, niin jo tullaan häntä kuninkaan luokse käymään. Hän lähtee tuosta kohta, ja kun linnaan pääsee, siellä jo veljet ovat isänsä luona määräpaikoillaan istumassa. Kuningas on toimessaan hyvin ja alkaa siitä, yrittelekse puhumaan viimeinkin, sanoo: "Teidän pitää nyt, poikaseni, mennä tästä morsiamianne katsomaan, ja huomenna, kello kun yhdeksän lyö, minulle putelli olutta tuoda, kunkin oman morsiamensa tekemää, josta nähdä saan, kenen on morsian taitavin talon töitä tekemään." Pojat kuultuaan tämän lähtevät isänsä luota, ja toiset kaksi menevät morsiamiensa kotiloihin, vaan se nuorin, turilaspoika, kulkee hiiren luokse metsään, jossa kertoo isänsä puheen, mimmoinen siltä nyt käsky oli. "No, se on vähä asia", sanoo hiiri, "kyllä olut aamuun valmiiksi saadaan; ruvetkaahan, sulhoni, maata." Mies, jolle se neuvo sopeutui hyvästi, menikin siitä jo levolle, vaan hiiri kun näki sulhonsa nukkuneeksi, se sillan päähän heti ja huusi siinä: "Palvelijani kuuliaiset, tulkaa tänne puheelleni!" No, siitähän kun tulee nyt hiirtä, kaikki kävi pihamaa täyteen heitä. Koolla ollen kysyivät sitten: "Palvelukseenko te, emäntäisemme, meitä kutsuitte vaiko palveluksesta pois?" — "Palvelukseen", vastasi emäntähiiri, "menkää nyt, palvelijani, käykää kaupungista mallatjauhoa ja humalaa minulle, pitäisi huomisaamuun olut saada valmiiksi." No, tuossakos nyt liike tuli äkkiä; hiiret saivat juosta vilistämään, jotta vinkuivat saparot mennessä, eikähän siinä kaukaa viipynyt, kun palasivat jo asialtaan takaisin; ken toi mallatta, ken humalaa, ken mitä, ison läjän kantoivat emännälleen siihen.
Tuosta kun aamu tuli, herätti hiiri kuninkaan poikaa, sanoi: "Nouskaa jo makaamasta, joutukaa kotiinne, muuten veljenne jättävät siellä." Syötettyään, juotettuaan sulhastansa antoi hiiri hänelle lähtiessä sitten putellin yöllä tekemäänsä olutta käteen, viedä nyt kuninkaan maistaa niinkuin määrä oli. Poika saatuansa putellin läksi sen kera morsiamensa mökistä ja joutuikin isänsä linnaan ennen toisia veljiänsä. Vuottaa tuosta aikansa taas, kunne tulivat toisetkin putelleinensa, niin käyvät yhtenä sitten kuninkaan luokse niinkuin viimeinkin. Heidän koolla ollen kysyy taatto: "No, saitteko, poikaseni, morsiamiltanne olutta?" — "Saimme", vastasivat pojat, ja kaksi vanhempaa veljestä kallisti putellistaan kumpikin taatollensa ryypyn, että maistaisi muka, mimmoista olutta heidän morsiamensa taisivat tehdä. Vaan mitäs siitä; se ei ollut kuin varistettua vettä ilman vain eikä sinne päinkään kuin isä olisi toivonut. No, taatolle kun ei käynyt se semmoinen juoma, hän kääntyi jo nuorimpaan poikaansa päin siitä, kysyi: "Saitkos sinä, turilas, olutta?" — "Sain", virkkoi tämä siepaten putellin povestansa, ja kun kaasi oluttaan pulloon siitä, se ei koko pysynytkään siinä, niin oli hyvää, vaahtoavaa semmoista. Kuningas kun saa nyt pullon suuhunsa, tämähän jo on toisenlaista perätse; hän ei mointa ole mielestään vielä konsana juonut, niin on hänestä se juoma hyvää ja makeata. Poika puisti nyt isälleen pullon taas täyteen, ja kuningas ottaa tuosta toisen ryypyn, ottaa vielä kolmannenkin ja koko putellin juo tyhjäksi kohdastansa. Lopuksi kiittää vielä poikaansa, tiedustelee hänen morsiantansa, ken se niin hyvän oluen tekijä oli; vaan poika kierrätteli puhetta ja vastasi entiseen tapaansa: "Mitä metsässä on, sitä metsä antaa, taattoseni!"
Päästyään isänsä luota meni poika sotaväkeen jällensä, söi, joi ja rupesi maata; vaan ei aikaakaan, kun tuli viesti taas linnasta hänen tulla isänsä pakeelle kotiinsa. No, eihän muuta; pojan täytyi nousta kesken makuuksensa ja joutua isänsä luokse kuten käsky oli. Linnaan kun tuli, siellä olivat jo veljet määräistuimillaan istumassa, ja kuningas viittasi kädellänsä tulijalle, jotta istuutua hänenkin, ja puhui siitä pojillensa: "Teidän pitää nyt, poikaseni, huomisaamuun, ennenkuin kello yhdeksän lyö, morsiamiltanne semmoiset kämmentä leveät vitjat saada, jotka kolme kertaa aivan ummelleen käyvät minun linnastani ympäri." Kuultuansa tämän lähtevät pojat linnasta heti koettaakseen asiata toimeen saada puolestaan kukin, ja vanhemmat kaksi kulkivat morsiamiensa kotiloihin, sinne ministerin ja senaattorin kartanoihin, mutta nuorin veli kulki suruissaan metsään, jossa hiirellä oli asunto. Tämä kysyy sulholtaan heti: "Mitä te nyt, sulhaseni, asioitsette?" Poika selvitti asian kertoen isänsä käskyn kohdallensa, että semmoiset ja semmoiset vitjat nyt olisivat kuninkaalle hänen hankittavat, vaan eihän niitä kuka semmoisia mistä voi saada. "Elkäähän olko millännekään!" vastasi hiiri, "ei se mikään kumma asia ole, aamu on iltaa viisaampi, ruvetkaahan maata!" Poika, josta hiiren neuvo oli hyvä, rupesikin maata tuosta kuin ennenkin, ja hiiri taas entiseen tapaansa sillan päästä huusi kaikki palvelijansa koolle, sanoi: "Menkää nyt, mitatkaa kuninkaan linnan ympärys, ja toiset käykää kultaa kaupungilta!" Tuskin saikaan hiiri sen haastaneeksi, niin juoksivat jo hiiret asiallensa, eikähän siinä ollut kuin yks-kaks, niin palasivat jo mökkiin takaisin tuoden ison joukon kultaa tuvan lattialle, josta ruvetaan nyt vitjoja laatimaan niitä. Siinä heitä oli seppiä, mestareita monenkinvirkaisia, siinä paljat, palkeet kaikki, jotta kyllä syntyi taonta. Päivän valjetessa saivatkin sillä tavoin vitjat valmiiksi, ja hiiri kohta herättää sulhonsa käskien hänen kiireesti kulkemaan kotiinsa niinkuin tiesi taatolta käskyn olevan.
