PIENEMPIÄ ELÄINJUTUN KATKELMIA
KYYHKYSEN KUJERRUS
Kyyhkysellä ja kanalla oli pesänsä kummallakin, mutta kyyhkysellä oli kymmenen munaa, kanalla vain kaksi. Kana siitä alkoi vietellä kyyhkystä tekemään vaihtokauppaa. Tämä suostui kuin suostuikin tähän, antoi kanalle ne kymmenen munaa pesästänsä ja otti kanan kaksi munaa itsellensä. Kohta havaitsi kyyhkynen kuitenkin kanan viettelyksestä vahinkoon joutuneensa ja rupesi tyhmää kauppaansa katumaan. Tätä suree ja valittaa hän tänäänkin vielä, sillä niin pian kuin hänen äänensä kuulet, koskee tämä murheellinen valitus sinun korvaasi:
"Kyy, kyy, kymmenen munaa minä vaivainen vaihdoin kanan kahteen munaan."
JÄNIS, SUSI, REPO JA KARHU YHTENÄ MAAHAUDASSA
Mies oli maahan kaivanut haudan ja siihen haaskan pannut pyytääkseen jäniksiä, susia, repoja ja karhuja. Näitä menikin sitä haaskaa syömään sinne, ja putosivat hautaan kaikki. Kun ei neuvoa nähty täältä nyt poikkeen päästä, nähtiin parhaaksi ruveta levolle. Jonkin aikaa maattiinkin siitä, niin noustiin jo ylös, ja kun nälkä oli heillä taas, sanoo muudan: "Mitäs tässä nyt syödään?" Repo katsastaa jänistä, sanoo: "Syödään tuo mölkösilmä ensin, tottahan sitten taas jokin keino keksitään." — "No, syödään, syödään", sanoivat toiset, ja jäniksen söivät suuhunsa heti. Siitä käytiin maata uudellensa, ja vähän aikaa maattua noustiin taas valveelle, sanottiin: "Mitäs nyt syödään, nälkä on?" Repo katselee sutta, sanoo toisille: "Syödään nyt tuo karvaröllö." — "Syödään, syödään!" virkkoivat toiset, ja sudesta samassa tehtiin puhdas, josta repo ja karhu kävivät levolle taas; mutta karhun maatessa nousi repo hiljaa ylös ja alkoi suden suolia lappaa vatsansa alle ruveten siitä uudellensa maata. Karhu kun tuosta vuoronsa levolta nousi ja revolle virkkoi: "Mitäs nyt syödään, nälkä on?" alkoi repo lappaa niitä suden suolia vatsansa alta ja sanoi: "Lapa omia suoliasi; minä repäisin vatsani halki, tee sinäkin samoin." Karhu teki neuvoa myöten, vaan kun vatsansa halkaisi ja alkoi sieltä suoliansa lappaa, niin siihen itse kuoli. Repo söi nyt rauhassa yksinään karhun ja eli, oleksi, kuten parhaiten voi. Siitä tuli viimeinkin haudan omistaja pyydykselleen katsoakseen, jos siellä saalista oli. Repo silloin heittihe kuoliaaksi, ja mies kun siinä uskossa hänet viskasi kaltaalle, Mikko mennä vilisti metsään väljälle ja säilytti sillä tapaa henkensä.
