(Literary Ethics)
Dartmouth-opiston kirjallisen seuran juhlakokouksessa heinäkuun 24:ntena 1838 pidetty puhe.
Hyvät herrat! Osoittaaksenne kunnioitustanne olette pyytäneet minua puhumaan teille tänä päivänä. Riensin noudattamaan pyyntöänne, sillä se oli tervetullut. Kutsu saapua opiskelijoiden kanssa viettämään kirjallista juhlapäivää, oli niin houkutteleva, että voitin epäilykset, joita minulla oli kyvystäni esittää teille tarkkaavaisuutenne arvoisia ajatuksia. Olen saavuttanut ihmisen keski-iän, mutta uskon, että olen yhtä iloinen ja toivehikas kuin silloin, kun poikana ensi kerran näin opinarvon saaneiden meidän oppilaitoksessamme kokoontuvan vuosijuhlaansa. Eivät vuodet eivätkä kirjat ole voineet irroittaa silloin mieleeni juurtunutta ensi vaikutelmaa opiskelijasta ajattelijana, taivaan ja maan suosikista, isänmaansa ylpeydestä ja onnellisimmasta ihmisestä. Hänen velvollisuutensa johdattaa hänet suoraan pyhään maahan, jonne toisten ihmisten kaipaus vain viittailee. Hänen saavutuksensa tuottavat kaikille ihmisille mitä puhtainta riemua. Hän on sokean silmä ja ramman jalka. Hänen tappionsa, jos hän on suuri, aukaisevat tien korkeampiin antimiin. Ja koska ajattelija jokaisella ajattelemallaan ajatuksella ulottaa uudisviljelyksensä ihmisten yhteiseen ajatusmaailmaan, ei hän enää ole yksi, vaan monta. Ne ajattelijat eri maissa, joiden neron tunnen, eivät mielestäni juuri ollenkaan edusta yksilöllistä, vaan yhteistä ajatustapaa; ja suurien tapahtumien sattuessa minä luotan näihin edustajiin, joissa yleinen mielipide vaikuttaa, yhtä paljon kuin kokonaisiin kansoihin. Ja vaikkakin heidän kättensä työt olisivat sanoin selittämättömiä, on älyn ominaisuuksissa, jos ne kuvastavat heidän luottamustaan omaan henkeensä, jotakin niin pyhää, että heidän olemassaolonsa ja etsintänsä on tosiasia, joka loistaa onnellisen ennustähden tavoin.
Tiedän kuitenkin, että ajattelijan säätyä arvostellaan tässä maassa kovin eri tavalla, ja että häikäilemättömyys, jolla yhteiskunta teroittaa vaatimuksiaan nuorille miehille, pyrkii kääntämään ylösalaisin nuorison näköalat, jotka ovat suunnatut älyn viljelyn kunnioittamiseen. Tästä johtuu historiallinen puute, jota Eurooppa ja Amerikka ovat vakavasti pohtineet. Tämä maa ei ole aikaansaanut mitään sellaista, jonka voisi katsoa vastaavan ihmiskunnan oikeutettua odotusta. Ihmiset arvelivat, kun kaikki läänityslaitoksen siteet ja kahleet olivat murtuneet, että liian kauan kääpiöiden äitinä ollut luonto oli saava hyvitystä titaanien[34] jälkisuvusta, jotka nauraen harppaisivat maankamaralle ja rientäisivät Lännen vuoristoihin neron ja rakkauden lähetteinä. Mutta taidemaalauksessa, kuvanveistossa, kirjallisuudessa, runoudessa ja kaunopuheisuudessa ilmeneville amerikkalaisten taipumuksille näyttää olevan tunnusmerkillistä määrätynlainen sulokkuus ilman huomattavaa suuruutta, eikä sekään ole uutta, vaan johdannaista; kukkamaljakko, jonka ääriviivat ovat sirot, mutta joka on tyhjä, — joka siellä, missä se nähdään, voi tyydyttää omalla viisaudellaan ja luonteellaan, mikäli sillä sitä on, mutta joka ei ladatun pilven tavoin lennä ylitsemme peloittavan kauniina eikä singauta salamoitaan kaikille katsojille.
En tahdo eksyä tarkoituksettomasti tutkimaan, mitkä ovat tämän tosiasian rajat ja syyt: mielestäni riittää, kun sanon yleisesti, että ihmiskuntaan on aitoamerikkalaiseen henkeen hiipinyt epäilys sielua kohtaan; että ihmiset täällä kuten muuallakin ovat vastahakoisia uudistuksille ja pitävät kaikkea vanhaa, kaikkia tapoja ja kaikkia mukavuutta tai hyötyä tuottavia hankkeita parempana kuin ajatuksen palkatonta palvelusta.
Henkisen terveyden hetkinä huomaa kuitenkin, että ajatuksen palvelus on järkevää ja aistien itsevaltius mieletöntä. Eksyköön ajattelija koulukuntiin sekä sanoihin ja tulkoon pikkumaiseksi, mutta jos hän käsittää velvollisuutensa, on hän ennen kaikkia muita ihmisiä todellisuuden tunnustaja ja seurustelee olioiden kanssa. Sillä ajattelija tutkii maailmaa, ja kuta suurempi arvo on maailmalla ja kuta suuremmalla painolla se puhuu ihmissielulle, sitä suurempi arvo ja suurempi kutsumus on ajattelijalla.
Aikamme tarve ja tämän vuosipäivän erikoinen luonne kiinnittävät huomiomme kirjalliseen siveysoppiin. Sanottavani tästä opista koskettelee ajattelijan apulähteitä, ainehistoa ja koulutusta.
1. Ajattelijan apulähteet vastaavat hänen luottamustaan järjen ominaisuuksiin. Ajattelijan apulähteet ovat yhtä laajat kuin luonto ja totuus, mutta hän ei omista niitä, ennenkuin hän on pyrkinyt niitä saavuttamaan vastaavalla hengen suuruudella. Hän ei voi niitä tuntea, ennenkuin hän on katsellut kunnioituksella tietokyvyn äärettömyyttä ja persoonattomuutta. Kun hän on nähnyt, että se ei ole hänen eikä kenenkään ihmisen, vaan että maailman on luonut sielu, joka on hänelle kokonaan avoinna, niin tietää hän, että hän sen palvelijana täydellä oikeudella saa pitää kaikkia olioita sen alamaisina ja sille vastuunalaisina. Kaikki oliot odottavat hänen askeleitaan, kun hän jumalallisena pyhiinvaeltajana kulkee luonnossa. Hänen yllään kiitävät tähtien sarjat; hänen yllään kiitää aika samoin kuin nekin, vaivoin kuukausiksi ja vuosiksi jaettuna. Hän hengittää sisäänsä vuoden kuin autereen: sen tuoksuavaa kesäilmaa, sen tuikkivaa tammikuuntaivasta. Ja niin kulkevat sisälle hänen mieleensä kirkastumistaan kirkastuen historian suuret tapahtumat saadakseen häneltä uuden järjestyksen ja mittakaavan. Hän on maailma, ja aikakaudet ja ajan sankarit ovat kuvia, joissa hän ilmaisee ajatuksensa. Ei ole tapahtumaa, joka ei jostakin ihmissielusta versoisi, ja siksi ei ole ollenkaan sellaisia tapahtumia, joita ei ihmissielu voisi selittää. Jokainen sydämen aavistus on toteutunut jossakin jättiläismäisessä teossa. Mitä muuten olisivat Kreikka, Rooma, Englanti, Ranska ja St. Helena?[35] Mitä muuten olisivat kirkot, kirjallisuudet ja keisarikunnat? Uuden ihmisen pilaa tuntea, että hän on todella uusi eikä ole tullut maailmaan pantattuna Euroopan, Aasian tai Egyptin mielipiteille ja tavoille. Henkisen riippumattomuuden tunne on kasteen hymyilevän välkynnän kaltainen, jonka kosketuksesta vanha, kova ja kuiva maa ja sen vanhat, alati samat tuotteet joka aamu tulevat uusiksi ja loistavat, kuin olisi taiteilija juuri laskenut ne kädestään, Väärä nöyryys ja myöntyväisyys vallitsevia koulukuntia tai vanhan ajan viisautta kohtaan ei saa estää minua käyttämästä tällaista hetkeä korkeimman palvelukseen. Jos joku toinen rakastaa vapauttaan vähemmän ja vartioi eheyttään pienemmällä innolla, niin pitääkö hänen senvuoksi jakaa käskyjään sinulle ja minulle? Sano sellaisille opettajille, että olemme heille kiitollisia samoin kuin historialle, pyramiideille ja kirjailijoille, mutta että nyt on tullut meidän aikamme: olemme syntyneet ikuisesta hiljaisuudesta ja nyt elämme me — elämme itsellemme — emme saattoväkenä hautajaisissa, vaan oman aikamme kannattajina ja luojina; ei Kreikka, ei Rooma etkä Aristoteleen kolme yhteyttä, ei Kölnin kolme kuningasta, ei Sorbonnen yliopisto eikä Edinburgh Review ole meitä enää hallitseva.[36]
Kun me olemme nyt täällä, on meidän annettava asioille oma merkityksemme ja etsittävä omille asioillemme selityksiä. Löytäköön nautintoa myöntyväisestä alamaisuudesta ken tahtoo, — mitä minuun tulee, niin pitää asioiden ottaa minun mittakaavani, eikä päinvastoin. Yhdyn sotaisen kuninkaan sanoihin: »Jumala antoi minulle tämän kruunun eikä koko maailma ole ottava sitä minulta pois.»
Historian ja elämäkertojen koko arvo on siinä, että ne lisäävät itseluottamustani osoittamalla, mitä ihminen voi olla ja mitä hän voi aikaansaada. Ne opetukset, joita ihmisten ja mielipiteiden historia meille antaa, ovat Plutarkhon, Cudworthin[37] ja Tennemannin opetuksia. Koko filosofian historia vahvistaa uskoani osoittamalla, että sellaiset korkeat opinkappaleet, joita pidin tiivistyneen sivistyksen harvinaisena ja myöhäisenä hedelmänä ja mahdollisena vasta uudenaikaisella Kantilla tai Fichtellä, ovat nopeasti ja vaivatta selvinneet myös varhaisemmille tutkijoille, Parmenideelle, Heraklitokselle ja Xenophaneelle. Näiden ajattelijain edessä näyttää sielu kuiskaavan: »On olemassa parempi keino kuin tämä työläs toisilta oppiminen. Jätä minut yksin; älä opeta minulle Leibniztä äläkä Schellingiä, niin minä löydän tämän kaiken itse.»
Vielä enemmän olemme toivomme lujittumisesta kiitollisia elämäkerroille. Jos tahdot tuntea luonteen voiman, niin katso, kuinka paljon köyhemmäksi tekisit maailman, jos voisit historiasta kokonaan poistaa Miltonin, Shakespearen ja Platonin elämän, näiden kolmen miehen elämän, ja saada aikaan sen, ettei heitä olisi ollut. Etkö näe, kuinka paljon vähäisempi olisi silloin ihmisen voima? Huomatessani ajatusteni köyhyyden, suurten miesten harvalukuisuuden ja kansojen keskinäisen vihollisuuden ja typeryyden lohdutan itseäni sillä, että voin vedota näihin yleviin muistoihin ja nähdä, mitä hedelmällinen sielu yhdessä toimeliaan luonnon kanssa voi aikaansaada; — näen, että Platon, Shakespeare ja Milton ovat olleet olemassa — kolme järkkymätöntä tosiasiaa. Silloin uskallan minäkin; minäkin tahdon koettaa olla ja elää. Alhaisin ja toivottominkin ihminen voi nyt tarkastellessaan näitä loistavia tosiasioita muodostella teorioja ja toivoa. Kaikista onnettomista epämuodostuksista huolimatta, jotka kadulla vaikeroivat ja sopertavat, horroksesta ja rikollisuudesta, sotajoukoista, kapakoista ja vankiloista huolimatta, ovat nämä mainehikkaat hengen ilmestykset olleet olemassa; ja tosi kiitollisuudesta suuria veljiäni kohtaan, joiden olemassaolo velvoittaa, minäkin ponnistan voimiani ollakseni oikeudentuntoinen ja jalo, oppiakseni pyrkimään ja puhumaan. Myöskin se, mitä Plotinos[38] ja Spinoza ja filosofian kuolemattomat opettajat ovat kirjoittaneet kärsivällisin mielin, tekee minut rohkeaksi. En ole enää kiireessä sysäävä luotani niitä näkyjä, jotka taivaallani salamoivat ja leimuavat, vaan kiinnitän katseeni niihin, tulen niitä lähemmäksi ja teen ne tutuksi itselleni, mietin niitä ja menneisyydestä ammennan tosi elämää nykyistä hetkeä varten.
Tunteaksemme tämän elämän täyden arvon niin, että se voi antaa aihetta ja yllykettä toivollemme, täytyy meidän tietää, että jokainen ihailtava nero on ainoastaan onnen suosima sukeltaja siinä meressä, jonka helmipohja on kokonaan meidän omamme. Pitkien aikojen ajattelu on köyhdyttänyt meitä, se kun on pannut liian suurta painoa yksilön erikoisuudelle ihmisen yhteisten ominaisuuksien kustannuksella. Nuorukainen, joka on hurmaantunut sankariinsa, ei saata nähdä, että hän ihailee ainoastaan oman sielunsa luonnosta. Yksinäisyydessä, jossakin syrjäkylässä hapuilee ja murehtii kukoistava nuorukainen. Säihkyvin silmin hän on lukenut tuossa uinuvassa erämaassa keisari Kaarle V:n historian, niin että hänen mielikuvituksensa on siirtänyt Milanon kanuunain heikon jyminän ja Saksassa tömisseet marssit kotimetsien lähettyville. Hän on täynnä tiedonhalua ja tahtoisi nähdä vaikka vain yhden niistä päivistä, joita tämä mies on elänyt. Mikä täytti tuollaisen päivän? Lyhyet käskyt, vakavat ratkaisut, ulkomaiden lähetystöt ja kastilialaiset tavatko? Sielu vastaa: — Katso hänen päiväänsä täällä. Näiden metsien huminassa, näiden harmaiden peltojen hiljaisuudessa, viileässä ilmassa, joka pohjolan vuoristosta tänne virtailee, työmiehissä, pojissa ja tytöissä, joita sinä tapaat, — aamun toiveissa, keskipäivän ikävyydessä ja iltapäivän joutilaassa kuljeskelussa; levottomissa vertauksissa; puuttuvan voiman murheessa; suuressa aatteessa ja sen vähäisessä täyttymyksessä: katso, siinä on Kaarle V:n päivä; toinen ja kuitenkin sama; katso, siinä Chathamin, Hampdenin, Bayardin, Alfred suuren, Scipion ja Perikleen päivä, — kaikkien vaimosta syntyneiden elon päivä. Olosuhteitten erilaisuus on vain puku. Minä elän samaa elämää — sen suloisuutta, suuruutta ja tuskaa, joita toisissa ihmisissä ihailen. Älä kysy turhaan selittämättömältä, epämääräiseltä menneisyydeltä, mitä se ei voi sanoa — tämän luonnon tai päivän yksityiskohtia, ei edes Byronin tai Burken nimissä; — kysy sitä verhoavalta nykyisyydeltä; mitä tarkemmin sen nopeasti pois entävää kauneutta tutkit, sen ihmeellisiä yksityispiirteitä, henkisiä syitä ja ihmetystä herättävää kokonaisuutta, sitä enemmän mestaroit tämän ja tuon sankarin ja kaikkien sankarien elämää. Ole päivän herra viisauden ja oikeuden perustuksella, niin voit siirtää syrjään kaikki historiankirjasi.
Näin laajoihin oikeuksiin viittaa kärsityn vääryyden herättämä, meille niin tuttu tunne, joka ihmisen valtaa niin pian kuin joku on yrittänyt rajoittaa hänen edistymisensä mahdollisuutta. Me kammoamme kaikkea arvostelua, joka meiltä kieltää sen, minkä kohtaamme eteenpäinpyrkimisemme suunnalla. Sano oppineelle, ettei hän osaa maalata Kristuksen kirkastusta, ei rakentaa laivaa eikä tulla ylimarsalkaksi — niin hän ei tunne itseään halvennetuksi. Mutta kiellä häneltä kirjallinen kyky tai äärimmäisiä kysymyksiä koskettelevan ajattelun voima, niin hän on loukkaantunut. Tunnusta, että hän on nero, mikä tavallaan on stoalainen plenum ja tekee vertauksen tyhjäksi, niin hän on tyytyväinen, mutta jos tunnustat hänessä olevan harvinaista lahjakkuutta ja kiellät hänen nerokkuutensa, niin hän on pahoillaan. Mitä tämä merkitsee? Yksinkertaisesti sitä, että sielu on vaistojensa ja aavistustensa nojalla varma kaikesta voimastaan valonsäteensä suuntaan yhtä paljon kuin erikoisista taidoistaan, joita se jo on hankkinut.
Oppiaksemme tuntemaan ajattelijan apulähteitä emme saa pysähtyä pienten kykyjen tavoin — sanoilla rakentamaan sitä tai tätä urotyötä, vaan meidän täytyy antaa pyhä lupauksemme korkeimmalle voimalle ja, mikäli mahdollista, tunkeutua hartaan rakkauden ja valvomisen kannattamina täydellisen totuuden näkyihin. Älyn kasvu on tarkalleen samanlainen kaikissa yksilöissä. Se on vastaanottamiskyvyn laajentumista. Kelpo ihmisillä on yleensä hyvät aikomukset ja he kunnioittavat oikeutta, sillä kunnon ihminen ei ole muuta kuin hyvä, vapaa ja vastaanottavainen elimistö, johon yhteinen järki vapaasti virtailee, joten hänen oikeudentuntoisuutensa rikkaudet eivät ole ainoastaan suuret, vaan myöskin äärettömät. Kaikki ihmiset ovat yleensä oikeita ja hyviä; yksityisissä tapauksissa on heille vain äärellisen ja persoonallisen hetkellinen voitollepääsy yhteisestä totuudesta esteenä. Ruumiillistumisellamme persoonalliseksi minäksi näyttää olevan seurauksena pysyvä taipumus antaa etusija yksityiselle laille, seurata omia mielihaluja ja syrjäyttää kaikkeuden laki. Sankari on suuri siksi, että hän antaa yhteiselle luonnolle ylivallan; kun hän aukaisee suunsa, puhuu se hänen kauttaan; kun hän on pakotettu toimimaan, toimii se hänen kauttaan. Kaikki ihmiset ottavat sydämellään vastaan sankarin sanat ja teot, sillä ne kuuluvat todella yhtä hyvin heille kuin hänelle; mutta heillä vain ehkäisee elimistön sairaalloinen liikavoima vastaavat ilmaukset. Mikään ei ole yksinkertaisempaa kuin suuruus; todella yksinkertainen on suurta. Hengen näyt saapuvat, jos luovumme ymmärryksen liian auliista toiminnasta ja annamme välittömälle tunteelle vapauden ja rajattoman etuoikeuden. Siitä täytyy kaiken elävän ja nerokkaan ajatusmaailmassamme versoa. Ihmiset jauhavat jauhamistaan jokapäiväisten totuuksien myllyssä eivätkä saa irti muuta kuin mitä ovat panneet sisään. Mutta niin pian kuin he jättävät kaiken perityn antaakseen sijaa välittömälle ajatukselle, kehkeytyy runous, nero, toivo, hyve, tieto ja taru, kaikki yhdessä hänen avukseen. Kiinnitä joskus huomiosi valmistamattoman keskustelun ihmeellisyyteen. Tietosivistyksen saanut, mutta luonteeltaan vaatimaton mies istuu hiljaa ja ihailee ihmisjoukolle puhuvan miehen vapaata, tulista ja kuvarikasta puhetta; — kuinka erilainen olennoltaan ja voimaltaan kuin hän. Silloin nousee hänen oma innoituksensa huulille ja muodostuu puheeksi. Hänenkin täytyy nousta ja sanoa jotakin. Kun hän on kerran alkanut ja päässyt tilanteen uutuuden herraksi, tuntuu hänestä yhtä helpolta ja luonnolliselta puhua, — ajatuksin, kuvin, poljennollisin ja tasasuhtaisin lausein, — kuin istua hiljaa, sillä sitä ei tarvitse tekemällä tehdä, ei tarvitse muuta kuin sallia sen tulla esille; hän antautuu vain vapaalle hengelle, joka hänen kauttaan iloisesti ilmoittaa itsensä; liike on silloin yhtä helppoa kuin lepo.
2. Käyn nyt tarkastamaan tehtävää, joka on tarjolla tämän maan älylle. Yleissilmäys, jonka loimme ajattelijan apulähteisiin, edellyttää yhtä laajan ajattelijan ainehiston. Näyttää siltä, kuin emme vielä olisi tietoisia sen rikkauksista. Emme ole ottaneet huomioon sen tarjoamaa kutsua. Meille riittää, että olemme yhtä eteviä oppineita kuin englantilaiset, että tiedämme yhtä paljon kuin aikalaisemmekin ja olemme kirjoittaneet sellaisen kirjan, jota luetaan. Me otaksumme, että jokainen ajatus on jo aikoja sitten lopullisesti kirjoihin kirjoitettu — jokainen mielikuvituksen välähdys runoihin; ja mitä me sanomme, sen singautamme ainoastaan vakiinnuttamaan tuota luultua kirjallista täydellisyyttä. Hyvin pintapuolinen olettamus. Runous on tuskin laulanut ensimmäistä lauluaan. Luonnon ainainen kehoitus meille on: Maailma on uusi ja tutkimaton. Älä luota menneisyyteen. Minä annan sinulle tänään maailmankaikkeuden koskemattomana.
Latinalainen ja englantilainen runous ovat synnyttäneet ja kasvattaneet meidät luonnon ylistelyjen sävelteoksissa, — kukkien, lintujen, vuorien, auringon ja kuun; mutta kuitenkin huomaa luonnontutkija tällä hetkellä, ettei hän kaikista runoista huolimatta tiedä mitään näistä ihanista asioista; että hän on ollut tekemisissä niiden kaikkien kuoren ja ulkomuodon kanssa eikä tiedä mitään niiden olemuksesta eikä historiasta. Laajempi tutkimus osoittaa, ettei kukaan, — eivät edes nuo laulurunoilijat itsekään ole tienneet mitään varmaa siitä kauniista luomakunnasta, jota he ovat ylistäneet; että he olivat tyytyväisiä kuultuaan kiireisen, lyhyen linnunlaulun ja katseltuaan välinpitämättömänä paria auringonlaskua ja toistivat sitten nämä muutamat heikot muistonsa väsyneesti laulussaan. Mutta mene metsään, niin huomaat, että kaikki, mitä löydät, on uutta ja sanoin kuvaamatonta. Yöllä lentävän villihanhen valitus; seuranhaluisen tiaisen tiuskutus talvipäivänä; hyönteisparven kuolo elokuussa, kun se taistelusta korkealta ilmasta putoaa lehdille sateen tavoin; metsälintujen kimakka vihellys; kuusi, joka sirottaa siitepölynsä uuden vuosisadan hyödyksi; pihka, jota puu hikoilee; — kaikki kasvu ja kaikki elämä, kaikki kokonaisuudessaan todellakin yhtä käyttämätöntä. Ihminen, joka seisoo merenrannalla tai samoilee metsässä, tuntee itsensä ensimmäiseksi ihmiseksi, joka on milloinkaan seisonut meren äärellä tai astunut lehtoon, niin uudet ja harvinaiset ovat hänen tunteensa. Kun luen runoilijoita, tuntuu minusta, ettei enää mitään uutta voi sanoa aamusta ja illasta. Mutta nähdessäni päivänkoiton ei minua siinä mikään muistuta Homeroksesta, Shakespearesta, Miltonista tai Chaucer'ista. Ei, mutta minä ehkä tunnen jonkun tuntemattoman maailman tuskaa; maailman, jota ei mikään ajatus ole himmentänyt; tai saattaa minut iloiseksi tämä kasteesta helmeilevä, lämmin, kimmeltävä, silmikoille puhkeava ja sävelissä helkähtelevä hetki, joka poistaa sieluni ahtaat rajat ja avartaa sen elämän ja sykinnän aina taivaanrantaan asti. Tämä se vasta on aamua, tänä välkynnän hetkenä lakata olemasta raihnaisen ruumiin vanki ja tulla avaraksi kuin luonto.
Aarniometsän keskipäivän hämärä, syvän, kaikuvan aarniometsän, jossa ilmielävät tammi- ja kuusipylväät kohoavat edellisen vuosisadan puiden raunioista; jossa kotkat ja varikset vuosikausiin eivät ole nähneet ketään muukalaista; naavapartaiset kuuset, joiden yli saa sulouden henkäys niiden juurella kasvavista metsäorvokeista; laaja, kylmä notko, joka usvapukunsa kutoo maanalaisen kiteytymisen hiljaisuudessa; jossa vaeltaja keskellä vastenmielisiä suokasveja ajattelee mieluisella kauhulla kaukaista kaupunkia; tämä kauneus, villi ja autio kauneus, jota aurinko ja kuu, lumi ja sade maalailevat ja muuntelevat, jota taide ei milloinkaan vielä ole saanut käsitellyksi, ei ole kuitenkaan kenellekään vaeltajalle yhdentekevä! Kaikki ihmiset ovat sydämessään runoilijoita. He palvelevat luontoa leipäänsä ansaitakseen, mutta joskus valtaa sen kauneus heidät. Mitä merkitsevät matkat Niagaralle ja pyhiinvaeltajat Valkoisten vuorten huipuille? Ihmiset uskovat aina hyödyn mukautumiskykyyn: vuoristossa saavat he uskoa silmän mukautumiskykyyn. Epäilemättä on geologisilla muutoksilla jokin suhde herneiden ja maissin menestykselliseen kasvuun vihannespuutarhassani, mutta ainakin yhtä paljon on suhdetta sieluni ja ylhäällä pilvissä siintävien Agiocochookin vuorenhuippujen välillä. Jokainen ihminen iloitsee kuullessaan tämän ja kuitenkin on hänen oma keskustelunsa luonnon kanssa vielä laulamatta.
Onko toisin ihmiskunnan historian laita? Eikö kokemus osoita, että jokainen ihminen, jos hänen elämänsä on kyllin pitkä, kirjoittaa itselleen historian. Mitä muuta puhuvat nuo nidokset, jotka ovat täynnä otteita, ja käsinkirjoitetut selitykset, joita jokainen oppinut kirjoittaa. Kreikan historia on toinen asia minulle ja toinen sinulle. Niebuhrin ja Wolfin syntymän jälkeen on Rooman ja Kreikan historia kirjoitettu taas uudelleen. Carlylen kirjoittamasta Ranskan historiasta näemme, ettei mikään historioistamme ole varma, vaan että uusi arvostelija antaa sille uuden filosofisemman asettelun. Thukydides ja Livius ovat vain tarjonneet ainehistoa.[39] Sinä hetkenä, jolloin nerokas ihminen lausuu pelasgien, ateenalaisten tai etruskien ja Rooman kansan nimen, näemme heidän valtionsa toiselta näkökannalta. Samoin kuin runoudessa ja historiassa, on muillakin aloilla. Mestareita on vähän tai sitten ei ollenkaan. Uskonnolla täytyy olla luja perustus ihmisen rinnassa; samoin valtiotaidolla, filosofialla, kirjallisuudella ja taiteella. Meillä ei ole vielä muuta kuin suuntia ja viittauksia.
Tämä parhaiden kirjallisten tuotteiden eriäväisyys ja poikkeaminen luonnon järkkymättömyydestä voidaan erityisesti huomata filosofiassa. Omaksuipa se itselleen kuinka itsenäisen sävyn tahansa, niin aina täytyy sen lopulta päätyä tähän katsantokantaan. Ranskalaisessa eklektisismissä esimerkiksi, jota Cousin piti niin sitovana, on näköopillinen hairahdus. Se asettaa suuret vaatimukset. Näyttää melkein siltä, että sen kannattajat ovat saavuttaneet koko totuuden ottaessaan huomioon kaikki järjestelmät ja ettei heillä ole muuta tekemistä kuin pohtia, huuhtoa ja siivilöidä, jotta kulta ja timantit jäisivät lopulta siivilän pohjalle. Mutta totuus on sellainen nopeasiipinen lintu, sellainen veitikka, niin vaikeasti kuljetettava ja telkimien takana pysymätön kapine, että sitä on yhtä vaikea saada kiinni kuin valoa. Sulje ikkunaluukut niin nopeasti kuin voit pysyttääksesi kaiken valon sisällä, se on turhaa; valo lentää tiehensä, ennenkuin ehdit huutaa »pysähdy». Samoin on ajattelumme laita. Käännä, vertaile ja seulo kaikki järjestelmät, eikä se auta sinua yhtään. Sillä totuutta ei voi pakottaa koneellisin keinoin. Mutta ensimmäinen huomio, jonka sinä luontosi yksinkertaisella teolla teet miten vähäisestä asiasta tahansa, on avaava uuden näköalan yli luonnon ja ihmisten, joka liuottimen tavoin sulattaa itseensä kaikki järjestelmät ja pitää Kreikkaa, Roomaa, stoalaisuutta, eklektisismiä ja, kuka tietää mitä kaikkea, pelkästään erittelyn tosiasioina ja ainehistona ja käyttelee sinun maailman käsittävää järjestelmääsi kovin vähäpätöisenä yksikkönä. Syvä ajatus, olipa se missä tahansa, luokittelee kaikki oliot; syvä ajatus nostaa Olympoksen korkeammalle. Filosofinen teos on saavutus, joka ei innostuta enempää eikä vähempää kuin muutkaan saavutukset; mutta viisas mies ei pidä sitä milloinkaan lopullisena ja kaikkia muita parempana saavutuksena. Mene ja puhu nerokkaan miehen kanssa, niin ensimmäinen sana, jonka hän lausuu, nostaa kaltevalle pinnalle sen mitä sinä sanot tiedoksi. Silloin Platon, Bacon, Kant ja eklektikko Cousinkin[40] laskeutuvat viipymättä ihmisten ja pelkkien tosiasioiden tasalle.
Ei ole tarkoitukseni millään muotoa näillä huomautuksilla vähentää minkään luodun järjestelmän ansiota. Sanon ainoastaan, ettei mikään erikoinen käsitys tai maailmankuva millään tavoin poista eikä edeltäpäin syrjäytä uutta yritteliäisyyttä, vaan väistyy arkana sielun tieltä, kun se sitä tarkastaa. Hengen hyökyaalto työntää edellään viisautemme ja muistimme pienet askartelut kuten vuoripuro, oljenkorret ja olkimajat. Ihmishengen tuotteet ovat suuria ainoastaan toisiinsa verrattuina, Ivanhoe ja Wawerley[41] Castle Redcliffiin ja Porterin novelleihin verraten; mutta mikään ei ole suurta, — ei mahtava Homeros eikä Milton, — äärettömään järkeen verrattuna. Se kuljettaa ne pois virran tavoin. Ne ovat kuin uni.
Niin on oikeutta jaettu jokaiselle sukupolvelle ja jokaiselle yksilölle, — viisaus opettaa ihmistä olemaan vihaamatta, pelkäämättä ja jäljittelemättä esi-isiään; olemaan valittelematta sitä, että maailma muka on vanha ja ajatus turha ja sinä olet syntynyt olioiden vanhuuden heikkouteen; sillä jumaluuden voimalla uudistuu ajatus joka päivä ehtymättä ja kaikki, mihin se säteilee, olipa se tomua tai tuhkaa, on uutta ainehistoa, joka kätkee lukemattomia suhteita.
3. Olemme nyt puhuneet ajattelijan apulähteistä ja ainehistosta. Samasta uskosta versoaa myös hänen harrastuksensa ja elämänsä mittakaava. Hänen pitää tietää, että maailma on hänen, mutta hänen täytyy se omistaa saattamalla itsensä sopusointuun luonnon olioiden kanssa. Hänen pitää olla yksinäinen, työteliäs, vaatimaton ja hyveellinen sielu.
Hänen täytyy syleillä yksinäisyyttä kuin morsianta. Hänen täytyy olla yksin riemuineen ja murheineen. Hänen oma arvostelunsa olkoon hänen mittakaavansa, hänen oma ylistyksensä riittäköön palkaksi. Ja miksi täytyy ajattelijan olla yksinäinen ja hiljainen? Siksi, että hän voisi tutustua ajatuksiinsa. Jos hän yksinäisellä paikalla kaihoksuu ja ikävöi joukkoa ja loistoa, ei hän ole yksinäisellä seudulla; hänen sydämensä on torilla; hän ei näe; hän ei kuule; eikä hän ajattele. Mutta mene ja aitaa sielusi, pidä matkakumppanit etäällä ja suuntaa tottumuksesi yksinäisyyden elämään; silloin alkavat voimat sinussa kasvaa, hedelmällisinä ja kauneina kuin metsän puut ja kedon kukat. Saat kokea sellaista, minkä voit kertoa muille ihmisille kohdatessasi heitä ja minkä he iloissaan ottavat vastaan. Älä mene yksinäisyyteen astuaksesi heti sen jälkeen julkisuuteen. Sellainen yksinäisyys on petollista. Ihmisillä on kyllin yleistä kokemusta; mutta he toivovat, että ajattelija korvaa heille ne persoonalliset, oikeat ja jumalalliset kokemukset, joita vaille he itse katuelämässään ovat jääneet. Jalo, miehekäs ja oikea ajatus on se ylevämmyys, jota sinulta odotetaan; eikä joukko, vaan yksinäisyys lahjoittaa tämän kohotuksen. Ei erillinen paikka ole välttämätön, vaan hengen riippumattomuus, ja vain sikäli kuin puutarha, maja, metsä ja kallio ovat sille asetteelliseksi avuksi, on niillä arvoa. Ole yksin ajattelussasi, niin kaikki paikat ovat suloisia ja pyhiä. Runoilijat, jotka ovat kaupungissa eläneet, ovat kuitenkin olleet erakkoja. Jumalallinen innoitus luo yksinäisyyttä kaikkialle. Pindaros, Rafael, Michelangelo, Dryden ja De Staël elävät ehkä suuren joukon keskellä, mutta niin pian kuin tulee ajatus, käy joukko heidän silmälleen näkymättömäksi; heidän silmänsä kiinnittyy avaruuteen ja tyhjyyteen; he unhottavat ympärillä olevat, he halveksivat henkilökohtaisia suhteita ja he seurustelevat käsitteiden, totuuksien ja aatteiden kanssa. He ovat yksin hengen kanssa.[42]
Tietenkään en tahdo antaa tunnustusta millekään liioitellulle ja taikauskoiselle yksinäisyyden kunnioitukselle. Nuorukainen saakoon koettaa, missä määrin yksinäisyys ja seura häntä edistävät. Hän käyttäköön hyväkseen kumpaisenkin palvelusta, mutta älköön palvelko kumpaistakaan. Syy siihen, miksi rikaslahjainen sielu karttaa seuraa, on siinä, että hänen tarkoituksensa on löytää seuraa. Rakkaudesta oikeaan hän hylkää väärän. Sinä voit hyvin pian oppia sen, mitä seura voi sinulle hetkiseksi opettaa. Sen järjettömät tavat, tanssiaiset, konsertit, huvimatkat ja näytännöt eivät voi opettaa sinulle sen enempää, vaikka niiden lukua rajattomasti lisättäisiin. Ota silloin häpeän, henkisen tyhjyyden ja autiuden merkki, jonka tosi luonto sinulle ojentaa, vetäydy yksiksesi ja piilottaudu; sulje ovi ja lyö ikkunaluukut kiinni, niin lankeaa tervetulleena ylitsesi vangitseva sade — luonnon hellä yksinäisyys. Kokoa itsesi. Rukoile ja kiitä yksin. Järjestä ja oikaise entiset kokemuksesi, sulata ne yhteen uuden ja jumalallisen elämän kanssa.
Te annatte minulle anteeksi, hyvät herrat, jos olen sitä mieltä, että me tarvitsemme ankarampaa koulutusta ja järjestystä; tarkoitan sellaista itsekuria, jonka ainoastaan ajattelijan urhoollisuus ja antaumus voi asettaa itselleen. Me elämme auringossa ja pintakerroksessa — heikkoa, näkyväistä ja ulkopuolista elämää ja puhumme runottaresta ja profeetasta, taiteesta ja luomisesta. Mutta miten voi meidän matalasta ja turhanpäiväisestä elämäntavastamme versoa milloinkaan suurta? Tulkaa nyt, menkäämme ja olkaamme hiljaa. Istukaamme käsi suulla viisi pitkää, ankaraa pythagoralaista vuotta.[43] Eläkäämme nurkissa ja tehkäämme halpaa työtä, kärsikäämme, itkekäämme ja vaivautukaamme silmin ja sydämin, jotka Herraa rakastavat. Hiljaisuus, yksinäisyys ja ankaruus tunkeutuvat syvälle olentomme suuruuteen ja salaisuuteen, ja siten sukeltavat, puhkeavat esiin ajallisesta pimeydestä siveellisen luonnon ylevyydet. Miten alhaista loistaa valtiollisissa tai kaunosielujen seuroissa kirjavana perhosena, seuran narrina, julkisen kuuluisuuden narrina, sanomalehtikirjoitusten esineenä tai katujen katseltavana ja näin menettää talonpoikaisen puvun todellinen etuoikeus, yksityiselämä ja kansalaisen lämmin tosi sydän. Kohtalokas ajattelijalle ja kohtalokas ihmiselle on olemustamme jäytävä loistamisen ja esiintymisen halu. Väärin käsittävät työnsä päätarkoituksen ne kirjailijat, jotka ollen tekemisissä kielen — ihmisten hienoimman, voimakkaimman ja pitkäikäisimmän luomuksen kanssa, jota käytetään oikein vain ajatuksen ja oikeuden aseena, — opettelevat prameilemaan tällä välkkyvällä aseella, mutta ryöstävät siltä kaikkivallan, kun eivät tee sillä työtä. Niille jotka riuhtautuvat vapaaksi maailman tehtävistä, kostaa maailma paljastamalla joka tilaisuudessa heidän epätäydellisen, pikkumaisen, hyödyttömän ja aavemaisen olentonsa järjettömyyden. Ajattelija tuntee, että rikkain romaani, ylevin runoelma, mikä milloinkaan on sepitetty — kauneuden sydän ja sielu — on kätketty ihmiselämään. Samalla kuin sillä on eittämätön arvo, tarjoaa se rikkaimman ainehiston hänen luomistyölleen. Miten oppii hän tuntemaan sen hellyyden, kauhun, tahdon ja kohtalon salaisuudet? Miten voi hän tapailla ja säilyttää niitä taivaallisen soiton säveliä, jotka siitä heläjävät? Sen lait ovat kätketyt jokapäiväisen työn yksityiskohtiin. Kaikkinaiset toimet ovat niiden mukaan tehtyjä kokeita. Hänen täytyy kantaa oma osansa yhteisestä taakasta. Hänen työskentelynsä täytyy kohdistua ihmisiin heidän kodeissaan eikä heidän nimiinsä, joita on kirjoissa. Hänen tarpeensa, halunsa, kykynsä, taipumuksensa ja taitonsa ovat avaimia, jotka hänelle avaavat ihmiselämän ihanan museon. Miksi pitäisi hänen lukea sitä kuin arabialaista satua eikä tuntea omassa ailahtelevassa povessaan sen suloisuutta ja tuskaa? Rakkaudesta ja vihasta, työansioista ja lainaksiottamisista, lainanantamisista ja tappioista, sairaudesta ja tuskasta, kotien perustamisesta ja jumalanpalveluksesta, matkoista ja vaaleista, vartiopalveluksesta ja huolista, häpeästä ja halveksimisesta kasvaa hiljaisten ja kauniiden lakien opetus. Älköön hän laiminlyökö sitä; oppikoon hän ne sydämellään. Vaivautukoon hän rehellisesti, urhoollisesti ja iloisesti ratkaisemaan sen elämän arvoitusta, joka on hänen eteensä pantu. Ja se on tehtävä täsmällisellä työllä eikä lupauksilla ja unelmilla. Uskoen yhtä varmasti, kuin Jumalaan, suurten vaikutusten läsnäoloon ja mielisuosioon ansaitkoon hän tämän suosion ja oppikoon vastaanottamaan sen ja sitä käyttämään olemalla uskollinen pienimmissäkin asioissa.
Tämä opetus ilmenee selvästi nykyajan suurimman toiminnan miehen elämässä ja antaa selityksen hänen menestykselleen. Napoleon edustaa itse asiassa suurta äsken tapahtunutta vallankumousta, jonka me tässä maassa, suokoon Jumala, saatamme mitä laajimpaan täyttymykseen. Eräs piirre Napoleonissa, joka ilmeni hänen joutuessaan englantilaisten vangiksi, on minusta sellainen, että sen opetus ei ole vähäinen uudenajan historiassa. Kun hän astui Bellerophon-laivan kannelle, teki hänelle siellä seisova englantilainen sotilasosasto sotilaallisen kunniatervehdyksen. Napoleon huomasi, että he käsittelivät aseita aivan toisella tavalla kuin ranskalaiset; työnnettyään syrjään lähinnä seisovien aseet, kääntyi hän erään sotilaan puoleen, otti hänen kiväärinsä ja teki itse liikkeen ranskalaiseen tapaan. Englantilaiset upseerit ja sotilaat katsoivat tätä hämmästyneinä ja kysyivät, oliko tämä tuttavallisuus tavallista keisarille.
