PAKENIJAT
VETEHISELLE LUVATUT LAPSET
Linnassa asuu kuningas, ja hänellä on nainen; vaan eivät ilmoisessa elämässänsä lasta saa, ei polvenakaan, siitä heillä suru on. Lähtee kuningas laivoilla merelle, menee, laskee merta myöten, niin puuttui laiva häneltä keskimerelle. Ei päästä siitä, laiva ei hievahda paikaltansa. Arvellaan, tuumitaan jos jotakin, vaan ei nähdä apua, alkaa jo hätä tulla viimeinkin. Vetehinen silloin pakajaa vedestä, sanoo kuninkaalle: "Mikä lienee kodissasi syntynyt, jos sen annat, minä sinut lasken laivoinesi, muuten et pääse sinä ilmoisna ikänä, kuuna kullan valkeana." Mietti kuningas mielessänsä: "Kun ollee hevonen varsan saanut, sen minä annan; jos lienee lehmä vasan saanut, sen minä annan; lienee lammas vuonan tehnyt, sen minä annan." Lupasi antavansa, mikä lieneekin kotona hänelle syntynyt, niin pääsi laivoinensa taasen liikkeelle ja tuli kotiinsa. Siellä nainen tulee vastaan häntä, käsivarrella poika, toisella tytär, ja tervehtii ilomielin miestänsä. Siitäkös nyt kuningas oli hyvillänsä, kun naisensa lapsia oli saanut; vaan ei kovinkaan ala hyvä olla mielestä, kun muisti Vetehiselle antamansa luvan: kävi suremaan sitä, kun nyt ainoat lapsensa sille piti antaa. Eihän naisellensa kuitenkaan virkkanut mitään, meni itseksensä metsään ja rupesi kaivamaan hautaa, moisiin maihin peittääksensä lapset. Hauta kun oli valmis, laati siihen pienoisen pirtin, johon kantoi kaikenmoista ruokaa, ja pani sinne maan sydämeen lapset, jott'ei Vetehinen saisi.
Eipä kaukaa ollutkaan, niin tuli Vetehinen kysymään kuninkaalta: "Jokos annat, minkä toivotit?" Siitä kuningas ehdottelee hevosen varsan, sen antaisi, vaan ei huoli Vetehinen; ehdottelee lehmän vasan, vaan ei ota sitä; tarjoaa lampaan vuonan, vaan ei tyydy Vetehinen siihenkään; pyytää vain niitä naisen saaneita. Kuningas silloin ostaa kylästä pojan ja tyttären, ne työntää Vetehiselle, omiansa ei anna. Ottaa Vetehinen ja lähtee kotiinsa viemään. Kuljettaessa kysyy sitten: "Kun olette kuninkaan lapset, sanokaa, mikä makeista makein on." — "Se on makeista makein, mesi", sanoivat lapset. "Mikä pehmeistä pehmein?" kysyi Vetehinen. "Se on pehmeistä pehmein, höyhenpielus", vastasivat taasen lapset. "Mikäpä on kovista kovin?" — "Kivi." — "Mikäs karkeista karkein?" — "Terva." — "Ette olekaan kuninkaan lapsia", sanoi Vetehinen, vei linnoille takaisin ja rupesi kuninkaan oikeita lapsia etsittelemään, missä olisivat. Jo oli kaiken linnan etsitellyt lapsia mistään löytämättä, niin meni viimein pajastakin katselemaan. Sielläkään ei ollut mitään, vaan palja rupeaa pakisemaan, sanoo Vetehiselle: "Pyhät, arjet on kuningas minua takonut, en huoli, jos sanonkin. Kun ottanet olkapäillesi, niin mihin kohti kirvonnen, siinä etsittäväsi ovat." Ottaa siitä Vetehinen paljan olkapäillensä, lähtee sitä kanneksimaan, niin jo palja kirpoaa olalta, siihen putoaa, kussa lapset olivat peitossa. Rupeaa Vetehinen siitä kohti maata kaivamaan, niin löytää sieltä huoneen ja sen sydämestä pojan ja tyttären, joita siellä pidettiin piilossa. Ottaa ne syliinsä ja lähtee viemään kotiinsa. Matkalla puhuu kuninkaan poika viejällensä: "Kun taattomme, maammomme kodista meitä olet kuljetellaksesi ottanut, niin tapa rutompaan eli anna ruokaa." — "No, mikä on makeista makein?" kysyi Vetehinen. "Se on makeista makein: maammon maito." — "Mikä on pehmeistä pehmein?" — "Maammon syli." — "Mikäs kovista kovin on?" — "Taaton sydän." Vetehinen kun sai lapsilta semmoiset vastimet, viepi heidät aina kotiinsa ja panee siellä palvelijoiksensa. Eletään sitten kotvasen, nuo ajat, nämä päivät, ja lapset kasvavat suuremmiksi ja ovat huolelliset, millä sieltä kotiin päästä; mutta aikoja myöten harjautuu jo tyttö Vetehiseen, ja aletaan elää kuin mies ja nainen ainakin. Siitäkös nyt pojan mieli pahaksi käy, ei saa ollenkaan enää Vetehisen luona aikaan, vaan suree suremistansa yhä. Kerran sitten yön sydämellä huolissansa menee takaveräjälle ja käypi siinä pahaa oloansa itkemään. Itkee siinä poikarukka, itkee, ettei voi suun sanoa, mielen miettiä, niin oli hänen paha mielensä. Tuleepa silloin hukka, juosta jölköttää siihen ja virkkaa pojalle: "Mitäs itket, poikaseni? Kun tehnee mielesi lähteä täältä, niin nouse selkääni." — "Toki lähdenkin ja mielelläni", vastasi poika, "vaan olisi minulla sisarkin." — "No, hae se, käy tänne", pakisi hukka, "niin pelastan teidät kummankin." Poika siitä kun menee sisartansa hakemaan, se oli Vetehisen kera makaamassa, vaan veli ei siitä huolinut, kisalsi sisarensa reunalta ja kantoi sylissänsä veräjälle, jossa hukka oli vuottamassa. Sille nousivat selkään heti, ja hukka sai juosta karistamaan, minkä ennätti. Lähtiessänsä varoitti kuitenkin poikaa: "Kun nähnet Vetehisen tulevan, niin virka minulle." Kuljettiin sitten vähän matkaa hukan selässä, niin huusi äkkiä poika: "Jo tulee!" — "Vai jo tulee", sanoi hukka, "ottakaa häntäni alta pii, luokaa se jäljelle, sanokaa: 'Tulkoon piivara, kohti taivasta kohotkoon, elkööt pääskö siivin lentäjät, jaloin juoksijat ylitse ei ympäritse, päitse eikä päällitse'." Poika samalla teki sen ja loi piin jäljellensä, niin siitä kohosikin piivaaara taivaalle, joka tukki Vetehiseltä tien. Se kun ei päässyt siitä ylitse, jäi vuoren juurelle seisomaan ja sanoi suutuksissansa: "Olisiko kotinen kuokka, tienoilla taloinen taltta, tien mä tähän tienoaisin, loukon laajan raivoaisin." Palasi aseitansa kodista käymään ja tuli sieltä kuokkinensa talttoinensa taasen vuoren luokse, johon teki niillä aseillansa loukon päästäksensä pakenijoita jäljestä. Kuitenkaan ei uskaltanut jättää aseitansa tielle, vaan rupesi niitä maahan peittämään. Hänenpä niille kuoppaa kaivaessaan rupeaa tiainen puusta laulamaan:
"Tii, tii tiaistani, vati, kuti varpuistani: ukko peitti peittosen, minä sen siitä näin."