ELÄIMET JA PAHOLAINEN
Oli ennen vanhaan mies ja sillä kolme elokasta: kissa, kukko ja härkä. Syödään talossa kerran iltasta sitten, niin sanoo isäntä rengillensä: "Aamulla pitää kissa tappaa." Renki syötyänsä sanoo taas kissalle: "Mene pakoon, muuten sinut aamulla tapetaan." Kissa pani varoituksen tähdelle, ja kun aamulla tullaan tappamaan häntä, niin tapettavaa ei olekaan, kissaa ei näy, ei kuulu. Toissa iltana sanoo isäntä: "Aamulla pitää meidän kukko tappaa." Tämän isännän uhkauksen ilmoittaa renki taas kukolle, joka pakenee pois koko talosta. Samoin pakenee härkäkin vuoronsa, ja kaikki puuttuvat siitä kolmen kesken metsässä parveen. Kuljetaan yhtenä saloa myöten, niin tulee vastaan susi. "Mihin menet?" kysyvät tältä. "Lähden tuohon karjaan", vastasi susi, "saisi sieltä lampaan suuhunsa." — "Elä mene!" varoittivat toiset, "siellä sinut tapetaan, tule pois meidän kerallamme." Susi läksi, ja mentiin neljän miehen edelle päin, niin tulee karhu vastaan. "Mihin menet?" kysytään taas tältä. "Tuonne kylän luo kauroja syömään", vastasi karhu. "Elä mene, siellä tuhosi tulettelee", sanottiin hänelle, "lähde pois meidän kerallamme." Karhu läksi, ja saatiin viiden miehen metsää kulkemaan siitä, niin tulee jänis vastaan heille. Tätä aletaan puhutella taas ja saadaan yhteen seuraan sekin, josta kuljetaan kylään ja mennään saunaan lämmittelemään. Saunan luona makaa koira, niin varoittaa toisia, sanoo: "Elkää menkö, siellä asuu pahoja." Toiset menivät kuitenkin. Karhu asettuu kynnyksen alle, susi ovipieleen, härkä karsinapuoleen, kukko orrelle istumaan, kissa kiukaalle, jänis penkin alle ja koira keskilattialle. Tulee Pahakin yöksi saunaan sitten ja aukaisee oven. Susi silloin puraisee sääreen häntä, karhu hakkaa käpälineen, härkä pistelee sarvineen, kukko käypi laulamaan, kissa kanssa naukumaan, jänis hyppää penkin aluksia myöten, ja koira juoksee ympäri tupaa. Paholainen siinä nujakassa meni maahan selällensä ensinnä, vaan kun siitä tointua ennätti ja vihamiestensä kynsistä pääsi, niin töytäsi ovesta ulos ja pakeni kiireimmiten metsään, jossa lateli asiata toisille tovereillensa, sanoi: "Elkää enää saunaan menkö, siell'on vieraita ja väkeviä. Räätäli heti kynnyksellä pisteli minua neuloillansa, yksi karvainen ukko käsin rintaani tarttui kiinni, suutari taas heitti lestipussillansa, että maahan menin selälleni, yksi kiukaalta valkeata näytti, opinpojat juoksivat ympäri tupaa hypäten nurkasta nurkkaan kiiluvin silmin ja etsivät asetta minua lyödäkseen, vaan eivät löytäneet toki. Muudan vielä minun paetessani toisille huusi: Pidä kiinni, pidä kiinni!"
JALOPEURAN PAKENEMINEN
Kerran vanha mies istui lammin rannalla ja siinä tuohia pesi. Sattui jalopeura kulkemaan pitkin rantaa siitä ja kysyi mieheltä, mitä hän teki. "Jalopeuran suolia tässä pesen", vastasi mies. "Mistäs niitä olet saanut?" kysyi jalopeura. "Ei minussa näiden saajaa ole, nämä ovat saamamiehen saamat", virkkoi mies, jonka kuultuaan jalopeura meni pois. Samalla tuli karhu miehen luo ja kysyi, mitä hän teki. Mies sanoi karhun suolia pesevänsä. "Mistäs niitä olet saanut?" arveli karhu. "En minä niitä saa, vaan se on saamamies, joka saapi", sai karhu vastaukseksi, jonka kuultuansa hänkin meni pois. Siitä tuli susi ja niin ikään miehen työtä tiedusteli, johon tämä vastasi hukan suolia pesevänsä. Hukan vielä kysyttyä, mistä niitä oli saanut, sanoi mies kuin edellisillekin niiden olevan saamamiehen eikä hänen itsensä saamia. Kohta