XVI.
Tietämisemme muodostaa kaksi äärimmäisyyttä, jotka koskettavat toisiaan. Ensimmäinen on puhdas luontainen tietämättömyys, jota kaikki ihmiset edustavat syntyessään. Toinen äärimmäisyys on se, johon tulevat suuret henget, kun he läpikäytyään kaiken sen, mitä ihmiset voivat tietää, huomaavat, etteivät tiedä mitään ja kohtaavat saman tietämättömyyden, josta he ovat lähtöisin. Mutta tämä on oppinutta tietämättömyyttä, joka tuntee itsensä. Ne taas, jotka ovat lähteneet luontaisesta tietämättömyydestä saavuttamatta tätä toista äärimmäisyyttä, ovat saaneet jonkun verran itsekylläisen tiedon alkeita ja ovat olevinaan viisaita.
Nämä juuri ne järkyttävät maailmaa ja näkevät kaikki huonommassa valossa kuin nuo toiset. Joukko ja sen älyniekat määräävät säännöllisesti maailman tapahtumien kulun; nämä ne halveksivat kaikkea ja joutuvat itse halveksittaviksi.
RALPH WALDO EMERSON.
Ralph Waldo Emerson
Kuinka olet tähän asti voinut tulla toimeen ilman Emersonia? Kuinka olet voinut elää itsenäisesti? Oletko itseesi luottanut? Ja jos jonkun kerran olet itsenäisesti menetellyt ja jotenkuten tullut toimeen elämän salahautojen keskellä, niin oletko voinut itsenäisyydessäsi kehittyä tuntematta häntä, innostumatta hänen sanoistaan ja ylentymättä hänen esikuvastaan?
Itsenäinen ihminen ei tarvitse toisen ihmisen apua eikä tukea »Voimakas mies on voimakkain seisoessaan yksin». Mutta vallan yksinäinen ja itsenäinen ihminen ei tarvitsekaan mitään. Ihminen voi osoittaa ja toteuttaa itsenäisyyttään parhaiten suhteessaan toisiin. Ja ihmisten väliset kosketukset ovat sellaisia, että epäitsenäisyys ja väärinkäsitetty itsenäisyys, jota vastaan elämässä törmäämme, herättää jalostetun itsenäisyyden kaipuuta. Kuitenkin vasta silloin, kun itsenäinen, olemustamme voimakkaasti koskettava mies sanoo meille: »luota itseesi», alkavat sisässämme harpunkielet soida ja säestää tekojamme. Emersonin sanoilla on tällainen vaikutus.
Olet kulkenut rauhassa tietäsi, mutta nyt sinä yht'äkkiä kohtaat tämän kirkkaan hiljaisuuden miehen. Pysähdyt kohdatessasi hänet. Herää kysymyksiä. Oletko ollut niin itsenäinen kuin olisit voinut olla? Oletko luottanut sisässäsi omalla erikoisella tavalla kumpuaviin elämän lähteisiin? Oletko laisinkaan ymmärtänyt luonnon kauneutta ja syvällisyyttä? Oletko sitä omalla uudella tavallasi ymmärtänyt? Oletko ollut rohkea ja onko sinulla ollut siihen sisäisiä valtuuksia?
Itsenäisyyskysymys on päiväjärjestyksessä vain nimellisesti, ellei se ole myöskin yksilöiden päiväjärjestyksessä. Itsenäisyysaate ei ole voittoisa, elleivät itsetietoiset, vapaat ja jalot yksilöt ole sitä kannattamassa ja kehittämässä. Henkilö, joka nojautuu vieraisiin tekijöihin, omiin kehittymättömiin, jonkun toisen yksityisen, omaisten, puolueen, suuren joukon, kenen tahansa tai ei kenenkään mielipiteisiin, tapoihin ja tekoihin eläytymättä niihin mieskohtaisesti, joka tuskan hiki otsalla huolehtii siitä, mitä toiset hänestä ajattelevat ja oven takana kuuntelee, mitä toiset hänestä sanovat, joka karttaa tehdä tai sanoa itselleen mitään epäedullista ja joka pelkää jättäneensä tekemättä jotakin valitellen sitä, ettei ole voinut tietää kaikkia toisten ajatuksia, ei ole itsenäinen ihminen.
Emerson, seestyneen ajatuksen ja miehekkään ihanteellisuuden mies opettaa sinua luottamaan itseesi ja kehittämään itsenäisyyttäsi.
Hän ei viivytä kohdatessaan sinut. Hänessä ei piile mitään vaaraa olemuksellesi, kuten ystävässä, joka tyrkyttää sinulle mielipiteitään ja koettaa taivuttaa sinut mukaansa. Päinvastoin hän jouduttaa kulkuasi ja tekee sen tehokkaammaksi ilman että sinun tarvitsee jäädä minkäänlaiseen kiitollisuuden velkaan hänelle. Tunnet vapautusta, ja henkesi pääsee ahdistuksesta. Kohoat ja lennät eteenpäin linnun lailla. Kallisarvoinen sisäinen kutsumus velvoittaa sinua liikuttamaan siipiä.
»Luota itseesi», sanoo hän lyhyesti ja selvästi jokaiselle vastaantulijalle. Kaikki muu on sen toistamista ja selittämistä. Tavallisia jokapäiväisiä sanoja, mutta vasta hänen käyttäminään ne tuntuvat uusilta ja ihmeellisiltä.
Ensin lähdet hänen kanssaan aarniometsään katsomaan luonnon suurten korpien näkyjä. Hän osoittaa sinulle kastehelmiä sammalessa ja valkoisia talvikkeja ikivihreiden kuusien alla. »Metsän himmeä valo», opettaa tämä metsänkävijä, »muistuttaa alati kestävää aamua ja vaikuttaa innostavasti ja virvoittavasti. Tämän paikan lumous, jota jo ikimuistoisista ajoista on ylistetty, kietoo meidät. Mäntyjen, kuusien ja tammien rungot säihkyvät kuin rauta avartuneiden silmiemme edessä. Vaiteliaat puut alkavat kutsua meitä ja kehoittavat meitä elämään kanssaan ja jättämään taakseen juhlallisiksi leimattuja mitättömyyksiä täynnä olevan elämän. Mitään historiaa, kirkkoa tai valtiota ei ole kiinnitetty Jumalan taivaalle eikä kuolemattomaan vuoteen. Kuinka helppoa on täällä samota eteenpäin kohti avautuvia maisemia, nopeasti toinen toistaan seuraavien uusien näköalojen ja ajatusten virratessa mieleen, kunnes sieltä vähitellen on työnnetty pois muistelmat kodista ja koko muisti on nykyhetken mahdin poispyyhkäisemä, jonka jälkeen kuljemme luonnon riemusaaton etunenässä.» Eikö tunnu kuin olisi kotisi, pyhättösi täällä puiden keskessä? Ja syvällä on luonnon kaipuu olemuksessamme. »Mitä vesi on janolle, sitä on kallio ja multainen maa silmillemme, käsillemme ja jaloillemme», sanoo saattajamme.
Sitten hän vie meidät vuorelle. Kuta korkeammalle tämä vuorelaishenki johdattaa meidät, sitä laajemmaksi avartuu näköpiiri ympärillämme ja me näemme yhä suurempia maailmankaikkeuden renkaita. »Silmä on ensimmäinen kehä», hän sanoo, »taivaanranta, jonka se muodostaa, on toinen; ja kautta koko luonnon toistuu tämä peruskuvio lakkaamatta. Se on maailman salakirjoituksen korkein tunnusmerkki. Pyhä Augustinus kuvasi Jumalan olemuksen kehäksi, jonka keskipiste on kaikkialla ja jonka ympärysmittaa ei ole missään.» Ja hän jatkaa uuden mielijohteen vallassa: »Ihmeellisintä jokaisessa näköalassa on se kohta, jossa maa ja taivas koskettavat toisiaan, ja sen me näemme lähikukkulalta yhtä hyvin kuin Alleghany-vuorten huipulta.»
Tässä mielenvireessä laskeudumme vuorelta ja lähestymme äärettömien valtamerien rantaa kokeaksemme maailmankaikkeuden iloa ja nähdäksemme luoteessa ja vuoksessa suuren vastakkaisuuksien lain. »Aina siitä lähtien kun olin poika», kertoo tämä ihmisten ilmoille saapunut saarenasukas, »olen halunnut kirjoittaa tutkielman tasoituksista. — Kaksinapaisuuden (polariteetin) eli vaikutuksen ja vastavaikutuksen tapaamme kaikissa luonnon tekijöissä, valossa ja pimeydessä, kuumassa ja kylmässä, meren luoteessa ja vuoksessa. — Jokainen teko palkitsee itsensä tai toisin sanoen täydentää itsensä kaksinaisella tavalla: ensin olioissa eli oikeassa todellisessa luonnossa ja toiseksi olevissa oloissa eli näkyväisessä luonnossa. — Syytä ja seurausta, keinoa ja tarkoitusta, siementä ja hedelmää ei voi erottaa toisistaan, sillä seuraus kukkii jo syyssä, tarkoitus on keinossa läsnä ja hedelmä siemenessä. — Maailmankaikkeus kuvastuu kaikissa pienimmissäkin osasissaan.»
Poikkeat vielä hänen työhuoneeseensa. Tätä työn ihannoijaa ja kaikkinaisen työn tekijää viehätti vapaa näköala ikkunan edessä. Talonsa hän oli valinnut kylän laidalta ja ostanut liittävän maa-alan sen ympäriltä päästäkseen ehdottomaan rauhaan. Hän kaipasi yksinäisyyttä ja hiljaisuutta työskennelläkseen ja ajatellakseen. Ikkunan alla kasvoi ruusu, johon hänen katseensa usein pysähtyi, kun hän ajatteli luomakunnan salaisuuksia, ja etäämpänä olivat muut puutarhan istutukset. Emerson keskeyttää työnsä, kun hän tarvitsee lepoa tai etsii virkistystä työn vaihtelusta, tai kun hän tuntee innoitusta; hän nousee työpöytänsä äärestä ja menee puutarhaansa. »Kun vaellan puutarhaan kädessäni lapio ja käännän kukkapenkkiä, tunnen sellaista iloa ja sellaista terveyden tunnetta, että huomaan tehneeni väärin, kun olen antanut toisten suorittaa puolestani, mitä olisin omilla käsilläni voinut tehdä.» Ruumiillinen työ ja ajatustyö, siinä kaksi rinnakkaista voimaa, jotka Emersonin ajattelua veivät varmasti ja terveesti eteenpäin.
Seurattuasi Emersonia opit häneltä vihdoin jakamaan oman elämäsi alkutekijöihin, ajatuksiin, ja näin saat käsiisi rakennusaineet, joista sitten yhdistät uuden oman maailmankatsomuksen. »Maailmankaikkeus on edustettuna yhdessä ainehiukkasessa ja yhdessä ajan silmänräpäyksessä. — Ihminen kantaa maailmaa päässään. — Kun luonnonhistoria on kirjoitettu hänen aivoihinsa, on hän luonnon salaisuuksien profeetta ja keksijä. — Oikea oppi kaikkiallaläsnäolevaisuudesta on se, että Jumala kaikkine voimineen kuvastuu uudelleen joka sammalessa ja hämähäkinverkossa.» Siinä muutamia tämän ajattelija-runoilijan panteistisen maailmankatsomuksen ydinlauseita, joita sinäkin lienet joskus tavoitellut.
Sitten osaat kulkea jo yksinkin.
Osaat mennä metsään, nousta vuorelle, kulkea meren rantaan ja vetäytyä työhuoneeseesi. Mutta ennenkaikkea osaat ajatella yksin.
Sinusta tulee taiteilija, kirjailija tai ajattelija ja uuras työntekijä. Ja ellei näitä, niin ainakin kunnon ihminen, jonka sielussa Emerson koskettaa maailmankaikkeuden tunnuissa elämisen mahdollisuuksia. Hän syventää, rikastuttaa ja vapauttaa sinun henkeäsi, jotta taas voit rohkaistuna jatkaa matkaasi.
Ralph Waldo Emerson syntyi toukokuun 25. päivänä 1803 Bostonissa Yhdysvaltain Massachusets-valtiossa. Hänen esivanhempansa olivat säilyttääkseen henkisen vapautensa ja varjellakseen uskonnollista vakaumustaan muuttaneet Amerikkaan, uuteen maailmaan, joka lakeuksineen ja avarine aarniometsineen on ollut niin monen matkalaisen silmämääränä silloin, kun vanhassa maailmassa on alkanut tuntua liian ahtaalta ja hallituksen asestetut sanansaattajat ovat alkaneet vainota kodin vakaumuksia.
Suvun uskonnollisten taipumusten lisäksi, joiden voima ilmeni vapauden maata etsivässä henkisessä siirtolaisuudessa, Emerson sai periä ahkerasti viljellyt älylliset lahjat. Esi-isissä oli ollut kymmenittäin sivistyksen tienraivaajia, etenkin pappeja. Hänen isänsä oli pappi, historioitsija ja runoilija.
Suurmies herättää eloon ja keskittää itseensä sukunsa henkisen rikastumisen mahdollisuudet. Ja edelleen, kuta syvemmältä hän leivisköitään etsii, sitä edustavamman paikan hän saa ihmiskunnan historiassa. Emerson, joka on kirjoittanut teoksen ihmiskunnan edustajista ja sanonut siinä, että »edustajissamme toistuvat voimamme moninkertaisina», on itse niin monien tuhansien etsijöiden edustaja, eitä hänen oma yksityinen elämänsä ja sen ulkonaiset puitteet näyttävät jäävän sen rinnalla selittämättömän hiljaisuuden peittoon.
Emersonin kehitys näyttää, kuinka suuri merkitys on puhdashenkisen ja sisäisesti riippumattoman ja eheän kodin kasvatuksella lapsiin, jotka säilyttävät tulevaisuuden suuria salaisuuksia sisässään. Emersonista tuli ajattelija, joka osasi irtautua maankamarasta, ei menettämällä, vaan kartuttamalla voimia. Kasvatus ja ulkonaiset vaikeudet vahvistivat hänen olemuksensa pääsäikeitä. Emersonin koti oli sellainen, jossa yhteiskunnan uudistus pannaan alulle ja toteutetaan yksilöissä. Uutisviljelijät, jotka ovat raivanneet metsiä, rakentaneet kaupunkeja ja luoneet uuden maailman, kasvattavat lapsiaan ankarasti ja totuttavat heitä tietoihin, puhtauteen ja työhön.
Yhdeksänvuotiaana Ralph Waldo oli jo koulutöissä. Vuotta aikaisemmin oli isä kuollut ja toimeentulo oli vaikeaa. Mutta perheessä, jossa köyhyyttä pidettiin hyveenä, karaisivat koettelemukset mieltä. Ralph Waldolla oli erään veljensä kanssa yhteinen päällystakki, jota he vuorotellen käyttivät koulussa toverien pilkasta huolimatta. Ilo ja leikki olivat kodissa kylläkin tuttuja asioita, mutta Ralph Waldo eli kuitenkin enimmäkseen itseensä sulkeutunutta mietiskelevää elämää, sillä tunteita ei kodissa sallittu tuoda esille.
Aikaisin heräsi hänessä kaipuu »mietiskelevän yksinäisyyden pyhään erämaahan.» Vuonna 1839 hän kirjoittaa päiväkirjaansa: »Kun minä olin kolmetoistavuotias, kääntyi enoni kerran puoleeni ja kysyi: 'Miksi eivät toverit pidä sinusta, Ralph, eivätkä viihdy seurassasi, kun taas täysikasvuiset ovat sinuun mieltyneet? Nyt olen 36-vuotias ja tämä ihmisten suhtautuminen minuun on aivan päinvastainen: vanhat suhtautuvat minuun epäillen ja vihamielisesti, mutta nuoriso rakastaa minua.»
Retkeilyt luonnossa kuuluivat päiväjärjestykseen. Emerson ei voinut ajatella toisten seurassa, se onnistui vain silloin, kun hän oli yksin. Nuorukaisena hänen oli tapana samoin kuin Rousseaun kuljeksia ja haaveilla päivät päästään kedoilla. »Suljen kirjani», kertoo hän päiväkirjassaan, »puen ylleni vanhat vaatteet, painan päähäni vanhan lakin ja hiivittyäni pois asumattomien merenlahtien viidakkoihin minä vaellan tyytyväisenä pientä karjapolkua sinne, missä tiedän olevani kätkössä kaikkien katseilta. On vähän sellaisia hetkiä, jolloin nautin yhtä paljon kuin silloin. Minä muistelen siellä talvea ja odotan uutta kevättä.»
Tiedonhalu ja rautainen ahkeruus vaativat myös osansa aikaiselta lapsuudelta. Lomahetkinä, kun ei tarvinnut juosta äidin ostoksilla, hän istui kotona, kädessään jokin uskonnollinen tai historiallinen kirja. »Köyhyyden ja ankaran puutteen rautarengas» karaisi häntä ja hänen omaisiaan työssä, vaatimattomuudessa ja kieltäymyksessä.
Usein hän istui ullakolla vanhaan päällystakkiin korviaan myöten kääriytyneenä lukien Platonin[9] »Pitoja», niin että myöhemmin villavaatteen tuoksu toi aina hänen mieleensä nämä nuoruudenaikaiset harrastukset. Sunnuntai-aamuisin hän kiersi kaikki Bostonin kirkot saadakseen tietää, missä hänen mielisaarnaajansa puhui.