"Voipa häjyä, mitä pakajaa", sanoi Vetehinen, "pitää kuokka ja taltta juoksuttaakin kotiin, muuten ne kuka täältä löytää." Läksi niine aseinensa heti kotiinsa, vaan joutui sieltä taas pakenijoita ajamaan, saavutti heidät viimeinkin ja esti pakenemasta. Otti lapset siitä kerallansa ja vei kotiinsa, jossa alettiin elää niinkuin ennenkin. Tyttö mieltyy Vetehisen luona elämään, vaan pojasta on siellä oleminen vielä entistä ikävämpi, eikä tiedä, mikä neuvoksi, että pääsisi pakoon taas. Menee muutamana iltana sitten takaveräjälle istumaan taas niinkuin ennenkin ja saapi siinä ikävissänsä itkemään, niin tulee leveäpää, mustakauhtana mönni veräjälle ja sanoo hänelle: "Joko, poikaseni, lähdet selkääni?" — "Toki lähdenkin ja mielelläni", vastasi poika, "vaan olisi minulla sisarkin otettava." — "No, juokse tuomaan", sanoi mönni, "vaan elä kaukaa viivyttele." — "Vuotahan vähäsen aikaa", sanoi poika ja juoksi samassa Vetehisen pirttiin. Siellä taas tyttö ja Vetehinen yhtenä makaavat niinkuin ennenkin, vaan poika sisarensa kisaltaa reunalta, tukistaa vähän päätä häneltä ja kantaa sylissänsä veräjälle, jossa noustaan mönnille selkään heti. Saapi nyt mönni juosta jötköttelemään ja neuvoo selässänsä istujoita: "Kun nähnette Vetehistä tulevaksi, niin huudaiskaa minulle." Eipä kauas vielä kerettykään, kun alkoi jytinä jäljeltäpäin kuulua jo, ja poika kun katsahti taaksensa, näki jo Vetehisen tulevan ja huusi hädissänsä mönnille: "Jo tulee!" — "Elkäähän hätäilkö", vastasi mönni, "ottakaa harja häntäni alta, luokaa se jäljelle ja sanokaa: 'Tulkoon harjavaara, kohti taivasta kohotkoon, elkööt pääskö siivin lentäjät, jaloin juoksijat ylitse ei ympäritse, päitse eikä päällitse'." Kuten neuvottiin, siten poika tekikin, ja siitä nousi harjavaara moinen heidän jäljellensä, että vähältä taivaslakea koski. Joutui jo Vetehinen jäljestä, vaan ei päässyt edellensä, harjavaara tukki tien. Sanoo siitä vihoissansa: "Olisiko kotoinen kuokka, tienoilla taloinen taltta, tien mä tähän tienoaisin, loukon laajan raivoaisin. Pitää käydäkseni kotoa hakemassa." Kääntyi taaskin kotiinsa, tuli sieltä kuokkinensa ja talttoinensa vaaran luo takaisin ja kaivoi loukon niillä, josta sopi kulkemaan lävitse. Rupesi sitten hautaa kaivamaan, johon aseet kätkisi, vaan tiainen laulaa puusta:
"Tii, tii tiaistani, vati, kuti varpuistani: ukko peitti peittosen, minä sen siitä näin."
"Häjyn elävää, mitä pakajaa!" sanoi Vetehinen, "pitää viedäkseni kuokka ja taltta kotiin, muuten se ne kelle ilmoittaa." Alas juosta taas minkä ennätti kotiinsa, vaan palasi sieltä pakenijoita uudellensa ajamaan. Jo saavutti viimeinkin, niin puistaa poikasta kädestä, sanoo: "Jos vielä kerran paennette, niin syön." Palataan siitä nyt Vetehisen luo, niin sisar rupeaa hänen kerallaan elämään niinkuin ennen, vaan pojasta on aika kahta ikävämpi vain, eikä tiedä kuten olla, miten elää, kun niin on kamalata hänestä. Olihan muutamana yönä taas takaveräjällä itkemässä, itkee siinä, itkee, niin tulla lipottaa repo hänen luoksensa, kysyy: "Etkös lähtisi selkääni?" — "Toki raahdinkin lähteä", virkkoi poika, "vaan olisi se siskokin otettava. Vuota tässä, niin käyn hakemassa." Repo lupasi vuottaa, ja poika kiirehti sisartansa hakemaan. Tulee pirttiin, niin rupeaa sisartansa Vetehisen reunalta kisaltamaan niinkuin edellisinäkin kertoina. Havaapa tyttö, niin ei enää lähtisikään, vaan veli ottaa hänet väkisellä ja kantaa takaveräjälle, jossa nousevat revolle selkään. Juostessansa neuvoo taas repo selässänsä olijoita, sanoo: "Kun nähnette Vetehisen tulevan, sanokaa minulle!" — "Koehan juosta vain", virkkoi poika, "kyllä varoitamme, jos näkyy ketä tulevaksi." — "Pysytelkää sitten selässäni", sanoi repo ja läksi juosta vilistämään minkä ennätti; mutta kumminkin tulla havotti jo Vetehinen jäljestä, ja poika hädissänsä huusi revolle: "Jo Vetehinen tapaa." — "Häntäni alla on tulukset", neuvoi repo, "heittäkää ne jäljelle, niin siitähän näette, mikä tulee." Poika loikin tulukset jäljelle kuten neuvo oli, ja siitä tuli samalla niin hirmuinen, tulta säihkävä koski heidän taaksensa, jott'ei päässyt Vetehinen mihinkään. Itkihän siinä, ulisi kuin hukka kosken rannalla, vaan ei tainnut pakenijoille mitään, olivat jo toisella puolen koskesta.
