VELJIENSÄ-ETSIJÄTYTTÖ
Talossa oli ukko ja akka. Heille oli jo syntynyt yhdeksän poikaa, vaan ei yhtään tytärtä. Siitä pojat suuttuivat vanhempiinsa, kun ei heille sisarta saatu, ja äiti kun taas kävi mahakkaaksi, erosivat kodistansa peläten, että saapi pojan nytkin, ja pakenivat kauas salolle, johon kyhäsivät itsellensä huoneet. Heidänpä siellä oli paha elää emännättä, ja kun äitinsä heidän kodista lähtiessänsä oli kuormilliseksi jäänyt, läksi jonkin ajan kuluttua yksi veli sieltä talolta vanhaan kotitaloonsa kuulustamaan, mitä siellä tehdään, tyttäriäkö vai poikiako vain. Siellä ei ollut äiti lapsia vielä tehnytkään, niin poika samassa palasi salolle takaisin, vaan sanoi lähtiessä äidillensä: "Kun nyt lapsen teet, pane merkki portin korvaan; tyttölapsen kun tehnet, kehräspuu pitää pannaksesi, vaan kun poikalapsen, niin kirvesvarsi. Jos siinä katsomaan tullessani kirvesvarsi merkkinä on, minä en pirtissä käykään, portilta käännyn takaisin, vaan jos kehräspuu on, sitten tulen huoneissa käymään ja otan kerallani isäni, äitini, sisareni ja kaikki."
Eukkopa sinä yönä saikin tyttären ja kehräspuun panetti portin korvaan merkiksi niinkuin puhe oli, vaan yöllä tuli Syöjätär ja muutti kirvesvarren kehräspuun sijaan. Veljet sillä aikaa pitivät tuumaa keskenänsä mennä puhuttua merkkiä vanhasta kodistansa katsomaan ja laittoivat yhden joukostansa sitä tiedustamaan. Se kun perille pääsi ja näki kirvesvarren portin korvaan asetetun, tuli siitä pahoillensa, ei vanhempiensa puheella käynytkään, vaan palasi veljesten luo ja puhui niille asian. Siitä saati ei sen kovemmin kuultu pojista mitään, elivät siellä salolla erillänsä, vaan vanhemmat tyttärinensä asuivat vanhassa kodissansa niinkuin ennenkin. Kasvoipa tytärkin täysiaikaiseksi, niin ilmoitti äiti hänelle, miten yhdeksän hänen veljestänsä Syöjättären petollisuudesta oli eronnut kotoa, ja puhui koko asian kohdallensa. Siitäkös sisaren mieli kävi pahaksi, täytyi tyttöraukka velilöitänsä itkemään ja itki illat, itki aamut suruansa yhä, ettei vähäksikään helpottanut. Äiti koki lohdutella häntä jos jollakin saadaksensa häntä itkemästä, vaan suru ei haihtunut tyttären mielestä, se vain itki yhä ja oli huolellinen. Viimein, kun ei muusta apua nähnyt, tiputti äiti tyttärensä kyyneleet astiaan, teki niistä jauhojen kera kakkaran ja sanoi tytölle: "Eläs, tyttöseni, viikommin itke; kun saisit uskollisen toverin, voisit lähteä velilöitäsi etsimään." Olipa tytöllä Pilkka-niminen koira, joka oli emännällensä ylen uskollinen ja yhä seurasi häntä, niin rukoili tytär äitiänsä: "Päästä vain, äitiseni, minua etsintään, onhan minulle koirassani Pilkassa kylliksi toveria." No, äiti kun ei nähnyt muustakaan apua olevan, siunasi tytärtänsä matkalle, sen kyyneleistä leivotun kakkaran pani evääksi ja käski sitä vierettämään edellänsä, niin se hänelle tien näyttäisi.
Tyttö silloin läksi matkaamaan koiransa keralla, pani äitinsä antaman kakkaran vieremään ja virkkoi sitä liikkeelle lykätessä:
"Viere, viere kakkarani, yhdeksihin veikkosihin, yksihin emon aloihin!"