Poika suorihe siitä lähtemään ja rupeaa vitjoja nostamaan lattialta, vaan eipä saakaan niitä kannetuksi, kovin ovat pitkät ja jykeät. Hiiri silloin sanoo hänelle: "No, jääkööthän vitjat tänne vielä, menkää itseksenne vain, ja kun kaupunkiin tulette, siinä on portin luona vanhanlainen mies, jolla on putelli ja pullo kädessä; hän kun tarjoaa teille ryypyn, ryypätkää se ja ryypätkää toinenkin pullo vielä, niin hän siitä antaa teille nämä samat vitjat kantaaksenne." Poika teki neuvon mukaan, läksi tyhjänä astumaan kotiinsa jättäen hiirelle hyvästit, ja kun kaupungin eteen pääsi, siinä seisoi portilla mies niinkuin oli sanottu, putelli ja pullo kädessä. Se tarjosi pojalle siinä ryypyt ja antoi vitjat hänelle kantaa, niin ne eivät enää raskailta tuntuneet, vaan olivat kuin tyhjä ikään kädessä. No, sitähän ihastui poika, läksi hyvillä mielin vitjojansa kantamaan ja tuli hyvissä ajoin isänsä linnaan. Toiset veljet eivät olleetkaan vielä kotona, vaan vähän ajan päästä tulivat jo hekin, josta kävivät isänsä luokse yhdessä kaikki. Siellä vanhin veli antaa ensiksi vitjansa katseeksi, ja kuningas käskee koettamaan niitä linnan ympärille, vaan ne eivät kuin puoleksi täyttivät sen, mikä oli määrää. No, hyvähän oli yhtäkaikki sekin, kuningas ei siitä pahastunut, kun olivat vitjat muutoin hyvät, josko eivät määrää täyttäneetkään. Ruvetaanpa jo keskimmäisen veljen vitjoja koettamaan siitä, ulottuisivatko nuo miten, vaan ne eivät kuin kolmanneksi osaksi täyttäneet vain määrän. Viimeksi otetaan sitten nuorimmankin veljen vitjat katseeksi ja levitellään linnan ympärille, niin nepä aivan ummellensa kävivät määrään niinkuin alkuudesta vaatimus olikin. Ihastuen sitä kysyy kuningas taaskin nuorimman poikansa morsianta, ken se niin rikas ja taitava neiti oli, vaan poika kierrätteli asiata yhä sanoen: "Metsästä on morsiameni; mitä metsällä on, sitähän metsä antaa, taattoseni." — "No, turilaalla on turilaan pakinat!" vastasi kuningas, "mene matkaasi, muutama, kunneka minä taas luokseni haetan."
Mitäs siitä; vanhemmat veljet kulkivat isänsä kera linnaan mennen majahuoneeseensa kumpikin, vaan kolmas, nuorin veli, läksi linnalta joutuisasti ja kulki sotaväkeen sinne, kussa oli palveluspaikkansa hänellä. Lepäsihän muutaman päivän siellä olla oletellen joutilaana, niin jo uudelleen tuli kuninkaalta hänelle viesti tulla muka kiireesti isänsä luokse linnaan; kuului sanomista olevan vähäsen. No, eihän siihen mitä; poika kuulee käskyä ja tulee paikalla linnaan, jossa ovat jo toiset veljensä koolla. Kuningas siitä käskee istuutumaan hänetkin ja alkaa haastaa pojillensa sanoen: "Teidän pitää nyt kunkin käydä morsiamensa minulle näkeeksi; kello kun yhdeksän lyö huomisaamuna, silloin pitää ollaksenne täällä." Sehän oli toisille veljille iloksi vain semmoinen tuuma, heillä kun oli morsiamet tietyssä hyvät, jonka tähden läksivätkin käymään heitä kotiinsa heti; vaan eipäs niinkään ollut nuorimman veljen mieli tuosta hyvä, että täytyi hänenkin ilmoittaa nyt morsiamensa, josta ei paljon olisi ollut toisille näytettävää, kun se semmoinen oli. Eihän kuitenkaan auttanut muukaan, vaan meni poikarukka hiirensä luokse metsään niinkuin ennenkin aina. Tupaan kun pääsi, tervehti hiiri häntä iloissaan heti sanoen: "Terve tultuanne; mitäpä nyt, sulhaseni, läksitte käymään? Puhukaa minulle asia!" — "Sinua läksin taattoni näkeeksi käymään", vastasi poika. "No, kun läksitte, minä olen valmis", virkkoi hiiri, "olkaahan yötä täällä, niin huomenna lähdemme." Poika ei virkkanut sen enempätä siihen, vaan menihän levolle nukkuakseen pois koko naimisen tuumista, kun alkoi jo katua kauppaansa, eikä herännytkään makaamasta ennenkuin hiiri aamulla nostatti. "Nouskaa pois", sanoi, "jo on aika lähteäksemme; minä vain käyn täällä loukossa maan alla ensinnä, niin sitten olemme valmiit." Sen kun sai virkkaneeksi, hiiri pujahti lattiassa olevasta loukosta maan alle ja viipyi siellä kotvasen.
