TUHKAMO
Oli kolme veljestä, kaksi hyvää, yksi Tuhkamo. Heiltä kuoli isä ja äiti, köyhiksi jäivät. Tulivat siitä kovin murheellisiksi ja itkivät itkemistänsä yhä. Kauan itkettyänsä, käski unissa heitä isävainaja menemään laivarannalle yöksi hanhia vartioimaan, kunkin aina yöksensä. Meni ensinnä vanhin veli sinne, vaan kotvasen rannalla istuttuansa, rupesi pimeä pelottamaan, jotta pois piti lähteä. Kotiin tulleelta kysyivät toiset: "Mitä sait?" — "Itsepähän näette, kun vuoronne käytte", vastasi poika siihen eikä tehnyt muuta selvää. Toissa yönä meni keskimmäinen veli, ja hänen kävi samoin kuin vanhimmankin. Läksipä kolmanneksi yöksi Tuhkamo vuoronsa vartioimaan; siinä istui kaiken yön eikä pelännyt. Tulipa päivän koittaessa aamulla kolme hanhea rannalle ja korjasivat siipensä aidan alle, niin muuttuivat heti ihaniksi neidoiksi ja läksivät mereen uimaan. Tuhkamo silloin valitsi kauneimmat siivet sieltä talteensa ja istausi taas paikallensa. Neidot jonkin ajan uituansa nousivat jo maalle pois lähteäksensä ja kävivät aidan luokse, josta toiset kaksi ottivat siipensä ja läksivät lentoon, vaan yksi ei päässyt, kun siipiänsä ei löytänyt. Ilmoitti siitä nyt itsensä Tuhkamo ja sanoi neidolle: "Täällä siipesi ovat, vaan et saa, kun et ruvenne naisekseni!" Neito silloin ilmaisi olevansa kuninkaan tytär, vaan palvelijoinensa hanhena lentäneensä meressä kylpemään, ja puisti Tuhkamolta siipiänsä. Mutta Tuhkamo pani entisen ehdon eteen ja sanoi: "Ottanet minut mieheksesi, niin annan lentimesi." No, neidon ei auttanut siinä viipyminen, päivä kun alkoi jo valjeta, vaan lupasi ruveta hänelle puolisoksi, sai siipensä, puki päällensä ja lensi hanhena kotiinsa kutsuen Tuhkamoa linnoilla käymään. Läksi sitten Tuhkamokin kotiinsa, niin kysyivät toiset veljet kotiin tulijalta: "No, mitä sait hanhia vartioituasi?" — "Sain kuninkaan tyttären puolisokseni", vastasi Tuhkamo. "Sinäkö semmoinen kuninkaan tyttären", irvistelivät toiset eivätkä ottaneet uskoaksensa. Vaan Tuhkamo läksi siitä heti kuninkaan linnoille ja sanoi tytölle: "Täällä minä nyt sitä vasten olen sinua saamassa, joko nyt lähtenet minulle?" — "Jopa vainen", sanoi tyttö, "vaan siitä emme virka kuninkaalle mitään, pidämme salahäitä." — "Mitä me häitä pidämme, kun kuninkaalle emme sano", tuumaili Tuhkamo. "Sehän se on", sanoi tyttö, "vaan isälleni kun sanot, se panee semmoiset puustit eteesi, ettet niistä pääse ikänäsi." — "Mitä tehneekin", vastasi Tuhkamo, "mutta sanon minä." Meni sitten kuninkaan eteen ja ilmoitti asian. "No, minä sinulle en anna tytärtäni", vastasi kuningas, "ennenkuin menet, kaikki puut tästä vuomasta kaadat."