sen jälkeen tulivat kaikki kolme yhteen ja alkoivat haastaa, mitä kukin oli nähnyt. Jalopeura sanoi nähneensä miehen jalopeuran suolia, karhu karhun ja hukka hukan suolia pesevän, jotka kaikki saamamies oli hänelle saanut. Niin läksivät kaikki miehen puheelle ja kysyivät, minkälainen se saamamies on, jos he saisivat sitä nähdä. Mies vastasi: "Ette sitä saa muutoin nähdä, kun ette laadi hyvää ruokaa yksinäisen tuvan pöydälle ja itse mene salapaikkaan sitä katsomaan, kun se tulee teidän ruokaanne syömään; mutta olkaa varoillanne, jos se suuttuu syödessään ja alkaa marata. Silloin arvatkaa, että ruoka ei ole hyvä, ja katsokaa itsekin, ettette joudu kuoleman omiksi." Kyselijät läksivät miehen luota ja tekivät niinkuin käsketty oli. Kaikki valmiiksi saatua nousi jalopeura uunille nähdäkseen sieltä, minkälainen pyytömies syömään tulee. Karhu meni lattian alle, jossa oli suuria rakoja, niistä katsoakseen vierasta, hukka nousi orsille päreiden päälle. Samassa tuli kissa, hyppäsi pöydälle, alkoi syödä ja marata. Karhu, joka oli sillan alla, pilkisteli rakoloista. Sattuipa raosta näkymään korva, jota kissa luuli hiireksi, niin hyppäsi karhun korvaan kiinni. Karhu kiljaisi, minkä jaksoi, josta kissa säikähti ja hyppäsi uunille. Jalopeura silloin nurin niskoin lattialle. Kissa taas säikähti sitä ja juoksi uunilta päreorsille. Sieltä hukka päreiden kanssa lattialle, ja kiitti jokainen, kun pääsi hengissä pakoon. Jalopeura, suurin ja väkevin tästä matkueesta, juoksi yhtä kyytiä pois koko meidän maastamme, ja mieli oli toistenkin lähteä, mutta uupuivat kesken tiensä karhu ja hukka ja jäivät tänne Suomeemme.
KETTU, SUSI JA JALOPEURA
Ennen muinoin eläinten valta-aikana sattui jalopeura tulemaan kipeäksi eikä siinä tilassa taitanut kaitsea, mitä työtä toiset alamaisensa eläjät tekivät, vaan makasi vuoteellaan. Kettu liuvari sitten koko työn tekemisen heitti vallan pois ja juoksi joutilasna ympäri maata, missä lienee juossutkaan. Susi tämän ketun käytöksen pani pahaksensa, sillä itsekin olisi mielellänsä työstänsä vähäsen helpottanut ja huvitusajoa metsiköissä ajellut, vaan ei arvannut, hupiopää, omin lupinsa lähteä. Meni siis ja kanteli sairaalle jalopeuralle toisen päähän sanoen: "Tämä kettu retkale ei huoli työssä istua, vaan kulkee kulkemistaan mitättömänä maita mantereita." Jalopeura tämän kuultuansa suuttui suuresti ja tuotti ketun luoksensa, kysyi: "Missäs joutilasna juokset, miksi et työssäsi istu niinkuin on määrä sinulle?" — "Olin aina minä arvoisassakin työssä", vinkaisi kettu vastimeksi, "olin sairaalle jalopeuralle lääkityksiä etsimässä." — "Löysitkös jotakin?" kysyi jalopeura jo mielihyvissään. "En vielä löytänyt, vaan olin juuri löytämäisilläni", vastasi kettu, "olin vanhan riihen nurkassa asuvaisen hämähäkin puheilla, ja se lupasi minulle hyvän neuvotuksen antaa." — "Niinpä lähde joutuisasti sitä uudellensa kysymään, sinä olet liukas kieleltäsi, ehkä saat hämähäkiltä sanan soveliaan suolletuksi." Kettu lähtee siitä maita mäkiä kiertämään, ja jonkin ajan matkalla viivyttyänsä palasi jo takaisin. "Saitkos minkäänlaista tietoa?" kysyi jalopeura häneltä. "Mikä saadessani", vastasi kettu. "No, minkä neuvon sinulle hämähäkki antoi?" — "Sanoi", selvitti kettu, "että susi jos nyljettäisiin ja sen nahka pantaisiin sairaan paikan päälle, niin paranisitte kohta." Mitäs ollakaan, jalopeura tämän kuultuansa tuotti suden kotiin ja nyljetti sen samassa. Kettu liuvari läksi tiehensä.
