KOLMET VELJEKSET
TUHKIMO
Oli ukko, jolla oli kolme poikaa: kaksi vilkasta ja toimeliasta, kolmas Tuhkimo, nuorin ja perätse kunnoton. Ukko kun oli vanha ja kykenemätön, oli pojillensa jo antanut talon katsannan. Vanhimmat pitivätkin kaikki hyvässä kunnossa, jotta talossa hyvin tultiin aikoihin. Työtä tekivät ahkerasti, kävivät kauppaa, vaatehtivat itsensä somasti ja olivat kuninkaalta ja kaikilta toimensa tähden kiitetyt sekä rakastetut. Tuhkimo puolestansa — se ei viitsinyt töillä eikä muilla yrityksillä hartioitansa konsaan kiskoa, majaili laiskana uunilla, josta nokisena ja likaisena vetäysi vain muiden keralla aina syömään. Tahtoi vain, oli hän kuitenkin sukkela ja viisas kaikessa, etenkin puheillensa. Isänsä rakastikin häntä sentähden ja piti yhtä hyvänä kuin toisiakin, josta veljensä juuri vihasivat häntä. Ukko kun tienoille vain ei sattunut, toruivat häntä yhtenänsä, häventelivät häntä roskaisuudestansa ja laiskuudestansa ja pitivät aina pilkkanansa haukkuen häntä Tuhkimoksi, Tuhkapöperöksi ja miksi milloinkin sattui. Tuhkimo siitä vähän kuitenkaan huoli, naurahteli vain veljiensä komppi- ja pilkkapuheille, kääntelihe uunilla toiselta kupeeltansa toiselle ja jonkin viisassanan välistä itsekin työnsi heille takaisin. Näin kului monta vuotta. Ukko vanheni vanhenemistansa, kunne lankesi kovaan, pitkään tautiin, jotta tunsi jo kuolemansa lähestyvän, niin kutsui poikiansa kerran luoksensa. He tulivat, Tuhkimokin vetihe uunilta alas jäähyväiset isältänsä ottamaan. Ukko katseli siinä poikiansa vähän aikaa ääneti, käänsihe heihin ja lausui vesissä silmin: "Rakkaat poikani! Näette olevani jo haudan partaalla, monta silmänräpäystä ei ole enää minulla elettävänä, pois lähden kohta ja heitän teidät tänne. Ennen eroani tahdon minä jakaa teille kaikki omaisuuteni yhdentasan kolmeen osaan, osa kullekin. Pitäkää se ja eläkää aina rakkaudessa ja suosiossa; vaan kuulkaa, muistakaa, mitä vielä viimeiseksi sanon: Kuoltuani haudatkaa minut kunnialla ja käykää haudallani Jumalata edestäni rukoilemassa, vuorostansa kukin kolme yötä perätysten, muistakaa — luvatkaa se minulle!" Pojat lupasivat, vesi valui karpaloina silmistänsä, ja sanottuansa nämä sanat vaipui ukko kuoleman uneen. Hautajaiset pidettiin ukon käskyn mukaan kaikella kunnialla; ei muuta kuin haudalle rukoilemaan tuli poikien nyt vain mennä, niin olivat lupauksensa täyttäneet.
Vanhimman vuoro oli ensin; vaan häntä pelotti, ei uskaltanut öillä yksin kalmistossa olla, niin sanoi Tuhkimolle: "Mene edestäni isän haudalle rukoilemaan, minä lähden kaupalle, tuon sinulle sieltä hyvät vaatteet!" Tuhkimo aina oli hellästi rakastanut isäänsä, niin läksi nytkin veljensä edestä haudalle, rukoili siinä kaksi yötä ja kolmantena kaivoi isänsä arkun haudasta, aukaisi sen ja suuteli isänsä ruumista. Ukko kohensihe istuillensa, aukaisi silmänsä ja nähtyänsä Tuhkimon sanoi: "Veljesi joko ovat käyneet haudallani rukoilemassa?" — "Ei", vastasi Tuhkimo. "Kumpikaan — eikö?" kysyi isä. "Ei", vakuutti Tuhkimo, "vanhin veli, jonka vuoro nyt olisi, pelkäsi kalmistoa, ei uskaltanut tulla, pyysi minua edestänsä, niin minä läksin." — "Poikaseni!" lausui isä siitä Tuhkimolle, "mene kotiin, pihalla löydät siellä lähteen, pesey siinä ensinnä, mene siitä riihen taakse, huuda kolmasti pahan äänellä, pesey uudellensa ja tule jällensä luokseni!" Tuhkimo teki niin. Meni kotiinsa, löysi pihalla lähteen ja pesihe siinä, niin muuttui niin kauniiksi, jott'ei maailmassa kauniinpata löydy. Katselihe vähän aikaa lähteessä kummeksien kauneuttansa, meni sitten riihen taakse ja huusi kolmasti pahan laatuun niinkuin oli neuvottu. Heti ilmestyi siihen kaunis, musta hevonen, vaskisiloilla koristetut suitset suussa ja satula selässä, jonka hirnuminen ja juoksu kuului jo kolmen virstan päästä ja jonka tuli suihkusi suusta ja tulisäkeet sieraimista. Tuhkimo katseli hevosta, silitteli lautasta, kohensihe selkään ja ratsasti vähän aikaa huviksensa, niin