Nähtyänsä, ettei Vetehisestä enää pelkoa ollut, nousi poika siskoinensa revon selästä ja laati siihen itsellensä huonukset, joissa rupesivat yhtenä asumaan niinkuin kodissansa ainakin. Jonkin ajan kuluttua, kun oli taloutensa hyvästi järjestettynä, tuli hukka pojan uutta asuinpaikkaa katsomaan, laati terveiset pojalle ja sanoi: "Jo pääsit tähän, poikaseni, etkös ottaisi minua kisakumppaliksesi?" — "Jo pääsin viimeinkin", vastasi poika hukalle, "tule vain toverikseni, rattoisampi on elääksemme." Ei aikaakaan, kun tuli mönni samatse, tervehti poikaa ja kysyi: "Etkös ottaisi minua kisakumppaliksesi?" — "Tule vain", vastasi poika ja otti mönninkin. Viimeksi tuli vielä repo pojalle onnea toivottamaan ja pyrki hänkin kisakumppaliksi. "Tokihan mielellänikin sinut otan", sanoi poika, "sinähän minut Vetehisestä pelastit, niinpä asu nyt täällä minun toverinani." Eletään sitten jonkin aikaa yhtenä siinä, niin kutsuu poika kisakumppaleitansa ja lähtee niiden kera kisaamaan metsälle. Tyttöpä sillä aikaa juoksee koskelle ja rupeaa siihen muroa luomaan. Luopi, luopi yhä, niin tyyntyy jo koski sähäjämästä, ja Vetehinen pääsi kosken poikki tytön luokse. Ollaan siinä pojan talossa, maataan, solutaan sen yötä kuin mies ja nainen yhdessä, vaan päivän tultua muuttuu Vetehinen neulaksi, jonka tyttö pistää seinänrakoon piiloon, ettei veli löytäisi. Tuleekin päivällä veli metsältä kotiin ja tuo kisakumppalinsa pirttiin, niin nämä heti alkavat kiskoa, repiä seiniä ja etsittelevät joka paikan. Siitä pelästyy jo tyttö, sanoo veljellensä: "Kielläs, veikko, noita kisakumppaleitasi, revittelevät seinät pirtistä." Veli silloin käskee kisakumppaleitansa siivolla olemaan, ja he asettuvatkin paikalla, käyvät häpeissänsä istumaan loukkoon.
Tuleepa huomispäivä, niin poika samatse kisakumppaleinensa lähtee metsälle ja viipyy siellä yötä. Siksi aikaa muuttuu Vetehinen taas järillensä ja elää tyttären kera yhtenä, vaan päivän tultua peittää hänet tyttö neulana makuuvaatteisiin, jott'eivät kotiintulijat löytäisi. Mitäs ollakaan: poika kun palasi metsältä, kisakumppaleille taasen kävi Vetehisen haju kuonoon, ja alkavat kiskoa pelmuuttaa makuuvaatteita. Oudostuu jo kuninkaan poika, kun sillä tavoin telmetään, mikä nyt syynä on; vaan sisko taasen rukoilee veljeänsä, sanoo: "Kiellä noita telmämästä", niin veli puhuttelee kisakumppaleitansa, kunne saapi heidät siivolla olemaan.
Elettiinpä huomiseen, niin poika niin ikään meni kisaamaan metsälle ja vasta toissa päivänä tuli tovereinensa sieltä kotiinsa. Sisar silloin heitäkse läsimään ja puhuu surkealla äänellä: "Työnnä, veikkonen, kisakumppalisi yhdeksän rautaisen oven takaa minulle voidetta käymään, minussa tauti kova on." Poika kun luuli sisarensa totta puhuvan, työnnähytti samalla kisakumppalit voiteen hakuun ja itse jäi sairasta katsomaan, jos tuo mitä tarvitseisi. Vaan tuskin olivat kisakumppalit yhdeksän rautaisen oven takana, niin ovet itsestänsä viersihe kiinni, ja voiteen hakijat jäivät sinne. Vetehinen silloin tuli jäljellensä näkyviin, tarttui poikaa käsin ja sanoi: "Jos lienet viikon viisastellut, et ainakaan minua enää petä, nyt minä sinut sain syödäkseni." Ruvetaan poikaraukkaa tuhoamaan. Sisar lämmittää rautaista kylyä, ja Vetehinen vie pojan löylyyn, että olisi parempi syödäksensä. Kisakumppalit sillä aikaa pyrkivät yhdeksän oven takaa pois, kokevat kynnysten alatse kaivaida kotiinsa, vaan vielä on neljä ovea edessä. Ottaa jo Vetehinen pojan käsiinsä, sanoo: "Jo olet pehmeä syödäkseni." Mutta kaarne istuu saunan katolla, laulaa sieltä: "Klung, klung, kuninkaan poika, pitkitä vähän vielä aikaa." Poika silloin ryöstäytyy Vetehisen käsistä, jotta tulisi viivykettä, ja pujahtaa lavoille pakoon, vaan Vetehinen ottaa hänet sieltä taas ja käristää syödäksensä. Laulaapa toisesti kaarne saunan päältä: "Klung, klung, kuninkaan poika, pitkitä hiukan aikaa, jo ovat kisakumppalisi virstan päässä." Siitä rupeaa poika Vetehistä uudellensa vastustamaan ja kimpuilee hänen kynsissänsä, kunne pääsee viimeinkin irti. Jo kuitenkin käristää Vetehinen taas poikaa syödäksensä, nostelee häntä kaatioista, vaan siihen joutuivat kisakumppalitkin hätään ja täyttivät kaikki Vetehisen päälle, jonka revittelivät palasiksi. Poika päästyänsä syöjänsä kourista elävänä sytytti kylyn tuleen, ja siinä Vetehinen paloi tuhaksi; vaan poika kiitteli kisakumppaleitansa eikä tiennyt miten kostaa heille sitä, kun he semmoisesta pelosta hänet päästivät. Laatii heille pidot ja syöttää, juottaa kultaisista, hopeisista astioista kaikenmoisella hyvästi. Sitten kutsuu heidät taas kerallansa, ja lähtevät metsälle kisaamaan niinkuin ennenkin.
Heidänpä siellä ollessaan ottaa tytär seulan käteensä ja lähtee seulomaan tuhkia kylyyn, löytyisikö tuolta Vetehisen jälkiä mitään. Seuloo, seuloo tuhat tarkasti kaikki, niin löytääkin Vetehisen luuta murusen, kantaa sen kotiinsa ja peittää veljensä pieluksiin. Tuleepa veli metsältä ja on äijästä kulkemisesta väsyksissä, niin heitäksen vuoteellensa makaamaan. Siinä kun oli Vetehisen luu pieluksissa, se meni pojan maatessa päästä lävitse, ja poika siihen kuoli. Tuli silloin sisar, joka varsin oli varoillansa, nosti veljensä vuoteelta ja peitti ruumiin maahan kostaen siten Vetehisen polttamisen. Mutta kisakumppaleille tuli jo ikävä isäntäänsä, kun eivät kotvaan häntä nähneet, ja saivat häntä hakemaan, missä tuo olisi. Viimein sieltä täältä etsittyänsä saivat jo vainun maasta ja juoksivat sitä isäntänsä vainua sille paikkaa, johon poika oli haudattuna, kusta maata vähän kaivettuansa löysivät isäntänsä kuolleena. Tuli silloin hätä heille, arvelivat keskenänsä: "Milläpä häntä nyt virvoitamme, isäntäämme, eloon se olisi saatava." Mitäs siihen; otetaan ruumis katseltavaksi, ja kun nähdään Vetehisen luu kuolleen päässä, arvataan jo, millä surmalla poika on mennyt, että Vetehisen luu sen on tappanut. Sanoi tovereillensa mönni: "Panen pääni tuohon luuta kohti, joskopa siihen menköön", ja kallisti päänsä kuolleen päätä vasten. Siitä luu kohta hyppää pojan päästä ja menee mönnin päähän, joka samassa kuolee; mutta poika virkoaa eloon, sanoen elpyessänsä: "Uh huh, kun viikon makasin." — "Niin teit, isäntäisemme", virkkoivat hukka ja repo, "vaan meittä pahoitta kun olisit ollut, olisit maannut ikäsi." Sanoi siitä hukan poika: "Panen pääni mönnin päähän, josko siihen menköön", ja painoi päänsä toisen päätä vasten. Samalla Vetehisen luu taas nousee mönnin päästä hänen päähänsä, ja hukka siitä kuolee, vaan mönni tointuu uudellensa, virkoaa jo eloon. Arvelee siihen revon poika: "Olen ollut viisas monessa paikassa, joko nyt voinee pääni mennä." Laskeusi maahan polvillensa ja painoi päänsä hänkin hukan päätä vasten, vaan kun rupesi luu hyppäämään hukan päästä, väistihe vähän, niin luu siitä meni suureen petäjään, ja se kuoli. "Kuolkoon, onhan toisia metsässä!" sanoi repo ja oli hyvillänsä, kun ei häneen käynyt. Siitä virkosi hukkakin elämään, ja menivät kaikki isäntänsä kera kotiin, josta otettiin sisko seuraan, heitettiin koti autioksi ja lähdettiin yhtenä astumaan; pitäisi nyt vanhaan kotiin osoitella.
