VASTAHAKOINEN AKKA
Talonpoika otti vaimon itsellensä, mutta tämä puuttui olemaan niin vastahakoinen, että teki kaikki, mitä miehensä kielsi, vaan mitä hän käski, sitä hän ei tehnyt. Olivatpa sitten joulunpyhät tulemassa, ja mies, joka oli hyvänsävyinen ja kaikkea riitaisuutta vihaavainen, vaan kuitenkin juhlan aikana mielellään olisi elänyt vähän pulskemmin kuin tavallisesti, mietti mielessään, mitä neuvoa hän pitäisi saadakseen joulua pitää vähän jalommin niin ruoan kuin juomankin puolesta. Viimein luulikin jo keinon keksineensä ja sanoi emännälleen: "On nyt joulujuhlakin tulemassa, vaan elä huoli kuitenkaan vehnäsiä pyhiksi tehdä, kovin kävisi se meidän vähille varoillemme kalliiksi." Emäntä tuskin miehensä puheen kuulikaan, niin vastasi jo sukkelaan: "Teenpä vehnäsiä suottakin."
Mies on toimessaan olevinaan ja sanoo siihen: "No, joshan vehnäsiä teetkin, ei pidä piirakoita tehdäksesi."
Emäntä kohta vastustelee tätä miehensä varoitusta ja sanoo: "Teenpä suottakin."
"No, jos piirakoita teetkin", sanoi mies, "ei pidä viinaa hankkiaksesi."
"Hankinpa suottakin", sanoi emäntä. Mies ei ole asiasta ollakseen, sanoo vain: "Niinpä jos viinaa hankitkin, ei pidä kahviloita ostaaksesi."
"Ostanpa suottakin", sanoi akka. "No, jos ostatkin kahviloita vähän, ei pidä pyhiksi kuitenkaan vieraita kutsua."
"Kutsunpa suottakin", vastasi emäntä. "No, jos vieraita kutsutkin", sanoi mies, "ja niitä pöytään käsket, ei pidä minua panna pöydän päähän istumaan." — "Panenpa suottakin", vastasi taaskin akka ja pöyhistelihe miehensä edessä. "No, minun käsketkin pöydän päähän istumaan", sanoi mies, "ei pidä viinaputelia käteeni antaa kumminkaan." — "Panenpa suottakin", tiuskusi emäntä. "No, jos niin tekisitkin, elä minua kuitenkaan edeltäpäin ryyppäämään käske." — "Käskenpä suottakin", vastasi emäntä entiseen tapaansa.
Näin sai mies akkansa pitämään hyvät joulukestit. Siinä oli vehnästä, piirakaista, siinä kahvia, siinä viinaa niin kauan kuin joulunpyhiä kesti, ja kutsuvieraita vielä päälliseksi; vaan kauankos tätä iloa kesti. Kun juhlan aika oli ohitse, kävi akka vielä vastahakoisemmaksi ja ilkeämmäksi kuin ennen. Mies, joka ei häneltä hengen rauhaa saanut, mietti viimeinkin mielessään: "Päästä minun pitää kuin pitääkin tästä hullusta akasta", ja kun heinäntekoaika kesällä tuli, meni hän niitylleen, jonka halki juoksevan joen yli saattoi pienoinen polkuporras. Tämän hakkasi hän kirveellään puoleksi poikki, jotta hätä hätään miehen kannatti, ja kävi siitä kotiin, sanoi vaimollensa: "Nyt on hyvä ja poutainen ilma, lähtekäämme heinäntekoon niitylle." Eukko läksi, ja kun tultiin joelle, meni mies edeltäpäin porrasta myöten varoitellen joen poikki, etteivät puut pettäisi. Kun siitä sitten akkakin läksi perästä tulemaan, varoitti hän häntä sanoen: "Kulje, vaimoseni, porrasta myöten hiljaa ja varoitellen eläkä hypi, keiku tullessasi, hyvin tuntuivat minusta porraspuut huonoilta ja lahonneilta." — "Hypinpä suottakin", sanoi akka ja koikkui, keikastelihe tullessansa, vaan samassapa porraspuutkin pettivät, ja akka keiskahti jokeen, joka vei hänet myötänsä. Mies silloin läksi vasten virtaa juoksemaan etsiäkseen akkaansa muka. Tämän keksivät muut heinämiehet, joita sattui sen joen varrella olemaan työssä, ja kysyivät mieheltä: "Mitäs etsit?" — "Akkaani ainota, suloista ikisopuani", vastasi mies, "porras pahainen meni poikki, ja eukkoni jokeen katosi." — "Mitäs sinä, hupelo, sitä täältä etsit?" sanoivat toiset, "koska akkasi jokeen putosi, tottahan se myötävirtaa alaspäin jokea meni." — "Niin sen luulisi", sanoi mies, "vaan minun akkani oli aina vastahakoinen eläessänsä, niin tottahan se vasten virtaa kulkee kuoltuaankin." Miehet tämän kuultuansa eivät virkkaneet mitään, vaan arvelivat mielessään: parasta lienee sinulle, jos et akkaasi löydäkään.