UTELIAS AKKA
Oli kerran ukko ja akka. Heillä tosin ei suurta rikkautta ja omaisuutta ollut, vaan sekin vähä, mikä heillä elämistä oli ollut, hävisi häviämistään, kun olivat laiskoja ja toimettomia molemmat. Olivat kerran sitten polttopuuta hakkaamassa itselleen metsässä. Akka, josta tämä työ tuntui raskaalta ja vaikealta, alkoi puita kerätessään tuossa nyt kiroilla Eevaa ja Aatamia ja sanoi: "Heidän tauttansa täytyy meidänkin tämmöistä vaivaa ja kurjuutta kärsiä, kun niin tuhmia olivat, että halpaisen omenan tähden rikkoivat Jumalan käskyn ja alkuperäisen onnensa kadottivat. Kun eivät sitä olisi tehneet, niin eläisimme tänään vielä paratiisin ruohotarhassa kaiketta huoletta ja vaivatta." — "No, Eeva siihen oli pääsyynä, kun oli niin ahnas, ettei kiellettyä omenaa voinut olla ottamatta", sanoi ukko, "vaan oli tuohon Aatamikin vähän vikapäänä, kun antoi akkahupelolleen semmoisen vallan eikä pitänyt häntä kovemmassa kurissa; kyllä minä hänen sijassaan olisin Eevan tiennyt hallita." Tämän ukon ja akan puheen oli kuningas metsällä käydessään sattunut syrjästä kuulemaan, jonka vuoksi tuli puhuttelemaan heitä ja sanoi: "Täällä olette näen minä kovassa ja uutterassa työssä, eikö teille vanhoillanne ala tämmöinen työ käydä raskaaksi?" — "Mitäs, kyllähän se raskaaksi käypi", sanoi mies, "vaan Aatamin ja Eevan tuhmuuden tauttahan sitä ihmisraukan täytyy kaikenlaista kurjuutta tässä maailmassa kärsiä." — "No, koska tilanne on niin työläs ja vaikea", sanoi kuningas, "niin seuratkaa minua linnaan, minä siellä tahdon toimittaa teille huolettoman ja helpon toimeentulon, kun vain täytätte kohtuulliset vaatimukseni ettekä kieltojani vastaan riko." Tähän kuninkaan tuumaan suostuivat ukko ja akka mielellänsä ja kulkivat kuninkaan seurassa linnaan, jossa heidät vietiin sellaiseen huoneeseen, joka oli kuin paratiisikin niin kaunis ja korea. Kuningas toimitti heille uudet vaatteet sekä muut tarpeet kaikki ja herkullisia ruokia pöydän, mutta koettaaksensa, tottelisivatko onnensa nurkujat hänen käskyänsä, panetti hän kannelliseen hopea-astiaan pienoisen syöttiläshiiren, jota hän huvikseen elätteli, ja asetti tämän astian muiden ruokalaitosten joukkoon pöydälle sanoen ukolle ja akalle huoneesta lähtiessään: "Syökää, juokaa nyt, mitä mielenne tekee, mutta tähän hopea-astiaan älkää katsoko, muuten ajan teidät linnastani pois." "Raahtiihan tuohon olla katsomatta", vastasivat ukko ja akka yhtä suutansa, eivätkä ensimmäisenä eikä toisena päivänä kuninkaan kieltoa vastaan rikkoneetkaan. Heillä muka oli niin paljon muuta katsottavaa ja ihmeteltävää, että tuskin juohtuikaan koko hopea-astia heidän mieleensä. Mutta kolmantena päivänä ei akalla enää ollut samaa ruoan halua kuin ennen; miehensä syödessä istui hän vain ristissä käsin katsellen hopea-astiaa silmiänsä muuanne siirtämättä ja sanoi huoaten: "Ei nyt minulle nämä ruoatkaan maista, tuolla se hopea-astiassa taitaisi paras ruoka ollakin, koska se meiltä on kielletty. Emmeköhän maljan kantta vähän kohottaisi nähdäksemme, mitä herkkua tuolla olla voi, sillä mikä mahti ja viisaus siinä on, että pöydälle tuodaan astia, johon ei saa edes kurkistella." — "Jätä astia koskematta", sanoi ukko varoitellen, "onhan meillä tässä syömistä yltäkyllin, jos emme kultamaljan sisusta tiedustakaan, varsinkin, koska kuningas meitä niin kovasti kielsi." — "Kuningas pitää meitä vain pilkkanaan", sanoi akka kiivastuen eikä miehensä kieltoa kuullut, vaan tarttui hopeamaljan kanteen käsin, mutta kun sitä kohotteli, siellä ei maljassa ollut mitään muuta kuin se kuninkaan syöttiläshiiri, joka samassa hyppäsi pois ja juoksi tiehensä. Tästä säikähti akka niin, että maljan kannen kädestään pudotti lattialle, ja kuningas, joka tästä syntyvän rämäyksen kuuli, tuli tiedustamaan syytä. Kun täällä asian laidan havaitsi, nuhteli hän ukkoa ja akkaa kovasti ja sanoi: "Te Aatamin ja Eevan tuhmuutta valititte ja heitä syytitte, vaan itse ette kuin kaksi päivää malttaneet olla hopeamaljaan katsomatta, vaikk'ei teillä puutetta ollut minkäänlaista, vaan syömistä sekä juomista oli runsaasti niinkuin Aatamilla ja Eevallakin paratiisissa. Niinpä lähtekääkin nyt linnastani pois, teitä en enää luonani suvaita voi, koska kieltoani kohtaan rikoitte, vaikka teitä varsin varoitin." Ukko ja akka olivat häpeissään eivätkä voineet mitään vastata, mutta palasivat köyhään kotiinsa takaisin. Sen kovemmin eivät kuitenkaan Aatamin ja Eevan päähän enää syyttäneet köyhyyttänsä, vaan alkoivat ahkerammin tehdä työtä ja maatansa viljellä, jonka kautta siitä lähtien paremmin tulivatkin toimeen kuin sitä ennen. — Sen verta sitä.