KÄSITÖN NEITI
NEITONEN KUNINKAAN SADUSSA
Oli ukko ja akka, joilla oli kaksi ylen kaunista ja siivoa lasta, toinen poika, toinen tytär. Ukko kun oli vanha, kävi äkisti sairaaksi ja kuoli. Kohta miehensä kuoltua rupesi akkakin posimaan ja kävi huonoksi jo, että tunsi loppunsa lähestyvän, niin varoitti kuolinvuoteelta lapsiansa ja sanoi: "Eläkää, lapseni, hyvästi keskenänne, minusta jo aika jättää!" Tuskin saikaan äiti jäähyväiset sanoneeksi, niin se jo kuoli, ja poika ja tytär jäivät vanhassa kodissansa taloutta pitämään, elivät hyvässä sovussa keskenänsä ja tulivat hyvästi toimeen.
Vaan tulipa aikojen kuluessa veljelle kuitenkin ikävä, ja alkoi laatia mielensä naimaan. Kävi siitä siskonsa puheelle ja sanoi: "Siunaa minua, siskoni, matkalle, olisi kosintaan lähteminen." — "Ka, nai sinä, veljeni, nai", kehoitti sisar veljeänsä ja toivotti onnea matkalle. Veli silloin heitti sisarellensa jäähyväiset ja sai sitä tietänsä matkaamaan. Sielläpä sattui Syöjätär tulemaan pojalle naiseksi, vaan se kun ei tuntenut häntä, otti Syöjättären luoksensa ja toi kotiinsa. Elettiin siinä nyt muutaman aikaa hyvästi yhtenä, ettei paremmasta apua. Veljellä vaikka oli nainen, piti sisartansa yhtä rakkaana kuin ennenkin ja antoi hänen taloa hoitaa ja emännöidä kuten hyvänsä tahtoi. Sepä ei ollut Syöjättären mieleen, vaan alkoi pistää vihaksi, ettei hänelle annettu emännyyttä. Kerran sitten laati veljen mieli metsälle, niin meni lähtiessä sisarensa puheelle ja sanoi: "Siunaa minua, siskoni, matkalle! Lähden vähäksi metsällä käymään." — "Ka, mene sinä, veikkoni, mene", vastasi sisar, ja niin läksi veli metsälle sanomatta naisellensa mitään. Siitä suuttui taas Syöjätär vielä pahemmin, kun ei poika metsälle mennessänsä virkkanut hänelle sanaakaan, ja piti siitä sisarelle vihaa. Mitäs ollakaan; miehensä metsällä ollessa meni Syöjätär navettaan, tappoi siellä lehmät, lampaat, hevoset ja kaikki, ja kun keksi miehensä kotiin tulevan, juoksi veräjälle vastaan heti ja sanoi: "Kysy vastakin siskoltasi siunausta, nyt hän poikessa ollessasi tappoi lehmät, lampaat, hevoset ja kaikki, mitä talossa oli." — "Tappakoon!" vastasi poika, "omansapahan olivat", eikä pitänyt asiasta mitänä.
Kului aikaa vähäsen, niin poika samatse meni metsälle ja pyysi sisareltansa siunausta, vaan naisellensa ei virkkanut mitään. Nainen silloin menee ja astiat kaikki murottelee paloiksi. Tuohisen, lusikan ja ropeen vain jättää ehyiksi, ja kun poika metsältä palaa, käypi tielle häntä vastaan ja sanoo: "Kysy vastakin siskoltasi siunausta, nyt hän astiat murotteli kaikki, ei muuta kuin tuohisen, lusikan ja ropeen vaan jätti särkemättä." Ei poika vielä ollut asiasta millänsäkään, sanoihan vain: "Murottakoon, omansapahan olivat."
