KARHUN, SUDEN JA REVON ELEET ILVOLAN TAUSTALLA
PORTIMO LÄHTEE KUOLLUTTA UKKOA KELKALLA KULJETTAMAAN JA LÖYTÄÄ MATKALLA MUITA TOVEREITA.
On ukko ja akka, talossaan elävät, niin heiltä portimo käy eloksia syömässä. Tätä estääkseen laati ukko pihdit pirtin päälle, lautaset ladon eteen pyytääksensä portimoa. Vaan kun muutaman päivän päästä kävi pyydystänsä katsomaan, itse puuttuikin pihtiinsä, latsistihe lautoihinsa ja siihen kuoli. Vasta myöhemmin tulee portimo paikalle, ja kun ukon näkee siinä kuoliaana, niin ottaa hänet pyydyksestä ja lähtee saalistaan kelkalla vetämään. Veti, veti ukkoa aikansa, niin tuli orava vastaan ja sanoi: "Jumal'apu, kuomaseni, mitäs niin väkeen vedät, jäljessäsi jytkyttelet?" Portimo selitti seikan ja sanoi: "Et ole kuullut kummempata, kun tuo vanha äijäkäni pani pihdit pirtin päälle, lautaset ladon eteen meille metsän juoksijoille, huutehessa huksajille, hämärässä häksäjille, pimeässä pilkkojille, kastehessa kahlaajille, rahakarvan kantajille, vaan itse puuttui pihtiinsä, latsistihe lautoihinsa. Haukkaa pala, käy vetämään!" Orava haukkaa palansa, ja lähdetään ukkoa yksissä kuljettamaan. Viedään, viedään kelkalla häntä, niin tulee jänis vastaan ja kysyy: "Mitäs, ristiveikot, niin väkeen vedätte, jäljestänne jytkytätte?" Portimo kertoo jänikselle asiansa niinkuin äsken oravalle ja pyytää häntä avukseen, sanoo: "Haukkaa pala, käy vetämään!" Jänis lähtee kyllä mielellänsä, ja kun vähän matkaa on kuljettu, tulee tiellä vastaan repo, joka niinikään palan ukkoa haukattuansa yhdistyy matkueeseen. Samoin joutuu siitä edelle mentäessä hukkakin ja kontio heidän seuraansa, ja kun aina välistä kukin aina haukkaa ukosta palan, tämä kohtakin on puhtaaksi syöty. Kuljetetaanhan tyhjää kelkkasta kuitenkin, vedetään eteenpäin yhä, niin hukka jo alkaa nälästyä ja kysyy toisilta: "Mitäs nyt, veikot, syömme, kun ukolta partakin loppui?" — "Pienin meistä syötävä", sanoo karhu, ja siltä sopivat useimmat matkueesta. No, orava on pienin ja portimo, nämä syötävät siis; vaan orava hyppää puuhun, portimo kiven alle pistäksen — heitä ei saada. "Mitäs nyt syödään?" kysyi hukka. "Syödään tuo mölkösilmä", sanoo karhu, ja aiotaan siitä jo jänikselle niskaan juosta, se kun kaikista on pienin; mutta Jussi ei sitä odotellut, vaan juosta tomahti metsään, ettei nähty ei kuultuna. Nyt repo on joukosta pienin, ja hukka ja karhu määräävät hänet syötäväksi, kun heistä Jussi karkuun pääsi. Mikko vaikka tämän kuuli, ei toisten tuumaa vastustellut, sanoihan vain: "Ikävä laaksossa syönti, mäen päällä mieluhumpi." Sen myöntävät susi ja karhukin, ja aletaan yksissä mäelle nousta. Repo on pelotta olevinansa, vaan alkaa mäen kuvetta kuljettaessa kuitenkin puhutella sutta kysyen muun muassa: "Mitäs, Pekka, sitten syötte, kun olen minä syötynä?" Asiata arvellessansa muistaa susi olevansa karhua pienempi ja sanoo tuosta jo revolle ja karhulle: "Emmeköhän, veikot, sopisi keskenämme ja saisi yksissä elämään niinkuin ystävysten ja tuttavien tulee?" Revosta on tämä tuuma varsin sopiva, ja kun suden sai puolellensa, täytyi karhunkin tyytyä heidän päätökseensä, vaikka hänestä ruoalle rupeaminen olisi ollut paljoa parempi.
REPO, SUSI JA KARHU ASETTUVAT KUKIN TALOONSA ILVOLAN TAUSTALLE, JA REPO JA SUSI SAAVAT YHTEISTÄ VILJAMAATA RAATAMAAN.
Rauhaliiton tehtyänsä saavat repo, susi ja karhu yhtenä astumaan, ja tullaan sillä tavoin Ilvolan taustalle, johon tekee kukin itsellensä talon. Karhu pitää taloutta ihan eriksensä, hän kun ei oikein sovi toisten kanssa, vaan susi ja repo saavat yhteistä viljamaata raatamaan. Niissä mielin mennään ensiksi kaskea kaatamaan, ja työhön lähdettäessä ottaa kumpikin heistä astiallisen voita evääksensä. Revosta käypi kasken kaataminen kuitenkin vaikeaksi, eikä kuin vähän aikaa vain hakannut, niin poikkesi jo metsään jollekulle asiallensa ja tuli sieltä, sanoi hukalle: "Minun täytyy Ilvolaan mennä ristiäisiin; tuolla kun metsässä olin, niin käytiin sinne kutsumassa." Sen puheensa erosikin hukasta, vaan ei sen edemmäksi mennyt kuin suden voiastialle, josta kyllin syötyänsä palasi kaskelle takaisin. "No, mikä nimeksi pantiin lapselle?" kysyi hukka. "Kerta Ensimmäinen", vastasi repo ja oli työhön rupeavinansa, vaan ei kaukaa kuitenkaan raatanut, kun taaskin pistihe metsään ja tuli sieltä, sanoi toverilleen: "Minua taas Ilvolaan haastettiin ristiäisiin, siellä nyt tytär sai lapsia." — "Mitä sinne yhtenään menet", sanoi hukka, "ole koko pitoloista poikessa, veikko, hakatkaamme nyt kaskea vain!" — "Ei velikulta veikkonen, ei sieltä käy poikessa oleminen, kun kerran on kutsumassa käyty", vastasi repo, "naapurinsa kanssa tulee jokaisen ja varsinkin uudisasukkaan sovinnossa ja ystävyydessä elää." — "Niinpä mene häntä sitten", virkkoi hukka, "vaan elä kovin kauan siellä viivy, ei edisty meidän työmme, jos vain minä yksinäni kaskea raadan."
Repo meni, vaan ei sen edempänä käynyt kuin suden voiastialla vain, ja palasi vähän ajan päästä kaskelle takaisin. "Mikä pantiin lapselle nimeksi?" kysyi taas ristiäisistä tulijalta hukka. "Kerta Toinen", vastasi repo ja sai kassaran käteensä niinkuin työhön rupeava ainakin. Hakattiin vähän aikaa kaskea sitten, niin repo taas kaskelta syrjässä käytyänsä tuli hukan puheelle ja sanoi: "Jo taas käytiin minua Ilvolaan kutsumassa ristiäisiin, siellä miniä kuulemma on nyt lapsia saanut." — "No, mikä ristiäisten pito siellä Ilvolassa yhtenään on!" sanoi äreästi hukka, "ole veikkonen, tällä kertaa menemättä, eihän alinomaa tule pitoloissa käydä." — "Kuulutaan minua kummiksi tarvittavan", vastasi repo, "täytyy siellä käydäkseni." — "Niinpä käy häntä vielä kerran sitten", tuumasi hukka, "vaan sano talon väelle, ettet vasta enää jouda kummiksi tulla, meillä kun on yhteinen työ ja kesäiset kiireet." Repo läksi käyden hukan voiastialla niinkuin sitäkin ennen, eikä ennen sieltä palannut kuin voin oli kaikki syönyt. "Mikäs tällä kertaa lapselle nimeksi pantiin?" kysyi pidoissa käyneeltä toveriltaan hukka. "Kerta Kolmas", vastasi repo toimessansa ja sai puita oksimaan hukan kanssa yhtenä. Ei kaukaa kuitenkaan työssä oltu, kun tuli hukalle nälkä, tämä kun oli työtä tehnyt uutteraan. Lähdettiin siis yhtenä murkinalle, vaan kun evästen luo tultiin, ja hukka voiastiansa aukaisi, tämä olikin vallan puhdas. Siitä suuttuu hukka ja alkaa repoa syytellä, sanoo: "Sinä, heittiö, olet voini syönyt!" — "En ainakaan", väitteli repo, "voistasi, eväästäsi en tiedä tuon enempätä, vaan kun et, kuoma, sanaani uskone, pian sen näemme, kummassa meissä vääryys on. Käykäämme tuonne kalliolle ja ruvetkaamme siihen yhtenä päivänpaisteeseen maata, niin tottahan sen suusta voi tirisee, joka meistä voin söi." Niin tehtiinkin, kun ei asiasta muutoin selvää saatu, ja ruvettiin päivänpaisteeseen kalliolle maata. Hukka, joka tiesi itsensä syyttömäksi, nukkui auringon helteessä sikeästi, mutta repo, jossa syy oli, pysyi kaiken aikaa valveella ja kävi eväsastiastaan voita, jota juoksutti hukan kuonoon tämän maatessa. Siinä herätti jo hukkaa sitten ja huusi: "Nouse katsomaan, kuoma, miten suustasi rasva valuu kalliolle!" Tästä havahtui hukka, ja kun kuononsa kohdalta keksi kallion rasvassa olevan, niin ei asialta enää kiistänytkään, vaan sanoi revolle: "Kyllä, kuomaseni, olet syytön kuin oletkin, minussa ainakin lienee syy." Niin sovittiin koko riita hyvältä pois, hukka kun voin syönnin otti syyksensä, ja ruvettiin työhön taas kuin ennenkin.
