VELJESTEN PERINTÖ
RIKASTUNEET VELJET
Oli ennen muinoin köyhä mies, joka kuollessaan jätti kolme orpoa poikaa maailmaan. Veljet jakoivat keskenään nyt, mitä vähän heille isänsä omaisuudesta tuli osaksi. Niin tuli vanhimmalle veljelle jauhinkivet, keskimmäiselle vanha kantele, nuorimmalle kela, väännin ja kyynärä köyttä. Allapäin, pahoilla mielin läksi nyt vanhin veli, joka oli jauhinkivet osakseen saanut, niillä kivillänsä etsimään elatustansa, pani kivet takkavitsaan selkäänsä ja läksi astumaan. Kotvan aikaa kuljettuansa löysi hän metsässä rosvojen luolan taikka asunnon, joka muuten rakennukseltaan oli ikäänkuin riihi. Tänne meni hän nyt sisälle, ja kun siellä ei sitä nykyä ollut asukkaita ketään, nousi hän kohta parsille ja pani kivet siellä päällitysten ikäänkuin jauhaaksensa. Jonkin ajan siellä istuttuansa keksi hän miehiä tulevan riiheen. Ne olivat rosvoja, jotka pitivät majaansa siinä ja nyt tulivat keskenänsä jakamaan, mitä maailmalta olivat saaneet varastetuksi. Olipa näiden joukossa muudan nuorempi, ruumiiltansa heikompi mies, joka ei toisille pitänyt voimissa, ja kun kukin saaliista osansa otti, eivät toiset olisi sille miehelle antaneetkaan niin paljon kuin itse osakseen ottivat. Tämä rupesi huutamaan Jumalan kostoa toisten päälle ja sanoi: "Kun ette minulle osaani antane, niin minä rukoilen Jumalaa taivaasta pudottamaan suuren kiven teidän päällenne, jotta siihen joka ainoa kuolette." Poika, joka parsilta näki ja kuuli kaikki, mitä rosvot alhaalla tekivät, jyrähytti nyt kiviänsä näiden näin keskenään riidellessä. Säikähtäen sitä, että nyt putoaa kivi heidän päällensä, pölähtivät rosvot riihestä ulos ja juoksivat tiehensä, yksin sekin, joka oli rukoillut Jumalaa taivaasta kiveä toisten päälle pudottamaan. Poika vain jyryytti kiviänsä parsilla, että niiden jyrinä kuului yhä, ja rosvot, jotka pelkäsivät Jumalan kostoa kaikista heidän ilkeyksistänsä, eivät tohtineet tulla siihen takaisin; mutta kaikki, mitä olivat keränneet rahaa, tavarata matkoillansa, se jäi riihen lattialle. Poika laskeusi nyt parsilta maahan, korjasi rosvojen rahat ja muut tavarat talteensa ja läksi kotiinsa. Sinne tultuaan sanoi hän veljillensä: "Tarvitseisinpa nelikkoa, mistähän sen saisin?" Veljet kysyivät: "Mitäpä sillä tekisit?" — "Rahojani mittaisin", sanoi toinen ja kertoi veljillensä, minkä tavaran paljouden hän oli saanut.
Kun nyt keskimmäinen veli näki ja kuuli, miten hänen vanhin veljensä äkisti oli rikastunut, että jo nelikolla rahojansa mittasi, vaikka hänellä matkalle lähtiessä ei ollut muuta kuin vanhat jauhinkivet, tuli hän siitä varsin pahoille mielin ja alkoi aprikoida, mitenkä hänkin perinnöllään jotakin voittaisi. Suruissaan otti hän viimeinkin vanhan perityn kanteleensa ja läksi sen kanssa matkaamaan. Vaelsi kotvan aikaa sitten maata, maailmaa, niin tuli viimein tien varrella olevaan autioon huoneeseen. Tähän meni hän nyt lepäämään, laitteli oveen nuorat, joilla saattoi milloin tahtonsa vetäistä sen kiinni, sieppasi kanteleen käteensä ja kapusi kattoon orsille istumaan. Huviksensa, kun ei hänellä muutakaan tekemistä ollut, rupesi hän nyt laulamaan ja soittaa rumputti kantelettaan aika tavalla. Samassa kulki suuri susilauma siitä ohitse, ja kun kuulivat soiton huoneesta, niin luulivat sitä porsaan ääneksi ja tulivat katsomaan, mikä romina siellä kävi. Alussa seisoivat vain oven suussa ja kuuntelivat soittoa, mutta viimein töytäsi koko lauma huoneeseen. Mies parsilla samassa repäisi köysillään oven kiinni, ja sudet jäivät kaikki huoneeseen. Nämä siinä ulisemaan, tappelemaan ja huutamaan, mutta mies vain soitti kantelettansa parsilla istuessaan eikä ollut susien ilveestä millänsäkään. Sattuipa markkinoille matkaavia kauppiaita suuri matkue kulkemaan siitä sivuitse. Nämä kun kuulivat susien ilveen ja kanteleensoiton huoneesta, tulivat siihen ja aukaisivat oven katsoaksensa, kuka siinä autiohuoneessa semmoista rymäkkätä piti. Sudet silloin ovesta pihalle ja sieltä metsään sitten. Mies orsilla