KETTU JA JÄNIS
Kerran tulivat kettu ja jänis yhteen. Kettu sanoi jänikselle: "Eipä sinua kukaan pelkää." — "Kukas sinua pelkää?" vastasi jänis. "Kaikki minua pelkäävät", tuumasi kettu, "minulla on pitkä häntä, niin kaikki luulevat minua sudeksi, kun matkan päästä näkevät, siksi minua pelätään, mutta ei sinua pelkää kukaan." — "Pannaan veto", sanoi jänis, "minä näytän, että minua pelätään." Toinen suostui siihen, ja pantiin veto. Läksivät sitten yhtenä kävelemään, niin jänis eräässä kohden havaitsi lammaslauman aidan sivulla makaamassa. Sen keksittyään hyppäsi kohta lammaslaumaan. Lampaat pelästyen sitä läksivät hyppäämään, minkä kerkesivät. Jänis siitä ilosta, että hän nyt vedon voitti, rupesi nauramaan ja nauroi niin mahdottomasti, että suunsa ristiin repesi, ja siitä ruveten ovatkin kaikkien jänisten suut olleet ristiin halki.
ORAVA, NEULA JA KINNAS
Orava, neula ja kinnas ovat hyvät ystävykset. Kerran tuosta kävi aika heistä ikäväksi, niin päättävät lähteä yhtenä metsälle. Niin tehtiinkin. Orava ja kinnas käyvät yksissä, neula lähtee kulkemaan erillänsä. Oli sitten hyvän aikaa jo kävelty, eikä kukaan ollut vielä minkäänmoista saalista saanut, josta alkoi jo paha mieli tulla metsästäjille, mutta neula viimeinkin vesirapakon löysi. Tämän löydettyään huutaa hän toisille:
"Oi, oi, oravaisein, kiidä, kiidä, kinnahaisein, neula löysi löydön, sai saalihin."
Toiset tulevat juosten sitä saalista ottaakseen sinne, vaan neulan löydöksen kun näkevät, ihmestyvät sitä, sanovat: "Tämäkö vain sinulla saalista onkin, veikko?" — "Ka, tämä", vastasi neula, "eikös sitä siinä ole kyllin jo." — "Voi sinuasi, mokoma, kun tänne meidät tyhjän tautta houkuttelit", sanoivat vihoissaan toiset ja läksivät kotiinsa jättäen metsästämisen sillä erää sillensä.
Heitä seurasi neulakin, mutta huomenna saatiin metsää käymään uudellensa, ja orava ja kinnas niin ikään kulkevat toistensa seurassa, vaan neula kävelee yksinänsä. Kävellään siitä, minkä kävellään taas, niin jo neula tervaskannon metsästä löysi ja huutaa niinkuin ennenkin toisille:
"Oi, oi, oravaisein, kiidä, kiidä, kinnahaisein, neula löysi löydön, sai saalihin."
Toiset juoksivat katsomaan kuin viimeinkin toivoen hyvällekin saaliille pääsevänsä, vaan kun täällä tervaskannon näkevät, pistää tyhjään tulo heidän vihaksensa, milteikä käyneet orava ja kinnas lyömään neulaa sellaisesta petoksesta, kun hän suotta aikojaan kutsui heidät luoksensa. Sovittiinhan asialta viimeinkin ja kuljettiin kaikki kolme metsästä kotiin, orava ja kinnas yhdessä, neula yksinänsä.
Maataan siitä yö, ja joutuu yöstä aamu, niin tuumitaan yhtäkaikki metsälle lähteä uudellensa, saalis kun yhä oli saamatta. Jo sovitaankin asialta ja lähdetään kolmannesti kolmen kesken kotoa, orava ja kinnas yksissä, neula erillään heistä. Eivät toiset kuitenkaan löydä nytkään tuon päiväistä, mutta neula yksin kävellessään seisahtuu aukealle suolle, siinä yhdellä silmällään kaiken katselee ympäristön tarkkaan, niin keksiipäs hirven suolla syömässä. Tuskin sen havaitsikaan, niin pistihe sukkelasti kortteen sydämeen, ja hirvi siitä söi hänet kortteen kera suuhunsa. Neula tuli siten nyt hirven vatsaan, vaan kun sinne kerran pääsi, alapas tuosta hirviraukkaa ehtimiseen pistellä. Tätä ei hirvi kaukaa sietänyt, vaan vaipui maahan kellelleen ja kuoli siihen surkeasti. Sen keksittyään pujottelihe neula hirven vatsasta ulos ja alkoi iloissaan huutaa huhuta:
"Oi, oi, oravaisein, kiidä, kiidä, kinnahaisein, neula löysi löydön, sai saalihin."
