TUHKIMUS-TÄHKIMYS KIUKAAN PERÄSSÄ
IHMEELLINEN KOIVU
Oli ukko ja akka ja yksi tytär heillä. Katosi lammas laitumelta, niin lähtevät sitä etsimään. Etsivät, etsivät kumpikin eri haaraltansa metsässä, niin tulee Syöjätär akalle vastaan, sanoo: "Syle, herja, huotrahani, käy läpi jalan kesitse, muutu mustaksi lampaaksi." Akka ei sylkenyt eikä jalan kesitse käynyt, vaan kuitenkin Syöjätär muutti hänet lampaaksi metsään. Itse rupesi akaksi ja huhui sieltä miehelle: "Ukko hoi, hoi ukko! Jo minä löysin lampaani!" Ukko luuli akkansa olevan ja läksi Syöjättären keralla kotiinsa, hyvillänsä, kun lammas muka löydettiin. Kotiin tultua sanoi Syöjätär ukolle: "Nyt pitää, ukkoseni, meidän tämä lammas tappaa, jott'ei vasta katraasta metsään eksy." Ukko oli hiljainen, sopuisa mies, ei vastustellut eukkoa, sanoi vain: "Tehkäämme niin." Mutta tyttö kun kuuli heidän puheensa, juoksi lammaskatraaseen ja sanoi: "Oi maammoseni, nyt sinua tullaan tappamaan." — "No, kun tapettaneen", sanoi siellä se musta lammas tyttärellensä, "sinä elä syö rokkaa minusta, elä lihaa, vaan korjaa kaikki luut pellon pientareeseen." Ei aikaakaan, niin otetaan musta lammas katraasta ja tapetaan. Syöjätär keittää siitä rokan ja kantaa ukon tyttärelle syödä. Mutta tyttöpä muisti maammonsa varoituksen, ei syönytkään keittoa, vaan kantoi luut pellon pientareelle, peitti maahan, ja niistä siellä kasvoi koivu, suuri, ylen kaunis koivu.
Elettiin kotvanen, minkä aikaa lienee elettykään. Syöjättärelle jo lapsi oli syntynyt, niin rupesi akka ukon tytärtä vihaamaan ja vaivasi kaikella tavalla. Laadittiin kerran sitten linnoilla pidot, ja kuningas käskee rahvasta keräämään, sanoo:
"Kutsu kurjat, kutsu köyhät, rammat ratsahin ajele, sokeat venehin souda."
Käydään silloin, kaikki kerätään rujot, rammat, perisokeat sinne kuninkaan pitoihin. Lähdetään siitäkin ukon kodista. Sanoo Syöjätär miehellensä: "Ota sinä, ukko, lapsi, saa edellä käymään, minä lähden, työtä annan tyttärelle, ettei ikävä tulisi hänen kotona yksinänsä." Ukko siitä otti lapsen kerallensa ja läksi edeltä astumaan, mutta Syöjätär meni, kiukaan kumosi, kylvi nelikon ohraa sekaan ja sanoi tyttärelle: "Kun näitä et illaksi sijaltane, ohria nelikkoon, kiuasta asemellensa, niin minä sinut syön." Siitä lähtee toisia tavoittamaan, vaan tyttöraukka jääpi kotiin itkemään. Ensinnä kokee ohranjyviä ennättämistänsä poimia, vaan kun näki työnsä turhaksi, läksi suruissansa koivun luokse äitinsä haudalle ja itkee siinä, itkee, kun on äiti kuolleena maan povessa eikä enää tyttörukkaansa auttamassa. Kotvan itkettyänsä, rupesi äitivainaja haudastansa häntä puhuttelemaan ja kysyi: "Mitä itket, tyttäreni?" — "Kaatoi nelikon ohria Syöjätär kiukaaseen, käski minun ne illaksi sijaltaa", sanoi tyttö, "sitä itken, maammoseni." — "Elä itke!" sanoi äiti, "ota oksa minusta, sillä sivalla ristin-rastin kiukaalle, niin kaikki tulee paikallensa." Tytär teki sen, kävi koivun oksalla kiuasta sivaltamassa, niin ohrat heti keräytyivät nelikkoon ja kiuas tuli asemellensa. Siitä meni jällensä koivun luokse ja oksan vei maammonsa haudalle. Äiti vielä käskee hänen koivun korvassa kylpemään, toisessa valeksimaan, kolmannessa vaatetsimaan, ja sen kun tekee tyttö, siitä muuttui niin kauniiksi heti, ettei maalla mointa. Vaatteet sai ylen hyvät ja hevosen semmoisen, jolla karva kultaa, toinen hopeata, kolmas vieläkin parempi. Sille nousi tytär selkään ja ajaa kavahutti linnoille. Tulee kuninkaan pihaan, niin kuninkaan poika käypi jo hänelle vastaan, sitoo hevosen patsaaseen ja viepi tyttären sisälle. Hän siellä huoneissa kävelee kuninkaan pojan rinnalla yhä, ja rahvas kaikki katselee häntä, kuka ja kulta linnalta tuo noin kaunis neitonen olisi, vaan kukaan ei tuntenut, ei tietänyt häntä. Ruoalle ruvetessa kaimaa häntä kuninkaan poika pöydän päähän istumaan; mutta Syöjättären tytär vain pöydän alla luita pureksentelee. Kuninkaan poika ei katsonut, luuli koiran siellä olevan luita kaluamassa ja potkaisi häntä, jotta käsi katkeni.