Meni taas muutama päivä, niin poika samatse kävi sisarellensa sanomassa jäähyväiset ja meni metsälle entiseen tapaansa, jott'ei naisellensa virkkanutkaan. Tämäpä sillä aikaa pojan sai, niin tappoi sen polvillensa ja miehensä metsältä palatessa syytti senkin sisaren päähän ja sanoi: "Semmoinen sinulle on siskosi siunaus, nyt hän ainoan poikasi tappoi, jonka poikessa ollessasi sain." Siitäkös nyt veli suuttui sisareensa viimeinkin, kun luuli hänen lapsen tappaneen, ja arveli suruissansa: "Kuinka häntä nyt kurjaa rangaista, tappaako, yön selkäänkö panna, kun se semmoisia rupeaa laatimaan?" — "Kyllä siihen keinon keksimme", lausui nainen, "lähdemme yhdessä marjaan, niin siellä häneltä kädet katkaisemme ja heitämme semmoisena metsään." Mies ei voi siihen mitään virkkaa, niin on nyt paha mielestä, antaahan akallensa vallan, ja soudetaan kolmen hengen saarelle marjaan. Poimittiin siellä sitten, minkä aikaa lienee poimittuna, niin sanoi veli sisarellensa: "Käännypä, sisko, rantaan, vene jäi maalle vetämättä, ken tiesi, sen tuuli vie." Sisar kohta kävikin veljensä kera rantaan ja vetäisi vähän venettä, vaan veli samalla sieppasi kirveensä ja lyödä rapahutti häneltä veneen laidalla kädet poikki. Siihen jätti sitten tyttöraukan autiosaareen käsittömäksi ja itse souti naisensa kera kotiinsa.
Ei auttanut sentähden tyttöparankaan yhteen kohti jääminen, kun vielä hengissä oli, vaan läksi suruissansa saaren alaa kulkemaan ja käveli metsää sinne tänne eksyksissä. Viimein, kotvan aikaa kuljettuansa, tuli kaunis satu eteen, kaikenlaisia hedelmäpuita täynnä, niin tyttö meni siihen aituukseen ja istuihe puiden siimekseen lepäämään. Siinä eli sitten monta päivää siinä puun juurella, nälkä jos tuli, appoi suullansa mesimarjasia ympäriltänsä, ja linnut kun hedelmiä puusta söivät, hän niitä kettuja, joita sieltä maahan loivat, kyntymäisillänsä nokki ja niillä elätti henkensä. Sepä olikin kuninkaan pojan satu, johon tyttö oli joutunut ja jossa nyt marjojen syömisellä eleli. Muutamana yönä näkee kuninkaan poika unia, on muka siinä sadussa kävelevinänsä ja löytää sieltä kauniin neitosen. Herättyä aamusella juohtui uni hänen mieleensä, ja lähtee kohta katselemaan satuansa, jossa ei hyvään aikaan ollut käynytkään. Sinne kun tuli ja sai puistossa kävelemään, niin samassa näki puiden siimeksessä istuvan nuoren neitosen, joka välistä aina appoi marjasia suullansa. Oudostui kuninkaan poika sitä, kuka se hänen sadussansa istuja oli, laati tytölle nöyrät terveiset ja kyseli: "Käsitönkö, korvitonko, silmitön, kuuro vai mitön sinä, tyttö kulta, olet, kun tähän olet istumaan jäänyt?" Tyttö kun keksi kuninkaan pojan, pelästyi pahanpäiväiseksi eikä juljennut virkkaa mitään, vaan vetäytyi puiden alle piiloon. Menipä kuninkaan poika likemmäksi ja katseli tarkemmin neitiä, niin jo tunsi hänet siksi, minkä unessa oli nähnyt; ei olisi mitön, kaunis on muuten ja sorea, vaan kädet ovat tyttöraukalta poikki, ja surulliselta näyttää. Rupesi siitä nyt kauniisti puhuttelemaan tyttöä, niin tämäkin vähitellen rohkeni ja kertoi hänelle, miten käsittömäksi oli tullut ja eksyksissä sitten siihen satuun joutunut.