Tässä tapauksessa kuten aina edustaa tämä mies, mitä puutteita ja virheitä hänellä muuten olikin, tekoa vaativaisen ylpeyden asemesta. Läänityslaitos ja itämaisuus olivat tarpeeksi kauan pitäneet tyhjäntoimittamista ylevänä; uudenaikainen ylevyys oli työssä. Hän kuului luokkaan, joka nopeasti kasvaa maailmassa, joka uskoo, että se, mitä ihminen voi tehdä, on hänen paras kaunistuksensa ja että tekemällä sen hän aina säilyttää ylevyytensä. Hän ei ollut niitä, jotka uskovat onneen. Hänen uskonsa oli kuin tähtäin keinojen sovelluttamisessa päämäärän saavuttamiseen. Keinot päämääriä kohti, se on koko hänen toimintansa tunnuslause. Hän uskoi, että vanhanajan sotapäälliköt suorittivat sankaritekonsa pelkästään oikeilla yhdistelmillä ja tarkoin vertailemalla keinojen ja seurausten, ponnistusten ja vastuksien suhdetta. Tavalliset ihmiset sanovat onneksi sitä, mikä itse asiassa saavutetaan vain neron laskelmien kautta. Mutta Napoleonilla, tosiasioissa uskollisesti pysyen, oli myös se kuninkaallinen etu, että samalla kuin hän uskoi lukuun ja painoon eikä laiminlyönyt pienintäkään viisauden hiventä, hän uskoi myös sielun vapauteen ja miltei mittaamattomaan voimaan, Napoleon, joka oli äärimmäisen varovainen mies, ei milloinkaan laiminlyönyt valmistusta eikä kärsivällistä sovittelua mitä pienimpiä yksityiskohtia myöten. Siitä huolimatta oli hänellä ylevä luottamus, kuten kaikkeen omaansa, myös rohkeuden mielijohteisiin ja usko kohtaloon, joka oikealla hetkellä korvaa kaikki tappiot ja hävittää vastustamattomien salamaniskujen tavoin ratsuväen, jalkaväen ja kuninkaat sekä keisarit. On ihmeellistä huomata, että samoin kuin puun oksalla sanotaan olevan lehden luonne ja koko puulla oksan, samoin Napoleonin sotajoukko oli johtajansa tasalla tässä kaksinkertaisessa vahvuudessa; sillä samalla kuin sotajoukko oli viimeistelty varustuksissaan ja jokaisen osaston urhoollisuus ja sotakuri vastasi kaikkia toiveita niin sivustoilla kuin keskustassakin, perustui kuitenkin aina Napoleonin koko luottamus ihmeellisiin onnenkäänteisiin, joita hänen keisarillinen kaartinsa kykeni aikaansaamaan, jos päivä muuten oli menetetty. Tässä oli hänen ylevyytensä. Hän ei luottanut enää kanuunankuulien mahdollisuuksiin. Hän oli uskollinen sotataidolle viimeiseen asti — ja kun sotataito oli lopussa, avarsi hän itsensä ja käytti maailman peloittavimpien sotilaitten valtavaa hyökkäystä.
Ajattelija pitäköön arvossa tätä lahjojen yhtymystä, joka parempiin tarkoituksiin suunnattuna luo tosi viisauden. Hän on olioiden ilmaisija. Oppikoon hän ensin olioita. Älköön hän liian halukkaana tavoittelemaan paikan ennemerkkejä laiminlyökö annettua työtä. Tietäköön hän, että vaikkakin markkinain menestys on palkassa, on tosi menestys työssä; että maailman salaisuus on opittava ja taito sen uskolliseen paljastamiseen on saavutettava yksinäisessä kuuliaisuudessa sielulle, alituisessa tutkistelussa päivästä päivään, vuodesta vuoteen olioiden olemuksesta, kaikkien keinojen käyttämisessä ja ennen kaikkea yksinkertaisen toimen ja elämän yksinkertaisten tarpeitten kunnioittamisessa — jotta kuultaisiin, mitä ne sanovat, jotta ajatuksen ja elämän molemminpuolisessa vuorovaikutuksessa ajatus tehtäisiin lujaksi ja elämä viisaaksi; ja lopuksi nykyhetken mielipiteen lavertelun halveksimisessa. Tai paremmin, eikö ole totta, että tällaisen kurin avulla voitetaan aistien ylivalta ja ihmisen alhaiset taipumukset pakotetaan kuuliaisuuteen, niin että sielu vapaasti ja iloisesti virtailee siinä kuten suluttomassa kanavassa?
Oikea ajattelija ei ole kieltäytyvä kantamasta iestä nuoruudessaan; ja kokemasta, jos se on hänelle mahdollista, raskaan työn ja hellittämättömyyden syvintä salaisuutta; antamasta omille käsilleen sen maaperän tuntua, joka hänet elättää, ja hien tuntua, joka on mukavuuden ja yltäkylläisyyden yläpuolella. Maksakoon hän kymmenyksensä ja palvelkoon maailmaa todellisena ja jalona ihmisenä; älköön hän milloinkaan unohtako kuolemattomien jumalien kunnioittamista, jotka kuiskailevat runoilijalle ja tekevät hänet iäisyyden ääriä koskettavien sävelten ilmaisijaksi. Jos hänellä on tämä kaksinkertainen hyvä — koulutus ja innoitus, — niin hänellä on terveys, sillä hän ei ole murto-osa, vaan kokonaisuus, ja hänen lahjakkuutensa täydellistyminen ilmaantuu hänen teoksissaan. Tämä kaksinkertainen ansio lyö todellakin aina leiman suurten mestarien tuotteisiin. Nerokkaan ihmisen tulee täyttää koko avaruus Jumalan tai puhtaan hengen ja sivistymättömien ihmisten joukon välillä. Hänen täytyy toiselta puolen ammentaa loppumattomasta järjestä ja toiselta puolen pitää hänen tunkeutua joukon sydämeen ja ajatusmaailmaan. Toisesta täytyy hänen ammentaa voimansa; toista saa hän kiittää päämäärästään. Toinen sitoo hänet todelliseen, toinen näkyväiseen. Toisessa päässä on järki, toisessa terve ihmisymmärrys. Jos häneltä puuttuu asteikon toinen pää, ilmenee hänen ajattelunsa joko alhaisena ja pelkän hyödyn ajattelemisena tai se osoittautuu liian pilviä tavoittelevaksi ja epämääräiseksi vastatakseen elämän tarpeita.
Ajattelija on, niinkuin aina olemme teroittaneet, suuri ainoastaan siksi, että hän on altis korkeammalle hengelle. Tämä usko painakoon leimansa hänen keko työhönsä. On runsaasti pauloja ja houkutuksia johtamassa häntä harhaan; niistä välittämättä olkoon hän uskollinen. Hänen menestyksellään on myös vaaroja. Hänen asemassaan on jotain vaikeaa ja loukkaavaa. Ihmiset, joita hänen ajatuksensa ovat elättäneet ja sytyttäneet, etsivät häntä, ennenkuin ovat oppineet ajatuksen ankarat ehdot. He etsivät häntä pyytääkseen, että hän kääntäisi valonheittäjänsä hämäriin arvoituksiin, joiden ratkaisu — kuten he luulevat — on kirjoitettu heidän olemisensa äärille. He huomaavat hänet köyhäksi, tietämättömäksi ihmiseksi, jolla on yllään haalistunut ja rikkinäinen puku, kuten heilläkin, ja josta ei millään tavoin tulvi alituinen valovirta, vaan josta ainoastaan silloin tällöin välähtää loistava ajatus, jota seuraa täydellinen pimeys. Sen lisäksi he huomaavat, että hän ei voi tuosta harvinaisesta välähdyksestään tehdä käsin kannettavaa soihtua, jonka voisi viedä minne tahtoo ja jolla voisi selittää milloin minkin hämärän arvoituksen. Se synnyttää pettymystä. Ajattelija tulee murheelliseksi tukahduttaessaan oppilaiden korkealentoiset toiveet, ja nuorukainen on kadottanut tähden äsken leimahtaneelta taivaanlaeltaan. Tämä johtaa ajattelijan kiusaukseen tekeytyä salaperäiseksi, kuunnella kysymystä, miettiä sitä ja sepittää vastaus sanoista olioiden jumalallisten ennustusten puutteessa. Kiusauksista huolimatta olkoon hän kylmä ja tosi ja odottakoon kärsivällisesti, tietäen, että totuus voi hiljaisuudenkin tehdä kaunopuheiseksi ja mietelmälliseksi. Totuudessa olkoon hänelle kylliksi maailmanviisautta. Hän avatkoon rintansa kaikille rehellisille kysymyksille ja olkoon kaikkien taidetemppujen yläpuolelle kohonnut taiteilija. Osoita auliisti, kuten pyhimys tekisi, kokemuksesi, menetelmäsi, välikappaleesi ja keinosi. Kaikki tulijat lausu tervetulleeksi niitä vapaasti käyttämään. Ja tällä voitokkaalla auliudella ja lempeällä hyvyydellä opit tuntemaan luontosi korkeimmat salaisuudet, joita jumalat auttavat sinua palvomaan ja ilmituomaan.
Jos hän siten lujassa luottamuksessa voi voittaa itsensä, on hän huomaava, että runsas hyvitys virtaa hänen rintaansa hetkistä, jotka näyttivät esteiden ja tappioiden hetkiltä. Älköön hän huolehtiko liiaksi kelvottomista seuralaisistaan. Kun hän näkee, miten monista ajatuksista hän saa kiittää erilaisten hänen ohitseen kulkevien ja häntä vastaan tulevien ihmisten epämieluisaa vastustusta, niin käsittää hän helposti, että täysin samanmielisessä seurassa ei sukeutuisi sanoja, tekoja eikä saavutuksia. Hän on oppiva, ettei ole tärkeää, mitä hän lukee ja mitä hän tekee. Ajattelijana hänellä on ajattelijan osa kaikesta. Samoin kuin kauppias ei toimistossaan kysy, onko laivalasti nahkaa vai barillaa, tarkoittaako liikeasia luottokirjettä vaiko osakkeiden siirtoa; sillä olkoon kysymys mistä tahansa, tulevat hänen toimipalkkionsa siitä aikanaan näkyviin, samoin pitää sinun ottaa oppia hetkestä ja asiasta, asettivatpa sinun tai toisten tarpeet velvollisuudeksesi keskitetyn tai hajoittavan toimen, pitkäveteisen kirjan lukemisen tai koneellisen, rajoitetun päivätyön suorittamisen.
Hyvät herrat, olen uskaltanut esittää teille näitä ajatuksia ajattelijan asemasta ja toivosta, koska uskon, että teistä, jotka nyt seisotte tämän korkeakoulun kynnyksellä vyötettyinä ja lähtövalmiina ryhtyäksenne yleisiin tai yksityisiin tehtäviin isänmaassanne, ei varmaankaan ole surullista ajatella näitä järjen ensimmäisiä velvollisuuksia, joista harvoin tulette kuulemaan uusien toverienne huulilta. Te saatte joka päivä kuulla alemman viisauden periaatteita, te saatte kuulla, että ensimmäinen velvollisuus on hankkia maata, rahaa, asema ja nimi. »Mikä on se viisaus, jota sinä etsit? Mikä on se kauneus?» tulevat ihmiset pilkallisesti kysymään. Jos siitä huolimatta Jumala on kutsunut jonkun teistä tutkimaan totuutta ja kauneutta, niin ole rohkea, ole luja ja ole tosi. Jos sanot: »Samoin kuin toiset tekevät, teen minäkin: minä luovun, kaihoisalla mielellä kylläkin, entisistä näyistäni; minun täytyy elää maan hyvyydestä ja jättää oppiminen ja runolliset haaveilut sopivampaan aikaan!» — niin silloin kuolee ihminen sinussa; silloin katoavat taas kerran taiteen, runouden ja tieteen idut, niinkuin ne jo tuhansissa ja taas tuhansissa ihmisissä ovat kuolleet. Tuon valinnan hetki on elämäsi käännekohta; katso että pysyt hengessä lujana. Tämän aistillisen maailman hallitseva luonne aiheuttaa sen, että tieteen papeista on suuri puutos; mutta järjen kutsumus ja oikeus on itse arvioida itsensä eikä antaa sitä toisten tehdä. Kuuntele puhelua, joka luonnon joka esineestä sinulle virtaa, tulkitse sitä sydämestä sydämeen ja näytä villiintyneelle maailmalle, kuinka täydellisen kaunis viisaus on. Tietäessämme edeltäkäsin, että aikamme ja kansamme yleinen pahe on ylenmääräinen vaativaisuus, etsikäämme varjoa ja löytäkäämme viisautta laiminlyötyinäkin. Ole tyytyväinen pieneen valoon, kun se vain on omasi. Tutki tutkimistasi! Älä anna moitteiden tai imartelujen saattaa itseäsi pois alituisen koettelemisen tilasta, älä itse laadi opinkappaleita äläkä omaksu toisten opinkappaleita. Miksi pitäisi sinun luopua oikeudestasi kulkea totuuden tähtikirkkailla lakeuksilla pellon, talon ja ladon tuottaman ennenaikaisen hyvän tähden? Totuudellakin on kattonsa, vuoteensa ja pöytänsä. Pidä huolta siitä, että olet tarpeellinen maailmalle, niin ihmiskunta antaa sinulle leipää, ellei varastoon pantavaksi, niin kuitenkin niin paljon, ettei se riistä omistusoikeuttasi kaikkien ihmisten omaisuuteen, kaikkien ihmisten rakkauteen, taiteeseen, luontoon ja toivoon.
Te ette pelkää, että minä asetan liian ankaran itsekurin jokaisen velvollisuudeksi. Älkää kysykö: »Mitä auttaa oppineisuus, joka järjestelmällisesti vetäytyy kuoreensa?» tai »Kenellä on hyötyä ajattelijasta, joka kätkee kykynsä ja salaa ajatuksensa odottavalta maailmalta?» Salaa ajatuksensa! Kätke aurinko ja kuu. Ajatus on pelkkää valoa ja ilmaisee itsensä maailmankaikkeudelle. Se puhuu, vaikka olisit mykkä, omalla ihmeellisellä äänellään. Se virtailee esiin teoistasi, käytöksestäsi ja kasvoistasi. Se tuottaa sinulle ystävyyksiä. Ylevämielisten sydänten rakkaudella ja toivolla antaa se sinut totuudelle takeeksi.
Yhtenäisen ja täydellisen luonnon lakien pakosta se on suova kaiken todellisesti hyvän, jota sielussa on, maan ja taivaan rakastamalle ajattelijalle.
LEO TOLSTOI.
Leo Tolstoi
Leo Tolstoi katsoo yli aikansa.
Hänen katseessaan on etsijän ilme.
Tolstoin elämä oli kahdeksankymmentäkaksi pitkää vuotta. Ei voi siis sanoa, ettei hänen ollut suotu tarpeeksi etsiä tai ettei hänen elinikänsä yleensä ehtinyt täyttää niitä toiveita, joihin hänen elämäntyönsä monessa suhteessa antoi aihetta. Mutta sittenkin hänen suurin tekonsa täyttymättä jäi, ja hänen etsintänsä mainen päämaali saavuttamatta. Toisin kuin taistelutantereella isänmaansa puolesta kaatunut soturi tai polttoroviolla uskonsa edestä kuollut marttyyri, jotka näyttävät päässeen jäljellejääneille lohdutusta ja vapautusta tuovaan päämäärään, jäi hän maisessa matkassaan puolitiehen. Ja jos hän vielä olisi saanut elää edeltämäänsä ja valmistamaansa aikaa, olisi hänen elämänsä ratkaisu tullut ehkä vielä arvoituksellisemmaksi. Sillä hänen oma kansansa ei ole häntä lähinnä seuranneena aikana voinut ymmärtää eikä sisäisesti vastaanottaa sitä korkeata henkistä perintöä, jonka hän jälkeensä jätti ja joka muodostaa hänen elämänsä ytimen ja hänen sielunsa suuren saavutuksen.
Siksi Tolstoi katsoo huolekkain silmin yli aikansa etäisempään tulevaisuuteen, joka koitti vaikeiden etsimisten aukeaman takaa. Kaikkensa jättäen uskalsi hän lähteä tälle aukeamalle, sillä hän näki sen takaa rakkauden maan kaupunkeineen häämöttävän. Silloin tuli kuolema ja katkaisi hänen elämänsä.
Senvuoksi me nyt näemme Tolstoin elämän huippukohdan arvoituksen tavoin, näemme vertauskuvan hänen etsimisestään ja ihmisen loppumattomasta etsimisestä yleensä. Tolstoin etsinnän kiihkeyttä osoittavat hänen sanansa »uhrautumisesta loppuun asti». Ellei voi uhrautua, ei pidä pettää itseään, on hän sanonut.
Venäjänmaan suuri kirjailija ja maailman merkillinen kirjailijapersoonallisuus Leo Tolstoi on syntynyt elokuun 28:ntena 1828 Jasnaja Poljana-nimisellä maatilalla Tulan kuvernementissa. Teoksissaan, etenkin »Lapsuus, poika-ikä ja nuoruus»-nimisessä, on hän tarkalleen kuvaillut muistojaan äidistään ja isästään. Hän oli puolentoista vuoden vanha äidin ja yhdeksän vuoden vanha isän kuollessa, joten kasvatus jäi vieraiden käsiin. Lahjakkaan, itserakkaan, oikullisen ja herkän pojan kasvatus olikin vaikea tehtävä. Kaikille pyrkiville nuorukaisille tutut vastakkaisuudet: halu miellyttää ja voittaa puolelleen kaikki ja kulkea aina etunenässä ja toisaalta unelmia hälventävä todellisuus, kun ei voi olla kekseliäs ja kun kasvotkin ovat rumat, ilmenevät Tolstoissa jo aikaisin. Nämä vastakkaisuudet ja ristiriita saavat kehittyä nuoruusvuosina äärimmilleen, joten piilemään jäi alituinen mahdollisuus sisäisen elämän ja mielentilan järkytyksiin.
Tolstoi lukee poika-ikänsä alkavan siitä hetkestä, jolloin hänen itsetajuntansa heräsi ja hän rupesi pohtimaan kysymyksiä suhteestaan ympäristöönsä. Matkalla Kasaniin hän huomasi, että maailma on avara ja että maailmassa on muitakin ihmisiä. Viisitoistavuotiaana hän näet astui rohkein mielin Kasanin yliopistoon. Luvuissaan hän kuitenkin epäonnistui. Ulkonaisesti rajut ylioppilasvuodet ja ylpeydessä ilmenevä suuruuden tavoittelu painoivat syvälle ujoon sydämeen hyvyyden ja rakkauden janon. Sydämen tuntema yksinäisyys kehitti sairaalloista herkkyyttä. »Äkkiä loin katseeni päinvastaiselle puolelle toivoen tuossa paikassa yllättäväni tyhjyyden». Tuleva ajattelija vertaili tässä olevaa ja ei-olevaa toisiinsa ja tuntien vaistomaisesti suuret mahdollisuutensa »häpesi alati joka-ainoaa sanaansa ja liikettään»; kuten nuorukaiset, joille valkenee omanarvontunto ja tulevaisuus, vaikka he eivät vielä kykene sitä täyttämään, jotka tuntevat korkeat vaatimukset ja kokoavat voiman täyteytensä ryhtyäkseen niitä noudattamaan.
Yliopistoluvut eivät ajoittaisista ponnistuksista huolimatta onnistuneet; siksi hän koetti onnistua tovereittensa keskuudessa elintavoissaan ja saavuttaa kuviteltuja täydellisyyteen johtavia ehtoja: »asento ylpeä ja liikkeet mahtavat, katse halveksiva, ei tervehtinyt ketään luennoilla ja ajoi pois omissa ajoneuvoissaan». Sisässä kalvava epäilys ja kärsimys.
Nuoruutensa katsoi Tolstoi alkavan hetkestä, jolloin hän kuusitoistavuotiaana sisimmässään tuli vakuutetuksi tuollaisen kiiltokuorisen kärsimyselämän onttoudesta, johon liittyi voimakas tunne paineesta sisästä ulospäin, ja käsitti, että täydellistymisen tulee tapahtua yksinkertaisen, toimeliaan ja jalostuvan elämän poluilla. Näissä merkeissä hän aloittaakin nuoruusmietteensä. Vuonna 1847 hän poistui kotitilalleen, teki epäonnistuneen yrityksen kotitilansa maaorjien ja talonpoikien kurjan tilan parantamiseksi ja aikoi tuskastuneena paeta ympäristöstään jo Siperiaankin, mutta lähteekin sotapalvelukseen Kaukaasiaan.
Kaukaasian majesteetillinen, rikas ja suuripiirteinen luonto ja puhdas luonnonmukainen elämä raikkaassa vuoristoseudussa oli Tolstoille se tenhovoima, joka herätti hänen luovan kykynsä ja kuohutti esiin hänen nuoruutensa muistelmat; täällä kirjoitti hän teokset »Kasakat» ja »Lapsuus ja poika-ikä». Sotapalvelustaan hän jatkoi Sevastopolissa. Siellä ottaessaan ensikertalaisen vavahtelevalla mielellä osaa useinkin hengenvaarallisiin taisteluihin hän oppi sodan ristiaallokossa ymmärtämään kansanmiestä, hänen alkuperäistä, puhdasta ja kaunista sielunelämäänsä. Hänen hämmästynyttä sieluaan kosketti elämän alkuperäinen rohkeus ja suuri välittömyys ja hän kirjoitti »Sevastopolin kertomukset», joissa vaikuttavin piirroksin esitetään rauhallisen luonnon ja veriinsä saakka taistelevan ihmisen vastakohta. Tolstoi oli löytänyt elämisen arvoisia asioita, ne olivat järkyttäneet hänen suurta sieluaan.
Pietariin saapuessaan vuonna 1855 oli Tolstoi jo täysi kirjailija, ja hänen ajatuksensa alkoi tehdä työtä ja tutkia elämää. Etsimisen kipinä alkoi rauhattomasti räiskähdellä. Hän käy kaksikin kertaa ulkomailla ja tutustuu länsimaiden kasvatusopillisiin aatteisiin, joiden innostuttamana hän sitten perusti maatilalleen vapaan koulun, johon lapset saivat tulla ja mennä milloin halusivat ja koetti tässä koulussa ohjata lasten ajatusmaailmaa luonnollisen ja tehokkaan kehittymisen tielle. Sen teki hän samalla opettaja-innolla, kuin myöhemmin sepitteli kansalle kirjoitelmia suurista asioista, käytännöllisestä elämäntaidosta ja uskonnon perustotuuksista.
Vuodesta 1862 alkaa rauhallisen kotielämän ja tuotteliaan kirjoittamisen aika. Silloin näet Tolstoi meni naimisiin, tottui maaelämään, sen toimiin ja alkoi kotoutua kansan keskuuteen. Näissä oloissa syntyivät suurteokset »Sota ja rauha» v. 1864—69 ja »Anna Karenina» v. 1873—76, joilla molemmilla on suuri kirjallishistoriallinen arvo ja kirjailijan oman sielunelämän valaisemisessa suuri sielullinen merkitys. Huomattava on vielä Tolstoin aateromaani »Ylösnousemus», joka ilmestyi vuonna 1899. Lukuisia muita kaunokirjallisia teoksia, näytelmiä, novelleja y.m. on Tolstoi vielä kirjoittanut. Samoin kuin mainituilla suurteoksilla, on Tolstoin tuotannolla yleensä suuruuden leima, niin sisältöön kuin laajuuteenkin nähden.
Sitten alkaa Tolstoin yleismaailmallinen henkinen opettajatoimi, »Maailman omatunto» alkaa puhua yksinkertaisesta ja suuresta elämän totuudesta; isällisesti muistuttaen, sisällisellä näkemiskyvyllään herättäen ja profeetallisuudellaan rohkaisten. Paitsi taiteellisia avaa hän myöskin yhteiskunnallisia ja uskonnollisia näköaloja. Levottoman etsinnän, vaikeiden epäilysten ja ulkonaisten sekä sisäisten ristiriitojen seestyessä muodostui hänen vakaumuksensa, luja kuin valkoinen vuori, jota vastaan kilpistyi samalla lailla yksityisten pilkka kuin hallituksen salavihan ilmaukset ja »Pyhän Synoodin» kirkonkiroukset.
Liikasivistyksestä on luovuttava, hän opettaa. On palattava yksinkertaiseen maalaiselämään tekemään ruumiillista työtä, ja ratkaisemaan elämän suuria kysymyksiä. Yksilön henkisestä täydellistyttämisestä seuraa kaiken hyvän saavuttaminen. Silloin ei enää tarvita yhteiskuntaa eikä minkäänlaista pakkoa. Ihmisen korkein hyvä on täyttää rakkauden käsky niin juurta jaksain kun hän sen vaatimukset vain käsittää. Hänen täytyy jakaa koko omaisuutensa köyhille. Sellaista menettelyä Tolstoi teroittaa kirjoitelmissaan »Rakastakaa toinen toistanne» ja »Rakkauden vaatimukset», jotka on suomennettu kokoelmaamme näytteeksi Tolstoin suurista päämääristä ja näytteeksi kaunokirjailijasta, joka vakuuttavasti ja yksinkertaisin ottein kirjoittaa uskonnollisista asioista. Nämä kirjoitelmat osoittavat samalla, mitä kysymyksiä Tolstoi elämänsä loppupuolella ryhtyi kansantajuisesti esittämään. Valtavasta kirjailijapersoonallisuudesta kehittyi käytännöllisten elämänkysymysten ajattelija, kansan opettaja ja uuden ihanteellisen ajan edeltäjä. Paljon on ympäristöllä osaa hänen kehityksensä kulkuun. Venäjänmaan suuret räikeät epäkohdat painoivat hänen henkeään kuin jousta.
Juopa todellisen elämän ja suurien sisäisten vaatimusten välillä kasvoi kasvamistaan. Tolstoi ei voinut elää ympäristössään. Kun hänen ikänsä alkoi täyttyä ja hän tuli vanhaksi, ei hän enää löytänyt uusia mahdollisuuksia. Jousen täytyi laueta.
Kahdeksankymmenenkahden vuoden ikäisenä hän lähti kenenkään tietämättä kotoaan, ikäänkuin olisi tahtonut alkaa elämässään uuden taipaleen. Sydän valaistuna lähti hän yksinäisyyteen vetäytyäkseen matkalle kohti tuntematonta päämäärää. Matkalla liittyi häneen toveri, joka saattoi hänet perille. Tämä toveri, joka huomasi hänen sydämensä liekin ja näki vanhuksen vaivat, oli kuolema. Koko maailma, joka henkeään pidättäen odotti tietoa siitä, mihin Tolstoi suuntasi kulkunsa maallisen kotonsa jätettyään, sai odottamatta kuulla, että hän oli kuollut Astapovon asemalla lokakuun 21. p:nä 1910.
Vaikka tämä suuri ihminen on siirtynyt ajasta ajattomuuteen, elävät hänen ajatuksensa kanssamme nykyajassa. Kuinka useat ihmiset Venäjällä ja muualla nykyisen ajan tuskissa mielellään kysyvät itseltään, mitä Tolstoilla olisi nykyaikana sanottavaa. Minkä suurenmoisen tilaisuuden antaisikaan maailmansota jälkiseurauksineen Venäjällä ja muualla hänelle, suurelle rauhanystävälle ja veljesrakkauden opettajalle, ajan ja olojen arvosteluun! Mitä suuntaviivoja osoittaisikaan hänen tietäjänäkemyksensä! Sillä sisäiselle suurelle vapaudelle ja yksilön korkealle siveelliselle kehitykselle ja rakkauden kaikkivoimaiselle, ankaralle opille ei ole löytynyt vielä hänen maassaan näkyväistä kalliota, jolle niistä olisi voinut rakennuksen rakentaa. Ja hänen kansansa sivistyselämän perustuksia ei ole vielä luotu; matalasti käsitetty vapaus on päinvastoin osaksi turmellut sivistyksen luontaiset juuret kansansydämessä. Kuvastaisivatko hänen silmänsä enemmän huolta, jaksaisiko hänen sydämensä lämpö yhä nousta ja kantaisiko hänen katseensa yli laajan maan? Kysymme sitä, mutta kysymyksemme lienee turha, sillä hänen vastauksensa olisi arvatenkin kuitenkin toinen, kuin mihin päättelymme vie. Hän ehkä sanoisi: jättäkää nämä kysymykset, irtautukaa ajan katsantokannoista, katsokaa olevia oloja iäisyyden perusvoimien kannalta, rakkauden valossa.
Kun katsomme hänen kuvaansa, noita tuttuja kasvonpiirteitä, eikö juuri tuo huoli hänen kansansa ja kansojen kohtaloista ja koettelemuksista kuvastu niissä? Varmaan sisältyy nykyaika ja osa tulevaisuutta siihen. Lisääkö se meidän huoltamme tuo murheen häivä? Ei, se vapauttaa ja rohkaisee.
Tolstoin elämänkuvista saamme kaikki ne hyvät vaikutelmat, joita kosketus suurmiehiin antaa. Hänen etsintänsä on suurta ja sen kaikki mittasuhteet ovat suuria sisästä lähtien ja avartuen sovellutukseksi laajaan ympäristöön. Kun seuraamme hänen kehitystään, ymmärrämme hänen yksinkertaiset sanansa hänen kirjoitelmissaan. Hänen ei ole ollut helppo tulla näihin sanoihin. Niissä on jälkiä pitkästä etsinnän taipaleesta ja niillä on oikeus jatkaa matkaansa tulevaisuuteen. Niissä on sellaista, joka koskettaa meitä senkin ohella, mikä niissä tuntuu meistä vieraalta. On jotakin korkeampaa jokaisessa ihmisessä, kuin se mitä hän saa sanotuksi. Sen saamme todeta, kun katsomme Tolstoin ajatusrakennelmien vajavaisuutta hänen elämänsä taustaa vasten.
Tolstoin sanat koskettavat monissa ihmisissä yksinkertaisen suuruuden, rehellisyyden, veljesrakkauden ehdottomien vaatimusten kieliä. Tolstoin yleismaailmallisuuden voimme maantieteellisesti määritellä, kun otamme käteemme maapallon.
Rakkaus on sen maan nimi, jonka ranta näkyi etäisestä tulevaisuudesta Tolstoin silmään ja jota kohti hän lähti vaeltamaan elämänsä uudessa nuoruudessa jättäen kaikki, mistä olisi mielestämme ollut apua rannattomalla ajan aavikolla. Rakkautta etsimään hän lähti.
Rakastakaa toinen toistanne.[44]
Minun tekee mieleni jäähyväisiksi (minun iässäni ihmisten tapaaminen aina merkitsee hyvästijättöä) lyhyesti lausua teille käsitykseni siitä, kuinka ihmisten tulee elää, ett'ei elämämme olisi paha ja murheellinen, jommoinen se nyt on useimmista ihmisistä, vaan Jumalan ja kaikkien meidän toivomusten mukainen, nimittäin iloinen ja onnellinen, jommoisen sen tuleekin olla.
On vain kysymys siitä, kuinka ihminen käsittää elämänsä. Jos käsittää elämän niin, että tämä elämä sykkii minulla, Juholla, Pekalla ja Marialla, vain ruumiissa ja että elämän koko tarkoitus on hankkia niin viljalti kuin suinkin kaikenlaisia iloja, nautintoja ja menestystä tälle omalle minälle, Juholle, Pekalle ja Marialle, niin muodostuu elämä aina ja kaikille onnettomaksi ja katkeraksi.
Onnettomaksi ja katkeraksi tulee elämä sentähden, että kaikkea sitä, mitä yksi ihminen mielii itselleen, mielivät kaikki muutkin. Ja kun jokainen tahtoo itselleen kaikkea hyvää niin paljon kuin suinkin ja kun tämä samainen hyvä on hyvää kaikista näistä ihmisistä, niin ei tätä hyvää koskaan riitä kaikille. Ja sentähden, kun ihmiset elävät kukin itseään varten, he eivät voi olla ottamatta toinen toiseltaan sekä taistelematta ja vihoittelematta keskenään, mistä heidän elämänsä ei tule onnelliseksi. Vaikkapa ihmiset aika ajoittain saavatkin mitä haluavat, niin ei se koskaan tunnu riittävän heille, ja he koettavat hankkia itselleen yhä enemmän ja enemmän ja sitäpaitsi he vielä pelkäävät, että heiltä otetaan pois se, mitä he ovat saaneet hankituksi ja kadehtivat niitä, jotka ovat saaneet sellaista, mitä heillä ei ole.
Jos siis ihmiset käsittävät elämän vain ruumiissa olevaksi, ei sellaisten ihmisten elämä voi olla tulematta onnettomaksi. Sellainen se onkin nyt kaikista näin ajattelevista ihmisistä. Mutta sellainen, nimittäin onneton, elämä ei saisi olla. Elämä on annettu meille onneksemme ja sellaiseksi me kaikki käsitämme elämän. Jotta nyt elämä olisi sellainen, täytyy ihmisten oivaltaa, että tämä meidän nykyinen elämämme ei toki perustu ruumiiseemme, vaan siihen henkeen, joka ruumiissamme asuu, ja että onnemme ei vaadi, että olemme mieliksi sille ja teemme sitä, mitä ruumis tahtoo, vaan mitä tämä sama henki tahtoo, joka asuu meissä samoin kuin kaikissa muissakin ihmisissä. Tämä henki se sitten halajaa itselleen, hengelle, onnea. Ja koska tämä henki on sama kaikissa ihmisissä, tahtoo se myös onnea kaikille ihmisille. Onnen toivominen kaikille ihmisille merkitsee ihmisten rakastamista. Eipä kukaan eikä mikään saata estää rakastamasta ihmisiä ja kuta enemmän ihminen rakastaa, sitä vapaammaksi ja riemukkaammaksi käy hänen elämänsä.
On siis niin, ettei ihminen kaikista ponnistuksistaan huolimatta koskaan kykene täysin noudattamaan ruumiin mieltä, sen tähden, ettei aina voi hankkia kaikkea sitä, mitä ruumis tarvitsee, tai jos voisi sen tehdä, niin täytyisi sitä varten taistella toisia vastaan. Sielun tarpeet taas ihminen voi aina täyttää, sillä sielu tarvitsee vain rakkautta eikä rakkauden takia tarvitse taistella ketään vastaan; ihminen ei ainoastaan pääse taistelemasta toisia vastaan, vaan päinvastoin, kuta enemmän rakastaa, sitä lähemmäksi tulee toisia ihmisiä. Rakkautta näet ei voi mikään estää, ja kuta enemmän jokainen ihminen rakastaa, sitä vapaammaksi ja iloisemmaksi hän itse tulee ja tekee toisetkin vapaiksi ja iloisiksi.
Tämän nimittäin, rakkaat veljet, olen tahtonut sanoa teille jäähyväisiksi, tämän, jota kaikki pyhät ja älykkäät ihmiset ja Kristus sekä kaikki maailman viisaat ovat opettaneet teille, nimittäin että elämämme onnettomuus johtuu meistä itsestämme, että se voima, joka lähetti meidät elämään ja jota nimitämme Jumalaksi, ei lähettänyt meitä kärsimään, vaan omistamaan juuri sitä onnea, jota me kaikki kaipaamme, ja että emme tätä meille aiottua onnea saa suinkaan silloin, kun käsitämme elämän toisin kuin pitäisi, emmekä tee tehtäväämme.
Nyt me syytämme sitä, että elämämme on huonosti järjestetty emmekä ajattele, ettei elämämme ole huonosti järjestetty, vaan me emme tee sitä, mitä pitäisi tehdä. Mutta se on aivan sama kuin jos juomari sanoisi, että hänestä on tullut juoppo siksi, että on perustettu niin paljon ravintoloita ja kapakoita, vaikka paljon ravintoloita ja kapakoita on perustettu juuri siksi, että on paljon sellaisia juomareita kuin hän.
Elämä on annettu ihmisille heidän onnekseen, kun he vain osaisivat käyttää sitä niin kuin sitä tulisi käyttää. Kunpa eivät ihmiset eläisi kadehtien toinen toistaan, vaan rakastaen, niin olisi elämä kaikista herkeämätöntä onnekkuutta.
Nyt teroitetaan kaikilta tahoilta vain yhtä ainoata seikkaa: elämämme on, sanotaan, paha ja onneton siksi, että se on huonosti järjestetty, — käykäämme ja muuttakaamme huono järjestys hyväksi, niin tulee elämämme hyväksi.
Rakkaat veljet, älkää uskoko tätä, älkää uskoko sitä, että siitä tai siitä järjestelystä elämänne voi tulla huonommaksi tai paremmaksi. Puhumattakaan siitä, että kaikki parempaa elämänjärjestystä suunnittelevat ihmiset ovat erimielisiä ja kiistelevät keskenään: toiset ehdottavat toista järjestelyä pitäen sitä parempana ja toiset taas sanovat sitä järjestelyä kaikkein huonoimmaksi ja että hyvä on vain se, mitä he itse ehdottavat ja jotkut vielä tuomitsevat tämänkin kelpaamattomaksi ja suosittelevat omaa ehdotustaan parhaimpana. Entä vaikkapa keksittäisiinkin sellainen järjestely, joka yksimielisesti tunnustettaisiin parhaaksi, niin mitähän olisi silloin tehtävä, ennenkuin ihmiset rupeaisivat elämään tämän järjestelyn mukaan ja kuinka tämä hyvä järjestely sitten olisi säilytettävissä, kun ihmiset tahtovat elää huonosti ja ovat siihen tottuneet? Mutta siihen, että me nyt tahdomme elää huonosti ja olemme sellaiseen elämäntapaan tottuneet, meillä ei ole halua kajota, ja me elämme edelleen konnamaisesti sanoen, että alamme elää hyvin vasta silloin, kun elämä järjestetään paremmaksi. Mutta kuinka käy hyvän järjestelyn, kun ihmiset ovat pahoja?
Vaikka löytyisikin jokin paras elämänjärjestely, täytyy siis ihmisten tulla paremmiksi, ennenkuin sitä voidaan toteuttaa. Mutta teille lupaillaan hyvää elämää vasta sen jälkeen kuin te nykyisen huonon elämänne lisäksi olette vielä taistelleet ihmisiä vastaan ja tehneet heille väkivaltaa, vieläpä tappaneetkin heitä saadaksenne toteutetuksi tämän hyvän järjestelyn, s.o. teille lupaillaan hyvää elämää vasta sitten, kun te itse olette tulleet pahemmiksi kuin nyt olette.
Älkää uskoko, älkää uskoko sitä, rakkaat veljet! On olemassa vain yksi ainoa keino elämän parantamiseksi: ihmisten itsensä on tultava paremmiksi. Ja kun ihmiset tulevat paremmiksi, järjestyy itsestään se elämä, jonka tulee vallita hyvien ihmisten kesken.[45]
Ei teidän eikä muidenkaan ihmisten pelastus voi mitenkään perustua synnilliseen ja väkivaltaiseen elämänjärjestelyyn, vaan oman sielunne muodosteluun. Vain siten, tällä sielun muodostelulla, saavuttaa jokainen ihminen sekä itselleen että toisille ihmisille suurimman onnen ja parhaimmat elämänehdot, mitä ihmiset koskaan voivat toivoa. Tosi onni, se jota jokainen ihmissydän etsii, ei ole varattu meille missään väkivallan kannattamassa tulevaisuuden elämänjärjestelyssä, vaan rakkauden nyt heti meille kaikille kaikkialla, jokaisella elämän, vieläpä kuolemankin hetkellä tarjoamassa elämänjärjestelyssä.
Se onni on annettu meille ammoisista ajoista, mutta ihmiset eivät ole ymmärtäneet sitä eivätkä ole ottaneet sitä vastaan. Nyt on koittanut se aika, jolloin emme enää voi olla sitä omaksumatta — emme voi olla omaksumatta ensiksikin siksi, että elämämme mielettömyys ja sen kärsimykset ovat johtaneet siihen, että tämä meidän elämämme alkaa tuntua meistä sietämättömän tuskalliselta. Toiseksi siksi, että eteemme avautumistaan avautuva Kristuksen todellinen oppi on käynyt nyt niin selkeäksi, ettemme enää voi olla sitä tunnustamatta ja vastaanottamatta löytääksemme pelastuksen. Pelastuksemme on vain sen varassa, tunnustammeko, että todellinen elämämme ei ole ruumiissamme, vaan meissä asuvassa Jumalan hengessä ja että sentähden kaikki ponnistukset jotka aikaisemmin olemme panneet ruumiillisen elämämme, niin yksityisen kuin yhteisen, parantamiseen, me voimme ja meidän täytyy suunnata tämän ainoan ihmiselle tarpeellisen ja tärkeän seikan hyväksi, sen hyväksi nimittäin, että jokainen itsessään kasvattaisi ja voimistuttaisi rakkautta ei vain meitä rakastavia kohtaan, vaan Kristuksen sanojen mukaan kaikkia ihmisiä kohtaan ja eritoten meille vieraita ja meitä vihaavia ihmisiä kohtaan.
