28. Eräästä muistopuheesta.

Meidän Herrassa nukkunut provasti-vainajamme Gustav Avellan oli syntynyt maalliseen elämään Nummen pitäjässä vuonna 1742, Lokakuun 28 päivänä. Isänsä vähän palkan ja siitä tulevan köyhyyden tähden täytyi tämän poikasen, monen vaivalloisuuden ja puutteen alla, Turun koulun ja akatemian harjoitukset läpitse käydä, ja lasten opettamisella hänensä elättää. Jo aikaisin oli hänen mielensä teeskellyt papin virkaan, jonkatähden hän myös, hyvän valmistuksen jälkeen, v. 1764 vihittiin papiksi, vanhan isänsä apulaiseksi. Kaksi vuotta siitä (v. 1766) seppelöitiin hän maisteriksi, kävi kirkkoherran-tutkinnon ja muutettiin lääninprovastin apulaiseksi Öölannin saarimaihin. Neljän vuoden perästä (v. 1770) pääsi hän Uudenmaan sotapapiksi ja muutti saarnaamaan Jakkarbyn kartanoon läsnä Porvoon kaupunkia. Vaan ei hän sielläkään kauan viipynyt, sillä kahden vuoden takaa (v. 1772) valitsivat Öölannin Hammarlannin miehet hänen kappalaiseksensa, jossa pitäjässä hän ennen oli provastin apulaisena ollut; ja taas kaksi vuotta siitä (v. 1774) kutsuivat Stockholmin suomalaisen seurakunnan kirkkoraati ja jäsenet hänen kappalaiseksensa. Tässä virassa viipyi hän neljä vuotta, raskaan työn ja moninaisten toimitusten alla, jotka hän teki sillä ahkeruudella ja taidolla, että silloin hallitseva Ruotsin kuningas Gustav kolmas ymmärsi hänen, sekä hyvän taitonsa ja puhtaan elämänsä että väsymättömän vireytensä ja toimellisuutensa puolesta, ansainneen paremman viran, ja sentähden v. 1778, ilman vaalitta, määräsi hänen tämän Kokemäen pitäjän kirkkoherraksi. Näin esivalta tämän hyvän palvelijan palkitsi ja sanankuulijat häntä rakastivat, että hänen täytyi niin usein paikasta paikkaan muutella, evankeliumin sanaa siellä ja täällä julistamaan.

Näiden nuoruudenijän monien muutosten jälkeen, 36 vuoden vanhana, tuli siis provasti-vainaja tämän Herran seurakunnan kirkkoherraksi, ja sai täällä pysyväisen kotopaikan, josta ei hän koskaan pyytänytkään lähteä. Hänen vahva aikomisensa oli, täällä rauhassa kuluttaa ne loput vuosikaudet, jotka elämän ja kuoleman Herra armosta oli hänelle suopa. Tämän hänelle rakkaan lauman keskellä ovat siis kuluneet hänen miehuutensa toimelliset ja vanhuutensa väsyneet vuodet. Kaikkivaltiaan viisaan ja hyvän neuvon jälkeen suotiin hänelle se onni, jota moni toivoo, vaan harvalle annetaan, saada enämmän kuin puoli sataa ajastaikaa olla paikallansa yhden lauman paimenna.

Mutta jos teidän sielunpaimenenne monet vuodet ovat kuluneet ilman muutoksetta, niin on teidän seassanne, kunnioitettavat Kokemäen miehet, sinä aikana monet muutokset tapahtuneet. Harvat teistä muistavat tämän kirkkoherran tänne tuloa ja hänen ensimmäisiä toimituksiansa. Se Herralle pyhitetty huone, jossa hän täällä ensin julisti Jesuksen evankeliumia, on nyt vanhentunut ja raukeamallansa: toinen, kauniimpi pyhyyden maja on hänen toimestansa teille valmistettu, jossa me nyt olemme koossa Herran kasvoin edessä; ja tämäkään ei ole enää uusi. Niin ovat myös teidän isänne ja äitinne, jotka kuulivat tämän opettajan ensimmäiset saarnansanat, jo menneet tuonen matkoille, tahi ovat kumminkin menemällänsä. Uusi suku on kasvanut heidän sijallensa, ja tämäkin jo taas valmistelee itseänsä hautansa lepokammioon. Monet lapsukaiset, jotka tämä vainaja oli Jesukselle ristinyt, ovat jo maan povessa: monet nuorukaiset, häneltä ensi kerran Jesuksen altarin armolahjoilla ravitut, ovat tuonelan majoissa: monet häneltä yhteen siunatut parikunnat ovat päättäneet päivänsä. Vihdoin läksi myös hän itse tuonen tietä kulkemaan, huoaten: Herra Jesus, ota minunkin henkeni! Autuaat ovat ne, jotka ovat monta Jumalan valtakuntaan neuvoneet! — Näin vanhat vähittäin katoovat ja kaikki uudistuvat. Eipä ole olevata, pysyvätä tämän maailman menoissa: kaikki kaatuu, kaikki muuttuu, kaikki puuttuu, Luojan luotujen seassa. Mutta kiitos Jumalan! Yksi on meillä pysynyt ja pysyvä, Jesus ja hänen ansionsa autuus, hänen sanansa suloisuus. Saarnaajat muuttuvat, temppelit raukeavat, sukukunnat puuttuvat, vaan evankeliumin saarna on muuttumatoin. Taivas ja maa on hukkuva, mutta Herran sanasta ei pidä piirtoakaan hukkaantuman.