alkoi huutaa kauppiaille: "Voi, voi, miesparat, minkä nyt teitte, kun laskitte minun aljosuteni täältä pois, ne olivat erään suuren herran syöttiläitä, joita minä täällä opetin kanteleen mukaan tanssimaan, ja te nyt tulitte ja laskitte joka ainoan metsään. Nyt te ihan varmaan joudutte joka ainoa iäksi päiväksi vankeuteen, kun semmoisen pahan teitte, vaan jos minua voisitte hyvästi palkita, niin kärsisin rangaistuksen teidän edestänne, ettei koko miesparvi hukkaan joutuisi." Kauppiaille hätä käteen. He lupasivat miehelle, mitä ikään vaatisikin, kun vain ottaisi koko asian yksin päällensä. Mies vastasi siihen: "No, kopistakaahan tuohon tuvan lattialle rahanne kukin kukkarostanne, että saan nähdä, minkä verran noita on." Matkamiehet tyhjensivät silloin kauppaa varten täytetyt kukkaronsa kanteleensoittajan eteen, että sille karttui mahdottoman suuri rahanpaljous, ja palasivat tyhjinä kotiinsa kiittäen vielä miestä, joka heidät semmoisesta ahdingosta ja pälkäästä päästi. Näin tuli keskimmäinenkin veli kanteleellansa rikkaaksi, meni kotiinsa ja sanoi veljillensä: "Missähän olisi nelikkoa, jolla rahojani mittaisin?"
Tästä kävi nuorimman veljen mieli pahaksi, ja hän arveli: "Mikä nyt neuvoksi tulee, kun muut veljeni jo ovat saaneet paljon tavarata ja päässeet rikkaiksi, ja minulla ei vielä ole muuta kuin tämä kela, väännin ja köydenpalanen." Viimein otti hän nämä kolme kalua kanssansa ja läksi hänkin vuoronsa vaeltamaan. Jonkin aikaa kuljettuansa tuli hän muutaman järven rannalle, jossa kasvoi puita ihan veden reunassa. Siinä otti hän vääntimensä, väänsi sillä petäjään reiän, johon pani kelansa kiinni ja köydenkappaleen kelan päähän riippumaan. Alkoi sitten kelata, minkä ennätti, ja hoki kelatessaan yhä: "Kelaan, kelaan tämän järven kuiviin." Järvestä nousi silloin vetehisen poika, kohosi ruohokosta rannalle ja kysyi: "Mitä, mies, tässä teet?" Kelaaja vastasi: "Minä kelaan tämän järven kuiviin, veden kaikki väännän kurttuun, vetehiset nyyrrän nyrttyyn." Vetehisen poika sanoi siihen: "Sitä et saa tehdä, isäni käski minut sinua kieltämään." Kelaaja ei ollut pojan puhetta kuulevinaankaan, teki vain työtänsä yhä ja hoki niinkuin ennenkin: "Kelaan, kelaan tämän järven kuiviin." Vetehisen poika meni nyt sanomaan isällensä: "Kelaa se mies kuitenkin, ei se huoli kiellosta ei mistään; kuuluu kelaavan järven kuiviin, vääntävän veden kurttuun ja meidät nyyrtävän nyrttyyn." Vetehinen kun kuuli, että yhä se mies kelaa siellä rannalla, antoi pojallensa suuren kultavasaran ja sanoi: "Menepä sen kelaajan kanssa väkivasarata kilvalla heittämään, kumpainen teistä siinä on väkevämpi." Poika palasi nyt sen isänsä kultavasaran kanssa rannalle. Siellä mies kelasi yhä, että hurisi kela mennessään, ja kun näki vetehisen pojan tulevan, niin sanoi hänelle: "Katso, niin jo menee vesi kuiviin, että hurisee vain!" Vetehisen poika sanoi kelaajalle: "Lakkaapa, mies, kelaamasta ja tule minun kanssani kilpaa väkivasarata heittämään, kumpainen sen ylemmäksi saa, sen olkoon voitto." Keluumies sanoi: "No, heitähän sinä ensiksi!" Vetehisen poika heitti silloin isänsä antamaa vasarata niin, että pikkuisen vain näkyi taivaalta toisen silmiin ja että se pudotessaan upposi syvälle maahan. Kelaaja kaivoi vasaran maasta ja sai sen työn tuskin itseänsä vastaan pystyyn, mutta ei kohottaa jaksanut sitä ollenkaan, seisoihan vain vasara kädessä ja katsoi taivaalle. "Mitäs siinä arvelet?" kiirehti vetehisen poika, "heitä sinä vuorosi ja rikineesti!" Kelaaja sanoi: "Minä odotan tuota pilven naulaa tulevaksi, niin heitän sen päälle." Tätä säikähti vetehisen poika ja rukoili: "Elä, velikulta, heitä isäni kultavasaraa pilven päälle, siitä tulisi summaton vahinko." — "Enkä heitäkään ennenkuin pilven naula vähän lähestyy", vastasi kelaaja. Vetehisen poika silloin tempasi kurikan kelaajan käsistä ja juoksi isällensä sanomaan: "En minä sille miehelle pidä, se oli heittää sinun kultavasarasi pilven päälle, vaan minä kuitenkin sain hänet siitä estetyksi."