Elämämme on nyt tästä niin kaukana, että kaikkien ponnistusten suuntaaminen monista maallisia asioita tarkoittavista huolista tähän yhteen näkymättömään ja meille outoon asiaan — rakkauteen kaikkia ihmisiä kohtaan — ensi silmäyksellä näyttää mahdottomalta.
Mutta se vain näyttää siltä: rakkaus kaikkia ihmisiä ja meitä vihaavia kohtaan on paljon ominaisempaa ihmissielulle kuin taistelu lähimmäisiä vastaan ja heidän vihaaminen. Muutos elämäntarkoituksen käsittämisessä on meidän aikanamme täysin mahdollinen, mutta mikä on mahdotonta, se on juuri sellainen kaikkien kaikkia vastaan katkeroituneen elämän jatkaminen, jota me nyt elämme. Tämä muutos on siis mahdollinen ja se yksin voikin kirvoittaa ihmiset niistä vaivoista, jotka heitä rasittavat, ja siksi täytyy tämän muutoksen ennemmin tai myöhemmin tapahtua.
Rakkaat veljet, miksi, mitä varten te kiusaatte itseänne? Muistakaa toki, että teille on edeltäkäsin varattu mitä ihanin onni, ja ottakaa se! Kaikki on teissä itsessänne! Se on niin helppoa, niin yksinkertaista ja niin iloista.
Mutta kärsivät, köyhät ja sorretut ihmiset sanovat ehkä: »Niin, se lienee hyvä rikkaille ja vallanpitäjille; helppo on rikkaitten ja vallanpitäjien rakastaa vihollisiaan, kun nämä viholliset ovat heidän vallassaan. Mutta se on vaikeaa meille, kärsiville ja sorretuille.» Mutta se ei ole totta. Rakkaat veljet, elämänkäsityksen muuttaminen on yhtä tarpeellinen vallanpitäjille ja rikkaille kuin vallanalaisille ja köyhille. Ja vallanalaisille ja köyhille se on helpompaa kuin rikkaille. Vallanalaisten ja köyhien tarvitsee vain asemaansa muuttamatta olla tekemättä rakkauden vastaisia tekoja ja myöskin olla ottamatta osaa näihin tekoihin mikäli ne ovat väkivallan töitä, niin koko tämä rakkaudelle vihamielinen järjestelmä kukistuu itsestään. Vallanpitäjien taas on paljon vaikeampi vastaanottaa ja noudattaa rakkauden oppia. Voidakseen noudattaa sitä heidän täytyy kieltäytyä rahan ja rikkauden houkutuksista, jotka hallitsevat heitä; ja se on heille vaikeaa; köyhien ja vallanalaisten taas tulee vain pidättäytyä uusista väkivaltaisuuksista, ja mikä on tärkeintä, olla ottamatta osaa vanhaan.
Samoin kuin ihminen, kasvaa ihmiskuntakin. Rakkauden tietoisuus on kasvanut, kasvaa siinä ja on meidän aikanamme saavuttanut sellaisen kasvun, ettemme voi olla huomaamatta, että sen täytyy pelastaa meidät ja tulla elämämme pohjaksi. Onhan kaikki se mitä nyt tapahtuu, väkivaltaisen, ilkeän ja rakkaudettoman elämän kuolinkamppailua.
Ei nyt enää voi jäädä kenellekään epäselväksi, että kaikki nämä taistelut, kaikki tämä viha, kaikki nämä väkivaltaiset järjestelmät, kaikki tämä on järjetöntä, vain yltymistään yltyviin onnettomuuksiin johtavaa harhaa. Eikä voi jäädä epäselväksi, että ainoa, yksinkertaisin ja helpoin pelastus kaikesta tästä on tietoisuus kaikkien ihmisten elämän alkuperusteesta — rakkaudesta — tästä perusteesta, joka välttämättömästi ilman vähintäkään ponnistusta, muuttaa suurimman pahan suurimmaksi onneksi.
Perintätaru kertoo, että apostoli Johannes saavutettuaan korkean iän oli kokonaan yhden ainoan tunteen vallassa ja ilmaisi sen aina vain näillä sanoilla: »Lapset, rakastakaa toinen toistanne». Näin ilmaisi ajatuksensa vanhuus, s.o. määrättyyn elämän rajaan eläneen yhden ihmisen elämä. Aivan samoin täytyy ihmiskunnan elämän määrättyyn rajaan ehtineenä lausua perussisältönsä julki.
Onhan tämä niin yksinkertaista ja niin selvää: sinä elät, s.o. olet syntynyt, kasvat, miehistyt, vanhenet ja tuossa tuokiossa kuolet Tokkopa elämäsi päämäärä voi olla sinussa? — Varmaankaan el. Mitä tämä tämmöinen on — kysyy silloin ihminen itseltään, — mikä minä olen? Ja siihen on vain yks? vastaus: minä olen jonkinlainen rakastava — kuten ensi alussa näyttää, — todellisuudessa kuitenkin vain itseään rakastava olento, mutta kun elää hiukan ja miettii hiukan, käy ilmi, ettei saa eikä kannata rakastaa itseään, elämän kautta kulkevaa ja kuolevaa olentoa. Tunnen, että minun täytyy rakastaa ja rakastan itseäni. Mutta rakastaessani itseäni en voi olla tuntematta, että rakkauteni kohde ei ansaitse rakkauttani; mutta rakastamatta en voi olla. Rakkaudessa on elämä. Mikä neuvoksi? Rakastaako toisia, läheisiä, ystäviä ja niitä, jotka rakastavat? Alussa näyttää se tyydyttävän rakkauden tarvetta, mutta kaikki nämä ihmiset ovat ensinnäkin epätäydellisiä ja toiseksi muuttuvat ja ennen kaikkea kuolevat. Ketä sitten rakastaa? Ja siihen on olemassa vain yksi vastaus: rakastaa kaikkia, rakastaa rakkauden alkulähdettä, rakastaa rakkautta ja rakastaa Jumalaa. Ei rakastaa sen takia, jota rakastaa eikä oman itsensä takia, vaan rakkauden takia. Mikäli ymmärretään tämä, sikäli häviää heti kaikki paha ihmiselämästä ja sen tarkoitus tulee selkeäksi ja iloiseksi.
»Niin, kyllä se olisi hyvä. Sen parempaa ei voi ajatella,» — sanovat ihmiset. »Hyvä olisi rakastaa ja elää rakkautta varten, jos kaikki eläisivät niin. Mutta kun minä elän rakkautta varten ja annan pois kaikkeni toisille, mutta toiset elävät itseään ja ruumistaan varten, niin miten käy minun, eikä vain minun, vaan perheeni ja niiden, joita rakastan voimatta olla rakastamatta? Kauan aikaa on jo lakkaamatta puhuttu rakkaudesta, mutta kukaan ei ole ruvennut noudattamaan sitä. Eikä sitä voikaan noudattaa. Elämän voi uhrata rakkaudelle vain silloin, kun kaikki ihmiset yhdellä kertaa jonkin ihmeen kautta muuttavat maailmallisen, ruumiillisen elämän henkiseksi ja jumaliseksi. Mutta sitä ihmettä ei tapahdu ja siksi on tämä kaikki vain sanoja eikä töitä.» Niin puhuvat ihmiset rauhoittaen itseään valheellisessa ja totutussa elämässään. He puhuvat niin, mutta sielunsa syvyydessä he tuntevat, etteivät he ole oikeassa. He tietävät, että nämä päätelmät ovat vääriä. Ne ovat vääriä siksi, että vain maailmallisen, ruumiillisen elämän edut vaativat kaikkia ihmisiä yhtä aikaa muuttamaan elämänsä; mutta niin ei ole henkisen elämän laita: rakkauden ja rakkauden Jumalaan ja ihmisiin. Rakkaus ei suo ihmiselle onnea seurauksissaan, vaan itsessään, rakkaudessa, se antaa hänelle onnea täydelleen riippumatta siitä kuinka toiset ihmiset menettelevät ja mitä yleensä ulkonaisessa maailmassa tapahtuu. Rakkaus suo onnea siten, että ihminen rakastaessaan liittyy Jumalaan ja mitään halajamatta itselleen tahtoo lisäksi antaa pois kaiken omaisuutensa ja elämänsä toisille, ja tässä antaumuksessa Jumalalle löytää onnen. Ja siksi se, mitä muut ihmiset tekevät ja mitä maailmassa tapahtuu, ei voi laisinkaan vaikuttaa hänen menettelyynsä. Rakastaminen on Jumalalle antautumista ja Jumalan tahdon täyttämistä. Mutta Jumala on rakkaus ja tahtoo kaikkien parasta eikä sentähden voi tahtoa sitä, että ihminen joutuu perikatoon täyttäessään Hänen lakiansa.
Vaikka rakastava ihminen olisikin yksin rakkaudettomien ihmisten keskellä, ei hän kuitenkaan joutuisi hukkaan. Ja vaikkapa hän menehtyisi ihmisten keskellä, kuten Kristus ristillä, niin olisi hänen kuolemansakin sekä iloinen hänelle itselleen että merkityksellinen muille eikä suinkaan epätoivoinen ja arvoton, jommoinen on maailman ihmisten kuolema.
Niin ollen veruke, etten antaudu rakkaudelle siksi, että jään yksin, kun eivät kaikki tee samoin, on sekä väärä että paha. Se on aivan sama, kuin että ihminen, jonka pitää tehdä työtä elättääkseen itseään ja lapsiaan, olisi ryhtymättä työhön siksi, etteivät muut tee työtä.
Niin, rakkaat veljet, käyttäkäämme elämämme rakkauden kartuttamiseen itsessämme ja sallikaamme maailman kulkea, niinkuin se tahtoo, s.o. niinkuin sen on ylhäältä määrätty. Kun menettelette siten, niin, — uskoo minua, — silloin saavutamme suurimman onnen itsellemme ja teemme kaiken sen hyvän ihmisille, mitä suinkin voimme tehdä.
Onhan tämä niin yksinkertaista, niin helppoa ja niin iloista. Rakasta vain jokaista ihmistä äläkä rakasta vain niitä, jotka rakastavat, vaan kaikkia ihmisiä, erittäinkin vihollisiasi, kuten Kristus on opettanut, niin on elämä loppumatonta iloa, ja kaikki kysymykset, joita harhaantuneet ihmiset turhaan koettavat väkivallalla ratkaista, eivät ainoastaan tule ratkaistuiksi, vaan myöskin katoavat. »Ja me tiedämme siirtyneemme kuolemasta elämään, jos rakastamme veljiämme. Joka ei rakasta veljeään, hänellä ei ole iäistä elämää. Vain veljeään rakastavalla on iäinen elämä, joka asuu hänessä.»
Vielä yksi sana, rakkaat veljet.
Yhdestäkään asiasta ei voi tietää, onko se hyvä vai paha, ennenkuin on koettanut toteuttaa sitä elämässä. Jos maanviljelijälle sanotaan, että on hyvä kylvää ruis riveihin, tai mehiläishoitajalle, että on hyvä kehystää kennot, niin järkevä maanviljelijä ja mehiläishoitaja saadakseen täyden varmuuden siitä, onko totta, mitä heille sanotaan, tekee kokeen ja seuraa tai on seuraamatta tehtyjä ehdotuksia, sen mukaan, mihin tulokseen koe on johtanut.
Sama pitää paikkansa kaikissa elämän asioissa. Saadaksenne täyden varmuuden siitä, missä määrin rakkauden opit ovat sovellutettavissa elämään, on teidän koetettava niitä toteuttaa.
Koettakaa: ottakaa määrättynä aikana seurataksenne kaikessa rakkauden vaatimuksia: elääksenne niin, että kaikissa asioissa ennen muuta muistatte, ettette suhteissanne kaikenlaisiin ihmisiin, varkaaseen, juomariin ja raakaan päällysmieheen tai alustalaiseen, poikkea rakkaudesta, s.o. ollessanne hänen kanssaan tekemisissä muistatte sitä, mitä hän tarvitsee, ettekä itseänne. Ja siten elettyänne asettamanne määräajan, kysykää itseltänne: oliko teidän raskasta ja turmelitteko vai paransitteko omaa elämäänne, ja katsoen siihen, mitä kokemus teille osoittaa, päättäkää vihdoin, onko totta, että rakkauden täyttäminen antaa elämässä onnea vai onko se vain tyhjää puhetta. Koetelkaa tätä, yrittäkää sen asemesta, että kostaisitte loukkaajalle pahan pahalla, sen sijaan, että tuomitsisitte takanapäin ihmistä, joka elää huonosti j.n.e. — yrittäkää sen sijaan vastata pahaan hyvällä, olla sanomatta mitään pahaa ihmisestä, olla kohtelematta raa'asti edes luontokappaletta, koiraa, vaan hyvästi ja hellyydellä. Eläkää niin päivä, kaksi tai enemmänkin (kokeen vuoksi) ja verratkaa henkistä tilaanne tänä aikana siihen, millainen se oli sitä ennen. Koetelkaa tätä, niin saatte nähdä, kuinka synkkä, vihainen ja raskas mielentilanne vaihtuu valoisaksi, iloiseksi ja riemukkaaksi. Ja eläkää niin toinenkin ja kolmas viikko, niin saatte nähdä, kuinka sielunne ilo yhä kasvamistaan kasvaa, ja pyrintönne herkeävät käymästä ristiin ja alkavat päinvastoin yhä enemmän ja enemmän menestyä. Koetelkaa toki tätä, rakkaat veljet, niin saatte nähdä, että oppi rakkaudesta — ei ole sanoja, vaan tehtävä, läheisimmistä läheisin, kaikille ymmärrettävä ja tarpeellinen tehtävä.
Rakkauden vaatimukset.
Kuvitelkaamme mielessämme rikkaaseen säätyluokkaan kuuluvia ihmisiä, miestä ja naista, — aviomiestä, vaimoa, veljeä, sisarta, isää, tytärtä, äitiä tai poikaa, — jotka selkeästi käsittävät ylellisen ja joutilaan elämän synnit keskellä köyhää ja työstä rasittunutta kansaa ja lähtevät pois kaupungista, vapautuvat yltäkylläisyydestään antamalla omaisuutensa jollekin tai jollakin muulla tavalla; jättävät itselleen paperirahaa esimerkiksi 150 ruplaa vuodessa kahta henkeä varten, taikka eivät jätä mitään, vaan ansaitsevat sen jollakin käsityöllä, — esimerkiksi posliininmaalauksella tai kääntämällä hyviä kirjoja, — ja asuvat maalla keskellä salokylää vuokrattuaan tai ostettuaan itselleen mökin, muokkaavat omin käsin puutarhansa ja vihannesmaansa, hoitavat mehiläisiä ja kaiken sen ohella antavat apua kyläläisille, lääkärinapua, mikäli he siihen pystyvät, ja sivistyksellistä apua, — opettavat lapsia ja kirjoittavat kirjeitä, anomuksia y.m.s.
Eikö tunnu siltä, että tuollainen elämä on parasta, mitä ajatella voi? Mutta tämä elämä tulee hyvin pian ilottomaksi, jos nämä ihmiset ovat vilpittömiä eivätkä teeskentele ja valehtele. Jos näet nämä ihmiset ovat kieltäytyneet kaikista eduista ja iloista, elämän kaunistuksista, joita kaupunki ja rahat heille tarjosivat, näin ovat he tehneet sen vain siksi, että he tunnustavat ihmiset veljikseen ja yhdenarvoisiksi Isän edessä, — ei yhdenarvoisiksi kykyjen ja ansioiden perusteella, — jos niin tahdotte, — vaan yhdenarvoisiksi oikeuksissaan elämään ja kaikkeen, mitä se voi antaa heille.
Jos on mahdollista epäillä ihmisten yhdenvertaisuutta, kun tarkastelemme täysi-ikäisiä, joilla kullakin on oma menneisyytensä, niin ei tätä epäilystä enää voi syntyä kun katselemme lapsia. Miksi toinen lapsi saa osakseen kaiken huolenpidon ja kaiken tiedon tarjoaman avun ruumiillisen ja henkisen kehityksensä hyväksi, mutta tästä toisesta ihastuttavasta lapsesta, jolla on samat, vieläpä paremmatkin toiveet, tulee riisitautinen, suvustaan huonontunut ja riittämättömästä maidosta kokoon näivettynyt kääpiö, joka jää lukutaidottomaksi, villiksi ja taikauskon kahlehtimaksi olennoksi ja kelpaa vain raa'aksi työvoimaksi?
Jos näet nämä ihmiset ovat lähteneet pois kaupungista ja asettuneet elämään sellaisiin oloihin, joissa he nyt elävät maalla, niin johtuu se siitä, että he eivät usko sanoissa, vaan tositeossa ihmisten veljeyteen ja tahtovat, jollei juuri saada sen toteutetuksi, niin ainakin koettaa toteuttaa sitä omassa elämässään. Ja tämä toteuttamisyritys se on saattava, jos he vain ovat vilpittömiä, — heidät kauheaan, auttamattomaan tilaan.
Nuoruudesta pitäen he ovat tottuneet järjestykseen, mukavuuteen ja etenkin puhtauteen. Nyt he ovat muuttaneet maalle. Vuokrattuaan tai ostettuaan mökin he ovat puhdistaneet sen syöpäläisistä, ehkäpä vielä itse verhonneet sen tapeteilla, tuoneet mukanaan loput huonekaluista, ei ylellisiä, vain tarpeelliset: rautasängyn, kaapin ja kirjoituspöydän. Ja siinä he sitten elävät. Ensin kansa vieroksuu heitä odottaen samoin kuin kaikilta rikkailla etuoikeuksiensa väkivaltaista rajoittamista eikä senvuoksi saavu heidän luokseen pyyntöineen ja vaatimuksineen. Mutta sitten vähitellen selviää uusien asukasten mieliala; he itse tarjoavat ilmaista apuaan, ja rohkeimmat ja häikäilemättömimmät kansasta tulevat kokemuksesta tietämään, että nämä uudet ihmiset eivät kiellä mitään ja että heidän läheisyydessään voi hyötyä.
Ja silloin alkaa kaikenkaltaisten vaatimusten esittäminen; ne kasvavat kasvamistaan.
Alkaa pyyteleminen; alkaa myöskin kuulua luonnollisia vaatimuksia päästä jakamaan sitä, mikä heillä on liikaa toisiin verrattuna; eikä vain vaatimuksia, vaan maalle asettuneet ihmiset itse, kun ovat aina läheisessä vuorovaikutuksessa kansan kanssa, alkavat tuntea pakottavaa tarvetta saada luovuttaa pois yltäkyllästään sinne, missä on äärimmäinen hätä. Mutta ei sillä hyvä, että he tuntevat tarvetta saada luovuttaa pois yltäkyllästään sen verran, että heille jää se mitä täytyy olla kaikilla, s.o. keskimäärällä, — kun tämä keskimäärä, — se mitä täytyy olla kaikilla, — ei ole millään tavalla määritelty, eivätkä he voi pysähtyä, kun heidän ympärillään aina vallitsee vihlova hätä ja heillä on yltäkyllin tämän hädän rinnalla. Voi tuntua siltä, että täytyy pidättää itselleen lasi maitoa: mutta Kaisalla on kaksi lasta: rintalapsi, joka ei saa maitoa äidin rinnasta ja kaksivuotinen pienokainen, joka alkaa potea keuhkotautia. Saattaa tuntua siltä, että tyyny ja peite on jätettävä, jotta voisi totuttuun tapaan nukahtaa työpäivän päätyttyä, mutta sairas makaa siinä täinen takki päänsä alla ja värisee yöllä vilusta vedettyään peitteeksi hurstivaatteen. Saattaa tuntua siltä, että pitää jättää itselleen teetä ja ruokaa, mutta se pitääkin antaa pyhiinvaeltajille, terveytensä menettäneille ja vanhoille ihmisille. Tuntuu siltä, että voi ainakin siisteyden säilyttää kodissaan, mutta tuli kerran kerjäläispoikia ja heille valmistettiin yösija ja he toivat muassaan täitä.
Ei saa pysähtyä, ja missä sitä voi pysähtyä?
Vain ne, jotka eivät ollenkaan tunne ihmisten veljeyden velvoittavaa tietoisuutta, jonka takia nämä ihmiset tulivat maalle, tai jotka ovat tottuneet valehtelemaan niin, etteivät osaa erottaa valhetta totuudesta, voivat sanoa, että on olemassa raja, johon voi ja täytyy pysähtyä. Siitä juuri on kysymys, ettei tätä rajaa ollenkaan ole olemassa, että tunne, jonka nimessä tämä kaikki tapahtuu, on sellainen, ettei sillä ole rajaa, ja että jos sillä on raja, niin se merkitsee vain sitä, että tätä tunnetta ei ollenkaan ollut olemassa, vaan että se oli vain teeskentelyä.
Kuvittelen mielessäni jatkuvasti näitä ihmisiä. He ovat koko päivän tehneet työtä, ovat palanneet kotiin, heillä ei ole enää sänkyä eikä tyynyä, he nukkuvat oljilla, jotka ovat saaneet hankituksi ja ovat juuri syötyään vähän leipää käyneet levolle. On syksy ja sataa lumiräntää. Ovelle kolkutetaan. Voivatko he olla avaamatta? Sisään astuu läpimärkä, kuumetautinen ihminen. Mikä neuvoksi? Laskeako hänet kuiville oljille? Kuivia olkia ei ole enää varastossa. Ja nyt pitää joko ajaa sairas tiehensä tai sijoittaa hänet märkänä paljaalle lattialle tai sitten luovuttaa hänelle omat oljet ja itse käydä levolle hänen kanssaan, sentähden, että jossakin täytyy nukkua. Mutta siihen se ei vielä lopu: tulee mies, jonka tiedätte juomariksi ja irstailijaksi, jota te useita kertoja olette auttaneet ja joka aina on juonut suuhunsa sen, mitä olette antaneet, tulee nyt leuat vavahdellen ja pyytää kolmea ruplaa, sillä hän on sen suuruisen summan varastanut ja juonut, niin että hänet teljetään vankilaan, jollei hän voi sitä maksaa takaisin. Te sanotte, että teillä on vain neljä ruplaa, jotka ovat varatut huomisia maksuja varten. Silloin sanoo tulija: »Niin, tämä on vain tyhjää puhetta, mutta kun kysytään tekoja, olette samanlainen kuin kaikki muutkin: menehtyköön se, jota sanoissa nimitämme veljeksi, kunhan vain itse säilymme ehjinä».
Miten on silloin meneteltävä? Mitä on tehtävä? Sijoitammeko kuumetautisen sairaan kostealle lattialle ja itse paneudumme kuivalle? Vielä pahempi on se, ettei silloin saa unta silmiin. Sijoittaako hänet omalle vuoteelle ja käydä levolle hänen kanssaan: silloin tartutat itseesi täitä ja lavantaudin. Antaa pyytävälle viimeiset kolme ruplaa, on sama kuin jäädä huomiseksi ilman leipää. Olla antamatta on sama, puhuipa tuo toinen mitä tahansa, kuin kieltää se, minkä merkeissä elät. Jos voi pysähtyä tähän, niin miksi ei pysähdytty aikaisemmin? Miksi piti auttaa ihmisiä? Miksi piti luovuttaa pois omaisuus ja lähteä kaupungista? Missä on raja? Jos on olemassa raja sillä työllä, jota teet, niin ei koko työllä ole mitään ajatusta tai sillä on vain teeskentelyn kauhea ajatus.
Mikä neuvoksi? Mitä tehdä? Olla pysähtymättä on sama kuin tuhota elämä, saada täitä, keuhkotauti, kuolla, ja — tämä näköjään ilman mitään hyötyä. Pysähtyminen on sama kuin kieltää kaikki se, jonka merkeissä tapahtui se, mikä tehtiin, jonka merkeissä tehtiin jotakin hyvää. Ja kieltää sitä ei voi, sillä en minä eikä Kristus ole keksinyt sitä, että me olemme veljiä keskenämme ja että meidän velvollisuutemme on palvella toinen toistamme; asianlaita on kerta kaikkiaan se, eikä tietoisuutta siitä voi temmata pois ihmisen sydämestä, jonne se kerran on ottanut asuntonsa. Kuinka sitten olla ja elää? Eikö ole enää mitään muuta keinoa.
Kuvitelkaamme nyt mielessämme, että nämä ihmiset säikähtämättä sitä tilaa, johon heidät saattoi eittämätön uhraamisen pakko, joka vie heidät varmaan kuolemaan, selittävät vaikean tilansa johtuvan siitä, että heidän kansan auttamiseen käyttämänsä varat olivat liian vähäiset ja että päinvastaisessa tapauksessa, jos heillä olisi ollut enemmän rahoja, he olisivat tuottaneet suuremman hyödyn. Kuvitelkaamme mielessämme, että nämä ihmiset löytävät uusia apulähteitä, keräävät suunnattomia rahasummia ja alkavat auttaa. Mutta ei kulu viikkoakaan, ennenkuin käy samoin. Hyvin pian kaikki varat, olivatpa ne kuinka suuria tahansa, valuvat niihin syvennyksiin, jotka köyhyys on muodostanut, ja asema jää ennalleen.
Mutta ehkä on vielä kolmas keino? Ja on ihmisiä, jotka sanovat, että sellainen on olemassa. He uskovat, että se perustuu kansanvalistuksen edistämiseen ja hävittää kaikki epätasaisuudet.
Mutta tämä keino on liian silmäänpistävän teeskennelty: ei voi valistaa kansaa, joka joka hetki on menehtymäisillään nälkään. Ja mikä on tärkeintä, tätä keinoa saarnaavien ihmisten epärehellisyys näkyy jo siitä, että sama ihminen, joka pyrkii vakiinnuttamaan tasa-arvoisuutta esimerkiksi tieteen avulla, ei voi tukea tätä epätasaisuutta koko muulla elämällään.
Mutta on vielä neljäs keino: se, että joudutetaan epätasaisuutta synnyttävien syiden poistamista, — joudutetaan epätasaisuutta tuottavan väkivallan kumoamista.
Eikä tämä keino voi olla tulematta mieleen niille rehellisille ihmisille, jotka elämässään yrittävät toteuttaa ajatuksiaan ihmisten veljeydestä.
»Jos emme voi elää täällä maalla näiden ihmisten keskuudessa, — sanovat varmasti ne ihmiset, joita kuvittelen mielessäni, — jos me olemme joutuneet niin kauheaan tilaan, että meidän on auttamattomasti riuduttava, saatava täitä ja vähitellen näännyttävä, tai kiellettävä elämämme ainoa siveellinen perusta, niin johtuu se siitä, että toiset ovat rikkaita ja toiset kerjäläisiä; tämä epätasaisuus taas johtuu väkivallasta; ja kun kaikki perustuu väkivaltaan, on taisteltava sitä vastaan.» Vain tämän väkivallan ja siitä juontuvan orjuuden hävittäminen voi tehdä mahdolliseksi sellaisen ihmisten auttamisen, joka ei velvoita uhraamaan elämäänsä.
Mutta kuinka on hävitettävä tämä väkivalta?
Kuinka voin taistella tätä väkivaltaa vastaan? Missä paikassa ja millä tavalla? Silläkö lailla kuin väkivallasta elävät ja väkivallalla väkivaltaa vastaan taistelevat ihmiset taistelevat?
Mutta rehelliselle ihmiselle se on mahdotonta. Taistella väkivallalla väkivaltaa vastaan — on sama kuin asettaa uusi väkivalta vanhan tilalle. Edistää sivistystä, joka perustuu väkivaltaan, tarkoittaa samaa. Kerätä väkivallalla hankittuja rahoja ja käyttää niitä väkivallasta kärsineiden ihmisten auttamiseen on sama kuin parantaa väkivallalla väkivallan lyömiä haavoja.
Jos taistellaankin väkivaltaa vastaan, ei väkivallalla, vaan saarnaamalla rakkautta, paljastamalla väkivalta ja ennen kaikkea rakkauden ja uhrautumisen esimerkillä, niin ei ihmisellä, joka elää kristillistä elämää väkivaltaisen elämän keskuudessa, missään tapauksessa ole muuta neuvoa kuin uhrautuminen, — ja uhrautuminen loppuun asti.
Ihmiseltä voi puuttua voimaa heittäytyä tähän kuiluun, mutta rehellinen ihminen, joka tahtoo täyttää tiedossaan olevan Jumalan lain, ei voi olla näkemättä, mikä hänen velvollisuutensa on. Voi olla astumatta tämän uhrautumisen tielle, mutta jos tahtoo noudattaa rakkauden vaatimuksia, niin täytyy sen mukaan sekä tietää että puhua ja pitää itseään syyllisenä, jos ei ole antanut pois kaikkea ja koko elämäänsä, eikä pettää itseään.
Ja lieneekö niin kauheaa tuo uhrautuminen loppuun asti, jommoisella se näyttää. Eihän hädän pohja ole syvällä, ja usein me menettelemme samoin kuin poika, joka kauhun vallassa riippui käsillään koko yön kaivossa, johon oli pudonnut peläten kuvittelemaansa syvyyttä. Mutta pojan alla, puolen metrin päässä, olikin kuiva pohja.
MAURICE MAETERLINCK.
Maurice Maeterlinck
Maurice Maeterlinck, hämärän mies, on tuonut meille hiljaisuuden. Hän on löytänyt sen aikojen kätköistä, tuntenut sen omakseen ja elämässään viljeltynä jättänyt sen perinnöksi meluavalle, levottomalle ja hajanaiselle ajallemme.
Oletko istunut koskaan hämärän tuloa odotellen tuvassa, jossa keskustelu vaikenee ja hiljaiset mietteet heräävät? Kirkas, äärittelevä valo häipyy ja arkipäivän yksityisseikat sävelineen ja väreineen alkavat peittyä hämärään. Hämärän häivät leviävät kaikkialle tupaan rauhallisesti ja sovittavasti niinkuin lumihiutaleet talvella putoilevat verkalleen peittäen metsän ikimittaiset puut. Kun haihtuu, väistyy ja yksinkertaistuu ulkonainen, herää sisäinen ja alkaa liikahdella vapaasti avartuneilla tiloillaan.
Tulee hetki, jolloin säpsähdät. On ikäänkuin näkösi terästyisi ja näkisit kuinka tuvan seinustoilla istuvien kasvot alkavat värähdellä. Näkökykysi on ikäänkuin saanut uuden sisäisen tehon. Silloin alkaa hiljaisuus puhua. Se puhuu vilpittömästi, arkipäiväisen juhlallisesti ja liihoitellen, mutta vaikuttavasti ja painokkaasti. Hämärästä alkavat muodostua tunnelman piirteet ja muodot, hahmot kasvavat kasvamistaan ympärillämme ja alkavat elää. Seinäkellon käynti ja ystävämme hengitys saavat näkyväisen muodon, jolla tuntuu olevan jotakin arvoa.
Tällaisen hetken runoilija on Maeterlinck. Hän tuntee, että juuri tuona hetkenä, jolloin arkipäivän yksinkertaisuus seestyy, sielu alkaa laajentua ja koskettaa ympäristöään. Tuollaisen hetken suuruus järkyttää häntä. Sen runous saattaa hänet tuntemaan elämässä aavistamatonta onnea ja rikkautta.
Oletko koskaan istunut metsässä, jossa tulee hämärä? Oletko kunakin vuodenaikana kuunnellut niitä askeleita, joilla hämärä lähestyy? Syyskuun harmaa, vilvakastuulinen hämärä yllätti sinut lapsena leikkiessäsi kyläntiellä. Muistat talven valkoisen hämärän, jolloin metsätietä astelit kotiisi, aikaisen kevään kuulakan hämärän, jolloin ilma soi kaikuilusta ja kesäyön leudon, vehmaan hämärän. Kaikki nuo tunnet ja tiedät niiden laulut.
Viivähdä temppelin hämärässä ja oman huoneesi hämärässä, niin opit tuntemaan hiljaisuuden, levon ja keskityksen kehdon. Kuinka paljon todellista, väräjävää ja sykähtelevää eloa on hämärän tunnelmissa. »Odottakaamme hiljaisuudessa», sanoo Maeterlinck, — »ehkä saamme ennen pitkää kuulla jumalien kuiskauksen.»
Emme kiitä sitä, joka silloin sytyttää lampun. On ihmisiä, jotka eivät ymmärrä, miksi istumme hämärässä. He rientävät sytyttämään lampun ja pyytelevät anteeksi, kun eivät ole ennen huomanneet sitä tehdä. On ihmisiä, jotka eivät ymmärrä, miksi etsimme hiljaisuutta. He kulkevat kintereillämme ja luulevat tekevänsä palveluksen särkiessään kovan äänensä pauhinalla ympäriltämme hiljaisuuden. Itse he pelkäävät hiljaisuutta samoin kuin mekin olemme joskus pelänneet — ollessamme kahden itsemme tai jonkun muun kanssa. Sillä hiljaisuuden esiripun takana seisoo oikea itsemme ja odottaa joko kauhistuttavana tai ystävänämme. Hiljaisuus on maaperä, josta tuomiot kasvavat ylitsemme ja maaperä, jossa hyve versoo.
Kehityskaudella, jolloin emme jaksa kantaa sisäistä hiljaisuutta mukanamme elämän melskeisiin, etsimme vahvistusta yksinäisestä hiljaisuudesta. Sisäinen olemuksemme vapautuu vieraasta kuorestaan, persoonallisuutemme pääsee itsenäisesti ja vapaasti liikkumaan ja koskettamaan. Saamme hetkeksi levätä alkusyntyisessä ympäristössämme totuttautuaksemme vähitellen kuolemankin hiljaisuuteen.
Maeterlinck opettaa meitä löytämään hiljaisuuden jokapäiväisestä elämästä. Hän ottaa meitä kädestä ja unohtaa kaikki vastenmieliset piirteemme. Sanallakaan hän ei tuomitse meitä voidakseen taivuttaa meidät käsittämään ihmisolemuksen varjokuvia. Monet vikasi ovat monien ansioittesi ituja, sanoo hän. Hän liikuttaa sydämensä kynttilää ja näyttää meille ihmisten liikkeet hämärää valosta erottavalla kankaalla.
Voimme tuottavasti tutustua tämän belgialaisen erakon elämänkuviin. Ne voivat tuntua yhtä läheisiltä kuin kirkkaassa järjen valossa nähdyt elämykset. Ne voivat yhtä herkästi koskettaa elämämme ydintä kuin järjen teräaseet ja toiminnan järkytykset.
Maurice Polidore Bernard Maeterlinck syntyi elokuun 29:ntenä 1862 Gentissä, kaupungissa, jolle lukuisat luostarit, ahtaat kadut, kanavat ja tunnelmalliset vanhat rakennukset antavat keskiaikaisen leiman. Maeterlinck sai ensimmäiset opinalkeensa ja kasvatuksensa jesuiittain koulussa. Hänen runolliset taipumuksensa siellä sitävastoin ankarasti tukahutettiin. Vanhempiensa tahdosta hän opiskeli lakitiedettä ja asettui asianajajaksi kotikaupunkiinsa, mutta jätti tämän toimialan käytyään Pariisissa, missä oli saanut voimakkaita kirjallista herätteitä.
Hänen ensimmäinen kirjallinen yrityksensä, runokokoelma vuodelta 1889, ei herättänyt sanottavaa huomiota. Mutta näytelmä »Prinsessa Maleine», jonka ensi painoksen kirjailija itse käsipainossa erään ystävänsä kanssa valmisti 25 kappaleen suuruiseksi, saavuttaa kaikkien tunnustuksen, ja Octave Mirbeau pitää nuorta kirjailijaa uutena Shakespearena. Maeterlinckin ensimmäisiä teoksia onkin sanottu »marmoriin hakatuiksi unelmiksi».
Tämä näytelmä määrittelee jo täydelleen Maeterlinckin tuotannon, etenkin näytelmien, perussävyn: olemisen arvoitusta selittämään ja ratkaisemaan on tuotu kuolema, olemisen salaperäisin ja tuskallisin asia; se vaikuttaa, että sanoja on vähän ja nekin lausutaan ikäänkuin sammaltaen ja hapuillen, jylhää taustaa vasten ovat liikkeet terävästi erottuvat ja jäykät, mutta yksinkertaiset ja luonnolliset, niitä on niukalti, ja ilmassa tuntuu olevan painostavaa tiivistystä ja tuskallista jännitystä, sillä jotakin ihmeellistä odotetaan.
Maeterlinck ohentaa näin sanonnallaan sitä kudosta, jonka läpi me näemme ihmisen sisäisen elämän jokapäiväiset liikahdukset ja niiden perustunnelmat. Jokapäiväisten sanojen ja arkipäiväisten askareitten alla on jotakin paljon tärkeämpää ja hyvin merkityksellistä: sielujen salattua elämää hiljaisuudessa. Esiintyy yksinkertaisia, vähäpätöisiä henkilöitä, kuten lapsia ja sokeita, vieläpä eläimiäkin, joille tämä kätketty salaisuus selviää. Sokea näytelmässä »Sokeat» toisten sokeain kaivatessa ja moittiessa tunnotonta johtajaansa, jota ei kuulu heidän luokseen, kompastuu johonkin kylmään ja oivaltaen sen johtajan ruumiiksi sanoo: »Yksi meistä lie kuollut.» Näytelmässä »Kutsumaton vieras» (1890) samoin sokea isoisä aavistaa lampun sammumisen enteeksi, kuulee kuoleman hiiviskelevän tuvan seinustoilla ja tuntee sen katsovan ikkunasta, astuvan sisään ja istuutuvan hänen viereensä pöydän ääreen; toisia kiusoittaa ukon levottomuus, sillä sairas makaa viereisessä huoneessa; vihdoin ilmestyy sairaanhoitajatar kynnykselle ja tekemällä ristinmerkin ilmoittaa, että sairas on kuollut.
Maeterlinckin muut näytelmät, »Sisällä», jossa kuolema myös kummittelee ja elämä kulkee yhä suurten käsittämättömien ja kohtalokkaiden voimien varjossa, »Seitsemän prinsessaa» (1891), »Pelleas ja Melisand» (1902), »Maria Magdaleine» sekä viehättävät satunäytelmät »Joyzelle» (1903) ja »Sininen lintu» (1908) ovat kaikki samaan henkeen kirjoitettuja, mutta niissä on jo havaittavissa huomattavampaa kehitystä kirkastumista kohti.
Erikoisasemassa on Maeterlinckin historiallinen näytelmä »Monna Vanna» (19Ö2), koska hän näennäisesti poikkeaa siinä aikaisemmista näytelmistään; siinä on kuohuvaa elämää ja liikettä näyttämöllä. Vastapainona ja täydennyksenä epäselville, hajanaisille ja epäröiville henkilöille esitetään tässä naisihanne, seestynyt sielu, jossa ei ristiriitaisuuksien solmuja synny, joka osaa rinnastaa velvollisuutensa molemmat puolet: sisäänpäin ja ulospäin.
Tätä näytelmää on esitetty kautta Euroopan. Kaikki arvostelijat eivät sitä ymmärtäneet, eivät käsittäneet kirjailijan sisäistä kehitystä, kun hän alkoi todellisuusmaailmasta etsiä jonkinlaista täydennystä. Rinnan ulkonaisten muutosten kanssa kulki kirjailija näihin aikoihin vapautusta ja valoisuutta kohti.
Hän asettuu v. 1896 asumaan Pariisiin, missä hänen vaiteliaisuutensa ja keskiaikaiset haaveensa herättivät ensin kummastusta ja sitten kunnioitusta hänen kirjailijatovereissaan. Maeterlinckin jäykkä, taipumaton pyrkimys esti häntä muuttumasta Pariisissa pariisilaiseksi perhoseksi. Suuri muutos tuli hänen elämäänsä vasta siiloin, kun hän tutustui näyttelijätär Georgette Leblanciin josta tuli hänen vaimonsa, ja joka esitti nimiosaa »Monna Vannassa».
Maeterlinckin olemuksessa ja tuotannossa on kaksi eri puolta, jotka ovat melkein yhtä vastakkaisia kuin yö ja päivä. Mutta kenessäkään ne eivät liene toisiaan täydentäneet niin ihmeellisesti kuin hänessä. Ja siinä on hänen vahvuutensa, suuruutensa.
Maeterlinck vapautuu vähitellen kuoleman vallasta, kammo vaihtuu voittoisaksi mietiskelyksi, joka johtaa hänen elämänsä valoisampiin ilmapiireihin. Hänen synnyinkaupunkinsa Gentin pohjoismaiseen mystillisyyteen pilkottaa yhä useampia todellisuudessa iloitsevan, optimistisen elämän valoviiruja, joita etelä ja Pariisi edustavat. Ne ovat kuin kimaltelevat suonet tummassa marmorissa.