Sen perässä sai sitten kävelemään, vaan eipä kauas vielä kerennytkään, kun yhdytti Syöjätär hänet tiellä ja rupesi yhteen seuraan. Vähän matkaa kuljettuansa yhtenä, alkoi jo tulla helle heille kävellessä, kun oli ikään paras kesälämmin, ja alkoi vaikeaksi käydä heistä kulkeminen. Oli lampi siinä lähellä, niin virkkoi Syöjätär tytölle: "Lähtekäämme, tyttöseni, kesoja kylpemään, kovin tulee vari!" Tyttö olisi jo lähtenyt, vaan Pilkka esti menemästä, sanoi: "Elä lähde, tyttöseni, Syöjätär maanittelee sinut." Kuultuansa koiransa varoituksen ei huolinut tyttö lähteäkään, ja koko uiminen jäi sillensä. Siitä suuttui Syöjätär koiraan, jotta potkaisi häntä, ja Pilkka-rukalta jalka katkesi. Tytön oli sääli vanhaa koiraansa, vaan pelkäsi Syöjätärtä eikä rohjennut virkkaa mitään, työnsihän kakkaransa vieremään ja sanoi:
"Viere, viere kakkarani yhdeksihin veikkosihin, yksihin emon aloihin!"
Se kun pääsi liikkeelle, vieri vieremistänsä edellä, ja tyttö ja Syöjätär kulkivat jäljessä, mutta Pilkkakaan ei luopunut heistä, vaan tuli kolmella jalalla perästä. Vähän matkaa kuljettuansa tulivat taasen lammin rannalle, niin Syöjätär alkoi houkutella tyttöä ja sanoi: "Lähtekäämme, tyttöseni, kesoja kylpemään, paremmin käy sitten kulku." Tämä arveli lähteäksensä, vaan Pilkka taas varoitti emäntäänsä, sanoi: "Eläs lähde, tyttöseni, uimaan, Syöjätär maanittelee sinut." Tyttö silloin totteli koiransa sanaa eikä lähtenytkään uimaan, ja niin jäi lähtemättä Syöjättäreltäkin, joka suuttui siitä kahta pahemmaksi, ja kun muuta ei voinut, potkaista kamahutti koiraa, jotta siltä toinen jalka katkesi. Sekös tytön kaiveli sydäntä, vaan eihän se Syöjättärelle mitä tainnut, panihan kakkaransa vieremään ja sanoi:
"Viere, viere kakkarani yhdeksihin veikkosihin, yksihin emon aloihin!"
Lähdettiin sen jälkiä kulkemaan, kunne se edellä vieri. Syöjätär luuli jo päässeensä Pilkasta, mutta se seurasi vielä kahdella jaloin emäntäänsä ja pakisi hänelle kulkiessa: "Jos minusta aika jättää ja kuolen, niin elä, tyttöseni, lähde Syöjättären kera uimaan, muuten maanittelee sinut." Ei aikaakaan, kun tuli lampi taas eteen, niin Syöjätär kohta rupesi houkuttelemaan tyttöä, sanoi: "Käykäämme, tyttöseni, kesoja kylpemään, kovin tulee jo helle." Vaan tyttö kun muisti koiransa varoituksen, ei sanonut lähtevänsä, eikä tullut toiseltakaan uiduksi. Siitä suuttui taas Syöjätär Pilkkaan ja potkaisi siltä kolmannen jalan poikki, jott'ei vasta enää vastuksena olisi, mutta koira tulla kemppuroi yhtä hyvin emäntänsä perässä, kunne tultiin neljännelle lammille, niin esti siinäkin tytön uimisen niinkuin ennenkin. Siitäkös nyt Syöjätär silmittömästi suuttui, sieppasi kalikan käteensä ja löi sillä koiraa päähän, jotta