ajoi lähteelle takaisin ja pesihe uudellensa. Samassa katosikin hevonen, ja itse muuttui ennallensa. Siitä läksi sitten kalmistoon jällensä, jossa kertoi isällensä, mitä oli tapahtunut, pani arkun ukon käskystä hautaan takaisin ja tuli kotiinsa. Veljet heti kysyivät: "Mitä näit, hahmut eivätkö näyttäyneet, pahaa eivätkö tahtoneet tehdä sinulle?" — "Ei", vastasi Tuhkimo ja nousi uunille venyttelemäänsä. Illan tullen oli toisen vuoro haudalle mennä, mutta häntäkin pelotti, pyysi Tuhkimoa edestänsä, lupasi hyvät saappaat siitä hänelle. Tuhkimo meni nytkin, rukoili kolme yötä toisenkin veljensä edestä ja kaivoi kolmantena isänsä taas haudasta, katseli ja suuteli häntä. Ukko kohennaikse taas istuillensa, aukaisee silmänsä ja kysyy: "Eikö toinenkaan veljesi tullut?" — "Hänkin pelkäsi, ei uskaltanut tulla", vastasi Tuhkimo. "Poikani!" virkkoi siihen ukko, "mene kotiisi, pellolla löydät lähteen, pesey siinä! Mene siitä sitten pellon päähän, huuda kolmasti immen äänellä, pesey lähteessä uudellensa ja tule, kerro minulle, mitä siellä kohtaat!"
Tuhkimo meni, löysi lähteen ja pesihe siinä, niin tuli siitä niin iloiseksi, jotta mitkään surut eli murheet eivät voineet iloansa rasittaa. Meni sitten pellon päähän, huusi kolmasti immen laatuun, niin kaunis, vedenkarva hevonen tuli hirnuen hänen luoksensa, hopealla siloitetut suitset suussa ja satula selässä, jonka juoksu kuului kuuden virstan päästä, tuli läksi suusta ja tuli säihkyi sieraimista. Tuhkimo katseli hevosta, silitteli karvaa ja nousi selkään. Vähän aikaa ajettuansa palasi jo lähteelle takaisin ja pesihe taas uudellensa, niin hevonen katosi, ja hän tuli samannäköiseksi kuin ennenkin. Meni sitten isänsä haudalle, kertoi hänelle, mitä oli tapahtunut, pani ukon hautaan jällensä ja läksi kotiinsa. Veljet kysyivät taas, mitä hän haudalla näki ja eikö siellä pelottanut. — "Ei", sanoi vain Tuhkimo, vetihe uunille ja panihe maata.
Ilta kun tuli, oli Tuhkimon oma vuoro mennä isänsä haudalle rukoilemaan. Hämärissä nousikin jo makaamasta ja läksi kalmistoon. Kolme yötä perätysten rukoili siellä hartaasti, viimeissä yönä taas kaivoi isänsä haudasta, aukaisi arkun ja suuteli kuollutta. Ukko siitä kohensihe istuillensa, loi silmänsä auki, katseli Tuhkimoa ja sanoi: "Rakas poikaseni! Mene kolmannen kerran vielä kotiin nurmelle, sieltä löydät lähteen, pesey siinä ja mene nurmen päähän, huuda kolmasti miehen äänellä. Käy siitä sitten lähteelle takaisin, pesey uudestansa ja tule luokseni tänne!" Tuhkimo teki taas kuten oli käsketty. Meni nurmelle, josta löysi lähteen ja pesihe siinä, niin pukeutui tuossa paikassa välähtäviin kultavaatteisiin. Kulki sitten nurmen päähän ja huusi kolmasti miehen äänellä niinkuin oli neuvottu. Siitäpä lumivalkea hevonen hirnuen tuli häntä vastaan, kullalla siloitetut suitset suussa ja kultasatula selässä, jonka juoksu ja hirnunta kuului jo yhdeksän virstan päästä ja jonka tuli suihkusi suusta ja tulisäkeet sieraimista. Tuhkimo ihmetteli sitä kummaa, katseli kultapukuansa, katseli kaunista, valkeata hevosta, silitteli lautasta, kohensihe selkään ja läksi nurmella ratsastaman. Ratsasti siinä, ajaa karetteli vähän aikaa edestakaisin, niin palasi taaskin lähteelle ja pesihe uudellensa, niin hevonen kohta oli poikessa ja hän kuin ennenkin. Kävi siitä sitten kalmistolle takaisin ja kertoi isällensä, mitä oli kohdannut. Lausui ukko silloin Tuhkimolle: "Kuuliaisuutesi, rakkautesi ja nöyryytesi tähden kuollutta isääsi kohtaan mitä, poikani, tahdot? Tahdotko kauppamieheksi ruveta, vai tahdotko ikuisen hyvyyden, jott'et konsaan työtä tarvitse raataa, vai ikuisen viisaudenko tahdot? Ota jompikumpi, laske minut hautaan jällensä, tästä edes toisiamme emme enää näe!" Tuhkimo otti viisauden, laski isänsä hautaan, peitti sinne ja meni kotiinsa. Veljet taaskin kyselemään, mitä hän näki, ja eikö hän pelännyt. Vaan Tuhkimo nytkään ei virkkanut mitään, sanoi vain: "Enkä pelännyt", ja väänsihe uunille levolle.
