POJASTA, JOKA KUNINKAANTYTTÄREN SANOISSA SOLMITSI
Muutamalla kuninkaalla oli tytär, joka oli niin sukkela sanojensa suutari, ettei koko maailmassa luultu olevan sitä miestä, joka hänet sanoissa solmiaisi. Kuningas olikin sentähden ympäri valtakuntaansa kuuluttanut, että hän sille antaisi tyttärensä vaimoksi, joka siltä suun tukkisi, ettei se vastausta antaa voinut. Joutui sitten muudan kerjäläispoikakin maata, mieroa kulkiessaan kuulemaan tämän kuninkaan lupauksen ja arveli itsekseen: "No, eihän tuo kuninkaan tytär sen kummempi liene kuin muutkaan naikkoset, minä hänet sanoissa solmian ja suun tukin kuin tukinkin." Jonkin aikaa toimeen saatavaa asiataan arveltuansa etsikin itsellensä matkakumppanin avukseen ja läksi sen seurassa kuninkaan linnaan kulkemaan. Matkalla hän sai sattumalta varpusen kiinni, josta ihastui hyvin, korjasi sen ja pani konttiinsa. Toveri, josta tämä kävi kummaksi, kysyi ihmeissään häneltä: "Mitäs sillä teet tämmöisellä matkalla?" — "Kyllä se vielä tarvitaan", vastasi poika toimessaan asiata sen paremmin selittämättä, astui vain edellensä. Kun siitä vähän matkaa oli kuljettu, näki hän taas tiepuolessa variksenpojan, joka ei vielä lentoon päässyt, otti sen kiinni ja pisti konttiinsa. Siitä eteenpäin kuljettaessa tavoitti taaskin korpin ja korjasi senkin talteensa, ja niinikään sai siitä edellepäin kuljettaessa seuraansa vielä ensin tarhapöllön, sitten härän ja sitten mykän akan viimeiseksi, joista kaikista sanoi oudostuvalle toverilleen: "Elähän huoli, kyllä ne kaikki vielä tarvitaan ennenkuin asiani on toimitettu."
Päästiinkin jo kuninkaan linnaan siitä, niin tytär tuli jo pihalla vieraita vastaan, se kun oli kärkäs kaikkien niin ylhäisten kuin alhaisten kanssa sanoja vaihtelemaan. Senpä tautta kysyikin kerjäläispojalta kohta: "Mitäs, poika pulleroinen, pussissasi kannat, taidat tärkeilläkin asioilla olla, kun sinulla oikein on palvelija toverina." — "Ei ole asiata paljon sanottavaksi", vastasi poika, "läksinmähän kuninkaan tytärtä sanoissa ja puheessa solmiamaan." — "Niinpä näytä lupauksesi toteen", sanoi kuninkaan tytär rohkeasti, ikäänkuin pilkkaa tehden pojasta, sillä häntä oli koko linnan väki kuulemassa. Poika silloin pisti kätensä konttiin ja nipisti varpusta vähän, niin tämä hädissään sanoi: "Täy, täy!" — "Ymmärrätkös sitä kieltä?" kysyi poika kuninkaan tyttäreltä. "En sitä ymmärrä", sanoi kuninkaan tytär. Poika samassa puristi taas varista kontissa, että se ääneen puhkesi ja sanoi: "Vaak, vaak!" Kun poika taas tyttäreltä kysyi, jos hän sitä puhetta ymmärsi, oli hän yhtä tietämätön kuin äskenkin ja sanoi, ettei hän semmoista puhetta ymmärtänyt. "Taidatkos tätä kieltä?" sanoi poika ja puristi korppia, joka kohta alkoi kontissa huutaa: "Koronk, koronk!" Siitä heitti jo korpin ja tavoitti kädellänsä tarhapöllöä, että se peloissaan alkoi panna: "Pu-pu-puh, pu-pu-puh!" Kun ei kuninkaan tytär näitäkään kieliä osannut, nykäisi poika vierellänsä seisovata härkää, joka paikalla äänsi "Möö-yh! Möö-yh!" — "En minä härän kieltä taida, en tajua", sanoi kuninkaan tytär. "No, jos sinut jo muutenkin moneen kertaan olen puheessa ja sanoissa solminnut", sanoi poika, "niin nyt minä sinut viimeinkin sanoissa salpaan peräti." Näin puhuessaan nipisti hän mykkää akkaa käsivarresta kovasti, että se tuskissaan alkoi panna papottaa: "Hopp, popp, po, hopp, popp, po!"
Kun ei kuninkaan tytär tätäkään akan puhetta ymmärtänyt eikä siihen vastata voinut, täytyi kaikkien todistaa ja myönnytellä, että poika oli hänet sanoissa solminnut. Yksin kuninkaankin täytyi raatimiestensä ja muun väen yleiseen tuomioon tyytyä ja täyttää kerran tekemänsä lupaus, jonka oli ympäri valtakuntaansa julistanut. Niin sai kerjäläispoika kuninkaan tyttären vaimoksensa ja peri appensa kuoltua koko valtakunnan. — Siihen se juttu sopiikin loppumaan.