Oli kaski jo hakattu, niin saatiin sitä polttamaan, ja työ oli yksissä tehtävä, vaan repo ei paljon ollenkaan raataa huolinut, makasihan joutilaana pensaassa vain. "Tule kaskea polttamaan!" huusi hänelle hukka, "mitäs siinä makaat, retvana?" — "Poltahan sinä, kuomaseni", vastasi repo, "minä tässä kuloa varjelen, ettei valkea metsään pääse." Luullen revon täydessä työssä olevan, se kun kuloa sanoi varjelevansa, raatoi hukka kaiken aikaa itseksensä, kunne koko kaski saatiin poltetuksi, josta ruvettiin jo kylvämään. Repo tätäkin tehtäessä salli hukan yksikseen kylvää ja olla niinkuin hän muunkin työn oli tehnyt, ja lepäsi itse palon liepeellä metsässä. Tätä närkästyi hukka ja sanoi metsässä makaajalle: "Nouse pois, tule kylvämään, yhteinenhän meillä on työ, miksi et, kuoma, mitään raada?" — "En jouda täältä niin kuhun, kuomaseni", vastasi repo, "minä metsässä täällä linnun rajaa teen, etteivät taivaan lintuset siemeniä syökö." — "No, ole vain, kuomaseni, kussa olet, koska sinä linnun rajaa teet ja siten yhteistä etuamme edistät, luulin sinun jouten siellä jotkottavan", vastasi hukka ja kylvi yksikseen koko maan.
ODOTTAESSAAN RAATAMASTAAN HUHDASTA SATOA SAAVAT HUKKA JA REPO SAALIILLE
Täten huhta saadaan nyt hyvä, eikä aikaakaan, niin nousee jo kylvös oraalle. Sitä ihailee hukka kehuen työnsä alaa kauniiksi, vaan repo ei tuota varsin ihastu, sanoohan huhtaa katsellen: "Siihen kurki kuolee, kun suo sulaapi, muut keinot tässä on pidettävä, jos mieli syksyyn elää." — "Niinpä saakaamme saaliille!" arvelee puolestaan hukka, ja repo kun tuumaan suostui, lähtevät siitä nyt eri haaralleen kumpikin ruoan hankintaan.
Repo metsää kävellessään keksi eräässä kohdin puun, jossa on harakalla pesä ja pojat. Mikko mielevä mies asettuu kohta puun alle siihen ja alkaa sitä joka puolelta tarkkaan katsastella. "Mitä katsot, Mikko?" kysyi puun latvasta harakka. "Katsonmahan tätä puuta suksekseni", vastasi repo. Sitä säikähtäen rukoili harakka: "Elä, veikkonen, tätä puuta ota, minulla tässä on pesäni ja pesässä pojat." — "No, yhden pojistasi kun antanet", virkkoi repo, "niin en pesäpuutasi ota, vaan käyn suksipuuta etsimässä muualta." Hädissään suostui harakka toisen vaatimukseen ja heitti puun latvasta yhden pojistaan revolle, joka siepaten saaliinsa läksi sukkelaan tiehensä. Tätä ihastui harakka luullen vallan viisaasti tehneensä, kun siten muut poikansa revolta säilytti; vaan toissa päivänä tuli repo jällensä ja asettui niin ikään puun juurelle taas. "Mitäs siinä istut?" kysyi harakka. "Katson tätä puuta suksekseni", vastasi repo. "Elä, veikkonen, tätä ota", rukoili harakka, "johan me eilen sovimme siltä, ettet tätä puuta kaataisi, vaan katsoisit suksipuuta muualta." — "Taisihan se välipuheemme semmoinen olla", vastasi repo, "vaan katso, minä en niin sopivaa suksipuuta löydä koko metsästä kuin tämä ompi. Täytynee minun siis tämä sinun pesäpuusi kumminkin kaataa, ellet minulle pesästäsi vielä toista poikaa anna." Mikäs neuvoksi? Harakkarukan täytyi vielä toinenkin poikansa antaa revolle, joka hyvillään läksi matkaansa. Suruissaan istuu siitä nyt pesässään harakka, niin tulee varis hänen luoksensa vieraaksi ja kysyy pesää katsellen: "Mihin, ystäväiseni, kaksi poikaasi on joutunut?" — "Minä ne revolle annoin", vastasi harakka, "repo näet kaksi päivää perätysten on minun pesäpuutani käynyt suksekseen katsomassa, niin sille täytyi kaksi poikaa antaa, ettei hän koko pesääni sortaisi." — "Ei sinun olisi pitänyt revolle mitään antaa, ei poikaa, ei muuta, eihän hänellä ole veistä, ei kirvestä, millä hän puuta kaataisi", tuumi varis. Tämän neuvon pani harakka tähdelle ja päätti toiste olla varovampi, jos repo vasta vielä häntä kohtaan viekastelisi.
Jo tuleekin toissa päivänä repo pesäpuun juurelle taas ja alkaa sitä suksekseen katsastella saadakseen sillä keinoin kolmannen pojan harakalta, vaan tämä on jo entisestään viisastunut eikä enää repoa pelkää, mutta sanoo pilkaten: "Saat, repo reuhkana, matkaasi mennä, ei sinulla ole veistä, ei kirvestä, millä minun pesäpuuni kaataisit." — "Ken sinua juohatti?" kysyi repo kummastellen. "Varis vieraana kävi, se minua juohatti", sanoi harakka nauraen. "Vai varis sinua opasti", tuumi repo, "no, viisas hän on olevinansa, vaan maltahan aikaa, vielä minä hänetkin petän." Sen sanottuansa läksikin Mikko mielevä mies harakan pesäpuulta matkaansa ja kulki aukealle kedolle, johon heittihe kuoliaana pitkällensä ojentaen kielen suustansa pitkälle. Ei aikaakaan, niin varis lentomatkoillansa keksi revon tässä ja laskeusi hänen päällensä luullen kedolla makaajata hävinneeksi. Ikään rupesikin jo kieltä kuolijan suusta noukkimaan, mutta repo, joka tätä varsin odotteli, kavahti samassa eleille ja sieppasi variksen kiinni sanoen: "Nyt ei sinua, variskulta, viisautesi auta, etkä kynsistäni ennen pääse kuin minun vatsaani täyttelet." — "Elä, velikulta, niin pahalla tapaa syö, syö hyväisesti", rukoili varis, "työnnä tuonne törmän alle, niin kuhun jääpi siipi, kuhun jalka kiviin, risuloihin, josta ihmisetkin näkevät, miten olet minua rangaissut." Repo teki neuvoa myöten ja variksen työnnähytti törmän alle, mutta tämäpä ei maata myöten mennytkään, vaan levähti lentoon ja sanoi mennessään revolle: "Oli sinulla neroa pyytääksesi, vaan ei ollut neroa saalistasi syödä!"
REPO LÄHTEE KARHUN KOTIIN KUOLIJAN LUONA ITKEMÄÄN
Pahoilla mielin, kun hänet varis sai petetyksi, kulkee repo metsää yksikseen eikä tiedä, mitä neuvoa pitäisi elatusta saadakseen, koska sattumalta kohtaa häntä vanha tuttavansa karhu. Tältä näet on sillä aikaa akka kotona kuollut, niin sille on täytynyt ukkorukan lähteä itkijätä etsimään. Kulkee, kulkee aikansa, niin tulee häntä vastaan hukka ja kysyy: "Kunne menet, kuomaseni?" — "Itkijätä etsimään." — "No, ota, kuomaseni, itkijäksi", sanoo hukka. "Mahdatkos itkeä?" kysyy karhu. "Mahdan, kuomaseni, mahdan", vastasi hukka, vaan karhu tahtoo ensin ääntä kuulla, sanoo: "Itkehän koetteeksi ensin, mahdatko vai ei." Hukka tuosta itkemään, sanoo: "Hu, hu, hu, huu, huh!" Tähän itkuun ei karhu mielisty. "Et mahda itkeä, mene matkaasi!" sanoo hän hukalle ja kulkee hänestä edelleen. Siitä vähän matkaa mentyänsä kohtaa hän jäniksen, jolle sanoo asiansa, ja tämä niin ikään pyrkii hänelle itkijäksi kehuen ääntänsä hyväksi. "No, itkehän koetteeksi ensin, että saan äänesi kuulla", vastasi karhu. Jänis itkemään siitä: "Pu, pu, pu, puu, puh!" vaan ei mielly karhu hänenkään ääneensä. "Et kelpaa itkijäksi", sanoo hän Jussille, "kovin olet tottumaton." Saapi siitä astumaan edellensä, niin tulee repo tiellä vastaan häntä ja kysyy niinkuin toisetkin: "Minne menet, kuomaseni?" — "Itkijätä etsimään", vastasi karhu, "Saat minusta itkijän", sanoo siihen repo. "Osannetko tuota itkeä", tuumaa karhu. "Osaan", vastasi repo ja alkaa karhun kuullen siitä itkeä, sanoo: "Luu, luu, luu; ukolta akka kuoli, suuren hurstin kehrääjä, väkivärttinän vääntäjä, pitkän piiraan paistaja, suuren sultsinan ajelija, kaatui kakkaraveroset sekä pankolta pataset." — "No, olet, näen minä, kutakuinkin taitava itkemään", sanoi tämän kuultuansa karhu ja otti revon vaimovainajalleen itkijäksi kulkien hänen kerallaan kotiinsa. Siellä vei vieraansa tupaan sitten, jossa akkavainajansa laudalla makasi, ja käski revon siinä nyt kuolijan kaulassa itkeä. Tämä ei revosta ole mieleen. "Ei käy pirtissä itkeminen, kovin on äkeä täällä", sanoi hän karhulle, "vie, kuomaseni, aittaan kuolija, siellä on itkeä parempi." Karhu oli vieraalleen mieliksi ja kantoi aittaan kuolijan, vaan itse pirttiin läksi huttua keittääkseen itkijälle. Tätä tehdessään kuunteli hän aika välistä aina lengollaan olevasta ovesta, kuuluisiko itkun ääntä aitasta, vaan ei kuulu tuonpäiväistä. Karhu viimein oudostuu asiata ja juoksee kesken kiireensä tuvan ovelle, josta huutaa aitassa olijalle: "Minkätähden et itke, kuomaseni? Eihän sinun ääntäsi erota!" Repo, joka parhaallansa koki kuolijata syödä, minkä ennätti, vastasi itkien aitasta: "Jo olisivat kinnersuonet kitsustettavat, kantasuonet katsustettavat, kun vain vatsani vetäisi, syönnin aikaa suvaittaisi." Karhu kun tämän kuuli, läksi huttuhärkkimellä kurittamaan repoa, vaan kun aitan oven aukaisi, repo samassa hänen jalkainsa välitse mennä pujahti pellolle. Häntään vain sai karhu häntä jauhoisella huttuhärkkimellä hätäiseltä lyöneeksi, ja siitä on revolla hännän nenä vieläkin valkea.