Rupeaa siitä jo ukon tytär jäljellensä lähtemään, vaan kuninkaan poika oven korvan oli tervauttanut, niin tytöltä siihen sormus jääpi kädestä. Ei joutanut sitä ottamaan siitä, vaan meni, hevosensa kisallutti patsaasta ja sillä ajaa hurahutti linnan seinän päällitse. Kotiin tultua riisui vaatteensa heti koivun luokse ja hevosen heitti sinne, vaan itse kavahti kiukaan perään istumaan. Tulipa ukkokin ja akka kotiin, niin sanoo Syöjätär hänelle: "Oi raukka, täällä sinä olet; et nähnyt, miten kuninkaan linnoilla elettiin. Kuninkaan poika minun tytärtäni kannellaksensa otti, niin lankesi tyttörukka siitä hänen sylistänsä, jotta käsi poikki meni." Tunsihan se tyttö asian, vaan ei ollut tietävinänsä, pysyi vain ääneti kiukaalla. Toissa päivänä taasen tuli sana kuninkaan pitoloihin tulla. "Hoi ukko!" sanoi Syöjätär, "nouse jo vaatetsimaan, meitä kuninkaan pitoloihin kutsutaan. Ota lapsi, minä toiselle työtä heitän, ettei ikävä tule kotona." Meni siitä, kiukaan kumosi ja nelikon pellavansiemeniä kylvi sekaan sanoen tytölle: "Kun et näitä sijallensa saane, kiuasta asemellensa, siemeniä nelikkoon, niin tapan sinut." Tytär itkemään taas. Meni koivun luokse, siellä korvassa kylpee, toisessa valautuu, niin sai vaatteet vielä paremmat ja hevosen ylen komean. Taittaa sitten koivusta oksasen, jolla sivaltaa kiukaan asemellensa, siemenet nelikkoon, ja suorii hänkin linnoille matkaamaan. Siellä kuninkaan poika taas hevosen patsaaseen sitoo ja taluttaa tytön sisälle huoneisiin. Syödessä tyttö pöydän päässä istuu kuten eilenkin, vaan Syöjättären tyttö pöydän alla luita pureksentelee. Siinä kuninkaan poika vahingossa häneltä jalan poikki taas potkaisee; ei älynnyt häntä, kun siellä jaloissa oli.
Lähtee sitten jo ukon tytär linnoilta pois menemään; vaan kuninkaan poika oli tervannut kamanan, niin siihen tytöltä kultainen rengas päästä puuttui. Ei joutanut etsimään sitä, vaan hyppäsi hevosellensa selkään ja ajaa lennähytti koivun luokse. Heittää sinne hevosensa, riisuu vaatteensa ja sanoo maammollensa: "Jäi minulta kultainen rengas linnoille, kamana oli tervattu, niin siihen tarttui." — "Jääköönpä jos kaksi", vastasi äiti, "minä paremman annan." No, tyttö siitä kiirehtii kotiinsa, ja ukko kun Syöjättären keralla pidoista tuli, niin oli jo kiukaan perässä istumassa. Sanoi Syöjätär hänelle: "Oi raukka, mitä sinä näet, mitä minä kuninkaan kodissa näin. Minun tytärtäni siellä kuninkaan poika palatti palatilta kanteli, niin lankeutti, ja jalka tytöltä katkesi." Ukon tytär ei mitään virkkanut, olla oletteli vain kiukaan perässä.
Kului taasen yö, noustiin aamulla, niin Syöjätär herätti miestänsä, sanoi: "Oi ukko, nouse jo makaamasta, kuninkaan pitoihin kutsutaan." No, ukko nousi. Syöjätär lapsensa antaa hänelle: "Ota lapsi", sanoo, "minä toiselle työtä heitän, ikävä ilman täällä yksin ollessansa tulee." Taasen teki entiseen tapaansa; loi nelikon maitoa kiukaalle ja kiukaan kumoon: "Kun et näitä minun tulooni sijaltane, maitoa astiaan, kiuasta asemellensa, niin paha perii." Mikäs tytöllä hätänä? Kävi koivun luona, jotta sai työnsä aikaan, ja läksi jälkeen kuin edellisilläkin kerroilla. Tuli linnoille, niin kuninkaan poika jo pihalla häntä vuottelee ja saattaa heti sisälle. Häntäkös siellä nyt hyvänä pidetään taas kuin ennenkin, Syöjättären tytär taasen oli pöydän alla luita pureksentelemassa, niin häneltä siellä silmä potkaistiin, kun jaloissa näet oli. Ukon tytärtä nytkään ei tunnettu, kusta oli; mutta kuninkaan poika kynnyksen tervautti, niin kauniilta tyttäreltä pois lähtiessä siihen kultakengät jalasta jäävät, tarttuvat tervaan kiinni. Tulee tyttö koivun luokse, niin riisuutuu siinä, sanoo: "Oi maammoseni! Kengät minulta siellä hävisivät." — "Jääkööt!" vastasi äiti, "paremmat saat, kun tarvis ollee." Pääsi siitä jo tyttö kiukaan perään istumaan, niin tulee ukkokin Syöjättären kera pitoloista. Saapi Syöjätär heti tyttöä härsyttämään, sanoo: "Oi raukkaseni, mitä sinä täällä näet, mitä me kuninkaan linnoilla näimme! Tytärtäni siellä palatti palatilta kanneltiin, niin lankesi, että silmä päästä läksi; sinä täällä, tuhkimus, et tiedä mitään." — "Ka, mitäpä minä tietäisin", vastasi tyttö, "kiuasta sijaltaessani työtä oli kylläkseni."