Neljätoistavuotiaana lopetettuaan Bostonin latinakoulun hän lähti Bostonin ja Cambridgen läheisyydessä sijaitsevaan Harvardin yliopistoon. Erityisesti välttelemättä tovereitaan hän eli eristettyä elämää. Hän tuki Platonin, Plutarkhoksen, Chaucerin, Shakespearen, Burnsin, Miltonin, Wordsworthin, Coleridgen ja Montaignen teoksia, jotka siis jo näin varhaisilta ajoilta tulivat hänen mielikirjailijoikseen ja opettajikseen.[10] Kaunokirjalliset taipumukset tulevat ilmi ja niitä harjoittaa hän ahkerasti. Saarnaajaksi tullakseen harjoittaa hän myös puhujataitoaan. Hänen kirjoitelmansa »Sokrateen luonteesta» ja »moraalifilosofian nykyisestä tilasta» tulivat palkituiksi.[11]
Suuret harrastukset herättävät suuria ajatuksia. Ne raottavat mahdollisuuden ovea kunnes tullaan sille ovelle, jonka takana odottaa ihmisen tietoinen minä. Alkaa Väinämöisen ja Joukahaisen kilpataistelu. Kysymyksiä ratkaistaessa löytyvät vastakohdat ja häviävät rajat. Seisotaan rannattoman elämän meren edessä. Alkaako heitellä kiviä mereen, etsiäkö helmiä rannan simpukoista vaiko vaipua uneen rantahiekalle? Vaiko elää meren hengessä, levätä, kun se lepää, ja taistella kun se taistelee?
Emersonin harrastukset tuovat hänet pian runoilijan ja ajattelijan maailmannäkyjen pariin. Pian saa hän astua tilinteolle oman tietoisen itsensä kanssa. Kymmenkunta vuotta kestää taistelu. Sitten vasta selviytyy hän nuoruuden ja itsetietoisen heräämisen kiirastulesta virvoittavien vesin partaalle.
Kehitys kulkee tähän suuntaan. Suuria ajatuksia hautoen puhujamaineesta ja uuden uskonnon perustamisesta, kuten Tolstoikin nuoruusvuosinaan, sielun tarpeita paremmin vastaavalla tavalla Lutherin ja Calvinin tapaan hän opiskeli jumaluusoppia henkevyydestä köyhässä yliopistossa. Opiskeli huolimatta ympäristönsä tukahduttavasta keskinkertaisuudesta ja kuolleisuudesta. Hän oli kuin innokas, uupumaton opettaja huonon luokan edessä. Voittaen sisäisen vastenmielisyytensä kirkon ahdasta kaavamaisuutta kohtaan hän oli päättänyt antautua papilliselle uralle saadakseen julistaa sitä uutta, joka vielä selittämättömänä väreili hänen sisässään. Parin vuoden kuluttua, v. 1829 hän suoritti papintutkinnon ja ilmestyy synnyinkaupunkinsa unitaariseurakunnan pastoriksi, kalpeana ja hiljaisena, sillä hänellä oli ollut paljon epäilyksiä, niin että hänen terveytensä oli siitä kärsinyt ja luvut hetkeksi keskeytyneet.
Ulkonaisesti hillitty, arka, pidättyväinen ja hieno nuori pastori ei kaikkien seurakuntalaisten mielestä osannut täyttää virkansa töitä eikä ollut heidän mielestään syntynyt papiksi. Toisaalta hänen henkevyytensä ja hienoutensa viehätti yksinkertaisiakin sanankuulijoita. Hän sai ihmeellisen ajatusrikkaan saarnaajan maineen ja häntä verrattiin Channingiin.[12] Yleisö alkoi tunkeutua kirkkoon kuulemaan nuorta pastoria, joka sydämensä innoituksesta puhui julistaen raikkaita totuuksia jokapäiväisen elämän arvosta. Emersonin sisäinen säilyi, varmistui ja voimistui, niin että se alkoi tulla ulkonaisestikin ratkaisevaksi. Taistelu alkoi uudelleen. Hän halusi lausua julki totuuden ja kehittää johdonmukaisesti ajatuksiaan, mutta pelkäsi sen ulkonaisia seurauksia ja ennenkaikkea melua. Hän vastusti kaikkia kaavoja, virallista hyväntekeväisyyttä ja oli eri mieltä kirkonmiesten kanssa ehtoollisesta.
Aavistaen suurta sisäistä murrosta hän vetäytyi joksikin aikaa Valkoisille vuorille[13] ja siellä erämaassa, kaukana maailmasta, joka oli vaimentanut hänen sisäisiä ääniään, hän ratkaisi asiansa omantuntonsa mukaisesti. Palattuaan Bostoniin hän ilmoitti eroavansa papinvirasta. Hän oli silloin 29-vuotias koettelemusten karaisema nuori mies. Sisäisten taisteluiden ohella hän oli saanut huolehtia omaistensa toimeentulosta.
Hänen henkensä oli vihdoinkin vapaa. Mutta hän kaipasi lepoa ja virkistystä. Hänen nuori vaimonsa oli myöskin kuollut. Joulupäivänä 1832 hän astui laivaan matkustaakseen Eurooppaan. Hän kävi Sisiliassa, Italiassa, Ranskassa ja Englannissa. Tämän merkillisen matkan vaikutelmat ja jäljet näkyvät hänen tuotannossaan myöhempinä vuosina. Toiselta puolen näytti matka hänestä turhalta ja hän suuntaa sanansa aikalaistensa matkustamisvimmaa vastaan, mutta toiselta puolen hän kiittää päiväkirjassaan Jumalaa matkastaan. Vanhassa maailmassa hän oli luullut löytävänsä virvoituksen sielulleen, tapaavansa aikansa suurmiehet ja oppivansa korkeampaa viisautta sekä elämän ja ihmissalaisuuden syvemmän käsittämisen. Mutta muinaisen Rooman nähtävyyksiä katsellessaan hän huomaa yhtäläisyyden niiden ja oman hajallisuutensa kanssa. Ajan kuuluisuuksia ja oppineita tavatessaan hämmästytti häntä heidän rajoittuneisuutensa ja se, että he esittäytyivät lukemalla omia teoksiaan ikäänkuin olisivat olleet kiinnikasvaneita suuruuteensa. Vain hengenheimolaisensa Carlylen[14] kanssa hän solmi tavatessaan ystävyyden ja henkisen vuorovaikutuksen siteen koko elinajakseen.
Kun hän seisoi laivankannella paluumatkalla kotimaahansa, tuntuivat pilvet hänelle puhelevan: »Sinun ei tarvitse etäältä mennä etsimään sitä, mitä et etsisi, jollei sitä jo olisi sinussa.»
Vuonna 1838 hän palasi löydettyään vanhasta maailmasta saman ihmissuvun, jonka hän jo Bostonissa oli oppinut perinpohjin tuntemaan. Mutta matka oli ollut hänelle hyödyksi ja kypsyttänyt hänen ajatuksiaan. Etsittyään itselleen ulkoa, vieraista oloista ja vieraista suuruuksista tyydytystä ja huomattuaan herkentyneellä ja kypsentyneellä hengellään, ettei se, mitä hän löysi, vastannut hänen henkisiä tarpeitaan, käsittää hän, eitä hänellä on oma yksinkertainen ja selkeä kutsumuksensa menetellä omien lakien ja oman uskonsa mukaan, joka johdattaa yleismaailmallisen Hengen tuntemiseen oman olemuksen sisäisessä solmukohdassa. Näin käsitti hän jo silloin elämänsä tarkoituksen.
Mutta ajattelija ei ollut vielä kypsä. Tähän asti oli kestänyt valmistuskautta. Matkan jälkeen alkaa sotilaallinen kansi »Hengen evankeliumin» merkeissä. Harvat ovat kutsutut ja pääsevät tälle kehitysasteelle, vaikka harjoittavat sotilaallista kuntoaan ja valmistautuvat koko ikänsä. Emerson noudatti kutsua ja otti ratkaisevan askelen. Erosaarnansa aiheeksi hän oli valinnut lauseen: »Kun totuuden henki saapuu, opastaa se teitä kaikessa totuuteen.» Jumalallinen ilmestys jatkuu kautta vuosisatojen. Se tapahtuu ihmisen sisässä hänen luontoaan vastaten ja erottaa hänet muusta maailmasta. Ihminen kuulee äänen, joka täyttää taivaat ja maat ja julistaa, että Jumala asuu hänessä. Tämä on innoituksen ääni, sama, joka puhuu profeetoille ja sankareille. Se on päivä, jossa ei ole yötä.
Saarnaajanviran hän vaihtoi työteliääseen yksityiselämään. Vuonna 1835 hän meni toisiin naimisiin ja asettui asumaan Concordin kaupunkiin, jonka hänen esi-isänsä olivat perustaneet. Kaksi luentomatkaa, jotka hän teki Bostoniin esittääkseen uudenajan filosofian historiaa, elämäkertoja ja kirjallisuutta, nostivat hänet Amerikan julkisten puhujien ja opettajien eturiviin. Vuonna 1836 hän julkaisi luennot teoksessaan »Luonto», jossa hän käsittelee kaikkia asioita ja laitoksia filosofiselta katsantokannaltaan ja nousee puolustamaan ihmisen jumalallista alkuperää. Se sisälsi hänen uuden moraalifilosofiansa idut, joita hän sitten kehitteli myöhemmissä tuotteissaan.
Uteliaat ihmiset täyttivät luentosalin nähdäkseen virastaluopuneen papin ja kuullakseen mitä hänellä oli sanottavaa. Mutta kun he eivät käsittäneet hänen taivaita ja maita piirteleviä järjestelmiään ja henkisiä lakejaan, laimeni heidän mielenkiintonsa. Kun kirjoitelma »Luonto» tuli julkisuuteen, jäi tapaus miltei huomaamatta suuren yleisön puolelta tai pidettiin teosta sekasotkuna ja kesti useita vuosia, ennenkuin ensimmäinen painos meni kaupaksi.
Harvardin yliopiston kirjallinen seura pyysi v. 1837 häntä juhlassaan pitämään jonkin esitelmän. Emerson päätti noudattaa kutsua ja astui puhujalavalle vapaasti ja pelottomasti esittääkseen aatteitaan, jotka olivat kypsyneet hiljaisuudessa. Hän piti huomiotaherättävän esitelmän »The american scholar», jossa hän piirtäen ihanteellisen amerikkalaisen ajattelijan ääriviivat nousi koko uljaan olentonsa voimalla ajan tylsyyttä, jäljittelyä, kaavamaisuutta ja kauppahenkisyyttä vastustamaan. Hän vetosi vapauden henkeen, herätti amerikkalaiset tietoisuuteen voimistaan ja kutsui tulevaisuuden Amerikkaa vapautumaan eurooppalaisten jäljittelystä, astumaan omia polkujaan, tekemään omintakeisia töitä ja puhumaan oman sydämensä mukaan.
Tätä Emersonin loistavaa, suurenmoista puhetta on sanottu Amerikan henkisen riippumattomuuden julistukseksi. Nuoriso, johon se oli kohdistettu, otti sen haltioituneena vastaan. Samaten puhe »Literary ethics», joka kokoelmaamme on käännetty nimellä »Ajattelija», herätti huomiota ja Emersonia ruvettiin pitämään uuden henkisen elämän keskuksena. Näihin aikoihin kirjoitti Carlyle hänelle: »Te aloitatte uuden aikakauden, ystäväni. Teihin on kätkettynä uusi, suuri maa».
Kun myöskin yliopiston jumaluusopillisen tiedekunnan oppilaat pyysivät häntä esitelmöimään, julkaisi hän mainitulle tiedekunnalle osoitetun kirjelmän, jossa hän moittii oikeaoppisuuden orjamaista kaavamaisuutta ja muotojen ahtautta ja joka oli siis uskonnollisen riippumattomuuden julistus. Kirjelmä aiheutti suoranaisen tyrmistymisen, jota pian seurasi suuri paheksumisen myrsky. Vaarattomasta haaveilijasta oli tullut ilmivallankumouksellinen. Vastalauseita, ankaria arvosteluja ja tuomioita sateli ilmassa. Saarnamiehet, jumaluusoppineet ja professorit puhuivat häntä vastaan ja sanomalehdet paheksuivat tätä mielettömyyden ilmausta. Emersonia itseään ei tämä »myrsky vesilasissa» liikuttanut. Hän oli yhtä rauhallinen kuin kouluaikoina, jolloin eräs tovereista kertomuksensa mukaan turhaan koetti järkyttää hänen mielentyyneyttään ja yllyttää häntä vihaan. Emerson jatkoi työtään. Silloin tällöin hän oli vielä saarnaajana esiintynyt. Nyt v. 1838 hän luopui lopullisesti surunsekaisen tyydytyksen tuntein kirkosta.
Huolimatta vanhoillisten vastustuksesta tuli nuoriso mielellään kuuntelemaan Emersonin luentoja. Suvaitsemattomuutta oli ilmassa, mutta uudistusten ja riippumattomuuden henki ei ollut kuollut. Päinvastoin näihin aikoihin oli havaittavissa suurta nousua nuorisossa, sellaista ihanteellisuuden nousua kuin uskonpuhdistuksen aikoina, ja samalla järjen heräämistä. »Uusi nuoriso tunsi olevansa syntynyt teräaseet päässä.» Uusi liike, joka tunnetaan transcendentalismin nimellä, oli saanut vaikutuksia saksalaisilta filosofeilta, Kantilta, Schellingiltä Ja Hegeliltä, jumaluusoppineelta Schleiermacherilta, englantilaiselta individualismilta, Carlylelta, ja ranskalaiselta sosialismilta, Fourier'lta, mutta se sai pian aitoamerikkalaisen leiman. Se »tahtoi tuoda uskontoon hartautta, avioliittoon rakkautta ja tasa-arvoisuutta, kirjallisuuteen persoonallisuutta, kasvatukseen järkiperäisiä menetelmiä, liikeasioihin rehellisyyttä, valtiotaitoon moraalia, työn lakeihin inhimillisyyttä ja yhteiskunnallista järjestystä.»
Kun Emersonin esiintyminen käy yhteen Amerikan transcendentalismin kanssa, on luonnollista, että sen parhaimmat aatteet keskittyivät häneen. Hänestä tahdottiin tehdä liikkeen johtajakin, mutta on kuvaavaa hänen vapaudenrakkaudelleen, että vaikka hän otti osaa tähän aatteelliseen koulukuntaan ja oli jonkin aikaa sen äänenkannattajan sieluna, hän saattoi sanoa: »Minä en ole se mies, jona te minua pidätte.» Ja kun kiihkein aika oli ohitse ja sen tukkeutumat olivat puhjenneet, saattoi Emerson vapaana, mitään menettämättä palata työnsä ääreen. Puun oksia oli vain karsittu, mutta Emerson tahtoi uudistaa juuret.
Vuosi vuodelta hänen vaikutuksensa kasvaa Yhdysvalloissa. Ja hänen toimintansa kehä laajenee. Vuodesta 1850 lähtien hän matkusteli uudenlaisena uudisviljelijänä ja uranuurtajana esitelmämatkoilla itään ja länteen. Esitelmät, jotka hän sitten julkaisi painettuina, käsittelivät hengen filosofiaa sekä kaikkia ajan kysymyksiä. Emersonin silmät olivat kiinni käsikirjoituksessa tai häipyivät kauas etäisyyteen, kun hän sointuvalla äänellä sanoi sanottavansa eikä hän tehnyt ainoatakaan liikettä käsillään. Hän tuntui olevan omissa ajatuksissaan kuin vuoristossa liikkuva yksinpuhuja. Sellainen oli tämä runoilija, puhuja, ajattelija, kirjailija ja idealisti. Hänen neronsa ilmeni hienostuneessa voimassa. Kuulijat seurasivat henkeään pidättäen tämän kansan opettajan, nuorison innostuttajan ja kaikkien suurten harrastusten ystävän esitystä. Vuonna 1847 hän oli käynyt esitelmämatkalla Englannissa, missä suurella mielenkiinnolla kuunneltiin tämän merkillisen »Massachusettsin intiaanin» aatteita.
Aluksi kasvoi vastustuskin yhtä rintaa. Kun Emerson v. 1841 julkaisi esseittensä ensimmäisen sarjan, yrittivät hänen valppaat vastustajansa ajaa sen karille arvostellen ankarasti hänen yltiömäistä itseluottamustaan. Emerson oli kuitenkin jo saavuttanut sellaisen kehitysasteen, että hän välitti yhtä vähän ylistyksistä kuin epäsuopeista arvosteluista. V. 1844 hän julkaisi esseittensä toisen sarjan. Esseet sisälsivät kirjoitelmia historiasta, itseluottamuksesta, tasoituksesta, henkisistä laeista, rakkaudesta, ystävyydestä, viisaudesta, sankariudesta, yli-sielusta, älystä, runoilijasta, luonteesta ja luonnosta. Hän julkaisi myöskin runokokoelmia, teoksen »Ihmiskunnan edustajia» (1850), joka käsittelee Platonin, Swedenborgin, Montaignen, Shakespearen, Napoleonin ja Goethen merkitystä, uuden kirjoitelmakokoelman »Miscellanies», joka sisälsi hänen huomattavimmat puheensa, niiden joukossa jo mainittujen lisäksi puheet »Uudistusten mies», »Transcendentalisti» ja »Nuori amerikkalainen». Huomattavia kokoelmia ovat vielä »Yhteiskunta ja yksinäisyys» (1860), jonka ensimmäinen painos myytiin loppuun kahdessa päivässä, »English Traits», muistelmia Englannin-matkalta (1856), »Conduct of Life» (1860), jonka ensimmäisessä kirjoitelmassa kosketellaan samoja seikkoja, joita sitten myöhemmin Herbert Spencer ja Darwin kehitysopissaan järjestelmällisesti esittivät, ja vielä »Letters and social aims» (1875).
Emersonin elämässä oli tullut tyynen voittamattomuuden kausi. Hänen sanojaan vahvisti hänen elämänsä, jonka päivät olivat kirkkaita ja puhtaita kuin kappaleet valkoista marmoria. Mitä korkeimpien yksilöllisten velvollisuuksien ohella hän tunnusti omassa elämässään suuria kansalaisvelvollisuuksia. Olisi odottanut, että hän voimakkaasti korostaessaan yksilöllisen elämän merkitystä olisi kokonaan vetäytynyt erilleen yhteiskunnallisesta harrastuksesta.
