VIITESELITYKSET:
[1] Epiktetos ja Montaigne ovat olleet monien myöhempien aikojen ajattelijoiden käytännöllisen elämäntaidon opettajia. Descartesilla on merkittävä perustava vaikutus uudenaikaisen ajattelun eri aloihin.
Epiktetos, joka eli n. 59—120 j. Kr, oli roomalainen orja, joka hengenlahjoillaan uhmasi isäntänsä julmuutta ja hämmästytti häntä niin, että sai häneltä lopulta vapauden. Sen jälkeen hän toimi Roomassa stoalaisten opettajana. Nähtävästi kristinuskon vaikutuksen alaisena hän opetti mielenlaadun hyveitä kaikessa niiden alkuperäisessä kauneudessa, itsehillintää, kärsivällisyyttä, ihmisrakkautta ja lempeyttä. Siksi viehättävätkin hänen opetuksensa Pascalia, Emersonia, Maeterlinckia ja Tolstoita. Epiktetos ajattelee, että ihmisen todellinen tarkoitus on viljellä ja kehittää itsestään Jumalaa eli alkusyytä; hänen on opittava erottamaan paha hyvästä suhteessaan itseensä ja suhteessaan toisiin ihmisiin ja hänen on pyrittävä sitä varten sisäiseen ja ulkonaiseen vapauteen.
Michel Montaigne (1533—02), ranskalainen kirjailija ja ajattelija, toimi nuoruudessaan tuomarina, mutta vetäytyi sitten maaseudulle miettimään ihmiselämän kysymyksiä ja onnistuneiden maataloustoimiensa ohella kirjoittelemaan tutkimuksiaan, joissa hän kehoitti etsimään luontoa, teroitti luonnonmukaisen elämän tärkeyttä ja antoi vapaasti kehittyneelle yksilöllisyydelle suuren arvon. Sisäisten sotien aikana oli hänen kotinsa avonainen linna, jonka ovet olivat auki kaikille puolueille. Ajattelun historiassa hän edustaa epäilyhenkistä suuntaa ja on itseensä keskittänyt eri epäilijäluonteiden kaikki vivahdukset. Epäily koettaa pitää olettamusten vaakaa tasapainossa. Kun asioissa on aina tukea syille ja vastasyille, pääsee se pitemmälle, joka terveesti epäilee, kuin se, joka tiedon ja käytännöllisen elämän tiellä kehittää yksipuolisuuteen ihmisen luontaista uskoa. »Jos mahdollisimman tarkkaan ja tunnollisesti punnitsen itseäni», kirjoittaa Montaigne, »niin huomaan, että parhaimpaankin hyvään minussa on sekoittunut pahaa, ja minä, joka rakastan tämänlaatuista hyvettä niin vilpittömästi ja täydellisesti kuin kukaan maailmassa, pelkään, että jos itse Platon puhtaimmassa hyveessään olisi kuunnellut ja painanut korvansa aivan lähelle itseään, hän olisi kuullut sorahduksen ihmissekotusta itsessään, vaikkapa vain hyvin heikkona ja etäisenä ja ainoastaan hänen itsensä kuultavana.»
[2] Sadan vuoden kuluttua ensimmäisen painoksen ilmestymisestä julkaisi Voltaire uuden painoksen v. 1776 varustaen sen ivallisilla huomautuksilla ja selityksillä.
[3] Paulus Aemilius oli kaksi kertaa Roomassa konsulina. Ensimmäisen konsulikauden päätyttyä hänet pitkäksi aikaa syrjäytettiin, jolloin hän antautui kokonaan kasvattamaan lapsiaan. Hänen poikansa Publius, jonka Scipio Africanus vanhempi otti ottopojakseen, oli kuuluisa Scipio Africanus nuorempi, joka hävitti Karthagon. Roomalaiset valitsivat Publius Aemiliuksen kuusikymmenvuotiaana konsuliksi, jotta hän saattaisi loppuun pitkällisen sodan Makedonian kuningasta Perseusta vastaan. Palauttamalla kurin sotajoukkoon hän pääsikin vastustajastaan voitolle ja sai niin runsaan saaliin, että se vapautti Rooman kansalaiset omaisuusveron maksamisesta. Voitettu Perseus lankesi voittajan jalkojen juureen pelkurimaisesti armoa anoen. »Ystäväni», sanoi silloin konsuli lempeästi, »käytöksesi vähentää voittoni arvoa; sinä osoitat olevasi niin suuri pelkuri, etteivät roomalaiset saa mitään kunniaa sinun voittamisestasi.» Kun tämä kunnon roomalainen kuoli 160 e. Kr., jätti hän jälkeensä niin vähän omaisuutta, että se tuskin riitti hänen vaimonsa elatukseksi.