No, kuninkaan pojalla on ne kauniilta tyttäreltä jääneet kalut tallella, niille pitäisi nyt omistajata tietoon saada. Laaditaan sen vuoksi neljäntenä päivänä linnoille isot pidot, ja kaikki kootaan rahvas kuninkaan kotiin. Suorii Syöjätärkin matkaan, tyttärellensä pesinpaalikan panee jalaksi, piiraanpaalikan kädeksi, hevosenkakaran silmäksi myllähyttää ja lähtee sen kera linnoille. Siellä kun oli rahvas koolla kaikki, tulee kuninkaan poika siihen joukon keskeen, sanoo: "Kelle tämä sormus mahtunee sormeen, tämä rengas korvaan ja nämä kengät jalkaan, se minun morsiameni." No, koetellaan siinä, koetellaan, vaan ei mahdu kellekään. "Tuhkimus-Tähkimys vielä on jäljellä", sanoi kuninkaan poika, "tuokaa sekin koettamaan!" Se tuotiin sitten Tuhkimus-tyttö siihen, ja kuninkaan poika rupesi niitä kultakaluja hänelle ojentamaan; vaan Syöjättären akka esti antamasta, sanoi: "Elä anna sinne tuhkiin hieroutumaan, anna minun tyttärelleni." No, antoi kuninkaan poika kuin antoikin Syöjättären tyttärelle sormuksen; se vuolee, näet, akka tyttärensä sormea, kunne käypi sormus hänelle. Samoin kävi kultarenkaankin ja kultakenkien kanssa. Syöjätär ei suvainnut niitä Tuhkimukselle annettavan; vuoli, veisteli taas oman tyttönsä päätä ja jalkoja, kunnekka sai viimeinkin mahtumaan. Mikäs siihen? Täytyi kuninkaan pojan ottaa Syöjättären tytär morsiameksi, ja kaimasi häntä sinne ukon kotiin, ei iljetty näet linnoilla häitä pitää, kun se sen näköinen morsian oli sattunut. Elettiin muutama päivä, niin läksi jo kuitenkin viemään morsianta sieltä kotiinsa ja suori matkaan. Ikään oltiin jo lähtemässä, niin laskeusi Tuhkimuskin kiukaalta, oli menevinänsä läävään ja sanoi sivu mennessänsä kuninkaan pojalle, joka oli pihalla: "Oi kuninkaiseni armias! Elä vie kultiani, hopeitani." Kuninkaan poika silloin tunsi Tuhkimuksen, otti molemmat tyttäret kerallensa ja läksi matkaan. Vähän matkaa kuljettuansa, tuli joki heille eteen, niin Syöjättären tyttären työnsi sillaksi jokeen ja kulki Tuhkimuksen kera poikki joen edellensä. Siinä oli nyt Syöjättären tytär siltana joessa eikä päässyt minnekään, vaikka miten olisi sydäntänsä kaivellut. Kun ei muusta apua nähnyt, sanoi viimein suruissansa: "Kasvakoon kultainen putki navastani, eikö tuosta maammoni tietää saisi." Ja samassa yleni siihen kultaputki hänestä sillalle.
Päästyä Syöjättären tyttärestä erillensä kuninkaan poika Tuhkimuksen otti morsiameksensa, ja kulkivat yhtenä sitten haudalla kasvavan koivun luokse. Sieltä saivat kaikenjytyistä eloista sekä hyvyyttä, kolme kuormaa kultaa, toinen verta hopeata, ja kauniin, komean hevosen, jolla ajoivat linnoille. Mutta koivukin hävisi samassa, ei jäänyt mitään paikalle. Elivät siellä nyt kotvan aikaa yhtenä, niin lapsen jo uusi nainen kuninkaan pojalle sai. Tulee siitä sana Syöjättärellekin, jotta tytär pojan on saanut; luultiin näet hänen tyttärensä nuorella kuninkaalla olevan naisena. Arvelee siitä Syöjätär: "Pitää lähteä hammasta viemään", ja lähtee matkaamaan. Tuleepa joen luokse ja näkee kaunoisen kultaputken sillalla kasvavan, niin rupeaa sitä leikkaamaan tyttärensä pojalle tuomisiksi, mutta samassa kuului sieltä ääni, sanoo surkeasti: "Elä, maammoseni, napaa minulta leikkaa!" — "Sielläkö sinä oletkin?" kysyi Syöjätär. "Täällä, maammoseni", vastasi tytär, "tännehän minut sillaksi työnnettiin." Syöjätär siitä sillan lomotti muruiksi ja kiirehti kuninkaan pojan kotiin. Päästyä naisen hoteelle rupesi maanittelemaan heti ja sanoi: "Syle, herja, huotrahani, velho, veitsirautahani, muutu petraksi metsälle!" — "Tännekö sinä taas vastukseksi tulit", sanoi nainen eikä sylkenyt eikä muuta tehnyt, vaan Syöjätär hänet kuitenkin muutti petraksi ja oman tyttärensä pani kuninkaan pojan puolisoksi. Lapsi siitä itkemään, kun ei maitoa saanut. Viedään pirttiin, viihdytellään kaikella tavalla, vaan se yhtäläiseen itkee vain. "Mikä lapsessa, kun niin levotonna on?" arvelee kuninkaan poika, lähtee Leskiakkaan ja kysyy siltä neuvoa. "Ka, ei ole oma naisesi", pakisee Leskiakka, "hän petrana on metsässä, sinulla Syöjättären tytär on puolisona, Syöjätär itse ativoina." — "Eikö millä voisi omaa naista metsästä saada?" kyseli toinen. "Kun minulle annat lapsen", vastasi Leskiakka, "minä huomenna lehmien kera metsään lähden, siellä haavan lehtiä halajan, koivun lehtiä kolajan, eikö tuo lapsi tuosta paremmin kärsisi, kun sitä katselee." — "No, tule ottamaan lapsi, vie metsään, jotta viihtyisi", sanoi kuninkaan poika ja vei Leskiakan kerallansa linnoille. "Ka, sinnekö sinä nyt lastasi laitat metsään?" epäsi Syöjätär, ei olisi antanut, vaan kuninkaan poika käski viemään. Sanoi: "Käytä häntä siellä, eikö tuo paremmin sitten viihtyisi."