Kun 1838 oli kysymyksessä muutaman Cherokee-intiaanien omistaman alueen valtaaminen, kirjoitti Emerson Yhdysvaltain presidentille, Van Burenille paheksumiskirjeen. Ystäviensä ihmeeksi kieltäytyi Emerson ensin liittymästä orjien vapauttamista ajaviin henkilöihin sanoen, että hänen kutsumuksensa on henkisten orjien vapauttaminen ja että jokainen pysyköön omalle tehtävälleen uskollisena älköönkä tavoitelko liian etäisiä asioita laiminlyödäkseen lähimmät velvollisuutensa, kuten hän kirjoitelmassaan »Itseluottamus» mainitsee. Toisessa yhteydessä hän sanoo: »Koko yhteiskunnallinen sekasorto on vain todistus sisäisestä sekasorrosta. Sitä vastaan ei ole muuta lääkettä kuin se, jonka jo tunnemme — sisäisen ihmisen uudistus.» Mutta kun 1850 julkaistiin epäinhimillinen pakenevien orjien kiinniottolaki, nousi hänen sydämensä kapinaan ja tämä elämän tosi tapaus oli riittävä nostamaan hänet ankaraan vastarintaan, ja muistopuheessaan orjuudenvastustajasankarin John Brownin[15] kuoleman johdosta hän sanoi tätä »pyhimykseksi, jonka marttyrius tekee hirsipuun yhtä kunniakkaaksi kuin ristin.» Hän osoitti kunnioitustaan myöskin presidentti Lincolnille ja tuki hänen julistustaan neekeriorjien vapauttamisesta pitämällä voimakkaan puheen. Washingtonissa hän piti 1862 Lincolnin läsnäollessa puheen Amerikan sivistyksestä, ja kun Lincoln oli saanut surmansa salamurhaajan kädestä, piti Emerson hänelle lämpimän muistopuheen Concordissa. Kaikin käytettävissä olevin keinoin tuki tämä suuri idealisti, osoittaen juuri näin ajattelunsa elinvoimaisuuden, Pohjois-Amerikan kansalaissotaan osaaottavia, orjuutta vastaan taistelevia nuorukaisia, joiden joukossa oli hänen oma poikansa. Sitäpaitsi hän otti osaa kaikkiin kansallisiin rientoihin, kirjoitti nimensä naisten äänioikeusanomuksen alle ja piti puheen heidän oikeuksiensa puolustukseksi. Concordissa asuessaan hän tarkasteli kouluja. Kodissaan hän ylläpiti lukuisia ystäviä, milloin nämä vain olivat avun tarpeessa.
Siinä tämän erakkosieluisen »Concordin viisaan» harrastukset, joissa hän maksoi veroa yhteiskunnalle. Hänen elämäntyönsä painopiste on kuitenkin yksilöllisen jalostusviljelyksen tehostamisessa. Se alkoi hänen omasta yksityiselämästään ja ulottui yli maailman kaikkialle, missä harrastetaan sisäisen elämän hiljaista kehittämistä suurempaan seestyneisyyteen.
Emersonin yksityiselämään on erikoisen mielenkiintoista tutustua. Hänen sisäinen elämänsä oli yhtä vakuuttava kuin hänen parhaat puheensa.
Tämä työn ihailija, joka puhuu kirjoitelmissaan paljon työn ilosta ja siunauksesta, on uuras työntekijä. Kahdeksan tai yhdeksän tuntia päivässä hän luki, kirjoitti tai mietti. Hän haki työn lomassa metsästä puut, sytytti tulen takkaan ja tuli yleensä mahdollisimman paljon toimeen omin voimin ruumiillisissakin töissä. »Henkisen työn tekijällä pitää aina olla pohjanaan jokin ulkonaisen maailman tutkimiseen suunnattu käsityö tai ammatti.» Virkistääkseen itseään työn ohella hän keskusteli ystäviensä kanssa tai käyskenteli tapansa mukaan Concordin metsissä. Työhuoneen rauha saattoi joskus tuntua hänestä riittämättömältä; »päästäkseen yksinäisyyteen täytyy vetäytyä yhtä kauas työhuoneesta kuin maailmasta», ajatteli hän. Silloin hän lähti ulos mietiskelläkseen korpien povessa. Metsän hiljaisuudessa hän tunsi olevansa aineessaan ja täällä puhtaan rauhan pyhätössä laskeutui innoitus hänen sieluunsa.
Innoitus oli tärkein tekijä hänen työtavassaan, Sen luonteesta johtuu hänen tuotantonsa puuskittainen voima ja samalla hänen esityksensä pääpuutteellisuus.
Hänellä oli oma omituinen järjestelmänsä sisäisen elämän asioiden esittämiseksi; sen yhteys syntyi innoituksen yhteydestä ja samaan aatteeseen suunnatusta ajattelusta. Tämä koskee sekä hänen kirjoitettua että lausuttua sanaansa. Harvoin hän tarttui kynään. Silloin hän vuodatti mieleensä kasaantuneet ajatukset yhteen menoon paperille jonkun katsantokannan mukaan, jonka hän sovellutti kaikkiin niihin muistiinpanoihin, joita hän oli tehnyt päiväkirjaansa tai papereihinsa aina milloin lukemisen tai ajattelun aikana jokin erikoiselta näyttävä ajatus kohotti hänen mieltään. Mahdollisimman suppeasti hän merkitsi muistiin kaikki herätteet, mielikirjailijoittensa lauselmat, vertauskuvat ja aatteet ja innoituksen valamat kirkkaat vaikutelmat, ja kun hänen piti kirjoittaa tai pitää puhe jostakin määrätystä aiheesta, selaili hän näitä muistiinpanojaan ja valikoi ja muovaili siellä helmeilevää ainehistoa.
Tällainen työskentelytapa on jättänyt jälkensä hänen kirjoitustapaansa.
Toiset ovat verranneet hänen tyyliään armeijaan, joka on kokoonpantu yksinomaan ylemmistä upseereista, ja hänen teoksiaan mosaiikkisarjoihin tai mitaleista rakennettuihin taloihin. Jotkut ovat vakuuttaneet, että jokainen hänen sivuistaan voidaan lukea yhtä hyvin lopusta alkuun kuin alusta loppuun. Kuten renessansin kirjailijoilla, on hänelläkin runsaasti lainauksia toisilta kirjailijoilta. Joku on laskenut, että hänen teoksissaan on kaikkiaan 3,393 lainausta 868:lta englantilaiselta, latinalaiselta, kreikkalaiselta, hindulaiselta ja persialaiselta kirjailijalta.
»Tietoisuus teosteni puutteista estää minua miltei ollenkaan kirjoittamasta», kirjoittaa Emerson Carlylelle. Emersonin suurin puute on yhtenäistyttävän, pitkittyvän järjestelmän puute. Hän tunsi sen itse ja myönsi: »Minun päävikani on älyllinen tuhlailu», millä hän tarkoitti sitä työn katkelmallisuutta, joka johtui siitä, että hän selaili milloin yhtä milloin toista kirjaa ja halusi sanoa ajatuksensa aforismeissa. Mutta sanotaan, ettei hänen jälkisäädöksensä maailmalle ollutkaan järjestelmissä, vaan herätteissä täydelliseen elämään.
Sitä todistaa hänen vaikutuksensa, jonka aaltoilut ilmenevät hänen elämänsä loppuaikoina.
Vuonna 1860 alkaa viimeinen kehityskausi hänen elämässään, vaikutuksen kausi. Ihminen kohtaa oman itsensä. Hänen työnsä etsii häntä toisissa ihmisissä. Emerson sanoo, että jos ihminen on luja, tulevat toiset hänen luokseen. Hän sai nähdä sen jossakin määrin pitävän paikkansa omassa elämässään. Hän oli koettanut aikalaisissaan herättää henkistä elämää. Se oli ainakin osaksi onnistunut, mikäli ulkonaisista merkeistä saattoi päättää.
Emerson on saanut aikaan ihmeitä. Hänestä lähtee vaikutusten ketju, vaikka hänellä, samoin kuin Sokrateella, ei ollut koulukuntaa. »Olen ylpeä siitä, ettei minulla ole koulukuntaa eikä oppilaita. Uskon, että sisäiset näköalat eivät ole seestyneet sillä, joka ei luo ympärilleen riippumattomuutta.» Yhtä valmis kuin hän oli ihailemaan toisten suuruutta, yhtä tietämätön hän oli henkilöllisestä arvostaan.
Hänen vaikutuksensa moninkertaistuu Tolstoissa, Müllerissä j.n.e. ja mainitaan näiden nimillä. Hän tahtoo vetäytyä syrjään. Hän saa olla hiljaisuudessa kuin kasvattaja konsanaan. Hän on jäänyt syrjään teoksineen kuin pyhiinvaelluspaikka, jossa harvat käyvät, mutta jota kohti useat rukoilijat kääntävät kasvonsa. Emersonin oppilaina, ystävinä tai sellaisina, joihin hänen sanansa ovat ulottuneet, voidaan mainita: Theodor Parker, Louisa Alcott, Margaret Fuller, James Lowell, Fredrika Bremer, Herman Grimm, Friedrich Nietzsche, Carlyle, Mathew Arnold, Max Müller, Tyndall. Useimmilla englantilaisilla ja saksalaisilla kirjailijoilla on ollut elämässään kehitysjakso, jolloin he ovat olleet hänen vaikutteittensa alaisia. Emersonin asunnosta tuli pyhiinvaelluspaikka, kävijöitä oli Euroopasta asti. Cambridgen yliopisto, haluten sovittaa menneisyyden ikävät muistot, valitsi hänet kunniatohtoriksi. Viimeisellä Euroopan-matkalla pitivät ajattelijat kaikkialla häntä mestarinaan.
Emersonin ollessa matkalla hävitti tuli hänen kotinsa raunioiksi. Liikuttava kunnianosoitus tuli tämän johdosta hänen osakseen. Kun hän palasi matkalta, saattoivat ystävät hänet kellojen soidessa uudelleen rakennettuun kotiin. Emersonin tapana oli kätkeä hiljaisuuteen kaikki, mikä koski häntä itseään. Tulipalon jälkeen pelkäsivät hänen lapsensa, että tapaus saattaisi horjuttaa hänen terveyttään. »Puhukaa minulle kaikesta muusta, mutta ei minusta itsestäni», hän sanoi. Eikä hän vanhanakaan mielellään kertonut henkilökohtaisia muistelmiaan. Emersonin havaittavalla täydellisyyden rakkaudella ja toteuttamisella on miltei poikkeuksellinen luonne. Mutta hän oli altis myöskin inhimillisille tunteille. Hänellä oli arka ja niin hieno tuntehikkuus, että jokin uutinen saattoi riistää häneltä unenkin.
Kuunnellen elämänsä aamussa aavistamiaan ääniä hän jatkoi esitelmöimistään matkustaen joka talvi Idän ja Kaukaisen Lännen maihin. Joka päivä hän piti esitelmän tai kaksi. Hänen esitelmissään ja kirjallisessa tuotannossaan koskettelemansa asiat ovat rikkaat, kuten aina on jonkin hedelmällisen johtavan aatteen sovellutusten laita. Tämä johtava aate, joka toistuu lakkaamatta, on Emersonilla »luota itseesi», luota kirkkaalla ja hartaalla hiljaisuudella siihen sumuun, joka sitoo korkean syntyperäsi säikeet tulevaisuutesi mahdollisuuksiin, jotka ovat jollakin tavalla jo nyt vallassasi ja valintasi varassa. Olkoon luottamuksesi suotuisana ilmakehänä tuon silmun kasvulle. Kasvi luovuttaa ilmaan niitä aineita, joista ilma on kokoonpantu ja saa ilmalta ravintonsa.
Ihminen tuntee tuon silmun tavalla, johon tieteellinen tutkimus ei ole voinut tunkeutua. Se on tosiasia, joka kehittyy jakautumisen ja yhdistymisen lakien mukaan. Jakautuminen tapahtuu, kun ihminen luottaa johonkin itsessään, ja yhdistyminen, kun hän toimii itsenäisesti.
Luottamus on aatteellinen voima, joka ammentaa elinvoimaa luotettavastaan. Ihminen ei ole luottamuksen arvoinen muulloin kuin iäisenä olentona, jolla on oma kehityksensä. Ihminen on liikkuva olento, joka liikkuu kehitystään kohti. Niin kauan kuin hän ei tiedä, mitä varten hän ajattelee, tuntee ja tahtoo, on hänen ajateltava, että hänellä on oikeus sitä tehdä ja että se on hänen terve, luonnollinen ja iloinen velvollisuutensa. Siitä johdutaan sekä alkeellisella että kehittyneellä asteella valoisaan maailmankatsomukseen, jonka edustaja Emerson on harvinaisen suuressa määrässä ja etevällä järkitavalla.
Ihminen etsii yhteyttä. Läheisin yhteys on hänellä sisässään. Se viittaa suurempaan yhteyteen. Tämä sisäinen yhteys on näet läheltä nähtyjen liikahdusten ja muutosten alainen ja täytyy etsiä liikunnon ja kehityksen yhteys ja tarkoitus, joka aateloi kehityksen. Jumala on korkeampi tarkoitus.
Emersonin aatteen rikkaissa sovellutuksissa on havaittavissa yhtenäisen järjestelmän puutetta, mutta jonkinlaisen ytimen voinemme kuitenkin erottaa.
Ihminen löytää sisästään näkemysten lähteen, hän sanoo, ja se kumpuaa sinne hengestä, yhdestä iäisestä, joka on kaikkeuden keskuslähde ja olemus, niinkuin Paavali sanoo: »Hänessä me elämme, liikumme ja olemme.» Luonto ja maailmankaikkeuden ilmiöt ovat sen ilmestymyksiä.
Emerson on ihanteellisuuden parhaimpia edustajia. Hänellä oli horjumaton usko ihmiseen ja ihmisluonnon kykyyn kehittyä hyvässä ja hän puolustaa senvuoksi voimakkaasti persoonallisuuden oikeutta vapaaseen kehittymiseensä sisästä kumpuavien lakien mukaan. Siksi on Emerson saanut niin suuren yleismaailmallisen vaikutuksen, joka tosin on ollut hidas ja rajoitettu, mutta varma. Hän rakastaa omien sanojensa mukaan ihmistä, mutta ei ihmisiä, sillä hän ei ole kaunokirjailija, joka pysähtyy yhteen tai useampaan elävään esimerkkiin, vaan hänellä on silmiensä edessä yleistetty kuva, jota hän elävöittää oman sielunelämänsä selkeistä syvyyksistä ammennetuilla piirteillä. Hän, samoin kuin suurmiehet, kuten esimerkiksi Tolstoi, sanoo ja korostaa sitä, että »ihmiset ovat kaikki samanlaisia.» Niin ajattelevat kaikki ihmiskunnan parantajat.
Paha erottaa ihmiset. Emerson ei tunne pahaa. Hänen ei ole tarvinnut itsensä taistella sitä vastaan eikä hän osaa vastata taistelevan kysymykseen, kuinka paha on voitettava. Mutta silti on hänen uskonsa hyvään oikeutettu. Se kohottaa ihmistä luonnollisella tavalla. Kärsivä ei saa häneltä lämmittävää ja ymmärtävää rakkautta osakseen, mutta sensijaan hän sanoo sairaalle Jeesuksen tavoin: »Ota vuoteesi ja käy.» Olisi hyvä, jos ihminen voisi unohtaa sairautensa ja uskoa terveyteensä, mutta tavallisen ihmisen usko ei ole voimakas. Hänen taistelunsa ja kehityksensä kulkee näet puuskittain. Ulkonaisen ja sisäisen pakon alla hän ei voi kulkea omaa tietään. Emerson vertaa ihmistä yleensä suurmiehiin. Mutta on kurjiakin ihmisiä, joita oma tai vieras kohtalo raskaasti painaa. Nykyaika näyttää näitä runsaan valikoiman. Heihin katsoo Pascal, ruumiillisia kärsimyksiä ja hengen intohimoja kokenut mies, Emersonin terveyden vastakohta.
Emersonin mielestä ihmisen sisäinen kehitys kulkee yleispiirteisen samankaltaisuuden ohella yksilölliseen itsenäiseen erilaisuuteen. Hän moittii joukkojen yhdenmukaisuuden tavoittelua ja kaavamaisuutta ja asettaa sen vastakohdaksi jalostetun sisäisen henkisyyden, joka sisältää molemmat, siis yhdenmukaisuuden ja erilaisuuden.
Tämä on miehekästä optimismia. Carlyle koetti järkyttää Emersonin optimismia kuljettamalla hänet Lontoon kurjimpaan kaupunginosaan, mutta se ei voinut horjuttaa Emersonin uskoa ihmiseen. Emersonin yleistävä ihanteellisuus ei ota lukuun, kuten jo on mainittu, sitä, että ihmiset toimivat ulkonaisten olosuhteiden ja sisäisen pakon alaisina, eivätkä laisinkaan välitä sisäisistä arvoista. Monen monella ei ole määrättyä elämän kutsumusta; he horjuvat eri alojen välillä ja valitsevat sen tien, jonka olosuhteet heille osoittavat. Mutta Emersonin ihanneihmiseen, jota hän nimittää ajattelijaksi, kuuluu tärkeänä osana muutamia käytännöllisiä elävöittäviä piirteitä, jotka tekevät hänestä verrattain elinvoimaisen henkilön. Emerson käsittelee jokapäiväisen elämän asioita korkeammassa valaistuksessa, liikemiestä, käsityötä, kotien uudistusta, rahan arvoa, työtä; hänen Englannin-matkastaan kirjoittamiaan havainnoita on pidetty historioitsija Tainen esityksen veroisina, ihanteeseensa hän osasi liittää liikemiehen käytännöllisen mielen, joka tunsi dollarin arvon yhtä hyvin kuin kukaan farmari. Vain hänellä oli oikea lahja sekoittaa tuoreesti todellista ja ihanteellista toisiinsa. Siinä on hänen vaikuttava voimansa, joka on saanut aikaan sen, että hänen maanmiehensä kuuntelevat häntä.