Kuninkaan poika sillä aikaa puki päällensä tuvassa, vuotti morsiantaan yhä, vaan ei näy tulevaksi. Siitä arvelee hän viimeinkin: "Jokohan tuo nyt sille tiellensä morsiameni katosi? No, ei taitaisi suurta vahinkoa olla, joshan sinne jäisikin, häpeä tuota olisi taattoni luokse viedä tuommoista; kun ei tulle, sitä parempi!" Näitä miettiessään ei keksinytkään poika ennenkuin seisoi tyttö hänen vieressään siinä, tuo kaunis ja ihana semmoinen, ettei kuhun panna. Se kysyy tuossa nyt häneltä: "Mitäpä, vieras, tässä seisotte minun tuvassani?" — "Morsiantani vuottelen", vastasi poika. "No, minähän olenkin morsiamenne", virkkoi siitä se tytöksi hiirestä muuttunut ja tarjoaa kättänsä pojalle, vaan tämä on ujoissaan hyvin eikä tohdi hyppysilläänkään koskea niin kaunista neitoa, sanoo häpeissään vain: "Ette te, kaunis impi, minun ole, ilman te piloillanne sen sanotte; minun morsiameni on hiiri." — "No, hiirihän minäkin olen", vastasi neito muuttautuen hiireksi samalla ja meni sillan loukosta maan alle. Kotvasen oltuaan siellä tuli kuitenkin tupaan tyttönä takaisin, kauniimpana vielä kuin ennen, ja tervehti poikaa sulhasekseen taas, vaan tämä yhä vierasteli häntä eikä hievahtanut paikaltansa, niin oli kummaa kaikki se hänestä. Neito silloin muuttui hiireksi jällensä ja meni loukkoonsa takaisin sanoen mennessään pojalle: "Minä kun kolmannesti vain tullen tyttönä vielä, ettekö sitten huoline, niin en koko lähde kerallanne, hiireksi jäänkin."
Sillä pakinalla katosi hiiri maan sisään taaskin, ja poika jäi yksikseen siihen. No, kului aikaa siitä ikäväksi asti aina, ja hän vuotteli, vuotteli tytärtä takaisin tulevaksi, vaan ei näy häntä, ei kuulu. Siitäpä painuu jo poika pahoille mielin, alkaa mietiskellä mielessänsä: "Minä pöykiö, kun en noin kaunista neitoa ajoissa ottanut! Tulisipahan kerta näkyviin vielä, en häntä enää luotani laskisi, en hyvällä, en pahalla." Hänen näitä arvellessaan tulikin hiiri taas tyttönä tupaan, vaan oli monta mointa kauniimpi vielä kuin ensi kerroilla; ja itse asuntokin, se entinen vanha metsämökki, jossa he olivat, siinä muuttui kuninkaalliseksi linnaksi samalla, ja metsä kaikki, mikä ympärillä oli, kaupungiksi kävi semmoiseksi, ettei Pietari parempi. Mies ei kuitenkaan tuota joutanut katsomaan, vaan tavoitti jo sillä erää neitosen ja sepäili, suuteli häntä kuin morsiantaan ainakin, josta alkaa sitten puhutella häntä, sanoo: "Lähde nyt, neitikulta, kerallani kotiini." Tyttö vastailee: "No, te kuninkaan poika ja minä myös kuninkaan tytär niinkuin näette, minä en jalan lähde, itse panen hevoset." Siitä kävikin sillan päähän ja käski palvelijoiden, joita oli piha täynnä joutilaita kuin linnassa ainakin, panna taattonsa kirkkohevoset valjaisiin lähteäksensä niillä. Ne kuninkaalliset passarit suorittivat siitä hevoset ja vaunut emännälleen semmoiset, ettei ollut kuninkaan poika mokomia nähnyt eikä kuullut. Kaikki oli matkaa varten valmiina jo, ei muuta kuin lähteä vain; mutta morsian kun vaunuihin noustessa silmäili sulhoansa, jonka rinnalle oli hänen istuttava, hän seisahtui samassa sanoen: "En minä teidän kanssanne lähde, kun olette sotamiehen asussa, se ei sovi minulle eikä teille; kyllä minä vaatteetkin hankin sopivammat." Siihen tuotti sitten palvelijoillaan taattonsa parhaat kirkkovaatteet, kengät, lakit ja kaikki, ettei kuninkaan pojan taatolla semmoisia, ja sulhanen pukeutui niihin. Kun sai vaatteet ne päällensä, nousi morsiamensa vierelle vaunuihin sitten, ja lähdettiin ajamaan, jossa samassa alkoivat kellot käydä, pyssyt paukkua ja soitot soida; se semmoinen ilo nousi siitä kuin kuninkaallisten kulkiessa konsana.
Matka kului joutuisasti ja hyvästi, tiekin oli kaunis, leveä semmoinen, vaikk'ei pojan tullessa ollut kuin pikkarainen metsäura vain siinä, jossa nyt vaunuilla kuljettiin. Senpä vuoksi ei kaukaa matkalla viivyttykään ennenkuin päästiin jo sulhasen kotiin. Siellä häntä ei oltu tunteakaan, niissä kun oli kauniissa sulhasvaatteissansa, vaan kun tunnettiin viimeinkin, pani kuningas hänet parempaan kunniaan vielä kuin toiset poikansa, itseänsä palvelemaan ja ympärillään siinä olemaan niinkuin ennen toiset poikansa, ja morsianta myös kohteli niin leppeästi ja kunnialla kuin pohatan tytärtä ainakin.
Ruvetaan siitä nyt kuninkaan pojille häitä pitää remastamaan yhden ajoin kaikille. Rahvasta kootaan herraa, talonpoikaa linnan täysi, ja syömisiä, juomisia laaditaan kaikenlaatuisia kyllin, mitä mikin vieraista halusi. Kauniita ja siivoja olivat toisienkin veljien morsiamet, ne ministerin ja senaattorin tyttäret, ei moitetta mitään; vaan eivät nuorimman veljen morsiamelle vertaa vetäneet hetikään, se oli heitä monta mointa ihanampi ja suloisempi vielä. Vihille mentäessä ajoi kuningas sen nuorimman poikansa vaunuissa, ja toiset ajoivat morsiamineen eriksensä. Tultiin tuosta kirkkoon ja saatiin vain vihityksi, niin lähdettiin taas kuninkaan kotiin takaisin. Matkalla kysyy sitten kuningas pojaltansa, joka morsiamensa kera oli yksissä vaunuissa istumassa: "No, mistä, poikaseni, sait sinä tämän morsiamen tämmöisen löytäneeksi?" — "Ka, johan sen, taattoseni, teille olen sanonut", vastasi poika, "mitä metsällä on, sitä metsä antaakin: metsästä se on minun morsiameni — hiirestä." — "No, sinulla on ne omat pakinasi!" sanoi siihen kuningas, vaan ei kuitenkaan turilaaksi nimittänyt enää poikaansa eikä sen enemmin kiusannutkaan häntä koko asiasta, mutta alkoi miniältä itseltään kysellä, mistä ja mitä sukua hän oli. Se haastaakin asian nyt kohdastaan kaikki, sanoo: "Minun isäni oli ennen iso, kuuluisa kuningas, joka rupesi naittamaan minua miehelle, kuka ei minusta ollut mieleinen, ja minä kun en mennyt sille, se oli noita semmoinen, joka meidät kaikki ja koko valtakuntamme rikkoi hiiriksi. Sitä oli rikonta-aikaa neljäkymmentä vuotta, vaan minä kun tiesin, että tulee tämä teidän poikanne kerran minua naimaan, sen tähden en ollut pahoillani kuitenkaan, ja hän kun tulikin viimein ja kihlasi minut, niin kaikki pääsimme taas ihmisiksi elämään. Tässä olen nyt kuin olenkin, ja metsässä siellä on linnani alamaisteni huostassa."