Näköjään vastakkaiset maailmat ovat sovitettavissa elämän sulautumissa. Lapsi, joka näkee ympärillään ihmeitä, uskoo, että se on todellista elämää. Mystiikka on se tausta, jolta hohtaa useimpien ihmisten silmiin kaikki se, mikä on hyvää ja valoisaa. Pilvistä, synkkää taivasta vasten saavat ihmiskohtalot asetteellista ylevyyttä ja herättävät saman tunnelman kuin harmaasta graniitista rakennettu kirkko, joka pilvistä taustaa vasten seisoen alkaa hohtaa auringon säteissä. Useimmat ihmiset elävät päivästä toiseen uskoen täydellä epäilemättömyydellä kaikkeen, mikä pelkästään silmiä koskettaa ja kouraan tuntuu, ja vaikka näkevätkin elämän salat, sanovat niitä todellisiksi, sillä he eivät uskalla mitata sitä mystiikkaa, joka heitä joka taholla seuraa. He pelkäävät hukkuvansa siihen. Vain sellaiset ihmiset, jotka kevytmielisesti leikkivät tieteiden erittelyllä, uskaltavat tietoisesti kieltää mystiikan.
Maeterlinck on onnellisesti sovittanut nämä kaksi maailmaa elämän arkikysymyksissä. Näin hän on saanut ihmeellisyyttä sädehtiviin sanoihinsa ja ajatuksiinsa jotakin hyvin todellisuudentuntoista. Hänen kosketuksensa voi tuntua yhtä todelliselta kuin tavallisen, sydämellisen ihmisen sanaton kädenpuristus. Samalla se on opettajan, suurmiehen kosketus, joka saa meidät väräjämään ja välähdyttää sieluumme totuuden säteitä.
Maeterlinck on nähnyt paljon ihmeellistä ja salaperäistä ympärillään, hän on löytänyt sitä kaikkien aikojen kirjallisuudesta ja itsestään, mutta siinä on hänen erikoisuutensa, että hän on havainnut sitä jokapäiväisissäkin oloissa. Tämä ihmeellisen ja jokapäiväisen yhteydellisyys on ensin ilmennyt hänelle hiljaisuudessa. Kehityksensä alkuaikoina ei hän näyttämöllä saanut näitä vastakohtia esille muuten kuin tuomalla kuoleman, tuskallisen odotuksen näyttämölle keskelle arkiaskareita.
Mutta sitten löytyi järkyttäviä ihmeitä jo todellisentuntoisemmista, valoisammista asioista, eheämmistä ihmisluonteista ja luonnosta, kuten kukista ja mehiläisistä ja viimeksi on Maeterlinckissa näiden kahden kehityskauden yhtymä saanut uuden muodon. Tutkimuksen kohteena on hänellä nyt sielun salaperäinen todellisuus.
Maeterlinckin siirtymäkausille kuvaavia ovat hänen mieteteoksensa. Hän käänsi ranskankielelle useita mietekirjailijoita, kirjoitti esipuheita käännöksiinsä ja tutkielmia. Mystikot Jakob Böhme ja Swedenborg olivat hänen mielikirjailijoitaan, samoin Plotinos, joka hänen sanojensa mukaan »on koettanut inhimillisen ymmärryksen tietä eritellä sitä jumalallista voimaa, joka vallitsee täällä». Carlylelta hän on saanut paljon vaikutelmia, ja Emerson on hänen opettajansa. Vihdoin hän perehtyi itämaiseen viisauteen ja Novalikseen, Flaamilaisella munkilla Ruysbroekilla oli häneen suuri viehätysvoima. Tämä 14. vuosisadan askeetti kirjoitti erakkoelämässään hämäriä, kaihoisia kirjoja sielun yhtymisestä Jumalaan. Ruysbroekin tuotanto on kuin suurennuslasi, joka on suunnattu pimeyteen ja hiljaisuuteen, kuvailee Maeterlinck. Olemme ihmisajatuksen äärimmäisten rajojen kohdalla ja paljon yläpuolella järjen napapiiriä, siellä on tavattoman kylmää ja kuitenkin on siellä vain tulta ja valoa. Hänen ajatuksensa virtailevat kuin läpinäkyvät jäätelit hiljaisuuden värittömällä merellä.
Tällaisten herätteiden ja sisäisten kokemusten tulos on v. 1895 ilmestynyt »Köyhäin aarteet» (La Trésor des humbles), mieteteos, jonka kirjailija omisti tulevalle vaimolleen. Otsikko viittaa raamatunlauseeseen »autuaita ovat hengessä vaivaiset», ja ensimmäinen luku käsittelee hiljaisuutta alkaen sanoilla: »Silence and Secrecy! huudahtaa Carlyle, niille pitäisi pystyttää alttari yleistä palvontaa varten.» Jos meillä on jotakin todellista sanottavaa toisillemme, on meidän vaiettava. Sielut koskettavat toisiaan parhaiten ilman aisteja. Sisäisen näkemiskyvyn voima on elämässä tärkeintä. Vain jokapäiväisen elämän hiljaisuudessa, jossa ei mitään tapahdu, voi oppia tuntemaan vaiteliasta omaa »minäänsä» ja mahdollisuuksia syvällisempään, kauniimpaan elämään. Kohtalo on sisässämme. Tällaisia mietelmiä tapaamme tässä kaikkialla suurta ymmärtämystä saavuttaneessa teoksessa. Kirjan muista luvuista mainittakoon »Sielun herääminen», »Naisista», »Ruysbroek ihmeellinen», »Emerson», »Novalis», »Arkielämän tragiikka», »Näkymätön hyvyys» sekä viehättävät »Syvä elämä» ja »Sisäinen kauneus», jotka ovat kokoelmaamme käännetyt.
Maeterlinckin seuraava mieteteos oli »Viisaus ja kohtalo» (1898), jota kuvaavat kirjailijan omat sanat: »Emme kohtaa mysteeriota enää pelokkaasti, vaan uskalluksella». Ilmenee uskalias onnenkaipuu. Jos jotkut ihmiset uskoisivat että he omistavat onnen ja kaikki ovat onnellisia, vaikuttaisi se terveellisesti ympäristöön ja kaikki epäoleellinen raukeaisi olemattomiin. Ellemme tiedä mihin kuljemme, voimme ainakin tiestämme iloita. Vuodelta 1902 on teos »Haudattu temppeli», jossa runokuvin rakennetaan silta ihmisen sisäisen olemuksen ja hänen kohtalonsa välille ja osoitetaan sielun voiman hallitsevan etäisiä ja tulevia asioita. Maeterlinck tahtoo meille »pitää auki suuria valtateitä, jotka johtavat kohtalon herruuteen — onneen.»
Miettiessään ihmisten kesken ja ihmisen itsensä sisässä vallitsevaa »oikeudenmukaisuuden mysteeriota» hän saa sille ulkokohtaisen kiinnepisteen ulkopuolelta ihmiselämää. Tunnollisella asiallisuudella ja tiedemiehen perusteellisuudella hän tutkii mehiläisvuoden tapahtumia mehiläiskeossa ja kirjoittaa luonnontieteellismietelmällisen teoksensa »Mehiläisten elämä» vuonna 1901. Samaan suuntaan kulkee hänen teoksensa »Kukkien äly» v. 1907; siinä hän tutkii kukkien tuoksun kehkeytymistä ja paljastaa taipumuksiaan lääkärialalle. Korkeimmille kuvitteluille hän osaa antaa kouraantuntuvan muodon ja päinvastoin todellisuuden tapahtumille aatteellisia selityksiä. Mainitsemista ansaitsee vielä »Kaksoispuutarha», jossa kuvataan aitotuoreita elämyksiä kirjailijan omasta kokemuspiiristä. Kirjailija kuvaa verrattomalla ymmärtämyksellä pienen koiran elämäntapauksia ja kertoo automobiilin koneistosta niin mieltäkiinnittävästi kuin olisi kysymys ihmisen omasta rakenteesta ja siksi lukee sitä jännittynein mielin aivan kuin odottaisi jotakin tapahtuvan.
Kirjallisista ansioistaan hän sai v. 1911 Nobelin palkinnon. Vuonna 1914 alkaneeseen maailmansotaan hän on ottanut osaa ja jatkanut sen ohella kirjallista tuotantoaan. Tämän ajanjakson tuotteita ovat teokset »Kuolema», »Sodan pirstaleet» ja »Tuntematon vieras», jossa kuvaillaan ja eritellään ihmisen alatajun ihmeellisiä tapauksia; siis kysymyksiä tieteen rajamailta.
Siinä piirteitä kirjailijan monikirjavasta tuotannosta.
Tiedustelemme levottomin mielin niiden henkilöiden yksityiselämää, joiden teokset välittävät sieluumme totuuden välkkeitä ja jotka siksi ovat tulleet meidän oppaiksemme ja mestareiksemme. Toivoisimme näkevämme, että he todellisuudessa ovat sellaisia, jommoisiksi me heidät heidän teostensa mukaan mielessämme kuvittelemme ja pelkäämme löytävämme pettymyksiä tuottavia puutteita. Ne, jotka tuntevat Maeterlinckin, saavat päinvastoin onnellisia yllätyksiä täydellisestä sopusoinnusta, joka vallitsee hänen teostensa ja hänen elämänsä välillä. Esipuheessaan erääseen Maeterlinckin valikoimateokseen on kirjailijan vaimo huomauttanut Maeterlinckin yksityiselämän sopusuhtaisuudesta. »Hän on parantanut heikkoutensa, kanavoinut kykynsä, monistanut tarmonsa ja kouluttanut vaistonsa.» Menestys ei ole lainkaan koskenut häneen; se on antanut vain sitä luottamusta, jota hänellä ei alussa ollut. Hän ei tahdo näyttää ihmeellisemmältä kuin on, vaan sanoo olevansa »talonpoika». Teoksillaan ansaitsemansa rikkaudet hän on käyttänyt paetakseen ihmisten ilmoilta. Hän on näet ostanut kesäasunnokseen ikivanhan luostarin.
Siellä hän viettää kesänsä hiljaisuudessa lähimpiensä kanssa täydellisessä erakkolassa. Kirjoituspöytänsä hän järjestää milloin mihinkin siimekseen. Hän istuu kirjoittaen luostarin komeroissa, puutarhan luolassa tai kappelissa tai ulkoilmassa.
On olemassa jonkinlainen avain hänen ymmärtämiseensä. Vaikka hän on aikansa yläpuolella, niin ettei hänen kirjoihinsa aika ole lyönyt leimaansa, on hän kuitenkin samalla tavallinen ihminen. Sillä kirjallisesta työstä herettyään hän käy katsomassa puutarhassa kukkiaan, mehiläisiään ja puitaan, kastelee kukkia ja ryhtyy maatöihin kuin tavallinen, vaatimattomasti puettu mökkiläinen. Lomahetkinä hän harjoittaa mieliurheilujaan, sillä hän on karaistunut, voimakas miesten mies. Hän ajaa automobiililla, soutaa kanootilla, ui, kalastaa, tekee kävelyretkiä ja talvella luistelee. Tai hän poistuu sorvipenkin ääreen ja valmistaa kaikenlaisia somia esineitä välttääkseen hyödytöntä ja jokapäiväistä keskustelua. Niin viettää hän aikaista, tervettä ja säännöllistä elämää. Ja tervehdyttävän työn ohessa hän mietiskelee ja kypsyttää ajatuksia, jotka sitten empimättä kirjoittaa kirjaan.
Kuinka rikas onkaan hänen sisäinen elämänsä. Hänkään ei sanoillaan ole saanut sanotuksi muuta kuin osan sisäisten näkemystensä ja tuntemustensa helmeilystä. Nähdessään sisäisen moninaisuuden hän päättelee sieluntuntijan aavistuksella:
»Ei ainoakaan liike, ajatus, synti, kyynel tai ainehiukkanen hankitusta tietoisuudesta katoa maan uumeniin. Vähäpätöisinkin tekomme herättää henkiin isämme, ei haudoista, missä he liikkumatta lepäävät, vaan sisimmästä itsestämme, missä he alati elävät»
Runoilijan ja todellisuuden vaarinottajan voimakas vastakohtaisuus antaa meille syvällisen opetuksen, joka tunkeutuu vastahakoisimmankin korvaan. Siinä Maeterlinckin elämäntyön onnistumisen, menestyksen salaisuus. Siitä on takeena kirjailijan elämänkatsomuksen teräksinen vakavuus. Sillä samoin kuin Emersonkin on Maeterlinck kaikessa toiminnassaan valhetta kammova ja rehellinen pyrkimyksessään eikä pintapuolisen ihmisen tavoin pelkää näennäisiä epäjohdonmukaisuuksia, sillä hän luottaa elämänpyrkimystensä vakavuuteen.
Maeterlinck on kulkeutunut tunneherkän salamyhkäisyytensä äärimmäisyyteen ja sitten toipunut sen kirveltelystä. Kun tulee aika, jolloin ihmiset virvoittavaa uudistusta janoten alkavat viljellä keskityksen, sisäisyyden ja aatteellisuuden arvoja, on Maeterlinckilla entistä enemmän sanottavaa. Hänen parhaat ajatuksensa saavat kantavuutta, opitaan ymmärtämään hänen ihmettelevän mielensä tunnelmallisia pysähdyksiä keskellä jokapäiväisen toiminnan vainioita.
»Hän on ilman valhetta osannut opastaa meitä autuuden tielle, ja ohjata odottamaan ilman turhia toiveita», kirjoittaa hänen vaimonsa. »Hän on osannut katsoessaan vain elämää antaa meille luottamusta siihen paljastaessaan kauneuksia vähäisimmässäkin ja kurjimmassakin ilossa, ylevyyttä alhaisimmassa. Kukkulalle hän on korottanut rakkauden ja totuuden temppelin. Ei mikään ovi sulje pääsyä sinne eikä mikään katoavainen jumaluus asu siellä.»
Mihin asti pääsee vielä Maeterlinck? Mitä vaiheita hänellä vielä on edessään?
Kirjassaan »Viisaus ja kohtalo» kertoo Maeterlinck Dantesta. Dante kysyy äkkiä itseltään, kun hän näkee, ettei hänen ympärillään enää mikään liiku, onko hän paikoillaan vai lähestyykö hän yhä Jumalan istuinta? Silloin katsahtaa hän Beatriceen ja kun tämä näyttää hänestä kauniimmalta, tietää hän olevansa lähellä päämääräänsä. »Sillä siitä, kuinka suureksi tiedonhalu, rakkaus, kunnioitus ja ihmettely kaikkeen elämässä meitä ympäröivään on kasvanut, voi laskea ne askeleet, jotka olemme ottaneet totuutta kohti.»
Syvä elämä.
On hyvä muistuttaa ihmisille, että mitättöminkin heistä »kykenee jumalallisen esikuvan mukaan, jota hän ei valitse, muovailemaan suuren henkisen persoonallisuuden, joka on kokoonpantu puoleksi hänestä itsestään ja puoleksi ihanteesta; ja että se, mikä elää täyttä todellisuutta, varmasti on juuri tämä.»
Itse kunkin on oman pääsemättömän arkielämänsä vähäpätöisyydestä löydettävä korkeamman elämisen mahdollisuudet.[46] Siinä on meidän jaloin päämäärämme. Me olemme keskenämme erilaisia vain sikäli kuin olemme erilaisessa yhteydessä ikuisuuden kanssa. Sankari on suurempi mierolaista vain sen tähden, että hän jonain hetkenään on elävämmin tajunnut jonkin sellaisen yhteyden. Jos on totta, ettei luomakunta pääty ihmiseen, vaan että korkeammat ja näkymättömämmät olennot ympäröivät meitä, niin ovat he meitä ylempiä vain sentähden, että heillä on ikuisuuden kanssa sellaisia yhdyssiteitä, joita me emme aavistakaan.
Noita yhdyssiteitä meillä on mahdollisuus monistaa. Jokaisen ihmisen elämässä on päivä, jona taivas itsestään avautuu, ja melkein aina on ihmisen todellinen aineeton persoonallisuus alkuisin semmoisesta hetkestä. Semmoisena hetkenä me varmaan saamme ne näkymättömät ja ikuiset kasvonpiirteet, jotka me tietämättämme käännämme enkeleitä ja sieluja kohden. Mutta useimmille ihmisille avautuu taivas sillä tavoin vain sattumalta. He eivät itse ole valinneet niitä kasvonpiirteitään, joista enkelit heidät ikuisuudessa tuntevat, eivätkä he osaa jalostaa eivätkä puhdistaa niiden juonteita. Ne ovat syntyneet vain satunnaisesta ilosta tai surusta, pelosta tai ajatuksesta.
Me synnymme todellisesti vasta sinä päivänä, jona me ensi kerran syvimmässämme tunnemme, että elämässä on jotain totista ja odottamatonta. Joku toteaa äkisti, ettei hän olekaan yksin taivaan alla. Joku toinen huomaa suudelmasta tai kyyneleestä, että »kaiken parhaan ja pyhän alkulähde, maailman kaikkeudesta aina Jumalaan asti, on kätkettynä kaukotahtisen yön tuolla puolen». Kolmas on ilossaan ja onnettomuudessaan havainnut jumalallisen käden kosketuksen; joku taas on tajunnut, että kuolleet ovat oikeassa. Vielä on joku tuntenut myötätuntoa, joku on ihaillut ja joku on pelännyt. Usein ei tarvita juuri mitään, riittää sana, liike, jokin mitätön seikka, johon ei sisälly edes ajatusta. »Ennen rakastin sinua niinkuin veljeäni», sanoo jossain joku Shakespearen sankari, »mutta nyt kunnioitan sinua niinkuin omaa sieluani». Varmaankin sinä päivänä juuri joku olento tuli maailmaan.
Me voimme siten syntyä useammin kuin yhden kerran ja jokaisessa sellaisessa syntymässä me hiukkasen lähestymme Jumalaamme. Mutta melkein kaikki me tyydymme odottamaan kunnes jokin tapaus vastustamattomalla valovoimallaan väkisin tunkeutuu meidän pimeyteemme ja valaisee meidät vasten tahtoamme. Me odotamme jotakin onnellista tapausta, jolloin meidän sielumme silmät sattumalta ovat auki, kun meille jotakin tavatonta tapahtuu. Mutta valoa on kaikessa mitä tapahtuu, ja suurimmat ihmiset ovat suuria vain siksi, että heillä on tapana pitää silmänsä avoimina kaikille valoille. Pitääkö sitten välttämättä sinun äitisi vetää viimeiset hengenvetonsa sinun sylissäsi, pitääkö lastesi hukkua jossain haaksirikossa ja sinun itsesi töin tuskin pelastua kuolemasta, että sinä lopultakin tulisit tietämään, että sinä elät käsittämättömässä maailmassa, jossa alati olet ja jossa näkymätön Jumala asuu ikuisesti yksin luomiensa kanssa? Pitääkö sitten välttämättä sinun morsiamesi menehtyä tulipalossa tai sinun silmäisi edessä painua valtameren viheriään syvyyteen, jotta sinä hetken ajan tajuaisit, että rakkauden valtakunnan rajat ehkä ovatkin kaukana Miran, Altairin ja Berenicen-hiusten hienojen valoväikkeiden tuolla puolen?[47] Jos olisit pitänyt silmäsi avoinna, niin etkö olisi yhdessä suudelmassa voinut nähdä sitä, mitä äsken näit suuressa onnettomuudessa? Tarvitaanko siis tuskan peitsen iskuja herättämään niitä jumalallisia muistoja, jotka uinuvat meidän sieluissamme? Viisas ei kaipaa sellaisia järkytyksiä. Hän katselee kyyneltä, nuoren tytön kädenliikettä, putoavaa vesipisaraa; hän kuuntelee ajatusta, kun se kiitää ohi, puristaa veljen kättä, lähestyy jotain huuliparia avoimin silmin ja sieluin. Niissä hän alati näkee sitä, mitä sinä saat nähdä vain hetken ajan; ja yhdestä hymyilystä hän oppii sen, mihin sinä tarvitset myrskyä, ehkäpä kuoleman käden kosketusta.
Sillä mitä ovatkaan »viisaus», »hyve», »sankarillisuus», »elämän suuret juhlahetket» — mitä ovatkaan ne pohjaltaan muuta kuin semmoisia hetkiä, joina ihminen enemmän tai vähemmän on edennyt oman itsensä ulkopuolelle ja osannut vaikka vähäksikin aikaa pysähtyä jollekin ikuisuuden portille, josta hän näkee, ettei pieninkään huudahdus, ei kalpein ajatus, eikä heikoinkaan liike painu tyhjyyteen, tai jos painuu, niin itse se painuminen on niin mittaamaton, että se riittää antamaan meidän elämällemme juhlallisuuden leiman? Miksi odotat, että taivas aukeaisi pitkäisen jylinällä? Sinun pitää tarkata niitä onnellisia hetkiä, kun se aukeaa hiljaisuudessa; ja niin se aukenee alinomaa. Sinä sanot, että etsit turhaan Jumalaa omasta elämästäsi, hän ei näyttäydy. Mutta missäpä elämässä ei olisi tuhansia hetkiä, jotka joskus muistuttavat sitä näytelmää, missä kaikki seisovat ja odottavat jumaluuden ilmaantumista eikä kukaan näe sitä, kunnes erään kuolevan tietoisuudesta yht'äkkiä purkautuu siellä versonut ajatus ja muuan vanhus huudahtaa, ilosta ja kauhusta nyyhkyttäen: »Jumala? Siinähän on Jumala!»
Pitääkö meidän aina saada tieto kaikesta, ja emmekö osaa polvistua, jollei joku ole meille sanomassa, että nyt Jumala käy ohi? Jos olet syvästi rakastunut, niin ei kenenkään tarvinnut siinä huomauttaa, että sinun sielusi on maailmojen suuruinen, että taivaankappaleet, kukkaset, yön ja meren aallot eivät ole yksinäisiä, ettei mikään loppunut, vaan kaikki alkoi näkyväisyyden kynnykseltä; ja että ne huuletkin, joita suutelit, kuuluivat paljon korkeammalle, kauniimmalle ja puhtaammalle olennolle kuin se, jota käsivartesi syleilivät. Sinä siis olet nähnyt semmoista, mitä ei elämässä voi nähdä joutumatta huumeeseen. Mutta eikö ihminen voi elää niinkuin hän aina rakastaisi? Sankarit ja pyhimykset eivät ole muuta tehneet. Todellakin, me olemme täällä liian kauan odottaneet, niinkuin sadun sokeat, jotka lähtivät pitkälle matkalle, saadakseen kuulla Jumalaansa. He olivat istuneet temppelin portaille ja kun joku kysyi, mitä he siinä tekivät, niin he vastasivat päätänsä huojutellen: »Me odotamme, mutta Jumala ei ole vielä sanonut sanaakaan.» He eivät nähneet, että pyhätön kupariportit olivat kiinni, eivätkä tienneet, että heidän Jumalansa ääni aaltoili holvikossa. Meidän jumalamme ei hetkeksikään keskeytä puhettansa, mutta kukaan ei ajattelekkaan raottaa portteja. Ja kumminkin, jos tahdottaisiin pitää siitä vaaria, niin ei olisi ollenkaan vaikeata jokaisessa käänteessä kuulla se sana, mikä Jumalan on sanottava.
Me kaikki elämme ylevyyden piirissä. Missäpä me muualla eläisimmekään! Ei ole muuta elämisen paikkaa. Meiltä ei puutu taivaallisen elämisen tilaisuutta, vaan meiltä puuttuu huomiokykyä ja harrasta keskittymistä, pientä sielullista huumaa. Jos sinulla onkin vain pieni kammio, niin etkö luule Jumalan olevan sielläkin, ja etkö luule siellä voivasi viettää ylevyyden elämää? Jos valitat elämäsi yksinäisyyttä ja tyhjyyttä, ettei sinua kukaan rakasta eikä sinulla ole ketään rakastettavaa, niin luuletko, etteivät sanasi ole erehdyttäviä? Luuletko, että yksinäisyys ollenkaan on mahdollista, että rakkaus on jotain tiettävää tai nähtävää, ja että tapauksia punnitaan niinkuin kulta- tai hopealunnaita? Eikö elävä ajatus — saman tekevä onko se korkea vai matala; kun se lähtee sinun sielustasi, on se sinulle suuri — eikö korkea pyrkimys taikka yleensä elämän juhlallinen hartaushetki voi saapua pieneenkin kammioon? Ja vaikka sinä et rakasta eikä sinua rakasteta, mutta sinä kumminkin väkevästi näet tuhanten seikkain kauneuden, sielun suuruuden ja elämän sanomattoman totisuuden, niin eikö se ole yhtä ihanaa kuin se, että sinä rakastaisit tai sinua rakastettaisiin? Ja vaikkapa itse taivas olisi sinulta kätketty, niin eikö sittenkin toteudu runoilijan sana, että »laaja tähtikatto kaikesta huolimatta leviää sinun sielusi ylitse kuoleman muodossa»?... Kaikki mitä meille tapahtuu, on jumalallisen suurta ja me olemme aina suuren maailman keskipisteessä. Mutta meidän olisi totuttava elämään niinkuin äsken syntynyt enkeli, niinkuin rakastava nainen tai niinkuin kuoleva mies. Jos tietäisit kuolevasi tänä iltana, taikka vain iäksi poistuvasi, niin katselisitko silloin esineitä ja asioita samalla silmällä kuin tähän asti? Etkö rakastaisikin toisin kuin koskaan ennen? Näkyväisten ilmiöitten hyvyys ja pahuusko sinun ympärilläsi suurentuisi? Sielujen kauneutta ja rumuuttako sinä silloin osaisit katsella? Eikö silloin kaikki, yksin pahuus ja kärsimyskin, muodostu rakkaudeksi, jota suloisin kyynelkaste siunaa? Eikö jokainen anteeksiannon tilaisuus hiukkasen lievennä eronhetken tai kuoleman katkeruutta, kuten on sanonut muuan viisas mies. Ja kumminkin, sellaisessa murheen tai kuoleman kirkkaudessakin, sopii kysyä: totuutta vaiko erehdystä kohden ihminen ottaa ne viimeiset askeleet, jotka hänelle on suotu?
Kumpaisillako on näkemisen taito, elävillä vaiko kuolevilla, ja kumpaiset ovat oikeassa? Niitä onnellisia, jotka ovat niin ajatelleet, niin puhuneet ja toimineet, että saavat hyväksymisen kuolevilta ja suurten tuskien kirkastamilta! Se on suloisin palkinto viisaalle, jota elämässä ei kukaan kuullut. Jos olet elänyt elämäsi hämärässä kauneudessa, niin älä ole rauhaton. Korkeimman oikeuden hetki lyö aina lopulta jokaisen ihmisen sydämessä, ja onnettomuus avaa semmoisetkin silmät, jotka eivät ennen auenneet. Kuka tietää vaikka sinä juuri tällä hetkellä kiitäisit yli kuolevan sielun, niinkuin jonkun semmoisen varjo, joka jo on tuntenut totuuden. Ehkäpä juuri kuolinvuoteilla punotaan todelliset ja kalleimmat voitonseppeleet viisaille, sankareille, kaikille, jotka ovat osanneet arvokkaasti elää sielun mukana sen korkeissa, puhtaissa ja hienoissa surutunnelmissa.
»Kuolema ei kaunista yksin meidän elotonta muotoamme», sanoo Lavater,[48] »vaan pelkkä kuoleman ajatus antaa itse elämällekin kauniimman muodon». Samoin kaunistaa meidän elämäämme jokainen ajatus, joka on yhtä ääretön kuin kuolema. Mutta tässä kohden ei pidä erehtyä. Jokaisella ihmisellä on jaloja ajatuksia, jotka leijuvat kuin suuret valkoiset linnut hänen sielunsa yllä. Mutta! ne eivät riitä. Ne ovat outoja lintuja, joita ensin hämmästytään ja sitten karkoitetaan ne pois kärsimättömillä liikkeillä. Ne eivät ehdi meidän elämämme ulottuville. Jotta meidän sielumme tulisi totiseksi ja syväksi niinkuin enkelien sielu, niin siihen ei riita se, että meille silmänräpäyksessä vilahtaa maailman kaikkeus kuoleman tai ikuisuuden varjosta, ilon valosta, kauneuden ja rakkauden tulenliekeistä. Jokainen olento on elänyt semmoisia hetkiä eivätkä ne ole muuta jälkeensä jättäneet kuin pivollisen arvotonta tuhkaa. Ei riitä sattuma, sattumien on tultava tavaksi. On opittava elämään totunnaisesti kauneudessa ja arvokkuudessa, Alhaisinkin olento erottaa elämästä sen jalon ja kauniin, jota olisi noudatettava; mutta tuolla kauniilla ja jalolla ei ole hänessä tarpeellista tehovoimaa. Juuri tuota näkymätöntä, abstraktista voimaa meidän pitää jo etukäteen yrittää lisätä. Ja se voima lisääntyy vain niille, jotka ovat saaneet tavakseen muita useammin istahtaa niille huipuille, joilla elämä ulottuu sieluun asti ja joilta näkyy, kuinka jokaiseen tekoon ja jokaiseen ajatukseen aina liittyy jotain suurta ja kuolematonta. Katsele ihmisiä ja asioita sisäisen silmäsi muodon ja halun mukaisesti, mutta älä koskaan unohda, että se varjo, jonka ne ohi mennessään luovat kallioon tai seinään, on vain kiitävä kuva valtavammasta varjosta, joka ylimaallisena joutsensiipenä leviää jokaisen sielun yli, joka niiden sielua lähestyy. Älä luule, että sellaiset ajatukset vain ovat tyhjiä koruja ja ettei niillä olisi mitään vaikutusta niiden elämään, jotka niitä vastaan ottavat. Elämän muodosteleminen ei ole läheskään niin tärkeätä kuin sen havaitseminen, sillä elämä muodostuu kyllä itsestään siitä pitäin, kun se on tullut nähdyksi. Nämä ajatukset, joista tässä puhun, muodostavat sankaruuden salatun aarrekammion, ja sinä päivänä, jona elämä pakottaa meidät avaamaan tuon aarrekammion, me hämmästymme, kun emme löydäkään sieltä muita voimia kuin niitä, jotka meitä työntävät täydellistä kauneutta kohden. Silloin ei tarvita muuta kuin että joku suuri kuningas kuolee, kun me jo muistamme, »että maailma ei lopu pihaveräjälle»; ja vähäpätöisinkin seikka riittää jalostamaan sielua joka ilta.
Mutta vaikka sinulle sanotaan, että Jumala on suuri ja että sinä liikut hänen kirkkaudessaan, niin ei se vielä saata sinua siihen kauneuden ja hedelmällisen syvyyden elämään, jota sankarit elivät. Ehkä sinä aamuin ja illoin muistutat mieleesi, kuinka näkymättömät kädet liehuvat sinun pääsi yllä niinkuin tuhatpoimuinen vaippa, etkä kumminkaan koskaan huomaa noitten kätten pienintäkään liikettä. On oltava tietoisesti valveilla; ja on parempi valvoa turulla kuin nukkua temppelissä, Kauneutta ja suuruutta on kaikissa asioissa, koskapa ei tarvita muuta kuin jokin odottamaton tapaus, että me sitä niissä näkisimme. Useimmat tietävät sen, mutta vaikka he tietävätkin, niin vasta kohtalon tai kuoleman ruoskaniskut ajavat heitä kiertämään olemassaolon ympärysmuuria ja siitä etsimään rakoja, joista voisivat nähdä Jumalan. He kyllä tietävät, että matalan mökin halvoissa seinissä voi olla rakoja, jotka antavat ikuisuuteen, ja etteivät pienimmätkään ruudut vähennä taivaan äärettömyyksiltä yhtään piirreviivaa eikä tähteä. Mutta ei riitä, että me omistamme totuuden, vaan totuuden on omistettava meidät.
Ja kumminkin: me elämme maailmassa, missä pienimmätkin tapahtumat vaivattomasti saavuttavat yhä puhtaamman ja korkeamman kauneuden. Ei mikään yhtyminen käy niin helposti kuin taivaan ja maan. Ja jos olet katsellut tähtiä, ennenkuin suutelet armastasi, niin ei suudelmasi ole samanlainen kuin jos olisit katsellut vain huoneesi seiniä. Jos joskus olet unohtunut seuraamaan valonsädettä, joka tunkeutuu elämän portin rakosista, niin ole varma siitä, että sinä päivänä olet tehnyt yhtä suuren teon, kuin jos olisit sitonut vihollisesi haavan, sillä tällöin sinulla ei enää ollut vihollista.
Ihmisen täytyy vaaniskella Jumalaansa, sillä Jumala piileksii; mutta hänen piilopaikkansa tuntuvat, niiden perille päästyä, niin herttaisen yksinkertaisilta. Pienikin seikka sen jälkeen ilmaisee meille hänen läsnäolonsa, ja meidän elämämme suuruuteen tarvitaan niin vähän. Niinpä jotkut runoilijain säkeet silloin tällöin arkielämän pikkuaherruksissa tuntuvat yht'äkkiä avaavan näköaloja äärettömyyksiin. Mitään juhlallista sanaa ei ole sanottu, eikä luulisi, että mitään on esille manattu; ja kumminkin: miksi viittelöivät meille vanhuksen kyynelten takaa käsittämättömät kasvot, minkä vuoksi ympäröi lapsen hymyilyä yö täynnä enkelien havinaa, ja minkä tähden me kuultuamme myöntävän tai kieltävän kuiskauksen joltain sielulta, joka laulaen työskentelee toisaalla, minkätähden me henkeä pitäen siinä sanoimme itseksemme: »Tässä, tässä on Jumalan asunto, ja tuossa on taivaan esikartano?»
Se johtuu siitä, että nuo runoilijat ovat tarkanneet »päättymätöntä varjoa» paremmin kuin me. Pohjaltaan ei korkein runous muuta olekaan kuin tätä, eikä sillä ole muuta päämäärää, kuin pitää avoinna »niitä valtateitä, jotka johtavat näkyväisestä näkymättömään». Mutta se on myös elämän korkein päämäärä, ja se on elämässä paljoa helpompi saavuttaa, kuin jaloimmassakaan runoudessa, sillä runouden on täytynyt pudottaa pois hiljaisuuden suuret siivet. Ei ole mitään pieniä päiviä. Tämän ajatuksen on laskeuduttava meidän elämäämme ja siinä muututtava sen perusolemukseksi. Ei tässä ole kysymys mistään surullisuudesta. Pienet ilot, pienet hymyt ja suuret kyyneleet, kaikilla niillä on sama ulottuvaisuus paikassa ja ajassa. Voit leikkiä elämässäsi yhtä viattomana »kuin lapsi kuolinvuoteen ääressä», eikä itkeminen ole mitään välttämätöntä. Toisen maailman portit aukenevat yhtä hyvin hymyilylle kuin kyyneleelle. Sinä saat tulla ja mennä mielesi mukaan, löydät ehkä etsittäväsi hämäristä, mutta älä koskaan unohda, että olet porttien vaiheilla.
Poikettuani näin pitkille syrjäpoluille, palaan taas lähtökohtaani, siihen, »että on hyvä muistuttaa ihmisille, että mitättöminkin heistä kykenee jumalallisen esikuvan mukaan, jota hän ei itse valitse, muovailemaan suuren siveellisen persoonallisuuden, joka on pantu kokoon tasan hänestä itsestään ja ihanteesta.» Mutta nyt on niin, että tuota »suurta siveellistä persoonallisuutta» ei koskaan ole muovailtu muualla kuin elämän syvyydessä; ja tarvittava ihannemäärä tulee vain jatkuvan »jumaluuden ilmestymisen» toten. Jokainen ihminen voi hengessä saavuttaa hyveellisen elämän huiput ja joka hetki saada tietoonsa, kuinka on tehtävä, että tekisi niinkuin sankari tai pyhimys. Mutta tämä ei ole tärkeintä. Meitä ympäröivän ilmapiirin on niin muututtava, että se lopulta muistuttaa sitä ilmapiiriä, joka täyttää Swedenborgin[49] kultakauden ihanan maan, jossa ilma ei päästä valhetta ulos suusta. Silloin tulee hetki, jolloin pieninkin paha, minkä ihminen tahtoisi tehdä, putoo hänen jalkoihinsa niinkuin lyijykuula pronssikiekolle, ja jolloin meidän tietämättämme melkein kaikki vaihtuu kauneudeksi, rakkaudeksi ja totuudeksi. Mutta tämä ilmapiiri ympäröi vain niitä, jotka kyllin usein ovat huolehtineet elämänsä tuulettamisesta aukomalla portteja toiseen elämään. Niiden porttien läheisyydessä ihminen näkee, minkä näkee, niiden läheisyydessä ihminen rakastaa, minkä rakastaa. Sillä lähimmäisen rakastaminen ei ole vain sitä, että kokonaan antautuu hänelle, että palvelee, auttaa ja holhoo muita ihmisiä.
On hyvin mahdollista, että sinä keskellä suurinta armeliaisuuttasi et ole hyvä, et kaunis etkä jalo, ja laupeudensisar, joka itse kuolee tyfussairasta hoitaessaan, voi olla sielultaan alhainen, pieni, kurja. Syvä lähimmäisenrakkaus on siinä, että rakastaa toisissa ihmisissä sitä, mikä heissä on ikuista, sillä oikea tosi-lähimmäinen on se, joka eniten lähenee Jumalaa, s.o. sitä mikä ihmisissä on puhdasta ja hyvää; ja vain alati pysyttelemällä niitten porttien lähettyvillä, joista äsken puhuin, voit sinä löytää sen, mikä sieluissa on jumalallista. Silloin voit sinä suuren Jean Paulin[50] tavoin sanoa: »Kun tahdon syvästi rakastaa jotakin kallista olentoa ja antaa hänelle kaikki anteeksi, niin ei minun tarvitse muuta kuin hetkinen katsella häntä hiljaisuudessa.» Täytyy oppia näkemään oppiakseen rakastamaan. Eräs ystäväni sanoi minulle kerran: »Olin elänyt yli kaksikymmentä vuotta sisareni parissa, ja minä näin hänet ensi kerran vasta silloin, kun meidän äitimme kuoli.» Siinäkin sai kuolema riuhtaista auki yhden ikuisuuden portin, ennenkuin kaksi sielua näki toisensa alkuperäisen valon pilkahduksessa. Onko meissä ainoatakaan, jonka ympärillä ei olisi tuommoisia sisaria, joita emme ole nähneet?
Onneksi on niissäkin, jotka vähimmän näkevät, aina jotakin, joka hiljaisuudessa toimii niinkuin he olisivat nähneet. Olla hyvä, ei ehkä merkitsekään muuta kuin olla vähässä valossa sitä, mitä kaikki ovat pimeässä. Epäilemättä juuri sen vuoksi ihmiselle on hyödyllistä pyrkiä kohottamaan elämäänsä ja suuntaamaan kaipuunsa niille huipuille, joilla hän saavuttaa mahdottomuuden tehdä pahaa. Senvuoksi hänelle on hyödyllistä totuttaa silmänsä katselemaan tapauksia ja ihmisiä jumalallisen ilmapiirin läpi. Mutta ei sekään ole välttämätöntä; ja kuinka pieneltä näyttääkään erotus Jumalan silmään! Me elämme semmoisessa maailmassa, missä totuus vallitsee asioitten syvyydessä, ja jossa ei tarvitse selitellä totuutta, vaan valhetta. Jos veljesi onni sinua surettaa, niin älä sillä halveksi itseäsi; sinun ei tarvitse pitkältä etsiä, kun jo löydät itsestäsi semmoista, jota tuo onni ei sureta. Ja vaikk'et etsisi ollenkaan, niin ei se mitään merkitse; jotakin kumminkin on, jota se ei ole surettanut.
Niillä, jotka eivät mitään ajattele, on sama totuus kuin niillä, jotka ajattelevat Jumalaa: se vain ei ole juuri niin lähellä kynnystä, siinä kaikki. »Kaikkein arkisimmassakin elämässä on Jumalalle tehtyjen tekojen osuus suunnaton», sanoo Renan.[51] »Kaikkein alhaisinkin ihminen on mieluummin oikea- kuin väärämielinen, kaikki me kumarramme ja rukoilemme useamman kerran päivässä kuin luulemmekaan.» Ja me hämmästymme kun joku sattuma yht'äkkiä kirkastaa meille tuon jumalallisen osuuden merkityksen. Meidän ympärillämme on tuhansia ja taas tuhansia poloisia olentoja, jotka eivät eläissään ole nähneet mitään kaunista; he tulevat ja menevät pimeydessä; luullaan, että kaikki on kuollutta, eikä kukaan kiinnitä heihin huomiota. Mutta sitten yhtenä päivänä joku sana, odottamaton vaitiolo, pieni kyynel, joka saapuu itse kauneuden lähteistä, saa meidät ymmärtämään, että he ovat keksineet keinon, millä pystyttää sielunsa hämäryyteen ihanne, tuhatta kauniimpi kuin kauneinkaan seikka, minkä heidän korvansa on kuullut taikka heidän silmänsä nähnyt. Oo hiljaisuuden ja pimeyden jaloja, kalvaita ihanteita! Te ylinnä muita saatte enkelit hymyilemään, te nousette suoraan Jumalan luo! Kuinka monen monissa majoissa, kurjuuden tyyssijoissa, vankiloissa teitä tälläkin hetkellä ravitaan jonkun suruisen sieluraukan kyynelillä ja verellä; niinkuin mehiläiset kaikkien kukkien kuoltua vielä tarjoovat tulevalle kuningattarelleen hunajaa, joka on tuhatta vertaa kalliimpaa kuin se, jota he antavat tavallisille arkisisarilleen... Kuka ei olisi useamman kuin yhden kerran elämän poluilla tavannut hylättyä sielua, jolla kumminkin vielä oli rohkeutta siellä hämärissään elätellä jotakin ajatusta, jumalallisempaa ja puhtaampaa kuin kaikki ne ajatukset, joita niin moni oli saanut valossa valita! Yksinkertaisuus, se on siinäkin Jumalan lempipalvelija; ja ehkä riittää, kun jotkut viisaat tietävät mitä on tehtävä, että muut tekevät niinkuin hekin tietäisivät...