Muutamia vuosia kului. Vanhimmat veljet kumpikin pitivät talon kunnossa, mutta Tuhkimo aina vain rakasti uuniansa, oleksi siellä yhtenänsä eikä muusta ollut millänsäkään. Toiset puoleltansa olivat siinä vihaiset, kun isä Tuhkimolle antoi yhtä suuren osan kuin heillekin, ja hän sittenkään ei työhön ruvennut. Kerran sitten läksivät vanhimmat veljet kaupalle ja Tuhkimon jättivät kotiin sillä käskyllä ja varoituksella, että kaikessa noudattaa naisien mieltä, hankkia heille puut, vedet ja kaikki, mitä talossa tarvittaisiin. Tuhkimo suostui siihen, ja veljet läksivät kaupoillensa. Samana päivänä loppui jo talosta vesi, ja naiset Tuhkimoa vedelle käristämään. Tuhkimo nousi uunilta alas, otti korennon, pani kumpaankin nenään korvon, väänsi ne olallensa ja läksi rantaan. Ammensi siellä korvot vettä täyteen ja istui avannon reunalle lepäämään. Siinä istuessansa näki suuren hauen veden kalvossa uiskentelevan. "Ahaa!" arveli Tuhkimo iloissansa, "tuoresta kalaa kaukaan en ole syönyt, tuon hauen tuolta pyydän." Otti, teki ansan, piiritti sen hauen pään ympärille ja alkoi vetää jännistää, mitä jaksoi. Veti, veti, kunne sai jo pään jäälle, niin hauki rupesi rukoilemaan: "Elä, elä vedä minua, mieskulta, täältä, minä kuolen!" — "Tuoresta kalaa kotvin en ole syönyt, tapan sinut kuin tapankin", sanoi Tuhkimo. "Elä tapa minua!" pyysi hauki yhä, "elä tapa! Saat ikuisen voiman ellet tapa, semmoisen voiman, jolla kaikki, mitä ikänänsä tahdot, toimeen saat." Tuhkimosta oli hauen puhe soma, vaan koettaaksensa puhuiko totta, pyysi hän kerraksi vain tätä voimaa. Hauki antoi neuvoen: "Sano vain: 'Hauen sanoilla, omilla aivoituksillani!' Sillä kaikki saat toimeen." Tuhkimo käski vesikorvoja näillä sanoilla kotiin menemään kantamatta. No, ne samassa menivät. Päästi siitä jo Tuhkimo hauen ansasta ja otti sen voiman häneltä. Istui korennolle selkään ja sanoi: "Hauen sanoilla, omilla aivoituksillani kanna minut kotiin!" Korento kantoi, ja Tuhkimo pääsi uunille makaamaan.
Huomenna loppuivat puut; naiset Tuhkimoa puulle. Tämä läksi kirves kädessä pihalle, istui rekeen takaperin ja sanoi hauen neuvomat sanat. Reki siitä juosta vilisemään. Juoksi, juoksi ennättämistänsä yhä, kunne tuli kuninkaan satuun. "Tuossa näkyy olevan kauniita puita, tuosta otan", arveli Tuhkimo ja pani kirveen hauen sanoilla, omilla aivoituksillansa satuun puita hakkaamaan. Kirves hakkasi siellä, hakkasi, jotta linna kaikui vastaan. Kuuli kuningas tämän ja laittoi sotaväkeä satuun katsomaan. No, kun tultiin siihen ja nähtiin puut, miten kaatuivat itsestänsä ja latoutuivat kantamatta Tuhkimon rekeen, rupesi sotaväki häntä kiinni ottamaan. Mutta Tuhkimo lähdettihe rekeensä, sanoi sanat ja mennä vilisti kotia kohti. Hukkaan sotaväki perästä, täytyi palata linnoille. Kuningas heiltä kun kuuli asian, viestiä lykkäämään heti tiedustaaksensa, ken olisi mies hänen valtakunnassansa, joka tämmöisiä ihmeitä teki; vaan ei saada tietoon. Tuhkimo kun pääsi rauhassa kotiinsa, tulivat hauen sanoilla puut itsestänsä pinoon ja lämmityksen verta kantamatta tupaan; vaan jott'ei kukaan voisi varastaa puita pinosta, sanoi Tuhkimo heille: "Hauen sanoilla, omilla aivoituksillani tarttukoon kiinni teihin, ken vieras teitä koskee!" Sattuikin niin, jotta naapurit nähtyänsä Tuhkimon kodissa nämä kauniit puut tulivat yöllä, ottivat muutaman halon katsellaksensa ja tarttuivat kiinni pinoon. He kun älysivät Tuhkimon tämän taian heille tehneen, rukoilivat häntä irtauttamaan itsensä, ja Tuhkimo tuli päästämään. Mutta naapurit suuttuivat kuitenkin ja kantelivat kuninkaalle Tuhkimon varkauden. Kuningas hyvillänsä, kun pääsi tämän kauan jo etsityn miehen perille, kutsui Tuhkimoa luoksensa; vaan Tuhkimopa ei ollut millänsäkään, vaikka monta käskyä jo tuli. Viimein tuli kuninkaan uskollisin palvelija ja semmoista viinaa toi kerallansa, josta muut pisarankaan maistettuansa humaltuivat, tarjoili sitä Tuhkimolle, jotta humaltuneena veisi hänet sitten kuninkaan