[4] Pascalin »Mietelmien» selityksillä varustetussa laitoksessaan Voltaire takertuu Pascalin ajatuksiin ihmisen etevämmyydestä ja tekee seuraavia puolittain ivallisia huomautuksia: »Mitä merkitsee sana »ylevä»? On kyllä totta, eitä ajatukseni ovat jotakin aivan toista kuin esimerkiksi auringon kehrä; mutta onko todistettu, että elävä olento, jolla on joitakin ajatuksia, on ylevämpi kuin aurinko, joka elävöittää koko tuntemamme luomakunnan? Onko tämä ihmisen ratkaistavissa? Hänhän on sekä tuomari että asianosainen. Työ on toista työtä arvokkaampi siksi, että se on tuottanut enemmän vaivaa tekijälleen, ja siksi, että se on hyödyllisempää. Mutta onko Luojalta kysynyt enemmän vaivaa auringon luominen kuin pienen, noin viiden jalan mittaisen elävän luominen, jolla on enemmän tai vähemmän ajatuksia? Ja kumpi näistä kahdesta on maailmassa hyödyllisempi, elävä olentoko vai aurinko, joka valaisee kokonaisia maailmoja? Ja mitkä aivojen ajatukset ovat parempia kuin aineellinen maailma?»
[5] Alkuperäisessä tekstissä on toisessa luvussa puhuttu muutamien virkapukujen vaikutuksesta ihmisten mielikuvitukseen, mutta kun tämä luku koskee Ranskan oloja aikaisemmilta ajoilta, on se jätetty pois.
[6] Tekijä tarkoittaa katolisen kirkon rippi-isää, jolle synnit sai tunnustaa seinään laitetusta pienestä kuunteluaukosta,
[7] Pyrrhonistit olivat epäilymielisen ajatussuunnan edustajia. Heidän mielestään oli kaikki ihmisen tieto yhtä luuloteltua kuin unet.
[8] Tähän on Voltaire liittänyt huomautuksiaan. »Ei ole perää siinä, ettemme hitustakaan ajattele nykyisyyttä», hän sanoo, »mehän ajattelemme sitä tutkiessamme luontoa ja suorittaessamme kaikkia elämän tehtäviä; yhtä paljon me ajattelemme myös tulevaisuutta. Kiittäkäämme luonnon luojaa, joka on antanut meille lakkaamatta tulevaisuuteen viittaavan vaiston. Ihmisen kalleimpia aarteita on toivo, joka lieventää suruamme ja kuvailee tulevia ilojamme nykyisten ilojemme taustaa vasten. Sillä jos ihmiset olisivat niin onnettomia, etteivät tekisi työtä muuta kuin nykyhetken hyväksi, eivät kylväisi, rakentaisi, istuttaisi, eivätkä pitäisi mistään huolta, puuttuisi tällaisen turhan leikin pyörteessä kaikkea. Onko Pascalin kaltainen henki voinut joutua niin ylimalkaisen lauselman orjaksi kuin tämä on? Luonto on järjestänyt niin, että jokainen ihminen riemuitsee nykyisyydestä, elättäessään itseään, synnyttäessään lapsia, kuunnellessaan suloisia säveleitä, käyttäessään ajatus- ja tunnekykyään ja että hän, lähtökohtanaan nämä tehtävät ja niiden keskellä ollen, ajattelee tulevaa päivää, jota ilman hän nääntyisi nykyhetken kurjuuteen. Ainoastaan lapset ja hullut ajattelevat vain nykyisyyttä, pitäisikö meidän olla heidän kaltaisiaan?»
[9] Kreikkalainen filosofi Platon (427—347) oli nuoruudessaan ollut jonkun aikaa Sokrateen oppilaana. Ajatuksillaan aatteiden olemassaolosta ainoana todellisena koko maailmankaikkeudessa on hän ratkaisevasti luonut pohjan kaikkien aikojen aatteellisuudelle, esiintyipä se missä muodossa tahansa, ja siten valtavasti vaikuttanut ihmiskunnan ajatteluun aina meidän päiviimme saakka. Muunneltuina tapaamme Platonin perusajatukset kauttaaltaan myöskin Emersonin tuotannossa, Emerson kun jo nuoresta pitäen tunsi kiintymystä häneen. »Platon seisoo kaikkialla teiden päässä, joilla ei ole loppua, vaan jotka jatkuvat kautta kaikkeuden», sanoo hän kirjoitelmassaan Platonista. Hän sanoo myös, että »yksin Platon on sen ihailun arvoinen, jota kalifi Omar kiihkomielisesti osoitti Koraanille sanoessaan: polttakaa kirjastot, sillä se mikä niissä on arvokasta, sisältyy tähän kirjaan». Valistusajan miehet, Voltaire etunenässä, ovat ainoat, jotka eivät ymmärtäneet Platonin merkitystä; he pitivät hänen ajatuksiaan sekasotkuna. »Pidot» on Platonin pääteoksia.