REPO OTTAA ITSELLENSÄ PALVELIJAN JA JOUTUU KOHTA SEN JÄLKEEN KARHUN KYNSIIN, JOSTA SUKKELUUDELLAAN KUITENKIN PELASTAIKSE
Karhun kodista metsään paettuansa kohtaa repo matkallansa yksinäisen kissan ja alkaa sitä puhutella sanoen: "Mikä sinut, serkkuseni, yksinäsi tänne metsään saatti?" — "Mökissä palvelin muutamassa", vastasi kissa, "vaan köyhtyi isäntäväkeni kovin, eivätkä enää ruvenneet elättämään minua, kun en vanhoillani enää jaksanut hiiriä pyydellä. Ruoan puutteessa alkoivat he jo tappaa eläimiänsä ja olisivat viimein ehkä tappaneet minutkin, sillä lapset kun eilen kysyivät vanhemmiltansa, mitä nyt syötäisiin, kun leipää ei ollut, sanoi isä kaikki urosat syötävän eläimistä. Sen kuultuani pakenin minä heidän luotansa metsään tänne, ettei minuakin syötäisi." — "Niinpä rupea minulle palvelijaksi, minä syötän, elätän sinut", tuumasi repo. Kissa, joka ei muutakaan elatuksen keinoa tiennyt, vastasi revolle: "Kyllä mielellänikin läksisin sinulle palvelukseen, vaan kun vanha olen enkä niin sukkela liikunnolle kuin ennen nuorempana, joudun ehkä muiden eläinten syötiksi, jos sinun kanssasi yhä täällä metsässä asuskelen." — "Ole siitä huoletta", virkkoi repo, "isännässäsi saat sinä turvan tukevaisen, minussa vahvan varjelijan." Kissa kun revon rohkeuden kuuli, rupesi hänelle palvelijaksi, ja lähdettiin yhtenä kävelemään. Matkalla alkaa repo sitten uutta palvelijataan puhutella, sanoo: "Mitäs neuvoa pitäisit, jos sinä yksin olisit enkä minä tienoilla, ja vihamies vastaan tulisi?" — "Tietäisin minä yhden neuvon", vastasi kissa, "minä puuhun kiipeäisin." — "Vai sen sinä tietäisit", virkkoi repo, "minä taas en yhden nojaan jäisi, vaan tietäisin edes satakin neuvoa enkä paljon peljästyisi, josko itse karhu kohtaisi." Revon tätä vielä puhellessa tulikin metsän rinteestä kontio, joka varsin oli repoa lähtenyt ajamaan, se kun oli itkijänä ollessaan häntä pettänyt. Kissa karhun tuskin keksikään, niin kiipesi puun latvaan pakosalle, ettei häntä tavoitettu, mutta revon sai karhu niskasta kiinni. Nyt luuli kissa isännälleen pahasti käyvän ja virkkoi puun latvasta, missä hän oli: "Sataneuvo saatiin, yksineuvo säilyttiin." Mutta repopa ei vieläkään neuvottomaksi jäänyt, vaan keksi keinon kumminkin. Rupesi näet purevaista karhua puhuttelemaan ja sanoi: "Elä, kuomaseni, noin minua pahasti runtele, ainahan minun käytökseni sinua kohtaan on ollut nöyrä ja kaunis." — "Vai kaunis?" sanoi karhu repoa jätkytellen, mutta sitä sanoessaan tuli hän aukaisemaan suunsa, ja samassa pääsi repokin hänen hampaistansa eikä viikkoa viivytellyt, vaan juosta vilisti metsään, minkä kerkesi. Vasta karhun muualle kuljettua tuli hän kissan luo takaisin ja meni hänen kerallaan kotiinsa Ilvolan taustalle.
REVON IHMEELLISTÄ PALVELIJATA NÄHDÄKSENSÄ PITÄVÄT KARHU JA HUKKA KISSALLE PIDOT.
Kodissaan työt, toimitukset määrättyään kissalle niinkuin palvelijalleen ainakin, lähtee repo tavallisille matkoillensa ja kohtaa kävellessään tuttavan hukan. Tälle tekee hän hyvän päivän, kysyy: "Miten jaksat, kuomaseni?" — "Yksin päivin, Mikko-kulta", vastasi hukka, "tosin olivat jo hampaani naulaan käydä, vaan sain toki viimeinkin hyvän härän tappaneeksi." Sen kuultuansa antausi repo hukan seuraan toivossa päästä hänen saaliistaan osalliseksi ja alkoi hänen kanssansa pakinoida, sanoi: "Et usko, kuoma, minkälaisen elävän minä äskettäin löysin; ei se ole hyvin suuren suuri, vaan on niin sievä ja kapera, että söisi sinutkin, jos sattuisit saapuville." — "Vai niin, no, pitäisipä minunkin nähdä, millainen elävä se ompi", virkkoi revolle hukka. "Kyllähän sen nähdä saat", tuumasi repo, "mutta elä pahasti lähene häntä, muuten syöpi hän sinut." Hukka sai nyt matkalle tätä ihmettä katsoakseen ja kulki hiljaa ja hiipien revon asuntopaikalle. Sinne tultuansa rupesi hän pesän suusta kissaa katselemaan, vaan tämä kun hukan turvan siinä näki, luuli sitä hiireksi ja töytäsi hukalle kuonoon. Tämä, jonka turpaan kissan kynnet koskivat kipeästi, säikähti pahanpäiväiseksi luullen kissaa isoksikin eläväksi ja pakeni metsään minkä ennätti. Siellä selitti sitten revolle seikkansa, sanoi: "Nyt siellä sinun asunnollasi kävin, vaan en, kuomaseni, saanut koko elävää nähdä; kun vain turpani kolon suuhun pistin, niin kipakasti raapaisi sitä, että vihavoipi nytkin vielä." — "Ilmankos sinua mennessäsi varoitin! Taisit tuhmasti lähestyä häntä, kun sinulle niin pahasti kävi", vastasi repo, "kiitä kinttujasi, ettei hän sinua kiinni saanut ja peräti tappanut." Käyvät hukka ja repo yksissä metsää sitten, niin yhtyy siellä heihin karhu, mistä lienee matkoiltaan tullut. Repo, joka entisistä petoksistaan pelkäsi häntä, mieli ensi hämmästyksessään pakoon lähteä, vaan kohta kävi tuosta kuitenkin rohkeammaksi, kun saivat hukka ja karhu pakinoimaan keskenänsä. "Et usko", sanoi hukka karhulle, "minkälaisen elävän Mikko on kotiinsa saanut; ei se ole hyvin suuren suuri, vaan söisi se sinutkin, jos kynsiinsä saisi. Varsin nähdäkseni häntä kävin minä vasta ikään Mikon asunnolla, vaan en saanut kuin vilahdukselta koko petoa nähdä, se kun niin vihainen oli, että vähällä oli silmät päästäni syödä." Hukan kertomuksen kuultuansa alkoi karhunkin mieli tehdä tätä näin ihmeellistä elävää nähdä. Vanhan vihansa unohtaen sai hän siis puhuttelemaan repoa, sanoi: "Etkö, Mikko, veisi minua sitä sinun vierastasi näkemään?" — "En jouda nyt kanssasi lähtemään", vastasi repo, "minulla on metsässä täällä vähän asioimista, vaan lähde sinä yksinäsi, kuoma, kulje minun asunnolleni, niin kyllä sen minun vieraani siellä näet. Karta kuitenkin sitä, ettet kovin rohkeasti lähesty häntä, muuten ehkä hänen kynsissään henkesi heität." Neuvoa myöten kulkee nyt karhu hiljaa ja varovasti revon asunnolle, jossa asettuu kolon suulle katsomaan; vaan kissa kun siitä taas vähän tirkistelijän turpaa näki, luuli hiiren kolon suulla olevan ja tavoitti karhun kuonoa kynsiinsä. Tätä pelästyen läksi karhu pötkimään pakoon koko paikalta ja tuli toisten luo, sanoi: "No, sehän elävä lie, se Mikon kodissa asuja, kun vain kolon suuta likenin, tulla täytti hän päälleni pitkä keihäs olalla." Karhu kissan häntää näet luuli keihääksi. Kuultuansa, miten karhullekin oli revon asunnolla käynyt, sanoi puolestaan hukka: "Pitäisi meidän se Mikon kodissa asuva eläin tarkemmin nähdä; mitä tuumaa pitäisimme?" — "Kyllähän sen tarkoinkin nähdä saatte, kun tahtonette", vastasi repo, "laatikaa pidot ja kutsukaa hänet vieraaksi, niin uskon minä sen tulevan." Tämä tuuma oli kaikista hyvä, ja hukka