Vetehinen laittoi nyt poikansa toista koetusta kelaajan kanssa tekemään, kuka heistä muka kovemmin jaksaa huutaa. Poika meni kohta kelaajan luokse rannalle ja sanoi: "Ruvetkaamme nyt kilvalla huutamaan, kuka meistä jaksaa kovemmin." Kelaaja käski hänen huutaa ensiksi sanoen sitten itse huutavansa. No, tämä parkaisi niin, että toisen korvat menivät lumpeuksiin, ja yksin kävytkin kuusista tippuivat maahan. Kun sitten kelaajan vuoro tuli huutaa, rupesi hän ensistään vitsaa vääntämään ja nauloja veistämään. "Mitä sinä nyt teet?" kysyi vetehisen poika. "Sitä, että väännän vitsapannan pääsi ympärille ja sen nauloilla suuditsen kiinni ennenkuin vuorostani rupean huutamaan, muuten pääsi halkeaa, ja kuolet siihen paikkaan", vastasi kelaaja toimessaan. Vetehisen poika väitteli, ettei hän anna panna pantaa päähänsä, ja meni taas isänsä luokse ja sanoi: "En minä järven kelaajalle pitänyt puoltani, se olisi vitsapannan päähäni vääntänyt ja sen nauloilla suudinnut, ettei pääni halkeaisi, kun hän vuorostaan rupeaa huutamaan, vaan en kuitenkaan antanut hänen sitä tehdä."
Sillä aikaa mies vain kelasi järven rannalla ehtimiseen ja hoki niinkuin ennenkin: "Kelaan, kelaan tämän järven kuiviin." Tulee siitä vetehisen poika taas isänsä luota ja pyytää kelaajata kanssansa juoksemaan kilpaa, kelle heistä siinä koetuksessa voitto tulisi. Kelaajata likellä vesakossa makasi jänis, niin sanoi mies kelatessaan vetehisen pojalle: "Neljä ajastaikaa nuorin veljeni makaa tuolla haon varrella pensaikossa, menehän ja koeta sen kanssa voimiasi ensin, pidätkö juoksussa sille, se ei minulle ollenkaan pidä. Et tarvitse muuta kuin lyöt käsiäsi vain ja kerran kiljaiset, niin kyllä se lähtee juoksemaan." Vetehisen poika silloin pamautti kämmeniänsä ja kiljaisi kovasti juoksua alottaaksensa, mutta jänis samassa sivahti pensaasta ja läksi hyppäämään, minkä ennätti. No, mitäs se poika jänikselle juoksussa piti, hän ei kohta sitä enää nähnytkään, jonka vuoksi hänen täytyi tulla kelaajan tykö ja sanoa: "En minä veljellesi juoksussa pitänytkään" — "No, mitä sinä sitten minulle pitäisit, kun et nuorempaakaan veljeäni juoksussa voittanut, sillä hän ei ensinkään pidä minulle! Niinpä en itse viitsikään sinun kanssasi lähteä koettelukseen."
Poika, jonka mielestä kelaajan puhe oli totta, heitti kilvanjuoksun sillensä, meni isänsä luokse ja sanoi: "Ei sen miehen kanssa auta kiistäminen, en edes nuoremmalle veljelleenkään pitänyt juoksemassa, sillä oli korvatkin kuin viikatteet ja silmät semmoiset suuret muljat päässä." Vetehinen neuvoi poikaansa, sanoi: "Mene nyt ja rupea kelaajan kanssa painisille nähdäksemme, mitenkä hänelle tuossa käypi, muuten se ehkä kelaa järven kuiviin ja meidät nyrttyyn nyyrtää."
Poika kun tuli kelaajata painisille pyytämään, vastasi tämä: "Kukapa sinun kanssasi rupeaisi painia heittämään, kovin olet kunnoton, vaan tuolla metsässä on yhdeksänkymmenvuotinen taattoni, koetahan sen kanssa ensin, pidätkö sille. Ukko tosin on vähän kuuro vanhoillansa, mutta potkaise häntä vähän kylkeen taikka riuhtaise tukasta, niin kyllä se sitten kuulee."
Sepä olikin karhu, jota kelaaja sanoi taatoksensa, ja kun vetehisen poika nyhtäisi sitä karvoista, niin se suuttui kohta ja paiskasi hänet kerrassaan maahan, että pojalta kylkiluut katkesivat. Karhu kun siitä kävi kuoppaa kaivamaan pannakseen saalistaan sinne, poika onnekseen sillä aikaa pääsi pakoon toki, juoksi voivotellen isänsä luokse ja sanoi: "Ei sille miehelle pidä painissakaan. Itse hän ei viitsinyt tulla koettamaankaan, vaan käski minun vanhan taattonsa kanssa voimiani koetella, ja sekin kun tarttui minuun kiinni, niin tappaa oli vähällä, mutta jos vain mies itse oli, niin tappoi tukkunansa."