[10] Plutarkhos (n. 46—120), kreikkalainen historioitsija, jonka arvokkain teos »Elämäkertoja» on onnistuneitten luonnepiirrostensa voimalla jättänyt jälkiä monen aikakauden kirjallisuuteen ja monen nuoren ihastuneeseen mieleen. Chaucer (1340—1400), Englannin suurin runoilija ennen Shakespearea. Shakespearesta (1564—1616), Englannin ja maailmankirjallisuuden suurimmasta näytelmäkirjailijasta, Emerson on teoksessaan »Ihmiskunnan edustajia» kirjoittanut tutkielman »Shakespeare tai runoilija». Milton (1608—74), kuuluisa englantilainen runoilija, joka maaseudun sydämessä kirjoitti uskonnollisen kertomarunoelman, pääteoksensa »Kadotettu paratiisi». Burns (1759—96), kuuluisa skotlantilainen runoilija, joka viettäen aikansa maalla mitä erilaisimmissa puuhissa sepitteli runojaan; luonnonrunot ja rakkauslaulut ovat hänen parhaitaan. Wordsworth (1770—1850), hänkin merkittävimpiä englantilaisia runoilijoita, luonnon hiljaisuuden ihastunut laulaja, joka iloisesti kohtasi luonnossa ilmenevän salaperäisen kuin ystävän ikään; pääteos laaja opetusruno »Retkeily». Coleridge (1772—1834), englantilainen runoilija ja arvostelija, vakaumukseltaan uskonnollinen; hänen runoelmansa sisältävät luonnonihailua ja hänen ihanteensa oli Milton. Hän eli kauan järven rannalla ja oli luotu järvilaulajaksi. Tutkielmassaan »Montaigne tai epäilijä» Emerson lausuu tämän edustavasta ajatussuunnasta: »Spartalainen tai stoalainen ajatussuunta on liian jyrkkää ja jäykkää meidän tarpeisiimme. Pyhän Johanneksen ja nöyrän vastustamattomuuden kanta toisaalta taas tuntuu liian ohuelta ja ilmavalta. Me kaipaamme kimmoavaa, mukautuvaa teräspukua, lujaa kuin edellinen, taipuisaa kuin jälkimmäinen.»
[11] Emerson sai todeta toistenkin mieltymystä Sokrateeseen. Tutkielmassaan Montaignesta hän lausuu: »Hänen kirjoitustavassaan ei ole mitään innostusta tai kaipuun henkevyyttä: tyynen tyytyväisenä ja itsekylläisenä noudattaa se keskitietä. On ainoastaan yksi poikkeus tästä — hänen rakkautensa Sokrateeseen. Puhuessaan hänestä alkavat hänen kasvonsa kerrankin hehkua, ja hänen kirjoitustapansa kohoaa intomielisemmäksi.»
[12] William Channing (1780—1842), amerikkalainen jumaluusoppinut ja mainio kirjailija, taisteli elämän ikänsä suvaitsevaisuuden, kansainvallan, raittiuden ja orjien vapauttamisen puolesta. Hänen kaunopuheisilla ja voimakkailla sanoillaan oli jalostava vaikutus hänen aikalaisiinsa ja yleiseen mielipiteeseen »Itsekasvatus» on hänen parhaimman kirjoitelmansa nimi. Merkittäviä ovat myös hänen tutkielmansa Napoleonista ja Miltonista. Channingin maanmiehenä on Emerson monessa suhteessa hänen ajatustensa elähyttävän vaikutuksen alainen ja hänen elämäntyönsä ansiokas jatkaja.
[13] Uuden Englannin valtioiden kautta kulkee vuorijono, joka on jatkona Alleghany-vuorille.
[14] Emerson ja Carlyle, englantilainen historioitsija ja kirjailija (1795—1881), pitävät ikäänkuin kädestä kiinni toisiaan; niin läheisiä he ovat henkisesti toisilleen. Carlyle on jäykkä, ankarasanainen opettaja, Emerson hieno, henkevä luennoitsija, Carlyle on ikäänkuin veistetty graniittiin, Emerson marmoriin.
[15] John Brown (1800—1859) oli Yhdysvalloissa ensimmäisiä, jotka tosi teossa ryhtyivät ajamaan neekeriorjien vapauttamisen asiaa. Kourallisella hengenheimolaisia hän valloitti 1859 Harpers Ferryn asevaraston Virginiassa aikoen jakaa aseet orjille, mutta näinä eivät liittyneet häneen. Orjuudenpuoltajien joukot kukistivat hänen hankkeensa, ottivat hänet kiinni ja tuomitsivat kuolemaan. John Brownin sankarikuolema hirsipuussa herätti pohjoisvaltioissa intoa vapautustaisteluun, joka alkoi heti kuu presidentiksi v. 1S60 valittiin samojen ihanteiden elähyttämä Abraham Lincoln, joka sitten julistuksellaan vapautti Yhdysvaltojen neekeriorjat v. 1863 ja johti kansalaissodan voitokkaaseen loppuun.
[16] Ällös tavoittele ulkonaisia.
[17] Ihminen on oma tähtensä; ja sielu, joka voi tehdä hänestä rehellisen ja täydellisen ihmisen ja käskeä valoa, vaikutusta ja kohtaloa; ei mikään tule hänen osakseen liian aikaisin tai liian myöhään. Tekomme ovat enkeleitämme, joko hyviä tai pahoja, ne ovat meidän kohtalokkaita varjojamme, jotka alati vaeltavat rinnallamme.