eteen. Tuhkimo kyllä arvasi viekkauden, vaan sanoi: "Hauen sanoilla, omilla aivoituksillani en humaltuko minä tästä!" otti koko ryypyn ja ei lähtenyt sittenkään. Viikon päästä lupasi kuitenkin itsestänsä tulla; ja tulikin uunilla ajaen linnan pihaan. Kuningas naurussa suin häntä tervehtimään, rupesi puhuttelemaan ja kysyi: "Miten sinä, veikkonen, noin uunilla kuljet?" — "Kuljenpahan", virkkoi Tuhkimo, nokea ja muuta likaa hieroi silmistänsä vähemmäksi ja sanan sanansa perästä vastasi kuninkaalle aina viisaammasti. Se kuninkaasta mieleen vain, ei suuttunut Tuhkimon puheille. Kotvan aikaa siinä kuninkaan kanssa keskusteltuansa sattui Tuhkimo luomaan silmänsä linnan yläkertaan, jossa näki kuninkaan tyttären ikkunassa istuvan, häntä sieltä katselevan. Tyttären kaunis ja ihana näky heti sykähytti Tuhkimon sydäntä, jotta lausui: "Hauen sanoilla, omilla aivoituksillani palakoon tuo minua!" Kesti sitten vähän aikaa puhetta vielä kuninkaan kanssa, niin Tuhkimo laskettiin pois.
Jonkin ajan kuluttua tuli kuninkaalle suuri huoli. Tytär kävi päivä päivältä kalmakkaammaksi, ja syytä ei tiennyt kukaan. Itse ilmoitti tytär kuninkaalle viimeinkin mielialansa, vaan ei tiennyt itsekään, ketä hän paloi. Kuningas tytärtä naittamaan. Viestiä viedään ympäri koko valtakunnan; kolmessa päivässä piti sulho oleman löydetty. Se saisi tyttären, ken yhdellä hyppäämällä ratsastaisi linnan yläkertaan, jossa kuninkaan tytär ikkunasta painaisi sormuksen merkin hänen otsaansa, että hänet muka tunnettaisiin. Kaikki ylhäiset sekä alhaiset tulivatkin linnalle kokoon katsomaan ja koettamaan tätä ihmettä, mutta kaikki hukkaan; ei linnan kolmannellekaan kerralle voinut kenenkään hevonen hypätä. Tuhkimo vielä oli jälellä koettamatta. Vanhemmat veljensä kun palasivat linnalta kotiinsa, olivat pahoilla mielin, kun kuninkaan tytärtä eivät saaneet, ja sanoivat Tuhkimolle: "Sinuakin kutsuttiin koettamaan, mene sinäkin, niin saavathan muut edes nauraa!" Tuhkimo ei virkkanut mitään, mietti vähän aikaa mielessänsä, niin muisti jo muinoiset hevosensa, laskihe uunilta ja meni ensimmäiselle lähteelle. Siinä kun pesihe sitten ja kävi riihen takana pahan äänellä huutamassa, tuli hänelle kaunis, musta hevonen eteen, jolle istui selkään ja ratsasti linnalle; mutta ainoastansa kolmannelle kerralle jaksoi hevonen hypätä. Toinen päivä tuli, vaan ei ollut kellekään onnellisempi, Tuhkimonkaan toinen hevonen ei voinut hypätä kuin linnan kuudennelle kerralle. Kolmanneksi päiväksi varustautuivat kaikki hyvillä hevosilla, Tuhkimon veljetkin, ja ratsastivat linnalle koettamaan, vaan kaikki hukkaan, heille kävi samoin kuin eilenkin. Kotiin tultuansa käskivät veljet taas naurussa suin Tuhkimoakin linnalle menemään, sanoen sinne kutsutun, koska muiksi päiviksi ei ollut mennyt. Tuhkimo laskihe sukkelasti uunilta, meni, pesihe joka kolmessa lähteessä, jotta muuttui ylen kauniiksi, ja kävi siitä nurmen päähän, jossa kolmeen kertaan huusi innokkaasti miehen äänellä, niin hänelle tuli siihen lumivalkea, kultasiloilla koristettu hevonen, jolle istui selkään ja ratsasti linnalle. Kokoontunut väki ihmetteli, kyseli, ken tuo pulska ja kaunis kultavaatteisiin puettu mies olisi tuon noin komean, valkeanvälähtävän hevosen selässä, jonka tuli suusta läksi ja tuli suihkusi sieraimista. Mutta kenkään ei tiennyt. Tuhkimo vain ajaa karetteli linnan pihalla edestakaisin, silitteli ärjyvän ja hirnuvan hevosensa lautasta ja odotti käskyä, milloin saisi koettaa hyppyä. Käsky tulikin kohta. Tuhkimo kannusti hevostansa ja ajaa kavahutti ensi hypyllä linnan yhdeksännelle kerralle, jossa kuninkaan tytär istui ikkunassa. Se painoi sormuksellansa hänelle merkin otsaan, ja Tuhkimo ajaa hyppähytti pois. Siitä hälveni jo muukin väki linnan pihalta odottaen häitä pidettäviksi, jotta saataisiin tietää, ken se onnellinen oli, joka kuninkaan tyttären ansaitsi puolisoksensa. Odotettiin, odotettiin sulhoa tulevaksi, joko lie useampia päiviäkin odotettu, vaan ei tule. Etsittiin viimein yli koko valtakunnan, vaan hukkaan; merkkiä ei löytynyt kenenkään otsasta. No, kun ei muita enää ollut jäljellä, kutsuttiinpa Tuhkimoakin. Suruksensa löysikin kuningas hänen otsastansa merkin. Kuninkaallinen lupansa oli kuitenkin kova ja vahva, ei käynyt sitä rikkominen, pidätti häät; vaan luoksensa ei suvainnut semmoista vävyä, teetti umpipuolikon, siihen pani tyttärensä ja Tuhkimon ja työnnähytti mereen tuulen nojaan.