Kotvan kuljettuansa näkivät edessänsä kirkon, joka niin on vanha jo, että katto kaikki jäkälässä ompi. Mennäänpä kirkkoon, katsotaan sisustakin, niin täällä pappi on kuin kirkossa ainakin, ja kaksi henkeä Jumalata rukoilee. Ovat näet pojan isä ja äiti siinä rukoilemassa, vaan niin ovat vanhoja jo, että toinen polttaa värttinän nenässä, toinen kävyn nenässä tulta työtä tehdessänsä, eivätkä tunne enää lapsiansa. Kuninkaan poika silloin ottaa elävätä vettä, valaa sillä vanhuksia, niin kirkastuvat heti, muuttuvat nuoriksi ja kauniiksi niinkuin ennen muinoinkin, ja tuntevat samassa lapsensa. Tästäkös nyt ihastuttiin, kun toinen toisensa tunsi, mentiin yhtenä kaikki omalle linnalle, jossa poika taatollensa kertoi kaikki vaiheensa, sanoi: "Minä olen jo siskoni pään kautta ollut manalla." Kuultuansa sen vihastui taatto, että panetti tyttärensä veräjälle ja ammutti puuskilla kuoliaaksi, vaan kisakumppaleita syötettiin, juotettiin kultaisista, hopeisista astioista, ja kuninkaan poika rupesi vanhempiensa linnoilla isännöimään. Min lienee elettykin. — Sen pituinen se.
HÄRÄN KORVISTA SYNTYNEET KOIRAT
Oli ukko ja akka ja heillä kaksi kaunista lasta, poika ja tytär; vaan kuolivat vanhemmat, ja veli ja sisar orvoiksi jäivät. Surevat kuolleita aikansa, niin sanoo veli: "Lähtekäämme, sisko, ulos kävelemään, eihän auta iätse sureminen." Tyttö mieltyy tuumaan, ja lähdetään yhdessä, astutaan tietä myöten. Tulee siellä Paholainen heitä vastaan, sanoo tytölle: "Etsi sinä päätäni." Pojalle sanoo: "Sinä olet valmis syödäkseni." Tästäkös hätä raukoille! Etsii tyttö, etsii Paholaisen päätä, ei tohdi vastustella; vaan poika sill'aikaa rukoilee Jumalata päästämään vielä pahan miehen käsistä, jolle pistää unineulat korviin. Se siitä nukkuu päätä etsittäessä tytölle syliin, ja aletaan neuvotella, miten pakoon päästä. Nähdäänpä härkä taivosella, niin rukoillaan sitä avuksi. Heti lankeaakin siitä härkä heidän eteensä, sanoo: "Nouskaa selkääni, sysätkää Paholainen mättäälle nukkumaan." Tyttö samassa sysääkin Paholaisen sylistänsä, heittää hänet mättäälle makaamaan ja nousee veljensä kera härälle selkään. Lähdetään siitä nyt ajamaan, mennään, mennään, minkä keretään, niin tulee tulinen koski eteen, vaan ajetaan siitäkin päällitse ja päästään toiselle puolen. Siinä virkkaa selässänsä istujille härkä: "Ottakaa huivi korvastani, sivaltakaa sillä maata, niin tulee teille huonukset tähän." No, eihän muuta, ottaa poika huivin ja sivaltelee sillä maata, niin syntyy samassa huonukset heille, niin kauniit, ettei kuninkaalla parempia. Siitä härkä taas sanoo pojalle: "Nyt minut pitää tappaa; tapettua ota korvat, pistä kormantoosi, eikö niistä sinulle mitään hyvää tulisi." Poika tekee silloin kuten käsky oli, tappaa härän ja korvat panee kormantoonsa, niin niistä syntyy hänelle koirat semmoiset, että jos mitä yrittäköön, sen saa. Lähteepä niine koirinensa metsälle, viipyy siellä aikansa, niin tulee jo paholainen tytön luokse, rupeaa häntä hyväilemään; ja tyttö mieltyy häneen, ollaan, pakistaan siinä kuin ystävykset ainakin. Kuluu päivä iltapuoleen, niin ikkunasta kun katsotaan, nähdään jo pojan koirinensa metsältä tulevan. Pelästyy Paholainen sitä, sanoo tytölle: "Nyt nuo kirotut koirat repivät minut, peitä minut karsinaan, ehk'ei sieltä löydettäisi." Tuskin saikaan tyttö peittäneeksi, kun koirat isäntänsä kera tulivat pirttiin, niin jo luotiihe haukkumaan karsinan päällä. Kysyy veli: "Mikäpä karsinassa, kun noin koirat haukkuvat?" — "Leipäpalasia sinne on kirvonnut, niitäkö etsiteltäneen", virkkoi tyttö; hän näet Paholaista toivoi mieheksensä, sentähden ei sanonut.