Sisäinen kauneus.
Ei ole maailmassa mitään, joka niin kauneutta kaipaisi, ei mitään joka niin helpolla kaunistuisi kuin sielu. Ei ole maailmassa mitään, jonka kohoominen olisi niin luonnollista ja jalostuminen niin pikaista. Ei ole maailmassa mitään, joka olisi niin herkkä tottelemaan puhtaita ja jaloja käskyjä. Ei ole maailmassa mitään, joka niin nöyrästi alistuisi korkeampien ajatusten mukaan. Ja ani harva sielu voi vastustaa sellaisen sielun ylivoimaa, joka antautuu kauniiksi.
Voisi todella sanoa, että kauneus on meidän sielumme ainoa ravinto. Sitä se kaikkialta etsii eikä se elämän alhaisimmissakaan vaiheissa kuole nälkään. Sillä ei mikään kauneus jää kokonaan huomaamatta. Se voi piillä tietoisuuden ulkopuolella, mutta se vaikuttaa yhtä tehokkaasti niin yössä kuin päivän kirkkaudessa. Sen luoma ilo vain on silloin luoksepääsemättömämpää, siinä ainoa erotus. Tarkatkaa kaikkein tavallisimpia ihmisiä silloin, kun jokin kauneuden pilkahdus osuu heidän hämäryyteensä! Heitä on koossa jossakin, missä hyvänsä; ja heti kun he huomaavat yhtyneensä, niin näyttää heidän ensimmäisenä huolenaan olevan saada suljetuksi elämän suuret portit. Jokainen heistä on kumminkin yksin ollessaan useamman kuin yhden kerran elänyt sielunsa mukaisesti. On ehkä rakastanut, ja aivan varmaan on kärsinyt. Kukin heistä on välttämättömyyden pakosta kuullut »säveliä, jotka saapuivat Kirkkauden ja Kauhistuksen etäisestä maasta», ja on osannut monena hiljaisena iltana taipua lakien alle, jotka ovat syvempiä kuin mikään meri! Mutta kun he tulevat yhteen, niin he himoitsevat alhaisuuden hekumaa. Heidät valtaa jokin ihmeellinen kauneuden pelko. Ja mitä enemmän heitä on, sitä enemmän he sitä pelkäävät, aivan samoin kuin he pelkäävät hiljaisuuttakin tai liian selvää totuutta. Ja tämä on niin perin totta, että jos joku heistä päivän kuluessa olisi sattumalta tehnyt jonkin sankariteon, niin hän nyt kiirehtisi pyytelemään sitä anteeksi esittäen puolustuksekseen joitakin kurjia perusteita siltä alhaiselta tasolta, jolla heidän kokoontumisensa tapahtua. Mutta katso: on sanottu jokin jalo ja ylväs sana, ja se on jotenkin avannut elämän alkulähteet. Joku sielu on hetken ajan uskaltanut näyttäytyä sellaisena kuin se on rakkaudessa, tuskassa, kuoleman hetkellä tai yksinänsä yön tähtien alla. Syntyy levottomuutta, kasvoilla näkyy hämmästystä tai hymyä. Mutta etkö ole tuommoisina hetkinä kokenut, kuinka sielujen ihastus on jakamaton ja kuinka kiihkeästi heikoinkin sielu sieltä vankeutensa syvyydestä hyväksyy tuon sanan, jonka se on tuntenut kaltaisekseen. Ne elpyvät yht'äkkiä alkuperäiseen ja luonnolliseen ilmapiiriinsä; ja jos sinulla olisi enkelien korvat, niin sinä kuulisit, siitä olen varma, kuinka niiden siivet havisevat suosiota siinä ihanan kirkkauden maassa, jossa ne keskenänsä elävät. Etkö usko, että jos sellainen sana sanottaisiin joka ilta, niin arimmatkin sielut rohkaistuisivat ja ihmisten elämä tulisi todellisemmaksi? Sellaista sanaa ei edes tarvitse uudistaa. On jo tapahtunut jotakin syvällistä ja se jättää sangen syvällisiä jälkiä. Sielu, joka on sellaisen sanan sanonut, on siitä lähin sisariensa jokailtainen tuttu, ja sen pelkkä läsnäolo luo jotain ylevyyttä mitättömimpiinkin lausahduksiin. Ainakin on tapahtunut jokin muutos, jota ei voi lähemmin määritellä. Alhaisilla asioilla ei enää ole samaa ehdotonta voimaa, ja säikytetyt sielut tietävät, että niillä on paikka minne paeta...
Varmaa on, että sielujen väliset luonnolliset ja alkuperäiset suhteet ovat kauneussuhteita. Kauneus on meidän sielujemme ainoa kieli... Muita kieliä ne eivät ymmärrä. Kauneus on niiden ainoa elämä, ainoa mitä ne voivat luoda ja ainoa mihin ne voivat kiintyä. Ja juuri senvuoksi jokainen ajatus, jokainen sana, jokainen suuri ja kaunis teko herättää niin välitöntä suosiota kaikkein sorretuimmassa, vieläpä kaikkein alhaisimmassakin sielussa, sikäli kuin ollenkaan on lupa puhua mistään alhaisista sieluista. Sielulla ei ole mitään elintä, millä se voisi puuttua johonkin muuhun elementtiin, eikä se osaa mitään arvostella muuten kuin kauneuden kannalta. Sinä saat joka hetki pitkin elämääsi nähdä, että asia niin on; ja vaikka sinä useammin kuin yhden kerran olet kieltänyt kauneuden, niin tiedät sen asian yhtä hyvin kuin ne, jotka sydämissään alati kauneutta etsivät. Jos sinä jonain päivänä syvästi tunnet kaipaavasi toista olentoa, niin menetkö siiloin sen luo, joka kauneuden edessä on hymyillyt alhaista hymyä? Tai menetkö sen luo, joka pään pudistuksella on loukannut jaloa tekoa taikka vain puhdasta pyrkimystä? Ehkä kuulut niihin, jotka hänen tekonsa hyväksyivätkin; mutta tänä vakavana hetkenä, kun totuus sinun ovellesi kolkuttaa, käännyt sinä toisen puoleen, sen, joka on osannut nöyrtyä ja rakastaa. Sinun sielusi on syvyyksissään langettanut tuomionsa; ja se hiljainen ja vääjäämätön tuomio kohoaa ehkä kolmenkymmenen vuoden perästä taas pinnalle, opastamaan sinua jonkun sisaren luo, joka on enemmän sinua kuin koko sinun oma itsesi, sillä hän on ollut lähempänä kauneutta.
Niin vähän tarvitaan edistämään sielun kauneutta. Niin vähällä heräävät uinahtaneet enkelit. Ei niitä ehkä tarvitse ollenkaan herättääkään — riittää kun ei niitä uneen uuvuteta. Nouseminen ei ehkä vaadikaan mitään ponnistuksia, vaan vajoominen. Eikö vaaditakin ponnistusta vain ajatellakseenkin jotakin halpamaista meren vaiheilla tai yön kasvojen edessä? Ja mikäpä sielu ei tietäisi alati olevansa meren vaiheilla ja alati elävänsä ikuisen yön ympäröimänä? Jollemme niin pelkäisi kauneutta, niin emme pian enää löytäisi elämästä muuta kuin sitä, sillä kaikessa, mitä me näemme, on todellisesti olemassa vain kauneutta. Kaikki sielut sen tietävät, kaikki ne ovat valmiina, mutta kaikki ne myös salaavat kauneutensa. Jonkun niistä kumminkin täytyy »alkaa». Miksi ei uskalleta ruveta siksi, joka »alkaa»? Kaikki toiset odottavat meidän ympärillämme malttamattomina, niinkuin pienet lapset satulinnan edustalla. Ne tunkeilevat kynnykselle, kuiskivat, katselevat raoista, mutta eivät uskalla avata ovea. Ne odottavat, että joku suuri tulisi avaamaan. Mutta sitä suurta tuskin koskaan tulee.
Mitä siis vaaditaan tullakseen siksi suureksi ihmiseksi, jota toivotaan? Tuskin mitään. Sielut eivät ole vaateliaita. Kauneutta lähentelevä ajatus, jota et sano julki, mutta jota sillä hetkellä vaalit, se jo tekee sinut kirkkaaksi kuin läpinäkyvä maljakko. Sielut näkevät sen ja ottavat sinut vastaan aivan toisin kuin jos olisit ajatellut veljesi pettämistä. Me hämmästymme, kun jotkut sanovat, etteivät he ole koskaan tavanneet todellista rumuutta, ja etteivät he ole tulleet tietämään mitä on alhainen sielu. Mutta siinä ei ole mitään ihmeellistä. He »ovat alkaneet». Kun he itse ovat ensin olleet kauniita, ovat he vetäneet puoleensa kaiken ohi kiitävän kauneuden, kuten majakka vetää puoleensa laivat kaikilta näköpiirin ääriltä.
On ihmisiä, jotka esimerkiksi moittivat naisia ajattelematta, että ensi kerran kohdatessamme naisen riittää yksi sana, yksi ajatuskin, joka kieltää kaiken kauniin ja syvällisen, ainiaaksi myrkyttämään meidän olemuksemme hänen sielussaan. Eräs viisas mies sanoi minulle kerran: »Omasta puolestani en ole koskaan tavannut naista, joka ei olisi tuonut minuun jotain suurta.» Hän oli itse ensin suuri, siinä oli hänen salaisuutensa. On vain yksi seikka, jota sielu ei koskaan anna anteeksi ja se on, kun sitä on pakotettu näkemään, koskemaan, ottamaan osaa rumaan tekoon, sanaan, ajatukseen. Se ei voi antaa semmoista anteeksi, sillä se merkitsisi sen oman itsensä kieltämistä. Ja kumminkin: eikö olekin useimmista ihmisistä nerokkuus, voima ja taito samaa kuin sielun loitontaminen elämästään, kaikkien syvempien pyrkimysten tarkkaa syrjäyttämistä. Siten he menettelevät rakkaudessakin ja senvuoksi nainen, joka vielä on lähempänä totuutta, voi tuskin hetkeäkään elää todellista elämää heidän kanssansa. Näyttää siltä kuin he pelkäisivät olla yhteydessä sielunsa kanssa ja pyrkisivät huolellisesti pysyttelemään tuhansien penikulmien päässä sen kauneudesta. Ja päinvastoin olisi alituiseen pyrittävä itsestään edelle, Jos tällä hetkellä ajattelet tai sanot asioita, jotka ovat liian kauniita ollakseen todella omiasi, niin ne ovat sitä jo huomenna, jos tänä iltana vain olet yrittänyt niitä ajatella ja sanoa. Koettakaamme vain olla itseämme kauniimpia; emme me kumminkaan siinä sieluamme voita. Hiljaisen ja salatun kauneuden suhteen ei koskaan erehdy. Muuten on siitä hetkestä ruveten kun sisäinen lähde täysin kirkkaana pulppuaa jotenkin yhdentekevää, erehtyykö joku olento vai ei. Mutta kukapa ajattelisikaan tehdä pienintäkään semmoista tekoa, joka ei näy? Ja kuitenkin me tässä liikumme alalla, missä kaikki on vaikuttavaa, koska kaikki odottaa. Ei ainoakaan portti ole lukossa; tarvitsee vain työntää ne auki, ja linna on täynnä vangittuja kuningattaria. Usein riittää yksi ainoa sana siivoomaan pois kokonaisia tomuvuoria. Miksi ei rohjeta alhaiseen kysymykseen antaa jaloa vastausta? Luuletko, että se jäisi täysin huomaamatta tai herättäisi vain hämmästystä? Etkö luule, että se lähentäisi kahden sielun luonnollista vuoropuhelua? Ei koskaan tiedä mitä rohkaisevia tai vapauttavia vaikutuksia sillä on. Vieläpä sekin, joka torjuu vastauksen luolaan, vastoin tahtoaankin astuu askeleen omaa kauneuttaan kohden. Mikään kauneus ei kuole puhdistamatta jotakin. Ei mikään kauneus katoa. Ei tarvitse pelätä sirotella sitä pitkin teitä. Se viipyy siinä viikkoja, vuosia, mutta on yhtä liukenematon kuin timantti, ja vihdoin joku käy siitä ohitse, näkee sen kimmeltävän, ottaa sen ja poistuu onnellisena. Miksi siis pidättäisit kauniin ja ylevän sanan vain siksi, ettet luule toisten sinua ymmärtävän? Miksi siis hetkeäkään ehkäisisit korkeamman hyvän syntymistä vain senvuoksi, ettet luule ympäristösi siitä hyötyvän? Miksi tukahuttaisit sielusi vaistomaisen pyrkimyksen korkeuksia kohden vain sentähden, että kuulut laakson asukkaihin? Kadottaisiko syvä tunne voimaansa pimeässä? Eikö sokealla ole muita välineitä kuin silmät, erottaakseen ne, jotka häntä rakastavat niistä, jotka häntä eivät rakasta? Onko kauneuden olemassaolon ehtona, että sitä ymmärretään, ja eikö muuten jokaisessa ihmisessä ole jotakin, joka ymmärtää paljon enemmän kuin mitä näyttää ymmärtävän, vieläpä enemmän kuin mitä luulee ymmärtävänsä? Korkein olento, mitä minun on onnistunut tulla tuntemaan, sanoi minulle eräänä päivänä: »En kurjimmallekaan ole koskaan rohjennut antaa rumaa tai yhtäkaikkista vastausta.» Ja minä huomasin, että tuolla olennolla, jonka elämää kauan olen seurannut, oli selittämätön vaikutusvalta kaikkein pimeimpiin, suljetuimpiin, sokeimpiin ja kapinallisimpiinkin sieluihin. Sillä mikään suu ei voi kertoa sen sielun valtaa, joka pyrkii elämään kauneuden ilmapiirissä ja itse on toimivasti, aktiivisesti, kaunis. Ja eikö muuten tuon toiminnan laadusta riipukin, onko elämä kurjaa vai jumalallista?
Jos voisi päästä asioiden ytimeen, voisi hyvinkin tulla huomaamaan, että muutamien kauniiden sielujen valta juuri pitääkin toisia hengissä. Eikö juuri se käsitys, minkä itse kukin itselleen muodostaa muutamista valituista olennoista, olekin ainoa elävä ja vaikuttava siveysoppi? Mutta mikä on tuossa käsityksessä valitun ja valitsevan sielun osuus? Eikö se kaikki sekoitu hyvin salaperäisellä tavalla, ja eikö tuo ihanteellinen siveysoppi tunkeudu syvyyksiin, joita ei kauneimpienkaan kirjojen siveysoppi koskaan jaksa saavuttaa? Siinä on vaikutusvalta, joka ulottuu niin laajalle, että sen rajoja on vaikea määritellä, ja voimanlähde, josta kaikki käymme monta kertaa päivässä janoamme sammuttamassa. Eikö pettymys niiden olentojen suhteen, joita olet pitänyt täydellisinä ja joita kauneuden valtakunnassa olet rakastanut, eikö pettymys heidän suhteensa heti vähennä uskoasi käsitteiden suuruuteen yleensä ja ihastustasi niihin?
Ja toisaalta uskon, ettei mikään maan päällä kaunista sielua niin luonnollisesti ja niin huomiota herättämättä kuin tieto siitä, että jossain lähistöllä on puhdas ja kaunis olento, jota sielu voi rakastaa ilman sivuajatuksia. Kun sielu todella on lähestynyt semmoista olentoa, lakkaa kauneus olemasta pelkkä kuollut esine, jota vain vieraille joskus näytetään; se muuttuu äkkiä valtavaksi elinvoimaksi, jonka vaikutus on niin luonnollinen, ettei sitä mikään voi vastustaa. Sentähden sitä on ajateltava; ihminen ei ole yksin; hyvien on oltava valveilla.
Puhuttuaan viidennen Enneadinsa VIII kirjassa »älyllisestä — s.o. jumalallisesta — kauneudesta» lopettaa Plotinos seuraavasti: »Mitä meihin tulee, olemme kauniita, kun pysymme itsellemme uskollisina ja rumia, kun vajoomme omaa luontoamme alemmaksi. Olemme kauniita vielä, kun tunnemme itsemme ja rumia, kun emme tunne itseämme.» Mutta tällöin emme saa unohtaa, että olemme joutuneet korkeuksiin, joissa itsemme tuntemattomuus ei ole ihan samaa kuin ettemme tiedä mitä meissä tapahtuu, milloin olemme rakastuneita tai mustasukkaisia, kainoja tai kateita, onnellisia tai onnettomia. Ellei siellä tunne itseään, ei myös tunne sitä jumalallista, mitä ihmisissä tapahtuu. Olemme rumia, kun etenemme niistä jumalista, jotka asuvat meissä, ja me kaunistumme sikäli, kun opimme ne tuntemaan. Emme kuitenkaan löydä mitään jumalallista toisissa, ennenkuin olemme heille osoittaneet jumalallisen itsessämme. Yhden jumalista on annettava toisille merkki ja kaikki jumalat vastaavat pienimpäänkin viittaukseen. Ei voi liian usein todistaa, että tarvitaan vain aivan pienoinen rako, josta taivaallinen kirkkaus tunkeutuu sieluun ja saa sen lähteet pulppuamaan. Kaikki maljat ojentuvat tuntematonta lähdettä kohden, ja me olemme joutuneet paikkaan, jossa on vain kauniita ajatuksia.
Jos voisi enkeliltä kysyä mitä meidän sielumme tekevät pimeydessä, vastaisi se varmaankin, vuosikausia katseltuaan kauas ohi sen, mitä se ihmisten silmissä näyttää tekevän: »Ne muuttavat kauneudeksi kaikki pikkuseikat mitä niille annetaan.» Ihmissielu on todellakin harvinaisen rohkea! Se tyytyy koko yön työskentelemään siinä pimeydessä, johon useimmat meistä sen hylkäävät ja jossa sitä ei kukaan puhuttele. Siellä se tekee voitavansa valittamatta, koettaen niistä kivistä, joita sinne heitetään, löytää niissä ehkä piilevän ikuisen valon siemenen. Ja kesken työtänsä se odottaa hetkeä, jolloin voisi näyttää vaivalla kokoamansa aarteet siskolle, jota enin rakastaa tai joka sattumalta on lähimpänä. Mutta on miljoonia elämäntapauksia, joissa ei mikään sisko saavu luo ja joissa elämä on tehnyt sielun niin araksi, että se kulkee tietänsä sanatonna ja saamatta kertaakaan koristautua yksinkertaisen kruununsa vaatimattomilla helyillä.
Ja kaikesta huolimatta se näkymättömässä taivaassaan valvoo kaikkea. Se varoittaa, rakastaa, ihailee, vetää puoleensa ja työntää luotaan. Jokainen uusi tapaus saa sen nousemaan pinnalle odottamaan, että se jälleen syöstäisiin alas, koska sitä pidetään vaivalloisena ja hupsuna. Se harhailee kuin Kassandra Atridien pylvästöissä.[52] Siellä se lakkaamatta lausuu sanoja, joiden totuuskin on vain pimeyttä ja joita ei kukaan kuule. Jos kohotamme katseemme, odottaa se päivän sädettä tai tähden tuiketta, muodostaakseen siitä ajatuksen tai ainakin itsetiedottoman ja puhtaan pyrkimyksen. Ja elleivät silmämme mitään kerro, osaa sielu muuttaa poloisen pettymyksensä joksikin sanoin kuvaamattomaksi, jonka se kätkee kuolemaan saakka. Jos rakastamme, niin se juopuu valosta suljetun oven takana, eikä odotellessaankaan kadota yhtään hetkeä; ja valo, joka raoista tunkeutuu, tulee sille hyvyydeksi, kauneudeksi tai totuudeksi. Mutta ellei porttia avata, (ja monessako elämässä sitä avataan?), palaa sielu vankilaansa ja sen murheesta muodostuu ehkä totuus, joka on kaikkia muita ylevämpi, sillä tämä on käsittämättömien muutosten valtakunta; eikä sekään, mikä ei ole syntynyt oven tällä puolella, joudu silti hukkaan, vaikkei se pääsekään yhtymään tähän elämään...
Sanoin äsken, että sielu muuttaa kauneudeksi kaikki saamansa pikkuseikat. Kuta enemmän asiaa ajattelee, sitä selvemmältä tuntuu, ettei sillä suorastaan ole muuta olemisen oikeutustakaan ja että koko sen toiminta on kohdistettu kokoomaan meidän syvimpäämme sanoin kuvaamatonta kauneusaarretta. Eiköhän kaikki aivan luonnollisesti muuttuisi kauneudeksi, ellemme alinomaa häiritsisi sielumme uutteraa askartelua? Eikö itse pahakin ole kallisarvoista, sitten kun sielu siitä on löytänyt katumuksen syvän timantin? Eivätkö ne vääryydet, joita olet tehnyt ja kyyneleet, jotka olet saanut vuotamaan, lopulta muutu sielussasi valoksi ja rakkaudeksi? Oletko koskaan itsessäsi huomannut tämän puhdistavien liekkien valtakunnan? Tänään on sinulle tehty suurta vääryyttä: eleet olivat pikkumaisia, teko oli alhainen ja surullinen ja sinä itkit sen rumuutta. Mutta silmäile vain jonkun vuoden kuluttua sieluusi ja sano sitten, etkö tämän teon muistossa huomaa jotain, joka jo on ajatusta puhtaampaa, jotain outoa nimittämätöntä voimaa, joka ei kuulu tämän maailman tavallisiin voimiin, jotain lähteensilmää »toisesta maailmasta», josta voit sen ehtymättä ammentaa viimeiseen hetkeesi saakka. Ja kumminkaan sinä et ole auttanut tuota väsymätöntä kuningatarta; ajatellessasi aivan toista, on tuo teko sinun tietämättäsi puhdistunut olemuksesi hiljaisuudessa ja lisännyt vettä siihen kauneuden ja totuuden altaaseen, joka ei aaltoile kuten totisten ja kauniiden ajatusten matalampi allas, vaan on ainiaaksi suojattuna elämän tuulilta.
»Ei ole ainoatakaan tekoa eikä tapausta meidän elämässämme», sanoo Emerson, »joka ei ennemmin tai myöhemmin menettäisi hidasta, raskasta muotoansa ja joka ei yllättäisi meitä lennähtämällä meidän olemuksemme syvimmästä taivaan korkeuteen.» Tämä on syvempi totuus kuin Emerson ehkä aavistikaan, sillä mitä kauemmaksi näillä aloilla pääsee, sitä jumalallisempia ilmapiirejä avautuu.
Kukaan ei tarkoin tiedä, mitä tämä meitä ympäröivien sielujen hiljainen toiminta oikein on. Olet lausunut ylevän sanan jollekin olennolle, joka ei sitä käsittänyt. Luulit sen joutuneen hukkaan, etkä enää sitä ajatellut. Mutta eräänä päivänä se sattumalta sukeltaakin esiin suunnattomasti muuttuneena, ja tulevat näkyviin ne odottamattomat hedelmät, joita se on pimeässä kantanut; sitten taas kaikki palaa takaisin äänettömyyteen. Mutta mitäpä siitä? On kumminkin käynyt ilmi, ettei sielussa mikään joudu hukkaan ja että pienimmilläkin sieluilla on kirkkaat hetkensä. Siinä ei voi erehtyä; onnettomammilla ja köyhimmilläkin on olemuksensa pohjalla kauneusaarre, jota he eivät voi hävittää. On vain opittava siitä ammentamaan. Kauneuden pitää tulla jokapäiväiseksi juhlaksi eikä jäädä elämän satunnaisuudeksi. Ei ole vaikea päästä niiden joukkoon, »joiden silmät näkevät kukkien peittämän maan ja tähtikirkkaan taivaan suurin piirtein eikä vain pienin osin», ja tarkoitan tässä pysyvämpiä ja puhtaampia kukkia ja taivaita kuin näkyväiset ovat. On tuhansia johteita, joita myöten meidän sielumme kauneus pääsee kohoamaan ajatukseemme. Ennen muita on meillä rakkauden suuri ihmeellinen pääjohde.
Eikö rakkaudessa ole sielulle tarjona kaikkein puhtaimmat kauneuden alkuvoimat? On olentoja, jotka siten rakastavat toisiaan kauneudessa. Kun siten rakastaa, lakkaa vähitellen tuntemasta mitään rumaa, ei enää näe kaikkea pientä, vaan huomaa halvimmissakin sieluissa niiden raikkauden ja neitseellisyyden. Kun siten rakastaa, ei tunne edes anteeksiannon tarvetta. Kun siten rakastaa, ei enää voi salata mitään, sillä ei enää löydy mitään, jota ei aina läsnäoleva sielu muuttaisi kauneudeksi. Kun siten rakastaa, näkee pahan vain lisätäkseen suvaitsevaisuuttaan ja oppiakseen, että syntistä ei ole sekoitettava hänen syntiinsä. Kun siten rakastaa, saattaa kaikki läheisensä kohoamaan korkeuksiin, joilta he eivät voi pudota ja joilta ruma teko putoaisi niin ylhäältä, että siitä alas tullessaan vastoin tahtoaankin eroaisi sen timanttisielu. Kun siten rakastaa, muuttaa tietämättään lakkaamattomiksi liikkeiksi kaikki pienimmätkin aikeet, mitkä ympärillämme heräävät. Kun siten rakastaa, kutsuu rakkauden juhliin kaiken kauniin, mikä liikkuu maan päällä, taivaissa ja sielussa. Kun siten rakastaa, on toisen olennon edessä samanlaisena kuin Jumalan edessä ja kutsuu pienimmälläkin viittauksella esiin sielunsa kaikkine aarteineen. Silloin ei tarvita kuolemaa, onnettomuuksia eikä kyyneliä sielua paljastamaan; hymykin jo riittää. Kun siten rakastaa, huomaa onnessakin totuuden yhtä syvästi kuin muutamat sankarit suurien tuskien valossa. Kun siten rakastaa, ei erota toisistaan kauneutta, joka muuttuu rakkaudeksi ja rakkautta, joka muuttuu kauneudeksi, eikä tiedä, missä tähden tuike päättyy ja yhteisen ajatuksen suutelo alkaa. Kun siten rakastaa, tulee niin lähelle Jumalaa, että enkelit ottavat meidät haltuunsa. Kun siten rakastaa, kaunistaa yhdessä toisen kanssa samaa sielua, josta siten vähitellen tulee Swedenborgin[53] angelus unicus enkeli, jolla on kaksi sielua yhteen sulautuneina. Kun siten rakastaa, huomaa joka päivä jotain uutta kaunista tuossa salaperäisessä enkelissä, ja kulkee kohti yhä elävämpää ja korkeampaa hyvyyttä. — Sillä kuolluttakin hyvyyttä on, ja sen muodostaa vain menneisyys, mutta todellinen rakkaus tekee menneisyyden tehottomaksi ja luo tullessaan loppumattoman tulevaisuuden täynnä hyvyyttä, ilman tuskia ja kyyneleitä. Kun siten rakastaa, vapauttaa sielunsa ja tulee yhtä kauniiksi kuin vapautettu sielu. »Ellet sen liikutuksen valtaamana, minkä tämän näytelmän täytyy sinussa herättää», sanoo näistä puhuessaan Plotinos, joka kaikista tuntemistani ajattelijoista on päässyt lähimmäksi jumaluutta, »ellet sen liikutuksen valtaamana ääneen julista, että se on kaunista ja ellet sinä, omaan sisimpääsi katsoessasi tunne tämän kauneuden suloa, silloin etsit turhaan siinä mielentilassa jumalallista kauneutta; sillä sinä etsit sitä silloin vain ruman ja tahratun avulla. Siinä syy, miksi tämä keskustelu ei kohdistu kaikkiin ihmisiin. Mutta jos olet itsessäsi havainnut kauneuden, niin nouse silloin muistuttamaan jumalallisesta kauneudesta...»
JOHANNES MÜLLER.
Johannes Müller?
Hän on elämän näkijä. »Ihmiseksitulemisen» voimakas julistaja. Suuren, luovan hiljaisuuden mies, sisäisyyden puoleensavetävä edustaja keskellä ulkonaisen vangitsemaa ja sisäisestä elämästä loitonnutta aikaamme. Johannes Müller ei ole filosofi. Ei hän tahdo takoa ajatusjärjestelmää, ei luoda maailmankatsomusta. Hän on herkkä vaarinottaja, hän kuuntelee elämän valtimon lämpöistä sykintää. Ja hän löytää ihmisen ja kaikkeuden tuskalliseen arvoitukseen ratkaisun elämystensä rikkaasta maailmasta. Epäilemättä on Johannes Müller ihmiskunnan elämänkaipauksen historiallinen ilmaisija.
Ulkonaisen elämäntiensä vaiheista ja suhteistaan ihmiskunnan edustaviin ilmiöihin Müller itse kokonaan vaikenee. Hän ei ehdi pysähtyä sitä varten, vaan rientää eteenpäin sisäisen välttämättömyyden ja voiman käskemänä. Müllerin oma elämä sellaisenaan on kuin väkevä, sytyttävä julistus. Suoritettuaan jumaluusopilliset tutkintonsa ja poikettuaan teologien valtatieltä hän lähtee, empimättömän uskollisena olemuksensa syville äänille, kulkemaan omaa uraansa — määränään uusi ihminen, korkeammanasteinen ihmisyys. Tähän tähtäävät hänen esitelmänsä monien vuosien aikana kautta Saksanmaan. Kauan epäili Müller astumista kirjalliselle tielle, tuntien miten nykypäivinä todellinen hengenelämä, »persoonallinen elämä» on hukkumaisillaan kirjojen mereen: hän luotti vain elävän, puhutun sanan persoonallisesti elävöittävään voimaan, Epäröintinsä Müller kuitenkin voitti ja alkoi hedelmällisen, yhä jatkuvan kirjallisen luomistyönsä.[54] Vuodesta 1898 alkaen julkaisee hän »Blätter zur Pflege persönlichen Lebens» -nimistä aikakauskirjaa eli »Grünen Blätteriä», kuten sitä sisältöä kuvaavasti yleisesti nimitetään. Tällä julkaisullaan, jonka lukijapiiri avartumistaan avartuu ulottuen murto-osalta meidänkin maahamme, pyrkii Müller herättämään ja viljelemään persoonallista elämää: kasvattamaan ihmisessä taitoa ja voimaa kehittää oma alkuperäinen olemuksensa, sen jumalallinen ydin puhdasviivaiseen, omalaatuiseen muotoonsa. Tämä aikakauskirja tahtoo kannattaa persoonallisuuden viljelyä, koko ihmisen, hänen henkensä ja ruumiinsa kulttuuria ja sellaisena olla kajastavan uuden ajan aamuvartiona. Se tahtoo olla syvimmässä merkityksessä itsekasvatuksen elimenä, niinkuin Müller itse on sanonut.
Puhuttaessa Johannes Müllerin elämäntoiminnasta ei voida jättää mainitsematta hänen järjestämäänsä ja johtamaansa persoonallisen elämän siirtolaa — jos niin tohdimme sitä nimittää — joka aikaisemmin oli vanhassa, luonnonihanassa Mainbergin linnassa lähellä Würzburgia ja nykyään on Elmaussa Baierissa. Müller ei ikinä tahdo perustaa mitään lahkoa tahi koulukuntaa. Mutta hän oivaltaa syvästi ja tuskaisesti, että ihminen, elääkseen täyteläistä sisäistä elämää, tarvitsee toista ihmistä, tarvitsee lämpöistä, verevää vuorovaikutusta: yksinäistyminen ja eristäytyminen tietää persoonallisuutemme ja yhteisö-organismin kuolemaa. Ja — niin kerrotaan — lukemattomat etsivät ihmiset, suuntiin katsomatta, ovat Mainbergin linnassa kohdanneet saman kaipauksen virittämiä sekä siellä eläneet syvimmät ja hedelmällisimmät elämyksensä, jotka aukaisevat ihmiskunnalle aivan uusia, laajoja yksilö- ja yhteisö-elämän näköaloja.
Johannes Müller on alunpitäen kulkenut tietään hämmästyttävän itsenäisesti. Matkallaan hän on kohdannut Nietzschen. Kohdannut niin, että elämä on väräjöinyt — niin loitolla toisistaan kuin nämä miehet ovatkin. Nietzschen korkeampaan kulttuuriin, korkeampaan ihmiseen tähtäävä, rikkaan ja hienon persoonallisuuden ja polttavan totuudenjanon elävöittämä julistus on koskettanut Müllerin nuorta kaipausta, antanut sille selkeyttä ja vauhtia. Müller jatkoi kuitenkin omaa tietänsä ja kohtasi — Jeesuksen. Mittaamattomaksi onneksi itselleen ja ihmiskunnalle.
Ihmisen probleemi on Johannes Müllerin keskeisin ja polttavin arvoitus. Koko hänen väkevä elämänharrastuksensa suuntautuu ihmiseen. Hän elää omana tuskanaan kaiken sen kaaoksen ja rikkinäisyyden, jossa ihminen ja ihmiskunta vaeltaa. Mutta hän näkee myöskin kuonan alla jokaisessa jumalallisen kipinän, ihmisen perusolemuksen, persoonallisen elämän ituplasman, joka vain odottaa kehitystään ja ainoalaatuista puhkeamistaan: omaperäisen, sopusuhtaisen persoonallisuuden muodostumista.
Ihmisen täytyy vain löytää oma itsensä. Nykyinen itsemme, nykyinen todellisuutemme ei ole meidän totuutemme. Se on myrkytetty, surkastunut, laadultaan huonontunut. Meidän nykyinen minämme on erilaatuisten, suhdattomien ainesten muodostamaa tietoisuutta, lakkaamatta liikkuvaa ja yhäti teoiksi puhkeavaa rytmitöntä »sielunelämää», jota ei minämme hallitse, vaan joka täydellisesti hallitsee minäämme. Tämä minämme meidän täytyy kieltää. Meidän todellinen itsemme, todellinen minämme on syvällä, jonne ei tieteen, taiteen eikä filosofian, eipä uskonnonkaan laskinluoti ulotu ja jonne ei myöskään mikään moralinen tahdon ponnistelu auta. Voimakkaat elämykset, kiitävät jumalalliset silmänräpäykset voivat valaista geniuksemme ja samalla paljastaa elämämme salaisuuden. Nämä tällaiset silmänräpäykset kavahduttavat uinuvan minämme ja kirkastavat yhteytemme kaikessa tapahtumisessa ja sen takana äärettömänä virtana vierivän salaisen luomisvoiman kanssa. Samalla kuin me oivallamme itsemme, oman persoonallisen totuutemme, pääsemme kosketukseen myöskin kaikkeuden totuuden, Jumalan kanssa.
Tämä todellisen minämme herääminen on ihmisessä valtava sielullinen päivänpalaus. Ihminen siirtyy aisteilla tajuttavasta sielulliseen, astuu häviävän turhuuden kaaoksesta ja yöstä häviämättömän olemuksensa luomispäivään. Hämmästyttävä selkeys aukaisee ihmiselle hänen inhimillisen tarkoituksensa, ja ennen tuntemattomat voimat nousevat aivan itsestään toteuttamaan tuota tarkoitusta — lakeina olemuksen ytimeen kätketyt ja sieltä puhkeavat luonnonlait. Kokonaan toiseksi tulee ihminen, perinpohjin toiseksi. Tämä muutos, tämä »ihmiseksituleminen» luo aivan uudenlaatuisen elämän ja uuden todellisuuden ihmisen kaikkiin suhteisiin. Kaikkialla paljastaa ihminen totuutta, häviämätön olemus pyrkii kaikkialla päivänvaloon. Sisäisten lakien, sisäisen välttämättömyyden pakosta. Ja miten uutena näkeekään ihminen maailman! Ennen väsyttävä, yksitoikkoinen, arkiharmaa elämän vyöryntä on muuttunut elimelliseksi hersynnäksi ja saanut ihmeellisen väriloiston. Kaikki tapahtuminen saa selvyytensä, joka taholta pulpahtaa esiin elämänvoimia. Mutta samalla myöskin minän ahtaat raja-aidat sortuvat ja tie rakkauteen avautuu. Ihmisen elämä on kysymätöntä myöntöä, ihminen tapaa myönteisen suhteen kaikkeen, mikä häntä ympäröi ja mitä hän kokee, kaikkiin tehtäviin ja vaikeuksiin. Sielun mittaamattomat säikeet ulottuvat koko maailmankaikkeuteen, ja ennen niin pieni, ahdas, ennakkoluuloinen ihminen ottaa itse osaa kosmilliseen tapahtumiseen. Oman olemassaolon ja minän pikku ahdistukset ja hädät tuntuvat mitättömiltä. Jokaisessa uinuva ihmisen suuruus, aateluus ja ihanuus puhkeaa.
Ihmisen todellisen minän, persoonallisen elämän valtimo sykkii. Entiseen rytmittömään sekasortoon ja hämäryyteen on ilmestynyt todellisen elämän rytmi. Mistä? Ihmisolemuksen ja kaiken takana olevan jumalallisen elävästä kosketuksesta. Aistimien takainen ihmisessä pääsee välittömään yhteyteen sen aistimientakaisen kanssa, mikä kätkeytyy kaikkiin ilmiöihin ja tapahtumiin, jokaiseen ihmiseen, jokaisen päivän vaatimuksiin.
Totuus ilmaisee itse itsensä. Totuus etsii jokaisesta ihmisestä omassa erikoisessa virityksessään olevaa soitinta, siten löytääkseen persoonallisen ilmaisun.
Jeesukseen Müller yhä uudestaan viittaa. Jeesuksessa näkee hän totuuden paljastuvan verhottomassa, jumalallisessa ihanuudessaan. Ja ennen muuta ihmisen totuuden, todellisen ihmisolemuksen syvimpiä syvyyksiään ja perimmäisiä tarkoituksiaan myöten, Jeesus on — niin sanoo Müller — sielun keksijä, ihmisen ja kaikkeuden sielun. Ja vielä enemmän: sielun herättäjä ja pelastaja kaaoksen yöstä. Platon, Kant tahi Schopenhauer opettavat meitä jotain tietämään — Jeesus kirkastaa silmämme näkemään ihmisen ja koko olemiston syvän salaisuuden.
On sanottu, että Johannes Müller on löytänyt Jeesuksen aikamme riuduttavasta kaipauksesta. Paljon sanottu. Ei kuitenkaan liiaksi.
Johannes Müllerin elämäntyö ei ole vielä päättynyt. Matkallaan uuteen, korkeampaan ihmisyyteen hän on elänyt rikkaampia elämyksiä ja tehnyt syvempiä huomioita kuin ehkä kukaan muu. Ja hän kulkee yhä eteenpäin kiitävässä kehityksensä virrassa. Ken filosofiasta ja tieteestä etsii elämänprobleemin ratkaisua ja yksin sieltä uskoo löytävänsä sen, hänelle on Müllerin julistus tyhjää kaikua. Mutta kenen olemus totuudenjanossaan ja korkeamman elämän kaipauksessaan on herkistynyt elämänliikunnoille, hänelle soivat Müllerin sanat ja niiden takainen elämä joskus hiljaisuuden hetkenä kuin lähteen solina helteisen päivän vaeltajalle.
Tunnettu itävaltalainen kirjailija Herman Bobr on kerran Johannes Mülleristä kirjoittanut varmaan sydämensä syvyydestä lähteneet sanat: Hän on avannut sydämeni. Tuhannet häntä siitä kiittävät. Hän ei anna heille mitään, mitä heillä ei ennestään ole. Mutta he eivät tietäneet, mitä omistivat. He etsivät kaikkialta — silloin tarttuu hän heitä hiljaa kädestä ja taluttaa, kunnes he löytävät itsensä; vain oman itsensä. Hän ei tyrkytä heille itseään. Hän palvelee jokaista, rakastaa jokaista. Ja aivan tietämättään. Rakkaudessaan hau on kuin kukkiva puu. Siksi ihmiset hänen läheisyydessään löytävät itsensä. Muuta hän ei heille anna; ainoastaan elämän.