Tyttären kertomasta päästyä astui kuninkaan poika ihan luokse ja sanoi: "Voi tyttökulta, miten olet vaivaa paljon kärsinyt; tules minulle, niin vien sinut kotiini ja otan naisekseni." Mutta neiti vastasi: "Elä sinä, kuninkaan poika, minua härsytä, et sinä totta puhu kumminkaan." — "Ka, totta ainakin puhun", sanoi kuninkaan poika, "tule sinä vain, tyttöseni, minulle, tule!" Neiti yhä vielä empi lähtiessänsä sanoen: "Ellös, kuninkaan poika, minua raukkaa härsyttäkö." Mutta toinen aina houkutteli ja rukousti, kunne läksi tyttö kuin läksikin; ja kuninkaan poika kantoi sen käsittömän neitisen kotiinsa. Linnoille tultua meni sitten vanhempiensa puheelle ja sanoi: "Siunatkaa minua, isäni ja äitini, naimaan, kun minulle Jumala näin kauniin morsiamen soi." No, eihän muuta, vanhemmat kun näkivät tyttären, että se oli kaunis ja muutenkin käytökseltänsä soma, suostuivat poikansa naimisiin; linnoilla laadittiin häät, ja kuninkaan poika nai sen käsittömän tyttären, jonka sadustansa oli löytänyt.
Elettiin sitten kotvan aikaa onnellisina, ja kaikki linnan väki ihmetteli nuoren naisen kaunista ja sievää käytöstä; niin ihanaa ja sulomielistä naista ei oltu linnoilla konsaan nähty, se vain, että oli raukka käsitön. Tulipa kerran sitten kuninkaan pojalle tärkeitä asioita, että täytyi toiselle linnalle lähteä kaupalle ja jättää nuori naisensa kotiin, vaikka ikään oli kuormillisna. Matkallansa sattui hän tulemaan siihen taloon yöksi, kusta naisensa oli syntyisin, jossa Syöjätär ja naisen veli elivät vielä yhtenä niinkuin ennenkin. Olla oletteli vähän aikaa pirtissä, niin kysyi häneltä Syöjätär: "Pitääkö matkamiehelle kylyä?" — "Ka, hyvä olisi matkasta väsyneelle kyly", virkkoi kuninkaan poika ja läksi samalla kylpemään. Hänenpä siellä kylpiessään tuli taloon linnoilta kirja, että pojan on kuninkaan pojan nainen sillä aikaa kotona saanut, niin kauniin, niin kauniin, ettei maalla mointa:
Kädet on kultaa kalvoisesta, jalat polvista hopeiset, päivyt paistaa päälaelta, kuutamoiset kulmaluilta, otavaiset olkapäiltä, tähdet taivon hartioilta, seitsentähtinen selältä.
Sen kirjan sieppaa Syöjätär tuojalta, avaa ja lukee sen sukkelasti, ja kun huomaa, mitä siihen on kirjoitettu, luo samalla oikean kirjan kiukaaseen ja laatii toisen sijaan, jossa sanotaan, että koiranpennun on nainen kotona saanut. Tulipa kuninkaan poika kylystä ja luki kirjan, niin kävi siitä niin pahoillensa, että täytyi itkemään eikä hyvään aikaan voinut virkkaa mitään. Työnsihän viimein kuitenkin vastimen, jossa sanoi: "Olkoonpa jos mikä se naiseni synnyttämä, minun tulooni saati pitäkää elossa molemmat, sekä äiti että sikiönsä." Mutta saipa Syöjätär taaskin sen vastimen, niin loi kiukaaseen ja pani toisen sijaan, jossa käski ei päivää ei yötä pitää, kuin panna tynnyriin sekä äiti että lapsikin ja työntää mereen. Sen kirjoituksen antoi sitten kirjan tuojalle, joka heti kiirehti linnoille ja antoi kirjan luettavaksi. Siitäkös nyt suru nousi kuninkaan kodissa! Kaikki rahvas surkutteli naista, ja yksin vanhakin kuningas itkee sanoen miniällensä: "Sinua on käsketty, miniäni, lapsinesi tynnyriin panna ja mereen työntää, ja minäkään en voi sinua raukkaa auttaa, vaan täytyy tehdäkseni kuten on käsketty, vaikka kyllä särkee mieltäni." Mitäs, surihan se nainen kovaa onneansa, kun piti ihanan lapsensa kuolettaa tynnyrissä, vaan täytyihän sen käskyä kuitenkin totella. Vanha kuningas silloin laatii suuren rautaisen tynnyrin, johon panee kaikenmoista muonaa hyvästi, ja naisen lapsinensa työnnähyttää mereen.