Vihdoin alkoivat Emersonin voimat ehtyä. Viimeisen teoksensa korjausta hän ei enää itse jaksanut suorittaa. Viimeisenä päivänä hän pyysi, että hänet talutettaisiin sairasvuoteelta työhuoneeseensa ikäänkuin hän olisi tahtonut kuolla pystyssä vartiopaikallaan. Kuolema kohtasi hänet huhtikuun 27;ntenä 1882. Amerikan älyllinen valiojoukko kantoi mestarinsa, ajattelun ja sisäisen elämän sankarin hautaan.
Mitä on Emerson? Kuvanveistäjän taltta kilpistyy hänestä. Eivätkä ystävät ole voineet lähestyä hänen sisintään, vaan ovat pysähtyneet ikäänkuin kuilun partaalle. Hän on ollut aikalaisilleen mysteerio. Kuvaava legenda kertoo, että kun hän oli Egyptissä, oli sfinksi katsonut häntä silmiin ja sanonut: »Sinä olet toinen minä.»
Kuvanveistäjä French veisti hänen rintakuvansa. »Hänellä on», sanoi French, »miltei lapsellisen eloisa liikkuvaisuus, joka synnyttää loppumatonta ilmeitten vaihtelua ja tekee mahdolliseksi tuon kasvojen ihmeellisen säteilyn, josta ne ovat usein puhuneet, jotka tuntevat hänet. Tämän ylevän ilmeen käsittelemisen vaikeus on pannut usein minut epäilemään kuvanveistostani.» David Scott, jonka piti maalata hänen muotokuvansa, sanoo: »Tähän saakka en ole vielä päässyt perille hänen henkensä rakenteen pohjasta, jos todellisuudessa sellaista on olemassa.» Moni, joka koetti laskeutua Emersonin sielun syvyyksiin, tunsi liukuvansa pohjattomaan henkevyyteen.
Emersonia on pidetty aikansa miehekkäimpänä nerona. »Olen tavannut Emersonin, ensimmäisen ihmisen, jonka olen nähnyt», kirjoittaa George Eliot. »Emerson on enemmän näkijä kuin ajattelija ja vähemmän filosofi kuin runoilija», sanoo G. W. Cooke. »Hän oli täysin vailla puutteita; turha oli kiihdyttää häntä vihaan», kertoo eräs koulutoveri ja ystävä hänestä.
Lue hänen teoksiaan ja katso hänen kuvaansa, niin ymmärrät, mikä hän on sinulle. Ymmärrät hänen vaikuttavan yksinkertaisuutensa, hyväntahtoisuutensa, ylevän ja oikean rakkautensa, johon sisältyy ajatus, että hyvä saavuttaa voiton pahasta, hänen säteilevän ja läpikuultavan kirkkaan luonteensa, hänen kiintymyksensä yksilön riippumattomuuteen, joka aiheutti sen, että hän osasi pitää itsensä aina vapaana, hänen henki-käytännöllistä älyään ja metsien mystiikkaansa, joka vieroittaa hänet tieteellisistä järjestelmistä taiteellisen näkemyksen hyväksi. Mutta yli kaiken ymmärrät, että hän on itsenäisyyden mies.
Hänen itsenäisyytensä on niin ihmeellinen, että hänen täytyy saada sanoa sanottavansa suoraan sinulle itsellesi, ennenkuin voit ymmärtää mitä hän tarkoittaa ja mitä hän on. Hänen vaikutuksensa ja kosketuksensa on välitön ja pyrkii pysymään salassa samoin kuin kaikkinainen hyvä, joka verhoutuu hiljaisuuteen. Ja varmaan antaa hän välittömästi itsenäisyydestään jotakin sinulle, nimittäin sinulle kuuluvan osan. Jotakin sellaista siis, jota ilman et haluaisi olla lähtiessäsi etsimään suurempaa ja täydellisempää itsenäisyyttä, jonka alkulähde on selvempi kaikkia selittelyjä, niin että voit siihen vielä suuremmalla hengen vapautuksella luottaa.
Itseluottamus,
»Ne te quaesi veris extra.»[16]
»Man is his own star; and the soul that can
Render an honest and a perfect man,
Commands all light, all influence, all fate;
Nothing to him falls early or too late.
Our acts our angels are, or good or ill,
Our fatal shadows that walk by us still.»[17]
Päätössanat Beaumontin ja Fletcherin teoksesta »Kunnon ihmisen kohtalo.»[18]
Cast the bantling on the rocks,
Suckle him with the she-wolf's teat;
Wintered with the hawk and fox,
Power and speed be hands and feet.[19]
Luin äskettäin erään etevän taidemaalarin kirjoittamia runoja, jotka olivat sangen omintakeisia ja vapaita kaikesta sovinnaisuudesta. Sielu löytää aina yllykettä sellaisista säkeistä, käsittelivätpä ne mitä aihetta tahansa. Tunne, jonka ne meihin henkäisevät, on arvokkaampi kuin konsanaan ajatus, jonka ne sisältävät. Usko omaan ajatukseesi, usko, että se, mikä sinusta oman sydämesi syvyydessä on totta, on totta kaikista ihmisistä — siinä neron salaisuus. Lausu julki kätketty vakaumuksesi, niin saavuttaa se yleisen merkityksen, sillä sisin on aikanaan tuleva ulommaisimmaksi — ja meidän ensimmäinen ajatuksemme palaa luoksemme viimeisen tuomion pasuunaan soidessa. Sielun ääni on tuttu jokaiselle; Mooseksen,[20] Platonin ja Miltonin suurin ansio on mielestämme se, etteivät he antaneet mitään arvoa kirjoille ja perintätavoille eivätkä sanoneet, mitä ihmiset, vaan mitä he itse ajattelivat. Ihmisen pitäisi oppia etsimään ja tarkkaamaan mieluummin sitä valonsädettä, joka hänen sisimmässään syttyen tuikahtaa läpi hänen sielunsa, kuin valonhohdetta runoilijoiden ja viisaiden taivaalta. Kuitenkin jättää hän kokonaan huomaamatta ajatuksensa vain sentähden, että se on hänen omansa. Jokaisessa neron tuotteessa me tunnemme omat hylätyt ajatuksemme; ne tulevat luoksemme takaisin jonkinlaisen vieroitetun ylevyyden ympäröiminä. Se on suurten taideteosten vaikuttavin opetus. Ne opettavat meitä hyväntahtoisen järkähtämättömästi luottamaan välittömään vaikutelmaamme, sitäkin suuremmalla syyllä, kun kaikki miehissä nousevat sitä vastustamaan. Ellemme sitä tee, niin huomenna joku vieras sanoo mestarillisen älykkäästi juuri sen saman, mitä me kaiken aikaa ajattelimme ja tunsimme, ja meidän on pakko häpeäntuntein ottaa vastaan oma ajatuksemme toiselta. Jokaisen ihmisen kehityksessä on hetki, jolloin hänessä herää täysi vakaumus siitä, että kateus on tietämättömyyttä, että jäljittely on itsemurhaa, että hän saa todeta itsessään hyvät ja huonot puolet niiden keskinäisen suhteen mukaan ja että, vaikka avara maailma olisi täynnä onnenlahjoja, hän ei saa ainoatakaan tähkäpäätä ilman uurastusta, joka hänen on pantava muokattavaksi saamaansa maatilkkuun. Voima, joka hänessä asuu, on toteutuessaan uusi, eikä kukaan, lukuunottamatta häntä itseään, tiedä mitä hän kykenee tekemään, eikä hän itsekään tiedä, ennenkuin on koettanut. On täysin ymmärrettävää, että toiset kasvot, toiset luonteet ja toiset tosiasiat tekevät häneen voimakkaan vaikutuksen, mutta toiset eivät mitään. Tämä mielen vaikutelmaherkkyys perustuu jonkinlaiseen edeltäpäin järjestettyyn sopusointuun. Silmä on sijoitettu siihen, mihin valonsäteen pitää langeta, jotta se voisi todeta tämän määrätyn valonsäteen. Me ilmaisemme vain puoleksi omaa itseämme ja häpeämme sitä jumalallista aatetta, jota jokainen meistä edustaa. Siihen aatteeseen, sopusuhtaiseen ja hedelmälliseen, mikäli se on uskollisesti ilmituotu, saattaa turvallisesti luottaa, siliä Jumala ei ota pelkureita julistamaan tekojaan. Ihminen tuntee kohottavaa vapautusta ja iloa, kun hän on työhönsä pannut omaa sieluaan ja tehnyt parhaansa, mutta jos hän on sanonut ja tehnyt toisin, ei hän saa mitään rauhaa, se kun on vapautusta, joka et anna vapautta. Silloin hänen neronsa jo ensi yrityksessä jättää hänet eikä mikään runotar suosi häntä, ei mikään kekseliäisyys eikä toivo tue häntä.
Luota itseesi: jokainen sydän alkaa värähdellä tämän rautaisen soittimenkielen kosketuksesta. Hyväksy se paikka, jonka jumalallinen kaitselmus on sinulle löytänyt, aikalaistesi seura ja ympäröivien tapausten yhteydellisyys. Suuret miehet ovat aina tehneet niin ja ovat lasten tavoin luottaneet aikakautensa henkeen; he ovat siten ilmaisseet vakaumuksensa olevan, että se, mikä on ehdottomasti luotettavaa, on sijoitettu heidän sydämeensä, tekee työtä heidän käsillään ja hallitsee koko heidän olemustaan. Ja me, jotka olemme näitä samoja ihmisiä, saamme hyväksyä ylevin mielin saman ylimaailmallisen kohtalon; ei alaikäisten ja suojatussa nurkassaan kyyröttävien työkyvyttömien tavoin eikä yhteiskunnallisia mullistuksia pakenevien pelkurien tavoin, vaan oppaina, vapahtajina ja hyväntekijöinä, totellen Kaikkivaltiaan tarkoitusperiä ja eteenpäin vaeltaen läpi sekasorron ja pimeyden.
Kuinka ihania vastauksia näihin kysymyksiin luonto antaakaan meille lasten, pienokaisten ja luontokappalten eleissä ja olemuksessa. Heillä ei ole sellaista hajanaista ja kapinoivaa mieltä, sellaista epäluottamusta tunteeseen, laskelmistamme johtunutta, kun olemme väärin arvioineet päämäärämme tielle asetetun vastustusvoiman ja mahdollisuudet. Heidän mielensä on eheä ja heidän silmänsä on vielä lannistumaton ja kun katsomme heidän kasvoihinsa, tunnemme itsemme epävarmoiksi. Lapsuus ei mukaudu kenenkään mukaan, vaan kaikki mukautuvat sen mukaan, niin että yksi pienokainen kerää ympärilleen jokeltamaan ja leikkimään kanssaan neljä tai viisi täysikasvuista. Niin on Jumala varustanut nuoruuden, murrosiän ja miehuuden kunkin omalla yhtä suurella viehättävyydellä ja lumolla ja on tehnyt ne kadehdittaviksi ja suloisiksi ja niiden vaatimukset sellaisiksi, ettei niitä pidä syrjäyttää, mikäli ne ilmaisevat itsenäisyyttä. Älä luule, ettei tämä nuorukainen kykene mihinkään, sentähden, ettei hän osaa keskustella sinun eikä minun kanssani. Kuulehan! Viereisessä huoneessa on hänen äänensä kyllin kirkas ja painokas. Hän näyttää osaavan puhua ikäistensä kanssa. Olipa hän kaino tai rohkea, aina hän osaa näet tehdä meidät iäkkäämmät tarpeettomiksi.
Pojat, jotka ovat varmat päivällisestään ja yhtä haluttomia kuin vapaaherrat panemaan rikkaa ristiin valmistaakseen sen itselleen, ovat esimerkkinä huolettomuudesta, joka on ihmisluonnon terve ilmaus. Poika on vierashuoneessa samassa asemassa kuin katsomo teatterissa — riippumaton ja vastuunalaisuudesta vapaa, katselee nurkastaan ohikulkevia ihmisiä ja tapauksia, arvostelee ja tuomitsee nopeasti ja lyhyesti, kuten poikien on tapana, kutakin ansionsa mukaan hyväksi, pahaksi, jännittäväksi, typeräksi, kaunopuheiseksi tai ikäväksi. He eivät koskaan huolehdi seurauksista eivätkä eduista; he antavat riippumattoman ja väärentämättömän tuomion. Te voitte imarrella häntä; hän ei taivu imartelemaan teitä. Mutta aikaihminen on ikäänkuin lyöty oman tietoisen harkintansa kahleisiin. Niin pian kuin hän kerran on huomiota herättäen suorittanut tai puhunut jotakin, on hän sidottu satojen ihmisten tunteisiin, joko myötätuntoiseen vaarinpitoon tai vihaan, jotka hänen nyt täytyy ottaa lukuun. Ei ole kysymystäkään mistään levosta. Oi, jospa hän voisi palata takaisin riippumattomuuteensa. Ken siis voi välttää kaikkia kunnianosoituksia ja tarkata ympäristöään taas, kuten ennenkin, saman kiihkottoman, puolueettoman, lahjomattoman ja väistymättömän viattomuuden ilmakehästä, hänen täytyy aina olla peloittava. Hänen tulee lausua kaikista asioista ja tapauksista mielipiteensä, jota ei pidetä yksityislaatuisena, vaan ehdottomasti pätevänä ja jonka tulee langeta nuolen tavoin ihmisten tietoisuuteen ja täyttää heidät pelolla.
Tällaisia ääniä kuulemme yksinäisyydessä. Mutta ne heikkenevät ja mykistyvät, kun astumme maailmaan. Yhteiskunta on kaikkialla salaliitossa jossakin sen yksityisessä jäsenessä ilmenevää miehenmieltä vastaan. Yhteiskunta on osakeyhtiö, jonka jäsenet suostuvat uhraamaan vapautensa ja henkisen sivistyksensä saadakseen varmemman vakuuden leivän hankkimisesta jokaiselle osakkeenomistajalle. Enin kysytty hyve on samanlaisuus. Itseluottamus on sen kammoksumisen kohde. Se ei rakasta todellisia arvoja eikä luovia kykyjä, vaan nimiä ja tapoja.
Ken tahtoo tulla mieheksi, hänen täytyy tulla omalaatuiseksi. Ken tahtoo voittaa kuolemattoman voitonseppeleen, hän ei saa antaa hyvyyden nimen johtaa itseään harhaan, vaan hänen on tutkittava, mikäli kulloinkin kysymyksessä on todellista hyvyyttä. Ei sittenkään mikään muu ole niin pyhää kuin sinun oman sielusi eheys. Vapauta itsesi, niin saavuttaa menettelysi koko maailman hyväksymyksen. Muistan vastauksen, jonka minä ollessani vielä nuori aivan kuin itsestäni annoin eräälle arvossapidetylle neuvonantajalle, jonka oli tapana tuskastuttaa minua rakkailla vanhoilla kirkon opinkappaleillaan. Minun sanoessani: »Mitä minulla on tekemistä perintätietojen pyhyyden kanssa, jos elän todellisesti sisästä kumpuavien herätteiden mukaan?» ystäväni huomautti: »Mutta sellaiset sisäiset liikahdukset voivat olla kotoisin alhaalta eikä ylhäältä.» Minä vastasin: »Ne eivät näytä tulevan alhaalta, sillä jos minä olisin pahanhengen lapsi, tahtoisin elää pahastahengestä...» Ei mikään laki ole minulle niin pyhä kuin oman luontoni laki. Hyvä ja paha ovat vain nimiä, jotka sangen hyvin soveltuvat siirrettäviksi mille seikalle hyvänsä; se yksin on oikeaa, joka vastaa kokoomustani, ja se yksin väärää, joka on ristiriidassa sen kanssa. Ihmisen on voitettava itsensä kohdatessaan kaikkinaisia vaikeuksia, niinkuin kaikki muu, paitsi hän, olisi nimellistä ja katoavaista. Minua hävettää, kun ajattelen, kuinka helposti me suostumme arvomerkkeihin, suuriin seuroihin ja kuolleisiin laitoksiin. Jokainen siivo ja sujuvasti puhuva yksilö vaikuttaa minuun ja ohjaa minua enemmän kuin on kohtuullista. Minun täytyy kulkea pää pystyssä ja elinvoimaisena ja sanoa peittelemätön totuus kaikkien teiden risteyksissä. Jos ilkeämielisyys ja turhamaisuus kantavat ihmisrakkauden pukua, sallimmeko sitä? Kun häijy yltiöhurskas ottaa omakseen orjien vapauttamisen jalon asian ja saapuu luokseni mukanaan viimeiset uutiset Barbados-saarelta,[21] niin miksi en sanoisi hänelle: »Mene ja rakasta lapsiasi; rakasta halonhakkaajaa; ole hyväsydäminen ja vaatimaton, omaksu nämä miellyttävät piirteet, äläkä koristele kovaa, rakkaudetonta kunnianhimoasi tuolla uskomattomalla hellyydellä, jota olet tuntevinasi tuhannen peninkulman päässä asuvaa mustaa kansaa kohtaan. Kauas suuntautuva rakkautesi on kotona vihaa.» Karkea ja sievistelemätön olisi sellainen tervehdys, mutta totuus on kauniimpi kuin keinotekoinen rakkaus. Hyvyydelläsi täytyy olla jonkun verran jyrkkyyttä sellaista kohtaan —muuten se ei ole mistään kotoisin. Vihan oppia on saarnattava vastapainoksi surkuttelevalle ja voivottelevalle rakkauden opille. Minä pakenen isää ja äitiä ja vaimoa ja veljeä, kun neroni kutsuu minua. Tahtoisin kirjoittaa oven poikkipienaan sanan mieliteko. Toivon, että se sittenkin on jotakin parempaa kuin mieliteko, mutta me emme voi menettää aikaa selittetyihin. Älkää odottako, että osoittaisin syyn, miksi etsin tai miksi kartan seuraa. Älkää siis sanoko minulle, kuten muuan hyvä ihminen teki tänään, että minun velvollisuuteni on sijoittaa kaikki köyhät ihmiset hyviin asemiin. Ovatko ne minun köyhiäni? Minä sanon sinulle, sinä typerä ihmisystävä, että minä kitsastelen markkaa, kymmenpennistä ja penniä antaessani sen sellaisille ihmisille, joilla ei ole mitään asiaa minulle ja joille en myöskään tiedä itselläni mitään asiaa olevan. On ihmisluokka, jolta minä kaiken henkisen heimolaisuuden nojalla olen saanut ja jolle olen antanut; heidän tähtensä olen valmis astumaan vankilaan, jos tarvitaan; vaikka tunnustan häpeällä silloin tällöin antaneeni markan teidän sekalaisiin yleisiin hyväntekeväisyyslaitoksiinne, kasvatukseen hullujenkoulussa, kokoushuoneiden rakentamiseen turhanpäiväisiä tarkoitusperiä varten, jotka nyt niin monia tempaavat mukaansa, almuihin juomareille ja tuhatkertaisiin auttajayhdistyksiin — niin on se vahingollinen markka, josta kieltäytymiseen minulla ennen pitkää tulee olemaan riittävästi miehuullisuutta.