lupasi vasta tappamansa härän pitoruoiksi, kun hän vain sen revon kodissa olijan nähdä saisi. Repo lupasi siitä huolen pitää ja läksi kutsumaan kissaa pitoihin sanoen toisille lähtiessään: "Minä kun vieraan seurassa tulen ja hänen kanssaan ruoalle rupean, niin olkaa jossakin piilossa ja katselkaa syrjästä häntä, ettei hän päällenne tulisi, muuten olette pahan perittävät." Revon neuvoa seuraten jäivät hukka ja karhu haaskan luo metsään, ja kissan seurassa tulevaa vierasta piillen kapusi karhu kuuseen, hukka taas hongan murtoon peittäysi. Ei aikaakaan, niin tulikin repo kissan kanssa haaskalle, ja rupesivat ruoalle. Tätä ei kuitenkaan hukka nähnyt, kun ei piiloon mennessään muistanut asettua haaskaan päin. Repo keksi sen ja nykäisi käpälällään kissaa vähän, että se syödessään vihaisesti murista marmatti. Hukka kun näin oudon äänen kuuli, halusi itseään eläintä nähdä, vaan kun sitä nähdäkseen kääntymään rupesi, häntänsä risuloissa vähän rusahteli, ja kissa, joka hännän nenää hiireksi luuli, hyppäsi kesken syöntinsä sitä tavoittamaan. Sitä säikähti hukka ja juosta tomahti hongan murrosta pois. Kissa puolestaan säikähti hukkaa taas ja kiipesi siihen kuuseen, jossa karhu oli piilossaan. Tämä, joka pelkäsi kissan tulevan päällensä, hyppäsi kuusesta alas ja taittoi pudotessaan kolme kylkiluutansa. Vaikka näin oli ruumiinsa rikkonut, ei kuitenkaan hirvinnyt haaskalle jäädä, vaan pakeni peloissaan koko paikalta, ja niin jäi haaska revon ja kissan syötäväksi.
HUKKA KÄYPI KOIRAN LUONA VIERAANA, TULEE SIELLÄ JUOVUKSIIN JA ALKAA HUMALAPÄISSÄÄN LAULELLA.
Haaskalta paettuansa lähtee hukka ruokaa saadakseen kävelylle taas ja kuljeksii metsää kotvasen. Kun ei täältä saalista saaksentele, lähenee hän Ilvolan taloa katsoakseen, eikö tuolta edes kanaa taikka sikaa saisi, vaan ei satu kanaa ei sikaa saapuville, vanha, voimaton koira vain on tadetunkion helmalla makaamassa. Sen tavoitti hukka nyt siitä, koira kun oli sikeästi nukkunut, ja rupesi saalistaan viemään kerallansa, mutta koira alkoi häntä rukoilla, sanoi: "Elä, veikkonen, minua vie, yksiä volonaamojahan me olemme kumpikin, etkähän minusta saisikaan muuta kuin paljaat luut, kun näin olen laiha ja lamassa. Tehkäämme sovinto! Kun et minua viene, niin juotan putellin viinaa sinulle." — "Mitenkäs minä sen putellin perisin?" kysyi hukka koiralta. "Tule yötä vasten pimeällä tänne meidän talollemme, niin lasken sinut tupaan", vastasi koira. Siihen oli hukka tyytyväinen ja läheni yön tullen taloa, jossa tupaan päästäkseen ovella hiljaa vingelsi muutaman kerran. Tästä ymmärsi koira, että se se on hänen velkamiehensä nyt viinaputelliaan perimässä, ja aukaisi salaa hänelle oven. Siitä tulee nyt hukka koiran jäljessä tupaan ja alkaa vaatia velkaansa, sanoo: "Onko sinulla se viinaputelli jo varustettu?" — "Elähän huoli, malta aikaa vähäsen", vastasi koira, "isäntä näkyy tuolla penkin alla pölkyn takana pitävän putelliansa, minä käyn ja otan sen salaa sieltä!" Sen puheensa noutikin isäntänsä viinaputellin piilostaan saapuville ja toi sen vieraansa hoteelle. "Ryyppää, hyvä perheenmies, sinä ensiksi", sanoi putellin saatuansa hukka. Koira oli hänelle mieliksi ja ryyppäsi itse ensinnä, josta antoi putellin vieraalle. Tämä otti siitä vuoroonsa nyt kunnon ryypyn, josta käypi hyville mielin ja alkaa koiraa varsin ystävällisesti kohdella. No, mitäpä tuosta. Ollaan jonkin aikaa putellin ääressä siinä, venytään, mönkyröidään lattialla ja ensin pientä urinaa pidetään, niin kysyy jo hukka isännältään koiralta: "Laulanko ma, lanko, laulanko?" — "Elä laula, lanko", vastasi koira, joka pelkäsi isäntäväen heräävän, ja saikin sillä erää hukan hillityksi; vaan tämä kun toisen ryypyn oli suuhunsa saanut, nousi hänessä aina hartaampi laulun halu, jonka vuoksi uudelleen kysyi viinaveikoltaan koiralta: "Laulanko ma, lanko, laulanko?" — "Elä, lankoseni, laula!" varoitti koira, "sinun äänesi tutaan, ja isäntäväki herää, meille pahoin käypi." Hukka tämän kuultuansa näki parhaaksi olla laulamatta, ja koira, tyydyttääkseen vierastansa, kaasi hänelle vielä kolmannen ryypyn. Hukka, joka oli viinalle perso, ryyppäsi kyllä mielellänsä, mutta kolmannesta pullosta kävi jo humalaan eikä enää pitänyt lukua varoituksista ei muista. "En perhanaks' salli, etten laula!" möyrysi hän itsekseen eikä pitemmältä toveriansa totellut, vaan sanoi: "Laulan, lanko, laulan, laulan kuin laulankin!" ja alkoi huutaa kohdin kulkkuansa: "O — o — oh — oo — oh!" Tästä makaava perheen väki heräsi. "Kuka hukan tupaan toi?" huusi talon isäntä; ja kuka sai härkintäraudan, kuka hiilinkoukun, kuka kapustan, joilla alettiin hukkaa kaikin voimin pieksää, mutkia. Vähissä hengin pääsi hukkaraukka viimeinkin käsistänsä ja putkahti ovesta pellolle, ettei toki kuoliaaksi pieksetty.
HUKKA PELKÄÄ JOUTUVANSA VUOHEN JA OINAAN SYÖTÄVÄKSI JA LUPAA HEILLE HYVÄT LAHJAT PÄÄNSÄ PÄÄSTIMEKSI.
Suruissaan juoksentelee hukka pieksäjöiden käsistä päästyään metsää yksiksensä mielessään miettien kovaa kohtalotansa, vaan ei aikaakaan, niin jo joutui Pekka-parka pahaan pulaan taasensa. Ilvolan talon maalla näet oli mökki ja siinä köyhä perhe eläjinä, joilla oli oinas ja vuohi, vaan ei ole ruokaa heillä, millä syöttää näitä eläimiä, Sanoo siitä perheenmies vaimollensa: "Olisikohan parasta tappaa nälkään nääntyväiset eläimemme, häviävät ne kuitenkin, kun ei ole syömistä antaa heille." — "Mitäpä heistä tulee tappaenkaan, kun noin ovat laihoja!" vastasi vaimo, "annas, heidät ennen maantielle työnnämme, niin voivathan, millä saavat, siellä elättää henkensä." Niin tehtiinkin. Eläimet päästettiin väljälle, ja nämä siellä elivät aikaa muutaman, syöden heiniä, lehtilöitä ja mitä missäkin löysivät. Täten olisi jotenkin aikaan tultu, vaan alkoi pelko olla metsän eläjistä. "Ehkä tulevat sudet, karhut meitä ahdistamaan", sanoi vuohi, "pitää jotakin neuvoa pitääksemme, ettei meitä syötäne." — "Niinpä kyllä", tuumasi oinas, "vaan mistäs nyt hyvän varjeluskeinon keksisimme?" — "Kyllä minä keinon tiedän, kun vaan minulle jonkin säkin eli pussin toimittanet", virkkoi vuohi vakavasti. Sen kuultuansa sai oinas etsimään, mitä toinen oli pyytänyt, eikä aikaakaan, niin löysi maantieltä vanhan säkin, joka oli joltakin matkaajalta siihen pudonnut. Sen vei nyt vuohelle, joka sitä oli sanonut tarvitsevansa, ja käski hänen näyttää aiotun mahtinsa. "Kyllä näytänkin", sanoi vuohi, "tämä säkki pitää nyt panna puita, kalikoita täyteen, ja susi kun tulee, sitä niin säikähdyttää, että hän peloissaan pakenee meitä."