Olivat siellä sitten aaltojen vallassa. Puolikko vieri, vieri meressä, kunne tuuli tuuditti rannalle. Tuhkimo tunsi tämän ja sanoi: "Hauen sanoilla, omilla aivoituksillani halkea puolikko!" Se halkesi kohta, hajosi siihen, ja Tuhkimo puolisoinensa pääsi maalle. Täälläpä kaunis saari, joka kasvoi täpösen täynnä kaikenlaisia viina- ja muita hedelmäpuita, marjoja, kukkia, ruusuja vain. Ihana haju tuoksusi heistä, ja linnut visertelivät niiden keskellä. Siitä kävi Tuhkimokin iloiseksi, lohdutti surunalaista puolisoansa ja sanoi: "Hauen sanoilla, omilla aivoituksillani yletköön linna keskelle saarta!" No, tulihan siihen linna, ja komea, monenkertainen linna tulikin. Siinä asuivat sitten kotvan, minkä aikaa lienevät asuneetkin, kunne tuli heille ikävä kotiin vanhoja ystäviänsä näkemään. Tämä rupesi nyt ajatteluttamaan Tuhkimoa, miten saaresta mantereelle pääsisi. Asiata miettiessä muistui hänelle hauen antama voima mieleen, niin pääsi jo arvelemasta ja sanoi: "Hauen sanoilla, omilla aivoituksillani tulkoon silta meren yli kuninkaan linnan ohitse!" No, silta ja oikein kultainen tulikin samassa meren poikki. Tuhkimo lennähytti sitä myöten kotiinsa, tervehti veljiänsä, jotka luulivat hänet ammon aikoja kuolleeksi, ja kertoi heille kaikki elämänsä vaiheet. Meni sitten joka lähteelle, pesihe jokaisessa, huusi kolme hevostansa yhteen, tuotti hauen sanoilla, omilla aivoituksillansa kultavaunut ja ajaa karetteli ensinnä veljiensä luokse ja siitä ikävöitsevän puolisonsa luokse saarelle takaisin. Rauhassa ja rakkaudessa eleskelivät saarella linnassansa monta, monta vuotta. Kuningas, joka näki komeat vaunut ja hevoset linnastansa ohitse aina kulkevan, tiedusteli, ken se voimakas ruhtinas olisi, joka hänen linnansa ohitse aina ajoi, mutta kenkään ei tiennyt. Päätti viimein pitää pidot, kutsui niihin kaikki valtakuntansa, kutsui Tuhkimonkin. Pitoja pidettiin; kuningas tunnusteli tytärtänsä, vaan luuli harhailevansa. Mieli kuitenkin jollakin neuvoin kurittaa sitä, olipa sitten ken tahtonsa, joka luvatta on asettaunut hänen valtakuntaansa. Tuhkimo älysi jo kuninkaan käytöksistä, jotta sillä jotakin oli mielessä, ja tiesi olla varoillansa. Syötiin siinä, juotiin kyllältä kaikenlaisia herkkuja ja hedelmiä, kultapikari oli jokaisen edessä, Tuhkimon ei. Se kun ei viinaa maistellut ollenkaan, lausui kuningas: "Juo, ystäväni, vieraana kerran luonani ollessasi!" Tuhkimo kiitti, sanoi itsellänsä pulloa ei olevan, josta joisi. "Kaikille on pikari pantu, tiettävästi sinullekin", sanoi kuningas vihaisesti, "olet varastanut." Tuhkimo kielsi kovasti, väitti, ettei hän ole ottanut. "No muut sitten", otteli kuningas, "eihän niin ole, ettei selvää saada." Käski kaikkien lakkareita koettelemaan, tarkasti jokaiselta etsimään; keltä löydettäisiin, se päältänsä pantaisiin. No, etsittiin, etsittiin kaikilta, vaan ei löydetty pikaria keltään. Viimein sanoi Tuhkimo: "Itse, korkea kuningas, olette kuoleman ansainnut, omassa lakkarissanne on pikari!" Katsottiin, niin siellä olikin; Tuhkimo oli hauen sanoilla, omilla aivoituksillansa toimittanut sen sinne, vaikka kuningas oli panettanut sen hänen lakkariinsa saadaksensa Tuhkimoa syynalaiseksi. Sekös nyt kummaa kuninkaasta, kun pikari häneltä itseltänsä löytyi, ihmetteli sitä eikä tiennyt, miten asian laita oli. Tuhkimo silloin tietää antoi itsensä sekä vaimonsa, näytti merkin otsastansa ja sai kuninkaalta sovinnon ja puolen valtakuntaa. Siellä eleskelee Tuhkimo vielä tänäkin päivänä. — Sen verta sitä.