Kuplaa siellä tynnyri meressä, kuplaa kokonaista kolme vuotta, niin jo kasvaa naisen poika suuremmaksi. Alkaapa yht'äkkiä tynnyriä siellä jylkyttää; jylkyttää, jylkyttää yhä, eivätkä tiedä tynnyrissä olijat syytä, niin sanoo poika äidillensä: "Onko, äitiseni, neulaa mitä, niin kaivaisin kolon tynnyriin ja katsoisin, mikä tässä jylkyttää?" — "On", sanoi äiti ja antoi suotta aikaa neulan pojallensa. Vaan sepä kun sai neulan käsiinsä, rupesi sillä nävertämään ja kaivoi kaivamistansa yhä, kunne sai viimeinkin tynnyrin kupeeseen kolon. Siitä pääsi nyt katsoa tirkistelemään, siitä reiästä, näki kiven olevan meressä, jota vasten tynnyri jylkytti, ja virkkoi kohta äidillensä: "Potkaan, maammoseni, pohjan tynnyristä, niin pääsemme tästä ahtaasta asunnosta ja kivelle nousemme." — "Elä sinä, poikaseni, kun et vain mereen uppoaisi!" varoitteli äiti; mutta poika silloin jo potkaista surautti pohjan irti tynnyristä, ja pääsivät kivelle istumaan. Vaan mitäs ollakaan; kivi oli laako, ja samassa nousi suuri vaahtiharja laine, joka liehkaisi kivelle ja lipaisi pojan mennessään. Sekös nyt äidistä pahaa oli, kun ainoa poikansa aaltoihin katosi, vaan minkäpähän teki, työntuskin pysyttelihe itsekin nilvakalla kivellä. Alkoihan kuitenkin rukoilla Jumalata ja sanoi: "Kunpa nyt, Jumalaiseni, päästäisit minut rannalle tästä, koska elämään kuitenkin jätit!" Tulikin silloin, kohosi meren selältä kauhean suuri, vaahtipää aalto taas, joka pyyhkäisi hänetkin kiveltä ja vei selässänsä mantereeseen, jossa loi viimeinkin rannalle.
Istui siinä nyt nainen somerolla suruissansa eikä tiennyt, mikä neuvoksi, kun hän autiorannalle oli joutunut. Sattuipa hauki uiskentelemaan siitä rannitse, niin eksyi kivien lomiin eikä osannut enää pois. Nainen silloin tavoitti sitä kynkillänsä ja sai kiinni, mutta hauki rupesi yht'äkkiä pakisemaan ja sanoi: "Ellös, nainen-kulta, tappako minua, vielä minä sinun mielesi ihastutan." — "Jo minua on kylliksi ihastuteltu", arveli nainen surussa mielin; vaan ei kumminkaan tappanut, laski saaliinsa irti ja päästi mereen. Hauki silloin pakisi vedestä: "Ellös surko, nainen-kulta! Tuonne meren rantaa kun menet, sieltä löydät vaahtitukun kallion reunasta, ja sillä kun kynkkiäsi peset, kasvavat poikkinaiset kätesi järillensä; vaan kun sitä vaahtea vaalit paranneissa käsissäsi, syntyy hukkunut poikasi, joka luodolta laineisiin katosi." Nainen tekee kuten hauki neuvoi. Kun vaahdella pesi kynkkiänsä, ne samalla kasvoivat entisellensä ehyiksi, ja kun sitten vaahtea vaaliskeli käsissänsä, ilmaantui hänelle hukkunut poikansa, jonka luuli jo kuolleeksi. "Huh, huh, kun viikon makasin", sanoi elpyessänsä poika emollensa. "Viikomman, poikaseni, olisit minutta maannut", vastasi äiti ja puhui pojallensa, miten hauki häntä autteli hädässä.
