27. Rahoista.
Vanhimpina aikoina, ennenkuin metallia opittiin rahoiksi mynttäämään, tehtiin kaikki kaupat vaihtamalla. Ne kalut, jotka pidettiin yhdenvertaisina, vaihdettiin suuta-suuksin; toisten väli suoritettiin pienemmillä kaluilla. Senkaltaiset tavarat, joita pystyi vähempiin osiin jakaella, ja jotka aina pysyivät kohtuarvossansa, olivat soveljaimmat toisten hintamääräksi ja väliksi; sentähden ruvettiin niitä ensin rahan asemessa pitämään. Yhdellä kansalla oli yksi lai tavarata rahan sijaisena, toisella toinen. Jolla karjankorjuu oli paraana elatuskeinona, se määräsi kauppakaluin hinnat raavasluvulla; niin että esimerkiksi leiviskä rautaa sanottiin maksavan puolen raavasta, tynnyri suoloja kaksi raavasta, ja niin edespäin. Toinen, kalansaaliilla elävä kansa, piti kaloja rahan asemessa; kolmannella, joka viljeli maata, oli jyvät rahana. Vielä nytkin löytyy Aasiassa, Afrikassa ja Amerikassa kansoja, joilla tupakat, suolat, pienet näkinkengät eli karinkaukalot ja muut semmoiset kalut pidetään rahan sijassa. Muutamilla Pohjan puolessa asuvilla kansakunnilla, jotka saivat vahvasti metsänviljaa, olivat ennen nahat toisten tavarain yhteisenä hintamääränä. Tämä oli vanhimpain Suomalaistenkin laita, joiden kielessä raha on vanhimpina aikoina mahtanut merkitä yhtä kuin nahka nykyisessä kielessämme; sillä Lappalaiset kutsuvat nytkin nahkoja rahoiksi. Oravan nahoilla suoritettiin myös ulosteot ensimäisinä Ruotsin vallan aikoina niissä Suomen maakunnissa, joissa tilojen suuruus oravan jälkeen vielä luetaan.
Sitten, kuin metallit tulivat tutummiksi, otettiin muutamat niistä aikaa myöten toisten tavarain hintamääräksi, joksi ne myös olivat sangen soveljaat, osittain sen suhteen, että ne aina pysyivät melkein samassa arvossansa, osittain sillä, että niitä taittiin särjettää pieniin osiin, sitä myöten kuin piti maksettaman, ja osittain senkin vuoksi, ett'eivät niin väleen kuluneet kuin moni muu rahan asemesta kädestä käteen kulkeva kalu. Vanhan Testamentin kirjat ja muut vanhat historiat näyttävät, että kuin kultaa, hopeata ja vaskea ruvettiin toisten tavarain hintamääränä pitämään, tapahtui kauppa ensin sillä tavalla, että ostaja punnitsi myöjälle niin monta naulaa ja leiviskää jota-kuta metallia, kuin hän oli ostettavasta luvannut. Mutta sen suhteen, että kauppiaat eivät aina joutaneet särkemään metallia sellaisiin kappaleisiin, kuin kaupan teoissa tarvittiin, hakkauttivat muutamat heistä metallinsa jo edeltäkäsin vissin mitan painaviin murikoihin, ja piirsivät niihin merkin eli numeron, josta nähtiin, paljonko kukin kappale painoi. Ilman sitä panivat he myös nimensä, puumerkkinsä tahi jonkun muun merkin näille metallikappaleille. Muutamilla oli myöskin sellainen vormurauta, jolla