siihen kuoli. Tyttö ei voinut koiraraukkaansa auttaa, pelkäsi itsekin Syöjätärtä, vaan työnsi kyynelkakkaransa vieremään, ja kuljettiin sen jäljessä edelle. Vähän matkaa mentyänsä sattuivat taasen pienoisen lammin rannalle, ja Syöjätär alkoi viekotella tyttöä uimaan sanoen itsellänsä varin olevan. Tytöstä samatse alkoi jo helle käydä vaivaksi, ja Pilkka kun ei enää ollut varoittamassa, ei muistanutkaan tyttö olla varoillansa, vaan riisui vaatteensa rannalle ja seurasi Syöjätärtä lampiin. Siinä kun uivat sitten vastatusten, sanoi Syöjätär tytölle: "Syydä, tyttöseni, vettä silmilleni, minä syydän sinun silmillesi." Tytöstä ei ollut semmoinen teko mieleen, vaan toinen houkutteli häntä ja kiusasi yhä, kunnes sai viimeinkin syytämään. Syöjätär silloin syyti vuoronsa tyttären silmille ja sanoi: "Sinun näkysi minulle, minun näkyni sinulle", sillä tyttö oli kaunis ja sorea, vaan Syöjätär rietas ja ruma kuten aina. Siitäpäs muuttuikin tyttö samalla rumaksi, tuli sen Syöjättären näköiseksi, vaan Syöjätär sai tyttären näyn, muuttui ihanaksi ja kauniiksi. Vieläpä otti tytöltä mielen ja kielenkin pois, ettei tulisi petoksensa ilmiin, ja läksi uimasta päästyä tyttären kera edelle. Pani sen kyyneleistä leivotun kakkaran vieremään ja sanoi kuten oli kuullut tytönkin sanovan:
"Viere, viere kakkarani yhdeksihin veikkosihin, yksihin emon aloihin!"
Kakkara vierikin vieremistänsä aina veljesten kotiin saati, jossa seisahtui pihalle. Syöjätär sieppasi sen siitä talteensa ja meni tyttären kera pirttiin. Olla olettelivat siinä kotvasen, niin kysyivät veljet: "Mistäs kaukaa nämä vieraat ovat?" Tyttö silloin olisi ilmoittanut, vaan ei kyennyt raukka, kun oli kieletön ja mieletön, täytyi olla ääneti vain; mutta Syöjätär, jolla oli tyttären kaunis näky, vastasi veljesten puhetta ja sanoi: "Terve, veikkoseni, minähän olen teidän sisarenne, äitinne kymmenes lapsi, jota ette tunnekaan." Veljekset oudostuivat sitä, ihmettelivät: "No, miksikäs se oli kirvesvarsi portin korvaan pantuna, kun se tyttären äiti saikin?" — "Se oli vaihdettu", selvitti Syöjätär, "kuka lienee vihasniekka vaihtanut; äiti kyllä panetti kehräspuun merkiksi, vaan yöllä muutettiin kirvesvarsi sijaan. Siitä kun kasvoin minä täysiaikaiseksi ja kuulin äidiltäni, miten olitte petoksesta iäksi kotoa jääneet, himotti minua teitä velilöitäni nähdä, ja rukoilin äitiäni, kunne laski minut etsimään. Teitä ikävöidessäni itkemäni kyyneleet keräsi äitini astiaan, teki siitä jauhojen kera eväskakkaran minulle ja neuvoi sitä vierettämään edellä, niin se minulle tien näyttäisi. Minä teinkin niinkuin neuvo oli, ja sillä tavoin olen nyt viimeinkin tässä, ja tässä on tämä äitini leipoma kakkara teille tuomisiksi — hekää, veljeni!"