Siitä läksivät sitten kahdenkesken meren rantaa matkustamaan ja kulkivat hyvän aikaa eksyksissä löytämättä ihmisasunnoita missään. Viimein keksivät jo talon, menivät siihen ja tulivat pirttiin. Sepä olikin naisen kotitalo, jossa eli veli vaimoinensa niinkuin ennenkin. Kuninkaan poika, joka sitä nykyä oli tavallisilla kauppamatkoillansa, oli ikään poikennut tähän entuudesta tuttuun taloon yöksi ja oli siinä majaa, kun nainen poikinensa tuli taloon. Naista kuitenkaan ei täällä enää tunnettu, se oli paljollisesta surusta ja vaivasta käynyt tuntemattomaksi, semminkin kun oli huonossa ja rikkonaisessa asussa; vaan itse tunsi hän pirtissä olijat kaikki, suhahti hiljaa pojallensa, miten siinä nyt lähimmäistensä saapuvilla olivat, osoitti miestänsä, veljeänsä ja Syöjätärtä ja näytteli hänelle, missä mikin istui. Toiset kun eivät tunteneet näitä vieraita, luulivat kerjäläisiksi, vaan ihmeksivät kuitenkin poikaa, kun oli niin kaunis, niin kaunis, ettei voi suun sanoa:
Kädet on kultaa kalvoisesta, jalat polvista hopeiset, päivyt paistaa päälaelta, kuutamoiset kulmaluilta, otavaiset olkapäiltä, tähdet taivon hartioilta, seitsentähtinen selältä.
Hän siinä kävelee rohkeasti lattialla, katselee tarkasti kaikkia, ja kun liikahtaa vain, niin pirtti aina valkeaksi välähtelee, hänestä semmoinen kirkkaus hohtaa. Rupesivatpa naisen veli ja kuninkaan poika häntä puhuttelemaan, sanoivat: "Haastapa, poikaseni, tarina, äijän jo kaikenmoista tietänet, kun olet ympäri maan kävellyt." — "Minäpä kun sanon tarinan", virkkoi naisen poika, "pitää olla vartijat ovella, ettei ole tulla ei lähteä siitä kenen." Pantiin silloin vartijat ovelle ja käskettiin pojan tarinoida. Se kun näki vartijat siinä, meni kohta äitinsä reunaan ja sai omaa tarinaansa sanomaan. Älysi jo Syöjätär asian, niin kielsi poikaa haastamasta ja saikin hänet vaiti olemaan, mutta äiti ei huolinut kiellosta, vaan puhui lopun.
Tästä jo kaikki arvataan, että hän on se kuninkaan pojan nainen, vaan ihmetellään, mistä lienee kädet saanut, kun hän ennen oli käsitön. Nainen silloin selitti senkin, miten häntä hauki oli auttanut, ja puhui asian kohdallensa. Siitäkös nyt ilo nousi veljen talossa, ettei mointa ole nähty ei kuultu. Kaikki muuttivat kuninkaan pojan kera linnoille ja rupesivat yhtenä elämään, mutta Syöjätär pantiin upeiden häntään revittäväksi, jossa kuoli. — Sen pituinen se.