TYTÄR KOLMANNESSA LINNAN KERROKSESSA
Oli kolme veljestä, kaksi kauppiasta, kolmas Tuhkimo, nuorin veljes, joka ei mitään raatanut, uunin korvalla venyi vain. Kuoli heiltä isä ja sanoi kuollessansa: "Minä kun kuolen, käykää joka poika haudallani yö makaamassa!" No, isä kun oli jo maan povessa lepäämässä, Tuhkimo läksi ensimmäiseksi haudalle makaamaan. Itkee siinä, rukoilee kauan, niin isä haudastansa alkaa tarinoida, kysyy: "Kenpä siellä rukoilemassa?" — "Kenpä täällä, taattoseni, muuta kuin minä, nuorin poikasi." — "Ka, vanhimmanhan tänne ensin olisi pitänyt tullakin", sanoi isä, "vaan sinä kun tulit, poikaseni, sinun osa on." Nousi haudastansa, antoi Tuhkimolle punaisen sauvan, neuvoi kallion ja sanoi: "Kun lyöt tällä sauvalla vain, niin kallio aukeaa; siellä on punainen tähtiotsa hepo ja kaikenlaista hyvyyttä, mitä ikään tarvinnet." Tuli Tuhkimo kotiin aamusella, niin kysyivät veljet: "Mitä tuo taatto tarinoi?" — "Syödä tahtoi", vastasi Tuhkimo, "syöpi se kodistakin, kun ette käyne haudalla makaamassa." Toisilla velilöillä hätä semmoinen, ala Tuhkimoa palkata keskimmäinen veli edestänsä toiseksi yöksi haudalle makaamaan, ja lupasi kolme sataa. No, läksihän tämä Tuhkimo. "Ei tule", sanoi, "minunlaisesta miehestä äijän vahinkoa; kun syöpi niin syököön!" Meni haudalle. Taas isä kysyy: "Minkätähden se ei tullut veljesi tänne?" — "Ei tohtinut tulla", sanoi Tuhkimo. "No, kun ei tullut, neuvon senkin osan sinulle", lausui ukko. Antoi Tuhkimolle harmaan sauvan, sanoi: "Siinä ja siinä paikassa on kallio, lyö tällä sauvalla, niin se aukeaa; siinä on harmaa, kuutamo-otsa hepo ja hyvyyttä kahta mointa enemmän kuin omassa kalliossasi." Kului yö sitten, ja aamu tuli, niin Tuhkimo meni kotiinsa. Kysytään siellä niin ikään taas: "Mitäpä tuo taatto tarinoi?" — "Syödä oli, kun palkan edestä menin", sanoi Tuhkimo, "oli vielä äkäisempi kuin viimein, uhkasi syödä kodistakin, kun et sinä, vanhin, mene." Mitäs tästä; ala vanhin poika palkkailemaan häntä edestänsä sinne. "Kuusi sataa kun antanet, no, minä lähden", sanoi Tuhkimo. Toinen lukee kuusi sataa käteen, ja Tuhkimo meni taas kolmanneksi yöksi haudalle makaamaan. Siitä ukko nousee haudastansa, sanoo: "Minkätähden ei tullut vanhin veli? Koska ei tullut, neuvon senkin pojan osan sinulle." Antoi mustan sauvan, sanoi: "Lyö tällä, siell'on musta kallio, niin se aukeaa; sieltä löydät mustan, päiväotsan hevon ja hyvyyttä syödä pojanpojan, lapsenlapsen." Taas tuli aamulla Tuhkimo haudalta kotiin, niin toiset veljet häneltä kyselemään niinkuin ennenkin: "Mitä tuo taatto sulle tarinoi?" — "Äkäinen oli, jotta syödä tahtoi", sanoi Tuhkimo, "hätäiseltä pakoon pääsin."