No, kuluu se yön seutu, niin poika huomenna samatse lähtee metsälle, siellä riistaa pyytelee koirillansa. Pääsevät kotona olijat silloin omin valloin elämään ja pakisevat keskenänsä, niin sanoo Paholainen tytölle: "Nyt kun veljesi metsältä palaa, sinä yhdeksän lukon taakse maanita koirat, ettei heistä pelkoa ole." Tulikin illemmalla poika kotiin, niin Paholainen taasen karsinaan peittäytyi, vaan tyttö meni veljeänsä tuvan ovelle vastaan, sanoi: "Käypä, veikkoseni, jauhoja yhdeksän lukon takaa aitasta, minä en joutaisi, rokkapata kiehuu." Poika silloin kääntyi ovelta heti, lähtee jauhoja tuomaan, ja koiratkaan eivät hänestä jää, lähtevät jälkeen; vaan sisar oli edeltä sinne leipäpalaa luonut, kalapalaa luonut, lihapalaa luonut, niin koirat niitä jäävät syömään, eivät muistakaan isäntänsä kera aitasta tulla, sinne salpautuvat. Tulee pirttiin poika, niin Paholainen jo käypi vastaan siellä, sanoo hänelle: "Ole valmis lounaakseni." Sanoo poika: "Kun vielä kylyn ennen saisin lämmittää, pehmeämpi liha tulisi syödäksesi." — "No, mene, ruttoon lämmitä", ärjäisi Paholainen, vaan ei antaisi sisko, sanoo: "Sitä siinä lämmittelemään, syö rutompaan pois." Laski kuitenkin Paholainen, ja poika ottaa kirveen, lähtee halkoja hakkaamaan. Hakkaa siellä, hakkaa, niin lintunen ylhäällä ilmassa laulaa: "Leikkaa, leikkaa puitasi vielä vähän aikaa, jo ovat koirasi kahdeksan lukon takana." Pirtissä taas sisko pakajaa Paholaiselle: "Tuota tuohon halkoja päästit leikkaamaan, kun et rutompaan syönyt, vielä pääsee käsistäsi." Poika sillä välin hakkaa yhä, leikkelee puita ulkona, niin lintunen taasen laulaa ilmassa: "Leikkaa, leikkaa, poikaseni, vielä vähäsen, jo ovat koirasi seitsemän lukon takana." Tuleepa siitä jo Paholainen, sanoo pojalle: "Etkö rutompaan joudu, en minä sinua kaikeksi päivää pannut tähän halkoja leikkaamaan." Tuossa lauloi taasen lintu hiljaisempaan ilmassa: "Ala panna, poikaseni, kyly lämmetä, jo ovat koirasi kuuden lukon takana." Poika siitä alkaakin panna kylyä lämmetä, ja lintunen aina kerran toisensa jälkeen lauloi: "Ala jouduttaa kylyä, ala uuni riuvotella, ala vettä kantaa, ala vastaa laatia, ala päältäsi riisua, jo ovat koirasi viiden, neljän, kolmen, kahden, yhden oven takana." Kyly kun sillä tavoin joutui viimeinkin, kävi Paholainen syömään poikaa; vaan koiratkin samassa pääsivät viimeisen lukon takaa, tulivat kylyyn ja kisalsivat Paholaisen halki. Sanoo Paholainen koirien revitellessä tytölle: "Sinä ota torahampaani, sillä piirrä veljesi päätä, niin hän kuolee; vie siitä hammas lampiin, niin minä uudellensa virkoan."
Pani sisar sen mieleensä, otti kylystä Paholaisen torahampaan ja sillä veljensä päätä piirtää, niin se siitä kuolee ja viedään maahan kuin ruumis ainakin; vaan torahampaan kantoi tyttö käskyä myöten lampiin, niin siitä Paholainen virkosi uudellensa, tuli taasen eläviin. Koiratpa kun kotvaan eivät näe isäntäänsä, käypi heille ikäväksi, ja saavat etsimään, mistä tuo löytyisi. Viimein sieltä täältä etsittyänsä tulevat kalmistoonkin, niin sieltä haju nousee heille nenään. Kaivoivat silloin ruumiin maasta ylähäksi ja nuolivat, nuolivat päätä, kunne meni hampaan haava umpeen. Siitä vertyi jo poika uudellensa elämään, hyppäsi ylähäksi ja sanoi: "Ohoh, kun viikon makasin!" Koirat siihen vastasivat: "Vielä olisit viikomman maannut pahoittasi koirittasi", ja puhuivat isännällensä, miten Paholaisen torahampaan hänen päästänsä löysivät. Tästä arvataan nyt asia, että sisko se on kaikki laatinut, ja mennään pirttiin, jossa revitellään Paholainen ja hänen morsiamensa; vaan itse hyödytään hörtsäksi, parataan partsaksi. Siitä elämään päästään. Poika syöttää, juottaa, luonansa pitää koirat ikänsä. — Sen pituinen se tarina.
ORIKSI MUUTETTU POIKA
Ennen aikaan, mikä sen enää muistaakaan, milloin se oli, sai Perkele valtaansa kuninkaan pojan, josta teki itsellensä hevosen, muutti sen semmoiseksi oriksi, joka neljä kertaa hyppäsi vain, niin virsta matkaa oli tehty. Sai niin ikään yhden kerjäläispojan kuninkaan vallan alaisia itsellensä, ja sen pani oritta ruokkimaan, niinkuin renkipojaksi itsellensä. Pojan piti asua hevosen kanssa yhdessä ja katsoa sitä hyvästi. Menipä itse isäntä kotoa, minne lienee mennyt, niin kielsi lähtiessänsä, ettei hengen haastolla saa mennä hänen huoneessansa käymään; mutta hänen poikessa ollessaan puhui ori pojalle: "Mene kuitenkin isännän huoneeseen, joskopa kielsikin, mutta elä koske mitään, vaan katsele tarkkaan kaikki, tiedustele, mitä siellä on ja mitä siellä kuuluu." Poika teki, minkä ori käski, meni isäntänsä huoneeseen ja näki siellä paljon kummia kaluja ja aineita. Oli iso sammio täynnä verta oven pielessä. Seinällä näki suuren summattoman miekan riippuvan naulassa. Katsahti arkkuun, joka oli nurkan loukossa, niin siinä oli yhdessä komerossa vähäinen pieni kivi, toisessa havun lehvä, kolmannessa malja täynnänsä vettä. Kohta pojan siellä käytyä tuli jo Perkele kotiin ja ymmärsi heti pojan käyneen hänen huoneessansa, niin torui siitä armottomasti poikaa: "Likimaitse että pääset hengissä", sanoi, "vaan käypäs toinen kerta, niin sinut paha perii." Sillä kertaa poika kuitenkin pääsi rukouksilla vapaaksi ja alkoi isäntänsä hevosta katsoa niinkuin ennenkin.