Tuskin oli vuohi tämän mahtinsa selittänyt, kun jo tuleekin susi heitä vastaan metsästä. Vuohi silloin sai joitakuita kalikoita säkkiin pistäneeksi ja nosti sen selkäänsä, josta läksi hukkaa kohdin kulkemaan. Tämä kun vuohen säkki selässä keksi, kysyi kohta: "Mitäpä selässäsi kannat?" — "Minulla on selässäni säkki ja siinä suden päitä, jalkoja syötävänä. Kuukauden olemme jo metsää kävelleet muuta saamatta kuin joitakuita susia. Niiden päillä ja luilla olemme tähän asti eläneet, vaan nyt jo alkaa nälkä ahdistella; hyvä siis, että satuit, suttukulta, saapuvillemme! Oinas hoi! Saa sutta tappamaan!" Nämä viimeiset sanansa sanoi vuohi vihaisella äänellä, pian kiljaisten, jonka vuoksi hukka hätäytyi siksensä ja alkoi nöyrästi rukoilla: "Elkää, veikkoset, tappako! Laskekaa minut, niin tuon teille kaksitoista muuta sutta syötäväksi." — "Jos totta puhut, niin laskemme", vastasi vuohi. "Laskekaa, hyvät veljet, kyllä minä en petä." rukoili hukka surkeasti. "Niinpä mene matkaasi ja muista lupasi", sanoi viimein vuohi ja laski hukan juoksemaan.
Tämä meni suorastaan toisten susien luo ja sanoi varoitellen: "Paetkaa, velikullat, oinas ja vuohi tulevat syömään meitä." Ihmetellen virkkoivat toiset: "Kuinka he voivat meitä syödä, koska meitä on kolmetoista ja heitä kaksi vain! Lähtekäämme tappeluun, kyllä me voitamme heidät!" Niissä mielin saivatkin matkalle ruvetakseen tappeluun, mutta vuohi kun tämän keksi, sanoi oinaalle: "Nyt tullaan tappamaan meitä, pitää jonnekin paeta." Siitä näkikin lynkän kuusen lähellä ihan ja alkoi nousta sitä myöten ylös. Latvaan päästyänsä käski hän sitten oinaan tulla jäljestä, sillä sudet olivat jo likellä. Oinas kyllä koettelikin kuuseen kavuta, mutta hätä hädältä pääsi hän sylen verran vain ylöspäin, pitelihe siinä ja tutisi. Hukat sillä välin tulivat jälkiä myöten aina kuusen luo ja istuivat sen juurelle. Sitä juuri oli vuohi odottanut, ja tuskin näki hän sudet koolla siinä, kun karjaisi oinaalle: "Ota kiinni, jo ovat sudet saapuvilla!" ja kopeutui itse tulemaan kuusesta alas. Oinas säikähti sitä ja pudota pökeltyi susien keskeen selällensä. Häntä taas pelästyivät sudet puolestaan ja juoksivat mikä minne, kuka kunne, pakosalle. Niin pääsivät oinas ja vuohi hädästänsä ja elivät siitä päivin hukilta rauhassa.
HUKKA JA REPO LEIKKAAVAT OHRANSA, JOSTA AHTAVAT RIIHEN JA KÄYVÄT PUIMAAN, JAUHAMAAN ELOJANSA.
Kuuselta paettua erkani hukka tovereistaan ja kulki alla päin pahoilla mielin kotiinsa Ilvolan taustalle. Tänne olivat sill'aikaa repo ja karhukin keräytyneet, ja ohrahuhta kun oli parhaaksi joutunut, niin käytiin korjaamaan eloja. Nämä saatiinkin pian leikatuksi, josta ahdettiin riihi, ja ohrat kun olivat kuivia, niin saatiin jo puimaan heitä, ja karhu haettiin apumieheksi. Oltiin kolmen miehen riihessä sitten, niin kysyy karhu toisilta: "Mitenkäs, kuomaseni, tätä työtä tehdään?" Repo, joka ei mielellänsä puimaan ruvennut, kapusi ylös parsille ja sanoi toisille: "Teistä on toinen väkevä, toinen taitava tuiki; puikaa te, kuomaseni, viskatkaa riihi, minä mitätön mies täällä parsia pitelen, etteivät puut päällenne putoa." Karhu siitä puida pänttäsi riihen, ja susi puolestaan viskasi elot, josta ovat silmänsä riimussa nytkin vielä niinkuin riihenviskaajalla ovat. Heidän tätä tehdessään istuu repo partisilla vain, siellä suotta aikojaan laulelee huviksensa ja aika välistä aina partisen sortaa toisten päälle. "Tapat sinä varsin!" sanoi hukka, "tahallasi puita päällemme pudottelet." — "Ei kuomaseni, en ainakaan tahallani pudottele", vastasi repo, "raskaita ovat nämä parret, niin putoilevat, en jaksa heitä pidellä." Tästä leppyvät toiset, ja saadaan sovinnossa työ tehdyksi. Oli siitä jo riihi puitu, viskattu, ja ruvetaan jyviä tasaamaan, että kukin osansa saisi, niin sanoo hukka revolle: "Milläpä nyt jaamme, kuoma, kapallako vai millä?" — "Isommalle isompi kasa, pienemmälle pienempi, se mielestäni on paras ja suorin jako", vastasi repo. Tähän tyytyivät toiset mielellänsä, ja siten tulivat karhulle oljet, sudelle ruumenet, revolle jyvät osaksi. Yksissä kuljetaan siitä sitten Ilvolan myllylle, ja kukin saapi riihiosaansa jauhattamaan, niin kuulevat karhu ja hukka, että heidän kivensä jauhaa eri äänellä kuin revon. Tätä kummastuen kysyvät revolta: "Miksikäs sinun kivesi panee 'Jyrin, järin' jauhaissansa, ja meidän panee 'Tissis, tassis'?" — "Pankaa hiekkaa kiven silmään niinkuin minäkin", vastasi repo, "niin panee kivenne samalla lailla kuin minunkin." Neuvoa myöten kaatavat siitä karhu ja hukka hiekkaa kiven silmään ja alkavat jauhaa taas, niin panee heidänkin kivensä 'Jyrin, järin' ja vielä kovemmalla äänellä kuin revon. Täten sai jokainen riihiosansa jauhattaneeksi, ja sovinnossa kuljettiin siitä jo kolmen miehen myllyltä kotiin, jossa jokainen korjasi jauhot aittaansa.
KARHU, HUKKA JA REPO KEITTÄVÄT KUKIN JAUHO-OSASTAAN PUUROA, VAAN EI SYNNY TÄMÄ TYÖ YHTÄ HYVÄSTI KAIKILTA: REVON KEITOS TULEE HYVÄÄ JA VALKOISTA, TOISTEN MUSTAA JA PAHANMAKUISTA.
Kotiin tultua keittävät myllyssä kävijät kukin jauho-osastaan puuroa, vaan ei tullutkaan karhun ja hukan keitos hyvää ja makeata niinkuin oli toivottu, mutta mustaa, karvasta ja kelvotonta. Siitä pahoillansa lähtee karhu revon luona käymään, saisiko hän tuolta neuvoa, miten puuroa pitäisi keittää, että se parempaa tulisi. Niissä mielin kulkeekin revon kotiin, jossa perheenmies ikään oli murkinakseen puuroa keittänyt. Sen nähtyänsä katselee karhu tuttavansa keitosta ja sanoo siitä revolle:
"Miksi, kuomaseni, sinun puurosi on noin valkoista, ja minun keitokseni tuli niin mustaa ja karvasta?" — "Mustaa minunkin keitokseni olisi", vastasi repo, "vaan minä jauhoni pesin joessa tuolla, niin sen tautta tuli minun puuroni näin hyvää ja kaunista." Karhu tämän kuultuansa päätti hänkin pestä joessa jauhonsa ja kulki sitä tehdäkseen joen rannalle, vaan kun siinä jauhonsa veteen hajoitti, niin joki vei ne myötänsä, ja siihen menivät puuroaineet iäksi päiväksi. Paljoa paremmin tuskin kävi hukallekaan. Kun ei keittämänsä puuro ollut hänestä hyvänmakuista, luuli hän syyn olevan keittäjässä ja läksi niinkuin karhukin neuvoa saamaan revolta. Niissä mielin otti hän puuron aineita mukaansa ja kulki revon kotiin, jossa parhaallansa puuropata oli liedellä kiehumassa. Tämän nähtyänsä pyysi hukka revolta luvan keittääkseen hänkin samassa kohdin, että hän siihen työhön oppisi. Sen soi repo mielellänsä, ja keittävät nyt kumpikin puuroa siinä, eri padalla, mutta yksillä tulilla. Saihan kuitenkin revon puuro ennemmin valmiiksi, se kun oli aikaisemmin tulelle pantu, niin katselee hukka toisen keitosta, sanoo: "Miksikä sinun puurosi on noin valkoista, ja minun on mustaa tämmöistä?" — "Minä kun tulen sain padan alle tehneeksi, ja se alkoi hyvästi palaa, nousin itse hahloihin ja rasvaa tiputin hännästäni, niin siitä tuli puuroni hyvä", vastasi repo, "tee sinäkin samoin, niin syntyy puurosi paremmin." Hukka teki niinkuin oli neuvottu ja kapusi ylös hahloihin, vaan kun liekki padan alta selkään nousi, ei Pekka-parka sitä sietänyt, vaan pudota pökeltyi hahloista lieteen. Siitä päivin haiseekin susi karrelle, kun hän karvansa liedessä poltti, ja pudotessaan kävi hän sivuloistaan jäykäksi, ettei muuta kuin isolla vaivalla voi käännäistä tänäänkään vielä. Nousihan kumminkin liedestä viimein ja korjasi keitoksen tulelta, vaan se kun ei hänen mielestään maistunut entistään paremmalle, tuli hän revon padalle ja sanoi: "Annas, maistan, kuoma, sinun puuroasi, onko yhdenlaista kuin minun." Repo tämän kuultuansa pisti salaa toisen tietämättä lusikallisen puuroa suden padasta omaan pataansa ja sanoi sudelle: "Maista, kuoma, tuosta kohdin, siinä on parasta!" Hukka teki neuvoa myöten ja sai omaa puuroaan suuhunsa, vaan se kun ei hänestä paljon millekään maistanut, luuli hän vian olevan omassa suussansa eikä puurossa ja virkkoi nuivalla nenin: "Yksi mämmillä maku, yksi tapa talkkunassa, vaan on väli maistajilla — ei tämä ruoka minun suulleni sovellu."