[18] Francis Beaumont (1584—1616) ja John Fletcher (1579—1625), suosittuja englantilaisia näytelmänkirjoittajia, jotka yhdessä sepittivät näytelmäkappaleita Shakespearen esikuvien mukaan.
[19] Heitä lapsi kallioille ja ruoki häntä emäsuden maidolla; kun hän talvehtii kotkan ja ketun kanssa, tulee voima hänen käsikseen ja nopeus hänen jaloikseen.
[20] Mooses ei taipunut toisten israelilaisten tavoin kumartamaan kultaista vasikkaa. Hän oli nähnyt vuorella Jumalan ja kuullut hänen äänensä, joka puhui hänen sisimmälleen. Sentähden hän saattoi julistaa kansalleen uudet lait.
[21] Vähien Antillien itäisin saari Länsi-Intian saaristossa. Saaren asukkaista on vielä nytkin 90 % neekerejä ja sekarotuisia, jotka työskentelevät suurilla sokeriruokoviljelyksillä.
[22] Andit on sen mahtavan, korkeahuippuisen vuoristosarjan yhteisnimi, joka ulottuu pohjoisesta etelään pitkin Amerikan mannermaata. Himalaya taas on Aasian korkein vuorijono.
[23] Akrostikhoni on runo, jossa säkeiden alku- tai loppukirjaimet tai jotkut muut määrätyt kirjaimet muodostavat jonkin merkittävän sanan tai lauseen samaan tapaan kuin nyt puolueiden, yhdyskuntien tai laitosten nimen alkukirjaimista muodostetaan lyhennettyjä sanoja. Aleksandriinisäe on taitehikkaasti sommiteltu säe, joka sisältää 12 tai 13 lyhytpitkää tavua, tahtilepo aina 6:nnen tavun jälkeen.
[24] Chatham, oikeastaan Chathamin jaarli William Pitt vanhempi (1708—78), etevä englantilainen valtiomies, oli voimakas puhuja ja suuri kansanmies. Ylisotarahaston hoitajana hän toimi aikalaisekseen harvinaisella omanvoiton pyytämättömyydellä, seitsenvuotisen sodan aikana hän nostatti sotajoukkoon suuren rohkeuden ja urhoollisuuden: puolusti parlamentissa valtavalla puhetaidollaan amerikkalaisten siirtolaisten itseverotusoikeutta ja piti v. 1778 ylähuoneessa hengenheikkona niin järkyttävän voimakkaan puheen, jossa tällä kertaa vastusti Englannin sotajoukkojen poiskutsumista Amerikasta, että meni tainnoksiin ja kuoli kuukauden kuluttua.
Yrjö Washington (1732—99), Yhdysvaltojen vapautussodan sankari ja ensimmäinen presidentti, oli ihmisenäkin jalo ja kaikkien kansalaistensa ihailema. Yleväryhtisenä seisoi hän veneen kokassa, joka vei hänet Delaware-joen yli jouluk. 26:ntena 1776 ratkaisemaan vapautussodan kulkua. Hänen hautakiveensä on kaiverrettu sanat: »Ensimmäisenä sodassa, ensimmäisenä rauhassa, ensimmäisenä kansalaistensa sydämessä.»
Adamsilla Emerson tarkoittaa joko Samuel Adamsia (1722—1803), amerikkalaista valtiomiestä, joka työskenteli tehokkaasti Yhdysvaltain vapauttamiseksi Englannin vallan alta, ja jota on sanottu Amerikan Catoksi, tai John Adamsia (1735—1826), joka tuli Yhdysvaltain presidentiksi Washingtonin jälkeen; hän oli kirjoituksillaan puolustanut Amerikan oikeuksia, oli ollut mukana itsenäisyysjulistusta laatimassa maalleen ja oli edustanut maataan Euroopassa.
[25] Spartalainen huilu on pieni kolmireikäinen, terävä- ääninen huilu, jota käytettiin rummunlyönnin säestyksenä sotilasmarsseissa.
[26] Antonius pyhää (n. 250—356) pidetään kristillisen munkkilaisuuden isänä. Kaksikymmenvuotiaana kuuli hän saarnan rikkaasta nuorukaisesta, päätti elämässään toteuttaa täydellisen uhrautumisen vaatimuksia ja luovutti kaiken omaisuutensa köyhille. Senjälkeen hän vetäytyi erämaan yksinäisyyteen. Aika oli sellainen, että tuhannet muut riensivät seuraamaan hänen esimerkkiään.
Kveekarien kirkkokunnan perusti George Fox (1624—91), joka jo 19-vuotiaana suutarinoppipoikana rupesi miettimään uskonnollisia asioita. Hän tahtoi sanoa, että ihmisen tulee ennen kaikkea tarkata »sisällistä sanaa» omassa sielussaan ja pitää sitä valolähteenään. Itse hän jo nuorena näki näkyjä.