Elettiin aikaa vähäsen, niin Perkele niin ikään läksi matkoillensa, montahan sillä on asiata toimiteltavaa, ja vielä kovemmin vakuutti poikaa, sanoi: "Käyhän vielä huoneessani, niin sitten minä tapan sinut." Vaan mitäs siitä? Tuskin pääsi Perkele talon tienoolta, niin ori taasen puhui pojalle: "Mene kuitenkin huoneessa käymään, elä pelkää yhtään, tyydy siihen, mitä minä sanon." — "Mitäs minun nyt pitää tekemän, kun minä siellä käyn?" kysyi poika. Ori neuvoi: "Koeta sitä suurta miekkaa kädelläsi, liikkuuko tuo vähänkään" — se oli niin iso, ettei se paljon liikahtanut tavallisen miehen koetellessa — "jos ei se liikahda, niin kasta pääsi siinä verisammiossa, joka on oven pielessä, ja koettele sitten miekkaa uudellensa, jaksatko nostella." Poika teki sen, meni, koetteli miekkaa, vaan se ei hievahtanutkaan. Kastoipa päänsä verisammiossa, niin lakki alkoi paistaa kullalta heti, ja poika tuli siitä niin voimalliseksi, että miekka kohta oli kepeä hänen liikuttaaksensa. Meni siitä sanomaan orille: "Jo nyt miekka keveni." — "Hyvä se", virkkoi ori, "mene nyt, perimmäisestä huoneesta ota verkanuttu päällesi, toiseen lakkariisi pistä arkusta se pienoinen kivi, toiseen havun lehvä, tukitse siten se vesimalja, peitä hyvästi, ettei läiky yhtään, ota miekka, pane vyöllesi ja tule luokseni talliin." Poika tekikin kaikki kuten neuvo oli ja tuli sitten talliin kaiken sen tavaran kanssa, minkä isäntänsä huoneista oli saanut. Täällä ori virkkaa hänelle: "Istu nyt selkääni, niin lähdemme karkuun koko Perkeleen kodista!" Sehän oli pojankin mieleen semmoinen tuuma, samassa nousikin orillensa selkään jo, ja lähdettiin pakenemaan sieltä.
Tulipa Perkele matkoiltansa kotiin, niin havaitsi kaikki tavaransa kadonneen huoneista, ja talliin kun meni katsomaan, sekin tyhjänä oli. Lähdepäs siitä nyt pakenijoita ajamaan perästä suurella voimalla tavoittaaksensa heitä. Pojan ori kyllä hyppäsi neljästi vain virstassa, mutta kumminkin olisi Perkele saavuttanut, ellei estettä tullut väliin. Hevonen näet, kun kuuli jytinän jäljeltänsä, sanoi pojalle: "Katsopa taaksesi, näkyykö mitään tulevaksi." — "Tulee sieltä niinkuin musta pilvi ikään kohisten jäljeltä", vastasi poika. Ori siitä sanoi pojalle: "Ota kivi lakkaristasi, heitä se jäljelle." No, poika heittikin kiven samassa taaksensa, ja siitä tuli niin jyrkkä, mahdoton kallio heidän jäljellensä, ettei Perkelekään päässyt siitä ylitse, vaan juoksi kotiinsa hakemaan aseita, joilla vuorta piti särjettämän. Toi sieltä suuren, mahdottoman kirveen kanssansa ja teki vuoreen kolon, josta pääsi kulkemaan. Tie kun oli aukaistu, rupesi heittämään kirveensä kallion koloon, palatessansa siitä sitten ottaaksensa; vaan tuli kettu, vuorta myöten juosta lipotteli, ja sanoi: "Eläpäs heitä kirvestäsi siihen, minä varastan." — "Enkä heitäkään kirvestäni, vien kotiini", sanoi Perkele ja juoksi takaisin taas hirmuisen matkan — viipyihän se siinä! Kotona käytyänsä lähtee taasen ajamaan varkaitansa, vaan ori älyää sen jo kaukaa ja kysyy entiseen tapaansa pojalta: "Näkyykö mitään tulevaksi?" Poika vastasi: "Entinen pilvi taas nousee." Ori silloin käski pojan heittää havun lehvän lakkarista, ja se kun heitettiin tielle, siitä tuli niin suuri, sakea hongikko, ettei päässyt Perkele lävitse sen suuren voimansa kanssa, mikä hänellä oli. Juoksi kotiinsa ja haki sieltä sen suuren kirveensä taas, jolla hakkasi hongikon edestänsä. Heitti sitten kirveensä kannon päähän ja arveli lähteä edellensä; vaan kettu taasen juosta luikertaa siihen häntä suorana ja sanoo: "Eläpäs heitä kirvestäsi, minä varastan sen siitä." — "Enpä heitäkään kirvestäni", virkkoi Perkele, "vien kotiini", ja läksi juoksuttamaan kirvestänsä sinne, ettei kettu saisi. Poika sillä aikaa vain pakeni orin selässä; vaan ei kovinkaan kauaksi vielä päästynä, kun kuului taas jyrinä jäljeltä. "Katsopas taaksesi", sanoi pojalle ori, "näkyykö mitään tulevan." Poika vastasi: "Entinen pilvi taas nousee, samankaltainen kuin äskenkin." — "Heitä jo vesimalja tielle", neuvoi ori, "se meidät ehkä pelastaa"; ja poika kun heitti, siitä tulikin niin suuri järvi semmoinen, ettei Perkele päässyt ylitse. Ei hänellä ollut laivaa eikä venettä eikä muuta, vaan rupesi juomaan sitä vettä päästäksensä kuivin jaloin järven poikki. Joi vain, joi vain ja pani sisäänsä, mutta vanteen vääntäisi mahansa ympärille, ettei repeäisi. Tulipa silloin kettu ja puri vanteen poikki, niin maha halkesi juodessa, vesi pääsi valloillensa, ja Perkele hukkui veteen, ei tavannutkaan ajettaviansa.
Päästyänsä Perkeleestä läksi poika ajamaan kuninkaan kotiin, yli portin heti hyppähytti orinsa ja tuli pihaan semmoisissa kauniissa vaatteissa kuin hän Perkeleeltä saanut oli, suuri miekka vyöllä. Vaan ei hän ollut siellä muuta kuin näyttihe vain, ettei kuningas tiennyt, kuka se oli, joka semmoisella jyräkällä hänen pihassansa kävi, vaikka oli oma poikansa sillä hevosena. Ei kuitenkaan linnalta kauaksi mentynä, vaan ori, joka tunsi vanhat ruokamaat, neuvoi taasen poikaa, sanoi: "Vie minut tuonne tammikkoon ja hanki heiniä eteeni, että pääsen syömään, vaan mene itse, kun ensin heität vaatteet, miekat ja kaikki satulaan, kerjäläispoikana kuninkaan kartanoon ja pyri ruohomaan kitkijäksi, että itsekin saat ruokaa, ja ota niitä ruohoja vähän, mitä siellä on, ja tuo minunkin syödäkseni." Poika tekikin neuvon mukaan ja pääsi linnalle ruohoston kitkijäksi, niin sillä elätti henkensä ja vei hevosellensakin sieltä niitä ruohoja maistaa. Olipa kuninkaalla paraikaa suuri sota, ja ajettiin kaikki sotaväki vihollista vastaan, niin poika kun kävi orin luona, puhui sille: "Nyt on kuninkaalla sota, kaikki läksivät täysmiehiset tappeluun." — "No, pyri sinäkin sotaan", neuvoi ori, "etsi jotakin hevosluuskaa allesi, jolla pääset muiden seurassa ajamaan sinne." Mitäs tästä; poika kävi ilmoittamassa tahtonsa, ja hänelle annettiin sieltä vanha hevosjättö ajettavaksi. Oli sitten maantie vetelän suon poikki mentävä, niin poika tahallansa ajoi hevosluuskansa tien ojaan, upotti sinne ja pyysi sotamiehiä, jotka komeilla hevosilla ja kauniilla ajinkaluilla kulkivat tietä, auttamaan hevostansa suosta ylös. Mutta nämä eivät olleet asiasta millänsäkään, nauroivat vain pojalle, sanoivat: "Ole vain siellä luuskinesi, mitä sinä sodassa teet, semmoinen mies luuskallasi." Poika sillä tavoin jäi siihen, kun ei auttanut kukaan, vaan kun kaikki sivuitse kulkivat edellensä, tämä hevosluuskansa jätti suohon, meni oman orinsa luo, joka kolmasti vain hyppäsi virstassa, ja ajoi sillä toista tietä myöten sotaväen edelle vihollista vastaan, jossa hakkasi suurella miekallansa koko vihollisen väen kulhoksi ennenkuin muu sotaväki ennätti näkemäänkään koko tappelua. Sotapäälliköt tultuansa tappelupaikalle näkivät viholliset kaikki lyödyiksi, keto kuolleita täynnä oli. Ihmettelivät sitä, arvelivat: "Kukahan tämän armotyön meille on tehnyt, että vihollinen näin lyöty on?" eivätkä tienneet asian laitaa, miten se oli, vaan läksivät väkinensä palaamaan linnaan takaisin ilmoittaaksensa kuninkaalle, kuinka sota käynyt oli.