Läksi Tuhkamo siitä morsiamensa luokse, sanoi: "Semmoisen nyt pani isäsi puustin, kaikki puut minun tästä vuomasta kaataa." — "Enkö minä sitä sinulle sanonut", vastasi morsian, "vaan pääset sinä siitä, kun ei pahempaa vasta panisi. Mene, kaada yksi puu ja sano puun kaatuessa: 'Kaikki metsä kaatukoon!' niin silloin ovat puut kumossa." Tuhkamo kohta meni työllensä, kaasi yhden puun ja sanoi ne morsiamensa neuvomat sanat, niin sai sillä kaikki puut vuomasta kaadetuiksi. Meni siitä sitten kuninkaan eteen ja pyysi tytärtä sanoen jo puut kaataneensa. "Et vielä sillä saa", sanoi kuningas, "sinun pitää nyt mennä, ne kaikki kannoillensa nostaa." Tuli taas morsiamensa luokse Tuhkamo ja sanoi: "Jo toisen pani isäsi puustin vielä pahemman, kaikki puut pitäisi minun kannoillensa nostaa." — "Arvasin minä sen", vastasi morsian, "vaan vielä siitäkin pääset, kun ei kolmatta panisi pahempaa. Mene, nosta yksi puu kannollensa ja sano nostaessa: 'Nouskoot kaikki kannoilleen!' niin sillä se on tehty." Tuhkamo tekikin kuten morsiamensa neuvoi ja sai puut kaikki kannoillensa; niin meni taaskin, kuninkaalta tytärtä pyysi. Vaan ei antanut vielä silläkään, käski kultaviljat taivaasta käydä, sitten vasta antaisi. Tuli siitä Tuhkamo morsiamensa luokse alla päin pahoilla mielin ja sanoi: "Nyt vasta puustin pani, kultaviljat taivaasta käydä; millä minä ne saan?" — "Voisit vielä ehkä nekin saada", vastasi morsian, "kun ei ainakin pahempaa vasta tulisi." Sitoi hänelle säkin päähän, laittoi hevosen selkään ja sanoi: "Aja nyt, kunne hevonen putoaa altasi, niin hauraise päältäsi ja ota, mikä käteesi puuttuu." Läksi siitä nyt Tuhkamo ajamaan ja laski yhtä vaahkua yhä. Jo viimein kauan ajettuansa putosi hevonen, niin hauraisi samassa päältänsä ja sai kultaviljat käteensä, vaan ne kun raskaita olivat, putosi itse niiden kanssa ja painui maan sisään, ettei jäänyt kuin vähän hiuksia ylös. Olla oletteli siinä maan sisässä, niin tuli sotka ja teki pesänsä hänen päähänsä, muni siihen muniansa ja alkoi hautoa. "Jo tämä nyt ainakin minulta pään märättää", ajatteli Tuhkamo. Vaan silloin tuli kettu, juosta ketkutteli, näki pesän ja rupesi munia syömään. Hän sitä kettua tapasi hännästä, niin se irti ryöstäytyessänsä tempasi häntä ylemmäksi. Toissa päivänä tuli ahma ja rupesi hänkin munia syömään. Kun taaskin sitä tarttui häntään, se hänet tempasi vieläkin ylemmäksi. Jo kolmantena päivänä karhu juosta katkuttelee, tulee jälkimmäistä munaa syömään. Tarttuipa Tuhkamo karhua jalkaan, niin se hänet nosti kokonansa ylös. Ylös päästyä ei tiedä kunne lähteä; lähteä sitä pitäisi jonnekin. Astuu, kävelee, niin kuulee toraamisen ja sinne meni. Toraajat kun näkevät hänen tulevan, ihastuvat siitä, huutavat iloissansa: "Ahah, jo paisti tuli!" Sanoi siihen Tuhkamo: "Ei minussa keittämistä eikä paistamista, vilu, pitkä matka ottanut jo keittämiset, paistamiset." — "No, kun et kelpaa paistiksi", sanoivat toraajat, "erota meitä torastamme!" — "Mikä teillä välinä?" kysyi Tuhkamo. "Tämä isävainajan sauva; jos keikahuttaa toisen pään, se vihollisen kaataa, jos toisen keikahuttaa, se oman väen nostaa ylös; määrää sinä, kummalle tuleepi!" — "Kuinka minä teidät siitä voisin erottaa?" sanoi Tuhkamo, "jos toiselle eli toiselle annan, se minulle suuttuu, kulle en anna; parasta, antakaa minulle koko sauva!" — "No, ota, mene matkoihisi!" sanoivat siihen toraajat, antoivat Tuhkamolle sauvan, ja hän läksi sauvoinensa siitä edelle astumaan. Kulki vähän matkaa, niin jo toisessa paikassa torataan. Hän sinne meni. "Ahah", huudettiin vastaan taas, "jo paistin saamme!" Tuhkamo sanoo toimessansa: "Ei minussa keittämistä eikä paistamista, vilu, pitkä matka vienyt keittämiset, paistamiset." — "No, kun ei sinusta paistettavaksi liene, erota sitten meitä!" sanoivat miehet. "Mikä teillä erotettavana?" — "Tämä äitivainajan lakki, kummalle tuleepi; sen kun panee päähänsä, ei näe kukaan, oli missä tahtonsa." — "Milläpä teidät siitä erottaisin", sanoi Tuhkamo; "jommalle kummalle antanen, toinen minulle siitä suuttuu. Paras, nakkaatte minulle." Miehet päästäksensä torasta nakkasivatkin hänelle lakin, sanoivat: "Tuoss' on, ota, mene matkoihisi!" Ja Tuhkamo läksi lakkeinensa edelle astumaan. Vähän matkaa käytyänsä kuuli kolmannessa paikassa torattavan ja meni ääntä kohti sinne taas; vaan tuskin pääsikään näkyviin, kun huudettiin vastaan jo: "Ahah, jo paisti sattui!" — "Ei minussa keittämistä eikä paistamista", vastasi Tuhkamo, "vilu, pitkä matka saanut keittämiset, paistamiset." — "No kun ei sinusta paistiksi ole, erota sinä meitä!" — "Mikä teillä toran aineena?" — "Nämä isävainajan vanhat kuovat; ne näet semmoiset ovat, panet jalkaasi, kuljet kunne tahdot, ei voi kukaan pahaa tehdä." — "Paha teitä erottaa", sanoi Tuhkamo; "toiselle annan, toinen suuttuu. Paras, annatte kuovat minulle." Miehistä oli tämä neuvo hyvä, ja antoivat hänelle ne isävainajansa kuovat, joilta eivät muuten sopineet, niin pääsivät toraamasta ja erosivat kotiinsa.