Hyveet ovat yleisen käsityksen mukaan pikemmin poikkeus kuin laki. Tuossa on ihminen ja tuossa hänen hyveensä. Ihmiset tekevät niinsanottuja hyviä töitä, esimerkiksi jonkin miehuutta tai rakkautta osoittavan teon, vain sentakia, että maksaisivat sillä sakon siitä, että päivittäin jäävät pois juhlanäytöksestä. Heidän tekonsa ovat tehdyt puolustamaan tai anteeksipyytämään heidän elämäänsä maailmassa — samoin kuin raajarikot ja mielenvikaiset maksavat suuren summan ylöspidostaan. Heidän hyveensä ovat katumusrangaistuksia. Minä en tahdo kärsiä rangaistuksia, vaan elää. Elän elämää sen itsensä takia enkä näytteeksi. Minusta on parempi, että se on alempisukuista, jotta se olisi oikeaa ja tasaista, kuin että se on loistoisa ja epävakainen. Tahtoisin, että se olisi tervettä ja suloista eikä niukkaan ruokajärjestelyyn ja suonen lyötteihin sidottu. Tärkeimpänä vaadin sinulta todistusta siitä, että olet mies, ja hylkään vetoamisen miehestä hänen tekoihinsa. Minä tiedän, etten tee mitään erotusta, teenkö vai vältänkö tekoja, joita pidetään erinomaisina. En voi suostua maksamaan etuoikeudesta siinä, missä minulla on eittämätön oikeus. Niin köyhät ja mitättömät kuin kykyni lienevätkin, olen tosiasiallisesti olemassa, enkä minä tarvitse siitä omia tai tovereitteni vakuutuksia enkä mitään toisarvoisia todistuskappaleita.
Mitä minun on tehtävä, siinä kaikki mikä kiinnittää mieltäni, eikä se merkitse mitään mitä ihmiset ajattelevat. Tämä laki, jota on yhtä vaikea sovelluttaa todellisuuteen kuin henkiseen maailmaan, olkoon suuruuden ja pienuuden erottaja. Se on sitäkin vaikeampi tehtävä, kun aina olet löytävä niitä, jotka ajattelevat, että he tietävät paremmin kuin sinä, mikä on sinun velvollisuutesi. On helppo elää maailmassa maailman mukaan; on helppo elää yksinäisyydessä omintakeisesti, mutta suuri mies on se, joka keskellä joukkoa säilyttää ihastuttavan täydellisesti yksinäisyyden riippumattomuuden.
Sinulle kuolleiksi käyneisiin tapoihin mukautumista vastaan voi sanoa, että sellainen menettely hajoittaa voimiasi. Se kuluttaa hukkaan aikaasi ja tahrii luonteesi jättämät vaikutelmat. Jos kannatat rappeutunutta kirkkoa, annat avustusta riutuneelle raamattuseuralle, äänestät enemmistön mukana joko hallituksen puolesta tai sitä vastaan ja katat pöydän matalamielisen majatalonisännän tavoin — on minun vaikea kaikkien näiden suojustimien alta päästä perille, mikä sinä olet miehiäsi. Ja luonnollisesti on vastaava määrä voimia jätetty käyttämättä sinun omaan elämääsi. Mutta tee tehtäväsi, niin minä olen tunteva sinut. Tee omaa työtäsi, niin olet välähyttävä uutta voimaa itseesi. Ihmisen täytyy ottaa mietittäväkseen, mitä sokkosillaoloa tämä samanlaistumisella leikkiminen on. Jos minä tiedän sinun lahkosi, niin voin edeltäkäsin sanella sinun todistelusi. Minä kuulen, että saarnaaja ilmoittaa aikovansa puhua jonkun kirkon laitoksen tarkoituksenmukaisuudesta. Enkö tiedä jo edeltäkäsin, että hänen on mahdotonta sanoa yhtään uutta itsenäistä sanaa? Enkö tiedä, että tämän laitoksen perusteiden tutkimisen kerskailusta huolimatta hän ei ole esittävä yhtään tosiasiaa? Enkö tiedä, että hän on lupautunut olemaan katsomatta muuanne kuin yhdelle puolelle — sallitulle puolelle ja että hän ei esiinny ihmisenä, vaan seurakunnan pappina? Hän on avuksi otettu asianajaja ja nuo ylhäiset tuomitsevat ilmeet ovat merkityksetöntä mahtailua. Siten on suurin osa ihmisiä sitonut silmänsä toisella tai toisella nenäliinalla ja kiinnittänyt itsensä johonkin näistä yhteisistä katsantokannoista. Samanlaisuus ei tee heitä valheellisiksi muutamien harvojen valheiden osittaisena alkuunpanijana, vaan valheellisiksi kaikissa yksityiskohdissa. Ei mikään heidän totuuksistaan ole täyttä totta. Heidän kaksi ei merkitse todellisuudessa kahta, heidän neljä ei ole oikea neljä; sen johdosta jokainen heidän lausumansa sana loukkaa meitä, emmekä tiedä, mistä alkaisimme saattaaksemme heidät oikealle tolalle. Sillävälin pukee luonto meidät vitkastelematta sen puolueen vankivaatteisiin, johon lukeudumme. Meidän kaikkien kasvoille ja olentoon tulee sama leima ja se muuttuu asteittain mitä laupeimmaksi aasinilmeeksi. On eräs yksityisistä tapauksista saatu nöyryyttävä kokemus, joka pitää paikkansa myöskin ihmissuvun historiassa; tarkoitan »hyväksymisen houkkiomaista hymyä», pakotettua hymyilyä, jonka me puristamme esiin seurassa, missä emme tunne itseämme halukkaiksi samassa äänilajissa vastaamaan keskusteluun, joka ei kiinnitä mieltämme. Lihakset, joita ei liikuteta tahallisesti, vaan alhaisten tahdonilmausten pakotuksesta, jännittyvät kankeasti kasvonpiirteiden ympärille herättäen epämiellyttäviä tunteita.
Samanlaistumista vastustavaa maailma ruoskii epäsuosiollaan. Ja sen tähden ihmisen on hyvä tietää, minkäarvoisina on pidettävä happamia kasvoja. Sivulliset katsovat samanlaisuuteen mukautumatonta henkilöä karsaasti keskellä katua ja ystävän vierashuoneessa. Jos tämä vastenmielisyys juontuu halveksimisesta ja vastustushalusta samoin kuin se, mitä asianomainen henkilö tuntee, on hänellä tietysti syytä mieli suruisena mennä kotiin, mutta ihmisjoukon happamilla kasvoilla samoin kuin suloisilla ilmeillä ei ole syvällistä syytä. Ne ovat nostetut ylös ja alas sen mukaan kuin tuuli puhaltaa ja sanomalehdet vihjaavat. Kuitenkin on joukon paheksunta paljon peloittavampi kuin hallituksen ja oppineiston. On jokseenkin helppo voimakkaan ihmisen, joka tuntee maailman, kestää sivistyneiden luokkien raivoa. Niiden kiihtymyksessä on jotakin säädyllistä ja varovaista, sillä ne ovat arkoja, koska ovat itse sangen helposti haavoitettavissa. Mutta kun heidän naiselliseen kiihtymykseensä yhdistyy rahvaan suuttumus, kun oppimaton ja köyhä ovat yllytetyt liikkeelle, kun älytön raaka voima, joka piilee yhteiskunnan pohjalla, on saatu ärjymään ja maahan lyömään, tarvitaan vakiintunutta mielenuljuutta ja uskonnollisuutta, ennenkuin korkeimman olennon tavoin voimme kohdata sitä kuin pikkuseikkaa, jolla ei ole merkitystä.
Toinen pelätin, joka vieroittaa itseluottamuksesta, on meidän johdonmukaisuutemme; kunnioitus ohimenneitä tekojamme ja sanojamme kohtaan. Toisten silmät eivät näe muita tosiseikkoja arvioidakseen meidän vaellustamme kuin menneisyyteen kuuluvat tekomme ja siksi emme kernaasti tahtoisi pettää heidän odotuksiaan.
Mutta miksi sitten kannat päätäsi pystyssä? Miksi laahaat sinne tänne muistisi kuollutta ruumista pelosta, että joudut ristiriitaan jonkin seikan kanssa, jonka olet esittänyt jollakin julkisella paikalla? Ja vaikkapa puhuisitkin itseäsi vastaan, niin mitä sitten? On viisas sääntö se, ettet koskaan luota yksinomaan muistiin, tuskinpa silloinkaan kun on kysymys puhtaan muistin toiminnoista, vaan tuot menneisyyden tuomiolle tuhatsilmäisen nykyisyyden eteen ja elät alati uutta päivää. Äärimmäisessä ajattelussasi olet kieltänyt jumaluudelta persoonallisuuden, mutta kun sielun hartaat liikkeet tulevat, antaudut niille sydämelläsi ja elämälläsi, vaikka ne antaisivatkin Jumalalle ulkomuotoa ja väriä. Jätä oppijärjestelmäsi, niinkuin Josef mekkonsa syntisen vaimon käsiin, ja pakene.
Mieletön johdonmukaisuus on pienten sielujen peikko ja pienten valtiomiesten, ajattelijoiden ja jumaluusoppineiden palvonnan esine. Suurella sielulla ei yksinkertaisesti ole mitään tekemistä johdonmukaisuuden kanssa. Hän voi yhtä hyvin huvikseen leikitellä seinälle lankeavalla varjollaan. Sano uskaliain sanoin, mitä nyt ajattelet, ja huomenna taas sano uskaliain sanoin, mitä silloin ajattelet, vaikka se olisikin näennäisessä ristiriidassa kaiken sen kanssa, mitä sanoit tänään. »Voi, mutta silloin minut varmaan väärinkäsitetään?» Onko sitten niin suuri vahinko saada osakseen väärinkäsitystä? Pythagoras ymmärrettiin väärin, ja Sokrates, ja Jeesus, ja Luther, ja Copernicus, ja Galilei, ja Newton ja jokainen puhdas ja viisas henki, joka milloinkaan on lihaksi tullut. Suuruus merkitsee väärinymmärtämistä toisten puolelta.
Minä otaksun, ettei kukaan ihminen voi rikkoa luontonsa lakeja vastaan. Kaikki hänen tahtonsa hyppäykset ovat hänen olemuksensa lain pyöristämät, samoin kuin Andien ja Himalayan[22] rosoisuudet tuntuvat vähäpätöisiltä maapallon taipeessa. Ei myöskään merkitse mitään, kuinka te mittailette ja tunnustelette häntä. Luonne on samanlainen kuin akrostikhoni tai aleksandriinisäe[23] — lukipa sen eteenpäin, taaksepäin tai poikkipuolin, aina se muodostaa saman ajatuksen. Tässä viehättävässä, hiljaisessa metsäelämässä, jonka Jumala on minulle antanut, sallittakoon minun merkitä muistiin päivä päivältä rehelliset ajatukseni katsomatta eteenpäin tai taaksepäin; ne osoittautuvat silloin epäilemättä sopusoinnussa oleviksi, vaikka en ole sitä erikoisesti ajatellut enkä pitänyt silmällä. Kirjani tuoksuu silloin männyltä ja heläjää hyönteisten surinaa. Pääskynen on ikkunani päällä punova rihman tai oljenkorren, jonka se tuo nokassaan, myöskin minun kankaaseeni. Meitä pidetään sellaisina, jommoisia me olemme. Luonne näyttäytyy tahdostasi riippumatta. Ihmiset luulottelevat ilmaisevansa hyveensä tai paheensa yksinomaan julkisissa teoissa eivätkä näe, että hyve tai pahe hengittää joka hetki.
Jokaiseen toimintojen moninaisuuteen tulee yhtäpitävyyttä, mikäli ne aikanaan ovat rehellisiä ja luonnollisia. Sillä samasta tahdosta virtailevat toiminnot tulevat sopusointuisiksi, näyttivätpä ne kuinka eriäviltä tahansa. Eriäväisyydet häipyvät näkyvistä, kun katsomme niitä jonkun matkan päästä, vähäisestäkin ajatuksen korkeudesta. Sama pyrkimys yhdistää ne kaikki. Parhaimman laivan uurtama tie on murtoviiva satoine mutkineen. Katso tätä viivaa riittävän välimatkan päästä, niin se suoristautuu keskitien suuntaan. Oikea itsenäinen tekosi selittää itsensä ja on selityksenä sinun muille oikeille teoillesi. Sinun samanlaistumisesi ei selitä mitään. Toimi itsenäisesti, niin se, mitä jo olet itsenäisesti tehnyt, puolustaa toimintatapaasi. Suuruus vetoaa tulevaisuuteen. Jos kerran tänään voin olla kyllin voimakas tehdäkseni oikein ja halveksiakseni minuun tähdättyjä silmäyksiä, niin on minun jo aikaisemmin täytynyt tehdä niin paljon oikeata, että se puolustaa nykyistä toimintaani. Oli miten oli, tee oikein nyt. Halveksi alati näennäisyyttä, niin voit aina niin menetellä. Luonteen voima on moninkertaistuvaa. Kaikki hyveellisesti eletyt päivät luovuttavat terveytensä nykyhetkelle. Mikä aiheuttaa hallintotoimien ja taistelukenttien sankarien suuruuden, joka valtaa mielikuvituksemme? Tietoisuusko heidän takanaan olevien suurten päivien ja voittojen sarjasta? Ne levittävät yhtenäistä valoa eteenpäin rientävän sankarin otsalle. Hän on ikäänkuin näkyväisen enkelijoukon saattama. Tämä se singahutti ukkosta Chathamin ääneen, arvokkuutta Washingtonin ryhtiin ja Amerikan Adamsin silmiin.[24]
Mainetta pidämme arvossa sen johdosta, että se ei ole hetkellistä. Se on aina yhtä vanha hyve. Me kunnioitamme sitä tänään sentähden, ettei se ole tämän päivän lapsi. Me rakastamme ja osoitamme sille suosiotamme, koska se ei tavoittele rakkauttamme ja suosiotamme, vaan on itsestään riippuvainen ja itsestään johtunut ja senvuoksi vanhaa tahratonta sukupuuta, silloinkin, kun se esiintyy nuoren henkilön olemuksessa. Toivon, että näinä päivinä olemme kuulleet viimeisen kerran puhuttavan samanlaistumisesta ja johdonmukaisuudesta. Tulkoot nämä sanat täst'edes vanhanaikaisiksi ja naurunalaisiksi. Päivälliskellon asemesta soitelkaamme spartalaista huilua.[25] Älkäämme enää koskaan kumarrelko ja pyydelkö anteeksi. Suuri mies on tulossa kotiini aterialle. En halua miellyttää häntä; haluan, että hän koettaisi miellyttää minua. Tahdon tällöin edustaa ihmisyyttä ja vaikka tahdon tehdä sen ystävällisesti, tahdon tehdä sen samalla todellisesti. Uhmatkaamme ja kolhaiskaamme aikamme sileätä keskinkertaisuutta ja innoittavaa itsetyytyväisyyttä ja heittäkäämme vasten kasvoja tavoille, kaupalle ja toimistoille tuo tosiasia, joka on kaiken historian tulos, että missä tahansa ihminen toimii, siinä on toimimassa suuri vastuunalainen Ajattelija ja Toiminnan mies; että todellinen ihminen ei kuulu mihinkään aikaan eikä paikkaan, vaan on asioiden keskus. Missä hän on, siellä on luonto. Hän mittaa sinut, kaikki ihmiset ja kaikki tapahtumat. Ihmiskunnan joka ainoa yksilö palauttaa säännöllisesti mieleemme jotakin muuta tai jonkun toisen henkilön. Luonne, joka on tosiolevainen, ei palauta mieleemme mitään muuta; se käsittää luomistyön kaikkeuden. Ihmisen pitäisi olla niin paljon, että hän tekisi kaikki ympäröivät olosuhteet samantekeviksi. Jokainen todellinen ihminen on syy, maa ja aikakausi, vaatii määrättömiä avaruuksia, lukuja ja ajan pannakseen täytäntöön tarkoituksensa, ja jälkipolvi näyttää seuraavan hänen askeleitaan kuin pitkä saattue palvelijoita. Ihminen Caesar on syntynyt, ja aikakausien kuluttua on nähtävänämme Rooman keisarikunta. Kristus on syntynyt, ja miljoonat sielut kasvavat kiinni ja eläytyvät hänen henkeensä niin, että häntä on sekoitettu ihmisen hyveisiin ja mahdollisuuksiin. Aikaansaannos on yhden ihmisen loitolle lankeava varjo; niinkuin munkkilaitos erakko Antoniuksen, uskonpuhdistus Lutherin, kveekarien suunta Foxin, metodismi Wesleyn ja orjien vapauttaminen Clarksonin. Scipiota nimitti Milton »Rooman huipuksi», ja koko historia on mukavasti jaettavissa muutamien voimakkaiden ja syvällisten henkilöiden elämäkertoihin.[26]
Tuntekoon siis ihminen oman arvonsa ja pitäköön olevaisuuden jalkojensa alla. Älköön hän tulko tirkistellen tai varkain pujahtako pois, tai hiiviskelkö ylös ja alas huoltolaitoksen pojan, lehtolapsen tai salakuljettajan tavoin maailmassa, joka on olemassa häntä varten. Mutta kadulla ihminen löytämättä itsestään arvoa, joka vastaa tornin rakentanutta tai marmoriin jumalankuvia hakannutta voimaa, tuntee itsensä köyhäksi katsoessaan ympärilleen. Hänestä on palatsilla, kuvapatsaalla tai kallisarvoisella kirjalla vieraan ja kielletyn leima, samanlainen kuin loistokkaissa ajoneuvoissa ajavalla ylhäisellä herralla, ja hän näyttää sanovan tähän tapaan: »Armollinen herra, kuka te olette?» Kuitenkin ovat nämä kaikki hänen huomionsa hakijoita, anojia, jotka pyytävät hänen kykyjään astumaan esiin ja ottamaan heidät huostaansa. Taulu odottaa tuomiotani: se ei käske minua, minun on määrättävä, onko sillä oikeutta kiitoksen saantiin. Kansansatu juoposta,[27] joka korjattiin kadulta puolikuolleena, kannettiin herttuan taloon, pestiin, puettiin ja pantiin herttuan vuoteeseen, jota hänen herättyään kohdeltiin samoilla alamaisilla juhlallisuuksilla kuin herttuaakin ja jolle vakuutettiin, että hän oli ollut järjiltään, saa kiittää tunnetuksi tulemisestaan sitä tosiasiaa, että se esittää oivan vertauskuvan ihmisen tilasta, joka maailmassa elää jonkinlaisen juopuneen tavoin, mutta herää silloin tällöin, käyttelee järkeään ja huomaa olevansa todellinen kuningas.