John Wesley (1703—1791) pani muutamien ylioppilaiden kokouksessa Oxfordissa 1729 alulle laajalle levinneen metodistisen suunnan; kokouksen osanottajat päättivät tyytymättöminä ajan paheellisuuteen ruveta elämään ankaraa säännönmukaista kristillistä elämää. Wesleyllä oli hyvät hengenlahjat, puhujakyky, järjestelytaito ja uupumaton halu saada toimia. Englantilaiset ovat arvostelleet hänen vaikutustaan numeroilla: hän matkusti 40 tuhatta englanninpenikulmaa, piti 40,500 saarnaa ja antoi pois lahjoina 32 tuhatta puntaa. Hän sanoi kääntymyksensä tapahtuneen toukok. 24:ntena 1738 »kello neljännestä vailla yhdeksän» Lutherin roomalaisepistolan selitystä luettaessa. Välittömän hurskautensa ja yleisestä ajan suunnasta poikkeamisensa takia hän sai kärsiä paljon pilkkaa ja vainoa. Hän kuoli todellisena sankarina.
Thomas Clarkson (1760—1846) oli englantilainen orjuuden vastustaja ja sai Cambridgen yliopiston palkinnon v. 1785 kirjoittamastaan tutkielmasta »Onko oikein tehdä ihmisiä orjiksi vastoin heidän tahtoansa?» Hän pyhitti koko elämänsä taisteluun orjuutta ja orjakauppaa vastaan.
[27] Mainittu kansansatu on laajalle levinnyt eri maiden kirjallisuudessa. Tanskalainen kirjailija Ludvig Holberg (1684—1754) on sitä käsitellyt huvinäytelmässään »Jeppe Niilonpoika.»
[28] Yrjö Kastriota (v. 1403—68), jota turkkilaiset nimittivät Skanderbegiksi, oli albanialainen vapaussankari. Hän pakeni panttivankeudesta Turkin sulttaanin hovista, nostatti albanialaiset kapinaan ja voitti Albanian vapailla vuorilla kaikki turkkilaisjoukot, jotka lähetettiin häntä vastaan, olivatpa ne kuinka suuret tahansa, ehkäisten siten turkkilaisten tunkeutumisen Eurooppaan. Vasta hänen kuoltuaan joutui Albania vieraan ikeen alle pitkiksi ajoiksi. Kastriotan vapaudenkaipuuta vireillä pitävä henki on nyt vihdoin meidän aikoinamme luonut vapaan Albanian!
[29] Thor on skandinavilainen ukkosenjumala; skandinavilaisen jumalaistaruston ylin jumala Odin tunnetaan Wodan-nimisenä Ala-Reinin varrella, missä ennen vanhaan anglien kera Iso-Britanniaan muuttanut germaninen kansanheimo, saksilaiset l. saksonit, asui.
[30] Hänen kätketty ajatuksensa elää meidän pyrkimyksissämme, meidän uljuutemme on meidän paras Jumalamme.
[31] Kreikkalaisessa rakennustaiteessa on kaksi huomattavaa suuntaa, doorilainen ja joonialainen; jälkimmäisessä ovat muodot yleensä rikkaammat ja joustavammat kuin edellisessä.
[32] Henry Hudson (n. 1550—1611), englantilainen löytöretkeilijä koetti pienellä laivallaan, johon mahtui noin 12 miestä, ensin koillisväylän kautta ja sitten luoteisväylän kautta Pohjois-Amerikan yläpuolitse purjehtia Kiinaan, jolloin tuli Hudson-joen suulle, Hudsonin-salmeen ja suureen Hudsonin-lahteen, mihin jäi talveksi. Vuonna 1611 nousi hänen laivamiehistönsä kapinaan ja jätti hänet poikansa ja muutamien muiden retkeilijöiden kanssa avonaiseen veneeseen meren aaltojen ajeltavaksi. Senjälkeen ei ole saatu mitään tietoa hänen kohtalostaan. Bering (1681—1741), tanskalaissyntyinen löytöretkeilijä, jonka mukaan ovat saaneet nimensä Beringin-meri ja Beringin-salmi, osoitti, eitä Siperian pohjoispuolitse on olemassa koillisväylä Amerikkaan ja varusti v. 1734 suuren pohjoismaisen retkikunnan sitä tutkimaan. Amerikan rannikolla ajoi myrsky hänen vaatimattomasti varustetun laivansa autiolle saarelle, missä hänen terveytensä murtui ja hän kuoli. Englantilainen merisotilas, naparetkeilijä Parry (1790—1855) teki useita onnistuneita löytöretkiä Pohjois-Amerikan pohjoisrannikon saariryhmiin ja saavutti Huippuvuoren-retkellään 1827 pohjoisennätyksen, joka pysyi voimassa 50 vuotta. Englantilainen napaseuturetkeilijä John Franklin (1786—1847) joutui ensimmäisellä retkellään suunnattomaan hätään, josta töintuskin pelastui hengissä, mutta teki v. 1845 kahdella erinomaisesti varustetulla laivallaan uuden retken etsien luoteisväylää. Laivat jäivät kuitenkin sille tielleen ja vuoteen 1857 mennessä oli kaikkiaan 39 laivaa käynyt etsimässä kadonneita, mutta turhaan. Lopulta saatiin kuitenkin selville, että laivat olivat jäätyneet kiinni, Franklin kuollut ja miehistö pelastunut maihin, mutta menehtynyt siellä matkan vaivoihin.