Poika, joka tappelussa oli saanut suuren haavan käteensä, oli kuitenkin heti palannut sieltä jällensä, ettei häntä kukaan nähdä saanut, ja syrjäteitä ajanut sille tielle takaisin, jota sotaväenkin piti sodasta tuleman. Sillä tavoin oli muiden kotiin palatessa taasen hevosluuskaansa pyytämässä suosta ylös ja pyysi apua niinkuin ennenkin; vaan sotamiehet nauroivat vain ja sanoivat: "Ole siellä luuskinesi, eipä sinusta olisi apua ollut sodassakaan, jos siellä olisit ollutkin." Menivät tietänsä linnalle ja puhuivat kuninkaalle, miten sota oli käynyt. Kuningas kuultuansa asian ihmetteli: "Kukahan se oli, joka sen laupeuden teki ja vihollisen löi?" vaan ei tiennyt kukaan hänelle selvittää sitä. Elettiinhän muutaman aikaa taas, ja poika yhä kitki ruohostoa senkin jälkeen niinkuin ennenkin, niin kitkiessänsä aina sitoi sitä haavaansa, jonka sodassa käteensä sai. Kuninkaan tytär, joka aina lystiä kävellessänsä näki, kuinka poika haavaansa sitoi ruohomaassa, sanoi viimein isällensä: "Tämä poika oli terveenä, kun tänne tuli, ja nyt hän on haavoitettu, mistähän se tulee?" Kuningas silloin otti pojan tutkinnolle, kyseli: "Oletko sinäkin sotatantereella käynyt, kun sinulla kädessäsi haava on?" Poika tutkinnossa siinä ilmoitti nyt asian ja sanoi: "Minä olen se mies, joka olen sen ihmetyön tehnyt ja viholliset hävittänyt, ja tässä on minulla visu merkki, kun tämä haava on kädessäni, jota ennen ei ollut." Kun tämä kuninkaasta yhtähyvin oli ihme, sanoi poika: "Koska ette usko, niin minä näytän mahtini teille kahden hetken perästä tässä omassa pihassanne." Meni siitä orinsa luokse tammikkoon, pani siellä sen ylpeän Perkeleeltä saadun vaateston päällensä, suuren miekan vyöllensä ja sen kullalta paistavan lakin päähänsä, joka verisammiossa kullaksi muuttui, istui sitten orinsa selkään ja ajoi yli portin kuninkaan pihaan. Näytti siinä sotakalunsa, miekkansa, miehuutensa ja haavoitetun kätensä ja ajoi taasen tiehensä, meni pois, ettei nähtykään, minne se katosi. Linnan pihalle jäi kuningas miehinensä avossa suin seisomaan ihmetellen, kuka se oli, joka niin komealla hevosella ja semmoisessa asussa siinä kävi; ruohoston kitkijäksi eivät voineet häntä ajatellakaan, se oli heistä niin mahdoton. Vaan poika tuli sill'aikaa entiseen tammikkoonsa, niin ori siellä puhui hänelle: "Ota nyt miekkasi, lyö minulta pää poikki, tämä ei ole minun oma pääni, tämä on Perkeleen panema pää." — "Kuinkas minä sen teen sinulle, hyväntekijälleni, joka minut Perkeleen kynsistä päästit, se on mahdoton", sanoi poika, mutta ori vain sanoi: "Sinun pitää se tehdäksesi minulle, se on Perkeleen pää; jos et sitä tee, niin minä tapan sinut." Poika silloin teki niinkuin käsky oli, sivalsi miekkansa ja löi oriltansa pään poikki; vaan ori kun kuoli, sen sisältä tuli se kuninkaan poika ilmiin, joka hevoseksi muutettu oli ja siellä puhetta oli pitänyt selvänä ihmisenä. Puhui siitä se kuninkaan poika entiselle ruokkijallensa: "Käykäämmepä nyt kahden miehen vanhan isäni puheelle! Pidä sinä ne koreat vaatteet päälläsi, minä lähden semmoisena kuin ennen vietäessä olin."
Tuuma kun oli sellainen pidetty, läksivät yhdessä astumaan ja tulivat semmoisina linnaan. Siellä tunsi nyt kuningas heti kohta poikansa, kun se oli niissä entisissä hyvintunnetuissa vaatteissansa, ja kysyi hämmästyen häneltä: "Mitenkäs, niinhän sinä olisit kuin minun poikani näyltäsi, vaan mikä sinut pelasti Perkeleeltä ulos, joka minulta lapsena ollessasi sinut ryösti?" Poika vastasi: "Tämä minut pelasti, tämä mies, joka minun kanssani on." — "Mikä mies sinä sitten olet?" kysyi kuningas poikansa toverilta. Se vastasi: "Minä olen se ruohomaan kitkijä, joka olen tässä linnassanne jo muutamia kuukausia ollut"; vaan eivät tahtoneet uskoa, luulivat joksikin suureksi kreiviksi ennenkuin näytti haavatun kätensä, jota kuninkaan tytär kyllä oli monta kertaa nähnyt pojan ruohostoa kitkiessänsä sitovan. Siitä nyt kuninkaan poika ja kerjäläispoika yhdessä puhuivat kuninkaalle koko seikan, mitenkä ensinnä Perkeleen luona oltiin ja sieltä viimein pakenemaan päästiin, miten kettu oli heille sangen hyvä apumies, joka viivytti ensin Perkelettä juoksussa ja hänet sitten järveen hukutti, ja kertoivat kohdallensa kaikki, miten kuninkaan poika viimein muuttui ihmiseksi, kun hevoselta pää otettiin, ja mitä tuumaa sitten pitivät keskenänsä aina linnalle tuloonsa asti. Sen kun kuuli vanha kuningas, korotti kerjäläispojan vierimmäiselle istuimellensa ja antoi hänelle tyttärensä vaimoksi; vaan kuninkaan oma poika tuli nyt arvollensa, jäi sen isänsä vallan perijäksi. — Siihen loppui se tarina; jos kuka ei usko, se keltä kysyköön.