Veikin siitä Leskiakka lapsen metsään. Tuli suolle, niin näki petrakarjan siinä ja rupesi laulamaan:
"Sinikkisein, Punikkisein, tule ihosi imettämähän, kannettusi katsomahan; ei on syö Syöjättäreltä eikä juo Juojattarelta, eikä nännien nenistä eikä petkeleen perästä!"
Tulee siitä petraemä, päivän siinä imettää, syöttää, puhaltaa lastansa, vaan lähtee iltasella karjaan jällensä ja varottaa Leskiakkaa: "Tuo vielä kerran huomenuksella lapsi tänne ja kerta toisena päivänä, sitten minun pitää karjan kera muille maille loittoon lähteä."
Lähtee Leskiakka toisenakin päivänä lasta hakemaan linnoilta viedäksensä metsään. Syöjätär ei antaisi, vaan mies sanoo: "Vie vain, käytä ulkona vähäsen, rauhallisempi tulee yöllä, kun metsässä päivän on." Ottaa siitä Leskiakka lapsen käsivarrellensa ja kulkee metsään suolle. Laulaa siellä entiseen tapaansa:
"Sinikkisein, punikkisein, tule ihosi imettämähän, kannettusi katsomahan; ei on syö Syöjättäreltä eikä juo Juojattarelta, eikä nännien nenistä eikä petkeleen perästä!"
Ei aikaakaan, kun tulee petraemä karjasta taas lapsensa luokse ja imettää häntä niinkuin eilenkin. Siitäpä hyvin kauniiksi kasvaa lapsi, jott'ei maalla mointa. Arvelee kuninkaan poika, sanoo Leskiakalle: "Eiköhän millä voisi petraa jällensä ihmiseksi saada?" — "Ei tiedä", vastasi Leskiakka, "lähdehän itse metsään, kun taljan päältänsä heittää, niin minä päätä etsin siinä häneltä, sinä sillä ajalla talja polta." Lähtevät siitä nyt yhtenä lapsen kera metsään, niin tulee petraemä imettämään lastansa kuin edellisinäkin päivinä. Sanoo Leskiakka hänelle: "Kun nyt huomenna loittoon lähdet, minä sinua en enää näe; anna, jälkimmäisen kerran muistoksi päätäsi etsin." No, se riisui siihen petran ketut päältänsä ja etsitti Leskiakalla päätänsä. Kuninkaan poika sill'aikaa pisti taljan tuleen. "Mikä tässä karsuu?" sanoi nainen, katseli ympärillensä ja näki oman miehensä. "Voi, taljani poltit! — miksi poltit?" — "Sinua ihmiseksi saadakseni." — "Ka, nyt minä alastonna raukka olen", sanoi nainen ja muuttui kuosaliksi, pesinpaalikaksi, kertovärttinäksi ja muuksi. Mutta kuninkaan poika ne kaikki hävitti, kunne sai ihmiseksi jällensä. "Ka, miksi sinä minua tahdot sinne Syöjättären syötäväksi?" kysyi nainen. "Ei syö enää", vastasi mies; ja lähdettiin kolmen kannan kotiin astumaan. Linnoille tultua sanoi kuninkaan poika palvelijoille: "Laittakaa kylyn alus kolmen sylen syvyydelle tulta, tervaa täyteen, ruskea vaippa levittäkää päälle ja siniset vaipat astuimiksi." Vaan Syöjättären tyttäreltä kysyi: "Eikös laadi mielesi kylyyn?" Tämä luuli miehensä hyvyydessä kyselevän ja läksi äitinsä keralla sinne. Tulivat kylyyn, niin ruskealle haljakalle astuivat ja sinne tuiskahtivat ähkyen kumpainenkin kolmen sylen syvyydelle, tulen ja tervan sekaan. Sieltäkin Syöjätär sakarinsa vielä loi maalle kirjuen: "Tulkoon maalle matoset, ilmoille itikkaiset, ihmisille vaivaksi!" — Sen pituinen se tarina.
KUMMALLINEN TAMMI
Oli mies ja nainen, joilla oli yksi ainoa tytär. Tyttö oli kaunis ja siivo ja sen vuoksi vanhemmillensa ylen rakas. Kuolipa äkkiä häneltä äiti, niin isä meni toisesti naimiseen ja sai tietämättänsä Syöjättären akaksensa. Siitä muuttui tytönkin olento. Siihen asti oli isänsä pitänyt häntä kuin silmäteräänsä hellästi, kun oli hänen ainokainen lapsensa; mutta Syöjättärellä oli jo täysikasvuinen tytär entuudestansa, niin vihasi ukon tytärtä aina ensi tulostansa ja vaivasi kaikenmoisella.
Laadittiinpa muutaman kerran linnoilla pidot, ja kuningas käski rahvasta keräämään joka haaralta. Orjat läksivät liikkeelle heti, ja kaikki kutsuttiin rujot, rammat, köyhät, kurjat, perisokeat kuninkaan käskystä linnoille. Määräpäivänä lähtee Syöjätärkin tyttöinensä siitä ukon kodista niihin kuninkaan pitoihin, niin olisi ukonkin tyttären tehnyt mieli sinne, pyrki keralle ja sanoi: "Ottakaa minua joukkoon!" Mutta toiset eivät huolineet hänestä. Syöjätär vielä häpäisi häntä ja puhui vihaisesti: "Vai ottaisimme me sennäköistä tuhkimusta joukkoomme! On sinulla kotonakin tekemistä." Sorti samassa kiukaan, kaasi nelikon ohraa sekaan ja sanoi tytölle: "Tuoss'on työtä; kun et siitä selvää saane, kunne minä pitoloista tulen, niin päältäsi poikki!" Lähtivät matkaansa.