No, sitähän ihastuu nyt kuningas miniänsä puhetta, ettei tiedä kuhun saada iloissansa, ja kirkosta tultua syötiin siellä, juotiin kuninkaan linnassa, jossa piiruja kesti viisi päivää pääksytysten ennenkuin rahvas linnasta hälveni viimeinkin. Se poika, jota turilaaksi ennen sanottiin, pääsi kuninkaaksi sinne morsiamensa valtakuntaan, jossa eli kaiken aikansa hyvänä. — Sen pituus se.
NIMIKKOPUUT
Ennen oli talon mies, jolla oli kolme poikaa. Niillä veljeksillä oli nimikkopuu kasvamassa kullakin, ja kun täysiaikaiseksi tultua alkoi poikien mieli tehdä naimaan, käski isä jokaisen kaataa onnipuunsa maahan, niin siitä muka nähtäisiin, minne minkin oli mentävä; kunne kunkin puu kaatuisi, sieltä sen piti lähteä naimaan. No, joka mies kumosikin siitä yht'aikaa puunsa; ja hakatessa kaatui vanhimman veljen puu rikkaaseen taloon päin ja keskimmäisen myös taloa kohti, vaan nuorimman veljen kaatui synkkää metsää kohti. Ei muuta, lähtivät pojat kulkemaan nyt, kunne päin kunkin puu oli kaatunut, ja vanhimmat kulkivat tiettyihin taloihinsa, vaan nuorin meni metsään katsoaksensa, mitä sieltä saisi. Hyvän aikaa kuljettuansa löysi hän korvesta sieltä pienoisen tuvan ja kävi siihen suotuaan hakemaan, vaan tuvassa ei ollut ketään, siitä olivat asujamet kuolleet kaikki, yksi ainoa hiiri oli vain pöydällä istumassa. Poika kun ei nähnyt ihmisiä tuvassa, kävi siitä pahoille mielin hyvin ja mieli jo lähteä tiehensä, vaan hiiri pöydältä haastaa hänelle, sanoo: "Minkästähden, hyvä vieras, suruissanne olette?" — "Sentähden", vastasi poika, "kun naimaan läksin tänne enkä nyt morsianta löydäkään, jota isäni pani hakemaan." — "Nai sinä minut!" virkkoi hiiri. "Ka, ethän sinä ole ihminenkään, miten minä sinut nain?" sanoi poika. "Nai sentähden", kehoitti vain hiiri, "et kadu kauppaasi." — "No, yhtä paljonhan taitaisi olla", vastasi poika eikä sen enempää virkkanut mitään, vaan läksi suruissaan hiiren tuvasta ja kulki kotiinsa. Täällä jo toiset veljet olivat kotona ja kysyivät kohta kotiintulijalta: "Minkäs metsästä löysit?" — "Kyllä hyvän löysin", vastasi toinen ja meni mielipahoissaan maata.
Aamulla sitten kutsuu isä pojat kaikki luokseen ja tiedustelee kultakin, oliko hän morsianta saanut. Toiset silloin kehuivat saaneensa hyvät, vaan se nuorin poika, joka hiiren oli kihlannut, ei huolinutkaan kehua kauppaansa, vaan sanoihan morsiamen saaneensa hänkin. "No, teidän pitää nyt morsiamiltanne lähteä antimia saamaan", sanoi siitä isä ja käski ensiksikin mennä hakemaan leipää, kuka saisi parempata. Pojat menivätkin määräasialleen heti, ja vanhemmat kulkivat taloihinsa sinne, jossa heillä morsiamet oli, vaan nuorin veli meni hiireltä leipää ottamaan. Tuskin pääsikään metsätupaan sinne, niin kysyy sulhaseltaan hiiri: "Mitäs haette nyt, sulhaseni, joko tulitte minua naimaan?" — "Tulin antimiasi saamaan", vastasi nauraen poika, "isäni käski jokaisen poikansa morsiameltaan leipää tuoda, kuka saisi parempata." Kuultuaan sen otti hiiri samassa suuren porokellon ja soitti kaikki hiiret sillä kasaan käskien jokaisen tuomaan parhaimman vehnänjyvänsä hänelle. Ne toivatkin heti jokainen jyvänsä, ja hiiri teki niistä sulhaselleen leivän. Poika vaikka oudostui sitä, miten hiiri semmosen leivän taisi tehdä, sanoi kuitenkin kiitokset antajalle ja läksi leipänsä kanssa kotiin.