JÄLKIMAINE
Tähän vivahtavia tarinoita muistellaan Hämeessäkin. Niin käypi muudan sieltä kotoinen tarina seuraavaan tapaan:
Kerran oli Pahanen valtaansa saanut kaksi lasta, joita piti palvelijoinansa ja kiusasi kaikella tavoin. Lapsista oli toinen poika, toinen tyttö, niin heidän kun oli molempien siinä hyvin paha ja vaikea olla, puhui tyttö kerran pojalle: "Tietäisin minä, millä täältä pääsisimme: kun nainet minut, niin pelastan sinut Pahasesta, ja lähdemme yhdessä pakenemaan." Poika oli siihen valmis, ja laittausivat kohta kumpikin matkalle. Tyttö leikkasi kolme pisaraa verta nimettömästä sormestansa kynnykselle, käski pojan ottaa vähäsen puuta, kiveä ja vettä mukaansa, ja pimeän tultua, kun Pahanen oli sikeästi nukkunut, läksivät kahden kesken hänen luotansa pakenemaan.
Vasta päivän valjetessa aamulla heräsi Pahanen unestansa ja huusi huoneestansa tytölle: "Nouse jo, tyttö, töillesi!" — "Jo nousen, jo nousen", vastasi ensimmäinen veripisara kynnykseltä, ja Pahanen kun luuli tytön valveella olevan, rupesi uudellensa maata ja nukkui toiseen päivään asti yhteen jatkoon. Herättyänsä huutaa taas tytölle: "Joko pata tulella?" — "Jo kiehuu, jo kiehuu", vastasi toinen veripisara. "No, hyvä se", virkkoi Pahanen, nukkui siitä uudellensa ja makasi taasen vuorokauden ennenkuin heräsi; vaan alkoi jo nälkä verinen olla hänellä mahassa, niin ärjäisi oikein tuskissansa: "Eikö jo ruoka ole valmis?" — "Valmiina on", virkkoi kolmas veripisara, "tulkaa, isäntäkulta, syömään!" Pahanen silloin nousi vuoteeltansa ja kävi keittoa katsomaan; vaan huonostipa siellä on ruoan laita, eikä näy edes keittäjätäkään. Meni siitä poikaa katsomaan, onko tuo edes tallella, vaan poikessa oli sekin, huone tyhjänä ihan. Siitä arvaa jo Pahanen seikan, jotta karussa nyt ollaan; ja hänellä kun oli kolme suurta koiraa, ne pani pakenijoita hakemaan. Nämä läksivätkin heti ajamaan, vaan toiset kuulivat jo jytinän peninkulman päästä, niin tyttö sanoi pojalle: "Nyt tullaan jäljessä! Rupea sinä hongaksi tähän, minä rupean kuuseksi." Ja niin muuttuivat molemmat puiksi. Koirat ajaessansa tulivat aina puiden luokse, vaan siinä haihtuivat jäljiltä, etteivät osanneet mihinkään, ja kääntyivät viimeinkin takaisin. Kotiin tulleilta kysyi kohta Pahanen: "Löysittekö pakenijat?" — "Emmekä löytäneet", virkkoivat koirat, "kahden puun juurelle asti oli selvät jäljet, vaan ei siitä mihinkään." — "Siinäpä ne juuri olivat", sanoi Pahanen, "menkää, ottakaa ne puut." Koirat kohta läksivät taasen ajamaan, vaan tyttö kuuli niin ikään peninkulman päässä jo jytinän ja neuvoi toveriansa: "Jo tullaan jäljessä, ole sinä veräjänä, minä niittynä tässä." Ja muuttuivat taasen kumpikin, toinen veräjäksi, toinen niityksi. Ei aikaakaan, niin koiratkin joutuivat siihen, vaan veräjälle tultuansa eksyivät taasen jäljiltä, ja täytyi kääntyä siitä kotiin. "Jokos löysitte?" kysyi taasen Pahanen. "Emmekä löytäneet", vastasivat koirat, "metsän keskessä on niitty, niin sen veräjälle oli jäljet, vaan siihen loppuivatkin." — "Voi teitä!" sanoi Pahanen, "nepä ne olivat, ne samat, juoskaa sievään takaisin." No, alapas siitä koirien juosta taas minkä ennättivät jäljestä; vaan pakenijat samoin taas kuulivat jo jytinän kaukaa ja tiesivät olla varoillansa muuttuen toinen lammiksi, toinen sorsaksi, joka uiskenteli lahden tyvenessä. Koirat kun eivät löytäneet niittyä ei veräjätä enää metsässä, juoksivat vainua myöten edellensä, vaan lammin luona eksyivät taasen jäljiltä ja kääntyivät siitä kotiinsa. Siellä kysyi Pahanen: "Jokos nyt löysitte haettavanne?" — "Eikö mitä", virkkoivat koirat, "vähäisen lammin rannalle tulimme, vaan siinä jäljet katosivat, emme osanneet mistä etsiä." — "No, te nyt eläviä olette!" sanoi Pahanen, "siinähän ne juuri ovatkin", ja läksi itse hakemaan. Jyrinästä kuulivat jo pakenijat, että nyt on isäntä itse liikkeellä, ja tyttö käski pojan heittää puupalasen jäljellensä. Se kun heitettiin, siitä tuli niin suuri hongikko, ettei päässyt Pahanen lävitse, vaan täytyi käydä kirveen kotoansa, jolla hakkasi hongikkoa, kunne sopi viimeinkin kulkemaan. Toiset sillä aikaa pakenivat pakenemistansa yhä, vaan keksittyänsä Pahasen taasen lähestyvän heitti poika kiven lakkaristansa, ja siitä tuli niin mahdottoman suuri vuori, levesi joka haaralle, jotta jäi Pahanen sen keskelle. Siinä kipusi sitten kolme vuorokautta kallioiden lomissa, kunne pääsi viimeinkin ylitse, niin läksi pakenijoita uudestansa ajamaan saavuttaaksensa kuitenkin. Poika silloin heitti vesiastian taas jäljellensä, ja siitä syntyi niin avea järvi Pahasen eteen, ettei hän päässyt mihinkään. Tämäpä, kun muuta neuvoa ei nähnyt, rupesi juomaan järveä kuiviin päästäksensä jalkaisin ylitse, ja saikin jo järven niin tyhjäksi, ettei ollut vettä kuin vähän enää pohjassa; mutta viimeistä juodessa puhkesi vatsa Pahaselta, ja hän kuoli siihen paikkaan. Poika ja tyttö pääsivät rauhassa elämään viimeinkin. — Sen verta sitä.