Tyttörukka suruissansa meni äitinsä haudalle ja itki siinä, itki, ettei voi sanalla sanoa. Hänen siinä itkiessään nousi äitivainaja haudastansa, ojensi hänelle vitsasen ja sanoi: "Elä itke, tyttöseni, mene, tällä vitsalla sivalla ristin-rastin siinä kiukaan päällä, niin työsi tulee toimeen." Siitä painui hautaansa takaisin. Tyttö kun ei enempää nähnyt äitiänsä, vaan se jo oli kadonnut, otti sen äitinsä antaman vitsan ja läksi kotiinsa. Siellä kun kiuasta sivalsi sillä, niin ohrat heti juoksivat nelikkoon, ja kiuas tuli kohdallensa.
Syöjätär tyttöinensä sillä aikaa matkasi linnoille. Vähän matkan päässä tuli tiellä vastaan oinas, sarvissa keritsimet, ja rukoili heitä: "Keritse minut, ota villat palkoistasi." — "No, mekö sinua rupeaisimme, kurja, keritsemään, sinusta pölyytymään, saastumaan vaatteiltamme!" sanoi Syöjätär oinaalle, ja läksivät edellensä. Menivät taas kotvasen, niin tuli vanha kerjäläisukko vastaan ja sanoi: "Etsi, sisko, päätäni, minä annan sauvan palkoistasi." No, eiväthän ne linnoille-menijät semmoiseen työhön ruvenneet: "Mekö sinulta, kurja, rupeamme tässä nyt päätä etsimään, kuninkaan pitoihin kun olemme matkaamassa, sinusta täitymään, pölyytymään!" sanoivat ukolle ja kävivät edellensä.
Mutta Tuhkimus kun sai kiukaan ja ohrat asemellensa, läksi toisia vielä jälkeen ja saapi samaa tietä astumaan. Tuleepa vähän matkan päässä se samainen oinas häntäkin vastaan ja pyytää villojansa keritsemään. Tyttö keritsee sen ja saapi villat palkoista. Menee siitä vähän matkaa taas, niin tulee se vanha, sauvalla kulkeva ukko hänelle vastaan ja pyytää päätänsä etsimään. Tytön kun oli ukko rukkaa sääli, ei epäillyt ruvetessansa, vaan etsi häneltä pään ja sai sauvan palkoista. Vieläpä neuvoi häntä ukko ja sanoi: "Kun nyt kuljet tästä kotvasen, tulee tienhaara, pikkarainen polkunen eteesi. Mennös sinä, tyttöseni, sille polkumelle, ja kun sitä käydessäsi tulee iso tammi vastaasi, sinä sauvallasi sivalla sitä ristin-rastin, niin sieltä sinulle avautuupi hyvyyttä kaikenjytyistä." Tyttö lähteekin ukon neuvomaa tietä astumaan, ja kun poikkeaa tienhaarasta pienoiselle polkumelle, löytää sieltä suuren, suuren tammen, jota sivaltaa sauvallansa. Heti aukenee jo tammi, jonka sydämestä löytää hyvyyttä kaikenlaatuista, mitä ikään olla saattaa. Hän vaatetsii siinä kauniiksi, ottaa komean hevosen tammesta, hyppää sille selkään ja ajaa kavahuttaa linnoille; hevonen hyppää suoraan linnan seinästä päällitse patsaaseen kiinni, ja itse kavahtaapi linnaan, pöydän päähän istumaan. Siinä häntä hyvänä pidetään, syötetään, juotetaan kuin vierasta ainakin; ja rahvas kaikki ihmettelee vieraan tyttären kauneutta, mistä siihen lienee ilmestynyt, kun ei häntä kukaan tunne eikä tiedä. Istuuhan siinä, syödä näpöstelee; vaan Syöjättären tytär pöydän alla luita kaluaa. Se kun oli siellä vastuksina, rahvas potkieli häntä, jotta silmä puhkesi. Päästiin sitten syömästä, niin Tuhkimus alkaa lähteä kotiinsa. Lähdetään häntä silloin perästä, mutta Tuhkimus sormuksen heittää sormestansa, niin kaikki linnan väki jääpi tavoittelemaan sitä, ja hän pääsee pakoon, hyppää hevosellensa selkään ja ajaa kavahuttaa tammeensa. Siihen jättää hevosensa, riisuu vaatteensa, muuttaa omat huonot ryysynsä taas päällensä ja menee, asetakse kiukaan perään kotiinsa.
Palaapi jo Syöjätärkin tyttöinensä pitoloista, niin kysyy Tuhkimus-Tähkimys kiukaalta: "Mitä näitte linnoilla käydessänne?" — "Näimme", sanoi Syöjätär, "tyttären hyvissä vaatteissa, niin kauniin, niin kauniin, ettei voi mielellä miettiä." Virkkoi Tuhkimus: "Enköhän minä ollut?" — "Ollut!" sanoivat toiset, "sinäkö semmoisissa vaatteissa, tuhkaisissa, tomuisissa, vai sinä siellä!" No, tyttö sen kovemmin ei virkkanut mitään, kuunteli vain kiukaalta toisten pakinoita.