Toissa aamuna käski isä taas poikien näyttää saamiansa, ja kaikki toivat leipänsä näkeeksi; vaan eivät olleetkaan toisten veljesten leivät niin hyvästä aineesta tehtyjä kuin sen nuorimman; vanhimman pojan leipä oli rukiisesta jauhosta tehty ja keskimmäisen ohraisesta, vaan nuorimman pojan leipä oli ihan puhtaasta vehnästä. Isä kyllä näki erotuksen leivissä, vaan ei ollut siitä millänsä, vaan pani pojilleen toisen koetuksen, sanoi: "Menkää nyt, poikani, tuokaa morsiantenne kutomaa kangasta palanen minulle nähdäkseni, kenen morsian taitavin on kangasta kutomaan." Mitäs, pojat menivätkin taas morsiantensa luokse niinkuin isä oli käskenyt, ja nuorin veljes kulki hiiren luokse metsään. Hiiri taaskin kysyy entiseen tapaansa: "Mitäpä sulhaseni, haette?" — "Isäni käski sinun kutomaasi kangasta hänelle näytiksi tuoda, sitä olen nyt hakemassa", vastasi poika. "Vai niin", sanoi hiiri, tavoitti porokellonsa samalla ja soitti sillä muut hiiret kaikki kasaan niinkuin viimeinkin. Hiirten koolle tultua käski sitten jokaisen heistä joutuisasti tuomaan hänelle, mitä parasta pellavankuitua kullakin oli. Saatuansa käskyn tämmöisen läksivät hiiret juoksuun kohta eivätkä kaukaa olleetkaan asiallansa, kun palasivat jo matkoiltansa ja toivat emännälleen pellavankuituja niin paljon kuin se tarvitsi. Siitä ruvettiin nyt työhön: kuka kehräsi, kuka vyyhti, kuka kutoi, kunne saatiin sinä yön seutuna koko kangas valmiiksi. Sitä hiirten kutomaa kangasta pani sitten morsianhiiri pähkinänkuoreen sen, mikä siihen sopi, ja antoi sulhaselleen käteen. Tämä läksi sen kanssa matkaansa sanottuaan hiirelle kiitokset antamasta, ja kiirehti nyt kotiinsa. Yht'aikaa sattuivat toisetkin veljet tulemaan morsiantensa luota, ja isä kysyi heiltä jokaiselta, olivatko kaikki kangasta saaneet. Vanhemmat pojat näyttivät siitä nyt isälleen kankaansa, toisen oli kangas toimikkainen ja toisen taas aivinainen, mutta se kolmas poika ei tahtonut juljeta kangastaan näyttääkään, kun sitä niin vähän oli. Sanoopa silloin isänsä: "No, missäs sinun on kankaasi, näytä sinäkin morsiamesi tekoa?" — "Kyllähän tätä täällä vähäsen olisi", vastasi viimeinkin poika ottaen lakkaristaan pähkinän ja antoi sen isällensä. Tätä purskahtivat toiset pojat nauramaan kohta nähtyänsä, minkälaisessa astiassa nuorin veljensä kangastaan säilytti, mutta isä kun aukaisi pähkinänkuoren ja kankaan otti siitä ja levitteli hajalle, siitä tuli koko viisikymmentä kyynärää niin hienoa ja ohutta palttinaa, ettei senkaltaista oltu ikinä nähty. No, siitähän kävivät toiset veljet nyt nuivalle nenin nähdessään veljensä pellavakankaan, miten se oli hienoa ja kaunista heidän kankaidensa rinnalla; vaan minkäspähän voivat, pistihän se vihaksi heidän, vaan ei käynyt siinä vihaansa näyttäminen, kun pelkäsivät isäänsä.
Ollaan, eletään se päivä huomiseen, niin kutsuu isä pojat taas luoksensa, sanoo: "Menkää nyt, poikani, morsiamianne noutamaan minun nähdäkseni, kuka parhaan on saanut." Kuultuaan tämän läksivät veljekset yht'aikaa kotoansa täyttääkseen isänsä käskyn. Vanhimmat kulkivat morsiantensa taloihin niinkuin ennenkin aina, ja nuorin vaelsi metsämökkiin hiirensä luokse ja sanoi: "Isäni tahtoo nyt nähdäksensä sinua." — "No, kun tahtoo, niin lähdemme", vastasi hiiri, valjasti viisi mustaa hiirtä pähkinänkuorista tehtyjen vaunujen eteen ja istuutui itse korjaan. Siinä oli morsian valmis sitten lähtemään; vaan poika kun näki oudoksi semmoisen menon, sanoi tuosta hiirelle: "Mitenkäs saatan minä tällä tavalla sinua kotiini tuoda? Siellä veljeni nauravat meille, ja isäni suuttuu ehkä." — "Elä ole milläsikään, lähtekäämme matkalle vain!" sanoi hiiri, ja he läksivätkin siitä; hiiri ajoi vaunuissansa komeasti, ja poika käydä astuksenteli rinnalla. Olipa sitten pojan kotiin mennessä eräässä kohdin siltaa myöten virran poikki kuljettava, niin kun jouduttiin sillalle siihen, tuli vastaan siinä mies, joka pysähtyi katsomaan tätä hiirten vaellusta sanoen: "Mitäs joukkoa se tämmöinen matkue on!" ja potkaisi samalla jo hiiren vaunuineen päivineen virtaan.
Poika hämmästyi nähdessään tämän eikä tietänyt, mikä neuvoksi, kun morsian virtaan katosi, vaan jäi suruissaan seisomaan sillalle siihen. Hänenpä siinä seisoessaan nousi virrasta sieltä, jonne hiiri oli uponnut, viisi komeata ihko mustaa hevosta vetäen jäljessänsä vaunuja, joiden korjassa istui ylen kaunis ja suloinen tytär. Sillalle ajettuaan seisotti tyttö hevosensa ja käski poikaa vaunuihinsa. Poika kyllä kummasteli tätä, vaan kuuli käskyn kuitenkin ja nousi tyttären rinnalle istumaan. Siitä lähteekin tyttö ajamaan taas ja alkaa haastatella toveriansa, kysyy: "Etkös tunnekaan enää minua, jonka hiirenä ollessani morsiameksesi kihlasit? Minä olenkin kuninkaan tytär suvultani, vaan paha noita-akka kirosi minut hiireksi sillä manauksella, että pitää hiirenä elääkseni, kunne ihmisen poika tulee minua naimaan, ja minut kuka veteen heittää kuolemaan. No, sinä kun nyt kihlasit minut, ja minä virtaan vielä putosin, niin sillä olenkin nyt pelastettu ja tässä tyttärenä vierelläsi." — "Niinpä lähdemmekin häitä nyt pitämään!" sanoi poika ja ajoi morsiamensa kanssa niissä kauniissa vaunuissa kotiinsa. Toiset veljet, jotka yht'aikaa sattuivat morsiamineen siihen, luulivat silmänsä käännetyiksi nähdessään nuorimman veljensä, miten hän komeilla hevosilla ja vaunuissa ylpeästi tuli, vaan siitähän vasta oikein kummastuivat, kun hänen kauniin morsiamensa näkivät, jonka näköistä eivät heidän silmänsä olleet keksineetkään. Häiden pidettyä läksi nuorin poika sitten isänsä kotoa ja ajoi morsiamensa oikeaan kotiin, joka oli nyt muuttunut kauniiksi linnaksi; toiset jäivät avossa suin katsomaan heidän jälkeensä.