Toiset toverit neulan huudon kyllä kuulivat, vaan pelkäsivät petosta nytkin, niin arvelivat asiata sanoen toinen toisellensa: "Kunpa toivoisimme neulalla jotakin saalista olevan, niin tokihan läksisimme, vaan ehkä valehtelee nytkin kuin ennen." Tätä tuumien saivat ääntä kohden kulkemaan kuitenkin ja tulivat paikalle, kussa hirvi oli kuoliaana. No, sitäkös ihastuttiin nyt! Neulan saamaa saalista kinnas katsoi, orava osoitteli, eikä tiennyt toinen ei toinen, mihin mennä, kuhun saada ilosta, ihmeestä. Sanoi siitä heille neula nyt: "Minä kun saaliin sain, niin olkoon sen keittäminen teidän toimessanne." Toiset kuulivat käskyä ja rupesivat kohta työhön käsin: orava tervaskantoa pilkkomaan puuksi, kinnas vettä kantamaan rapakosta, joten neulan entisetkin löydökset tulivat heille hyväksi; keitos saatiin tulelle, ja ruoka syntyi hyvä ja makea. — Sen pituinen se.
KARHU TUOMARINA
Eläinten kesken, joita oli susi, kettu, kissa ja jänis, nousi kerran riita, eivätkä sopineet itse asialta. Haettiin silloin karhu tuomariksi, että se heidän riitansa ratkaisisi. Karhu tuli ja kysyi riiteleviltä: "Mitä te keskustelette?" — "Me keskustelemme siitä, kuinka monta neuvoa meillä kullakin hengenvaarassa ompi", vastasivat toiset. "No, montako neuvoa sinulla on?" kysyi karhu ensinnä sudelta. "Sata", vastasi susi. "Entä sinulla?" kysyy karhu ketulta. Tämä vastasi: "Tuhat." — "Onkos sinulla monta?" kysyy karhu vuoronsa jänikseltä. "Ei minulla ole kuin pitkät jäljet", vastasi tämä. "Montakos on neuvoa sinulla?" — "Ei kuin yksi", vastasi kissa.
Karhu tuosta kävi koettamaan nyt, kuinka kukin hengenhädässä neuvoillaan aikaan tulisi. Ensinnäkin tarttui suteen kiinni ja pusersi sen kohta hengettömäksi. Kettu pyörähti ympäri kun näki, mitenkä sudelle kävi, ja karhu sai vain hännästä vähäsen kiinni, josta vieläkin on ketun hännässä valkoinen pilkka. Jänis, jolla oli pitkät sääret, pääsi karkuun ja pakeni pois. Kissa kiipesi puuhun ja lauloi sieltä: "Sataneuvo saatiin, tuhatneuvo tyssättiin, pitkäsääri juosta saapi, yksineuvo puuhun pääsi, pitää siinä paikkansa." — Sen pituinen se.