No Tuhkamo kun sai nekin, läksi hänkin taas matkaamaan ja tuli taloon. Siellä taaskin, kun ikään nähdään ovesta tulevan, sanotaan: "Hah, jo kerran tuli, mitä syödä!" — "Vähän minussa syömistä", vastasi Tuhkamo, "vilu, pitkä matka vienyt jo syömiset sekä juomiset — se vettä, mikä verta, se luuta, mikä lihaa" — "No, olisiko sinun itsesi nälkä?" — "Mikäpä se olisi, kuutena kuukautena kun en ruokaa ole nähnyt", sanoi Tuhkamo. Sai ruokaa, söi ja kysyi syötyänsä, jos eivätkö tietäisi sen kuninkaan aluetta, johon olisi kulkeva. "Emme tiedä", vastattiin talossa, "vaan on meillä metsän viljat, tiennevätkö ne." Kutsuttiin kokoon kaikki ja kysyttiin, vaan eivät tienneet. Annettiin Tuhkamolle sitten kivi ja käskettiin tallella pitämään, jos tarve mikä tulisi. Panikin kiven talteensa, läksi siitä talosta pois ja tuli toiseen. Siellä häntä taaskin syödä aiottiin, vaan kun ei sanonut itsessänsä syömistä olevan, pantiin hänelle ruokaa ja kysyttiin, mitä asioitsisi. Tuhkamo ei sanonut muuta asioivansa kuin että neuvottaisiin sen kuninkaan maahan, jonka nimitti. "Itse emme tiedä siitä kuninkaasta mitään", sanottiin talossa, "vaan on meillä metsän pedot, tiennevätkö." Kutsuttiin siinä sitten metsän pedot kokoon kaikki ja tiedusteltiin heiltä sitä maakuntaa, johon olisi Tuhkamolla matka ollut, vaan eivät tienneet nekään sanoa. No, kun ei siihen muuta voitu, annettiin hänelle siitäkin talosta kivi, ja niin meni edellensä ja tuli kolmanteen taloon. Sielläkään ei tietty sen kuninkaan maata, jota kysyi, vaan sanottiin taivaan linnut olevan, joilta kysyttäisiin. Kutsuttiin koolle linnut, niin tulivat heti muut, kokko yksin ei tullut, vaan heiltäkin kun sen kuninkaan maata kysyttiin, eivät sanoneet tietävänsä. Käytiin taas kokkoakin kutsumassa, vaan ei ollut kuullaksensa; vasta kolmannella kutsumuksella tuli, vaan ei sanonut hänkään tietävänsä. "Tiedät kyllä", sanoi talon väki, "vaan vaivojasi pelkäät." — "No tiedän minä sentähden", sanoi kokko, "vaan sinne on hirveän pitkä matka." Käskettiin vain viemään mies sinne, ei matkaa katsomaan. Tuhkamo sai siitäkin talosta kiven, ja niin nousi kokolle selkään. Kokko läksi lentämään, lensi, lensi, joko lie useampia viikkojakin lentänyt, niin kysyi mieheltä: "Saitko kiveä ensimmäisestä talosta, jossa kävit?" — "Sain." — "No, luo se kivi mereen!" Tuhkamo sitten loi kiven mereen, niin siitä paikalla kasvoi kallio, jolla kokko vähän aikaa lepäsi ja läksi uudellensa lentoon. Kotvan lennettyänsä kysyi taas mieheltä, jos eikö saanut toisestakin talosta kiveä. Sanoi mies saaneensa, niin kokko senkin käski mereen lähettämään, ja se kun taas mereen luotiin, siitä samatse kallio kasvoi, jolle kokko istui lepäämään. Siitä taaskin lentoon kohosi kohta ja kotvan lennettyänsä kysäisi mieheltä: "Antoiko minun emäntäni kiveä sinulle?" — "Antoi", vastasi Tuhkamo. "Pudota sekin vielä mereen!" neuvoi kokko; ja mies kun pudotti, siitä tuli kolmas lepäyspaikka kokolle, josta kun läksi lentämään taas, niin kerrassaan vei jo miehen rannalle ja maalle laskettuansa kysyi: "No, mitä minulle nyt palkasta annat?" Oli kaksi sonnia rannalla siinä, niin Tuhkamo sanoi: "Ota noista kumpi tahansa!" No, otti siitä lihavamman kokko, söi suuhunsa ja läksi takaisin lentämään.