REPO RUPEAA LAPSENPIIAKSI HUKALLE, VAAN PETTÄÄ ISÄNTÄNSÄ, JOKA SIITÄ VIHOISSANSA ON VÄHÄLLÄ TAPPAA HÄNET.
Eletään, ollaan jonkin aikaa siitä, ja karhu, susi ja repo asuvat niinkuin ennenkin eri talossaan kukin Ilvolan taustalla, niin suden akka kolme poikaa saapi, vaan itse kuolee lapsivuoteeseen. Hukka leskeksi jäätyään ei voi itse lapsiaan hoitaa, elätellä, vaan lähtee katsojata etsimään pienille pojillensa. Kulkee, kävelee saloja, maita, niin kohtaa kuin kohtaakin metsikanan ja alkaa sitä puhutella, sanoo: "Tulisitko lapsenpiiaksi minulle?" — "Miksi ei", sanoi toinen. "No, hyvä kun tulet", tuumasi hukka, "vaan osaatkos laulaa niin että lapseni nukkumaan saisit?" — "Osaan", vastasi metsikana ja lauloi hukan kuullen, sanoi: "Kopei, kopei, kopei!" Metsikanan lauluun ei hukka kuitenkaan mieltynyt, mutta sanoi: "Huono on äänesi, ei sillä lapset nuku", ja läksi edelleen. Vähän matkaa kuljettuansa kohtasi hän metsässä jäniksen. Tämä kysyy hukan asiata, sanoo: "Mihinkäs Pekka nyt menee?" — "Lapsenpiikaa läksin hakemaan", vastasi hukka. "Niinpä ota minut!" virkkoi jänis. "Osaatkos lasta tuuditella?" kysyi hukka. "Osaan kyllä, ja hyvä onkin kätkyen ääressä istuani, kun olen rampa", tuumasi Jussi. "Mikä sinut rammaksi teki?" kysyi hukka. "Joukahainen kirosi, kun Kuiturintunturin laidalla kauramaansa pilasin", vastasi Jussi, "jos mokoma elossa olisi, niin kostoksi hänen kinttunsa katkaisisin." — "No, koska sinä lapsenpiiaksi pyrit, niin laulahan tässä koetteeksi vähän!" sanoi hukka. Jänis koki laulaa ja panna papatti parastansa kelvatakseen hukalle, vaan tämä ei hänen lauluunsa ihastunut. "Voi, on melkoinen meteli!" sanoi hän vain ja läksi matkaansa lapsenpiikaa muualta etsiäksensä. Ei pitkältä kulkenutkaan, niin tapasi metsässä revon ja alkoi sitä puhutella, sanoi: "Terve, kuomaseni, rupeaisitko lapsenpiiaksi? Minulta akka lapsisaunaan kuoli, niin ei ole nyt, kuka lapsiani katsoisi. Osannethan sinä laulaa?" — "Osaan toki", vastasi repo ja alkoi laulella: "Sudella somaiset pojat sekä piiat pikkaraiset; heitä syötän, juotan, nukutan maata; Kekkuli-Matti, Kekkuli-Matti!" Hukka, josta revon ääni oli hyvä, vei hänet lapsenpiiaksi kotiinsa ja itse läksi sen tehtyänsä lapsillensa ruokaa hankkimaan. Kohta keksikin laitumella hevosen ja sai sen maahan kellistäneeksi, josta yhden takajalan sieppasi hampaihinsa ja vei sen saaliinsa kotiin revolle käskien hänen hyvästi katsoa, korjata lapsia, ettei heiltä mitään puuttuisi; mutta itse läksi tavallisille kokemusmatkoilleen taas. Repo sillä välin söi hevosen jalan suuhunsa, ja kun ei siitä saanut mahansa täyttä, niin söi vielä yhden hukan pojista päälliseksi. Vasta päivän päästä tuli hukka kotiinsa ja kysyi pesänsä suulta lapsenpiialta: "Ovatko lapseni ruokaa saaneet hyvästi?" — "Ole siitä huoleti", vastasi repo, "jo ne syötin, juotin, nukutin maata; Kekkuli-Matti, Kekkuli-Matti!" Luullen lastensa olevan hyvässäkin huostassa kääntyi hukka pesältä pois ja viipyi taas päiväkauden, missä lienee asioillaan viipynyt. Tällä aikaa söi repo jo toisen pojan, ja kun hukka viimeinkin tuli lastensa oloa kuulustamaan, niin vastasi niinkuin viimeinkin: "Jo ne, kuomaseni, syötin, juotin, nukutin maata; Kekkuli-Matti, Kekkuli-Matti!" Hukka ei nytkään vaatinut lapsistaan tarkempaa tietoa luullen niiden olevan hyvänkin katsojan turvissa, vaan kun siitä kolmantena päivänä palasi kotiinsa, niin ei enää revon vastaukseen tyytynyt, vaan pyrki itse pesään katsoakseen poikiansa. Repo, joka ikään oli isännältään viimeisenkin pojan syönyt, ei hukkaa hirvinnyt pesään laskea itsensä siellä ollen, mutta vastasi: "Sinun ovat, kuoma, poikasi kasvaneet niin isoiksi jo, ettemme enää molemmat yht'aikaa pesään mahdu; laske minut ensinnä täältä, kun tahtonet pesään tulla." Hukka hupelo laskikin revon pesästä ulos, vaan kun itse sisälle meni, eipäs löytänytkään poikiansa; niistä ei ollut jäljellä muuta kuin paljaat luut koko pesässä. Mustaksi muuttui nyt hukan mieli tämän nähdessänsä, vaan kun siitä tointua ennätti, läksi hän ajamaan repoa kostaakseen hänen murha-työtänsä. Jo olikin tavoittaa vihamiehensä, vaan tämä silloin pääsi kiven alle piiloon, ettei muuta kuin toista käpälää näkynyt vähän. Sen keksittyänsä tarttui hukka käpälään ja alkoi sitä purra, kiskoa. Nyt olisi revolle pahastikin käynyt, ellei vanha viekkautensa olisi häntä auttanut. "Voi sinua hullua!" huusi hän hukalle, "kun sinä kiven juurta kinnaat, puun juurta punnaat, täällähän minun käpäläni ovat eivätkä sinun suussasi." Hukka, joka luuli puun juurta purevansa niinkuin toinen oli sanonut, heitti käpälän irti eikä sen kovemmin tavoittanut repoa, se kun ennätti jo kiven alle paremmin asettua. Tämän nähtyänsä jätti hukka vihamiehensä rauhaan ja läksi pahoilla mielin kotiinsa.
REPO PÄÄSTÄÄ KARHUN SUUSTA TEEREN JA TEKEE ITSENSÄ SYYTTÖMÄKSI
Viime hädästään päästyänsä kulkee repo kotiaan kohti iloissaan siitä, että henkensä säilytti hukalta, vaan ei aikaakaan, niin kohtaa metsässä karhun, joka sattumalta oli saanut teeren pyytäneeksi ja sitä nyt hellävaraisesti elävänä suussaan piti näyttääkseen revolle, että: "Pyysinpäs kerran minäkin elävän teeren." Repo tämän nähtyänsä ajatteli: "Milläpäs neuvoin saisin minä tuon teeren karhun hampaista, koska hän niin kerskaten näyttelee sitä minulle." Jo keksikin keinon tuosta ja kysyi vastaan tulevalta karhulta: "Mistä nyt, kuomaseni, tuulee, tiedätkö?" Karhu ei hirvinnyt suutaan avata, nosteli vain päätänsä katsellen puita, taivasta, ja vastasi suutaan aukaisematta: "Tuuh, tuuh, tuuh." Repo ei sitä ole kuulevinansa, vaan kysyy uudellensa: "Mistä päin nyt on tuuli? Sano, kuomaseni." Tähän toinen vastaa niinkuin viimeinkin, vaan kun repo kolmannesti kysyi samaa asiata, sanoa puhalsi karhu viimeinkin: "Ppohhjoisesta!" Mutta siinä kun tuli aukaisemaan suunsa, lensi samassa teerikin tiehensä. Siitä pahoillansa sanoo karhu revolle: "Voi sinua, sen ruoja, kun teeren laskit suustani." — "Itsehän sen laskit", vastasi repo, "olisinko minä sijassasi ollut, ja minulta kuka olisi tuulen laitaa tiedustellut, niin olisin läpi hampaitteni vetänyt ja kysyjälle vastannut tuulen olevan 'Iitäisessä', mutta sinä kun et taiten vastaillut, sinulta saaliskin katosi."