SUSI PASSIN KATSOJANA
Kulki kerran matkamiehiä tietä myöten, niin heiltä putosi tielle sianlihakappale. Susi perästä tullen otti sen lihakappaleen siitä, vaan kun tunsi sen suolaiseksi, niin sanoi: "Suu tuoretta toivoo", ja heitti sen suustansa. Samassa näki hän sian porsaineen joen rannalla ja meni ottamaan sitä. Sika rukoilemaan häntä, sanoi: "Elä ennen syö kuin minä lapseni kastan." — "No, kasta heidät", virkkoi susi suostuen toisen pyyntöön. Sika silloin läksi porsaineen jokeen, vaan ei palannutkaan sieltä, ui sen poikki toiselle puolelle. Susi jäi märkäsuin rannalle katsomaan eikä tainnut sialle mitään. Siitä läksi metsään sitten ja löysi sieltä pukin. Sen tavoitti nyt kiinni ja sanoi: "Nyt pääset tämän maailman vaivoista ja vastuksista, minä sinut syön." — "Odota vähäsen, kunne maani käyn vakoamassa", sanoi pukki, "syö sitten, kun mielesi tehnee." Susi tyytyi tähän, mutta pukki ei pitkältä arvellut, vaan juoksi toisen vartoessa talon luona olevan väen tykö. Kun ei susi nyt sitäkään saanut, meni hän suutuksissaan eteenpäin saalista saadaksensa. Kohta löysikin tamman varsoinensa ja sanoi: "Minä syön tuon varsasi, vastustahan sinulla siitä onkin vain, eikähän sinulla ole lupaa näissä tienoin kävellä." — "On minulla isännältäni passi, elä syö ennenkuin saan sen näyttää", vastasi tamma, käänsi takapuolensa samalla ja potkaisi sudelta leukaluun poikki, että se selälleen maahan lensi. Itse juoksi tamma varsoineen tiehensä. "Voi hupsua, mikä olin!" kiljaisi tuskissaan siinä nyt susi, "enhän minä pappi ollut, että olisin tarvinnut antaa sian kastaa lapsiansa, en mittari, että olisin tarvinnut päästääkseni pukkia maita vakoamaan, enkä ollut nimismiesnä, että minun tamman passia tarvitsi katsella." — Sen pituinen se.
VANHA KUKKO
Oli linna ja sen isännällä vanha kukko. Ei ruvettu sitten linnassa enää syöttämään sitä kukkoa, se kun vanha oli ylen, niin läksi kukko ruokaa etsiäkseen kävelylle ja kuljeksi mieroa kauan. Kun ei hän sieltäkään tahtonut elatustaan saada, päätti kukkoparka viimeinkin palata kotiinsa. Tiellä tuli vastaan repo, kysyi: "Kunne matka, kukkoseni?" — "Kotiin kuljen", vastasi kukko, "ei tule mierolla toimeen." — "Vie minut kanssasi", sanoi repo. "En minä sinua viedä jaksa", vastasi kukko, "vaan jos siipeni alle kirpuksi muutut, niin minä sinut vien." Repo muuttui kirpuksi, ja kukko kätki hänet höyheniinsä. Kulkee siitä, kulkee aikansa edelle päin, niin tulee susi vastaan, sanoo: "Minne menet, kukkoseni?" — "Tänne käyn kotiin", vastasi kukko. Susi tämän kuultuansa alkaa pyrkiä matkaan, sanoo: "Ota kanssasi minut!" — "Niinpä muutu kirpuksi kylkeeni, niin minä sinut vien", vastasi kukko. Susi muuttui kirpuksi, ja kukko pisti hänet semmoisena kylkeensä. Kulkee siitä vähän matkaa taas, niin tuleepas vastaan karhu ja pyrkii niin ikään hänkin kukon kotiin. Kukko käskee tämän niinkuin toistenkin muuttua kirpuksi, ja karhu kun teki sen, niin pisti hänet kirppuna kainaloonsa. Siitä kun aikansa kulkee sitten, niin jo pääsi kuin pääsikin entiseen kotiinsa ja alkaa siellä linnan pihalla laulella:
"Kukko kiikuu, kukko kiekaa, kukolla kultainen kypärä, isännällä ei mitänä, ajoi kukkonsa kotoa!"
Tästä suuttui linnan isäntä ja käski renkinsä tappaa kukon. Renki, josta oli sääli kukkoa, se kun taisi niin komeasti laulella, ei sanonut sitä työtä mielellään tekevänsä, koska semmoinen työ häntä inhotti. "Niinpä vie se tuonne talliin vihaisten oritten sekaan, kyllä ne sen siellä potkivat kuoliaaksi", tuumasi isäntä. Kukko pantiin nyt sinne, vaan ei hänelle tullut mitään vahinkoa, sillä kun orit rupesivat potkimaan häntä, virkkoi hän vain: "Tule, karhu, kyljestäni, syö mitä jaksat, tapa jätteeksi jääneet!" niin samassa tulikin karhu, joka kirppuna kukon kainalossa oli, söi mitä jaksoi isännän syöttöoriista ja tappoi, ruhtoi viimeiset. No, tullaan toissa päivänä katsomaan kukkoa; kuningas itse tulee talliin nähdäkseen, kuinka orit olivat kukkoa potkineet, vaan tämäpäs onkin elossa vielä ja laulaa niinkuin ennenkin:
"Kukko kiikuu, kukko kiekaa, kukolla kultainen kypärä, isännällä ei mitänä, ajoi kukkonsa kotoa!"