SAMMAKKO MORSIAMENA
Kuninkaalla on kolme poikaa, kaksi hyvää veljestä, kolmas Tuhkimo. Ne kun miehiksi joutuivat, alkaapa mieli tehdä naimaan, ja ottaisi kukin itsellensä naisen, jonka rinnalla elää somempi. Kuningas kun älyää tämän, sanoo siitä pojillensa: "Ottakaa jokainen jousenne ja ampukaa tästä pihamaasta ummessa silmin jonnekin, niin kunne kunkin vasama lentänee, sieltä menköön se kosiin." No, ottikin jokainen jousensa ja ampui ummessa silmin ilmaan, niin lensivät laukaistessa vanhimman ja keskimmäisen veljen vasamat Leskiakkasen tuvan katolle, vaan Tuhkimon sinkosi metsään, minne lienee singonnut. Mitäs siihen; menevät vanhemmat pojat Leskiakkaan kumpikin, josta ottavat itselleen morsiamet, vaan Tuhkimo suruissaan lähtee metsään päin katsomaan, mitä tuolta saisi. Astuu, astuu pahoilla mielin sinne, niin tuleepas sammakko vastaan se hänen vasamansa suussa ja sanoo: "Terve, sulhaseni, tässä minä, sinun morsiamesi, nyt olen." No, eihän muuta, Tuhkimo sammakon otti morsiamekseen, kun se hänelle oli suotu, ja vei hänet kerallaan kotiinsa.
Tuli huominen päivä siitä, niin kuningas pojat kutsuu luoksensa, sekä hyvät veljet että Tuhkimonkin, tiedustaakseen heiltä, mittyinen kullakin oli morsian kihloissa; ja pojat lähtevät morsiamineen sinne. Matkalla toisien veljien morsiamet nauravat Tuhkimolle, kun hänen morsiamensa sammakkona hyppii, ja kulkevat toisella puolen tietä erillään heistä. Tästä oli Tuhkimon paha mieli, vaan eihän mikä auttanut, täytyi sammakon rinnalla kulkea hänen, kun ei käynyt häntä jäljellekään jättäminen. No, tultiin siitä taaton eteen sitten, ja kuningas sai omin silminsä nähdä, minkä näköiset morsiamet hänen pojillansa oli, niin laski heidät luotaan taaskin, sanoi: "Menkäähän kotiinne nyt, huomenna tulen teitä katsomaan, mittyiset murkinat laaditte."
Kotiin mentäessä kuljettiin samaa tietä taas, ja toiset morsiamet nauroivat nyt, ilvehtivät sille, kun sammakon piti kuninkaalle murkinaa laatia, miten tuo syntyisi. Tuhkimo kuuli heidän pilkkapuheensa kaikki, vaan ei rohjennut vastata mitään, kun katui itsekin kauppaansa, kulkihan sammakon rinnalla hiljaksensa ja tuli siitä hänen kerallaan kotiinsa. Mitäs tuosta, ei aikaakaan kodissa oltuna, niin alkaa sammakko haastaa Tuhkimolle, sanoo: "Menehän sinä levolle, minä rupean murkinaa laatimaan, kuningas kun huomenna vieraaksi tulee." Tuhkimo, vaikka oudostui puhetta, oli menevinään maata niinkuin oli käsketty, vaan ei nukkunut kuitenkaan, mutta katseli salaa, mitä tuo hänen morsiamensa tuossa neuvoa pitäisi. No, tuskin olikaan Tuhkimo pitkälleen heittäytynyt, niin tuvassa tapahtui ihmeet. Morsian heitti sammakon kuoren päältänsä ja muuttui ihanaksi neidoksi samassa. Siitä loi uunin lämmitä samassa ja avasi tuvan ikkunan luoteelta päin, sanoi siitä: "Suuri sukukuntaseni, heleä heimokuntaseni, tulkaa avukseni, armokseni, levykseni, lemmekseni, kuninkaalle murkinaa laatimaan!" Sen kun sai sanoneeksi, lentää leuhahti kahdeksan joutsenta ikkunasta tupaan, heittivät joutsenen vaatteet seinälle naulaan ja muuttuivat nuoriksi neitsyisiksi kaikki. Tuhkimo vain on makaavinaan yhä, mutta kätensä kautta katselee tarkasti kaikki. Tuvassa neidot rupeavat työhön, ja siitäkös nyt liike tuli, he kun yhdeksän neitoa yhdessä telmävät siinä; mikä kehrää, mikä kutoo, mikä mitäkin raataa, kunne saadaan käsipaikat sillä keinoin valmiiksi. Siitä rupeavat murkinaa laatimaan sitten, joka kun syntyy heiltä, se niin hyvä tulee ylen, ettei tässä ilmassa saada semmoista; yhtä linnun maitoa ei ole, kaikkia on muita syömisiä kyllin. No, kun on kaikki työt tehtynä, vieraat neidot joutsenen vaatteissa lensivät ikkunasta ulos ja sanoivat sille Tuhkimon morsiamelle lähtiessänsä: "Koska hätä tulee ja tarvis, niin kutsu meitä!" Kohta heidän lähdettyänsä muuttui sekin yhdeksäs neito, pistihe sammakon kuoreen jällensä ja meni, tuvan loukkoon asettui yöksi. Tuhkimon oli paha mielestä nyt, kun häneltä jo kaunis morsian katosi, eikä tietänyt hän neuvoa muuta, vaan käänsihe toiselle kyljellensä ja rupesi maata nukkuaksensa koko asiasta pois.