Johannes Müller
Epävarmuus.
Epävarmuus on samoinkuin murhe, pelko ja surukin elämän esteenä. Epävarmuus on sisäisen elämämme heikkoutta, ilmauksena siitä, ettei persoonallinen elämä vielä ole kirvoittunut vapaaksi, voimistunut sisäisesti itsenäiseksi eikä saavuttanut olosuhteita hallitsevaa ylemmyyttä. Mutta vaikutuksiltaan ja vastavaikutuksiltaan on epävarmuus koko elämänryhtimme, koko elämämme kiusallisena häiriönä. Se on tunne persoonattoman elämän riittämättömyydestä. Epävarmuuden levittämä tyytymättömyys osoittaa tällaisen persoonattoman sisäisen rakenteen kelvottomuuden, ja sen vaikutukset paljastavat meille, minkälaisena kirouksena tällainen ali-inhimillinen oleminen painaa inhimillisen tarkoituksemme olemusta. Sitä mukaa kuin persoonallista elämää syntyy, sitä mukaa kuin se valtaa ihmisen koko elämänalan, häviää myöskin epävarmuus. Siksipä katoaakin tämä vain vähitellen, ja vielä kauan on huomattavissa epävarmuuden aiheuttamia heikkoudenpuuskia, vaikkapa persoonallinen elämänkäyminen olisikin jo vienyt itsenäisen ja omalaatuisen elämän pelkät sysäykset ja yritykset tyydytystä luovaan täyttymykseen. Mutta kasvaa ja voimistua ei persoonallinen elämä voi, ellei epävarmuus kokonaan väisty itsevarman elämän hallitsevan täysivaltaisuuden tieltä.
Epävarmuus ilmenee kaikilla elämän aloilla. Usein pysyy se salassa senvuoksi, ettei ihmiseltä vaadita aloitetta aloilla, missä hän tuntee itsensä epävarmaksi. Kenen ei tarvitse toimia itsenäisesti tahi ken ei yleensä tunne itsenäisyyden tarvetta, kärsii epävarmuuden vastenmielisyydestä ainoastaan silloin, kun hän joutuu tekemään itsenäisen teon, määräämään persoonallisen kantansa, oman mielipiteensä. Silloin voi mitä suurin varmuus jollakin alalla yhtyä mitä kiusallisimpaan epävarmuuteen toisella alalla. Tavallisesti on tämä elämän ja kehityksen yksipuolisuuden hedelmää. Ihminen voi tuntea itsensä perin varmaksi omassa kutsumuksessaan, tohtimatta kuitenkaan astua askeltakaan piirinsä ulkopuolelle. Mitä varmin oppinut, mitä virheettömin taiteilija voi suhtautua elämän yksinkertaisiin kysymyksiin niin elämälle vieraan epävarmana, että se tekee aivan avuttoman vaikutuksen.
Mutta missä epävarmuutta tapaammekin, on se aina merkkinä siitä, ettei ihminen tunne olevansa sillä alalla kotonaan. Ala ei tunnu tutulta, hän ei tapaa oikeaa suhdetta siihen, ei oivalla sitä elävästi ja perinpohjin, puhumattakaan siitä, että hän sitä todella hallitsisi. Siksipä hän on avuton, ei voi muodostaa mitään arvostelua eikä luota vähäistäkään itseensä. Tämä tunne sitoo, hämmentää ja heikontaa. Siitä johtuva avuttomuus voi käydä niin valtavaksi, että ihminen voi suorastaan menettää tasapainonsa, että hän on kuin päähän lyöty ja tekee mitä suurimpia tyhmyyksiä, että hänen polvensa alkavat vavista ja veri syöksyä päähän.
Aina on epävarmuus seurauksena siitä, ettemme ole välittömän elävässä yhteydessä kulloinkin kysymyksessäolevan asian kanssa. Emme ole siihen missään elämänsuhteessa, emme ole sitä oivaltaneet. Siitä johtuu neuvottomuus, miten suhtautua, niin pian kuin joudumme kosketuksiin asian kanssa, niin pian kuin se tulee kysymykseen tahi meidän pitäisi se selvitellä. Epävarmuus kasvaa epäselvyydestä ja kyvyttömyydestä. Meillä ei ole mitään selvää vaikutelmaa eikä yleiskuvaa asiasta, ei selvää tietoa ja näkemystä; siksi tunnemme olevamme kyvyttömiä ja kypsymättömiä hallitsemaan tuota asiaa, me tunnemme, ettemme voi täyttää vaatimusta, suorittaa tehtävää. Varmuus on täysivaltaisuutta jossain piirissä, epävarmuus voimattomuutta, kokemattomuutta, tietämättömyyttä, kyvyttömyyttä.
Näin ollen ei ole ihmeellistä, että useimmat tuntevat olevansa varmimmat kutsumuksessaan. Tämän he tuntevat, ovat oppineet tuntemaan. Mutta nämä samat ihmiset voivat tuntea olevansa aivan epävarmoja elämässä, siksi etteivät he vielä voi sitä tuntea: eivät ole vielä milloinkaan oppineet elämään. Jos asianlaita on tällainen, on edelleen selvää, että varmuudellemme jossakin asiassa on ratkaisevaa, pystymmekö siihen ja missä määrin pystyväisyytemme on kehittynyt hallitsevaksi täysivaltaisuudeksi, onko meillä jossakin asiassa kokemusta vai tunnemmeko sen vain tietopuolisesti, olemmeko persoonallisesti oivaltaneet asian vai tutustuneet siihen vain pinnallisesti, elämmekö jossakin asiassa vai onko askartelumme kohdistunut siihen vain tilapäisesti. Epävarmuus elämässä on elämämme arvonmittaaja. Siinä ilmenee se voiman, syvyyden, itsenäisyyden, ylemmyyden ja selvyyden määrä, joka täyttää elämämme jollakin alalla.
Siksipä onkin epävarmuus aina todistuksena siitä, ettei suhteemme asiaan, jossa tunnemme itsemme epävarmoiksi, ole oikea. Jos olemme epävarmoja sivistyksestämme, maustamme tai arvostelukyvystämme, on sivistyksemme pintapuolista tahi valheellista tahi on se sitten sulattamatonta oppineisuutta, tunnetta puuttuvaa tietoa. Jos tunnemme itsemme epävarmoiksi elämässä, on se merkkinä siitä, että olemme enemmän antaneet elämänvirran viedä kuin itse eläneet. Elämältämme puuttuu silloin tunnokkuutta ja perinpohjaisuutta, vireyttä ja pontta. Jokaisella oppilaalla on hänen epävarmuutensa pahana omanatuntona. Ja sellaisena pitäisi meidän se kaikkialla tuntea: elämän arvosteluna ja moitteena. Jos tunnemme epävarmuutta ollessamme tekemisissä ihmisten kanssa, tietää se sitä, että olemme tottuneet antautumaan ihmisille ja suhtautumaan heihin vilpillisesti tahi on se todistuksena itsetunnon puutteesta ja niinmuodoin oman itsemme viheliäisyydestä tahi sitten pahasta omastatunnosta, ettemme ole sitä, jona meitä on pidetty, että liikumme salaisissa asioissa, joiden julkisuuteen tuleminen voisi järkyttää yhteiskunnallista asemaamme. Jos tunnemme itsemme siveellisten velvollisuuksiemme täyttämisessä epävarmoiksi, on se vain sen merkki, ettei meillä siihen asti ole ollut tarpeellista siveellistä vakavuutta. Sillä jos meillä sitä olisi ollut, olisimme jo aikoja sitten päässeet velvollisuuksiemme perille emmekä voisi enää olla tietoisia niistä, silloin olisi siveellinen tahdonvoimamme niin terästynyt, ettei hitautemme enää kuvittelemalla epävarmuutta voisi meitä rauhoittaa. Ja aivan samoin on uskonnon alalla. Kiduttava uskonnollinen epäily on todistuksena kristinuskomme kaavamaisesta, teoreettisesta luonteesta, puolinaisuudestamme ja välinpitämättömyydestämme Jumalaa kohtaan.
Jos asia on näin, on ensimmäisenä askelena varmuuden tiellä hävetä epävarmuuttaan: hävetä sisäisiä epäkohtiaan, joita epävarmuutemme paljastaa, kasvamalla niistä. Epävarmuuden täytyy tuntua meistä sopimattomalta, alhaiselta ja ihmisarvottomalta. Meidän ei pidä astua aloille, joilla tunnemme itsemme epävarmoiksi, ennenkuin olemme perinpohjin niihin perehtyneet. Ahdasrajainen varmuus on joka suhteessa suuriarvoisempi kuin häilyvä ja luuloteltu varmuus. Meidän ei pidä laskea asioita sille kannalle, että kaikki menee tyhjiin, vaan meidän täytyy tyytyä siihen, mitä osaamme ja hallitsemme.
Tosin kylläkin me tavallisesti häpeämme epävarmuuttamme, mutta ainoastaan peittääksemme sen. Persoonaton ihminen, jonka tietoisuus ei pohjaudu hänen omaan itseensä, häpeää useimmiten tunnustaa, ettei hän ymmärrä tahi tiedä jotakin. Hän on aivan liian paljon sen käsityksen vallassa, että mahdollisimman suuri tietomäärä on hänen arvonsa ja kunniansa ehtona, minkä vuoksi hän ei uskalla tunnustaa kyvyttömyyttään ja tietämättömyyttään jossakin asiassa. Ja hän on painunut liian syvälle elämänsä valheaskarteluun, jotta hänen komeileva perehtyneisyytensä tieteeseen, taiteeseen tahi uskontoon valheellisuudessaan häntä painaisi. Häntä hävettäisi ainoastaan, jos huomattaisiin, miten epävarmana ja varovaisesti hän liikkuu tuntemattomalla alueella.
Melkoisen pitkällä ihmiseksitulemisen tiellä on se, joka voi sanoa: sitä en ymmärrä, sitä en tiedä, ja siksi en ryhdy arvostelemaan. Neuvottomuus, minkä tällainen avomielisyys seurassa synnyttää, ei ole myötätuntoa tunnustuksen tekijää kohtaan, vaan hiljainen itsetunnustus, ettei itse pystytä sellaiseen kunnioitettavaan suoruuteen. Meitä hävettää hallitsemamme valtakunnan ahtaat rajat, ja siksi harhailemme avuttomina, varmuutta teeskennellen, vierailla alueilla.
Nykypäivien hengenelämä on vilpillisyyden vaikean mädän turmelema, sillä tuo vilpillisyys korvaa kokemuksen valhesivistyksellä, elämän teorialla ja arvostelman iskusanalla. Se julistaa epävarmuuden kestäväksi ja koroittaa ihmisen sisäisissä suhteissa tavattavan pintapuolisuuden ja valheellisuuden perustuslaiksi. Ken tätä vilpillisyyden syöpää sairastaa, on epävarmuudessaan parantumaton. Sillä jos tahtoisimme häntä auttaa, saisimme vastauksen: mitä te tahdotte, tunnen olevani täysin varma! Ken taasen haluaisi kaikessa salaisuudessa itse auttaa itseään, ei tietäisi, miten hän aloittaisi, eikä voisi keneltäkään kysyä neuvoa tunnustamatta epävarmuuttaan. Ja niin vievät kaikki vaivannäöt kuitenkin väkisinkin siihen, että näennäinen varmuus yhä vain kasvaa.
Voimme itse valaista näitä suhteita vaikkapa tekemällä huomioita sivistyneistömme taiteellisesta mausta, ymmärryksestä ja arvostelukyvystä. Komeilevan taiteentuntemuksen alla hallitsee avuttomuuteen asti ulottuva epävarmuus, jota vain harvat aavistavatkaan. Kuvaamataiteiden, suurten runoilijain ymmärtäminen on niin yleisesti sovittu valhe, ettemme tohtisikaan epäillä sen varmuutta, ellemme tuntisi sitä kaikista peittelyistä huolimatta eräästä taudinoireesta: muodin ja sanomalehdistön valtiudesta. Sillä varmuuden näennäisyys tuollaisissa asioissa on säilytettävissä ainoastaan heittäytymällä muodin tahi jonkin muun arvovallan alaiseksi.
Kun sanon: ensimmäinen askel varmuuden tiellä on hävetä epävarmuuttaan, tarkoitan kunniallista häpeämistä, mikä sen sijaan, että peittäisi, tunnustaa heikkoutensa ja pyrkii saavuttamaan varmuuden edellytykset.
Mutta jos suojeleva toiminta on vähintään samanarvoista kuin parantava, on ennen muuta kasvatuksen huolehdittava siitä, että epävarmuus katsotaan tahraksi, josta hyvän kasvatuksen saaneen lapsen täytyy suojeltua. Hänen täytyy saada sellainen kasvatus, että hän myöskin todellisesti hallitsee näkemänsä elämänalat eikä avarra lapsielämystensä rajoja omistamatta perinpohjin uusia aloja, täydellisesti niihin tutustumatta.
Emme saa missään tapauksessa sallia pintapuolisuuden, valheellisuuden ja vilpillisyyden mielettömyyden ilmetä siinä, mikä joutuu lasta lähelle, vaan lapsessa täytyy jo pienestä pitäen herättää kunniallista kammoa sellaista kohtaan. Hänen pitäisi tuntea kunniattomuudeksi epävarmuus asioissa, jotka eivät ole hänelle vieraita. Useimmat lapset ovatkin ennen kaikkea perinpohjaisia eivätkä lepää, ennenkuin ovat päässeet täysin jonkin uuden asian perille: he kasvavat välinpitämättömiksi vain, jos heidän kysymyksensä torjutaan, ja pintapuolisiksi, jos heidän näköpiiriään kiiruhdetaan ennenaikojaan avartamaan. Tällä ei luonnollisestikaan ole sanottu, että lapsi kaikkialla pitäisi opastaa heti pohjaan asti, vaan ainoastaan, että lasta on hänen näkövoimansa, elämystensä ja ymmärryksensä rajoissa johdettava kokemustensa varmentamiseen.
Mutta koko meidän nuorisonkasvatuksemme on epävarmuuden mädän läpitunkema. Niin, luonnonpakostakin kasvattaa pintapuolinen, ulkonainen, summittainen opetustapa epävarmuutta. Ei ainoastaan ymmärtämystä puuttuva tieto synnytä sitä, vaan myöskin yhtä paljon edistyminen silloin, kun ei siihenastista vielä ole sulatettu, arvostelu, jos arvostelijan ja asian välillä ei ole mitään tunneyhteyttä, kaiken jäljitteleminen, mikä on jäänyt sisäisesti vieraaksi ja kuolleeksi.
Niin kauan kuin nuoriso pitää välttämättömänä pahana jäädä epävarmaksi kaikilla sille auenneilla aloilla ja peittää voimiensa riittämättömyyttä näppärin neuvoin, laahautuu myöskin tämä valheellisuus mukana läpi koko elämän. Ja niin kauan kuin ei lapsesta tunnu häpeälliseltä olla epävarma aloilla, joihin hänen pitäisi olla perehtynyt, häpeälliseltä kaikin keinoin pelastaa selvän tiedon näennäisyys, niin kauan ei täysikasvuinenkaan häpeä henkisen taloutensa epäjärjestystä eikä katso rajoitettua varmuutta onttoa, tyhjää sivistyskeinottelua säädyllisemmäksi.
Siksipä täytyykin vanhempien ja opettajien ankarasti pitää kiinni siitä, että nuoriso astuu koko kehityksensä matkan varmoin askelin ja etenee vasta sitten, kun on saavuttanut kiinteän pohjan jalkainsa alle. Siitä riippuu sivistyksen ja luonteen kelvollisuus ja selvyys. Mutta jos perehtyneisyys ja persoonallinen antautuminen todellakin on varmuuden pohjana, on se parhaiten saavutettavissa siten, että johdamme lapsen elävään tunneyhteyteen kulloinkin kysymyksessäolevan asian kanssa, vaadimme häneltä persoonallista otetta, herätämme hänet itsenäisesti hallitsemaan kysymyksessäolevaa alaa ja vapaatahtoisesti kehittämään kykyään. Jos tämä onnistuu, käy kaikki näennäinen, puolinainen, valheellinen lapselle koko hänen elämässään niin vastenmieliseksi, että hän myöhemmin liikkuu vain aloilla, joilla on varma. Kuta enemmän nuorisoa ohjataan katsomusten selvyyteen ja arvostelun itsenäisyyteen varsinkin juuri elämässä, eikä ainoastaan teoriassa, kuta enemmän nuoriso oppii yksin selviytymään vaikeuksista sekä oman varmuutensa ja kykynsä voimalla ohjaamaan elämäänsä, sitä perinpohjaisemmin tulee myöskin voitetuksi neuvottomuus, voimattomuus ja pelkuruus, mitkä kirouksena painavat useiden ihmisten elämää.
Niille aikuisille taas, jotka läpi elämänsä ovat laahanneet mukanaan epävarmuutta kuin sairautta, on vain yksi tie varmuuteen: pyrkiä ja vetäytyä takaisin alueelle, jolla tuntee itsensä varmaksi, olipa se sitten miten rajoitettu tahansa, ja sitten sieltä lähteä varovaisesti, joka askelella varmistuen eteenpäin. Tuskinpa on hengenelämälle terveellisempää ahdinkoa kuin kerrankin itseltään kysyä: mitä minä todella voin, mihin olen täysin perehtynyt, missä ovat todelliset kykyni, mikä on varsinainen kutsumukseni, mitä hallitsen? Kysyä näin ja myöskin kunniallisesti vastata. Sillä vilpittömyys omaa itseään kohtaan on sisäisen elämämme lujittumisen ensi edellytys.
Silloin pääsemme siihen, että perinpohjin elämme ja persoonallisesti oivallamme kaiken, mikä joutuu lähettyvillemme, olivatpa ne vaikutelmia tahi ilmiöitä, kokemuksia tahi tapahtumia. Sillä elämämme kykyisyys ja tarmo, elämänryhtimme sisäinen ylemmyys ja asentomme varmuus, toimintamme selvyys ja persoonallinen voima riippuvat elämystemme hyvyydestä. Kuta syvemmin elämme, sitä kiinteämpään kasvavat juuret. Kuta pintapuolisemmin vastaanotamme ja kuta valheellisemmin suhtaudumme kaikkeen kohtaamaamme, sitä heikkojuurisemmiksi tulemme. Yhdentekevää, mistä on kysymys — elämänkokemuksistako vai taide-elämyksistä, tieteelle omistautumisesta vai Kristuksen seuraamisesta. Aina riippuu varmuus persoonallisen antautumisen voimasta ja sisäisen omaksumisen perinpohjaisuudesta. Varmasti omistamme vain sen, mikä on muuttunut elämämme elementiksi ja taustaksi.
Jos tämä on silmämääränämme, herkistyy makumme aivan itsestään tuntemaan, mikä on kelvollista, samalla kuin meissä herää vaistomainen vastenmielisyys kaikkea epäilyttävää, pintapuolista ja jäljiteltyä kohtaan. Me emme enää teeskentele olevamme perehtyneitä sellaiseen, mitä emme persoonallisesti tunne, vaan rajoittaudumme siihen, missä tunnemme olevamme elementissämme. Mutta kuta esteettömämpään selvyyteen ja vapaampaan itsenäisyyteen me näissä puitteissa pääsemme, sitä paremmin kykenemme avartamaan henkisen valtiutemme rajoja, herruutemme tästä kuitenkaan kärsimättä. Siten pääsemme kasvavaan, laajenevaan varmuuteen, joka on persoonallista elämää elävän ihmisen itsenäisen ja omintakeisen elämyksen, antautumisen ja säteilyn kypsyvä hedelmä.
Missä tunnemme itsemme epävarmoiksi? Ennen kaikkea itse elämässä. Joka päivä nousee meille vaatimuksia. Jatkuvasti joudumme uusiin tilanteisiin ja vaikeuksiin; meidän täytyy määrätä kantamme, tehdä päätöksiä, arvioida askelemme. Ratkaisut eivät ole siirrettävissä: ken tällöin tuntee olevansa epävarma eikä tiedä, mitä hänen tulisi tehdä, hänen tilansa on todella huono. Hän on neuvoton, vapisee ratkaisua, sillä hän jo pelkää tulevansa sitä jäljestäpäin katumaan. Ainoastaan siitä on hän varma, että tuo ratkaisu joka tapauksessa on oleva nurinkurinen. Hän vitkastelee, mutta tapahtumat käskevät pakottavasti: toimi. Kuta käskevämmiksi ne käyvät, sitä suuremmaksi käy myös ahdinko. Hän kysyy kaikkialta neuvoa ja hämmingillään vain lisää epävarmuuttaan. Lopuksi hän antaa sattuman ratkaista tahi sitten puuttuu hän mielettömänä asiain kulkuun. Hänestä sanotaan, että hän on menettänyt järkensä ja sillä tarkoitetaan persoonallisuuden menettämistä: hän sortuu epävarmuuteensa ja menettää oman itsensä.
Kuta varmistetumpaa, järjestetympää ja tasoitetumpaa elämä ulkonaisesti on, kuta enemmän se kulkee perinnäistavan ja sovittelun merkeissä, kuta enemmän se on ihmisistä, laitoksista ja olosuhteista riippuvaa, sitä harvemmin tulee tuonlaatuinen persoonallinen luhistuminen kysymykseen ja sitä vähemmän ihmiset tuntevat sisäistä epävarmuuttaan. Siksipä joutuvatkin epävarmat ihmiset useimmiten väkisinkin riippuvaisiksi muista ystävistään, sukulaisistaan, esimiehistään. He tuntevat itsensä silloin juuri yhtä varmoiksi kuin olisivat olleet avuttomia, jos olisivat joutuneet kokonaan oman itsensä varaan. Mutta kenen täytyy oman itsensä käskemänä liikahtelevana itse ohjata elämäänsä, ketä ei tämä sisäinen liikehtiminen jätä rauhaan tuollaisissa riippuvaisuussuhteissa, hän kärsii peloittavasti tuntiessaan itsensä epävarmaksi, varsinkin jos tuo epävarmuus kehittyy jatkuvaksi elämänheikkoudeksi.
Mutta myöskin hänen elämänsä kärsii siitä. Sillä elämämme on elämysten ja toimintojen, ulkopuolisten tapahtumien ja sisäisen persoonallisen suhteemme toisiinsa soljumista ja yhteisvaikutusta. Niiden täytyy soveltua toisiinsa kuin koneen hammasrattaiden. Niiden täytyy herkeämättä seurata toisiaan. Jollei niin tapahdu, syntyy tuntuva elämän häiriö: elämä seisahtuu ja keskeytyy, siinä syntyy viivytystä ja tappiota. Epävarmuus ei kerta kaikkiaan ole muuta kuin kykenemättömyyttä heti ja oikein vastata tapahtumiin. Siksi se onkin tavaton elämän este: se purkaa elämän liitoksia ja katkaisee sen yhtenäisyyden. Se keskeyttää elämän toiminnan. Jos nämä keskeytykset kestävät kauan, laukeaa koko elämä.
Mistä johtuu tämä sisäinen epävarmuus? Ei tapahtumista eikä olosuhteista, vaan ihmisistä itsestään. Elämykseen me eivät ole sen alkusyynä, ne ainoastaan saattavat meidät siitä tietoisiksi. Epävarmuus on sisäinen tila, jonka elämän vaatimukset synnyttävät ja joka puolestaan saa ihmisen kykenemättömäksi tekemään noille vaatimuksille oikeutta. Mutta jos epävarmuus on tila, joka on olemassa jo ennen sitä paljastavia tapahtumia, on sen alkusyy löydettävissä ainoastaan ihmisen tähänastisesta historiasta. Sillä synnynnäistä ei epävarmuus meissä ole. Lapsen naivisuudelle on epävarmuuden tunne kokonaan vieras.
Se, joka tuntee itsensä epävarmaksi elämässä, on nurinkurisen kasvatuksen vuoksi ihmisenä jäänyt kehityksessään takapajulle. Sillä epävarmuus ilmenee vain kypsymättömyytenä ja kykenemättömyytenä elää, Nuorisokehityksen päämääränä ja kasvatuksen tehtävänä on luoda elämän täysi-ikäisyys. Ihminen kasvaa vanhempien ja kasvattajien vaalimana ja johtamana, ja hänen täytyy kehittyä omavoimaiseen ja itsenäiseen elämään. Missä tämä saavutetaan, siellä voivat kylläkin joskus yllättävät tahi monimutkaiset tapahtumat saattaa pulaan, mutta vaikeimpiinkin tehtäviin tartutaan rauhallisesti ja päättävästi. Epävarmuutta ei tunneta. Mutta ken ei ole kehittynyt itsenäiseksi ja elämänkypsäksi, hänen täytyy tuntea itsensä epävarmaksi heti kun on joutunut oman itsensä varaan.
Kokemukset kypsyttävät nuoren ihmisen; hänen ottamansa askelet tekevät hänet itsenäiseksi. Siksi on turmiollista, jos hänet huolenpidolla hemmoitellaan pilalle ja kasvatetaan kuin ansarissa; jos hänen ei anneta tehdä mitään oman arvostelunsa mukaan ja omilla käsivarsillaan, vaan pidetään alituisessa riippuvaisuussuhteessa vanhempiin. Siten suoranaisesti estetään häntä kypsymästä ja kehittymästä itsenäiseksi. Tosin kehkeytyy täysi-ikäisyys ainoastaan kasvatuksellisen holhouksen, itsenäisyys vain luonnetta muodostavan vaikutuksen alaisena, tosin elämän valtakirja saavutetaan yksin kuuliaisuuden tietä. Mutta ainoastaan siinä tapauksessa, että ihmisen kypsyyttä näin edistetään eikä ehkäistä. Vanhempien määräävän vaikutuksen täytyy väistyä ja tehdä tilaa luottamuksen kasvatusvoimalle sitä mukaa kuin itävä itsenäisyys alkaa liikehtiä. Meidän täytyy edistää vaurastuvaa kypsymistä ymmärtäväisesti syventymällä lapsen ominaiseen elämään sekä tehdä tilaa itsekehkeämiselle, sen sijaan että pidämme persoonallista kehitystä lamassa — muuten luomme keinotekoisesti epävarmuuden. Mitkä ovatkaan epävarmojen ihmisten perikuvat? Hemmotellut äidin pojat, jotka eivät milloinkaan pääse vanhempiensa helmoista, sorretut kodintytöt, jotka eivät tiedä elämästä mitään, ja aviopuolisot, joiden itsenäisyys on avioliitossa saanut surmansa.
Onneksi useimmat nuoret ihmiset, kerran vapauduttuaan painavien voimien siteistä, pian saavuttavat, mitä he eivät ennen ole tarvinneet: he oppivat elämään. Mutta kehittyvätkö he elämässä mestareiksi vai jäävätkö epävarmoiksi, kuten ainakin hutilukset, riippuu siitä, miten perinpohjin he elävät. Jos ihminen ei voi nopeaan vapautua epävarmuudestaan, on se seurauksena siitä tympeydestä ja hajanaisuudesta, joka on hänen elämyksilleen ominaista, siitä pintapuolisuudesta, johon hän tyytyy suhtautuessaan elämyksiinsä. Ken ei kokonaan antaudu johonkin asiaan, kiinteästi siihen tartu, ken ei tunkeudu asioiden ytimeen, ei pyri tinkimättä niistä selvyyteen eikä toimi tarmokkaasti, hän ei milloinkaan tule täysin voittamaan epävarmuuttaan. Sillä varmoiksi elämässä voimme tulla ainoastaan, jos pystymme voittamaan elämän. Ja siihen pystymme painittuamme elämän kanssa siksi kunnes olemme sen valtiaita. Ainoastaan sisäinen ylemmyys on kiistämättömän varmuuden pohja elämässä. Niin kauan kuin olosuhteet ja tapahtumat ovat yläpuolellamme, emme voi niitä katseellamme emmekä henkisesti hallita. Sillä mistä saisimmekaan varman ryhdin, jos emme kerran ole selvillä asioista emmekä niitä hallitse.
Siksi tarttukaa lujin ottein elämään älkääkä antako sen valloittaa itseänne; oppikaa elämään perinpohjin, niin varmuus tulee aivan itsestään. Ihminen on taistelija: ei vielä milloinkaan ole kukaan ollut seppä syntyessään. Ei haittaa, vaikka aluksi paljonkin epäonnistuu. Vahingosta viisastumme ja kokemuksista herää elämäntieto. Mikä onnistuu, antaa meille uskallusta ja herättää itseluottamusta. Sikäli taas kuin rohkeus ja tarmo kasvaa, häviää epävarmuus.
Mutta on olemassa toinenkin epävarmuuden syy. Se on löydettävissä meidän oman olemuksemme epäjärjestyksestä. Jos emme ole herroja talossamme, vaan kaikenlaiset tarkistamattomat vaikutelmat siellä saavat elämöidä, tulemme aina olemaan epävarmoja siitä, mitä meidän pitäisi tehdä, sillä emme tiedä, ketä ja mitä meidän pitäisi seurata. Tällaisia vaikutelmia ovat vakaumukset ja periaatteet, joita on meille tyrkytetty ja joihin meitä on totutettu tahi jotka ilmasta lentäen ovat meihin pesiytyneet ilman että olemme niitä perinpohjin itsellemme selvittäneet tahi omiksemme sulattaneet. Nuo vaikutelmat ovat vieraina sisäiseen olemukseemme tunkeutuneet, ja me siedämme niitä valheellisuudessamme ja sallimme heikkoudessamme niiden saavuttaa vallan. Nämä vieraat voimat voivat olla uskonnonoppeja, joita me hartaudella kunnioitamme, kodeistamme perimiämme moralisääntöjä ja ennakkoluuloja, sovinnaisia käsityksiä tahi elämäntapoja, joihin olemme tottuneet tahi filosofisia iskusanoja, jotka ovat meihin iskeytyneet.
Epävarmuus johtuu tällöin siitä ristiriidasta, mikä on olemassa oman itsemme sisäisimpien tarkoitusten ja noiden meitä hallitsevien, parantumattomasti kunnioittamiemme valtojen viittausten välillä. Jos eivät nämä vieraat vaikutukset ole tyystin kuolettaneet meidän omaa persoonallista tuntemiskykyämme eivätkä vielä hämmentäneet sen alkuperäisyyttä, tulemme suhtautumisissamme aina tuntemaan itsemme epävarmoiksi, sillä sisäisimmän olemuksemme viittauksista pitäisi meidän arvostella ja toimia toisin kuin meitä hallitsevat persoonattomat vallat käskevät. Periaatteittemme sanelema toimintatapa joutuu ristiriitaan tunteemme kanssa. Sovinnaisuus vihaa sitä, mitä pidämme oikeana, totena ja säädyllisenä. Perinnäinen näyttää meistä nurinkuriselta. Uskonnolliset vaikuttimemme herättävät meissä pahan omantunnon siksi, että huomaamme ne epätosiksi tahi ankarassa mielessä epäsiveellisiksi.
Tämä epävarmuus on varsin laajalti levinnyttä. On kovin helposti sanottu, että meidän tulee aina toimia sisäisimmän tunteemme mukaan. Mutta miten se voi olla mahdollista, jos meidän oma itsemme tahdon ja vakaumuksen voimalla on ahdistettu esimerkiksi moralin valtiuteen ja se uskoo, että sen täytyy kieltää itsensä, tahi sovinnaisuuden orjaksi ja se uskoo olevansa pakotettu toisten tähden ottamaan huomioon valheellisia tahi barbarisia tapoja, tahi sitten uskonnon valtaan ja se pitää järjen uhria uskonnollisena tekona! Kokemukseni mukaan voittaa sovinnaisuus melkein aina, vieläpä persoonallisesti varsin väkevissäkin ihmisissä — niin ankarasti kuin sitä tuomitaankin — sen vuoksi, että sovinnaisuus sittenkin saa osakseen enemmän tunnustusta kuin moitetta. Mutta meidän ei pidä uskoa, että kuitenkaan hiukkaakaan voittaisimme epävarmuuttamme tarkoituksellisesti luopumalla paremmasta tiedosta, paremmasta varmuudesta. Sillä kussakin yksityistapauksessa nousee meidän oma itsemme kuitenkin yhä uudestaan kapinaan, ja me tunnemme senvuoksi olevamme varmoja, kunnes olemme uudestaan alistuneet ja häpeämme itseämme.
Lukuunottamatta elämässämme tuntuvia huonoja seurauksia vaikuttaa epävarmuus vielä aivan erikoisen turmiollisesti meidän sisäiseen olemukseemme. Se vie meidät siveellisesti mukanaan. Uskottomuus omaa itseään kohtaan, johon epävarmuus juuri pohjautuu, on häpeällistä ja alhaista. Jokainen, joka toimii vastoin parempaa tuntoaan, tuntee tämän. Siksipä täytyy ihmisen, jota temmataan sinne tänne, siveellisesti madaltua ja lopuksi alati luopua omasta itsestään. Ensiksikin täytyy hänen halveksia itseään ja toiseksi ei voi olla puhettakaan mistään sisäisestä eteenpäinkulkemisesta. Hän on orja, joka joka askelella tempoo orjankahleitaan, mutta aina jää vangiksi. Hän ei milloinkaan kirvoitu vapaaksi ja itsenäiseksi, sillä hän jää ainaisesti riippuvaksi vieraista vaikutuksista.
Jos siis tahdot tulla varmaksi, luo järjestys persoonalliseen piiriisi äläkä siedä siellä mitään vieraita aineksia ja niiden persoonattomia vaikutuksia. Saata oma itsesi voimaansa ja laukaise niiden valtojen luomat jännitykset, joilla on ollut määräämisvalta sinuun persoonattoman eleskelysi alkuajoista asti. Tämän auttamattoman ja hedelmättömän askartelun kaikenlaisilla vakaumuksilla, periaatteilla, totunnaisuuksilla, makuarvostelmilla, jotka eivät juurtaudu sinusta eivätkä ole sinussa uudestisyntyneet, täytyy loppua. Mihin et voi sisimpine tunteinesi puuttua, se on määräilevänä tekijänä karsittava pois. Niin valautuu sisäiseen elämääsi kirkkautta, yhteyttä ja luonnetta. Ja jos sitten kaikessa pysyt uskollisena itsellesi, ilmenee kaikissa olemuksesi ilmauksissa täysin välitön varmuus.
Lopuksi tuntevat varsin useat itsensä epävarmoiksi niiden ihmisten keskuudessa, joiden kanssa he joutuvat kosketuksiin. Tämä on ennen kaikkea ujoudesta kasvavaa epävarmuutta, tämä kummallinen ihmiskammo, jota potevat paljon useammat kuin tavallisesti luullaankaan. Se on tuska, joka on katkeroittanut jo monta elämää, se on elämän vaikea este. Sillä se tekee todella mahdottomaksi kaiken lähestymisen. Kenet tämä epävarmuus on vallannut, hänet on tuomittu yksinäisyyteen. Jo sellaisenaan on tämä pahaa, mutta hirvittäväksi käy se, jos ihmisten luo vetävä kaipaus on yhtä väkevä kuin heistä vieroittava kammo.
Ujous on osaksi liikaherkkyyttä kaikissa persoonallisissa kosketuksissa, osaksi avuttomuuden ja kömpelyyden tunnetta — kumpainenkin yksinäisen nuoruuden vaikutusta tahi seurauksena taipumuksesta kokonaan uppoutua omaan itseensä tahi sitten elämän synnyttämää ymmälläoloa. Useinkaan ei ihminen lapsena eikä vielä kasvavanakaan ollut yksinäinen, mutta jouduttuaan uusiin olosuhteisiin ja uusiin piireihin hän tunsi itsensä sellaiseksi, ja samalla hän oli myöskin ujo, avuton, liian herkkä, epävarma. Tämän lisäksi tuli vielä epäluuloisuus uuden ympäristön ihmisiä kohtaan ja itseluottamuksen puute, mikä on aina arkailevan olemuksen elättävä juuri. Näin syntyy vangittu, sidottu ihminen, joka punastuu ja hämmentyy, kun häntä vain puhutteleekin — tyhmänrohkean nousukkaan vastakohta, joka puolestaan saattaa jokaisen hienotunteisen ihmisen hämilleen.
Tätä arkuutta on vaikea parantaa, sillä se on tunteen asia, jota ei voida nuhteilla eikä perustelmilla korjata. Vain toiset tunteet voivat sen voittaa. Mutta näitä voimme me voimistaa, jos kerran pääsemme niistä tietoisiksi.
Meidän täytyy nähdä ihmisen olemus hänen sisällään, emme saa pysähtyä hänen ulkonaisiin olosuhteisiinsa, lahjoihinsa ja aikaansaannoksiinsa. Luonnollisesti samoin omassa itsessäni mekin. Silloin näemme myöskin, että kaikki ihmiset ovat pohjaltaan tasa-arvoisia. Eivät mitkään ulkonaiset etevämmyydet voi enää meitä saattaa hämillemme, ja korkeammalla asteella olevan persoonallisuuden meihin tarttuva vetovoima voittaa itse arkuudenkin tuota persoonallisuutta kohtaan. Sillä jos me näemme jossakin ihmisessä hänen totuuteensa ikävöivän ominaisimman kaipauksen täyttyvän, ei tämä ihminen meitä järkytä, vaan vapauttaa.
Tämän tosi itsetietoisuuden, joka antaa meille kaikessa ryhtiä ja joka kirvoittaa meidät oman riittämättömyytemme häpeästä, täytyy lähtemättömästi liittyä koko vaikutustamme hallitsevaan ylemmyyteen. Vain se, joka ei tahdo näyttää enemmältä kuin mitä hän on, voi täysin naivisti antautua. Ja vain ilmaustemme naivisuuteen pohjautuu persoonallisen ryhtimme varmuus.
Mutta ei riitä, että itse antaudumme naivisti. Meidän täytyy siten myöskin kaikki ihmiset oivaltaa. Jos kaikki etsitty on meille vastenmielistä, ei meidän myöskään tarvitse muissa sellaista vainuta, olivatpa he vielä miten etsittyjä tahansa. Kuta koruttomampia itse olemme, sitä koskemattomampina kuljemme kaikkien seuraelämän keinotekoisuuksien, pikkumaisuuksien ja vilpillisyyksien läpi. Ken on epäluuloinen, hämmentää oman itsensä. Mutta joka uskoo ihmisiin, häntä ei vaivaa eikä häiritse mikään.
Lopuksi täytyy arkamielisten oppia, ollessaan muiden seurassa, irtautumaan, nousemaan itsestään. On kuin tahtoisin sanoa, että heidän pitää oppia voittamaan arkuutensa, jota he eivät voi. Sitä en tarkoita, vaan että heidän täytyy etsiä ihmisiä, joiden läheisyydessä heidän sydämensä aivan itsestään avautuu ja joiden seurassa he vähääkään aavistamatta pääsevät kohoutumaan itsestään. Jos tämä kerrankin tapahtuu perinpohjin, siiloin on sidonnaisuuden lumous ikipäiviksi revitty rikki. Samalla kuin he ovat tunteneet vapautumisensa, ovat he myöskin saavuttaneet elämyksen omasta itsestään, jonka avulla heidän itsetietoisuutensa herää, sekä keksineet itsestään itseilmaisun kyvyn. Heidän tarvitsee sitä vain edelleen harjoittaa, ja arkuus ja epävarmuus häviää yhä jäljettömämpiin.
Kokonaan toisenlaatuista on epävarmuus ihmisten seurassa, joiden painostuksesta me kaikki lähinnä kärsimme, epävarmuus siitä, mitä heissä on ja mitä he meistä ajattelevat, siitä, miten meidän pitäisi heihin suhtautua, ymmärtävätkö he meitä ja toivovatko pääsevänsä kanssamme kosketuksiin, miten etäällä meidän täytyy heistä pysyttäytyä ja miten laajalti voimme heihin luottaa. Mitä tuskaa tuottaakaan epätietoisuus, olemmeko jollekin vastenmielisiä vai päinvastoin, tuntuvatko kysymyksemme tahdittomilta vai tervehditäänkö niitä vapautuksen sanoina, rasitammeko vai onnellistutammeko me jotakin ihmistä lähestymisellämme!
Tämän epävarmuuden juurena on epäselvyys ihmisistä ja suhteistamme heihin. Jos me olisimme niistä selvillä, olisi käytöksemme varma. Ei ole epäilystäkään siitä, että tämä epävarmuus tekee kaiken todellisen yhteiselämän, persoonallisen elämän siirtymisen ja tarttumisen, voimien vuorovaikutuksen ja ajatusten vaihdon mahdottomaksi. Lukuunottamatta sitä, että tämä epävarmuuden tunne jo ennakolta lamauttaa kaiken sielullisen liikkeen ihmisestä toiseen, mikä muodostuu korkeintaan jonkinlaiseksi tahdotuksi, hidastelevaksi, avuttomaksi työntymiseksi, on meidän kokonaan mahdotonta löytää toisiimme oikeata asennetta, sopeutua ja syventyä toisiimme. Me loukkaannumme, raastamme itseämme, puheemme kulkevat ohitse: ei mitään elimellistä elämän suhteitten ja vuorovaikutuksen kudosta voi syntyä. Ei muodostu sitä kokonaan omaa ja ainoalaatuista suhdetta, jollaiseen meidän tulisi jokaiseen kohtaamaamme ihmiseen päästä, vaan me erehdymme ihmisistä, joudumme epäsopuun, eristäydymme ja riistämme siten itseltämme sen elämänarvon, jona heidän pitäisi meille olla. Tämä epävarmuus toisistamme on todellakin kamalana kirouksena.