KARHU PITÄÄ MIEHEN KANSSA YHTEISTÄ PALOA JA MÄÄRÄÄ ITSE SADOSTA TULEVAN OSANSA.
Alla päin pahoilla mielin kävelee karhu metsää siitä, niin näkee miehen palomaata kyntämässä ja kysyy häneltä: "Mitä, mies, tässä teet?" — "Paloa kynnän, siihen sitten siemeniä kylvän, että minulle maa viljan toisi", vastasi mies. "No, ota minut apulaiseksi", virkkoi karhu, "minä kynnän, muokkaan maasi, kun antanet minulle osaa viljoista, konsa ne joutuvat." — "Sen kun tehnet ja paloni kyntänet, niin olkoon saalis kahtia", vastasi mies. Karhu kävi tuosta nyt työhön käsin, ja kun palon oli kyntänyt, niin kysyi mieheltä: "Mitäs tähän nyt kylvämme?" — "Pankaamme palo kahteen osaan", tuumasi mies, "niin toiseen puhumme naurista, toiseen vehniä kylvämme." Niin tehtiinkin, kylvökset kasvoivat hyvästi, ja kun syksyn tullen viljat tulivat jaettaviksi, vei mies karhun naurismaalle ja kysyi: "Kumpaisetko sinä otat, ylimmäisetkö vai alimmaiset?" Karhu arvelee asiata, sanoo: "No, olkoothan minulle ylimmäiset." Mies silloin listi nauriit ja antoi naatit karhulle. Käytiin siitä vehnämaalle ja aletaan viljoja jakaa, niin sanoi karhu: "Nyt minä tahdon alimmaiset, ylimmäiset olkoot sinulle." — "Olkoon sillä puheen", vastasi mies ja siitä vehnät leikkasi itsellensä, vaan sänget heitti hän karhulle.
Tuli talvi tuosta, niin mies paistoi nauriista paistikasta ja laati vehnäistä möykkyistä, josta läksi tietelemään karhua. Tämä miehen kotiin tultuansa söi paistikkaan ja vehnäisen möykkyisen ja sanoi miehelle: "Sinä minut maanitit; sinun ruokasi ovat makeat, mutta minun ovat maakkaat, vaikka miten heitä keittelisin; kerran vielä kostan sen sinulle."
KARHU TARTTUU MIEHEN VIRITTÄMÄÄN ANSAAN, JOSTA KÄYVÄT SITTEN KESKENÄÄN KÄRÄJÄTÄ.
Uhkaustaan myöten päätti karhu tehdä miehelle vahinkoa ja alkoi käydä hänen ruishuhtaansa syömässä, vaan kun harjautui aina yhtä tietä kulkemaan huhdalle, niin mies sille tielle viritti ansan hänelle. Kun siitä nyt karhu yöllä kulki tavallista tietänsä, eipä tiennytkään ukkorukka olla varoissaan, vaan tarttui ansaan jalastansa. Alkaa siinä nyt hyppiä, rötkyä ansassa ja kiljuu kovasti, niin tulee mies paikalle. Tätä alkaa karhu rukoilla, sanoo: "Laske minut, veikkonen, täältä, niin sinut siitä vielä palkitsen." — "Kyllä sietäisit siihen kuolla, koska minun huhtaani olet pitkän aikaa syönyt", vastasi mies, "mutta näyttääkseni, etten minä vanhalle tuttavalle pitkällistä vihaa kanna, niin laskenmahan sinut tällä kertaa vielä ansasta." Sen tekikin mies, ja karhu pääsi ansasta, vaan kun jalkansa oli irti saanut, eipäs muistanutkaan lupaustansa, vaan sanoi vihoissaan miehelle: "Syön minä, ruoja, sinut, jo ennen pettelit viljain jaossa minut ja nyt päälliseksi minulle ansan viritit." — "En minä anna itseäni syödä", sanoi mies, "lupasithan sinä hyvän työni palkita." — "Senpä minä teenkin", vastasi karhu, "sillä maailman tapa on se, että hyvä palkitaan pahalla." — "En tyydy minä siihen", tuumasi mies, "lähtekäämme oikeutta etsimään, kumpi meistä käypi vääräksi!" Karhu suostui tuumaan, ja lähdettiin yksissä etsimään tuomaria. Ei kaukaa kuljettukaan, niin tavattiin hevonen, sanottiin hänelle: "Oikeutta olemme etsimässä, rupeatko riitamme ratkaisijaksi?" — "Kertokaahan asianne", vastasi hevonen, "niin siitä näen, kumpi teistä on väärässä." Mies selvitti asian, kusta heidän riitansa oli noussut, sanoi: "Minä tämän karhun ansasta laskin, se kun siitä lupasi palkita minua, vaan tämä kun hädästään pääsi, ei pitänytkään lupaustansa, mutta tahtoi syödä minut sanoen maailman tavan olevan sen, että hyvä palkitaan pahalla." — "Kyllä karhu on oikeassa", sanoi tämän kuultuaan hevonen, "pahalla hyvä maksetaan maailmassa. Palvelin minäkin kolmekymmentä vuotta isäntääni uskollisesti, mutta eilen kuulin hänen kuitenkin sanovan palvelijallensa: 'Huomenna pitää sinun tuo vanha hevoskulu tappaa, ei siitä enää ole muuta kuin vastusta.' Saapi siis karhukin syödä sinut, sillä niin on maailman tapa, että hyvä palkitaan pahalla."
Mies ei tähän tuomioon tyytynyt, vaan tahtoi lykätä asiansa toiseen oikeuteen. Sitä ei karhu kieltänyt, ja niin saatiin taas metsää kävelemään yksissä. Kuljettiin vähän matkaa siitä, niin nähtiin vanha koira, joka oli männyn latvaan nostettu hirtettäväksi. "Tämä on vanha ja maailman kokenut koira", tuumasi mies, "ottakaamme hänet tuomariksemme!" — "Tehkäämme niin", vastasi karhu, ja riidan perustus selitettiin koiralle. Tämä tuskin oli asian kuullut, niin vastasi: "Karhu on oikeassa. Hyvä olin minäkin aikanani ja palvelin isäntääni uskollisesti haukkuen näätää, saarvaa, oravata, vieläpä synnytin hyviä pentujakin, joista tuli kunnollisia metsikoiria, vaan nyt kun vanhaksi jouduin, minut tähän puuhun ripustivat kuolemaan, sillä se on maailman tapa, että hyvä palkitaan pahalla."
"En tyydy vielä tähänkään tuomioon", tuumasi mies, "vielä pitää kolmas tuomari hakeaksemme." Karhu oli asiaan myöntyväinen, ja siten saatiin taas yksissä kävelemään, eikö mistä löydettäisi kolmatta tuomaria. No, kuljettiin, kuljettiin, minkä lienee kuljetukaan, niin tulee repo heitä vastaan tiellä. Tätä pyytävät tuomarikseen, sanovat: "Meillä juttu on semmoinen ja semmoinen, ratkaise, velikulta, riitamme!" Repo lupasi heille oikeuden pitää, vaan kuiskasi siitä jo hiljaa miehelle: "Annatko minulle, mitä on kanoja kotona aitassasi, niin sinulle hyvän tuomion toimitan." — "Annan", vastasi mies. Repo silloin tiedusteli riidan perustusta, ja mies kertoi sen hänelle alusta pitäen, sanoen: "Tämä karhu oli minun ruishuhdallani käydessään ansaan tarttunut, siinä hyppiä rötkyi hädissään ja pyysi minua avukseen luvaten hyvän työni runsaasti kostaa, jos hänet irti päästäisin. Minä silloin hyvästä sydämestäni autoinkin hätäytynyttä ja laskin hänet ansasta, vaan tämä kun hädästään pääsi, ei muistanutkaan välipuhettamme, mutta rupesi petolliseksi ja vastasi viekastellen: 'Hyvä on pahalla palkittava, niin on maailman tapa, senpä kautta syön nyt palkoista sinut.' Onkos tässä karhun käytöksessä kohtuullisuutta? Ratkaise, velikulta, riitamme." — "Oho!" vastasi repo, "kylläpä juttunne on mutkainen ja sekava, siin' on työtä istuillaankin tutkiessa." Näin puhellen käski hän asianomaisten istua kunkin eri mättäällensä istahtaen itse kolmannelle, josta kun aikansa oli heidän asiataan aprikoinut, kävi jo ilmaisemaan päätöstänsä sanoen toimessaan: "Mikäli minä selvää saan asiastanne, käännyt sinä, karhu, mielestäni vääräksi; vaan ettei mitään erhetystä tapahtuko tuomiossa, pitää käydäksemme paikat suinaamassa. Lähde, mies, näyttämään, miten karhu on syönyt sitä." Mies vei toiset huhdalle niinkuin repo oli vaatinut, ja näytti, minkä vahingon hänelle karhu oli tehnyt. Repo silloin puisteli päätään, sanoi karhulle: "Kylläpä olet miehelle suurta vahinkoa tehnyt, hänen huhtaansa koko joukon syönyt, sotkenut." — "Siltä se näyttäisi", vastasi karhu, "vaan lähdetäänpä nyt katsomaan, minkälaisen minulle mies surmapaikan laati!" Toiset läksivät, ja paikalle päästyä on repo taas asiata tarkoin tutkivinansa, kysyy karhulta: "Yhtäkö jälkeä kuljit sinä tästä huhdalle aina?" — "Yhtä", vastasi karhu. "Pahoin teit, kun aina yhtä jälkeä kuljit", tuumasi repo, "eihän siihen pakkoa ollut, koska olisit muualtakin huhdalle päässyt." Sen puheensa kääntyi jo mieheen päin ja sanoi: "Laita nyt ansasi vireeseen, että näen, minkälainen se oli." Mies laittoi; ja kun ansa oli vireessä, sanoi repo karhulle: "Astupa nyt tuohon näkeeksi, miten sinä siitä kuljit." Karhu astui, mutta tarttui samassa jalastaan kiinni eikä päässytkään enää koko paikasta. "No, nyt on asianne sillä pohjalla kuin alustakin, ja riitanne on siis joutava. Ei muuta, vaan lähde kotiisi, mies, ja jätä karhu siihen tilaansa, missä hän alusta pitäen oli." Mies teki niinkuin oli neuvottu ja kulki hyvillään kotiinsa käskien revon tulla palkoillensa, milloin vain mielensä teki. Tätä kutsumusta ei repo kauaksi unohtanut, vaan kulki heti illan tullen miehen kartanolle, jossa suoraan meni kanahuoneeseen. Sitä ei kukaan estänyt, mutta kanat kun repoa peloissaan alkoivat siellä huutaa katkattaa, kuuli emäntä ilveen ja juoksi halko kädessä kanojen luo. Sieltä löysikin revon ja alkoi sitä halolla pieksää, paalikoida päähän. Työn tuskin pääsi reporukka viimeinkin kanahuoneesta karkuun ja huusi mennessään surkeasti: "Sen sain minä tuomiostani! Karhu kumminkin oli oikeassa: pahalla hyvä palkitaan maailmassa!"