Siitä kun toinen päivä tuli sitten ja murkinan aika, niin kuningas lähtee poikiensa luokse pitoihin. Ensinnä käypi hyvien veljien luona ja maistelee heidän murkinatansa, niin rupeaa jo lähtemään Tuhkimon luokse. "Mit'on tyhjään sinne mennä, eihän voi sammakko miten murkinaa laatia", sanoivat silloin ne veljien morsiamet ja kielsivät Tuhkimon murkinoille lähtemästä; mutta kuningas menee kuitenkin, ja Tuhkimo tiellä jo tulee vastaan häntä ja vie taattonsa tupaan. Siellä murkina jo on valmiina morsiamella, ja ruvetaan ruoalle yhdessä. Tuhkimo isälleen antaa sen morsiamen laatiman käsipaikan käsille ja sanoo syötäessä siinä: "Nämä kaikki sammakko yöllä on kehrännyt, kutonut ja teitä varten valmiiksi saanut." Kuninkaan mieli kävi siitä hyväksi, ja syötyänsä, juotuansa kyllälteen kaikkea kutsutti hän siihen nekin hyvien veljien morsiamet ja sanoi: "Tämänlaiset murkinat laatikaa tekin elkääkä sammakolle vasta naurako, kun ette hänen tekojansa itse tehne." Mitäs, toiset olivat häpeissään siinä, mutta kuningas laittautui kotimatkalleen siitä ja sanoi vielä lähtiessään kaikille: "Tulkaa huomenna minun luokseni pitoihin, ja mitä lahjaa osannette laatia, se tuokaa keralla!"
Kuultuansa kuninkaan kutsumuksen kulkivat kotiinsa nekin hyvät morsiamet, ja heidän mentyään siitä sanoi sammakko taas Tuhkimolle: "Menehän sinä maata, minä rupean kuninkaalle antimia laatimaan huomeneksi." No, Tuhkimo rupesikin pitkälleen tuosta, vaan ei sentähden nukkunut, katseli ja kuunteli vain salaa kaikki. Sammakko luuli hänen makaavan ja muuttui siitä kauniiksi neidoksi taaskin. Loi tuvan lämmitä kohta ja avasi ikkunan luoteelta päin huutaen pihalle siitä: "Suuri sukukuntaseni, heleä heimokuntaseni, tulkaa avukseni, armokseni, levykseni, lemmekseni, kuninkaalle lahjaa laatimaan!" Tuosta lentää hävähtää nyt kahdeksan joutsenta tupaan, heittävät joutsenen vaatteet seinälle naulaan ja muuttuvat nuoriksi neitsyisiksi samalla, josta alkavat taas talon töitä tehdä niinkuin viimeinkin. Kuka kehrää, kuka kutoo, kuka kangasta leikkaa, kunne kuninkaalle siitä paitaa saadaan, ettei ole linnassa semmoista; josta lentää kavahtavat ne neitsyiset joutsenina taaskin poikkeen, ja Tuhkimon morsian muuttuu sammakoksi jälleen ja asettuu loukkoon yöksi.
No, yöstä tulee aamu ja aamusta päivä, niin herättää jo sammakko Tuhkimon, ja lähdetään kuninkaalle antimia viemään. Hyvät veljekset morsiamiensa kera kulkevat yht'aikaa sinne, ja nauretaan taaskin sammakolle, kysytään, onko mittyinen lahja laadittu. Sitä ilvettä he pitävät kaiken matkaa semmoista aina kuninkaan pihaan asti, vaan siinä kuningas tulee vastaan atioimaan heitä ja sanoo: "Elkää naurako sammakkoa, tulkaa sisälle huoneuksiin lahjojanne näyttämään!" No, käytiin kuninkaan käskystä linnaan kaikki, ja hyvien veljesten morsiamet kun näyttivät lahjansa, ne eivät olleet kuin tavallisia talonpoikaisen raatoloita vain, mutta Tuhkimo sen morsiamensa laatiman paidan kun katseeksi antaa, ei ole nähty linnassa sellaista, koko linnaväki keräytyy katsomaan, ihmettelemään sitä, ja Tuhkimo sanoo kuninkaalle: "Tämän on sammakko yhtenä yönä tehnyt." Kuningas kävi siitä hyvillensä nyt, kun tämmöisen paidan sai, kiitti sammakon lahjaa hyväksi eikä moittinut toisienkaan antamia huonoiksi; vaan pani vielä kolmannen koetuksen heille käskien kunkin morsiamen sukkeluuttansa näyttää, kuka sievin olisi liikunnalta. Vanhimman veljen morsian siitä ensiksi rupeaa mahtiansa näyttämään, nousi istuiltansa keskilattialle ja pyörähti kantapäällään siinä ympäritse, vaan ei kuin kerran vaan koetteli, niin jo pitkälleen meni lattialle; toinen morsian koetteli vuorostaan samaa mahtia, vaan hänelle kävi samoin. "No, näytäpä sinä, sammakko, sukkeluuttasi, mitä osaat!" sanoi kuningas Tuhkimon morsiamelle; ja se rupeaa siitä nyt mahtiansa näyttämään. Pyörähti kantapäällään ympäritse kerran, niin siihen kaunis vesilampi tuli lattialle; siitä toisesti sitten pyörähti, niin ei sitä lintua vedessä, kuka ei tullut uimaan lampiin, ja ilman linnut päällä ripajamaan, lentämään siinä. No, ei se mitään ollut vielä, vaan kun kolmannesti kannallaan pyörähti, niin kalat tulivat kaikensukuiset lampiin vielä; ja kun neljännesti ympäri pyörähti, niin koivu ilmestyi lammin rannalle niin kaunis, niin kaunis, ettei toista niin turpeata, siihen linnut laulamaan, käet kaikki kukkumaan oksille ja kaikki rahvas sitä kummaa katsomaan. Näytettyänsä ihmeet semmoiset sammakko taaskin neljä kertaa pyörähti kantapäällään ympäritse, niin kaikki samalla katosi, ja lattia entiselleen tuli taas. Mitäs siitä, kuningas iloissansa Tuhkimolle kaksi ristiä ripustaa rinnalle ja panee vierellään elämään, vaan toisille kepin antaa käteen, kun sammakolle olivat nauraneet, ja ajoi heidät koko linnastaan pois.