Siksipä on selvyyteen pääseminen ihmisistä meille elämänkysymys. Mutta miten? Yksi tie on pyrkiä tuntemaan toisia, tehdä huomioita ja niistä päätelmiä, tutkia ihmisen luonteenpiirteitä, kerätä hänen ilmauksiaan, lähestyä häntä milloin toisin milloin taas toisin näkemään, miten hän kulloinkin vastaa lähestymiseemme, kerätä koko ainehisto, tarkoin, tyystin harkita se sekä sitten muodostaa ihmisestä kuva ja sen mukaan sommitella oikea asenne häneen. Mutta tämä johtaa harhaan. Täten saamme kylläkin selvän käsityksen hänestä ja määrätyn katsomuksen suhteistamme, mutta käsitys ja katsomus eivät ratkaise. Me kyllä vapaudumme epävarmuudestamme, mutta vaihdamme sen vain nurinkurisuuteen. Ja vielä: vaikkapa meille onnistuisikin saavuttaa ihmisestä oikeaan osuva käsitys, täytyisi meidän kuitenkin sen avulla läpeensä esitellä koko suhtautumisemme ja sen jokainen yksityinen ilmaus. Ja tämä ei taaskaan käy laatuun. Luonnollisestikin voidaan miettiä jokaista ilmettä ja kultavaa'alla punnita jokaista sanaa. Mutta tämänlaatuinen, teoreettisesti sommiteltu seurustelu ei tiedä mitään väkevästi sykkivästä elämästä, vaikkapa kehittäisimme taitoamme mestaruuteen saakka ja vaikkapa tämä erehtymätön tieto voitaisiin muuttaa erehtymättömäksi suhtautumiseksi.
Meidän täytyy kulkea toista tietä: ei seikkaperäisen tiedon, vaan välittömän tuntemisen tietä. Ihmisestä saamastamme elävästä vaikutelmasta lähtien täytyy meidän täysin välittömästi oivaltaa hänet sellaisena kuin me hänet elämyksessämme näemme. Heti kun alamme tuota vaikutelmaa esitellä, pirstoamme ja kuoletamme sen. Mutta jos otamme sen vastaan täydellisesti avoimin mielin ja antautuen, kuvastuu se särkymättömänä tietoisuudessamme, ja sen ilmaisema persoonallinen olemus koskettaa sieluamme. Silloin näemme ihmisen sellaisena kuin hän on meille, joskaan emme sellaisena, kuin hän itsessään on. Me syvennymme häneen hänen konkreettisessa suhteessaan meihin, kiitävän hetken mielentilassaan ja persoonallisessa, meitä odottavassa sielunvirityksessään. Silloin me joka tapauksessa olemme päässeet siihen selvyyteen, jota kulloinkin kosketuksissamme ihmisen kanssa tarvitsemme, ja tästä välittömästä selvyydestä kasvaa suhtautumisemme vaistomainen varmuus.
Meidän tarvitsee vain kokonaan alkuperäisesti elää tämä välitön tuntemus sielujen yhdistäjänä, silloin nousee nerokkaan varmana se sisäisesti välttämätön elämänilmaus, joka täyttää silmänräpäyksen vaatiman suhteen ja ratkaisee hetken tehtävän. Täten purkautuu persoonallisesta kosketuksesta välitön vaikutus ihmisestä ihmiseen. Ja tämä vaikutus kannattaa ihmisten suhteita ja sen täytyy määrätä ne, jos niiden tarkoituksena on kehittyä todelliseksi elämänyhteydeksi. Silloin ei ole enää epävarmuutta, vaan me tapaamme vaistomaisesti joka silmänräpäys ainoan oikean asennon.
Aamu.
Persoonallisen elämän herätessä aukenee ihmiselle uuden olemisen aamu. Väkevänä tunkee hänen lävitseen tunne siitä, että nyt vasta elämä varsinaisesti alkaa. Kaikkialla aamutunnelmaa, jokainen hengenveto kätkee kevätaavistuksia, siellä täällä näkyy uuden ajan aamun kajastusta. Mitä onkaan tuo pursuava elämä ihmisessä! Kaikkialla liikehtimistä hersyvää kehkeytymistä kohti. Ja kokonaan itsensätuntemisen valloissa iskeytyy ihmiseen riemullisena ja ihastuksen täyteisenä: miten suuriarvoista onkaan olla ihminen. Hänen sisäisimmässään väräjöi aamun äänin: elämä on kaunis!
Vain arkana ja kainona tohtii ihminen aukaista oman itsensä ovea. Mutta vaikkakin hän vielä varsin herkästi punastuu itseään, soi ja helisee hänen sisässään kuin salainen nauru. Hänen täytyy riemuita oman itsensä ilosta, sillä aavistus hänen olemuksensa, nyt hersyvänä puhkeavan olemuksensa ytimen kätketystä ihanuudesta ja kauneudesta kulkee läpi sielun ja väräjöi sen joka liikahtelussa. Mutta kuta syvemmin hän alkaa ymmärtää itseään, sitä syvempi itsekunnioitus hänet täyttää ja suo hänen nöyrästi hämmästyä omaa kätkettyä taivaanlahjaansa. Ihmisen valtaa pyhä kunnioitus sitä kohtaan, mikä hänessä elää ja hengittää. Hänen tarkoituksensa ikuisuus ja arvonsa äärettömyys avautuu hänen sydämelleen kuin auringon kuulastama taivaansini. Hänen oman itsensä salaisuus syventyy mittaamattomaksi, käsittämättömäksi, avartuu rannattomiin kaukaisuuksiin.
Kun ihminen tulee syvällisen alkuperäisestä tietoiseksi itsestään, tuntuu hänestä kuin olisi hän temmattu kokonaan uuteen maailmaan. Hänen silmänsä, joiden sivuitse tähän asti kaikki on hämäränä kiitänyt, ovat auenneet. Niin, oliko hän ennen sokea ja yön saartama vai onko hän nyt, sokaistu? Hän silmäilee ympärilleen, katsoo ja katsoo, suuntaa yhä uudestaan katseensa kiinteästi sinne tänne, itseensä ja kaikkeen, mikä häntä ympäröi, mikä häntä kohtaa. Kaikki kuin ennenkin, mutta kuitenkin aivan toisenlaista, kaikki uutta, niin ihmeellistä ja käsittämätöntä! Mikä hänestä ennen tuntui tavalliselta ja huomiota herättämättömältä, se on nyt yhdellä iskulla käynyt uskomattoman merkilliseksi ja arvoitukselliseksi. Syvä hämmästys valtaa hänet. Kaikki muodot näyttävät niin ihmeellisiltä, kaikki hänen havaitsemansa tapahtumat niin käsittämättömiltä. Vuorten elävät harjanteet, joilla hän elää ja liikkuu, vesipisarat, jotka kukassa helmeilevät tahi meressä aaltoilevat, kuusenkäpy, johon hänen jalkansa sattuu, puun silmuilevat kukat, nukkuva hiekkakenttä, jäykkä kallionlohkare, hänen oma hengittävä olemuksensa, vaikeneva yö, auringon valovirta, madon luikertelu, lintujen sävelkieli, pursuava elämä kaikkialla — kuoleman ilmiö: niin ahdistavan ihmeellistä! Jos ken silloin puhuu hänelle luonnonlaista ja koettaa selittää kaikkea tätä ihmeellistä sen järjestyksen ja varhaisemman olokannan mukaisesti, silloin varsinkin hän pudistaa päätään: hän ei voi käsittää tuota olemista ja tulemista sen äärettömässä moninaisuudessa. Jos hän vielä joutuu kaupunkeihin ja näkee ihmisten ahertelun ja luomisen keskellä luomusten runsautta, valtaa hänen sisäisen silmänsä elävän nykyisyyden kokonaisvaikutus tahi sitten vain vähäpätöisimmän ihmisen kohtalo, hänen muistojensa läpi soluu ihmiskunnan historia: miten omituista, miten sietämättömän arvoituksellista, miten tuskallisen hämmästyttävää onkaan kaikki!
Onnellista, että ihminen yhä uudestaan tuntee vetäymystä omaan itseensä, ikäänkuin hänessä olisi elämään puhjennut ylivoimainen vetovoima, joka kiinteästi liittää hänet itseensä ja siinä pitää, joka johtaa kaiken hänen näköpiiriinsä siirtyvän elävään suhteeseen juuri häneen kuin keskipisteeseen, minkä suhteen avulla ihminen yrittää hallita tuota kaikkea. Vain oman itsensä ihmeestä voi ihminen löytää maailman ihmeen ratkaisun, niinkuin vain oman olennaisimman olemuksensa salaisuuden syventämä silmä voi nähdä salaisuudentäyteiseen maailmaan.
Mutta mikä saa heränneen ihmisen tuntemaan ikuisen tarkoituksensa ja äärettömän arvonsa, tuntemaan niin, että se ikäänkuin alkuperäisenä varmuutena hänessä kirkastuu? Ikuinen elementtikö hänessä, hänen olemisensa jumalallinen laatu, joka vaistomaisesti persoonallisen elämän heräämisessä tulee tietoiseksi, vai kaiken läpitunkevan ja kaikkea syleilevän Jumalan elämäliikunnotko, jotka löytävät ihmisen syvässä itsensätuntemisessa herkän kielistön ja suovat sen kosketuksiltaan väräjöidä siten julistaakseen ihmiselle hänen jumal-ikuisuuttaan? Sitä en tiedä. Ja mitä on se salaperäisyyden täyttämä, joka ihmistä kaikkialla kohtaa? Onko se ilmiöiden takaista käsittämätöntä, jumalallista, jota unenpainamat silmämme eivät huomaa, vai onko se vain meiltä peitetyn, meiltä suljetun maailman vastausta vaistomaisesti ilmenevään palavaan pyrkimykseemme päästä kaiken perille, kaipaukseemme syventyä olioiden olemukseen, kun olemme ensin oivaltaneet oman itsemme. Kuka voikaan siihen vastata! Mutta kun tätä arvoitusta mietin, näyttää minusta kuin olisi tuo herättävä voima heränneeseen ihmissieluun tulvivaa jumalvaloa, joka kirkastaa ihmiselle hänen oman olemisensa ja ympäröivän maailman ihmeellisen syvyyden. Ei meidän pidä kuitenkaan luulla, että jokainen, joka on herännyt persoonalliseen elämään, tulisi tästä selvästi tietoiseksi. Epäilenpä, että niin jää käymättä juuri alkuperäisille, puhtaille luonteille, jotka eivät heti harkinnallaan turmele välittömiä sisäisimpiä elämyksiään eivätkä tahraa niitä vierailla ajatuksilla, vaan puhtaasti ja vaalien antavat kaiken kehittyä ja selvetä. Yhtä hyvin kuin tuo suuri hämmästys valtaa jokaisen, yhtä vähän tarvitsee jokaisen tulla tietoiseksi siitä, että jumalallinen henkäys koskettaa ja kirkastaa hänen silmiään. Ikuisen tunteminen itsessään ja kaikessa muussa ei vie meitä Jumala-aavistuksia kauemmaksi, ja ehkäpä aavistuksenkin saa vain se, joka Jumalasta jo jotain tietää. Tahi ehkä voimme me vasta myöhemmiltä kukkuloilta katsoessamme taaksepäin iloisesti nähdä jo todellisen elämämme ensi valaisuissa Jumalan astuneen omaan omintakeiseen olemiseemme.
Sitävastoin tulee ihminen täydellisesti selville koko siitä mullistuksesta tunteen ja tietoisuuden piirissä, minkä persoonallinen herääminen synnyttää. On kuin yö vaihtuisi päiväksi. Kaikki unielämän ahdistukset ja surut häviävät. Ja myöskin sellaisen elämän ilonpauhusta ja onnenkuvitteluista ihminen vapautuu. Kirkkain silmin katsoo aamunilo nuoreen päivään, riemuitsee sen nyt auenneesta olemassaolosta. Ihminen hymyilee sille painajaiselle, jonka alla hän ehkä on voihkinut, niille uneksituille tuskille, joiden lumoissa hän on nyyhkyttänyt. Hän ei enää vähäisintäkään ymmärrä sitä, mikä hänelle ennen oli suruna ja ahdistuksena. Hän tuntee olevansa vapaa kaikista yön kauhuista. Mutta myöskin uneksimishalulle pudistaa hän päätään. Miten lapsellisia mitättömyyksiä nuo unet olivatkaan, mitä valhearvojen ja onttojen nautintojen petosta! Oman olemuksen tietoisuuden täyttämänä nostaa ihminen päänsä korkealle yläpuolelle kaiken naurettavan joutavuuden, jossa hän tähän asti ilon- ja tuskantäyteisenä on menehtynyt. Tuntiessaan sen korkeimman hyvän, jota hän kantaa omassa itsessään, tuntiessaan tarkoituksensa hän menettää halun ihanteisiin ja hyvyyksiin, jotka tähän asti ovat muodostaneet hänen maailmansa.
Hänet on temmattu uuteen maailmaan, hänen maailmaansa, hänen minänsä maailmaan. Aivan itsestään tapahtuu kaikkien arvojen uudelleen arvioiminen: hänen tunteittensa ja toivomustensa painopiste siirtyy kaikesta mahdollisesta vieraasta omaan omintakeiseen, ulkonaisesta sisäiseen, näennäisestä ja tehdystä todelliseen ja väärentämättömään, Maun ja vaistojen muuttuminen valtaa alaa, minkä vain siirtyminen kokonaan toisen laatuiselle olokannalle voi selittää. Persoonallinen elämä puhkeaa.
Raha ja sillä mitattavat hyvyydet laskevat huimaavasti arvossaan. Niiden tarpeiden runsaus, jotka tähän asti ihmisen tyydytykseksi löysivät ihmistietoisuudessa elimensä ja orjansa, luhistuu kokoon, ja yli kaiken kohoaa heränneen ihmisen polttava kaipaus saada omalaatuisena olla riippumaton ja vapaasti kasvaa. Hänellä ei ole minkäänlaisia tarpeita varhaisempien pyrkimystensä piirissä, mutta sitävastoin on hän täynnä toisenlaisia elämänvaatimuksia, joiden kasvattavana juurena on hänen sisäisimmän olemisensa itsesäilytysvaisto. Tämä valitsee hänen tarvitsemansa olemassaolovälineet, tämä suuntaa tien, jota hänen kunnianhimonsa kiitää. Hän tahtoo tulla joksikin itsessään. Vain tästä saa kaikki muu, mitä hän on ja miksi hän tulee, merkityksensä. Vain tämä on hänen pyrkimyksensä määrä. Kaikki se loisto, jota hän ennen jumaloi ja laahasi jäljessään, sitä kumartaakseen, sille uhrautuakseen, himmentyy hänen persoonallisuutensa ihanuuden rinnalla, johon hänen katseensa rientää kuin ylhäiseen, kaukaiseen ihanteeseen. Hän ei tahdo enää näytellä mitään osaa, hän tahtoo olla jotakin, tulla joksikin. Eleskelevän joukon, mietiskelevien kummitusten ja muotiorjien kaikenlainen liehakointi ja ilostelu käy hänelle piinalliseksi ja epäilyttäväksi. Miten voikaan hän vielä kuulua noihin, miten voivatkaan nuo vielä löytää hänestä iloa! Hänellä on melkein polttava halu tulla suljetuksi noiden piiristä. Naamarinsa riisuneena irvistää nyt autiossa tyhjyydessään koko se tuttavallisuus, johon hän on hajoittanut, vuodattanut ja hukuttanut oman itsensä. Häntä etoo hänen oma itsensä sellaisena kuin se vasta oli, häntä inhoittaa, että myi itsensä mitättömästä ja valheesta. Hänen kunniansa ja velvollisuutensa on huolellisesti vaalia itsessään puhjennutta persoonallisen elämän lähdettä kaikelta hävitykseltä, tulipa se mistä tahansa. Kaikkea muuta halliten tehostamalla omaa itseään ja tarkoitustaan ja siten tulemalla siksi ja toteuttamalla sen, mitä on, vapautuu ihminen täysin välinpitämättömäksi kaikesta sovinnaisesta sekä siitä, mitä muut hänestä ajattelevat ja puhuvat. Riippumattomuus joukon arvostelusta tulee hänelle tässä aamun suuressa raitistumisessa sisäisen vapautensa velvollisuudeksi ja arvon mittaajaksi. Mutta tämä on vain yksityisilmiö siinä heränneen ihmisen yleisessä huomiossa, että hänen suhteensa kaikkeen ja kaikkiin muuttuvat persoonallisiksi; joko niillä on hänelle auenneeseen tarkoitukseensa nähden merkitystä tahi sitten jäävät ne aivan syrjään. Nämä eivät ole kuitenkaan tehtyjä päätelmiä ja asetettuja vaatimuksia, vaan persoonallisen heräämisen luoman elämäntilan selvittelyä. Silmälle, joka ensi kerran valveutuen katsoo ympäröivään maailmaan ja valloittaa sen omakseen, kirkastuvat ilman muuta sädehtivänä auenneen selkeän päivän kategoriset imperatiivit.
Nyt on noustava täyttämään nuo imperatiivit. Jokainen näistä uusista tuntemuksista on kiihoittimena tekoon. Ja vain teossa ilmeneekin persoonallinen elämä, ei maussa, ei tunteissa, ei katsomuksissa, arvosteluissa eikä ihanteissa.
Mutta samalla havaitsemme sietämättömäksi riippuvaisuutemme menneisyydestä, kaiken totutun jarruttavan vaikutuksen. Tähänastinen vegeteeraava elämämme siihen pesiytyneine viettymyksineen, vaistoineen ja totunnaisuuksineen on muodostunut sellaiseksi voimankokoomukseksi ja niin määrääväksi tekijäksi, että herännyt minämme näyttää olevan aivan voimaton sitä vastaan. Sillä tähän asti on jokainen liikkeemme ja toimintamme ollut vain varhaisempien elämystemme ja vaikutteittemme pelkkää kaikua tahi ainakin ylivoimaisesti niiden määräämä, kun taas minämme on saanut tyytyä korkeintaan seurailevan harkitsijan osaan. Mutta nyt täytyy minämme yhdellä iskulla itsenäisesti puuttua asiain kulkuun, vapaasti ja riippumattomana ohjata elämänsä! Miten voikaan se tapahtua!
Itsetietoisuuteen heränneelle ihmiselle on ehkä mahdollista perinpohjaisella maltilla ja jännittämällä kaikki voimansa puolustautua persoonattoman menneisyytensä vaikutusta vastaan. Mutta heti kun hänen raitismielisyytensä hämmentyy, valveutuneisuutensa pettää ja tarmonsa katkeaa, heti kun hän ei enää täydellisesti keskittyen hallitse silmänräpäystä, on hän sortunut. Sitä edes huomaamatta elää hän taas persoonattomasti, niin persoonallinen kuin hän mieleltään onkin, tahi vaipuu hän kokonaan takaisin unielämän yövaelluksiinsa.
Mutta sekin, joka väkivaltaisesti, mistään huolimatta nousee, huomaa miten suloinen uneliaisuus uudelleen, jäsenet lamauttaen, valtaa hänet, niin ettei hän kykene varmoin askelin eikä suoraan kulkemaan tietään. Vaappuen sinne tänne hän tähyilee tuskaisena, mihin voisi tarttua tahi olisiko näkyvissä ketään, joka opettaisi häntä käymään. Hän vaipuu todennäköisesti takaisin entiseen maailmaansa ja on kohta uneksiva uinailun lumoissa. On monta, jotka hereille havahtuneina ovat yrittäneet elää persoonallisesti. Alkuponnistusten vaivoissa ovat he kuitenkin kadottaneet voimansa ja rohkeutensa ja luopuneet pyrkimyksestään. Monet ovat huomaamattaan joutuneet uneliaisuuden valtoihin, toiset alkaneet jälleen laahautua eteenpäin mykässä, katkerassa resignatiossaan, eräät vihdoin ajatelleet yhtä rehellisesti kuin päättävästikin: miten vaivalloista, tahdon takaisin rauhani, tahdon nukkua ja uneksia.
Monet herättyään eivät kykene ottamaan ensi askeleitaankaan. He jäävät makaamaan ja heidän silmänsä painuvat jälleen umpeen. Toiset eivät aamun kirkkaudesta huolimatta jaksa nousta, teoilla luodakseen persoonallisen elämän päivän. Mieluimmin he tirkistelevät puoliavoimien silmäluomiensa alta valoisaan aamuun ja nauttivat siitä hienostelevan herkuttelijan täydellisellä perinpohjaisuudella. Kaikki herättävät mielenkiihdykkeet he vastaanottavat syvästi, kaikki siitä johtuvat ilmaukset he painavat mieleensä. Maun, katsomusten, arvostelmien ja periaatteiden alueella tapahtuvasta mullistuksesta he tulevat vaikuttavasti ja syvästi tietoisiksi, mutta — nousemaan he eivät kykene. Velttoina tahi kykenemättöminä he katselevat vain kirkasta päivää ja kehräävät itselleen persoonallisen elämän maailmankatsomusta. Ja kun tulee kysymys elämästä, kuljeskelevat he lauman mukana vanhoja uriaan ja toimivat mahdollisimman persoonattomasti. Nämä tällaiset ihmiset ovat persoonallisen elämän teoreetikkoja ja haaveksijoita.
Mutta kuka tahtoo olla täysivoimainen ihminen, hänen täytyy elää persoonallisesti, elää olemisensa joka silmänräpäyksenä, hänen täytyy persoonallisen toiminnan herkeämättömillä vasaranlyönneillä takoa onnensa, joka on yksin hänen tarkoituksensa täyttymyksessä; hänen täytyy taistella itselleen herruus valtakunnassaan, joka on hän itse; hänen täytyy suunnitellen jatkuvasti johtaa kehityksensä korkealle. Vain se, joka astuu auringon täyttämään päivään, elää aamun.
Miten tämä on mahdollista? Miten voi herännyt persoonallinen elämä vahvistua yksin määräävän kehkeytymisen ja väkevän elämän säteilyn toimintavoimaksi? Siinä kysymys.
Ei missään tapauksessa itsestään, se selviää jo tähänastisesta tarkastelusta. Sunnuntailapsetkaan, puhtaat sankariluonteet, jotka säteilevinä urhoina nousevat, eivät pääse eteenpäin, jos he joutuvat yksin oman itsensä varaan. Toiset tulevat aivan liian nopeaan epävarmoiksi ja avuttomiksi, saaden kasvoilleen hämmentyneen ilmeen kuin oudolle alueelle joutuneet lapset; toiset nerokkaassa mielivaltaisuudessaan toimivat, kunnes uupuvat lohduttomaan hajanaisuuteensa.
Persoonalliseen elämään herännyt ihminen tarvitsee apua, joka muuttaa tahtomisen voimiseksi, joka pitää valveilla ja kirkastaa tietoisuutta, joka opettaa käymään ja viittoaa tien, joka antaa ryhtiä ja suo tukea. Mutta jo alkuasteesta saakka on persoonallinen elämä taitoa, jota on opittava ja harjoitettava. Siksi tarvitsemme kasvattajaa.
Persoonattomasi päivästä päivään elelevistä ihmisistä, niistä monen monista, jotka vegeteeraten iloitsevat »sivistyksestään»; täydellisistä nykyajan ihmisistä tuntuu ärsyttävältä ja mielettömältä väite, että täysikasvanut ihminen tarvitsee kasvattajaa. Mehän olemme jo jotain oppineet, meillähän on asemamme ja kutsumuksemme, kuulumme kiistämättä sivistyneihin ja »kasvatamme» itse lapsiamme! Mutta jokainen, joka on herännyt, tuntee tarvitsevansa kasvattajaa. Hän huomaa, että hänen elämänsä ilman kasvattajaa on hedelmätöntä. Siksipä se, että ihmiskasvattajien tarve on viime vuosikymmeninä käynyt niin kuuluvaksi, onkin epäilemättä persoonallisten vaistojen elävöitymisen ja korkeampaan elämään pyrkimisen merkkinä. Kasvattaja Schopenhauer, kasvattaja Rembrandt, Goethe, Nietzsche, Bismarck, kasvattaja Kristus — siinä etsivän, kasvattajaa ja kasvatusta kaipaavan nykyajan luonteenomaisia tunnuksia.
Persoonallinen elämä on kehittymistä, kasvamista, puhkeamista, mutta ei vegetatiivista, vaan tietoisen tarkoituksellista, persoonallista. Tämä elämän nousu ei tapahdu itsestään, heräämistä seuraten, vaan kaiken läpitunkevan, täysin tietoisen heränneen tahdon täytyy liikuttaa sitä ylöspäin; ihmisen tulee aitotunteisena, selväkatseisena ja sitkeän päättäväisenä muodostaa tämä elämänsä. Siihen tarvitaan, paitsi voimaa ja mielenkirkkautta, myöskin elämänviisautta. Ja nämä ovat kykyjä, jotka eivät putoa kenellekään pilvistä, vaan jotka täytyy itse hankkia. Niin kauan kuin meillä ei niitä kykyjä ole tahi ole tarpeeksi, tarvitsemme kasvattajaa, joka meitä auttaa ja avullaan korvaa puutteemme. Se, joka ei ketään löydä, on vaarassa menehtyä aamun vaikeuksissa. Näivettynyt, surkastunut persoonallinen elämä onkin ajallemme luonteenomainen ilmiö.
Mutta vain persoonallisuudet voivat olla kasvattajina. Heitä eivät korvaa ohjeet. Määräykset ja johtolauseet, joihin alistumme ja joiden mukaan itseämme ohjaamme, eivät merkitse mitään, vaan meitä voivat auttaa yksin elävät ihmiset, joiden vaikutuksen alaisena uusi elämämme voimistuu, joiden kanssa voimme olla lämpöisessä elämänvuorovaikutuksessa ja jotka kehityksemme jokaisena ajankohtana neuvoin ja teoin voivat meitä auttaa ja edistää tervettä kehittymistämme. Tässä on kuuliaiselle tie itsenäisyyteen ja syvästi vastaanottavalle tie viisauteen.
Onnellinen, ken löytää kasvattajan, löytää täysivoimaisen ihmisen, joka elää persoonallisen elämän vapaudessa ja väkevänä säteilee elämää, joka rakkaudella, ymmärtämyksellä ja voimainsa ylitsevuotavuudella ymmärtää vahvistaa, suojella, viljellä ja nostattaa herännyttä elämää, joka ravitsee ja tukee jokaisen omalaatuisen ihmisen elimellistä puhkeamista hänen omaperäisyytensä puitteissa, joka kasvattaa itsenäisiä persoonallisuuksia, muovailematta jäljennöksiä omasta itsestään. Mutta tällaiset kasvattajat ovat nykypäivinä aivan harvinaisia, ja useimmat, joilla olisi halua ja rohkeutta päästä tällaisen kasvattajan kanssa kosketuksiin, useimmat, jotka eivät pelkää mitään vaivoja, saavat turhaan etsiä.
Siksipä olenkin osoittanut jokaisen, joka on etsinyt tietä uuteen elämään, Kristuksen luo. Hän on enemmän kuin kasvattaja. Kasvattaja hän on kuitenkin myöskin ja voi siksi jokaiselle tulla. Sillä hän auttaa meitä, kun meidän alkuperäinen olemuksemme tuskaisesti kirvoittuu siteistään. Hän havahduttaa meidän unen kahlehtiman minämme huutaessaan sen elämään ja viittoo meille polun, jolla löydämme oman itsemme. Hänen ohjaamanaan pääsemme selvyyteen sisäisen olemuksemme tuskantäyteisestä, voimattomasta ja hedelmättömästä tilasta, hänen ohjaamanaan löydämme myöskin sen punaisen langan, jota myöten voimme selviytyä hämärästä sekasortoisuudestamme. Hänen syksynkypsissä sanoissaan ja puheissaan tapaamme hämmästyttävästi valaistuina ihmisen luontaisen olemuksen ja kehityksen tosiasiat ja lait, jotka juuri hän on löytänyt. Mutta niin totta kuin Kristus lopulta onkin täysivoimaisen ihmisen korkeampaan olemiseen johtava ainoa tie, niin totta on ihminen kuitenkin hädässä, ellei löydä muuta kuin yksin hänet. Niille, jotka pitävät tätä kerettiläisyytenä, muistutan vain Paavalin seurakunnilleen usein kirjoittamia sanoja: Tulkaa minun ja Herran seuraajiksi. Me tarvitsemme kasvattajanamme ihmisiä, joissa Kristuksen elämä on löytänyt muodon ja jotka ovat hänen vaikutuksestaan tulleet persoonallisuuksiksi. Ja siksi kunnes löydämme tällaisia ihmisiä tulemme heitä aina mitä tuskallisimmin kaipaamaan. Sillä tuskinpa monikaan ilman heitä voi kasvaa uuden elämän vapaaksi persoonallisuudeksi, niin suuri mahdollisuus kuin siihen muuten olisikin.
Jos tilamme nykypäivänä on tällainen, ei kukaan toivottavasti horjune valitessaan, katsooko hän Kristukseen vaiko Goetheen, Bismarckiin tahi Nietzscheen. Sillä, niin paljon kuin kunnioitammekin näitä persoonallisuuksia, he ovat olleet korkeintaan vain persoonallisen pyrkimyksen ja nousevan ihmiskehityksen loistavia edustajia. Jeesus on ainoalaatuinen, täysivoimainen ihminen, täydellinen korkeammanasteisessa elämässään ja sellaisena meistä vielä etäällä. Goethen merkitys on siinä, että hän on väsymättömästi tehostanut yksilöllisyytensä kehkeytymistä, jossa hän tosin pitkän elämänsä vuoksi pääsikin varsin kauas. Bismarckin merkitys on siinä, että hän yhä uudestaan viittasi sankarillisen ihmisyytensä jumalallisille lähteille. Nietzsche auttoi aikaamme väsymättömästi ampumalla kaipauksensa nuolen todellisen ihmisolemisen uuteen maahan, tietämättä, edes selvästi näkemättä sinne vievää tietä. Mutta Jeesus kantoi uutta elämää itsessään ja osasi sitä myöskin muille antaa.
Parhainkaan kasvatus ei kuitenkaan voi mitään ilman kelvollista ihmisainesta. Voidaan kyllä saavuttaa hyvinkin paljon, mutta ei mitään järjestyksellistä, tervettä, voimakasta, itsenäistä. Tämä pitää paikkansa yhtä hyvin ruumiin kuin hengenkin alalla. Kristuskin on usein toistanut: Kellä on, hänelle annetaan, jotta hänellä olisi yltäkylläisesti. Tämä ei kylläkään mahdu sovinnaisiin kristillisiin teorioihin, mutta se on kovaa todellisuutta. Siksipä osoittamalla kasvatuksen ja kasvattajan välttämättömyys poistetaan vain osaksi heränneen persoonallisen elämän aamun vaikeuksia.
Kasvatuksen kohteina ovat heränneet ihmiset, heidän omalaatuinen tietoinen minänsä, jossa heidän tarkoituksensa on elävänä auennut. He kuuluvat kaikki niihin, joilla jotain on. Vain heitä voidaan kasvattaa, muut täytyy ensin herättää. Mutta heille ei voi kukaan kasvattaja antaa sitä, mikä on luovan itsemuodostuksen edellytys: voimaa pysyä valveilla, hävittämätöntä elämän tarmoa. On totta, että jokaista voidaan jatkuvasti kiihoittamalla — esitelmillä, kirjoitelmilla, kirjeillä, kehotuksilla, tehtävillä — pitää hereillä, mutta tämä pakotettu valveillaolo on hedelmätöntä. Sellainen ihminen tulee aina olemaan kykenemätön persoonallisesti kasvamaan tahi antamaan mitään persoonallista. Jatkuvasti vaikuttamalla ja lujatahtoisesti käsittelemällä voidaan epäkelpoistakin ainesta parantaa ja muovailla, mutta tulos on aina vain tekemällä tehtyä, ei luonnollista kasvamista. Se jää ikipäiviksi taidetuotteeksi, olematta milloinkaan oman kasvunsa alkuperäinen, itsenäinen, luova muodostus.
Jokaisessa heränneessä ihmisessä on tuota elämänvoimaa jossain määrin, muuten hän ei olisikaan valveilla. Mutta vain ani harvoissa on sitä niin paljon, että se riittäisi pitämään hänet valveilla, kenessäkään ei ole sitä tarpeeksi tekemään jatkuvan kasvamisen mahdolliseksi. Ei ainoakaan ihminen kätke sisäiseen olemukseensa tyhjentymätöntä voimanlähdettä, niinkuin ei maailman kaikkeuskaan ole tyhjentymätön lämmönantaja. Persoonalliseen elämäämme tarvittavan elämänvoiman täytyy herkeämättömän vastaanottamisen avulla syntyä ja lisääntyä, niinkuin kukan, jotta se voisi kasvaa, täytyy juurillaan imeä maasta elämänmehua.
Mutta missä ovat elämänvoimiemme lähteet, missä persoonallisen kasvamisemme hedelmällinen maa? Jumalassa, hänen luovassa, kaikkeuden läpi virtaavassa voimassaan, hänen hengenenergiansa elämänliikunnoissa, jotka väräjöiden kulkevat lävitsemme ja syleilevät meitä heti kun olemme heränneet omasta itsestämme tietoisiksi. Näistä tyhjentymättömän, alkuperäisen olemisen ja kaikkea kannattavan luovan alkuvoiman kätketyistä syvyyksistä kumpuavat ikuisen elämämme lähteet, jotka voivat täyttää ja ravita tietoiseksi heränneen iäisen olemisemme ja toteuttaa meissä pakottavana kaipauksena elävän tarkoituksemme. Noissa syvyyksissä on täysivoimaisen ihmisen korkeammanlaatuisen, jumalsukuisen elämän lähde.
Jos käännymme Jumalaa kohti, pysymme valveilla, jos avaudumme hänelle, kasvaa voimamme. Silloin alkavat persoonallisen elämän mahlat nousta, me kasvamme ja kypsymme. Jumalallisen voiman alla tulemme oman itsemme valtiaiksi, hänen henkensä valossa seestyy tietoisuutemme laajaksi, läpitunkevaksi kirkkaudeksi, hänen energiansa täyttäminä pystymme voimantäyteiseen itsemuodostukseen ja ylivoimaiseen säteilyyn. Kaikki on kiinteässä suhteessa keskenään. Kuta enemmän jumalallinen pohja meissä kasvaa, sitä kalliimpi on omaisuutemme, kuta täydellisemmin olemuksemme kaikin säikein juurrumme Jumalaan, sitä kevätvoimaisempana työntää elämänpuumme oksia ja lehtiä. Mikäli kasvamme syvyyttä, vain sikäli kasvamme korkeutta.
Tämä Jumalan elämänvirta kulkee alati ympärillämme. Me tunnemme sen kaikessa, mikä lähettyvillemme joutuu, sillä se soljuu kaikessa elävässä ja olevassa: luonnossa ja historiassa, elämämme kaikissa käänteissä ja liitoksissa, ihmisissä, joista se kumpuaa, ja ennen kaikkea Kristuksessa, jossa tuo elämänvirta on löytänyt ihmiskunnalle maailmanhistoriallisen lähdepaikan. Mutta vain se, joka elää ja tuntee persoonallisesti, tuntee myöskin tämän virran elävöittävän ja voimistavan aallonkosketuksen. Jollei meillä ole syvän itsensätuntemisen luomaa ja herkistämää vastaanottavaisuutta, ei tuo elämänvirta pääse meihin tunkeutumaan eikä voi meissä muodostua korkeamman olemisen voimanantajaksi, ja jollei meillä ole kykyä ja taipumusta vastaanottaa kaikki kohtaamamme jumalalliset herätteet, kerätä ne ja siten täydentää itseämme, ei korkeamman elämän energia tule kasvamaan meissä. Kuta enemmän koko olemisemme kaivaten ojentuu Jumalaa kohti, virittyy hänelle, ja kuta paremmin se näin kelpaa jumalallisen luomisvoiman elimeksi, sitä enemmän osallistumme hänen elämästään ja sitä paremmiksi hänen ihanuutensa todistajiksi ja hänen luovan elämänsä ilmaisuiksi tulemme omassa kehityksessämme.
Tämä Jumalaan pohjautuminen ei ole kuitenkaan vain tunteittemme virittämä tunnelma, vaan se on oman itsemme jumalanmukainen mielenlaatu, jumalanmukainen elämäntila: teon ja totuuden persoonallista elämää. Se kirkastaa persoonallisessa kasvamisessamme jumalallisen ja inhimillisen välillä vallitsevan molemminpuolisuuden ja vuorovaikutuksen. Kuta enemmän avaudumme Jumalalle, sitä väkevämpänä puhkeaa persoonallinen elämämme, ja kuta persoonallisemmin elämme, sitä vastaanottavammiksi herkistymme jumalallisille vaikutuksille, mikä taaskin ilmenee oman itsemme kehitysnousussa. Tähän molemminpuoliseen nousuun kätkeytyy persoonallisen kasvamisen salaisuus.
Jos joku edellisen johdosta on saanut sen käsityksen, että »usko Jumalaan» on tämän jumalallisten voimain kerääntymisen ehtona, niin on se merkkinä siitä, ettei sitä ihmeellistä asiaintilaa, jota olen koettanut selvitellä, ole oikein ymmärretty. Se on seuraus, ei edellytys. Niinkuin Jumala suo aurinkonsa paistaa niin hyville kuin pahoillekin, antaa sataa niin syntisille kuin vanhurskaillekin, samoin koskettavat jumalalliset elämänvirrat kaikkia ihmisiä. Jokainen kuuluu hänen luovan vaikutuksensa piiriin, uskoi hän Jumalaan tahi ei, olipa hän ateisti, materialisti tahi spiritualisti. Ihmisen valveillaolo ja elämänkaipaus vain määräävät, missä määrin nuo jumalvaikutukset hänessä puhkeavat, kokonaan riippumatta siitä, onko ihmisellä ymmärtämystä Jumalaa kohtaan vaiko ei. Ei jumalelämyksen syvyys riipu ymmärtämyksen asteesta, vaan päinvastoin. Siksipä ei myöskään ateismi tee Jumalasta-elämistä mahdottomaksi, vaan tämä elämä tekee lopulta itse ateismin mahdottomaksi, niin pian kuin se on tullut ja sen on täytynyt tulla määrätynvoimaisena meissä tietoiseksi. Kun minulle sanotaan: »hyväksyn täydellisesti esityksenne ja päämääränne, mutta ateismini on järkkymätön», vastaan rauhallisesti: »siitä ei ole ensinkään kysymys; tarkatkaa persoonallista elämää ja pyrkikää toteuttamaan tarkoitustanne: kaikki muu tulee aivan itsestään.»
Toiselta puolen eivät älyllistä tahi moralista tietä saavutetut mielikuvat ja vakaumukset Jumalasta, vaikkapa mitä eloisin luottamus häneen olisi ne henkevöinyt, ole vielä milloinkaan olleet jumalallisten kosketusten herkkänä kielistönä, vaan on sellaisena aina ollut vain sisäinen alkuperäisyys: vilpittömyys, todellinen tarkoituksensa täyttymystä isoova sielun kaipaus. Näille päivän lapsille nousee aurinko. Mutta kehen Jumalan elämänlähteestä kiitävät sateet sattuvat, ketä ne elävöittävät, lämmittävät ja valaisevat, hän avautuu täydellisesti Jumalalle: uskoo häneen, hänestä kokonaan elääkseen.
Tämä on persoonallisen elämän aamun auringonnousu.
HANS LARSSON.
Hans Larsson
Ennen vanhaan oli lukumiehen työkammio autio ja tyhjä kun luostarinkoppi. Suuri rauha ja syvä hiljaisuus vain leijailivat huoneeseen tunkeutuvissa auringonsäteissä.
Huoneilla on oma historiansa. Kun seinien rajoittamaan suorakulmaiseen tilaan liitetään pilarit, muodostuu temppeli; kun tiedemies tuo kädessään huoneeseen kirjan ja kynän, muodostuu siitä hänen työsoppensa.