Lukemisemme on kerjäläismäistä ja liehakoivaa. Historiassa mielikuvituksemme vetää meitä nenästä. Kuninkuus ja aateluus, valta ja rikkaus, on mahtipontisempi sanaluettelo kuin yksityisnimet Juho ja Edvard, jotka tapaamme pienissä taloissa ja tavallisissa päivätöissä, mutta elämän kysymykset ovat samat molemmilla, ja molempien kokonaissumma on sama. Mistä johtuu kaikki tämä Alfred suuren, Skanderbegin[28] ja Kustaa Aadolfin kunnioittaminen? Olettakaamme että he olivat miehekkäitä; käyttivätkö he miehekkyyttä hyväkseen, niin ettei siitä jäänyt mitään jäljelle? Sinun yksityisestä teostasi tänään riippuu yhtä suuri pelipanos, kuin se, mikä seuraa heidän julkisia ja mainehikkaita askeleitaan. Kun yksityiset ihmiset alkavat toimia omintakeisten näkemystensä mukaan, siirtyy loistokehä kuninkaitten teoista tavallisten kuolevaisten tekoihin.
Maailmaa ovat kasvattaneet sen kuninkaat, jotka ovat luonneet kansakuntien silmät. Nämä mahtavat vertauskuvat ovat opettaneet sille keskinäisen kunnioituksen, jota ihminen on velvollinen ihmiselle osoittamaan. Ilahduttava uskollisuus, jolla ihmiset ovat kaikkialla sietäneet kuningasta, ylimystä, tai suurta tilanomistajaa, joka astelee heidän keskellään pitäen lakeja omaisuutenaan, tekee ihmisiä ja asioita varten oman asteikkonsa ja kääntää ylösalaisin heidän mittapuunsa, maksaa hyvistä töistä rahan asemesta kunnianosoituksilla ja edustaa omalla olemuksellaan lakia — oli hieroglyfi, jolla ihmiset hämärästi merkitsivät tietoisuutensa omasta oikeudestaan ja arvokkuudestaan, jokaisen ihmisen oikeudesta.
Lumoava vaikutus, joka säteilee kaikesta itsenäisestä toiminnasta, saa selityksensä, kun tutkimme itseluottamuksen perusteita. Kuka on henkilö, joka luottaa itseensä? Mikä on tuo alkuperäinen Itse, johon kaikkien luottamus voi perustua? Minkälainen on tuon järjestelmiä ilkkuvan tähden luonto ja mahti, jolla ei ole tähtäyskulmaa, jonka alkuaineita ei voi laskea ja joka heittää kauneuden säteen myös arkipäiväisiin ja puutteellisiin tekoihin, jos niissä on vähänkään itsenäisyyden oireita? Tutkimus johtaa meidät tuohon lähteeseen, joka samalla kertaa on neron, hyveen ja elämän ydinmehu, jota me nimitämme oma-aloitteisuudeksi tai vaistoksi. Me nimitämme tätä alkeellista viisautta sisäiseksi näkemykseksi, jolloin taas kaikki myöhemmät saavutukset ovat ilmestymyksiä. Tuossa syvässä voimassa, viimeisessä tosiasiassa, jonka taa ei yrittely voi kulkea, löytävät kaikki oliot yhteisen alkuperänsä. Sillä olemisen tunne, joka tiedottomalla tavalla orastaa sielussamme hiljaisina hetkinä, ei eroa olioista, paikasta, valosta, ajasta eikä ihmisestä, vaan on yhtä näiden kanssa, ja kumpuaa silminnähtävästi samasta lähteestä, josta niiden elämä ja olemus on kotoisin. Ensin me saamme osamme elämästä, jonka kannattamina oliot ovat olemassa, ja myöhemmin me näemme ne luonnon ilmiöinä ja unohdamme, että olemme olleet jakamassa näiden alkuperustetta. Tässä on toiminnan ja ajatuksen lähde. Tässä ovat sen innoituksen keuhkot, joka antaa ihmiselle viisautta ja jota eivät voi kieltää muut kuin pyhän pilkkaajat ja jumalankieltäjät. Me lepäämme mittaamattoman järjen sylissä, joka vihkii meidät totuutensa vastaanottajiksi ja toimintansa elimiksi. Kun me erotamme oikeudenmukaisuuden ja kun me erotamme totuuden, emme itsestämme tee mitään, vaan sallimme sen säteitten kulkea lävitsemme. Jos kysymme, mistä ne tulevat, jos yritämme katsahtaa sieluun löytääksemme niiden syyn, on koko ajattelu harhaa. Saamme tyytyä toteamaan vain sen, onko sitä kulloinkin olemassa vai eikö. Jokainen ihminen osaa erottaa sielunsa tahdontoiminnot sen tahdottomista havainnoista ja tietää, että hänen tahdottomat havaintonsa vaativat täyttä luottamusta. Hän voi erehtyä niitä ilmituodessaan, mutta hän tietää, että nämä seikat ovat yhtä riidattomia kuin yö ja päivä. Tahalliset tekoni ovat vain samoilua sinne tänne; hyödyttömimmät haaveet ja heikoimmatkin alkuperäiset mielenliikutukset herättävät uteliaisuuttani ja arvonantoani. Ajattelemattomat ihmiset vastustavat yhtä helposti havaintojen kuin ajatustoiminnan ääntä, tai paremmin sanoen, paljon suuremmalla valmiudella, sillä he eivät erota havaintoa käsitteistä. He kuvittelevat, että minä valitsen nähdäkseni tämän tai tuon esineen. Mutta havainto ei ole oikullinen, vaan kohtalokas. Jos minä näen jonkin piirteen, tulevat lapseni näkemään sen minun jäljestäni ja ajan pitkään koko ihmissuku — vaikka voi olla mahdollista, ettei yksikään ole sitä nähnyt ennen minua. Sillä minun havaintoni siitä on yhtä eittämätön tosiasia kuin aurinko.
Sielun suhteet jumalalliseen henkeen ovat niin puhtaat, että on loukkaavaa yrittää käydä auttamaan niitä. Sen suhteen pitäisi olla sellainen, että Jumala, silloin kun hän puhuu, voisi ilmaista ei vain yhden asian, vaan kaikki asiat, voisi täyttää maailman äänellään, lähettäisi ulos ympärilleen valoa, luontoa, aikaa ja sieluja kaikkialla läsnäolevan ajatuksensa keskuksesta ja uudelleen antaisi ja uudelleen loisi kaikkeuden. Milloin vain sielu on yksinkertainen ja ottaa vastaan jumalallista viisautta, saavat vanhat asiat mennä menojaan — menetelmät, opettajat ja temppelit kaatuvat, ja sielu elää nykyisyydessä ja imee menneisyyden ja tulevaisuuden nykyhetkeen. Kaikki oliot saavat pyhityksensä suhteessaan siihen toinen yhtä hyvin kuin toinenkin. Kaikki oliot sulautuvat alkuperusteensa kautta keskukseensa, ja ihanat yksityiset ihmeet häviävät yleismaailmalliseen luomisihmeeseen, Jos sentähden ihminen väittää tuntevansa Jumalan ja puhuvansa hänestä ja kuljettaa teidät jonkun vanhan, toisessa seudussa asuneen ja toiseen maailmaan kuuluneen poissammuneen kansakunnan sananparsien taa, — niin älkää uskoko häntä. Onko terho parempi kuin tammi, joka on sen kukkeus ja täydellisyys? Ovatko vanhemmat paremmat kuin lapset, joihin he ovat vuodattaneet kypsyneen olemuksensa? Mistä sitten tulee tämä menneisyyden palvonta? Vuosisadat ovat salaliitossa sielun terveyttä ja vaikutusvaltaa vastaan. Aika ja paikka ovat vain fysiologisia värejä, joita silmä aikaansaa, mutta sielu on valoa; missä sielu, siellä päivä; missä se on ollut, siellä ei enää ole mitään; ja historia on epäoleellisuutta ja vääryyttä, jos se on jotakin muuta kuin iloinen puolustus tai vertauspuhe olemisestani ja tulemisestani.
Ihminen on arka ja valmis puolustautumaan; hän ei enää kulje pää pystyssä; hän ei uskalla sanoa »minä ajattelen», »minä olen», vaan lainaa jonkun pyhimyksen tai viisaan sanoja. Hän seisoo häpeissään ruohon tai kukkivan ruusun edessä. Ruusut tuossa ikkunani alla eivät millään tavalla viittaa aikaisempiin tai toisiin parempiin ruusuihin; ne ovat sitä, mitä ne ovat; ne elävät nykyistä päivää Jumalan kanssa, Aika ei ole niitä varten. Siinä on yksinkertaisesti ruusu; se on täydellinen olemassaolonsa joka hetkellä. Ennenkuin lehtisilmu on puhjennut, on sen koko elämä ollut toiminnassa; täydessä kukoistuksessa olevassa kukassa ei ole elämää enemmän, lehdettömässä juuressa ei ole sitä vähemmän. Sen luonto on tyydytetty ja se puolestaan tyydyttää samalla tapaa joka hetki luontoa. Mutta ihminen siirtää aina tuonnemmaksi tai vaipuu muistoihinsa; hän ei elä nykyhetkessä, vaan suree taaksekäännetyin katsein menneisyyttään tai huomaamatta ylt'ympäriinsä avautuvia rikkauksia nousee varpailleen nähdäkseen edeltäkäsin tulevaisuuteen. Hän ei voi olla onnellinen eikä voimakas, ennenkuin hän ajan yläpuolella elää luonnon kanssa nykyhetkessä.
Tämän pitäisi olla kyllin selvää. Mutta katsokaa, kuinka voimakkaat älyt ovat uskaltaneet olla kuulematta itse Jumalaa, jollei hän ole puhunut, sanoisinko, Davidin, Jeremiaan tai Paavalin kielellä. Emme aina anna niin suurta arvoa muutamille ydintotuuksille tai muutamien henkilöiden elämälle. Me olemme lasten kaltaisia, jotka ensin toistelevat ulkomuististaan isoäitien ja kotiopettajien ajatelmia ja tultuaan isommiksi lahjakkaiden ja lujaluonteisten ihmisten ajatelmia, joita he sattuvat näkemään — vaivoin jaksaen muistaa sanasta sanaan, mitä he ovat sanoneet; jälkeenpäin, kun he nousevat näkökannalle, jolla nämä ovat seisoneet lausuessaan sanottavansa, he ymmärtävät ne ja haluavat olla piittaamatta sanoista, sillä milloin tahansa voivat he käyttää sanoja yhtä hyvin, kun tulee tarvis. Jos me elämme oikein, alamme nähdä oikein. On yhtä helppo voimakkaalle ihmiselle olla voimakas, kuin heikolle on olla heikko. Kun muodostuu uusi havainto, vapautamme ilomielin muistin sen varastoihin kätketyistä aarteista ja vanhasta romusta. Kun ihminen elää Jumalan kanssa, on hänen äänensä helisevä yhtä ihanasti kuin puron solina ja viljapellon kahina. Ja nyt lopuksi tämän kysymyksen korkein totuus, jota ei ole vielä sanottu, ja jota ei todennäköisesti voidakaan sanoa, sillä kaikki mitä sanomme on sisäisen näkemyksen etäistä muistelua. Ajatus, jonka nyt voin parhaiten tavoittaa saadakseni sen sanotuksi, on tämä. Kun hyvä on liki sinua, kun sinulla on elämä itsessäsi, ei se ole minkään tietyn tai totutun tien varrella; et ole erottava kenenkään muun jalanjälkiä; et ole näkevä ihmiskasvoja; et ole kuuleva mitään nimeä; tie, ajatus ja hyvä ovat täydelleen outoja ja uusia. Se on kulkeva esimerkin ja kokeen ulkopuolitse, Tiesi käy ihmisen luota eikä ihmisen luo. Kaikki henkilöt, jotka koskaan ovat eläneet, ovat sen unohdettuja palvelijoita. Pelko ja toivo ovat yhtä kaukana sen alapuolella. On jotakin matalaa myöskin toivossa. Selvänäköisyyden hetkellä ei ole mitään sellaista, jota voisi nimittää kiitollisuudeksi, eikä oikeastaan myöskään iloa. Mielenliikutusten yläpuolelle kohonnut sielu näkee yhtenäisyyttä ja iäistä syysuhteisuutta, tajuaa totuuden ja oikeuden itseolevaisuuden ja hiljentää mielensä tietäessään, että kaikki asiat menevät hyvin. Luonnon avarat paikat Atlantin valtameri ja Eteläinen jäämeri — ja pitkät ajanjaksot, vuodet ja vuosisadat — eivät merkitse mitään. Se, mitä minä ajattelen ja tunnen, on ollut pohjana jokaiselle aikaisemmalle elämäntilalle ja olosuhteelle, samoin kuin se on pohjana nykyisyydelleni ja sille, mitä nimitetään elämäksi, sekä sille, mitä nimitetään kuolemaksi.
Elämä yksin on arvokasta, ei se, että on elänyt. Voima lakkaa levon hetkellä; se elää siinä, missä menneisyyden tilasta siirrytään nykyisyyden tilaan, pyörremyrskyn kiidännässä ja päämäärään pyrkimisessä. Tätä yhtä tosiasiaa maailma vihaa, että nimittäin sielu kasvaa, sillä se kumoaa ainiaaksi menneisyyden, muuttaa kaikki rikkaudet köyhyydeksi, kaiken maineen häpeäksi, sekoittaa pyhimyksen maankiertäjään ja työntää samoin Jeesuksen ja Juudaan syrjään. Miksi me sitten puhumme itseluottamuksesta? Sikäli kuin sielu elää meissä, on meissä voimaa, ei luottavaa, vaan toimivaa. Luottamuksen selitteleminen on puhumisen tarjoama köyhä ulkonainen muoto. Puhu mieluummin siitä, joka luottaa, koska se toimii ja on olemassa. Kenellä on enemmän tottelevaisuutta kuin minulla, hallitsee minua tarvitsematta sormeaankaan kohottaa. Hänen ympärillään minun täytyy kiertää hengen painolain mukaan. Kun puhutaan jostakin erinomaisesta hyveestä, kuvittelemme, että se on korupuhetta. Emme vielä näe, että hyve on Korkeus, ja että kauniiksi muovailtu ja olemisen alkuperusteille herkkä ihminen tai ryhmä sellaisia ihmisiä, miehittää ja kukistaa luonnonlain mukaan kaikki kaupungit, kansat, kuninkaat, rikkaat ja runoilijat, jotka eivät merkitse mitään heidän rinnallaan.