Mitäs ollakaan. Toissa päivänä samatse taas hankitaan rahvasta linnoille, ja lähtee Syöjätärkin tyttöinensä. Sortaa taas kiukaan, seuloo ruista nelikon sekaan ja sanoo Tuhkimukselle: "Et saane selvää näistä, kunne minä linnoilta palaan, niin päältäsi pääset." Suruissansa lähtee tyttö äitinsä haudalle ja itkee siinä, itkee niinkuin eilenkin. Siitä nousee äiti taas haudastansa, antaa tyttärellensä vitsasen ja neuvoo sillä kiuasta sivaltamaan. Tytär silloin teki äitinsä neuvon mukaan, niin sai kaikki sijallensa ja läksi toisia jälkeen. Tuli tammeen, otti sieltä vaatteet vielä kauniimmat kuin eilen ja ajaa karetteli linnoille. Perille päästyänsä kiinti hevosensa patsaaseen pihalle, vaan itse meni linnaan, kökähti pöydän kokkaan istumaan. Syöjättären tytär taas oli pöydän alla luita pureksentelemassa, niin käsi potkaistiin häneltä poikki, mutta Tuhkimusta pidettiin kaikenmoisella hyvänä. Pois lähtiessä tultiin häntä taas jäljestä, jotta nähtäisiin, minne hän menee; mutta Tuhkimus tahallansa pudotti korvastansa renkaan, niin rahvas jäi tapailemaan sitä, ja hän pääsi hevosellensa selkään. Ajaa kavahutti tammeensa, riisui siinä vaatteensa ja meni kotiinsa kiukaalle. Tulivat sitten toisetkin kotiin, niin kyseli heiltä: "Mitä näitte kuninkaan linnoilla?" — "Mitäkö näimme?" sanoi Syöjätär, "näimme kaikkea; siellä oli tytär niin kaunis, niin kaunis, ettei voi mielen miettiä, suun sanoa. Vaan minun tyttäreni sai käsirakkoset siellä kuninkaan pojan kera palatti palatilta vaeltaessa." — "Kunhan en minä ollut", sanoi Tuhkimus. "Sinäkö, kurja, siellä ollut, semmoisissa vaatteissa!" nauroi Syöjätär eikä ollut kuulevinansa.
Tulipa kolmas päivä, niin linnoille taaskin kerätään rahvasta koolle, ja Syöjätär tyttöinensä niin ikään lähtee kuninkaan pitoihin. Lähtiessänsä särkee entiseen tapaansa kiukaan, kylvää nelikon naurissiemeniä sekaan ja käskee Tuhkimuksen ne sijaltaa, kunne hän pidoista tulee. Tyttö taaskin meni äitinsä haudalle, josta sai samanlaisen vitsan kuin ennenkin, ja asetti kiukaan kohdallensa, siemenet nelikkoon. Siitä meni sitten tammeensa, josta sai vaatteet vielä eilisiä etevämmät ja hevosen ylen komean, jolla oli karva kultaa, toinen hopeata. Sille nousee hän selkään ja linnoille tultua kiintää sen pihalla olevaan patsaaseen, vaan itse kavahtaapi pirttiin, jossa istukse pöydän päähän syömään. Siellä Syöjättären tytär taas on pöydän alla luita imeksimässä, niin häneltä taas jalka potkaistiin poikki, kun näet jaloissa oli muiden tiellä. Tuhkimus samassa tunsi hänet niinkuin Syöjättärenkin, vaan häntä ei kukaan tuntenut, kun oli niin kauniissa vaatteissa. Tulipa aika kotiin lähteä, niin linnan väki taasen läksi Tuhkimusta jälkeen kuin eilenkin, tietääksensä, kuka se niin kaunis neito oli. Tuhkimo silloin kultakengän loi jalastansa, niin kaikki rupesivat sitä tavoittamaan, ja hän pääsi pakoon, hyppäsi hevosellensa selkään, ajoi ensinnä tammeen ja meni sieltä kiukaalle.
Tuli Syöjätärkin tyttärensä kera linnoilta, niin kysyi Tuhkimus: "Mitäpä näitte kuninkaan kodissa?" — "Mitäkö näimme?" sanoi Syöjätär, "näimme kaikkea; siellä oli se entinen vieras tytär, niin kaunis, niin kaunis, ettei voi virren veteä, saarnan sanoa." — "No, minähän siellä olin", virkkoi Tuhkimus. "Sinäkö, kurja, semmoinen kuninkaan linnoilla", sanoivat toiset ja nauroivat hänelle, "vai sinä siellä!"
No, eipäs mitään. Tuli neljäs päivä, niin laaditaan kuninkaan talossa pidot kuin edellisinäkin päivinä. Pitää muka saada tietoon, keltä on sormus, keltä korvarengas, keltä kultainen kenkä; ja kaikki kerätään taas rujot, rammat, perisokeat kuninkaan linnoille kokoon. Eipäs jää Syöjätärkään kotiinsa. Panee tyttärellensä pesinpaalikan jalaksi, piiraanpaalikan kädeksi, hevosenkakaran silmäksi, ja lähtevät yhtenä linnoille. No, rahvas kun on koolla, tulee kuningas siihen, alkaa panetella: "Kelle tämä sormus käynee sormeen, se minun poikani morsian; kelle rengas korvaan, se minun poikani morsian; kelle kenkä jalkaan sopinee, se minun poikani morsian." Tyttäret siitä niitä kaluja koettamaan, saisivatko sopimaan, vaan kellekään eivät sovi. Kokee Syöjätärkin tyttäreltänsä ehtimiseen sormia vuolla, jalkoja veistää, jotta menisi sormus sormeen, kenkä kävisi jalkaan, vaan yhtä kaikki ei sovi. Sanoo viimein kuningas: "No, muille kun ei rupea käymään, tuokaa Tuhkimuskin-Tähkimys kiukaan perästä, eikö tuollekaan kävisi!" — "Mitä kurjasta", sanoi muu rahvas, "hänenkö nämä ovat, mistä tulisi hänelle sellaiset vaatteet ja elot?" Vaan kuningas ei heittänyt sillä, sanoi: "Käykäähän, tänne tuokaa!" No, käytiin siitä Tuhkimusta hakemaan. Se ei enää käykään tammeensa, vaan lähtee jokapäiväisissä vaatteissansa tuhkaisena, tomuisena kuten oli. Tultiin linnoille, niin vietiin Tuhkimus-Tähkimys kuninkaan eteen, koetteeksi kävisikö hänelle ne muille sopimattomat kalut. Pantiin sormus sormeen: ka, niin on kuin siitä lähtenyt; koeteltiin rengasta korvaan: ka, niin on kuin siitä lähtenyt; soviteltiin kenkä jalkaan: ka, niin on kuin siitä lähtenyt. Säikähti jo kuninkaan poika sitä, kun piti Tuhkimus ottaa morsiameksi, vaan minkäpähän teki, sana oli pidettävä; laadittiin tyttö morsiameksi kuitenkin ja ruvettiin häitä pitää remastamaan. Kävelee kuninkaan poika palatti palatilta morsiamensa kera yhtenä, näytteli hänelle hyvyyttänsä, mitä kaikkea linnoilla oli, niin sanoo Tuhkimus: "No, hyvä tämä! Lähtekäämme nyt, kuninkaan poika, minunkin hyvyyttäni katsomaan, mitä morsiamelta löytyisi." Vei sulhonsa tammen luokse metsään, ja kun sivalsi sitä sauvallansa, onpa täällä hyvyyttä, onpa täällä eloista! Ihastuu nyt kuninkaan poika, ei kadu enää naimistansa; otetaan sieltä eloiset, viedään kotiin ja ruvetaan hyvästi elämään. — Sen pituinen se.