Dürerin kuparipiirroksessa vuodelta 1514 esitetään hurskas keskiaikainen tutkija Hieronymus oikeana työhuoneen patriarkkana. Hän istuu siinä ahkerassa työssä kääntäen Raamattua latinankielelle. Hänen sisäistä rauhaansa vastaa huoneen hiljainen kodikkuus; hänen mielialansa on yhtä aurinkoinen kuin hänen huoneensa, jonka värillisten lasi-ikkunoiden läpi aurinko tunkeutuu sisään säteillen valoa ja lämpöä. Kotieläimet, Hieronymuksen uskollinen seuralainen leijona, jolta hän tarun mukaan oli vetänyt pois orjantappuranpiikin käpälästä, ja unelias koira kohottavat kodikkuuden vaikutelmaa. Ikkunankomerossa rukouspulpetti, seinällä vihkivesiviuhka ja rukousnauha ja pöydällä ristiinnaulitunkuva kertovat hartauden harjoittamisesta kaukaisessa erakkomajassa Syyrian erämaassa. Pyhiinvaeltajanhattu ja puukengät kertovat matkustuksesta Rooman, Konstantinopolin ja Itämaiden opin keskuksiin ja pyhiin paikkoihin. Tiimalasi nurkassa ja pääkallo ikkunalla kuvastavat kaiken ajallisen katoavaisuutta. Hieronymus ei päässyt paaviksi, hän vetäytyi erääseen luostariin lähelle Betlehemiä ja eli siellä kuolemaansa asti.
Siinä keskiajan oppineen lukukammio, neljännellä vuosisadalla eläneen raamatunkääntäjän tunnelmien kiinnekohdat, elamänharrastusten kaikki työvälineet ja erakon koko kotitalous. Siinä Hieronymus, jota niin monet taiteilijat ovat kuvanneet, kirjoitusvehkeineen, Raamattuineen, leijonineen ja ristiinnaulitunkuvineen.
Erään toisen raamatunkääntäjän, Lutherin, työhuone Wartburgin linnassa on vielä vaatimattomampi. Huonekalustona on pöytä ja tuoli ja ainoana seinämaalauksensa tuo tarunomainen mustetahra, jonka kerrotaan jääneen seinään Lutherin kiusaajaansa kohti heittämästä mustepullosta.
Mutta Lutherin aikalaisen Erasmus Rotterdamilaisen työkuvaan, joka on lähtenyt samaisen Dürerin kädestä vuonna 1526, on ilmestynyt merkki, joka tietää uutta aikaa tiedemiehen työhuoneen historiassa. Mustetolppoa vasemmassa ja kynää oikeassa kädessä pitävän humanistin pöydälle on ilmestynyt maljakko, jossa on veteen asetettuja kieloja.
Kukkaskimmppu tutkijan pöydällä ei ole siihen näytteeksi asetettu samoin kuin ei maalaismökin ikkunassa auringonvaloon pantu kukkanenkaan. Se edustaa luontoa ja sen kauneutta, elämän raikasta kasvua ja todellisuuden tuntua. Päivänsäteen kaltaisena sanomana se tuo pilkistyksen väristä ja lämmöstä kirjanoppineen ajatusmaailmaan ja kynäntuotteisiin.
Mutta aikojen muuttuessa ei pelkkä lukeminen ja kirjoittaminen riitä eristetyimmänkään työhuoneen asukkaalle. Henkisen työn tervehyttäjäksi tarvitaan ruumiillista työtä, tarvitaan liikuntoa ulkoilmassa, keskeltä todellista luontoa, sillä ei edes pientä metsikköä voi sellaisenaan tuoda sisälle huoneeseen vielä vähemmän monikirjavaa kukkasketoa. Tulee uusi, todellisemman työnteon aika, joka vapahtaa yksipuolisen työn painolastista. Se tulee yksityisten elämässä ja tulee yhteiskunnallisena ilmiönä.
Tolstoin työhuoneessa oli kirjojen ja kynän lisäksi suoranaista työkaluja, saha, viikate ja lapio ja naulassa työvaatteet. Kun Lutheria vahvisti ihmeellisesti työssä se, että hän kuuli naapurin takovan vasarallaan varhaisena aamuhetkenä, tarttui Tolstoi itse vasaraan. Kun hän kirjallisessa työssään ja raamatuntutkimuksissaan tarvitsi virkistystä, lähti hän kaivamaan ojaa tai hakkaamaan halkoja. Niittämiseen hän uhrasi työnsä lomasta kokonaisia päiviä. Hän otti käteensä muurauslaastan ja muurasi kotikylässään asuvan köyhän lesken uunin. Siinä on meidän työtä odottavan aikamme ja yhteiskuntamme kuva. Tolstoi osasi aina uudelleen ja uudelleen luoda ojan auki, sahata samanlaiselta näyttäviä halkoja ja joka kesä ryhtyä samaa niittyä uudella riemulla niittämään. Joka päivä vereksin voimin ja vaikutelmin uudistettuna hän jaksoi lukemattomia kertoja uudelleen muovailla kirjallisia tuotteitaan.
Lähiaikoina valautuu varmaankin erikoistieteilijänkin työkammion rauhaan ruumiillisen työnteon tunnelma ja vakuutus tieteellisten järjestelmien onnellisesta vuorovaikutuksesta todellisen elämän kanssa. Elämän ja kaikkinaisen työn tuntemus on kruunaava kirjailijat vertauskuvineen, suurmiehet ja ajattelijat lakeineen ja tiedemiehet järjestelmineen. Yhteiskunnan parantajat ja uusien uskontojen perustajat se varustaa uudella ehommalla väellä.
Nykyajan työhuoneella on kaksi vaaraa. Se voi kiikaroida yksipuolisesti jotakin rajoitettua alaa tai tulla täyteen rihkamaa, niinkuin silmä hiekkaa, niin ettei se näe eteensä. Edellisen vastapainoksi tarjoutuvat taiteen elähyttämät kokonaisvaikutelmat ja jälkimmäisen sisäinen keskitys, joka ulospäin kuvastuu edustavien ja arvokkaiden yksityiskohtien valinnassa.
Hans Larsson on niitä nykyajan tiedemiehiä, jotka tuntevat ja osaavat antaa arvoa työhuoneen hartaalle ja keskitetylle hiljaisuudelle. Hän istuu suurennuslasi kädessä ja muodostaa käsityksensä runouden, sielutieteen, kasvatuksen ja sivistyksen kysymyksistä niin keskitetyksi ja teräväksi kuin suinkin. Tieteellisissä järjestelmissään hän etsii sellaista kokonaiskatsomusta, joka saattaisi tyydyttää elämisen mahtavaa tarvetta. Ja hän kallistaa korvansa niille elämän ikuisille äänille, jotka kaikuvat hänen työpajansa seinien ulkopuolelta. Kaikkea tätä kuvastaa hänen työhuoneensa ilmapiiri. Mutta siinä ei sittenkään ole tarpeeksi keskitystä.
Voimaa ja esikuvia korkeampaan keskitykseen on ulkona luonnossa.
Kotvan työskenneltyään kammiossaan tiedemies astuu ulos ja sovittaa sisäisen silmänsä näkökulmaan kaiken edessään liikahtelevan ja elämästä sykähtelevän ja sydämensä hehkuun tiedon ja totuuden, luonnon huokauksen. Hän hengittää syvään. Jos hänellä on vielä voimia käytettävänään, ryhtyy hän työhön. Jos hän tahtoo levätä, ryhtyy hän katselemaan elämää.
Kirjanoppineesta on tullut elämän tuntija. Hänestä on tullut käytännöllinen lakimies, jonka lakien mukaan maailmankaikkeus vinhasti pyörii. Ja hän, tuo pieni voimakas kääpiö seisoo siinä keskipisteessä, elämänkatsomuksensa huipulla ja hallitsee silmiensä eteen noussutta näkyä lauseellaan.
»Ei kaikkea, vaan kokonaisuus — osassa.» Se on Hans Larssonin tunnusomainen lause, joka sisältää hänen maailmankatsomuksensa johtavan aatteen ja joka kimaltelevana helmivyönä sädehtii kaikista hänen kirjallisista tuotteistaan. Tiedemies on löytänyt tämän aatteen runoilijan ihastuksella kuten kastehelmen poimulehdeltä. »Kastehelmi heijastaa aurinkoa ihanaa; kuvastukoon meissä hän, aurinkoinen elämän.» Hän on nähnyt siinä ihmeellisen keskityksen keskellä aamun hymyileviä ihmeitä ja oppinut tuolta pisaralta keskityksen salaisuuden, jota nyt opettaa toisille sovelluttaen keskitysajatusta henkielämän ja todellisuuselämän eri aloille. Kaikkialta tulee valita sellaisia pieniä kastehelmiä, joissa samalla meidän syvin olemuksemme ja sen tarpeet kuvastuvat. Ihmisiäkin opimme tuntemaan niistä välähdyksistä, joissa heidän persoonallinen yhteytensä heijastuu. Taiteelliseen valintaan tottunut silmä voi sellaisen välähdyksen nähdä äänenpainossa tai kasvonilmeissä ja jättää valinnassaan paljon pinnallista huomioonottamatta.
Keskitys kuuluu luontoon, mutta ennen kaikkea se on ihmisen osuus. Se on yleismaailmallinen laki, jonka voimme joka päivä todeta. Ihminen elää moninaisuuden maailmassa, iäisyysolentona on hän keskitystä.
Ihmisen sisäistä keskitystä nimittää Larsson »sisäiseksi näkemykseksi», tarkoittaen sillä sitä eheätä, kaunista ja kirkasta persoonallista välähdystä, joka elämämme voimakkaimpina hetkinä saa sydämemme sykähtämään. Ihmisellä on mahdollisuus parhaimpina hetkinään luoda itselleen ja toiminnalleen keskipisteitä, jotka sitten muodostavat kehän korkeammalle keskukselle. Rengas on aina ollut iäisyyden vertauskuva. Se on kokonaisuus, joka keskittyy keskipisteeseensä.
Keskittämisestä seuraa mielihyvää. Keskityksen tulos on taideluoma. Sisäinen näkemys on sidottu tunteeseen rikkautensa ja yhteydellisyytensä nojalla. Sisäistä näkemiskykyä tarkoittaa myös Müller puhuessaan lähteestä, josta sisäiset elämänvoimat virtailevat.
Tieteellinen työ on kokoilua. Valmistuakseen ja kypsyäkseen se tarvitsee taiteellista työtä, yhdistäviä ajatuksia, joiden keksimisessä mielikuvitus on apuna. Kun tiedemies hallitsee ainehistoaan, saa hän sen lait sanotuksi suppein, ihastuttavin, valikoiduin, yksinkertaisin ja mieleenpainuvin keinoin. Jo yhtä yksityistä ajatustakin sanoiksi pukiessaan hän tarvitsee keskitystä, sellaisten kokonaisuutta ja rikkaasti sovellutettavaa ajatusta edustavien osien valintaa, joka takaa onnistumisen.
Taiteellinen työ vaatii keskitystä. Silloin vasta ymmärrämme taidetta, kun tapaamme kokonaistunnelman, jolla on oikeaan osattu keskipiste, niin että voimme sen tieteen keinoin todeta paikkansa pitäväksi.
Ollakseen muuta kuin koneellista, vaatii toiminta keskitystä. Keskittävä piste on päämaali. Jos kerran jollekin teolle on löytynyt onnellinen päämäärä, pyrkivät muut teot tähtäämään siihen kompassineulan tavoin. Jos päämääräksi asetetaan jotakin epäolennaista, heiluu tekojemme kompassi edestakaisin ja on kovin levoton.
Keskitys on tuo suuri laki kokonaisuudesta ja osasta tai määrätyltä kannalta katsottuna vastakkaisuuksien laki.
Kastehelmi kuvastaa ympäristöään, mutta lähempää katsoen on sillä oma salattu läpikuultavan kirkas huoneensa.
Keskitetyn hiljaisuuden mies kuvastaa ympäristöänsä ja luonnonlakien mukaisten ilmiöiden lainehtimista ympärillään, mutta hänellä on oma salattu sisäinen keskuksensa. Se elää omaa hiljaista elämäänsä siirtyen elämyksestä toiseen jalojen kuvien vallassa. Sen elämän sykähtelyssä on jotakin ihastuttavan suurta. Hänelle puhuu elävä Jumala.
Hän tahtoo saada sen sanotuksi. Hän etsii, valikoi ja viljelee. Hän näkee istuvansa olevaisuuden järveen ulottuvalla aidalla metsän ja niityn välimaalla ja miettivänsä, miten saisi sanotuksi luonnon kesäisen hiljaisuuden ja sen suuruuden kosketuksen. Hän näkee allansa läpinäkyvän veden kirkkauden ja etäämpää kuultavan veden pinnan. Hän näkee taivaan värit vaihteluineen kaiken luomakunnan värien säestäminä. Hän näkee koskemattoman metsän ja raskaan, mutta toivehikkaan työn vihannaksi tekemät vainiot. Hän näkee harmaan mökin ja etäämpää kylän. Näkee elämän levon ja hiljaisuuden, näkee sen sisässään ja näkee omat ajatuksensa ja näkemyksensä.
Tai istuu keskitetyn hiljaisuuden mies tien varrella. Hän näkee elämän liikkeen ja levottomuuden. Ihmiset kulkevat vastakkaisiin suuntiin, eivät tahdo väistää toisiaan, vihaavat toisiaan ja katsovat taaksensa, ensin ystävällisesti hymyiltyään. Hän näkee elämän matkan päämäärän. Hän näkee ihmisten sisäisen elämän ja heidän sydämensä liikkeet, kun he sisältäpäin valaistuina kulkevat hänen ohitsensa. Hän katsoo omaan sydämeensä. Siellä on samanlaista, mutta siellä on jokin oma rytmi, joka erottaa sen tuosta edessäolevasta.
Hänellä on vielä useita tähystyspaikkoja. Ja hän kokoaa näkemyksiään useampana ajankohtana, hän etsii niitä yhä, sitten valikoi mielipaikkansa, kätköpaikkansa, ja pitää ne salaisuutenaan tai julistaa niistä käsin, jos kerran nuorena on joskuskaan salatuissa pyhätöissään julistanut. On mahdollista, että luonto kuulee hänen puhettaan tai että ihmiset tiellä pysähtyvät hetkeksi kuulemaan häntä, jos hän on luotu sanomaan sanottaviaan. Sitten hän viljelee sanottavaansa. Hänen sanontansa paranee, niin että hän lopulta osaa ja rohkenee sanoa Jumalan nimen.
Työvainioiden ja viljelyksien mies on Larsson. Hän on sanonut varoittavan ja elähyttävän sanansa nykyajan pintapuoliselle sivistykselle teoksessaan »Sivistys ja ominpäinopiskelu». Hän on esimerkkinä nykyajan tieteellisten viljelysten miehestä, joka osaa kohota sanottavastaan laajemman tietämyksen ja voimakkaamman näkemyksen maille, jota eivät rajoita, jonka ajatusta eivät ahdista eivätkä korvaa kaihda työhuoneen ahtaat seinät.
Hans Larssonin ulkonaisista elämänvaiheista ei ole monta sanaa sanottavana. Hän syntyi v. 1862, tuli dosentiksi Lundin yliopistoon v. 1893 ja saman yliopiston tietopuolisen filosofian professoriksi v. 1901. Tieteellisen toimintansa ohella hän on julkaissut suuren joukon laajojen lukijapiirien suosiota saavuttaneita teoksia, jotka koskettelevat mitä moninaisimpia kysymyksiä sielutieteen, kaunotieteen, kasvatustieteen ja filosofian mailta; lisäksi hän on monissa lyhykäisissä kirjoitelmissa esittänyt mielipiteitään päivänkysymyksistä.
Hänen työhuoneensa tuotteet ovat lukuisat. Hänen ensimmäisestä merkittävämmästä teoksestaan »Intuition» (1892) on kokoelmaamme käännetty viimeinen luku nimellä »Sisäinen näkemys.» Vuonna 1896 ilmestynyt »Sielutiede», joka on suomeksikin käännetty, on erinomaisen elävä esitystavaltaan käytännöllisestä elämästä valittuine esimerkkeineen. Mainitsemme vielä seuraavat teokset: »Tahdon vapaus» (1899) ja samana vuonna ilmestynyt, kaunotieteen ja tyyliopin kysymyksiä käsittelevä »Runouden logiikka» ja »Tutkielmia ja mietelmiä», josta on suomennettu kirjoitelma »Valikointi» Kirjoitelmakokoelmasta »Aatteita ja voimia» (1908) on teokseemme suomennettu »Kokonaisuus». Kasvatuksellisen sielutieteen kysymyksiä käsittelevä »Tietoelämä» (1909) on myöskin ilmestynyt suomeksi Runokokoelma »Vaellusretkellä» (1909), »Mielipiteitä päivänkysymyksistä» (1911) ja jo mainittu erinomainen kirjanen, sekin suomenkielisenä käännöksenä ilmestynyt »Sivistys ja ominpäinopiskelu». Filosofinen teos »Platon ja meidän aikamme» ja kaunokirjallinen »Hemmabyarne».
Siinä keskitetyn hiljaisuuden miehen sanoja ja meidän aikamme tiedemiehen työhuoneen tunnelmia.
Valikointi.
Kuinka vaikea onkaan punnita syitä puolesta ja vastaan, kun on kysymyksessä juuri sen valikointi, joka meitä koskee lähinnä. Mitä etuja toisella puolen, mitä puutteita toisella, voidaan laskea silloin, kun on kysymyksessä jokin ostos, mutta ei silloin, kun on kysymyksessä meidän syvin onnemme. Meidän keskitetyn luontomme täytyy näet puhua ja päästä selvyyteen itsestään, ymmärtää, mikä on sen kaikkein sisin tarve, joka elää omaa elämäänsä silloinkin, kun mielipiteet muuttuvat; ja sitten valikoida sen mukaan.
Useimmat teot eivät liene valintaa alkuperäisessä mielessä; ne ovat ainoastaan mielivaltaa, tilapäisiä tapauksia, aiheuttaen sen, että vaaka kallistuu toiselle tai toiselle puolelle. Ja niin monissa teoissamme merkitseekin kovin vähän, käykö niin tai näin. Vain yhdellä ja toisella, jonka persoonallisuus on oikein kokonainen, valmis ja kerta kaikkiaan omintakeisesti viritetty, eivät merkityksettömimmätkään teot, itsessään aivan samantekevät, saa ratkaisuaan mielivallasta, vaan tulee persoonallisuutta ja järkiperusteita alati mukaan vaakakuppiin.
Entä niissä teoissa, jotka merkitsevät meille enemmän kuin leipä ja kaikki aarteet, missä itse meidän olemuksemme on pelipanoksena mukana? Tiedän vain sen, että voi olla tuskallisinta ja rauhattominta, mitä elämä saattaa meille tarjota, nähdä ja odottaa tämän vaalin tapahtuvan, nähdä jonkun henkilön epäröiden haparoivan pimeässä ja ikäänkuin sokkona ottavan arpansa elämän kädestä; eikä mikään ole iloisempaa nähdä kuin se, että valikointi osuu oikeaan ja vaisto on tehnyt tehtävänsä.
Selkeä ajatuksemme ja harkintamme on sekin niin monen monituinen erehdyksen ja synnin aiheuttaja. Se ei tiedä, milloin sen pitää levätä, ei osaa vaieta, kun sillä ei ole mitään enää sanottavana. Se on niinkuin oppineitten äänenhälinä, kiistelyt ja alituiset keskustelut, jotka kääntävät asiat nurinpäin, kunnes emme enää pääse niistä mihinkään selvyyteen; joissa jatketaan niillä sanoilla, jotka he ovat saaneet käsiinsä, kauan aikaa vielä senkin jälkeen, kun rehellinen, mielensä malttava ajatus on hukkunut puheensorinaan ja istuu hiljaa itsekseen, ehkäpä neuvotonna ja etsien, tai sitten pelastava sana valmiina huulilla, kun se vain taas saisi hiljaisuutta ja sitä kuunneltaisiin ja sen tarkoituksia tahdottaisiin ymmärtää ja sen epätäydellistä puhetta koetettaisiin tulkita oikein. Älä salli ajatuksesi henkihieverinä ajaa itseään väsyksiin ja huutaa ääntään käheäksi julistaessaan aina monen monia syitä ja perusteita. Joudut vain lopuksi yhä pahemmin eksyksiin. Ja kuinka eksyksissä ovatkaan useimmat juuri sillä hetkellä, kun he tekevät valintansa, valinnan, jossa heidän sisin onnensa on pelissä! Mutta valinta on tehtävä ja se tehdään. Ne, jotka sen näkevät ja ymmärtävät, vavahtavat ja kääntävät katseensa pois, he kauhistuvat sitä epäsointua, joka viiltää sisimpäämme, kun jotakin menee sielun sisällä pirstoiksi. Nopanheitosta se riippua. Ja jonkun kerran on sattumakin armelias.
Sinun pitäisi suoda ajatuksellesi lepoa. Sinun ei ole sallittu joka hetki nähdä selkeästi hämärimpääsi. Sinä voit tehdä sen jonkun kerran, ja saat odottaa oikeata hetkeä. Sinä saat antaa päivien kulua ja pitemmältikin, etkä näe mitään, ja sinun pitää antaa itsellesi rauhaa. Mutta kun hetki tulee ja sisimpäsi avautuu sinulle, tulee sinun kuunnella kaikella, mitä sielussasi on, mitä sisimpäsi puhuu, ja säästää sanoja. Ehkä on kysymyksessä vain lyhyt sekunti, niin ettet saa kuulla lausetta loppuun; sinun pitää malttaa mielesi, saat taas odottaa oikeaa hetkeä. Jonakin päivänä tulee se taas, ja taas joskus toiste, ja sinä kokoat yhteen kaiken kuulemasi. Saat tuntea pienen vaikutelman silloin tällöin, niinä hetkinä, jolloin katseesi on kirkkaimmillaan. Näiden vaikutelmien mukaan voit ohjata kulkusi ja niistä saat pitää tarkkaa huolta. Sillä ne ovat kaikkein arkaluontoisimpia asioita. Nämä sielun kosketukset ovat niin heikkoja, niin hienoja ja miltei huomaamattomia. Ne häviävät helposti ajatusryöppyyn. Juuri niiden edessä täytyy sinun ajatuksesi varoa tekemästä mitään pahaa. Sinä voit tuhota ne, kun otat ne pohtiaksesi, kun tahdot ottaa ne yhtenään esille ja hypistellä niitä. Sinun tulee pitää ajatuksesi kurissa, etteivät ne lavertele tahdittomasti joka hetki herkimmästä sisimmästä elämästäsi.
Ymmärrätkö sinä minua? Tahdon sinulle näet sanoa vain, että niinä päivinä, jolloin sydän ei näe tietä, ei niin paljon ole luotettava ajatukseen eikä laskelmiin, kuin luonteeseen. Ei ole kysymyksessä ajatteleminen, vaan eläminen on kysymyksessä, koko olentomme kunnossapitäminen, voimat jännitettyinä, parhaat ominaisuudet palveluksessamme, eläminen niin vakavasti, täydesti ja rehellisesti kuin suinkin voimme. On kysymyksessä valvominen. Niinä hetkinä, jolloin suuret harha-askelet voidaan ottaa, on kohtalokasta lyyhistyä kokoon sekunniksikaan. Sielu pitää pysyttää jännitettynä herkeämättä, sen tulee olla varuillaan joka silmänräpäys. Kaikki riippuu sellaisina aikoina oman oikean minämme, parhaimman luontomme pystyssäpitämisestä. Sillä juuri sen on toimitettava valikointi. Sinun tulee pitää se elossa, ja usko minua — luontosi ohjaa sinut oikeaan.
(1891.)
Kokonaisuus.
Itsetunnon tarpeet ja myötätunnon taipumukset laajenevat, kypsyvät ja kasvavat, kunnes muodostuvat henkisiksi vaatimuksiksi, ja nämä jälkimmäiset taas liittyvät kasvussaan samoin toisiinsa, käsittävät toisensa ja tulevat yhdenmukaisiksi. Täydellisyyden vuoksi vielä muutamia sanoja siinä vallitsevista suhteista.
Henkisten vaatimusten voimme katsoa sisältyvän jo vanhastaan esitettyyn aatteiden kolminaisuuteen: oikeaan, hyvään ja kauniiseen; uskonnollisesta vaatimuksesta saamme puhua erikseen.
Mitä tekemistä on älyllisellä vaatimuksella esteettisen ja eetillisen vaatimuksen kanssa?
Ensin kohoamme yksityiskohtien sekavan moninaisuuden yläpuolelle, nousemme ylös abstraktioihin ja saamme yleiskatsauksen ja ajatusyhteydellisen selon; mutta sitten haluammekin hallita yksityiskohtia vielä täydellisemmin, niin että säilyttämällä johdonmukaisen järjestyksen voisimme palata yksityisen rikkauteen |a tuoreuteen: henkemme lepää vasta esteettisessä näkemyksessä, kuten Schelling sanoisi, (loogillisesti adekvaattisessa) sisäisessä näkemyksessä, kuten Spinoza lausuu. Runoilija käsittää monet asiat hienommin ja herkemmällä sisäisyydellä kuin tutkija sanotaan tavallisessa kielessä.
Älyllinen tarpeemme ei tarkoita vain määrättyjen tietovarastojen keräämistä ja omistamista, vaan on lopultakin tarve saada olla määrätynlaisena tietopuolisesti elävänä ja joustavana, saada pysytellä määrätyllä tavalla sisimmässämme — jolloin tietopuolinen todellisuus tulee yhdeksi käytännöllisen kanssa. Fichte teroittaa tätä koko ajattelussaan; hengen toimivaisuus on sen tietopuolinen voitto; Spinoza sanoo samoin: tietopuoliseen täydellistymiseen perustuu käytännöllinen vapautus.
Mitä tekemistä on eetillisellä elämällä esteettisen ja tietopuolisen kanssa?
Samassa määrässä kuin eetillinen vaatimus muodostaa persoonallisuuden sisintä, tai persoonallisuutta aina sormen päihin asti, jos sama asia mieluummin tahdotaan näin sanoa, niin alkaa se muovailla kauneuslakien mukaisesti ja siveellisesti oikea tulee täydelliseksi siveellisesti kauniissa; samoin kuin olennon terveys ja elinvoima tulee yhdeksi muotojen ja viivojen kauneuden kanssa.
Eetillinen vaatimus tulee kosketuksiin älyllisen toimintamme kanssa ensin siten, että se tarvitsee tietämistä välineeksi, valistukseksi voidakseen osua oikeaan. Mutta — tässä voi vedota erityisesti siihen, mitä Fichte sanoo kasvatuksesta — tietopuolinen elämä ei saa koskaan olla ainoastaan käytännöllisen välikappaleena, silloin ei tämä jälkimmäinen koskaan saavuta sitä pistettä, missä ihminen tulee taas kokonaiseksi, ja missä tietopuolinen ja käytännöllinen lankeavat yhteen — sillä tähän eheyteen suunnattu taistelu se juuri on velvollisuuden summa.
Esteettinen elämä vihdoin — se on tosin jo sillä mitä on sanottu tullut lausutuksi — saa johtajakseen selvyystarpeen, ja lepo kauniissa on vanhastaan käsitetty sielun puhdistusta tarkoittavaksi kylvyksi.
Nämä henkisten tarpeiden eri lajit näyttävät niinmuodoin voivan laajentua siten, että ne käsittävät toinen toisensa, ja että ne eivät vain kykene sitä tekemään, vaan että niillä on sisälläasuva tarve, sisäinen vaatimus täydellistyä tähän suuntaan.
Jos niin kerran on asian laita, täytynee myöskin olla, ainakin ihanteena, sellaista elämää, joka on kokonaisuuselämää älyllisenä, eetillisenä ja esteettisenä todellisuutena.
On mahdollista, että juuri tämä kokonaisuus muodostaa kaiken sen elämän olennaisen luonteen, jota täydellä syyllä voidaan sanoa uskonnolliseksi.
Älyllinen elämä saa, samassa suhteessa kuin sillä on tuntua itse olevaisuuden keskuksesta, ylevyyden ja autuuden tunnun, josta monen monet ovat antaneet todistuksia. Tutkijasta ja vaarinottajasta tulee katsoja ja rukoilija.
Kristityn eetillinen elämä tulee täydelliseksi siinä tunteessa, ettei ihminen voi mitään omasta voimastaan. Tämä tunne ei suinkaan johdu yksinomaan kristillisestä maailmankatsomuksesta; se on epäilemättä puhtaasti inhimillinen ja sielutieteellinen ilmiö, joka ansaitsee mitä suurinta huomiota. Niin kauan kuin ihmisellä on sellainen tunne, että hänellä on oma itsensä täydellisesti kädessään, kulkee hänen käytännöllinen elämänsä alemmissa muodoissa. Hän ohjaa itseään määrättyjen sääntöjen mukaan eikä ole vielä uskaltanut luottavaisesti panna koko tuntematonta olemustaan toimintaan. Yleisesti elämme siten varovaisuudesta; ja haluaisin mielelläni tietää, eikö tämä ole juuri se synti, jonka se teki, joka kätki leiviskänsä maahan. Me teemme itse persoonallisuutemme, eikä se ole korkeinta laatua, koska se luonnollisesti tulee hätiköiden tehdyksi, ja jos kuvittelisi sellaisen henkilön jatkavan elämäänsä uudessa olotilassa, niin tuntuupa melkein siltä, että ensimmäinen tehtävä siellä on hellittää tuo mestaroiva ote omasta itsestään; luovuttaa itsensä jumalalle, sanoisi kristitty, joka tuntee nämä asiat ja ilmaisisi sillä tapaa sisäisen kokemuksen, jota meidän kaikkien pitää pyrkiä ymmärtämään.
Ja sitten lopuksi vielä kohtaamme tämän saman nöyryyden ja itsestään luopumisen taiteilijalla, joka korkeimman luomisen silmänräpäyksessä myös tuntee, että hän ei itsestään tee sitä, mitä tekee, vaan pikemminkin, että jokin voima hänen sisässään luo itsestään.
Vaikka emme kulkisikaan puhtaasti kuvailevan kokeellisen sielutieteen ulkopuolelle, emme voi välttää sen tosiasian toteamista, että inhimillisen elämän korkeimmat tilat saavat hurskauden, pietas, luonteen, joka luonnollisesti voi näyttää sangen erilaiselta aina sen mukaan, minkälaisen luonteenlaadun läpi se taittuu; sillä hiljainen mieli voi tuntea kokonaisuuden mahdin, mutta niin voi tehdä myös profeetan tai uhmaajan hehkuva mieli.
Ihminen ei lakkaa koskaan uneksimasta aikaa, jolloin elämä on rikkomaton yhteys ja toista aikaa, jolloin olemiston voimat ovat jälleen taistelun kautta päässeet sovitukseen — ja synti on aina siinä, että jokin voima poistuu itsestään ja unohtaa kokonaisuuden. Uni palaa aina, sillä me eläydymme siihen alati. Elämämme on päivittäin juuri tätä taistelua, ja maailmanhistoria on tätä taistelua, ja ajattelijat, jotka ovat koettaneet saada kuuloonsa olevaisuuden elämää, ovat kuulleet tämän painiskelun otteet.
Entä ovatko kaikki nämä voimat, jotka lähtevät ulos |a »luopuvat», pahoja? Ei — kuka tässä pahasta puhuukaan? Kellä täällä on aikaa pysähtyä syyttämään? Kaikilla on omansa täytettävänään. Jumalia ovat ne ja kokonaisuuden omia ajatuksia ja lähettejä. Mutta jokaisesta erinneestä voimasta voi tulla saivartelija — ja niin juuri on tapahtunutkin. Ajatus unohti alkukotansa ja kadotti kokonaisuuden tunnun; silloin väistyi siitä voima ja jumala lankesi ja tuli ihmiseksi. Ja sillä tasolla, missä se heräsi, korjasi se asiansa taas käteensä kuten unissa tehdään. Mutta nyt puhkesi taistelu erillisten voimien kesken, jotka tunsivat toisensa, ja paha oli tullut maailmaan, nimittäin ihmisunessa.
Ellet usko metafysiikkaa, niin usko ainakin omaa havaintoasi ja koeta oppia löytämään metafyysillistä historiaa mielen vaihteluista.
Koko meidän elämämme, sen korkeimmissa muodoissakin, voi ruveta maistumaan ammatilta, ja silloin se on aina jonkun verran pilalla. Ibsen antaa Hedda Gablerin[55] sanoa eräälle henkilölle, jonka juuri piti olla kaupungin vapaahenkisin olento, nautinnonihminen ja kaunosielu, jolla oli vaatimuksena saada pitää takkinsa puhtaana ammattisaivartelun tomuhiukkasista, että myöskin hän on »ammattimies». Tämä sanonta ahdistaa meitä kaikkia, osuu meidän rajoittuneisuuteemme ja sattuu myöskin meidän parhaimpaan paatokseemme, olipa se sitten eetillistä tai esteettistä laatua tai mitä tahansa — luulen että se kuristaa itse tuota pahaa, langennutta, josta kokonaisuuden sanomat ovat saivarteluja. Sillä eikö satu Mefiston arimpaan paikkaan juuri tämä pieni huomautus: te olette myös jonkinlainen ammattimies.
Mutta jos me nyt tahdomme nimittää kokonaisuuselämää, sellaisena kuin minä tässä olen tahtonut sitä esittää, uskonnolliseksi elämäksi, on se toinen asia. Filosofisessa selvittelyssä voi siihen olla pakotettu, mutta jokapäiväisessä puheessa luulen helposti johtavan harhaan, jos sanaa uskonnollinen käytetään, kun on kysymyksessä muut kuin ne, jotka kuuluvat kristittyyn kirkkoon tai johonkin muuhun uskontokuntaan.
Sisäinen näkemys.
»Kom tystnad, kom, med dunkelblåa vingar,
mig överhölj, och näps de fräcka ljuden,
som väga själens helga andakt störa.»[56]
Stagnelius.
Palatakseni taas siihen kohtaan, josta lähdin, olen siis eri aloilla tahtonut panna merkille, mitä tapahtuu siinä siirtymäkohdassa, jossa tietämisemme saa sisäisen näkemyksen luonteen. Ennen kaikkea olen antanut tutkimukseni pysytellä liki sitä rajaa, jossa muutos tapahtuu ja jossa arkipäiväinen tai tieteellinen tarkastelu puhkeaa tunnelmaksi. Olen ajatellut, että se, joka pitää silmällä juuri tätä rajaa, näkee, että ennen muodonmuutosta käsillä ollut sisältö ei mene kadoksiin, vaan keskittyy ja on kaikkineen, vieläpä äärettömän paljon runsaampana mukana uudessa tuotteessa, joka syntyy; että siinä kohdassa tietopuolinen kykymme saavuttaa olennaisesti korkeamman asteen. Saattanee olla oikein ja hyödyllistä juuri siinä, missä sisäinen näkemys kulkee rajan yli, ottaa se tutkittavaksi logiikassa; ja luullakseni se kykenee kestämään sen. Mutta sitten saa se kulkea vapaasti hyvän luottamuksemme saattamana, emmekä tahtone toivoa, että se hiljentäisi askeleitaan pysyäkseen samassa tahdissa meidän ja logiikkamme kanssa. Sisäinen näkemiskyvyn toiminta ei menetä salaperäisyyttään siitä, että sitä pidetään jonakin mietiskelyn lajina eikä erotus näiden molempien kykyjen välillä todellisuudessa pienene. Se tulee niin suureksi, että myöskin sitten, kun me asteikon jossakin pisteessä olemme voineet panna merkille mietiskelyn taiteellisen asteen, on yläpuolellakin solmukohtia siellä, missä uusi kyky alkaa ilmetä niin olennaisesti entisestä eriävänä, että alemman tason taiteilija — ajattelen mielessäni taiteilijaa, joka täydellä oikeudella kantaa sitä nimeä — ei mahdollisesti voi ymmärtää tätä korkeampaa kykyä ja mitä tämä näkee ja kuinka se toimii.
Näkemys on lepoa — mutta se on voiman lepoa. Kun ajatus on ottanut niin voimakkaan otteen, että ainehisto on hellittänyt vastustuksensa, kun se on houkutellut esille meidän elämämme sisällön ja pitää sen kehää vaivatta koossa — silloin se istuu leväten ja katsellen korkeimman valtansa vaikutuksia. Älyllisesti rasitetulle ajallemme on hyvä vihjata, että lepo on löydettävissä tätä tietä ja kasvattajien asia onkin käyttää sitä meidän hyödyksemme. Joka kerta kun ainehisto läpikäy keskityksen, ei muodostuakseen luurangoksi ja kaavaksi, vaan sellaisen keskityksen, jota runoudessa tavataan, vähentyy tämän aikamme hartioita painavan ainehiston rasitus. Jokainen käytännöllinen kasvatuksellinen ote, joka tapaa lukuisat eri langat juuri siinä pisteessä, missä ne ovat kiertyneet yhteen solmuksi, vie osaltaan tätä keskittämistapahtumaa kappaleen matkaa eteenpäin. Kaikki sellaiset yleiskatsauksen saantia tarkoittavat pienet avustukset kulkevat oikeaan suuntaan ja yhdessä; kaikilta tahoilta tullen ne vievät kohti suurta päämäärää: auttavat levittämään elämän yli jonkun verran runsaammin näkemyksen lepoa ja mielenylennystä. Onko tämä vain makuasia? Jo sellaisenakin se olisi kyllin tärkeä.
Nyt on paljon tarpeellisempaa kuin ennen asettaa korkeita vaatimuksia tietämyksen yhteydelle, runouden, tieteen ja kasvatuksen synteesille. Henkemme pirstoutuu helposti moninaisuudesta, joka sitä askarruttaa, ja henkinen elämämme tulee ulkopuoliseksi, siksi että tietämisemme murenee liian paljon opillisuudeksi voidakseen siitä kehkeentyä viisaudeksi eikä niinmuodoin asetu tunne- ja tahtoelämän yhteyteen; älyllinen elämämme ei samalla muodostu eheäksi persoonalliseksi elämäksi. En tahdo toistaa mitä niin monet muut ovat tästä sanoneet; minä puolestani olen tahtonut huomauttaa, että ehyttä persoonallista elämää tulee mikäli hallitsemme tietopuolista sisältöämme, niin että me seisomme silmiemme edessä laaja ja vapaa näköala olevaisuuden yli, ja että se tunnelma, joka silloin leviää yli elämän, on jotakin paljon suurempaa kuin pelkkä taidenautinto, jommoisena sitä tahdotaan pitää. Aikamme väsyneen lentävän hollantilaisen[57] — ajattelen Viktor Rydbergin runoa — onnistuu liian harvoin irtautua levottomuudestaan, päästä oman itsensä perille, elää ehyttä elämää ja levätä tunnelman hiljaisuudessa.
On eräs seikka, jota aikamme tarvitsee (ja vähäksyy) enemmän ainakin kuin muut ajat, mutta joka tapauksessa niinkuin muutkin: hiljaisuus — kuvaannollisesti puhuen; tarkoitan sellaista hiljaisuutta, joka vallitsee suurina silmänräpäyksinä, jolloin on ikäänkuin hiljaista kautta koko maailman ja ihmiset sanovat kuulevansa ajan kellon lyönnit. Ehkä ei meillä ole niin viljalti moisia silmänräpäyksiä kuin ennen, jolloin kohtalo löi meidän pöytäämme ja sai koko seuran vaikenemaan; emmekä juuri toivone itsellemme onnettomuuksia. Mutta ilman tätä hiljaisuutta ei mikään aika ole täysin onnellinen, ja meidän täytyy etsiä sitä tavalla tai toisella, ellemme tahdo olla kovaonnisempia kuin meidän isämme, jotka saivat tuntea ukkosenjyrähdyksiä. Aikamme on täynnä hälinää. Me teemme työtä, eikä minun nähdäkseni ole syytä olla sitä tekemättä. Mutta meidän täytyy sitten teroittaa korviamme sitäkin enemmän, niin että kuulemme hiljaisuuden melun lävitse. Meillä ei ole yksinäisiä nurkkia eikä erämaita, mutta meidän täytyy etsiä hiljaisuutta toisella tavalla ja oppia löytämään sitä kaikkialta, suuren maantien viereltä. Se, joka löytää siihen luotteet — ja taiteilijan asia on ennen muita auttaa meitä löytämään ne — väistyy syrjään milloin tahtoo ja astuu ikäänkuin näkymättömän aitauksen läpi, ja siellä sisällä sen takana, siellä on hiljaisuus. Ja siellä me kuulemme oman lyhyen elämämme kellon naksuttavan, silloin kun aikaa vierii eteenpäin, ja tunnemme olevamme kotona; ehkä kuulemme myös jonkun kerran suuren maailmankellon käynnin. Kuten sanottu, työtä täytyy tehdä ja kalkuttaa tässä maailmassa, eikä siinä ole mitään sanomista. Mutta eikö tieteen työpajassa — eikö meitä voitaisi siellä hiukkasen enemmän kuulla? Onhan jo jotakin meille luvattu, on luvattu, että me saamme siellä kuulla sitä suurta, joka tapahtuu hiljaa.
Vain sisäisen näkemyselämän hiljaisuudessa, rauhassa ja tunnelmassa tajuaa näet sielu kyllin selvästi voidakseen tutkia sitä, mikä kätketty on. Vain siellä se elää eheänä, syvällisessä yhteydessä kaikkien voimiensa kanssa.