[33] Tory ja whig olivat Englannin kahden suuren puolueen nimet Kaarle II:n ajoista lähtien. Yhdysvalloissa käytettiin edellistä nimitystä vapaussodan aikana niistä, jotka tahtoivat pysyä Englannin yhteydessä ja jälkimmäistä vapauden puolustajista sekä myöhemmin eräästä puolueesta, joka sitten liittyi »tasavaltalaisiin».
[34] Titaaneiksi nimitetään muinaistarustossa taivaan ja maaemon synnyttämää jumalasukukuntaa. Titaanit olivat rajuja, uhmamielisiä alkuolentoja, joiden kukistumisen kautta jalommat jumalolennot pääsivät valtaan.
[35] Atlantin valtameressä Afrikan länsirannikolla sijaitseva Saint Helenan saari oli Napoleonin kuuluisa karkoituspaikka.
[36] Monipuolista kreikkalaista filosofia Aristotelesta (384—322 e. Kr.) voi pitää yleensä kaiken tieteellisyyden isänä. Hänen oppinsa ovat parintuhannen vuoden ajan vaikuttaneet monien, etenkin luonnontieteiden viljelyyn. Emerson ottaakin erään hänen oppinsa pääkohdan esimerkiksi arvovallasta, josta ihminen luonnossa vaeltaessaan sisäisesti voi olla täysin piittaamatta samoin kuin yleensä kaikesta, joka on omiaan sitomaan hänen sisintään. Aristoteleen kolmella yhteydellä Emerson nähtävästi tarkoittaa Aristoteleen luonnossa näkemää saman asian kolmea pääperustetta: muotoa, liikuttavaa syytä ja tarkoitusta, jotka yhdessä yksilöllisessä ihmissielussakin ilmenevät kolmena sielun lajina eli asteena: kasvisieluna eli ruumiin elinvoimana, aistillisena eläinsieluna ja järjellisenä, ajattelevana sieluna.
Kölnin kolmella kuninkaalla Emerson tarkoittaa ulkonaista hallitusmahtia, josta sisäinen ihminen on riippumaton. Kölnissä on Wilhelm I:n, Fredrik Wilhelm III:n ja Fredrik Wilhelm IV:n kuvapatsaat.
Sorbonnen yliopisto oli keskiajalla teologisen opiskelun pääpaikkoja; myöhemmin on ruvettu Sorbonnen nimeä käyttämään Pariisin koko jumaluusopillisesta tiedekunnasta. Nykyään on Sorbonnessa toista sataa opettajaa ja toistakymmentä tuhatta ylioppilasta.
Edinburgh Review on huomattava englantilainen aikakauskirja, joka v. 1802 perustettiin Edinburghissa, mutta on nyt ilmestynyt Lontoossa. Sen vaikutus yleiseen mielipiteeseen oli aikoinaan tavattoman suuri.
[37] Ralph Cudworth (1617—88), englantilainen filosofi, pappi ja Cambridgen yliopiston opettaja, vastusti mekaanista luonnonkäsitystä ja ateismia tehostaen sen sijaan ihanteellista ja uskonnollista maailmankatsomusta sekä siveellisten aatteiden ehdotonta pätevyyttä.
[38] Egyptissä syntynyt ajattelija Plotinos (204—270 j. Kr.) oli uusplatonilaisen filosofian huomattavin edustaja, jonka mystiikalla on kautta aikojen ollut vaikutusalaa, kirkkoisien aikana ja keskiajalla, vieläpä uudella ajallakin. Korkean henkisyyden kannattajana on hänellä suuri merkitys. Hän opettaa, että Jumalan ykseydestä säteilee maailman moninaisuus asteittain yhä vähenevää täydellisyyttä kohti. Hänen viimeiset sanansa olivat: »Minä koetan nyt itsessäni löytyvän jumalallisen viedä takaisin kaikkeuden Jumalan luo.» Hänen oppilaansa Porphyrios julkaisi hänen teoksensa nimellä »Enneadit» ja kirjoitti hänen elämäkertansa.
[39] Saksalainen historiantutkija Barthold Georg Niebuhr (1776—1831) perusti nykyaikaisen arvostelevan historiantutkimuksen. Pääteoksessaan »Rooman historia» hän koetti lähdeteoksia, m. m. Liviuksen historiallisia teoksia, tarkasti seulomalla päästä historiallisen totuuden perille ja muodostaa itselleen oikean kuvan muinaisen Rooman oloista. Saksalainen muinaistutkija ja kielentutkija Friedrich August Wolf (1759—1824) oli muinaistutkimuksen huomattavimpia tienraivaajia. Pääteoksessaan »Prolegomena ad Homerum» hän osoitti Homeroksen runojen olevan monen eri runoilijan tekemiä ja näytti siten, mitä palveluksia kielitiede saattoi tehdä muinaistutkimukselle. Kreikkalainen Thukydides (synt. n. 454 e. Kr,) oli ensimmäinen etevä historiankirjoittaja. Roomalaisen historioitsijan Liviuksen (59 e. Kr.—17 j. Kr.) elämäntyönä oli Rooman historian kirjoittaminen.