Isä sanoi: "No, kun ei muusta apua liene, niin pyydä kelaajata sovinnolle ja tarjoa hänelle rahoja, jos hän herkeää järveä kelaamasta." Poika menikin samassa kelaajan luokse ja kysyi, mitä hän vaatisi, jos herkeäisi järveä kuiviin kelaamasta; mutta tämä vastasi, ettei hän taida huolia mistään, kelaa hän kuin kelaakin sen järven kuiviin, niin enemmän sen pohjalta rikkautta lähtee kuin minkä hän muuten saisi. Vetehisen poika rukoili kuitenkin häntä yhä vain sopimaan ja lupasi viimein antaa niin paljon rahaa kuin kelaaja kantaa voisi, jos hän vain herkeäisi järveä tyhjäksi kelaamasta. "No, olkoon sitten", sanoi kelaaja, "en minä ole riitaisa, kunhan vain sen verran rahoja annat kuin sinä tähän kantaa jaksat, huonompihan sinä kuitenkin olet minua, niin minä sovin sinun kanssasi ja herkeän järveä kuivaamasta." Vetehisen poika juoksi iloissaan isänsä luokse, otti sieltä niin suuren rahakuorman kuin vain kantaa jaksoi ja toi sen siihen miehelle. Se herkesikin kohta kelaamasta ja kulki rahoinensa kotiin. Siellä kysyi sitten niinkuin toisetkin veljensä nelikkoa ja näytteli, minkä rahakuorman hän oli saanut, ettei hänkään muka ollut perin köyhä. Näin joutuivat kaikki kolme veljeä rikkaiksi, vaikka ei perintönsä isänsä kuoltua näyttänyt suinkaan suurelta.
KÖYHÄT POJAT JA VEDENEMÄNTÄ
Oli kolme köyhää veljestä, joille isänsä kuoltua ei muuta perintöä jäänyt kuin puoleksi punottu nuora, kissa ja keritsimet. Läksi vanhin näistä vanhasta kodistaan ja päätyi lammin rannalle, jossa vedenemäntä ikään kivellä istuu, siinä päätänsä harjaa, silittää ja selvittelee. Poika ei tätä ole keksivinäänkään, asettuu vain lammin rannalle ja rupeaa nuoraa punomaan itsellensä kukkaronsuunauhaksi, sillä hän oli päättänyt matkallansa paljon rahaa kerätä ja rikkaana kotiin palata. Kun vedenemäntä tämän näki, kysyi hän kohta: "Mitäs siinä punot?" — "Kukkaronsuunauhaa", vastasi poika. "Mitäs sillä teet?" kysyi vedenemäntä. "Tämän lammin panen kukkaroon", vastasi poika, "ja samalla korjaan ja pyydän myöskin kaikki vedessä asuvaiset olennot." — "Vaatisitko äijän rahaa, jos et lampia panisi kukkaroon?" kysyi vedenemäntä. "Tämän huopahatun täyteen kun rahaa kantanet", sanoi poika, "niin jääköön lampi kukkaroon panematta", ja samassa puhkaisi hatustaan pohjan ja asetti sen onnen puupölkyn päähän. Vedenemäntä tämän vastauksen saatuansa meni järveen ja sanoi pojallensa: "Miesruoja rannalla tuolla uhkasi meitä ja sanoi koko järven korjaavansa kukkaroonsa, mutta kenties sanoi hän niin suotta aikojansa vain, menepä ja katso, onko tuo vielä nuoran punomisen toimessa." Poika kävi katsomassa ja tuli sieltä, sanoi: "Yhä se mies kukkaronsuunauhaa näkyy punovan, niin oli työssään totinen, ettei minuun katsonutkaan." — "No, vie hänelle sitten yksi takallinen hopeata", sanoi vedenemäntä, "tottahan tuossa kyllin lienee." Poika äitinsä käskyä kuullen kantoi nuoranpunojalle kannalmuksen hopeita ja kaatoi ne pölkyn päässä olevaan hattuun, vaan eihän se siitä täyttynyt, rahat juoksivat onnen pölkyn sisään, ettei niitä näkynytkään. "Vähät ovat hopeasi", sanoi silloin nuoranpunoja, "käy kotiisi, tuo sieltä toinen kannalmus." Poika totteli käskyä, toi kannalmuksen, toipa vielä kolmannenkin. Kun siitä viimeinkin hopeat alkoivat hatussa näkyä, sanoi mies: "No, nyt on kyllin hopeata tuota, nyt jääköön lampi kukkaroon panematta, vaan hankihan vielä minulle hevonen, jolla minä kotiin kuljen." Vedenväki toimitti senkin vielä, ja nuoranpunoja veti hopeat kotiinsa sanoen veljillensä: "Tämmöisen hyvyyden minä olen koonnut, koetelkaa vuorostanne tekin onneanne."