tällaiset merkit yhdellä kertaa niihin lyötiin. Senkaltaisia vormurautoja ja niillä tehtyjä merkkiä sanottiin preiliksi, ja niillä lyötyjä rahoja myntiksi. Ensimäiset myntit eli preilatut rahat olivat välistä neliskulmaiset, välistä soikeat, välistä pyöreät. Jos kalun myöjä tahtoi, punnittiin ne, ennenkuin vastaan otettiin; mutta sillä että rahat niinä rehellisyyden aikoina aina löyttiin täysipainoisiksi, ruvettiin niitä ilman punnitsematta vastaanottamaan siitä painosta, joka niissä merkin eli preilin jälkeen piti oleman. Vaan aikaa myöten alkoivat kavalat ihmiset tehdä niillä kaikellaista petosta. Muutamat panivat rahoihinsa vähemmän metallia, kuin niissä preilin jälkeen piti oleman. Toiset sekoittivat kulta- ja hopearahoihinsa halvempaa metallia, ja muutamat vuolivat toisten tekemiä rahoja pienemmiksi. Näiden ja muiden petosten suhteen päätettiin, että kaikki maakunnan rahat piti vannotetuilta virkamiehiltä myntättämän ja senkaltaisella preilillä tehtämän, että jokainen siitä tunsi ne kelvollisiksi. Ett'ei kenenkään pitänyt taitaman vuolla rahain ympärystä ja sillä tavalla vähentää niiden painoa, merkittiin rahan ulkosyrjä kirjoituksella tahi muilla merkeillä, jotka myntätyissä rahoissa nytkin enimmiten nähdään olevan. Oikein puhtaasta kullasta ja hopeasta myntätyt rahat havaittiin olevan pehmeämmät ja kuluvan pikemmin kuin ne, joihin vähä muuta metallia oli pantu. Sen tähden päätettiin, että määrätty vähäinen osa vaskea piti kulta- ja hopearahoihin saataman pantaa, ja sillä että pienemmät hopearahat, joita useimmin pideltiin, tulivat kulumaan enemmän, pantiin niihin runsaammin vaskea kuin isompiin. Tästä syystä on esimerkiksi Ruotsin pienissä rahoissa hopea kovempaa ja halvempaa kuin isommissa. Muutamassa hallituskunnassa Kreikan maalla tehtiin ennen vanhaan rahoja raudasta, jotka olivat niin raskaita ja vaikeita liikutella, ett'ei kenenkään tehnyt mieli niitä paljon itsellensä koota, ja että varkaatkin harvoin viitsivät niihin koskea. Liian raskasta on vaskikin muiksi kuin pieniksi rahoiksi. Yhtähyvin tehtiin ennen Ruotsissa suurempiakin rahoja vaskesta, joita, niinkuin jokainen tietää, louduiksi kutsuttiin.
Kaikkein valtakuntain paraat ja suurimmat rahat ovat olleet kullasta ja hopeasta. Ne maat, joilla ei näitä kalliimpia metallia ole tarpeeksi asti löytynyt, ovat hankkineet niitä muualta. Kulta on 15 kertaa kalliimpaa kuin hopea, niin että esimerkiksi luodin painava kultaraha on yhtä kallis kuin 15 luotia painava hopearaha. Vaan vasken hinta on aivan muutteenalainen ja erinäinen erinäisissä maissa. Vuonna 1803 maksoi esimerkiksi luoti hopeata 50 luotia vaskea Pietarpurissa, mutta 100 luotia vaskea Pariisissa. Paljon tulee myös vasken hyvyyden päälle.