NEITONEN HERNEMAASSA
Veli ja sisar yhdessä elivät ennen. Isä heiltä kun kuoli, sanoi pojallensa: "Pidä sisartasi hyvin, elä vihaa, eläkää hyvästi yhdessä." He elivät kotvasen, sopivat hyvästi yhdessä; veli lopuksi ottaa morsiamen, paholaisen akan tytär puuttuu hänelle naiseksi, naipi sen. Sepä nato ei suvainnut sitä miehensä sisarta, vihaamaan rupesi: minkä raataa sisar, hän miehellensä toisin kielii, sanoo: "Kaikki hävittää siskosi talomme." Siitä kun lapsen sai, niin repi sikiönsä, nenät repi, korvat repi, silmät puhkoi kaikki ja sanoi miehellensä: "Katso, mitä sisaresi laatii!" Veli uskoi jo lopulla, naisensa kera löi, paalikoi sisartansa ja ajoi vähissä hengin kotoa. Meni siitä kuninkaan linnoille se neitsyt, vetihe vähissä voimissansa, ja elää siellä pakoten. Läksi kuninkaan poika keväällä herneitä peltoonsa kylvämään ja sanoi niitä jyviä maahan lykätessään: "Ken näitä ensi kerran syönee, minä sen naisekseni otan, joshan neiti lienee." Sen sanoi, nauroi siinä toisille. Sepä tyttö aikautui toisessa pellon laidassa aidan takana olemaan, ja kun kuuli, minkä pakisi kuninkaan poika, pani sen mieleensä. Tuli kesä, ja herneet olivat joutuneita, niin tyttö aidan alatse kaivoi loukon ja kävi syömässä palkoja. Kerran sitten juohtui hernemaa kuninkaan pojan mieleen, niin mietti mielessänsä: "Annas, lähden, katson, mitä herneet ovat kasvaneet." Tuli, katsoi, niin tästä jo hyvä tukku syöty. Rupeaapa vartioimaan nyt; vartioi, vartioi, niin jo tulee tyttö taas sieltä loukosta salaisin ja alkaa palkoja syödä. Koppaa silloin kuninkaan poika tytön kiinni ja kantaa hurstissa kotiinsa. Siitä sen tytön kuninkaallisiin vaatteisiin suoritti, selvitti vaimoksensa kuten kuninkaan morsianta ainakin.
Elettiin sitten yhdessä, kunne saattoi kuninkaan poika sen naisensa kohtuiseksi; vaan tulipa sotaan lähtö miehelle, niin sanoi lähtiessä naisellensa: "Kun pojan saanet, työnnä kirja, minä heti tulen kotiin; kun tyttö ollee, työnnä kirja täydellensä, tulen, konsa joudun." No, nainen kun sai pojan kotona, työnsi kirjan samalla, jotta: "Tulkoon mies rutompaan, täällä poika on saatu", ja orjan työnsi kirjaa viemään. Se kun läksi kirjoinensa matkalle, siihen taloon aikautui yöksi, mistä tyttö oli kotoisin. Vähän aikaa pirtissä oltua sanoo emäntä orjalle: "Eikö vieraalle pidä kylpyä?" — "Ka, hyvä olisi matkamiehelle sauna", vastasi kirjan tuoja ja läksi kylpemään kuten oli käskettynä. Sepä kehnon akan tytär sillä aikaa purki laukun, muutti kirjan ja pani siihen: "Tyttölapsi on saatuna." Orja ei tiedä asiasta mitään, kylvettyänsä lähtee matkalle taas ja viepi kuninkaan pojalle kirjan. Hän kun sai tietää mitä kodissa oli tapahtunut, työnsi saman orjan kera vastimen, jotta: "Tulenhan minä, konsa joudun", ja kirjan viejä läksi sen kera linnoille. Matkalla aikautui taas samaan taloon yöksi, kuhun tullessakin, ja emäntä samatse työnsi hänet kylpemään, purki sillä aikaa laukun ja muutti kirjoituksen, jotta: "Kun