KOLMET SISARUKSET
Kerran oli kolme sisarusta, kaksi hyvää, yksi vähän huonompi, vaan kauniita kaikki. Kuolivat äkkiä vanhemmat, niin täytyi tytärten lähteä palvelukseen, sillä tavoin elatusta hankkiaksensa. Käkesi kaksi vanhinta kulkea kuninkaan linnalle paikkaa etsimään, niin nuorinkin olisi lähtenyt heidän kanssaan yhtenä, mutta toiset olivat ylpeitä hyvin, eivät suvainneet häntä seuraansa, vaan läksivät kahdenkesken kulkemaan heittäen sisarensa kotiin. Jonkin matkan mentyänsä kohtasivat tiellä sian, jolla oli ruoka-astia edessä. Se rupesi puhuttelemaan heitä ja sanoi: "Ottakaa, hyvät tyttöseni, purtilo edestäni, minä syön, että halkean." — "Ohoh!" sanoivat tyttäret, "vai rupeaisimme me käsiämme siinä ryvettämään!" Kulkivat sian ohitse ja menivät edellensä. Tulipa vähän matkan päässä lehmä tietä kävellen heitä vastaan, sarvilla kiulu, ja rukoili: "Ottakaa, hyvät tyttöseni, kiulu sarviltani, johon lypsätte minut. Ryypätkää maitoa palkoistanne, kaatakaa loppu kintuilleni ja pankaa kiulu sarvilleni takaisin." — "Ei ole aikaa", vastasivat tyttäret, "linnaan pitää joutuaksemme", ja menivät tiehensä. Vähän aikaa kuljettuansa, tulla ryötää taas vanha äijä heitä vastaan, sanoo: "Etsikääpä, tyttöset, päätäni, annan teille sauvani palkoista." — "Ohoh! ei meidän käy siihen nyt rupeaminen, kun kuninkaan linnalle olemme menossa", sanoivat tyttäret ja kulkivat edellensä, kunne pääsivät viimeinkin perille, niin rupesivat siellä kuninkaan palvelijoiksi.
Arvelipa kotonansa nuorin tytär: "Ei minunkaan auta tähän jääminen; palvelukseen sitä pitää minunkin pyrkiä, jos en muuksi, niin kelpaanhan sikopaimeneksi", ja läksi hänkin kuninkaan linnoille kävelemään. Tiellä löysi hänkin sen suurisyöjä-sian, joka pyysi purtiloa edestänsä ottamaan, niin otti sen siitä pois ja kävi edellensä. Vähän matkan päässä tulee häntä lehmä vastaan, sarvissa kiulu, ja sanoo niinkuin sisarillekin: "Lypsä, tyttöseni, minut tähän kiuluun, ryyppää maitoa palkastasi, kaada loppu kintuilleni ja pane kiulu asemellensa." — "Autan, lehmäkulta, sinua, autan", vastasi tyttö, lypsi hänet kohta ja teki niinkuin oli neuvottuna. Siitä kun läksi kävelemään vain, tuli vanha, sauvan nojassa kulkeva äijä tietä astuen vastaan, tervehti häntä ja sanoi: "Etsipä, tyttö, päätäni, saat sauvan minulta palkaksi!" Tyttö ei pahastunut pyyntöä, vaan istui tien viereen heti ja etsi siinä äijärukan päätä niinkuin oli käskenyt. Äijäkös siitä kiitti häntä sitten, antoi sauvansa ja sanoi: "Pidä, tyttökulta, tämä minun sauvani, ja kun tulet kuninkaan linnoille, lyö sinä sillä sauvallasi sitä kalliota, jonka linnan luota löydät, niin kyllä saat sieltä tavarata, mitä vain mielesi tekee ja tarvitset." — "Kiitoksia antamastasi!" vastasi tyttö, otti äijältä sauvan ja kulki sen kanssa linnoille, jossa rupesi kuninkaalle sikopaimeneksi.