Nähtyänsä, mimmoisen rikkauden vanhin veli oli matkallaan saanut, läksi toinenkin, keskimmäinen veli, kodistaan kulkemaan ja joutui siihen maahan, jossa ei ollut keritsimiä, vaan lampaita hyvin äijän. Tuli muutamaan taloon, niin siinä parhaillansa kerittiin lampaita veitsellä. Tätä katsellen sanoi mies: "Minulla on kapineet, joilla saapi lampaista villat paljoa paremmin lähtemään, ostakaa ne minulta." — "Paljonkos niistä tahdot?" kysyttiin mieheltä. Tämä vaati keritsimistään hatullisen hopeita samoin kuin vanhinkin veljensä, sai sillä lailla suuren rikkauden ja palasi kotiinsa.
Arvelee tuosta kolmas veli: "Ei minunkaan auta kodissa istuminen, kulkea sitä pitää jonnekin", ja läksi kissoinensa hänkin matkalle. Kotvan kuljettuansa tuli hän sitten vieraaseen maahan, jossa meni muutamaan taloon ja pyysi isännältä lupaa ollakseen siinä yötä. "Olisi meillä huonetta vieraitakin varten, vaan ei käy muissa suojissa kuin tässä, jossa itse makaamme, yötä oleminen, kun on muualla niin äijän hiirtä, että syövät ihmiset tukkunansa." — "Vähät siitä", sanoi mies, "on minulla kontissani semmoinen elävä, joka hiiret hävittääpi." Kun isäntäväki tämän kuuli, käskivät he miehen toiseen tupaan maata, vaan olivat kuitenkin peloissaan, sanoivat: "Kunhan eivät hiiret sinua söisi, ole, miesparka, varoillasi." Mies puolestaan oli huoletonna, laski tupaan tultuansa kissan kontistaan lattialle ja rupesi itse lavitsalle maata.
Aamulla tulee talonväki katsomaan, vieläkö mies on hengissä, ja aukaistaan ovea peläten, ettei muka se miehen tuoma elävä silmille hyppäisi ja heitä repisi, vaan kun sisälle päästään, täällä ei hätääkään, mies makaa rauhassa penkillä, kissa pöydällä viruttelekse, ja hiirtä on lattialla suuri ruko. Nostatetaan siitä nyt mies ja ruvetaan kissaa häneltä ostelemaan. Mies ei tahtoisi kissastaan luopua, sanoi: "Parasta lienee, kävelen kissani kanssa maailmaa niinkuin ennenkin, sen avulla olen aina hyvästi toimeen tullut ja ansainnut elatukseni", mutta isäntäväki ei häntä päästänyt sillä, vaan sanoi: "Ota hänestä rahaa äijän, ota vähän, kunhan otat, meidän se on saatava mistä hinnasta hyvänsä." Mies silloin otti heiltä huopahattunsa täyden hopeita niinkuin toisetkin veljensä olivat tehneet ja palasi rikkaana miehenä kotiinsa. — Sen pituinen se.
VELJESTEN PERINTÖTAVARAT
Oli ennen kolme veljestä, kahta vanhempaa pidettiin älykkäinä ja toimellisina, kolmatta sanottiin Tuhkimoksi ja uunilla makaajaksi. Heille isänsä kuoltua ei jää perintöä muuta kuin yhdelle keritsimet, toiselle kissa, Tuhkimolle parkkitukku; niillä pitää heidän toimeen tulla ja elonsa saada.
Lähtee nyt vanhin veli keritsimien keralla kävelemään ja tulee tien varrella olevaan taloon, jossa akka lammasta kirveellä keritsee lattiata vasten villoja leikaten. Sanoo silloin poika: "Annapa tuo lammas minun käsilleni, eiköhän tuo työ joutuisi minulta paremmin." Saikin lampaan hoteellensa, ja kun tuosta keritsimensä käteen otti, ei ollutkaan kuin yks-kaks, niin lampaasta olivat liikavillat poikessa. Akka tämän nähtyänsä sanoo pojalle: "No, nepähän kapineet somaiset ovat, annapa noilla minäkin koettelen, tokko noilla minä mitään aikaan saan." Poika antoi keritsimensä, ja akka kun koettelee niitä, sanoo taas ihastuen: "No, nämäpä kalut ovat, etkö myö niitä minulle?" — "Möisin", vastasi poika, "vaan ne eivät minulta jouda, minä kun niillä päätäni elätän." — "Myö pois", sanoo toinen houkutellen, "minä näistä annan sinulle ikuisen leivän." — "No, kun näiden keritsimien korkunaisen koon hopeata antanet", vastasi poika, "niin annan minä nämä kuitenkin." — "Saat", sanoi akka ja antoi keritsimistä niiden korkunaisen koon. Poika taas, kun hopeat sai, ei pitemmältä siinä viipynyt, vaan kulki hyvillä mielin kotiinsa. Siellä toiset veljet kysyivät kohta: "Miten sinä sen joukon eloa sait?" — "Neuvoilla sain", vastasi kotiin tulija, ei selittänyt, millä oli saanut.