Tuhkimo siitä sammakon kera jäi elämään, niin meni salaa Leskiakkaan ja kertoi seikkansa, sanoi: "Oi Leskiakkaseni, meitä kolme veljestä oli, ja naimaan läksimme, niin minä sammakon sain naisekseni; se yöllä varkain on ihminen, ja hänelle kahdeksan joutsenta aina avuksi lentää, vaan päivät ompi sammakkona aina; mitäpä minun neuvoa pitää, että jäisi morsiameni ihmiseksi?" — "Ka, kun hän vielä ihmiseksi muutakse", sanoi Leskiakka, "niin ota sinä sammakon vaatteet ja luo lämpimään kiukaaseen, niin eihän sammakoksi pääse." Tuhkimo tekeekin neuvon mukaan siitä, menee kotiinsa yöksi, ja kun sammakko taas vaatteensa riisuu muuttuen neidoksi ja ulos tuvasta menee, niin luo ne sammakon kuoret kiukaaseen samalla. Tuosta kun tulee morsian tupaan sitten, niin sieppaa Tuhkimoa korvalle heti, sanoo: "Oi, minkä laadit, sen näetkin minua, kolmen yön perästä olisin jo ihmiseksi muuttunut, kuninkaan tyttäreksi niinkuin alkuudesta olenkin. Meitä näet oli yhdeksän sisarta ennen, vaan äitimme kerran meihin tuskautui ja siitä kirosi, kun äijä olimme, niin muutuimme samalla, toiset joutseniksi, minä sammakoksi. No, sinä kun minut morsiameksesi otit, minä sillä olisin nyt kirouksestani päässyt, ellet minuun määräajalla tuskautunut, vaan kun sinä minun vaatteeni poltit, jäänkin nyt erilleni sinusta, minua et tämän kovemmin enää näe." Sillä puheen muuttui se Tuhkimon morsian joutseneksi niinkuin toisetkin sisarensa ja katosi sulhonsa näkyvistä lentäen tuvan ikkunasta ulos.
Tuhkimo suree nyt sitä eikä tiedä, tuleenko vai veteenkö lähteä, niin on paha mielensä tuosta. Morsian kun lähtiessänsä häntä korvalle sieppasi, niin Tuhkimon nenästä veri läksi, jota kun paitansa hihaan pyyhkäisi, se ei siitä lähtenyt, jos kuin olisi pestynä; Tuhkimolle veripilkku jäi muistoksi siihen. Menee tuosta Leskiakkaan Tuhkimo suruissansa ja valittaa asiataan sanoen niin ja niin nyt käyneen, olisiko tuohon neuvoa mitä. "Menehän edellesi tästä", sanoi Leskiakka, "kulje sitä ja sitä suuntaa kolme vuorokautta perätysten, kunne tulee järvi eteen, niin vuota, vartioi siinä; sinun morsiamesi kun on joutseneksi muuttunut, niin sisarineen tulee rannalle siihen, jossa riisuvat joutsenen vaatteet päältänsä ja saavat järvessä kylpemään. Toiset vaatteensa luovat yhteen paikkaan kaikki, vaan sinun morsiamesi erillensä, josta sinä ne yksinäiset vaatteet talteesi ota, niin pääset hänen puheellensa sillä."
Semmoiset neuvot saatuansa läksi Tuhkimo matkaamaan ja kulki kolme vuorokautta edelleen, kunne tuli järvi vastaan viimeinkin, niin asettui vartioimaan siihen niinkuin Leskiakka oli käskenyt. Istuu, istuu kotvasen rannalla siinä, ja kun on äijästä käymisestään väsyksissä, niin jo nukkuu siihen. Siitä kun vähän aikaa oli maannut, niin kuuli oudon huminan ilmasta ja kavahti unestaan tietelemään sitä, josta näkee ihmeet samalla. Yhdeksän joutsenta lentää ilmasta häntä lähelle siihen ja riisuvat vaatteet päältänsä rannalle, niin muuttuvat nuoriksi neitsyisiksi kaikki. Toiset vaatteensa luovat yhteen kohdin kokoon, vaan yksi toiseen paikkaan erillensä, ja lähtevät sitten järveä kylpemään, meiskaavat siellä keskenänsä. Tuhkimo keksittyään tämän ottaa ne yksinäiset vaatteet rannalta ja peittää talteensa niinkuin Leskiakka oli neuvonut, ja itse pistäkse vesakkoon kylpeviä piilemään. Mitäs siitä? Kylvettyänsä aikansa järvessä nousivat neitsyiset maalle ja tulivat vaatteillensa, josta toiset saivatkin joutsenen ketut päällensä ja pyrähtivät lentämään, vaan yksi jäi alastomaksi rannalle, kun ei siipiänsä löytänyt. Hädissään sanoo hän siitä: "Kuka ollet minun vaatteeni vienyt, niin jos taatto ollet tahi maammo, minä tyttäreksi; kun veli, minä sisareksi; kun vieras mies, minä morsiameksi rupean." No, Tuhkimo hyppää nyt siihen, antaa vaatteet neidolle ja sanoo: "Tässä olen, rupea morsiameksi!" — "Ka, en tässä rupea", sanoi neito, "tulehan isäni linnaan, minua ei sieltä muuten anneta, kun et muiden joukosta tuntene, vaan käskehän paidanhihaasi pesemään, sano: "Se minun morsian, ken veren paidasta saapi!" niin siitä minut tunnet." Sen kun ennätti sanoa, lensi joutsenena kotiinsa, ja Tuhkimo kulki perästä. Tultuansa linnaan sanoo kohta kuninkaalle asiansa ja pyytää entistä morsiantaan naiseksi. "Ka, minä en siitä asiasta tiedä mitänä", vastasi kuningas, "vaan kun sinulla morsian ollee, totta hänet itse tuntenet, minä kun tyttäreni koolle kutsun tähän." — "No, minä", sanoi Tuhkimo, "tunnen morsiameni ainakin!" ja tyttäret kuninkaan käskystä tulivat siihen Tuhkimon eteen kaikki. Heitä kun oli yhdeksän sisarta yhdennäköistä ja yhtä kaunista ihan, Tuhkimo ei muuten morsiantaan erottanut, vaan sanoi kuten neuvo oli: "Se minun morsiameni, joka veren paitani hihasta pesee!" ja antoi sen verisen hihansa katseeksi. No, tyttäret keräytyvät hänen ympärilleen siihen ja kokevat pestä, hieroa hihaa, minkä voivat, vaan ei lähde veri siitä. Viimein tulee sitten oikea morsiankin, sanoo: "Antakaa, minä pesen!" ja kun kerran pusersi vain hihaa, niin veri oli poikessa. "Tämähän minun morsiameni!" sanoi siitä Tuhkimo, ja pääsi jo tyttären kera yhteen ja vei hänet omaan maahansa, jossa pääsi isänsä rinnalla elämään; jos elettäneen vieläkin. — Sen pituinen se.