Siellä löysi vanhemmatkin sisarensa ja tervehti heitä niinkuin sisariansa ainakin; vaan heistä kun oli pahaa se, jotta hän perästä tuli, pitivät siitä vihaa hänelle ja pilkkasivat sisartansa, kun niin huonolle työlle oli ruvennut. Tämä kuitenkin kesti kaikkea sitä, ei niin torasanaakaan virkkanut, jos hänelle toiset miten olisivat irvistelleet. Tulipa sitten pyhä, niin läksivät vanhemmat sisaret kirkkoon ja panivat nuorimman sillä aikaa ruokaa keittämään, vaan eivät antaneet kuin yhden pavun ja yhden jyvän vain keiton aineeksi. Siitä tuli nuorin sisar hyvin murheelliseksi eikä tiennyt, millä neuvoin niin vähistä aineista ruokaa saisi. Menihän kuitenkin kotaan, pani padan tulelle ja itki siellä itkemistänsä. Tuli silloin se vanha äijä, jolta oli sauvan saanut, sinne kotaan ja sanoi: "Eläs itke, tyttöseni, menehän kirkkoon, kyllä minä täällä ruoan keitän sillä aikaa valmiiksi." Tyttö kun näki, että toimessansa se puhuu, meni heti lupaa kysymään kirkossa käydä ja kulki sen suuren kiven luokse, jonka hänelle äijä oli neuvonut. Siihen kun löi sauvallansa, siitä kohta tuli hänelle komeat hevoset ja vaunut sekä kauniit, silkkiset vaatteet, jotka puki siinä päällensä ja läksi ajamaan kirkkoon. Siellä pisti hänen kauneutensa heti muiden silmiin, ja kaikki väki ihmetteli, mistä se niin ihana, ihko tuntematon neitsyt siihen oli ilmestynyt. Päästiinpä kirkosta, niin täyttivät kaikki häntä katsastamaan, vaan tyttö nousi sukkelasti vaunuihinsa ja ajoi tiehensä. Tuli kiven luokse, niin muutti ne uhkaiset vaatteet päältänsä, pukeusi taas omiin nahkaroukkuisiinsa ja kävi jalan linnoille. Siellä oli jo äijä keittänyt ruoan valmiiksi, ettei tarvinnut muuta kuin pöydälle kantaa, eivätkä päässeetkään sisaret kotiin tullessa hänelle riitelemään, kun kaikki oli hyvästi toimiteltu. Kehuivathan kuitenkin etevämpää oloansa: "Mepä olimme kirkossa, eipä sinua ruotaa sinnekään laskettu; me siellä näimme niin kauniin ja ihanan neitosen, vaan mitäs sinä olet nähnyt." Toinen ei virkkanut mitään, tekihän työtänsä vain ja ruokki sikoja, kunne kului se viikko ja tuli pyhä. Läksivät toiset taaskin kirkkoon ja jättivät nuoremman sisarensa kotiin, vaan äijä taasen otti ruoat laittaaksensa, niin tyttö kohta kävi haltijaltansa lupaa kysymässä ja läksi jälkeen. Otti kivestä kauniit, hopeaiset vaatteet, vaunut ja hevoset, ja tuli hänkin kirkkoon. Sattuipa nuori kuningas kirkossa olemaan, keksi heti sen ihanan vieraan tyttären, ja kun näki hänen kirkosta lähtevän, kiirehti heti jälkeen nähdäksensä, kuka se oli; vaan ei saavuttanut, tyttö oli jo poikessa.
Kului viikon päivät, niin kolmantena pyhänä vanhemmat sisaret samatse menivät edeltäpäin kirkkoon jättäen sisarensa kotiin, vaan tämä kun sai haltijaltansa luvan, läksi toisia jäljestä ja kävi kivellensä niinkuin ennenkin. Sieltä sai taas kauniit kultaiset vaatteet, vaunut ja hevoset, otti rahaa mukaansa ja tuli jalosti ajaen kirkkoon. Olipa nuori kuningas jo siellä odottamassa, ja kun näki tytön kirkkoon tulevan eikä muuta keinoa tiennyt hänestä tietoa saada, tervautti palvelijoillansa kynnyksen, jotta siihen jotakin merkkiä tyttäreltä pois lähtiessä jäisi. Tyttö kun ei tiennyt varoittaa sitä, astui kirkosta lähtiessänsä kynnykselle, ja kenkä tarttui tervaan. Samassa läksi väki kaikki häntä tavoittamaan; mutta tyttö kylvi rahaa molemmin puolin jäljellensä, ja kaikki jäivät poimimaan niitä, paitsi nuori kuningas yksin ei tauonnut, vaan ajoi takaa yhä. Tyttö silloin ei ehtinytkään riisua vaatteitansa, hätäiseltä sai vain nahkaroukut päällensä ja pääsi pakenemaan kotiinsa, jott'ei häntä tunnettu.
Kuningas kun ei tavoittanutkaan tyttöä, otti kultakengän kirkon kynnykseltä, ja kun kaikki väki oli koottu linnoille, niin kävi joukon keskeen ja sanoi: "Jonka jalkaan tämä kenkä sopinee, sen minä nain." No, tyttäret kaikki koettavat kenkää jalkaansa, vaan ei kellekään sovi. Vanhemmatkin sisaret kokevat sievistellä jalkojansa, vuolevat, veistelevät varpaitansa, jotta mahtuisi kenkä heille, vaan ei kuitenkaan sovi. Sanoi viimein kuningas: "Menkääpä, kutsukaa sikopaimenkin tänne, kävisikö kenkä kukaties sen jalkaan." Toisista kyllä oli se mitätöntä, vaan tuotiinhan tyttö suotta kuitenkin siihen ja käskettiin koettamaan kenkää jalkaansa. Sepä kun panikin kengän jalkaansa, niin ihan oli kuin siihen tehty. Mutta kenkää jalkaan pannessa leimahti tytöltä kultavaatteet nahkaroukkujen alta, ja kuningas sattui näkemään sen. Siitä siepattiin heti nahkaroukkuiset tytön päältä, ja välähtelevät kultavaatteet tulivat näkyviin sieltä. Arvattiin siitä jo asia, että hän oli se kirkossakävijä-tyttö, jolta kenkä kynnykselle oli jäänyt, ja kuningas kysyi samassa tytön oikeaksi morsiameksensa. Linnassa pidettiin sitten häät, ja kaikki väki oli iloissansa; vaan vanhemmat tyttäret eivät kyenneetkään häissä olemaan, kun olivat vuolleet jalkansa pilalle. — Sen verta sitä.