Vuorostaan lähtee nyt keskimmäinen veli kissan keralla kävelykseen, elon saantaan hänkin. Astuu, astuu edelleen, niin tulee taloon ja pyytää siinä yösijaa. "Kyllä tässä on tilaa", vastattiin talossa, "saat yötä olla, vaan rotista on elämätön elo, kaikki syödään ruoat, vaatteet, mitä vain on." — "No, minä heidät häädän, kun jonkin aikaa tässä olen", sanoi mies vakavasti. "Jospa semmoinen vieras olisit ja heidät häätäisit, kyllä me sen maksaisimme", vastasi talonväki. "Missä huoneessa heitä on enimmän?" kysyi poika. "Aitassa on enin", vastattiin siihen. "Niinpä minä sinne menen yöksi", sanoi poika ja meni kissansa keralla aittaan, jossa kattautui hyvästi ja rupesi maata. Ei kaukaa siellä ollut, niin tuleekin hiirtä, tulee summaton joukko, vaan kissakin samassa rupeaa tappamisen työhön ja kokonaisen ruon mylhysi heitä oven suuhun, josta itse tuli isännän ryntäille lepäämään yöksi, rotat kun jo rupesivat vähenemään aitassa.
Tuli aamu tuosta, niin talon väki alkaa arvella keskenään, että pitäisi käydä katsomassa, vieläkö tuo vieras lienee hengissä, ja kävivät aittaan kaikki nähdäkseen, kuinka siellä oli miehelle käynyt. Aukaistaan aitan ovi, katsotaan sisälle, niin vieras onkin ihko terveenä, eikä hätää hänellä minkäänlaista. Selällään makaa, korsnaa lavitsalla, kissa ryntäillä. Tätä ihmetteli talon väki ihmettelemistään, ja vielä kummempaa oli heistä, kun sen rotan paljouden keksivät, mikä yön aikana oli tapettu. "Onpas tähän ovinurkkaan rottaa mylhytty", sanoivat he makuukseltaan heräävälle miehelle, "miten sinä nämä tapoit?" — "Onhan minulla tappaja, metsimies mainio", vastasi hän kissaa osoitellen, "tämähän ne kaikki saattoi hengeltä." Kun talonväki tämän kuuli, alkoi heidän mielensä tehdä sitä rotantappajaa omakseen saada, jonka tähden sanoivat miehelle: "Ole veikkonen, moinen vieras, niin hyvä, että myöt tuon eläväsi meille, koska se semmoinen on, että hiiret, rotat talosta häätää." — "Eipä tämä joutaisi minulta myödä, minä sillä päätäni elätän, vaan kun hänen korkunaisensa koon kultaa, hopeata antanette, myön hänet kuitenkin kuin myönkin." — "No, minkä pyydät, sen annamme", vastasi talonväki, ja annettiin miehelle siitä kissasta sen korkunainen koko kultaa, hopeata.
Kissastaan semmoisen hinnan saatuansa lähtee mies eloksiensa keralla kotiinsa. Tänne kun tuli ja rahojaan kävi mittaamaan, kysyivät toiset veljet: "Milläpä sinä semmoisen elotukun sait?" — "Neuvoillahan mies ainakin saa, vaan sinä et, kehno, konsana mitään", sanoi hän kääntyen Tuhkimo Muuritsaan. Tuhkimo Muuritsa, joka tähän päivään saakka uunilla vain oli köllöttänyt ja parkkia kuivaillut, arvelee nyt tuosta: "Annas, lähden minäkin onneani etsimään." Niissä tuumin ottikin kohta parkkitukun kainaloonsa ja läksi kodistaan maata, mieroa kävelemään. Astuu, astuu, minkä astuneekin, niin tulee lammin rannalle. Ei muuta, alkaa siinä nyt parkkitukkuaan kastella, liotella. Keksiipä vetehisen poika tuon ja tulee lammista maalle, kysyy mieheltä: "Mitä sinä tässä raadat?" — "Näistä parkeista arvelen nuottaa tehdä, jolla lammista vedän kalat sekä vetehisen perheineen päivineen, kotineen kontuineen kaikki, ettei kynttäkään jää jäljelle." — "Elä, veikkonen, vielä taaton, maammon kotia hävitä", rukoili vetehisen poika ja meni siitä kotiinsa ja sanoi taatolleen, mitä mies raataa arveli. Isä sanoo siihen: "No, mimmoinen mies hän ollee, kun hän niin käkeää tehdä; jos häntä olisi koetella, onko hänellä väkeä äijän; mene, poikani, hänen kerallansa painisille."