Tämä on lopullisesti se tosiasia, jonka perille me tässä samoin kuin kaikissa muissakin kysymyksissä niin helposti pääsemme, nimittäin kaiken keskittäminen alati pyhään YHTEEN. Itseolevaisuus on Korkeimman Syyn määräyskäsite ja se vakiinnuttaa hyvän mittapuun seuraten asteikkoa, jossa se elävöittää kaikki alemmat muodot. Kaikki tosioliot ovat sellaisia kuin ovat mikäli ne sisältävät hyvettä. Kauppa, maanviljelys, metsästys, valaan pyynti, sota, kaunopuheisuus ja persoonallisuuden merkitys ovat jonkin arvoisia ja vetoavat arvonantooni esimerkkeinä hyveen läsnäolosta ja sekoitetusta vaikutuksesta. Näen saman lain vaikuttavan luonnossa säilyttämisen ja kasvamisen lakina. Valta on luonnossa oikeuden oleellinen mittapuu. Luonto ei salli sellaisen säilyvän kuningaskunnassaan, joka ei voi auttaa itseään. Kiertotähden synty ja kehitys, sen tasapaino ja kiertorata, puu, joka suoristautuu tuulenpuuskan taivutuksesta ja jokaisen eläimen ja kasvin elämiskeinot ovat itsetoimeentulevan ja sentähden itseensä luottavan sielun ilmauksia.
Siten kaikki kehittyy; älkäämme harhailko sinne tänne; istukaamme kotona alkuperustetta tutkien. Hämmästyttäkäämme ja kummastuttakaamme sisään tunkeutuvaa ihmisten, kirjojen ja laitosten meluavaa paljoutta julistamalla yksinkertaisin sanoin jumalallista tosiasiaa. Pyydä niitä, jotka hyökkäävät sisään, riisumaan kengät jaloistaan, koska Jumala on luonasi täällä sisällä. Meidän yksinkertaisuutemme tuomitkoon heidät, ja meidän kuuliaisuutemme omaa lakiamme kohtaan osoittakoon heille kuinka köyhiä luonto ja onni ovat meidän syntyperäisten rikkauksiemme ulkopuolella.
Mutta olkaamme nyt rahvas. Ihminen ei tunne kunnioitusta ihmistä kohtaan eikä hänen henkensä ole saanut kehoitusta pysyä kotona ja asettua yhteyteen sisäisen valtameren kanssa. Hän lähtee kaukaisiin maihin anelemaan lasillista vettä toisen ihmisen säiliöstä. Meidän täytyy kulkea yksin. Minä pidän hiljaisesta kirkosta ennen jumalanpalveluksen alkua enemmän kuin mistään saarnasta. Kuinka kaukaisilta, kuinka kylmiltä ja kuinka puhtailta näyttävät ihmiset, joita jokaista pyhäkön raja-aita ympäröi. Niin istukaamme alati. Miksi ottaisimme päällemme ystävämme, tai vaimon, tai isän, tai lapsen viat, sen johdosta, että he istuvat lietemme ääressä tai sanovat olevansa samaa verta? Kaikilla ihmisillä on minun vertani ja minulla on kaikkien ihmisten verta. En sen vuoksi tahtoisi omaksua heidän ärtyisyyttään enkä typeryyttään, en edes siinä määrin, että sitä kannattaisi hävetä. Mutta eristäytymisemme älköön olko koneellinen, vaan henkinen, sen on nimittäin tultava mielenylennykseksi. Aika ajoittain näyttää koko maailma olevan salaliitossa kyllästyttääkseen sinua tärkeillä pikkuseikoillaan. Ystävä, asiakas, lapsi, sairaus, pelko, puute ja armeliaisuus, kaikki ne yhtä haavaa koputtavat huoneesi ovelle ja sanovat: »Tule ulos luoksemme.» Mutta pysy paikallasi; älä mene heidän hääräilevään joukkoonsa. Niukalla uteliaisuudellani valmistan ihmisille tilaisuuden ikävystyä minuun. Ei kukaan ihminen voi tulla minua lähelle, ilman että annan siihen aihetta. »Mitä me rakastamme, se on meillä, mutta kaihotessamme me riistämme itseltämme rakkauden.» Ellemme voi yhdellä harppauksella kohota kuuliaisuuden ja uskon pyhyyksien tasalle, voimme ainakin vastustaa kiusauksiamme. Nouskaamme sotajalalle ja herättäkäämme Thor ja Wodan,[29] rohkeus ja lujuus saksonilaisissa rinnoissamme eloon. Tämä tapahtuu meidän matalamielisenä aikanamme aina kun puhumme totta. Lopeta tuo valheellinen vieraanvaraisuutesi ja valheellinen myötätuntosi. Älä elä enää näiden petettyjen ja pettävien ihmisten odotusten mukaan, joitten kanssa olet tekemisissä. Sano heille: »Oi, isä, oi äiti, oi vaimo, oi veli, oi ystävä, minä olen elänyt kanssanne tähän saakka ulkonaista elämää. Täst'edes palvelen totuutta. Kuulkaa, täst'edes minä tottelen ainoastaan iäistä lakia. En tunnusta sovinnaisuutta, vaan läheisyyden. Koetan elättää vanhempiani, ylläpitää perhettäni ja olla vaimoni puhdas puoliso — mutta näitä suhteita aion toteuttaa uudella, ennen tuntemattomalla tavalla. Minä en tyydy teidän elintapoihinne. Minun täytyy olla oma itseni. En voi enää runnella itseäni sinun takiasi. Jos sinä voit rakastaa minua sellaisena kuin olen, tulemme onnellisemmiksi. Jos et voi, koetan minä kuitenkin ansaita rakkautesi. Minä en tahdo peitellä makujani enkä vastenmielisyyttäni. Minä olen siinä määrin luottava siihen, että se, mikä on syvällistä, on pyhää, että olen järkähtämättä auringon ja kuun kasvojen edessä tekevä sen, mikä vain minua sisäisesti ilahduttaa ja sydäntäni kannustaa. Jos sinä olet jalo, olen rakastava sinua, jos et ole, en aio loukata sinua enkä itseäni teeskennellyillä kohteliaisuuksilla. Jos olet rehellinen, mutta et tunnusta samaa totuutta kuin minä, niin liity hengenheimolaisiisi; minä etsin omiani. Minä en menettele tässä itserakkaasti, vaan nöyrästi ja uskollisesti. On yhtä paljon sinun kuin minunkin pyrkimysteni mukaista elää totuudessa, olimmepa sitten kuinka kauan tahansa valheessa vaeltaneet. Tokkopa tämä enää tuntuu tuskalliselta? Olet pian rakastava sitä, mitä luontosi sanelee sinulle, samoinkuin minun luontoni tekee, ja jos me seuraamme totuutta, on se vihdoin vievä meidät pelastukseen.» Mutta siten ehkä aiheutat näille ystäville kärsimyksiä. Olkoon niin, mutta minä en voi myydä vapauttani ja voimaani pelastaakseni heidän tunteikkuutensa. Sitäpaitsi on kaikilla henkilöillä järjen kirkastuksen hetkiä, jolloin heidän katseensa kantaa ehdottoman totuuden maille; silloin he myöntävät minun olevan oikeassa ja menettelevät samoin kuin minäkin.
Joukko ajattelee, että sinä hyökätessäsi yleisesti omaksuttuja sääntöjä vastaan hylkäät kaikki säännöt ja olet täydellisen laittomuuden kannattaja ja että häikäilemätön tunneihminen käyttää filosofian nimeä kullatakseen rikoksensa. Mutta on olemassa omantunnon laki. On olemassa kaksi uskontunnustusta, ja meidän täytyy lukeutua niistä toiseen tai toiseen. Voit täyttää velvollisuuksiesi sarjan etsimällä itsellesi sovitusta suoraa tai välillistä tietä. Punnitse, oletko täyttänyt velvollisuutesi suhteissasi isään, äitiin, serkkuun, naapuriin, kaupunkiin, kissaan ja koiraan, vai voiko joku näistä soimata sinua. Mutta minä voin myös olla välittämättä tästä välillisestä ohjesäännöstä ja antaa itse itselleni synninpäästön. Minulla on omat vakavat vaatimukseni ja täydellinen velvollisuuksien kehä. Se ei hyväksy velvollisuuden nimeä useille sellaisille tehtäville, joita tavallisesti nimitetään velvollisuuksiksi. Mutta jos minä voin täyttää sen velvoitukset, tekee se minut kykeneväksi käsittelemään yleisesti käytännössä olevaa lakikokoelmaa. Jos jokunen kuvittelee, että sellainen laki on väljä, koettakoon hän yhdenkään päivän kuluessa noudattaa sen määräyksiä.
Ja totta tosiaan vaaditaankin jotakin jumalankaltaista siltä, joka on heittänyt pois luotaan ihmissuvun yleiset perustelut toiminnalleen ja uskaltaa luottaa itseensä ja omiin herätteisiinsä. Jalo on hänen sydämensä oleva, uskollinen hänen tahtonsa ja kirkas hänen katseensa, jotta hän voisi täydellä todella olla oma oppinsa, seuransa ja lakinsa ja jotta yksinkertainen päämäärä voisi olla hänelle yhtä voimakas kuin toisille rautainen välttämättömyys.
Jos joku ihminen tutkii nykyisiä näköaloja siinä piirissä, jota erityisesti nimitetään yhteiskunnaksi, on hän näkevä tällaisen siveyssäännön välttämättömyyden. Ihmisten hermot ja sydän ovat ikäänkuin vedetyt esiin ja me olemme tulleet pelokkaiksi, epätoivoisiksi ruikuttelijoiksi. Me pelkäämme totuutta, pelkäämme kohtaloa, pelkäämme kuolemaa ja pelkäämme toinen toistamme. Aikamme ei synnytä suuria eikä täydellisiä henkilöitä. Me tarvitsemme miehiä ja naisia, jotka uudistavat elämän ja yhteiskunnalliset olomme, mutta me näemme, että useimmat ovat luonnostaan kykenemättömiä, eivät voi tyydyttää omia tarpeitaan, omistavat kunnianhimoa suhteettoman paljon käytännölliseen voimaansa verraten, etsivät itselleen tukea ja pyytelevät yöt päivät läpeensä. Kotitaloutemme on kerjäläismäistä; taidettamme, hankkeitamme, avioliittoamme ja uskontoamme emme ole itse valinneet, vaan yhteiskunta on valinnut ne meille. Me olemme vierashuoneiden sotureita. Me kartamme kohtalon jäyhää taistelua, josta voima on syntyisin.
Jos nuoret miehemme kärsivät tappion ensi yritteissään, kadottavat he kaiken miehuutensa. Jos nuori kauppias tekee vararikon, sanovat ihmiset, että hän on mennyttä miestä. Jos mitä lupaavin kyky opiskelee jossakin opistossamme eikä vuoden kuluttua ole päässyt virkaan Bostonin tai New-Yorkin kaupunkiin tai etukaupunkeihin, luulevat ystävät ja hän itsekin, että hänen on syytä olla masentunut ja valitella koko loppuikänsä. Vankka nuorukainen New-Hampshiresta tai Vermontista, joka vuoronperään koettelee kaikkia ajurin, maanviljelijän ja kulkukauppiaan ammattiin kuuluvia töitä, käy läpi jonkin koulun, saarnaa, julkaisee sanomalehteä, ottaa osaa edustajakokoukseen, ostaa kaupunkialueen ja edelleen vuosien vieriessä putoaa aina kissan tavoin jaloilleen, on satojen tuollaisten kaupunkinukkien arvoinen. Hän kulkee rinnan päiviensä kanssa eikä tunne häpeää siitä, ettei »opiskele tietopuolisesti», sillä hän ei siirrä elämäänsä tuonnemmaksi, vaan elää jo nyt. Hänellä ei ole vain yksi, vaan satoja mahdollisuuksia. Paljastakoon stoalainen ihmisten elämismahdollisuudet ja kertokoon heille, että he eivät ole kyynelpajuja, vaan voivat vapauttaa ja pakostakin vapauttavat itsensä, että itseluottamusta kehitettäessä uusia voimia ilmaantuu, että ihminen on lihaksi tullut sana, syntynyt levittämään kansoille pelastusta, että hänen pitää hävetä sääliämme ja että hetkenä, jolloin hän toimii itsenäisesti heittäen lait, kirjat, epäjumalat ja tavat ulos ikkunasta, me emme enää surkuttele, vaan kiitämme ja kunnioitamme häntä — niin tällainen opettaja se uudistaa ihmiselämän entistä ehommaksi ja tekee nimensä kallisarvoiseksi koko ihmiskunnan historialle.
On helppo huomata, että suurempi itseluottamus saa aikaan mullistuksen kaikissa ihmisten toimissa ja keskinäisissä suhteissa; heidän uskonnossaan, heidän kasvatuksessaan, heidän pyrkimyksissään, heidän elämäntavoissaan, heidän yhteiselämässään, heidän omistusoikeudessaan ja heidän mietiskelyjensä näköaloissa.
1. Millaisiin rukouksiin ihmiset antautuvat! Se mitä he nimittävät pyhäksi jumalanpalvelukseksi, ei ole lainkaan rohkeata ja miehekästä. Rukous tähyilee ympärilleen ja pyytää apua ulkoapäin jonkin vieraan hyveen merkeissä ja eksyy luonnollisen ja yliluonnollisen, välittävän ja ihmeellisen loppumattomiin harhakäytäviin. Rukous, joka pyytää jotakin erikoista etua — jotakin vähempää kuin kaikki hyvä — on väärä. Rukous on elämän tosiasioiden katselemista näköalan korkeimmasta kohdasta. Se on katselevan ja riemuitsevan sielun yksinpuhelu. Se on Jumalan henki, joka julistaa tekonsa hyviksi. Mutta rukous, jota pidetään keinona jonkin yksityisen päämäärän saavuttamiseksi, on alhainen ja varkautta. Se edellyttää kaksinaisuutta eikä yhtenäisyyttä luonnossa ja omassatunnossa. Niin pian kuin ihminen on päässyt Jumalan yhteyteen, ei hänen tarvitse pyydellä. Hän on näkevä, että rukousta on kaikissa toimissa. Pellolleen kitkemään polvistuvan maanviljelijän ja jokaisella airon vedolla kumartuvan soutajan rukous ovat tosi rukousta, jota koko luonto tarkkaa, vaikka sen esine on halpa. Kun Caratahia Fletcherin »Bonducassa» kehoitettiin tiedustelemaan Audate-jumalan mieltä, vastaa hän —
»His hidden meaning lies in our endeavours;
Our valours are our best gods.»[30]
Valituksemme ovat toinen laji vääriä rukouksia. Tyytymättömyys on itseluottamuksen puutetta; se on tahdon heikkoutta. Valita vahinkoja, jos voit siten auttaa kärsinyttä; jos et, niin hoida omaa työtäsi, niin jo alkaa vahinko olla korjattu. Myötätuntomme on aivan yhtä epäjaloa. Me menemme niiden luo, jotka itkevät mielettömästi, istuudumme ja alamme parkua seuran vuoksi, sen sijaan, että jakaisimme heille luottamusta ja terveyttä kovakouraisilla ravistuksilla ja saattaisimme heidät taas uudelleen yhteyteen heidän oman järkensä kanssa. Onnen salaisuus on kättesi työstä koituva ilo. Mies joka pitää itsestään huolen, on aina tervetullut jumalille ja ihmisille. Hänelle avautuvat kaikki ovet selkoselälleen; häntä tervehtivät kaikki kielet, seppelöivät kaikki kunnianosoitukset ja seuraavat kaikki silmät kaivaten. Rakkautemme käy häntä vastaan ja syleilee häntä, koska hän ei ole sitä tarvinnut. Hartaasti ja intomielin me hyväilemme ja ylistämme häntä, koska hän on pysynyt omalla tiellään ja on halveksinut meidän paheksumistamme. Jumalat rakastavat häntä sentähden, että ihmiset häntä vihaavat. »Hellittämättömälle kuolevalle», sanoi Zoroaster, »ovat autuaat kuolemattomat suopeita.»
Samoin kuin ihmisten rukoukset ovat tahdon sairautta, ovat heidän uskomuksensa järjen sairautta. He sanovat tyhmien israeliittain tavoin: »Älköön Jumala puhuko meille, ettemme kuolisi. Puhu sinä, puhukoon joku ihminen kanssamme, niin me tahdomme totella.» Kaikkialla olen estetty kohtaamasta Jumalaa veljessäni, sentähden että hän on sulkenut oman temppelinsä ovet ja kertoo satuja vain veljiensä tai veljiensä veljien Jumalasta. Jokainen uusi mieli on sama kuin uusi luokitus. Jos se osoittautuu harvinaisen toimeliaaksi ja voimakkaaksi mieleksi, jos se on Locke, Lavoisier, Hutton, Bentham tai Fournier, taivuttaa se luokitukseensa muutkin ihmiset, ja katso, syntyy uusi järjestelmä. Kuta syvemmälle ajatukseen se tunkeutuu ja kuta lukuisampia ovat esineet, joita se koskettelee ja tuo sisälle oppilaan näköpiiriin, sitä enemmän se tuottaa mielihyvää. Mutta pääasiallisesti käy tämä ilmi uskomuksissa ja kirkoissa, jotka ovat myös saman voimantäyden mielen luokituksia, joka on löytänyt keskityksensä velvollisuuden perusajatuksesta ja ihmisen suhteesta Korkeimpaan. Sellaista on kalvinilaisuus, kvekarilaisuus ja svedenborgilaisuus. Oppilas tuntee samanlaista iloa alistaessaan kaikki oliot uuteen sanastoon, kuin tyttö, joka kasvioppiin juuri perehtyneenä näkee sen avulla uuden maan ja uuden vuodenajan. Voi käydä jonkin ajan kuluttua niin, että oppilas havaitsee älyllisen voimansa kasvaneen tutkiessaan mestarinsa hengentuotteita. Mutta kaikki tasapainottomat mielet tekevät luokituksen epäjumalakseen ja muuttavat sen nopeasti tyhjennettävästä välikappaleesta päämääräksi, niin että järjestelmän seinät sekaantuvat heidän silmissään etäisellä taivaanrannalla maailmankaikkeuden seiniin; taivaan valot näyttävät heistä olevan kiinnitettyjä heidän mestariensa rakentamaan holvikattoon. He eivät voi käsittää, kuinka teillä toisilla on mitään oikeutta nähdä — kuinka te voitte nähdä; »varmaan olette jollakin keinoin varastaneet meiltä valoa.» He eivät voi ymmärtää, että järjestelmiä vierova ja lannistamaton valo tunkeutuu samoin toistenkin työhuoneeseen kuin heidän. Nuriskoot he aikansa ja nimittäkööt sitä omakseen. Jos he ovat rehellisiä ja menettelevät oikein, alkaa heidän uusi soma tupansa ennen pitkää tuntua liian ahtaalta ja matalalta, se halkeilee, kallistuu kyljelleen, lahoo ja häviää, ja kuolematon valo säteilee nuorena ja elämäniloisena, miljoonakehäisenä ja miljoonavärisenä yli maailmankaikkeuden kuten ensimmäisenä aamuna,
2. Itsejalostuksen puutteesta johtuu samoin, että matkustamisen taikausko, jonka epäjumalia ovat Italia, Englanti ja Egypti, on säilyttänyt tenhovoimansa kaikkiin sivistyneisiin amerikkalaisiin. Ne, jotka mielikuvituksen keinoin ovat tehneet ihailtaviksi Englannin, Italian ja Kreikan, ovat tehneet sen pysyen paikallaan kuin maan akseli. Miehekkyyden hetkinä me tunnemme, että velvollisuus määrää meidän paikkamme. Sielu ei ole matkustavainen. Viisas ihminen pysyy kotona ja kun hänen elämänsä välttämättömyydet, hänen velvollisuutensa jostakin syystä kutsuvat häntä poistumaan kotoaan, vieläpä vieraisiin maihin asti, tuntee hän edelleen joka paikassa olevansa kotona ja saattaa kasvonilmeillään ihmisten tietoon, että hän kulkee viisauden ja hyveen lähettinä ja käy kaupungeissa ja ihmisten luona kuin kuningas eikä kuten salakuljettaja tai palvelija.