KARHU PELASTAIKSE HIIREN AVULLA ANSASTA
Karhu uudelleen ansaan tartuttuansa koki kaikin voiminsa pelastauda pahasta pulastansa, vaan ei jaksanut köysiä katkaista. Väsyksissään, kun ei muutakaan neuvoa tiennyt, rupesi hän viimeinkin maata. Hänen siihen nukuttuansa kokoontui koko joukko hiiriä hänen ympärillensä, ja alkoivat keskenään kisata. Näiden telmeestä heräsi karhu ja sai muutaman heistä kynsiinsä, se kun oli ihan hänen turvallensa hypältänyt. Hiiri anoi rikostaan anteeksi sanoen vahingossa sen tehneensä ja lupasi kerran vielä karhun hyvyyden kostaa, jos nyt irti pääsisi. Tästä leppyi karhun mieli, ja hän laski hiiren kynsistään sanoen: "Yhtä mitätön olet syöden kuin säästäenkin, niinpä joudat olla rauhassa, raukka!" Hiiri irti päästyänsä keräsi metsästä muita kumppaleita ja palasi niiden kera karhun luo, josta alkoivat hampaillansa ansan köysiä jyrsiä pelastaaksensa karhua. Tätä tekoaan tehden saivatkin viimein ansan paulat poikki purruiksi, ja karhu pääsi hädästänsä. Sille virkkoi nyt hiiri: "Pidit, karhu, minua halpana etkä uskonut minun täyttävän lupaustani, vaan nyt sen näet, että hiirikin taitaa hyvän hyvällä palkita." Karhu ei vastannut mitään, vaan läksi häpeissään matkaansa kuljeskellen metsää niinkuin ennenkin.
KARHUN KUOLO. MIES REVON AVULLA PELASTAA KARHULLE LUPAAMANSA LEHMÄN JA VIELÄ PÄÄLLISEKSI SAA KARHUN, JOKA MIEHEN KÄSISSÄ HEITTÄÄ NYT HENKENSÄ.
Mies sillä aikaa oli halkoon lähtenyt, vaan hevonen oli hidaskulkuinen ja laiska, niin kiirehti sitä kerta kertansa päästä, sanoi aina: "Su pois, karhun syöttö!" Sen sattui karhu metsää kävellessään kuulemaan ja tuli miehen luo, sanoi: "Sinä kun hevostasi karhun syötöksi sanot, niinpä syönkin nyt sen." — "Elä syö hevostani, minä tuon sinulle lehmän", sanoi mies, sillä arveli mielessään: kalliimpihan on hevonen kuin lehmä. "Kun sinä lehmän toisit, ka, en hevostasi söisi, vaan pitänetkö sanasi", tuumasi karhu. "Tuon taitenkin sinulle lehmän", virkkoi mies, "odotahan muutama päivä." Siihen tyytyi karhu, ja mies jäi halkoja hakkaamaan metsään. Reellisen niitä hakattuansa läksi hän sitten ajamaan kotiinsa, vaan päätti matkalla käydä seudussa olevia pyydyksiään katsomassa. Täältä löysikin ansasta revon ja rupesi jo tappamaan sitä, mutta Mikko alkoi rukoilla rukoilemaan, sanoi: "Elä, veikkonen, tapa, minä kerran vielä teen hyvää sinulle." — "Niinpä juokse, minne juokset", vastasi mies ja laski revon irti. Kotiin tultuansa kertoi kuitenkin asian perheellensä, sanoi: "Revon saaksentelin metsässä, vaan laskin pois, se kun lupasi minulle kerran vielä hyvää tehdä." Tätä naiset nauramaan kaikki, sanoivat: "Höpelö mikä olit, kun laskit revon väljälle, mitä hyvää hän sinulle laatisi!"
Mies naisten pakinat kuultuansa ei välipuheestaan karhun kanssa virkkanut sinä päivänä mitään, mutta huomenna täytyi hänen kuitenkin antaa vaimollensa asiasta tieto ja sanoa: "Halossa käydessäni eilen tuli karhu vastaani ja oli vähällä hevoseni syödä, vaan minä hänelle lupasin lehmän, niin siihen tyytyi toki." — "Parempi lehmä antaa kuin hevonen", sanoi akka; ja otetaan lehmä läävästä ja sidotaan rekeen kiinni. Lähtee siitä mies pahoilla mielin kuljettamaan sitä, vaan tuskin oman peltonsa päähän pääsi, kun tulee luikerehtaa hänen luoksensa repo ja kysyy: "Minne, mies, lehmää kuljetat?" Mies selvitti asiansa, että karhulle hän on lehmänsä luvannut. "Elä hupsuna ole ja karhun syötäväksi lehmääsi vie", sanoi tämän kuultuaan repo, "kyllä minä yhtä kaikki pelastan hevosesi. Solmia viisi värttinää minulle häntään ja toiset viisi kaulaani, niin kun hevosesi kanssa karhun hoteelle pääset, minä samassa niitä värttinöitäni kalahuttelen metsässä, ja karhu kun kysyy sinulta: 'Mikä siellä?' niin sano: 'Minun poikani on metsimies, se ampumakalujaan kalahuttelee siellä'."
Neuvon mukaan kulki mies metsään, vaan ei lehmää ottanutkaan kanssansa. Siellä on karhu jo häntä odottamassa ja kysyy kohta: "Toitko minulle lehmän niinkuin lupasit?" — "En tuonut", sanoi mies, "akkani minua kielsi." — "Vai et tuonut", sanoi karhu ja alkoi jo vihasilmin katsella miestä; mutta repokin samassa kalahuttelee värttinöitään metsässä. Karhu sen kuultuansa kysyi mieheltä: "Mikäpä siellä metsässä kalahtelee, tiedätkö?" — "Se on minun poikani, joka siellä ampukalujaan kalahuttelee metsää käydessänsä", vastasi mies. "Onko sillä pissali?" kysäisi karhu. "On pissali ja väljä onkin", vastasi mies. "Minut tappanee hän", sanoi karhu. "Tappaa, kun nähdä saanee", vastasi mies. Heidän näin haastellessaan tulla löyhähti repo metsästä ihan lähelle heitä ja kysyi: "Mikä musta tuo on tuolla näreen juuressa? Karhuhan tuo on." — "Se on puun juurikka", sanoi mies, ja karhu heittihe selälleen kuoliaaksi käpälänsä ylhäälle nostaen. Repo silloin sanoi: "Siellähän tuo on halko reen edessä sinun kulkiessasi, lyö hänet poikki!" Mies samassa kirveensä silpaisi reestä ja alkoi sillä kolistella karhun käpäliä. Hänen tätä tehdessään sanoo karhu hiljalleen: "Lyö, vaan elä kovasti lyö, käpäliä koskee." — "Tuleehan tuosta saunahalkoja", sanoi puolestaan repo, "murra rekeen, vie kotiin." Mies silloin ottaa karhun ja vääntää rekeensä, jossa köllöttää nyt karhu kuoliaana niinkuin juurikka. "Putoaahan tuo reestä", sanoi repo taas, "murra hänet nuoralla kiinni!" Hiljakkali sanoi karhu kuullessaan tämän: "Pane kiinni, vaan elä pane kovaan, veikkonen." Mies nuoritettuaan karhun sanoi: "Koettelepas, kuoma, jos on parahiksi, pääsetkö reestä ylös?" Karhu koetteli, pusertelihe, vaan ei voinut päästä paikaltansa. Repo silloin sanoi syrjästä miehelle: "Kun pölkkyä kotiin viedään, kirves lyödään pölkkyyn." Mies sen kuultuansa alkoi hamaralla mättää karhua päähän minkä ennätti, ja siihen karhurukka heitti henkensä. Repo sai lihat palkoistansa.