Isänsä käskyä kuullen nousi vetehisen poika lammista rannalle, jossa meni Tuhkimo Muuritsan puheille ja sanoi: "Emmekö rupea väen koettelukseen, kumpiko meistä on väkevämpi?" — "Käteni on kipeä, sen veitsellä vähän vikautin", vastasi Tuhkimo Muuritsa, "en nyt kehtaa painisille ruveta, vaan tuolla on veli minulla metsässä, joutilaana kävelee siellä, mene, koettele hänen kanssansa, se kun pitänee sinulle, niin pidän minäkin, sillä hän on minua huonompi." Menee nyt korpeen vetehisen poika nuotantekijän veljeä etsimään, eikä aikaakaan, niin tulee karhu hänelle vastaan siellä. Tätä luuli nyt Tuhkimo Muuritsan veljeksi ja lähestyi häntä sanoen: "Tulepa, kuomaseni, painisille", ja rupesi karhun kanssa sylekkäin painisille. No, ollaan kaksi vahvaa nyt siinä, väen koetusta tehdään; vaan ei sitä leikkiä kauan kestänyt, sillä karhu kun vetehisen poikaa kaikin voiminsa kouristi, niin samalla jo sorti hänet sammaleen ja siihen katti, sammalti tukkunansa. Oli siellä sitten vetehisen poika, minkä aikaa lienee ollutkaan, mielimuutoksissa, niin jo tointui viimeinkin, nousi sammalpeitostaan pois ja meni kotiinsa. Siellä kysyy isä: "Jokos nyt sen miehen kera väkiä koettelit?" — "Ei lähtenyt itse", vastasi poika, "kättänsä sanoi kipeäksi, mutta metsässä oli vanhempi veljensä, niin sen kera rupesin painisille, vaan tämä murti minut kohta maahan ja oli tappaa peräti, vaikka jo oli vanhanläntä ja elähtänyt. Totta olisi minulle vielä pahemmin käynyt, jos olisin painisilla ollut toisen, nuoremman veljen kera, joka itseään sanoi vielä väkevämmäksi." Isä-vetehinen kuultuansa tämän sanoi ihmeissään: "No, mies se täydelleen on, se nuotantekijä, kun niin on väkevä; menepäs nyt ja pyydä häntä juoksemaan, onko tuo yhtä vahva juoksija kuin painisilla-olija."
Vetehisen poika, joka isäänsä totteli kaikessa ja miehelle mielellänsä tahtoi etevyyttään näyttää, kulki Tuhkimo Muuritsan luokse ja sanoi: "Lähtekäämme nyt kilpaa juoksemaan, kumpiko meistä on ripeämpi." Tuhkimo Muuritsa vastasi: "En minä työltäni jouda; mene tuonne vaaran alle, siellä on vesakossa minulla nuorin veljes; kun sen ensinnä voittanet, sitten minä vasta kilpaan lähden kerallasi."
Vetehisen poika meni siitä nyt vesakkoon, ja siellä päätyi olemaan jänis, vaan tämä kun riskeen kuuli, alas juosta, alas juosta, minkä ennätti. Toinen lähtee perästä, juosta könkyyttää hänkin, vaan mitäpäs hän jänikselle pitäisi. No, kun ei saavutettavaansa yhdyttänyt, palasi hän Tuhkimo Muuritsan luo ja sanoi: "Muuten olisin veljellesi juoksussa pitänyt, vaan koukkua kun löi, niin sillä jätätti." — "Niinpä kun et nuorimmalle veljelleni juoksussa pitänyt, joka on jaloilleen minua paljon hitaampi, en sitten kehtaa kerallasi kilpaan ruveta." Vetehisen pojalla ei nyt muuta neuvoa ollut, vaan täytyi kotiinsa lähteä, jossa haastoi isälleen, että niin ja niin hänelle kilpaillessa oli käynyt. "No, sehän vasta mies on, kun ei häntä missään voita", sanoi isä-vetehinen, "mene sinä nyt, ota tuo kurikka ja pyritä miestä sitä lykkäämään, tokko hän saa kurikkata etäälle viskatuksi."