lapsi on saatu, nainen heittäköön pois kuninkaalliset vaatteet, omat ryökäleensä pankoon päällensä ja sen kera menköön, kunne tietää." Siitä kun vei orja naiselle sen kirjan, se teki miehensä käskyn ja läksi linnasta pois; matkaa, pakkoaa, itkee, tietä myöten kulkee. Tuleepa jano kävellessä, niin lähtee vettä etsimään, jos metsässä mistä löytäisi. Vähän aikaa etsittyänsä löysikin sieltä lähteen semmoisen, jossa oli ylen kirkas vesi ja kaunis kultainen kauha. Siihen laski lapsensa lähteen reunalle ja itse meni, minnehän lienee ulommaksi vähän mennyt. Lapsipa kun jäi itseksensä, kyyristyi sitä kultakauhaa ottamaan ja putosi päälaellensa lähteeseen. Äiti silloin juoksi hätään ja haroi lapsensa lähteestä ennenkuin tukehtua ennätti. Siinä kastuivat kädet kaikki ja silmät häneltä, josta samalla muuttui kauniiksi hyvin, tuli entistänsä terveemmäksi valeten iholtansa, ja lapsi samoin kaunistui, jott'ei heidän moistansa maalla.
Lähtee siitä nainen lapsinensa taas matkaamaan ja tulee siihen kotitaloonsa viimein, jossa eli hänen veljensä vielä vaimonsa kera niinkuin muinoinkin. Häntä ei siinä tunnettu, niin kysyi talon väeltä yösijaa. Emäntä siihen hönkäisee: "On tuolla oven suussa tilaa." — "Hyvä minulle, missä saan olla", vastasi nainen ja jäi siihen lapsensa kera yöksi. Ollaan siinä, iltaa vietetään, niin jo tulee kuningas sotajoukkoinensa sodasta, siihen poikkeaa yöksi hänkin. Kuningas kun kävellä pastieroitsee pirtissä, nainen laskee lapsensa ryömimään lattialle. Se kun ryömii, ryömii kuninkaan luo, kuningas ottaa lapsen syliinsä, katselee sitä ja kysyy äidiltä: "Mistä sinä, nainen, olet, kun niin on kaunis lapsi ja kaunis olet itsekin?" Nainen siitä haastaa kuninkaalle, sanoo: "Niin, niin, eihän minua enää tunneta, tässä olin ennen minäkin talossa, yhdessä leivässä olimme, vaan rupesi tämä nato minua vihaamaan." — "Suu kiinni, ruoja!" huutaa veljen nainen, estäisi häntä haastamasta, mutta toinen puheli yhä: "Rupesi nato minua vihaamaan, kieli miehellensä, ja minua siitä pieksettiin, paalikoitiin ja vähissä hengin kotoa ajettiin. Kuljin silloin, matkasin kuninkaan linnalle, sain siellä kuninkaan pojan naiseksi ja tulin kohtuiseksi. Läksi kuninkaan poika sotaan miehinensä, niin sinne kirjan työnsin, jotta: poika on täällä saatuna; mutta hän oli minuun vihastunut, niin sieltä kirjan vastaan työnsi, jossa käski minun matkoihini mennä lapseni kera. Täytyi silloin mierolle lähteä, hyvä koti heittää." — "Suu kiinni!" ärjäisi taasen veljen akka. Mutta kuningas sanoi: "Haasta vain pois, minä tässä olen kaikkien herra"; ja nainen jatkoi puheensa, haasteli siinä koko seikan kohdallensa. Veljen akka kun vielä kerran huutaa: "Suu kiinni, ruoja, elä valheita puhu!" kuningas tempasi häntä tukista, vei pihalle ja pani akan räystäästä riippumaan. Siitä otti entisen naisensa ja poikansa, vei ne kotiinsa, ja siellä hyvänä elettiin. Jos elettäneen vieläkin, ka, en tiedä sanoa. — Sen pituinen se.