En tahdo intohimoisesti vastustaa maailman ympäri matkustamista silloin, kun se tapahtuu taiteen, tutkimusten ja ihmisrakkauden tarkoitusperien hyväksi, mikäli ihminen ensin on kotiutunut ympäristöönsä eikä lähde kaukaisiin maihin toivossa löytää jotakin aivan erikoista ihanuutta. Ken matkustaa huvin vuoksi tai unohtaakseen jotakin, jota hän ei voi voittaa, hän matkustaa pois oman itsensä luota ja tulee jo nuoruudessaan vanhaksi vanhanajan nähtävyyksiä katsellessaan. Thebessä ja Palmyrassa hänen tahtonsa ja mielensä vanhentuvat ja luhistuvat maahan samoin kuin on käynyt näiden kaupunkien. Hän luo raunioita raunioihin.
Matkustaminen on hullun paratiisi. Jo ensimmäiset matkamme osoittavat meille paikkojen merkityksettömyyden. Kotona minä uneksin, että Napolissa ja Roomassa voin hurmaantua kauneudesta ja vapautua alakuloisuudesta. Laitan kuntoon matkalaukkuni, jätän ystäville hyvästit, nousen laivaan ja herään vihdoin Napolissa; mutta siellä on heti edessäni ilkeä todellisuus, surkea oma itseni, jota pakoon olin lähtenyt, heltymättömänä ja yhtäläisenä. Minä käyn katsomassa Vatikaania ja palatseja. Minä tekeydyn hurmaantuneeksi näkemästäni, mutta hurmaantunut en ole. Varjoni kulkee kerallani sinne, minne minäkin.
3. Mutta matkustamisvimma on syvällisemmän, koko älyllistä toimintaa jäytävän sairauden oire. Äly on kulkuri ja kasvatusjärjestelmämme kehittää levottomuutta. Mielemme vaeltaa kauas pois silloin kun meidän ruumiimme on pakotettu pysymään kotona. Me jäljittelemme; ja mitä muuta on jäljittely kuin mielen matkantekoa? Talomme ovat rakennetut vieraan maun mukaan; meidän hyllymme ovat reunustetut vierailla koristeilla; mielipiteemme, makumme ja kykymme noudattavat ja seuraavat Menneisyyttä ja Etäisyyttä. Sielu on luonut taiteita kaikkialle, missä ne vain kukoistavat. Omasta mielestään on taiteilija etsinyt itselleen mallia. Se oli hänen oman ajatuksensa sovitelma esineelle, joka oli tehtävä ja ehdoille, jotka piti ottaa huomioon. Ja miksi on meidän tarvis jäljitellä doorilaista tai Joonialaista tekotapaa?[31] Kauneus, tarkoituksenmukaisuus, ajatuksen suuruus ja herkkä ilmehikkyys ovat yhtä läheisiä meille kuin kaikille muillekin ja jos amerikkalainen taiteilija luottamuksella ja hartaudella tutkii suoritettavanaan olevaa työtä huomioonottaen ilmanalan, maaperän, päivän pituuden, kansan tarpeet, hallituksen luonteen ja muodon, on hän luova talon, jossa kaikki nämä saavat sopivasti paikkansa ja jossa maku ja tunne tulevat samalla tyydytetyiksi.
Pysy itsessäsi; älä koskaan jäljittele. Oman lahjakkuutesi voit joka hetki tuoda esiin koko elämäsi jalostusviljelyn kasautuneella voimalla, mutta toisilta omaksuttu kyky on sinulla vain ajoittain ja puoleksi hallussasi. Sitä, minkä joku osaa parhaiten tehdä, ei kukaan muu kuin hänen Luojansa voi hänelle opettaa. Kukaan ihminen ei näet tiedä, eikä voi tietää, mitä se on, ennenkuin asianomainen henkilö on sen suorittanut. Missä on se mestari, joka olisi voinut antaa opetuksen Shakespearelle? Missä on se mestari, joka olisi osannut antaa ohjeet Franklinille tai Washingtonille tai Baconille tai Newtonille? Jokainen suuri mies on ainoalaatuinen. Scipion scipiomaisuus on tarkalleen juuri se osa, jota hän ei ole lainannut. Shakespearea ei voida koskaan tehdä Shakespearea tutkimalla. Tee se, mikä sinun on määrä tehdä, niin et voi toivoa liikaa tai uskaltaa liikaa. Siinä hetkessä näet sinulle selviää rohkea ja loistava sanonta, yhtä suurenmoinen kuin Pheidiaan taltan, egyptiläisten muurauslapion tai Mooseksen ja Danten kynän ilmaisu, mutta erilainen kuin kaikki nämä. On mahdotonta, että sielu kaikkine rikkauksineen, kaikkine puhekauneuksineen ja tuhatkäänteisine kielineen alentuisi toistamaan itseään, mutta jos voit kuulla mitä nämä esi-isät sanovat, osaat varmaan vastata heille samassa äänilajissa, sillä korva ja kieli ovat kaksi saman luonnon elintä. Viivähdä elämäsi yksinkertaisilla ja ylhäisillä seuduilla ja tottele sydämesi ääntä, niin sinä voit uudelleen saattaa esiin menneisyyden maailman.
4. Samoin kuin uskontomme, kasvatuksemme ja taiteemme suuntaa myös meidän yhteiskuntamme henki silmänsä kaikkeen vieraaseen. Kaikki ihmiset ylpeilevät yhteiskunnan edistyksestä eikä kukaan ihminen edisty.
Yhteiskunta ei koskaan kulje eteenpäin. Se vetäytyy yhtä kauas toiselle puolelle kuin se edistyy toisella. Se on herkeämättömien muutoksien alainen; se on raakalaistilassa, se on sivistykseen saatettu, se on kristinuskoon käännetty, se on rikas ja se on monitieteinen, mutta nämä eivät ole muutoksia parempaan päin. Kaikesta, mitä annetaan, otetaan jotakin. Yhteiskunta saavuttaa uusia taitoja ja kadottaa vanhoja vaistoja. Mikä vastakohta hyvin pukeutuneen, puhuvan, kirjoittavan ja ajattelevan, kello, kynä ja vekseli taskussaan liikkuvan amerikkalaisen ja alastoman uusseelantilaisen välillä, jonka ainoana omaisuutena on nuija, heittokeihäs, niinimatto ja jakamaton kahdeskymmenesosa hökkeliä, joka on varattu makuupaikaksi. Mutta vertaa näiden kahden miehen terveyttä toisiinsa, niin näet, että valkoinen mies on menettänyt alkukantaisen väkensä. Jos matkailijain kertomukset ovat tosia, niin villiin leveällä kirveellä isketty haava kasvaa umpeen ja parantuu päivässä tai parissa, aivan kuin olisi lyönyt iskun pehmeään pihkaan; sama isku lähettäisi valkoisen miehen toiseen maailmaan.
Sivistynyt ihminen on rakentanut ajoneuvot, mutta hän on menettänyt kykynsä käyttää jalkojaan. Häntä tukevat kainalosauvat, ja sikäli on hän vailla lihasten tukea. Hänellä on hieno sveitsiläinen kello, mutta häneltä puuttuu harjaantumus laskea aika auringosta. Greenwichin merikalenteri on hänellä; tietäen varmasti löytävänsä siitä tarvittavat osviitat ihminen ei osaa kadulla erottaa ainoatakaan tähteä taivaalta. Päivänseisausta hän ei huomaa; yhtä vähän hän tuntee päiväntasausta; ja vuoden koko kirkas kalenteri on ulkopuolella hänen sielunsa numerotaulun. Hänen muistikirjansa heikontavat hänen muistiaan; hänen kirjastonsa rasittavat liiaksi hänen ymmärrystään; vakuutusyhtiöt lisäävät tapaturmien lukua ja kysymyksenalaista on, eivätkö koneet saata meitä orjuuteen, emmekö ole menettäneet hienostumisen ohella jotakin tarmostamme ja kristinuskon ohella laitosten ja muotojen saartamina jotakin villin hyveen jäntevyydestä. Sillä jokainen stoalainen oli stoalainen, mutta missä on kristikunnan kristitty?
Siveellisyyden säännöistä ei ole suurempaa poikkeusta kuin kasvun tai mittasuhteidenkaan säännöistä. Nykyään ei ole suurempia miehiä kuin ennen on ollut. Harvinainen yhtäläisyys on havaittavissa ensimmäisten ja viime vuosisatojen suurmiehissä, eivätkä kaikki yhdeksännentoista vuosisadan tieteet taiteet, uskonto ja filosofia kykene kasvattamaan suurempia miehiä kuin Plutarkhon sankarit, jotka elivät kaksikymmentäkolme tai kaksikymmentäneljä vuosisataa sitten. Rotu ei edisty ajan mittaan. Phokion, Sokrates, Anaxagoras ja Diogenes ovat suuria miehiä, mutta he eivät jätä jälkeensä mitään suurmiesten luokkaa. Ken todella kuuluu heidän koulukuntaansa, ei tahdo nimittää itseään heidän nimellään, vaan tahtoo olla oma suurmiehensä ja vuorostaan uuden suunnan perustaja. Jokaisen aikakauden taiteet ja keksinnöt ovat vain sen puku eivätkä anna sisäistä voimaa ihmisille. Täydellisentyneen koneen tuottama turmio on korvauksena sen tuottamasta hyödystä. Hudson ja Bering saivat riittävästi aikaan kalastusveneissään ihastuttaakseen Parrya ja Franklinia, joiden retkikunnilla oli käytettävänään kaikki tieteen ja taiteen tarjoamat apuneuvot.[32] Galilei keksi teatterikiikarillaan enemmän taivaan loistokkaiden ilmiöiden sarjoja kuin kukaan sen jälkeen. Kolumbus löysi uuden maanosan lähdettyään matkalle kannettomassa purressa. On mielenkiintoista nähdä, kuinka aseet ja koneet ajoittain häviävät käytännöstä ja unohtuvat, vaikka ne olivat äänekkäin ylistyksin otetut käytäntöön muutamia vuosia tai vuosisatoja aikaisemmin. Suuri nero tulee uudelleen oikeaksi ihmiseksi. Me pidimme sotataidon parannuksia tieteen riemuvoittoina ja kuitenkin Napoleon valloitti Euroopan ulkoilmaleireillään sälyttämättä joukkojensa niskoille kaikkinaisten apuneuvojen raskasta taakkaa ja perustaen voittonsa yksinomaan miehuuteen. »Keisari piti mahdottomana täydellisen armeijan muodostamista», sanoo Las Casas, »jollei siitä jätetä pois meitä rasittavat aseet, varastoaitat, toimitsijat ja kuormastot, ja pyrki roomalaisten tapaa jäljitellen siihen, että sotamies saa vilja-annoksensa, jauhaa sen käsimyllyssään ja leipoo siitä leipänsä itse.»
Yhteiskunta on aalto. Aalto liikkuu eteenpäin, mutta ei vesi, josta se on muodostunut. Sama hiukkanen ei nouse aallon pohjasta sen harjalle. Aallon yhteys on vain ilmiömäistä. Henkilöt, jotka nykyhetkellä muodostavat kansan, kuolevat ensi vuonna ja heidän kokemuksensa menevät heidän kerrallaan.
Ja samoin on luottamus omaisuuteen, joka käsittää myös luottamuksen sitä suojeleviin hallituksiin, itseluottamuksen puutetta. Ihmiset ovat niin kauan itsestään välittämättä katsoneet ulkonaisia asioita, että he ovat ruvenneet pitämään uskonnollisia, opillisia ja yhteiskunnallisia laitoksia arvokkaina omaisuuden vartioina ja he tuomitsevat niitä vastaan tehdyt hyökkäykset, koska he tuntevat niiden olevan hyökkäyksiä omaisuutta vastaan. He mittaavat toinen toistaan kohtaan tuntemansa arvonannon sen mukaan, mitä kukin omistaa eikä mitä kukin on. Mutta sivistynyt ja jalo ihminen saa hävetä omaisuuttaan, kun hänessä herää uusi arvonanto omaa luontoaan kohtaan. Eritoten vihaa hän sitä, mitä hän omistaa, jos hän näkee sen olevan tilapäistä — perintönä tai lahjana tai rikoksen kautta tullutta, sillä hän tuntee, ettei se ole oikeaa omaisuutta; se ei voi kuulua hänelle eikä sillä ole hänessä juurta ja se pelkästään ajelehtii siinä hänen edessään, koska ei vallankumous eikä vaara ota sitä pois. Mutta se mitä ihminen itsessään on, aiheuttaa alati välttämättömän etsimisen tarpeen ja mitä ihminen etsii, se on elävää omaisuutta, joka ei odota hallitusmiesten tai meluisan joukon tai vallankumousten tai tulipalon tai hirmumyrskyn tai vararikkojen viittauksia, vaan joka lakkaamatta uudistuu missä hyvänsä ihminen hengittää. »Sinun arpasi tai elämänosuutesi», sanoo Kalifi Ali, »etsii sinua; ole sentähden rauhassa äläkä etsi sitä.» Riippuvaisuutemme ulkonaisista antimista johtaa meidät orjamaiseen numeroitten kunnioittamiseen. Valtiolliset puolueet kerääntyvät mieslukuisiin kokouksiin. Kuta suurempi joukko ja kuta useammin kajahtavat ilmoitukset: »Essexin edustajat!» »New-Hampshiren kansanvaltaiset!», »Mainen whigit!»,[33] sitä voimakkaammaksi nuori isänmaanystävä tuntee itsensä uusien tuhansien silmä- ja käsiparien tulosta. Samalla tapaa uudistajat kutsuvat kokoon kokouksia ja äänestävät ja tekevät päätöksiä tukuttain. Kun näin menettelette, oi ystävät, ei Jumala alennu käymään sisälle ja asettumaan teihin, aivan päinvastoin on meneteltävä. Vasta silloin, kun ihminen hylkää kaikki vieraat tuet ja seisoo yksin, näen hänen tulevan voimakkaaksi ja saavuttavan voiton. Jokainen hänen lippunsa luo tuleva nostokas tekee hänet heikommaksi. Eikö ihminen ole parempi kuin kaupunki? Älä vaadi mitään ihmisiltä, niin loppumattomassa muuttumisessa sinä yksin pääset järkkymättömänä tukipylväänä heti kaiken sen kannattajaksi, mikä ympäröi sinua. Ken tuntee tämän mahdin synnynnäiseksi ja tietää olevansa heikko siksi, että on etsinyt hyvää itsensä ulkopuolelta ja kaikkialta muualta, ja ken tämän vuoksi luottaa päättävästi omaan ajatukseensa, hän samassa silmänräpäyksessä suoristaa itsensä ja asettuu ryhdikkääseen asentoon, käskee jäseniään ja tekee ihmeitä; aivan samoin kuin ihminen, joka seisoo jaloillaan, on voimakkaampi päällään seisovaa ihmistä.
Niin käyttäkää hyväksenne kaikkea mitä kutsutaan onneksi. Useimmat ihmiset pelaavat uhkapeliä sillä ja voittavat kaikki ja menettävät kaikki, kun sen pyörä kääntyy. Mutta jätä nämä laittomat voitot ja käy jakosille syyn ja seurauksen Jumalan kanslistien kanssa, toimi ja pyri tahdon merkeissä, niin kytket kahleisiin sattuman pyörän ja olet täst'edes istuva sen pyörähdysten vaaran ulkopuolella. Valtiollinen voitto, koron nousu, sairaasi toipuminen tai poissaolleen ystäväsi paluu tai jokin muu onnellinen tapaus ylentää sinun mieltäsi ja sinä ajattelet, että hyvät päivät ovat sinulle valmistetut. Älä usko sitä. Ei mikään muu voi tuottaa sinulle rauhaa kuin sinä itse. Ei mikään muu voi antaa sinulle rauhaa kuin periaatteiden riemuvoitto.