Tuhkamokaan ei kaukaa siinä viipynyt, vaan meni kuninkaan linnaan, se toraamapaikassa saamansa lakki päässä, joka teki hänet näkymättömäksi, ja tuli morsiamensa huoneeseen. Siellä morsian itku silmissä ja kaikki murheissansa, vaan häntä ei nähty. Jonkin ajan näkymätönnä siellä istuttuansa kuuli morsiamensa käskevän piikaa vettä kaivosta noutamaan, ja kun meni piika kaivolle, meni hänkin jälkeen ja murensi kultaviljoista vähäsen astiaan. Tuli piika veden kanssa, niin kuninkaan tytär katseli sitä, sanoi: "Ei tämä ole puhdasta, käy toista!" Se kun toista läksi käymään, Tuhkamo taas jäljessä meni ja enemmän viljoista veteen murensi. Ei kelvannut sekään vesi sitten kuninkaan tyttärelle, käski kolmannesti käydä, puhtaampaa tuoda. Kävi piika taas kaivosta toista noutamaan, niin Tuhkamo siihen loi kaikki kultaviljat, jotka oli taivaasta saanut, ja vesi kannettiin kuninkaan tyttärelle. Sepä näki jo viljat siinä, tunsi heti ja sanoi: "Tässä olet nyt, sulhoseni, missä oletkin, elä piileskele!" Tempasi Tuhkamo silloin lakin päästänsä, tuli näkyväiseksi ja sanoi: "Tässä olen jo kotvasen istunut; missä kuningas, kun ei hänestä kuulu mitään?" — "Elä puhukaan kuninkaasta!" sanoi tytär, "se on tappanut kaiken väkensä sodassa, siellä on vieläkin, liekö hengissä vai hengetönnä, ei ole enää kotvin sanomia saatu." — "No sinne sitä pitää minunkin paikalla lähteä häntä auttamaan", sanoi Tuhkamo. "Elä lähde, viikon jo viivyit matkallasi ilmankin", rukoili morsian ja koki estää häntä lähtemästä. Vaan Tuhkamo sanoi: "Lähden kuin lähdenkin, en enää taida kauan viipyä." Läksi siitä sotatantereelle kulkemaan. Jopa tuli vähän matkan päässä kuningas tiellä vastaan ja murheelliselta näytti hyvin. Tervehtii Tuhkamo häntä, sanoo: "Elä huoli murehtia, lähde vävypoikasi kanssa sotapaikalle jällensä! Katsomme, jos mitä voimme." Antoi kuninkaalle kuovat ja lakin, itse piti sauvan, ja saivat yhtenä kulkemaan. Tulivat sotakentälle. Vihollinen siellä yhä saaliita korjailee, niin huutaa Tuhkamo: "Onko vielä vastaanottajata?" — "On vielä jos ennenkin!" huudettiin sieltä vastaan. Tuhkamo silloin keikahutti toisen pään sauvastansa, niin kaikki oma väki samassa nousi ylös; vaan toisen pään kun keikahutti, kaikki viholliset maahan kaatuivat. Kysyi sitten kuninkaalta: "No, kuinka nyt näit vävypoikasi?" — "Elä semmoisia enää kyselekään!" vastasi kuningas. "Ota tyttäreni, ja puolen valtakuntaa annan sinulle morsianlahjoiksi. Vaan viikon viivyit matkoillasi, viikon viivyit, kauan katsoit, viimein tulit viisahaksi!" — Siihen se loppuikin.