Sen valehteli siitä Syöjätär, ja veljet uskoivat häntä, jotta tämähän tämä onkin meidän sisaremme, ja alkoivat kohdella häntä niinkuin sisartansa ainakin. Kysyiväthän kuitenkin: "Miksikäs tämän näin pahannäköisen tyttären tänne toit?" — "Meneehän tuo suuressa talossa paimenena", virkkoi Syöjätär toimessansa, eikä tullut koko tytöstä sen kovemmin puheeksi. Sekös nyt tyttöraukasta pahaa oli, kun ei saanut edes veikkojansa tervehtiä; vaan minkäpähän teki, kun ei kieli eikä mieli antanut voimaa, täytyi kuunnella vain, kuinka Syöjätär valehdella sukelsi. Tämä alkoikin kohta veljesten talossa emännöidä ja olla niinkuin kodissansa ainakin, mutta oikean sisaren täytyi päivät pitkään käydä eläimiä paimenessa metsällä ja kaikenmoista vaivaa nähdä. Aamulla varhain kaimasi häntä jo Syöjätär kujan suuhun ja antoi siinä kielen ja mielen hänelle, että osasi karjaa paimentaa, mutta illan suussa tuli siihen vastaan taas ja otti mielen sekä kielen jällensä pois. Sillä kurin eli tyttö monta aikaa siinä veljesten talossa, ja Syöjätär koki häntä kaikella tavoin vaivata. Yksin paimenkakkarankin kun teki, niin kiven aina keskeen asetti, siihen vähän tahdasta ympärille vain, ja sen antoi metsään lähtiessä tytölle. Sitä parempi oli Syöjättären itsensä elää. Oli näet se tyttären entinen ihana näky hänellä, niin veljet pitivät häntä kuin silmäteräänsä eivätkä kieltäneet, jos se niin mitä olisi tahtonut ja se heidän vallassansa oli. Vaan paimentyttö kun oli niin riettaan näköinen, häntä tuskin olisi koko taloon suvaittu, ellei Syöjätär olisi kiusataksensa pitänyt häntä siinä. Yön seutuina talossa ollessansa oli tyttö aina mieletön ja kieletön, ettei mihinkään kyennyt, vaan paimeneen päästyänsä oli täysimielinen taas niinkuin ennenkin. Siellä valitti aina onnettomuuttansa ja lauleli suruissansa:
"Kule, päivä, kuusikolle, viere veistokoivukolle, karkoa katajikolle, päästä paimenta kotihin! Syöjätär emäntänäni, paha vaimo valtanani; kivet leipoi leipihini, paadet paimenkakkaroihin: viilin veitseni kivehen, karahutin kalliohon, yhdeksissä veijosissa, yksissä emon aloissa!"
Veljet monestikin ulkotöillä ollessansa kuulivat laitumelta tämän laulun ja oudostuivat sitä, kun paimentyttö metsiä kävellessänsä aina lauleli, ja se kotona ollessansa ei konsanaan virkkanut mitään; vaan eihän kuitenkaan tullut heiltä sitä tarkemmin tiedustelluksi, kun oli tyttö heistä niin ilkeännäköinen, että tuskin sietivät nähdäksensä. Vaan muutamana iltana, kun ilma oli tyyni ja selkeä, kuului laulu niin kauniilta ja viehättävältä nuorimmalle veljelle, joka ikään kaatoi kaskea metsässä, jotta teki mielensä nähdä tyttöä, sekö se niin kauniilla äänellä siellä lauleli. Heitti samalla kasken hakkuun sillensä ja läksi ääntä kohti kävelemään. Kohta löysikin tytön aholla laulamassa ja kyseli häneltä: "Miten, tyttöseni, metsässä täällä aina laulelet itseksesi ja kotona et virka mitään?" — "Minähän olisinkin oikea sisarenne", vastaili tyttö, "ja se on Syöjätär, jota pidätte sisarenanne, vaikka petoksella vei minulta oikean näkyni ja antoi omansa sijaan ottaen vielä mielen ja kielenkin pois, etten voisi ilmoittauda teille. Metsään laittaessansa antaa kuitenkin aina mieleni ja kieleni takaisin, että käypi minun lehmiä paimentaminen, vaan iltasella tulee taas kujan suuhun vastaani ja vie kielen sekä mielen minulta pois." Kuultuansa tyttären puheen veli jo tunsi hänet sisareksensa ja älysi Syöjättären viekkauden. Siinä syleili, suuteli nyt tyttöä niinkuin sisartansa ainakin, vaikka kohta oli ilkeännäköinen ja ruma, ja juoksi sitten toisia veljiänsä hakemaan. Pian olivatkin kaikki siinä koolla, ja tyttö kertoi uudellensa heille koko kohtalonsa, miten häntä Syöjätär oli pettänyt ja siitä lähtien kaikella tavalla kiusannut. Veljet silloin ilomielin tervehtivät siskoansa surkutellen häntä, kun niin suurta onnettomuutta ja vaivaa heidän tauttansa oli kärsinyt, ja lupasivat kostaa sitä Syöjättärelle. Mutta ensinnäkin tuumittiin, miten sisarelle saataisiin hänen entinen näkynsä ja estettäisiin, ettei häneltä kotiin tullessa Syöjätär taas mieltä ja kieltä veisi. Asiata jonnekin päin aprikoitua pidettiin jo semmoinen tuuma, että lähteä sisaren kesken päivää paimenesta kotiin, pitää silmänsä peitossa hyvin ja voivotella niitä kipeiksi, niin tultaisiin samassa hänelle siihen avuksi, että joutuisi Syöjätär petoksensa perille.