Oli sitten linnassa kaksitoista äkäistä, vahvaa härkää, niin sanoo kuningas rengeillensä: "Laskekaa nuo härät kukkoa puskemaan, eikö tuo heidän kauttansa hävinne ja heittäne hävytöntä huudantaansa." No, härät lasketaan irti, vaan kun tulevat puskemaan kukkoa, tämä silloin laski kirpun siipensä alta, ja se hukkana taas kävi härkiin käsin ja söi, ruhtoi heidät kaikki, josta alkaa kukko laulaa niinkuin ennenkin: "Kukko kiikuu, kukko kiekaa" j.n.e. Sen kuuli kuningas taas ja sanoi vihapäissään palvelijoilleen: "Onhan meillä kaksitoista vihaista pässiä, viekää kukko yöksi niiden luo navettaan, eikö tuo herenne kukkokiekaata huutamasta." Ei muuta, viedään kukko nyt sinne ja jätetään pässien sekaan. Nämä häntä puskea pukkiloimaan heti, vaan kukko tuohon neuvon tiesi, laski vain höyhenistään kirpun, niin se revoksi muuttui samassa ja repi, ruhtoi pässit pahanpäiväiseksi syöden heistä, minkä jaksoi ja ennätti.
Tullaan aamulla kukkoa katsomaan tuosta, miten sille on käynyt, niin tämä elossa yhä, ja ovi kun aukaistiin vain, sieltä repo töytäisi pihalle ja meni matkaansa, minne lie mennyt. Kuningas tästä tiedon saatuansa suuttuu pahanpäiväiseksi ja sanoo: "No, henki siltä on mokomalta elävältä saatava, josko millä kurin tahtonsa!" Näissä tuumin lähteekin itse navettaan kukkoa omin käsin tappaaksensa. Kohta saikin kukon kiinni ja väänti siltä niskat nurin, mutta kuollessaan vielä virkkoi hänelle kukko: "Et sillä minusta pääse, josko kuolenkin; vielä sinä kerran minun ääneni kuulet, vaan silloin onkin oma loppusi lähellä." Linnan isäntä kuullessaan tämän miettii mielessään: "Syödä tämä pitää, mokoma uhkailija, niin eikö tuo sitten huudantaansa heittäne." Niissä mielin laitattikin kestipelit, joihin kutsuttiin kaikki linnan läheiset herrat sekä muut, ja kukko valmistettiin paistiksi. No, on jo sitten rahvas koolla kaikki, ja istutaan pöydän ääreen, siinä ruvetaan syömään, niin linnan isäntä ottaa kukkopaistin käsille, siitä leikkaa palan ja pistää suuhunsa sanoen: "Teit sinä aikanasi monta hyvääsi, mutta et sinä enää kukkokiekaata huutele!" Tuskin isäntä sen sai sanoneeksi, niin sillä erää kukkokin pisti päänsä sanojan suusta ja lauloi niinkuin ennenkin:
"Kukko kiikuu, kukko kiekaa, kukolla kultainen kypärä, isännällä ei mitänä, ajoi kukkonsa kotoa!"
Tämä kun isännän suusta kuului tämmöinen ääni, kaikki rahvas hämmästyi sitä, ja syöntä jäi sillensä. Viimein, kun ennätti säikähdyksestään tointua, huusi isäntä palvelijoilleen: "Siepatkaa kirves, ja kun kukko vielä suuhuni tullee, niin lyökää pää häneltä poikki!" Palvelijat tekivät niinkuin oli käsketty, ja tuskin pisti kukko taas päänsä isännän suusta, niin paiskasivat kirveellä sitä; mutta kukko samassa veti päänsä takaisin, ja kirves särkikin isännältä pään, josta kuoli niinkuin kukko oli ennustanut.