Eletään kotvasen aikaa. Toiset veljet kauppaa käyvät, Tuhkimo uunin korvalla viivyttelekse, hänellä siinä raatonsa. Olipa sitten kuningas läsnä kaupungissa, viisas pohatta mielestänsä. Hänellä yksi tytär vain. Pani sen kolmanteen kerrokseen, sanoi: "Sille minä äsken tyttäreni annan, ken hevosensa kolmanteen kerrokseen hypällyttää ja tyttärelleni suuta antaa." Laatii linnoillansa pidot suuret ja kokoaa rahvasta paljon. Tulee kuninkaan tyttären tuuma Tuhkimollekin kuuluviksi, niin hänenkin tekee mieli sinne. Lähtevät vanhemmat veljet muiden kera linnoille hevosiansa koettamaan, niin Tuhkimo sanoo: "Minä lähden keralla." — "Vai sinun näköistäsi me sinne ottaisimme! Eikö siellä ole paremmillekin työtä? Makaa sinä uunilla vain eläkä liikahda, mokoma", sanoivat veljet ja läksivät matkaansa. Toisten lähdettyä puhui Tuhkimo veljiensä naisille: "Antakaa minulle vesihevonen, niin minäkin lähtisin linnoille." Sai heiltä vanhan hevoskulun ja läksi perästä. Meni ensinnä omaan kallioonsa, jonka isä oli neuvonut. Heitti vesihevosen korppien, variksien syödä, aukaisi sauvallansa kallion, otti sieltä punaisen, tähtiotsan hevosen, pani päällensä parasta kalua ja ajoi kuninkaan linnaan. Siellä kun vuoronsa ajoa koetti, ensimmäiseen kerrokseen jo pääsi, vaan siitä täytyi käännyttää hevosensa ja ajaa takaisin. Kukaan ei tuntenut häntä, kuka se semmoisella hevosella niin komeissa vaatteissa ajoi. Tuhkimo vei hevosensa ja kalunsa kallioon jällensä ja oli kotona ennen toisia veljeksiä. Tulivat hekin sitten linnoilta, niin Tuhkimo kysyi: "Joko tuolla pääsi kuninkaan tyttären luokse?" — "Ei päässyt", sanoivat toiset, "oli mies, punaisella tähtiotsa-hevosella ajoi, se jo hypällytti ensimmäiseen kerrokseen, kyllähän se viepi sen, ei tuntenut kukaan häntä." — "Enköhän minä ollut?" sanoi Tuhkimo. "Niin oli sinun näköisesi!" virkkoivat veljet ja nauroivat hänen puheellensa.
Tuli toinen päivä. Kuningas taas kokoaa väkeä pitoihin, ja Tuhkimon veljetkin lähtevät sinne. Pyrkiipä Tuhkimo keralle. "Mekö sinun näköistäsi linnoille ottaisimme", vastaavat veljet, "on sinne parempiakin!" Heittivät Tuhkimon kotiin. Tämä samoin naisilta pyytää vesihevosta ja kulkee sillä keskimmäisen veljen kalliolle. Siihen heittää vesihevosen taivaan linnuille syödä, ottaa kalliosta harmaan kuutamo-otsan hevosen, kalua parasta panee päällensä ja ajaa karahuttaa pitopaikkaan, kuninkaan linnan eteen. Siinä herraa on kaikensäätyistä ja toisetkin veljet koettamassa, vaan eivät pääse minnekään. Kannustipa Tuhkimokin hevostansa, niin se jo meni toiseen linnan kerrokseen; siitä ajoi jo takaisin — häntä ei tunnettu — riisuutui taas kalliossa ja meni uunin korvalle venymään. Tulivat toisetkin veljet kotiin, niin kysyi Tuhkimo: "Mitä te siellä näitte, veljeni?" — "Näimme", sanoivat, "mies oli semmoinen, kuutamo-otsalla hevosella ajoi, miltä ei kuninkaan tytärtä ylettänyt." — "No, se minä olin", sanoi Tuhkimo. "Ole sinä ääneti, makaa siellä uunin kupeella pois vain!" sanoivat veljet ja häventelivät häntä. No, Tuhkimo siihen töykkeni taas, ei sen kovemmin virkkanut mitään, vaan odotti huomispäivää. Laaditaankin kolmantena päivänä kuninkaan linnassa entiseen tapaan pidot. Suorivat vanhemmat veljetkin lähtemään sinne, niin Tuhkimo pyrkii keralle, sanoo: "Jahka minäkin lähden!" — "Vai ottaisimme me sinua rahvaan kummaksi!" sanoivat toiset ja kielsivät Tuhkimoa uunilta liikkumasta. Tämä jääpikin uunille virumaan, kunne lähtevät jo veljet, niin sanoo taas naisille: "Antakaa vielä kolmas vesihevonen, jotta pääsen minäkin linnoille." — "Millä sitten vettä saamme?" sanoivat naiset eivätkä tahtoneet antaa. "Hiisi häntä kysyköön", vastasi Tuhkimo, otti viimeisenkin hevoskulun naisilta ja läksi sillä ajamaan. Kulki