[40] Ranskalainen filosofi Victor Cousin (1792—1867) oli eklektisen ajatussuunnan edustaja koettaen valikoiden sovitella järjestelmäänsä Schellingin, Hegelin ja Descartesin ynnä muiden ihanteellisten ajattelijain aatteita.
[41] »Ivanhoe» ja »Wawerley» ovat maailmankuulun englantilaisen kirjailijan Walter Scottin (1771—1832) kirjoittamia historiallisia romaaneja. »Wawerley» (1814), jonka hän julkaisi salanimellä, oli ensimmäinen hänen 29:stä historiallisesta romaanistaan. »Ivanhoen» hän kirjoitti v. 1820.
[42] Pindaros (n. 520—440 e. Kr.) oli muinaisen Kreikan suurimpia runoilijoita. Rafael (1483—1520) oli kuuluisa italialainen taidemaalari, »onnen helmalapsi, joka kulki kunniasta kunniaan,» ja josta suuri italialainen kuvanveistäjänero Michelangelo (1475—1564) sanoi, että hänen saavutuksensa perustuu ahkeruuteen eikä neroon. Dryden (1631—1700), englantilainen runoilija ja näytelmänkirjoittaja, jonka näytelmät parhaastaan koskettelivat sankarien suuria kohtaloita. Ranskalainen kirjailijatar, rouva de Staël oli aikansa merkillisimpiä naisia; hän otti osaa myöskin Ranskan valtiolliseen elämään ja sai kirjoitustensa vuoksi tavan takaa lähteä maanpakoon ja kokea mitä ihmeellisimpiä vaiheita. Hänen kirjallinen tuotantonsa on sangen laaja ja kuvastaa sekä hänen aikaansa että hänen omia kokemuksiaan ja elämyksiään.
[43] Kreikkalainen viisas Pythagoras (n. 570—500 e. Kr.) perusti veljeskunnan, joka ankarine ohjeineen, vertauskuvineen ja salamerkkeineen on tullut myöhäisempien veljeskuntien esikuvaksi.
[44] Jäähyväispuhe, pidetty nuorison kokouksessa Jasenkissa Tshertkovien luona vuona 1907.
[45] Venäläinen sensuuri on tästä kohdasta aikoinaan poistanut seuraavan mielenkiintoisen kappaleen, joka tuntuu eritoten koskettavan nykypäivien oloja: »Jo kauan on ihmisten kesken ollut vallalla se harhaluulo, eitä hyvän järjestelyn avulla voidaan huonoista ihmisistä valmistaa hyvää elämää (kuin pilaantuneesta viljasta paistaa hyvää leipää), ja tämä harhaluulo on aiheuttanut ihmisille paljon pahaa ja aiheuttaa sitä vielä nytkin. Ennen aikaan ovat tätä harhakäsitystä pitäneet yllä vain hallitsijat. He ovat koettaneet (ainakin ovat sanoneet koettaneensa) ja nytkin koettavat kaikenlaisen väkivallan, omaisuuden riistämisen, vankeuden ja mestausten avulla tehdä kunnottomista ihmisistä hyvän ja rauhallisen yhteiskunnan. Nyt koettavat tätä samaa tehdä vallankumoukselliset ja teitäkin yllytetään siihen. Rakkaat veljet, älkää antautuko tämän harhan valtaan. Tehkööt hallitsijat, tsaarit, ministerit, vahdit ja poliisit pahoja töitään; koettakaa te, jotka olette pysyneet niistä erillään, pysyä edelleenkin puhtaina. Samoin koettakaa säilyä puhtaina ja vapaina osanotosta niihin väkivallan töihin, joihin teitä kutsuvat vallankumoukselliset.»
[46] Nuorena tuomarina Maeterlinck sai oikeussalissa katsahtaa rikollisten sielunelämään. Hän oppi heissäkin näkemään jumalallisen kipinän.
[47] Mira on Valaskalan tähtikuvioon kuuluva tähti, jonka valonvaihtelujen syytä ei ole saatu selville. Altair on kaksoistähti Kotkan tähtikuviossa, ja Berenicen-hiuksiksi nimitetään erästä pohjoisen taivaan tähtiryhmää.
[48] Johann Kaspar Lavater (1741—1801) oli saksalainen kirjailija, joka eli Sveitsissä. Ankarasti paheksuttuaan Ranskan vallankumouksen väkivaltaisuuksia hän sai järkähtämättömän vakaumuksen miehenä istua Baselin vankilassa. Sittemmin hän haavoittui Zürichiä piiritettäessä ja kuoli koviin tuskiin. Hurskas, lempeä ja uhrautuva luonne kuvastuu kaikista hänen teoksistaan ja sanoistaan.