Tyttö tekikin kuten puhe oli ja meni sinä päivänä aikaisemmin kotiin, niin ei Syöjätär arvannutkaan tulla kujan suuhun häntä vastaan, ja sillä tavoin pääsi tyttö mielellisnä ja kielellisnä aina pirttiin saati. Siellä kysyy Syöjätär vihaisesti: "Miksikä kesken päivää paimenesta tulit?" — "En kärsi metsää kävellä, silmäni ovat kipeät", vastasi tyttö ja voivotteli surkeasti. Samassa tulivat veljetkin pirttiin, olivat säälivinänsä tyttöä ja sanoivat: "Sylje toki, siskokulta, tuon paimenraukan silmille, että paraneisivat, ja hän työhön kykeneisi." Siinä kun ei käynyt Syöjättären toisten nähden vihaansa näyttäminen, täytyi tehdä kuten toiset pyysivät, ja sylkäisi tytön silmille. Mutta tyttö oli varoillansa ja sanoi samassa: "Oma näkysi itsellesi, minulle minun näkyni", niin saikin entisen näkynsä, muuttui ihanaksi ja kauniiksi, vaan Syöjätär tuli rumaksi ja riettaaksi, joten oikeastansa olikin.
Siitä ruvettiin nyt Syöjättärelle kostintoja tuumimaan. Kyly pantiin lämpiämään, sillan alle kaivettiin hauta, joka täytettiin palavilla tervaksilla ja katettiin laudoilla siksi että kestivät siinä vain, kun tuli paloi alla, ja saunatielle sekä saunan sillalle levitettiin musta haljakka, ettei petosta arvattaisi. Näin tehtyänsä, meni kaksi vanhinta veljestä hakemaan Syöjätärtä saunaan kuten sisartansa muinoinkin, mutta tämä empi, ettei muka lähteäksensä, sanoen mielensä ei laativankaan nyt kylpeä. Toiset kuitenkin mitenhän houkuttelivat, tämä läksi viimein kuin läksikin, ja veljet saivat häntä käsivarsista verkaa myöten taluttamaan. Päästiinpä saunan ovelle, niin ei olisi Syöjätär astunutkaan veralle, sanoi: "Tästä hyppään nyt pankolle ja siitä lavoille", vaan toiset estivät sen, sanoivat: "Astu, ainoa sisar, tiputellen taputellen sileätä siltaa, mustaa verkaa myöten", ja saivat viimeinkin hillityksi. No, se kun rupesi taluttajoiden keskellä hiljalleen astumaan, laudat eivät kestäneetkään, ja Syöjätär pudota romahti tuliseen hautaan. Veljet samalla salpasivat oven kiinni, ja sauna syttyi tuleen; mutta palaessansa huusi vielä Syöjätär haudasta: "Tulkoon minun sijaani: sirkkasia silmistäni, korppiloita korvistani, harakoita hapsistani, variksia varpaistani, ihmisiä noukkimaan, ihmisten eloja syömään!" — Sen pituinen se.