Poika ottaa kurikan ja tulee Tuhkimo Muuritsan luokse, sanoo: "Sinä jo muissa portsaissa voitit minut, koetellaanpas nyt kurikkata lykätä, kumpiko sen etemmäksi saa." Tuhkimo Muuritsa kuunteli hänen puhettaan ja vastasi: "Lykkää sinä kurikkata ensin, sitten minä lykkään häntä." Vetehisen poika otti nyt kurikan ja lykkäsi sen syltä kolmekymmentä eteenpäin, jonka tehtyänsä sanoi Tuhkimo Muuritsalle: "No, menepäs nyt sinä, nouda se kurikka ja viskaa tänne minun luokseni." Tuhkimo Muuritsa meneekin kurikan luokse ja rupeaa nostamaan sitä, mutta ei saanut kuin vähän vartta vain kohoamaan. Pitäähän kurikkata kuitenkin kädessänsä, kohottelee vartta vähän aina ja katsoo taivaalle. "Mitä sinä taivaalle katsot?" kysyi vetehisen poika kummastellen tätä. "Tuota odotan pilveä tuolta", sanoi Tuhkimo Muuritsa, "se kun nousee tänne minun kohdalleni, niin sille nakkaan tämän sinun kurikkasi." — "Elä, veikkonen, taaton, maammon kalua hävitä", rukoili silloin vetehisen poika peloissaan eikä antanut kurikkata viskata, vaan sieppasi sen Tuhkimolta pois ja meni kotiinsa, jossa sanoi isälleen: "Pilveen oli se mies kurikan lykätä, vaan en antanut hänelle valtaa toki." — "No, kyllä on mies kuin onkin se rannalla-olija", tuumasi ukko-vetehinen, "ei nyt muusta apua, vaan mene hänen luoksensa ja rukoile, eikö hän läksisi pois siitä virkailemasta. Lupaa hänelle, minkä tahtoneekin, kunhan menee matkaansa." Käskyä kuullen kulki vetehisen poika taas Tuhkimo Muuritsan luo rannalle ja sanoi rukoillen: "Mene, velikulta, pois täältä irveilemästä, ota mitä tahdot, kunhan lähdet." — "Lähden", sanoi Tuhkimo Muuritsa, "kun tämän hatullisen kultaa, hopeata saanen." — "Saat, saat", virkkoi vetehisen poika mennen samalla kotiinsa ja kävi sieltä kulta- sekä hopearahaa seulalla hakemassa täyttääkseen toisen vaatimusta, mutta Tuhkimo Muuritsa oli sillä aikaa hattunsa asettanut onnen kannon päähän, ja kun vetehisen poika tuosta nyt luoda solahutti rahaa hattuun, se ei vielä täyttynytkään siitä, vasta vähän pohjalla näkyi rahoja. Tuosta ei vetehisen poika kuitenkaan ollut millänsä. Haki uudelleen kotoansa rahaa, jolla täytti koko hatun sisuksen ja sanoi siitä Tuhkimolle: "Joko nyt tyydyt tähän?" — "Jo nyt tyydyn", vastasi Tuhkimo Muuritsa, "vaan tule nyt saattamaan kotiini, nämä elot kanna minulle valmiiksi, äsken tästä lähden sillä vahvalla lupauksella, etten tule enää elinpäivinäni enkä vettä maista isäsi ja äitisi lammista." Päästäkseen Tuhkimosta suostui vetehisen poika tähän tuumaan mielellänsä ja kantoi rahat Tuhkimon kotiin. Sinne tultaessa sattui haasia olemaan riihimaalla, niin vetehisen poika kummastellen sitä kysyi: "Mikä se tuo on?" — "Se on minun äitini pirta", vastasi Tuhkimo Muuritsa. "Vai pirta", sanoi vetehisen poika itsekseen, ja kuljettiin taas vähän matkaa siitä, kunne tultiin saunapihaan, niin siinä on tuo iänikuinen ruuhi semmoinen, joka oli hylyksi heitetty ja maalle vedetty. "Mikäs se tuo on?" kysyi vetehisen poika. "Se on minun äitini kenkä", vastasi Tuhkimo. "Kylläpäs sinulla aika äiti lienee, kun hänellä on semmoinen pirta kuin se, minkä tullessa näimme, ja taaskin tämmöinen kenkä kuin tämä", sanoi vetehisen poika matkatoverilleen ja kulki hänen kerallaan aina tupapihalle. Täällä taaskin oli suurenlainen myllynkivi tuvan seinuksella — miten lienee siihen jätetty — niin sekin oli vetehisen pojasta outo kalu, jonka tähden hän ihmeissään katseli sitä ja kysyi: "Mikäs se sitten tämä on?" — "Se on minun äitini värttinänkehrä", vastasi Tuhkimo Muuritsa, "ne kapineet kaikki minä lähtiessäni lahjoitan sinulle." Tämä oli vetehisen pojan mieleen tämmöinen lupaus. Hän kantoi Tuhkimon elokset aittaan kaikki ja rupesi sen tehtyään kotiinsa lähtemään ja saamiansa lahjoja viemään kerallansa, vaan nämä olivat hankalat kuljettaa hänen. Tuhkimo Muuritsa otti silloin ensiksi tuvan seinukselta myllynkiven ja ripusti sen vetehisen pojan kaulaan. Siitä asettaa sitten sen vanhan ruuhen hänelle kengäksi kaulaan ja nostaa viimeksi kolmannen kalun, sen haasian, hänelle niskaan sanoen: "Tuolla tavoin ne kannat huokeasti kaiketta vaivatta."
Nämä antimet saatuansa mennä könkkysi vetehisen poika näissä valjaissa lammille, vaan kun veteen tuli, siinäkös pulaan joutui. Kaulassa oleva myllynkivi painoi häntä pohjaan päin, johon matkansa olisi ollutkin, mutta haasia taaskin ja ruuhi pidättivät häntä veden pinnalla. Tässä hädässään ei hän tiedä, mitä neuvoa pitää, vaan huutaa siinä ja parkuu, läiskää, räiskää pahanpäiväisesti, kunne isänsä ukko-vetehinen kuulee äänen ja tulee tähän hätään pelastamaan poikaansa, jonka riisuu kaikista Tuhkimon antamista kaluista, sekä jauhinkivestä että ruuhesta ja haasiasta. Täten pääsi Tuhkimo Muuritsa rikkaaksi — ja äijänkö oli ensinnä elämistä hänellä? — Sen pituinen se.