[49] Emanuel Swedenborg (1688—1772), ruotsalainen luonnontutkija ja henkien näkijä, on ihmiskunnan historian merkillisimpiä miehiä, mutta sellainen, että hänen nimensä, kuten Emerson sanoo, on muuttuva sananparreksi. Se, että hänen älynsä ja järkytetty henkensä hiipaisee elämän ja maailmankaikkeuden äärimmäisiä rajoja, on hänestä kuitenkin tehnyt monen, etenkin mystiikkaa kunniassa pitävän suurmiehen harjoitusmestarin. »Hänen elämällään oli tarkoitus: hän antoi elinohjeen. Hän valitsi hyvyyden siksi johtolangaksi, jota ihmissielun on noudatettava kaikessa luonnon ongelmallisuudessa».
Swedenborg syntyi Tukholmassa 1688. Kykyjensä monipuolisuuden ja runsauden vuoksi hän näytti olevan kuin yhdistetty useammista henkilöistä. Nuorena jo hän tutki luonnontieteiden kaikkia haaroja ja täydensi tietojaan ensimmäisellä ulkomaanmatkallaan hankkien samalla toimeentulonsa kojeidentekijänä. Kotimaassaan hän toimitti ensimmäistä tieteellistä aikakauskirjaa, teki Kaarle XII:lle ehdotuksen kanavan rakentamisesta Ruotsin halki Göteporista Tukholmaan, kuljetti kuninkaan piirittäessä v. 1718 Fredrikshaldia useita suuria sotalaivoja maitse neljätoista englanninpenikulmaa, kun vihollinen oli sulkenut vesitien, ja laati valtiopäivillä erinomaisia raha-asioita koskevia kirjoitelmia. Hänen painetut teoksensa nousevat noin viiteenkymmeneen nidokseen. V. 1743 tuli jumaluusopin vuoro. Silloin alkoi tämän merkillisimmän henkien näkijän uusi, eriskummallinen kehityskausi, joka kumpusi vertauskuvia, näkyjä, joita hän jo aikaisimmasta lapsuudesta alkaen oli nähnyt, ja ennustuksia, kunnes hän kuoli halvaukseen 85 vuoden ikäisenä tietäjänä.
Maeterlinck on omalaatuisesti kehittänyt Swedenborgin vakaumusta siitä, että ihminen on aina elävässä yhteydessä henkien kanssa, vaikka useimmilla ihmisillä ei ole siitä mitään tietoa, ja että henget ihmisille ilmestyessään vaikuttavat ihmisen sisäiseen aistiin. Swedenborgin mielestä on kaikilla olioilla ja esineillä vertauskuvallinen, salattu merkityksensä. »Eläin, vuori, virta, ilma — vieläpä avaruus ja aikakaan eivät ole olemassa itsensä vuoksi tai yleensä minkään aineellisen päämäärän vuoksi, vaan jonkinlaisena kuvakielenä kertoakseen kokonaan toisesta olemisesta ja toisista velvollisuuksista.» Swedenborg kuvailee yksityiskohtia myöten henkimaailman oloja ja kultaisen ajan arvoja. »Taivaassa enkelit päivä päivältä lähenevät nuoruutensa kevättä, niin että vanhimmat enkelit näyttävät nuorimmilta», on hänen ihmeellisimpiä lauseitaan.
[50] Jean Paul oli salanimenä saksalaisella kirjailijalla Jean Paul Friedrich Richterillä (1763—1825), jonka teokset huokuvat herkkää tunteellisuutta ja ovat täynnä rikkaita ajatuksia.
[51] Ernest Renan (1823—92) oli kuuluisa ranskalainen teoloogi, historioitsija ja ajattelija. Hänen ihmeteltävän runsas ja monipuolinen kirjallinen toimintansa käsittää uskonnollisia aiheita ja kielitiedettä koskevia tutkimuksia sekä kaunokirjallisia teoksia.
[52] Kreikkalaisessa muinaistarustossa kerrotaan, että Priamoksen tytär Kassandra sai Apollonilta lemmenlahjaksi ennustuskyvyn, mutta kun Kassandra ei vastannut Apollonin rakkauteen, laittoi tämä niin, ettei kukaan uskonut hänen ennustuksiaan.
[53] Katso alaviite 49.
[54] Johannes Müllerin teoksista mainittakoon: Die Reden Jesu I, II. — Die Bergpredigt, verdeutscht und vergegenwärtigt. — Von den Qvellen des Lebens. — Hemmungen des Lebens. — Bausteine für persönliche Kultur: 1. Das Problem des Menschen. 2. Persönliches Leben. 3. Das Ziel. — Von Weihnachten bis Pfingsten.
[55] Henrik Ibsenin (1828—1906) kuuluisa näytelmä »Hedda Gabler» (1890) on »kuvaus nykyaikaisen, lankeamaan jännitetyn hermoelämän kaameasta, tyhjästä pingoituksesta.»
[56] Tule hiljaisuus, oi tule, tummansinisine siipinesi minut peitä, tukahduta sielun pyhää hartautta julkeasti häiritsevät äänet.
[57] Säkeistö Viktor Rydbergin »Lentävästä hollantilaisesta»:
»Taas joka poimun, purjehen
vihuri virittää
ja lahdest' unten laivan
sen kuin lastun lennättää.
Taas alkaa retki rauhaton,
maan ääriin matka vie,
niin kiirut, kiirut sillä on,
vaikk' onkin päätön tie.»