Ensimäiset metallirahat nimitettiin useimmiten painonsa jälkeen, ja niihin oli preili lyöty ainoastansa metallin hyvyyden ja täyden painon todistukseksi. Vanhimmat markan kappaleet esimerkiksi painoivat naulan, ja olivat siitä nimensä saaneet, että markka (eli mark) Ruotsin kielessä merkitsee naulan. Kuudessa markassa vaskirahaa oli siis kuusi naulaa vaskea, kolmessa hopeamarkassa kolme naulaa hopeata, ja niin edespäin. Vielä drotninki Kirstin aikaiset vaskiäyrit olivat hopeariksin kokoiset. Vanhoista kirjoista nähdään, että Ranskanmaan ja Englannin entiset hopearahat myöskin olivat naulan painavat. Myntättävän metallin puutteessa ovat valtakuntain täysipainoiset rahat aikaa myöten pienennetyt, ja keveämpi eli kehnompi myntti pantu käymään samasta kuin vanhat painavammat ja paremmat rahat. Ne valtamiehet, jotka sota-aikoina rahain pienentämisellä kokivat auttaa valtakuntaa ja esivaltaa rahan puutoksesta, pettivät sen kautta yhtähyvin sekä itsensä että yhteisen kansan. Sillä jonka kehnommaksi raha tehtiin, sen enemmän sitä tarvittiin. Jos esivalta olisi sata kertaa kuuluttanut, että uuden keveämmän myntin piti käymän samasta kuin vanhan painavamman rahan, ei kukaan kuitenkaan ollut niin tuhma, ett'ei hän raskaampaa rahaa paremmaksi ymmärtänyt ja isommassa arvossa pitänyt. Ulkomaalla sai kauppias vähemmän tavaroita uudella kuin vanhalla rahalla. Sentähden otti hän myös kotimaassa enemmän uutta kuin vanhaa rahaa tavaroistansa, ja samaten alkoivat myös kaikki muut tehdä. Näin tyyristyivät kaikki hinnat, rahan kehnotessa. Virkamiehet, jotka saivat kruunulta palkaksensa yhtä suuren summan uutta kuin vanhaa rahaa, alkoivat valittaa, ett'eivät tulleet aikaan, jos ei heidän palkkojansa yhtä paljon lisätty, kuin raha oli halvennut. Ja heillä olikin täysi syy valittaa, jonka tähden esivallan piti ajoittain lisäilemän heille enämmän palkkaa: mutta sitä myöten kuin palkat lisättiin, tarvitsi taas kruunu enämmän rahaa. Esivallan anoessa otti siis kansa maksaaksensa verot korotuksella uudessa rahassa. Joka oli lainannut toiselle vanhaa mynttiä, tahtoi maksoansa samassa rahassa, taikka uutta halvempaa rahaa kurssin jälkeen. Tällaisista asioista tuli monta riitaa, ja esivallankin täytyi tunnustaa, että uusi raha oli halvempana pidettävä ja että vanhasta piti väliä maksettaman. Muutama valtakunta ja valtias kehnonsi vielä senkin kautta mynttinsä, että panetti liiaksi halpaa metallia rahoihinsa. Pian tuli yhtähyvin tämä petos havaituksi ja kaikkien aikojen historia on kyllin näyttänyt, että tällaiset rahan halventamiset eivät ole olleet muuta kuin petosjuonia, joista aina on ollut paljo vahinkoa kaikille valtakunnan säädyille, ja voittoa ainoastaan muutamille pettäjöille. Koska Kaarle 12 aikaan Ruotsin valtakunta joutui aivan suureen rahanpuutokseen, myntättiin 37 miljoonaa pieniä vaskipolettia, jotka pantiin käymään hopeatalarin arvosta, ja kruunu lupasi ne oikeilla hopearahoilla takaisin lunastaa. Vaan kuin ulkomaan kelmit tekivät ison joukon samankaltaisia polettia ja kovin velkaantunut valtakunta ei voinut lunastaa enemmän kuin osan näistä polettirahoista, teki kruunu pankrutin ja jätti suuren osan niistä lunastamatta, heidän vahingoksensa, joiden käteen olivat joutuneet. Samat vaskiset hopeatalarit, joita muutamia vieläkin maassamme löytyy, kävivät sitten äyrin eli tengan arvosta. Monta muuta mulkkausta on metallirahoilla aikojen kuluessa tehty. Muilla kuin esivallalla ei ole oikeutta rahaa myntätä, mutta joka tahtoo, saapi mynttihuoneessa metallinsa myntätyksi vähäistä maksoa vastaan.
v. Becker (Turun Wiikko-Sanomissa v. 1822).