vähän matkaa, kunne tuli kolmanteen kallioon, niin siihen heitti jo vesihevosen linnuille syötiksi, otti kalliosta sen isänsä antaman päiväotsan hevosen, puki kalua parasta päällensä ja ratsasti linnoille. Siellä jo on rahvasta koolla linnan edessä, koettaa kukin hevostansa, vaan tyhjään kaikki, eivät pääse minnekään. Joutuipa Tuhkimokin siihen, niin kun yritti vain, kerrassansa jo hypällytti hevosensa linnan kolmanteen kerrokseen. Siellä kuninkaan tytär vastaanottamassa. Tuhkimo siinä nappasi hänelle suuta ja kihlasi heti morsiameksensa. Kuninkaan tytär silloin löi hänelle älyämättä sormuksellansa merkin otsaan, arveli: "Tämä taitaa olla viisas, jott'ei tätä saa muuten käsiinsä." Vaan Tuhkimo siitä käännällytti hevosensa ja ajoi kotiinsa. Rahvas linnan pihalla ihmettelee sitä, ken ratsastaja oli, joka niin komealla päiväotsa-hevosella ajoi ja kuninkaan tyttärelle suuta antoi; vaan ei tunnettu häntä, ei veljetkään. Tulivat aikanansa toisetkin veljet kotiinsa, niin Tuhkimo jo uunilla venyy. Kysyi sieltä kotiin tulleilta: "Mitenkäs nyt linnoilla kävi?" Veljet pahoillansa hyvin rupeavat päivittelemään: "Kuka perhana, kusta linnasta lienee ollut, päiväotsa-hevosella ajoi, se jo kolmanteen kerrokseen hypällytti, siinä kuninkaan tyttärelle suuta antoi, ei tuntenut häntä kukaan." — "Minähän siellä taisin ollakin", virkkoi Tuhkimo. "Ole hiidessä ääneti, mokoma!" sanoivat toiset, "kuninkaalle sanomme, niin pääsi leikkuuttaa semmoisesta puheesta." No Tuhkimo heittihe uunin korvalle venymään taas, ei virkkanut sen kovemmin koko asiasta mitään.
Odotetaan kuninkaan linnassa tyttären sulhasta tulevaksi; vaan ei näy, ei kuulu. Antaa kuningas ympäri valtakunnan kuulutuksen, jotta ken kihlasi tyttären, sen tulla linnoille häihin. Tuli asia Tuhkimonkin kuuluville, vaan ei hievahtanut paikaltansa, asui vain uunilla. Sanoo tytär viimein kuninkaalle: "Kyllä minä sen miehen tuntisin, kun nähdä saisin." Siitä kuningas uudestansa kuulutti ympäri koko valtakunnan, jotta kaikkien tulla, hänen porttinsa läpi kulkea, ken vain ei tulle, sillä päällinen rangaistus tarjona. No, tulee rahvasta, joka haaralta keräytyy linnoille, Tuhkimo yksin ei liikahda. Kuningas portin vieressä istuu tyttärinensä. Menee siitä herraa portista, kukin sanoo: "Minä olen." Vaan tyttö katsoo heitä silmiin, työntää poikkeen, sanoo: "Et sinä ole!" Kulkee sillä tavoin rahvasta kuusi viikkoa perätysten; kuninkaan tytär katsoo otsia kaikilta, nostelee tukkia nähdäksensä, kulla sormuksen merkki otsassa olisi, vaan ei löydy keltään. Tuhkimo kun kuulee, jotta alkaa valtakunta olla loppumaisillansa, varustakse hänkin jo linnoille lähtemään. Otsan vain siivoaa, panee nokiset, satapaikkaiset kutaleet päällensä, heittäytyy tahallansa liikkaamaan ja tulee semmoisena portille. Kuninkaan tytär siinä vielä istumassa. Katsoo Tuhkimoa silmiin, näkee merkin otsassa ja siitä hänelle kaulaan: "Tässähän tämä onkin minun omani!" — "Tuoko?" kysyy kuningas. "Se." — "Ohoh, kylläpä se sitten mies on", sanoi siihen kuningas, "vaan mihin, tytär, lienet puuttunut, pidä se hyvänäsi!" No ei muuta kuin häitä pitämään sitten; kuningas linnassansa laatii pidot ja kutsuu rahvasta paljon. Sanoo Tuhkimo: "Ilkeä olisi näissä vaatteissa ruveta häitä pitämään, annas, minäkin käyn häävaatteeni." Meni sen mustan kallion eteen, pani sieltä parasta päällensä ja tuli hääpaikkaan takaisin. Kuningas kun näki vävypoikansa, miten on kauniissa pukimissa, ihastuu heti, ei enää kadu tyttärensä kauppaa, vaan sanoo: "Onpa vävyä tässä vävyssä, ei tämä ole joutava mies, kun on tämmöiset kalut päällä." Antoi Tuhkimolle tyttärensä ja puolen valtakuntaa; häät pidettiin, syötiin, juotiin, elettiin hyvänä — jos elettäneen vieläkin. — Sen pituinen se.