Tämän, nyt Herransa ijäiseen rauhaan menneen palvelijan virantoimitus näiden hänelle uskottuin seurakuntain keskellä on paremmin tuttu teille, täällä kasvaneille, kuin meille, kaukaisille. Tultuansa tervehti hän teitä: minä olen outo ja muukalainen teidän seassanne. Vaan ei hän kauan vieraana pysynyt; pian tuli hän teidän parhaaksi ystäväksenne. Pian saitte havaita saaneenne kirkkoherran, Jumalalle ja ihmisille otollisen. Ijällisemmät teistä kyllä muistatte, ilolla ja kiitoksella muistatte, hänen, miehuutensa voimain ja ruumiinsa terveyden aikoina, olleen ahkeran ja väsymättömän, vakaan ja valppaan virkansa töissä. Te muistatte hänen hyvänä paimenena kainneen laumaansa, palavasta sydämestä julistaneen teille kaikki taivaan neuvot, kaikki sovinnon sanat sieluin pelastukseksi. Te muistatte, kuinka milloin lain kovat käskyt, milloin evankeliumin suloiset sanomat hartaasti vuosivat hänen huuliltansa, kuinka hän vireästi pyysi seurakunnissansa kartuttaa sekä sisällisen, elävän uskon voimaa että myös sen hyviä hedelmiä sydämessä ja elämässä: kuinka hän ahkeroitsi kasvattaa kaunista, raitista, siveää ja jumalista menoa ja järjestystä kristikunnassa: kuinka lasten ja nuorukaisten aikainen, hyvä harjoitus Jumalan sanassa ja autuudenopin puhdas tunteminen oli hänelle mieluinen. Ei hän jättänyt eksyväistä johtamatta, ei synnin unessa makaavaista herättämättä, ei epäilevää neuvomatta, ei murheesen vaipuneita lohduttamatta, ei sairaita virvoittamatta eikä kuolinvuoteella rohvaisematta. Hänen sanansa olivat saarnastuolissa somaiset, rippikoulussa kauniit, lukusijoilla lujat, sen hengen ja voiman jälkeen, jonka ylipaimen hänelle oli lahjoittanut. Autuas on se palvelija, jonka Herra tullessansa löytää näin tehneen!

Nämät hänen hartaat toimituksensa, hänen väsymättömyytensä virkatöissä ja hyvä oppinsa kaikissa sielunpaimenelle tarpeellisissa asiossa olivat aikanansa sekä esimiehille, että muille kaukaisillenkin, hyvin tutut ja hyväksi arvatut; joidenka palkaksi ja merkiksi myös pispa jo vuonna 1810 antoi hänelle hyvin ansaitun provastin nimen ja kunnian. — Mutta hän vanheni vuosi vuodelta, ja vanhuus voittaa sankaritkin. Jo nuorempanakin oli hänen välittäin tauti temmannut virantöistä majansa yksinäisyyteen synkeitä hetkiä viettämään. Vaan vanhuus kovensi kivulloisuuden ja lisäsi väsymyksen ruumiin ja sielun vaivalloisuuksiin. Näiden kuormalta rasitettuna ja vähittäin vaipuvana, täytyi tämän vainajan vihdoin vaiketa, ja uskoa virkansa ennen iloiset toimitukset nuorempain opettajain haltuun. Jo seitsemän toista kymmentä vuotta sanotaan kuluneen siitä, kuin hän viimeisen erän tässä pyhässä sijassa evankeliumin saarnaajan virkaa toimitti. Siitä ruveten on hänen täytynyt olla vieroitettuna virkatoimituksista, eroitettuna maailmasta, ja voimatoinna kuluttaa vanhuutensa monet vuosikaudet kammiossansa, odottaen ehtoon hetkeä, jona hän saisi ilolla sanoa: "Nyt sinä, Herra, lasket palvelijas rauhaan menemään sanas jälkeen, sillä minun silmäni ovat nähneet sinun autuutesi."

Mitä tulee provasti-vainajan yhteiseen elämään, niin todistetaan joka taholta, hänen olleen puhtaan, raittiin, rehellisen ja toimellisen kaikissa menoissansa ja kansaelossansa. Joskus hän kukaties näkyi äkkiseksi, kiivaaksi ja tylyksi; usein kukaties hänen sanansakin kuuluivat kovalta: mutta sydämensä oli aina ystävällinen, hyvänsuopuinen ja rauhaa rakastava. Ei hän köyhiä ryöstöllä rasittanut, eikä lesken viimeistä ropoa rapannut. Ei tyhmät ilot, eikä turhat leikit vietelleet ja viivytelleet häntä aikaisin virkansa töitä valvomasta. Vakaalla jumalisuudella ja vahvalla turvalla uskoi hän elämänsä menot ja muutokset taivaallisen isänsä haltuun, ja käytti aikansa päivät Jumalalle kunniaksi, kristillisyyden menestykseksi ja lähimmäistensä hyödyksi, niin myös omaisten onneksi ja lastensa kristilliseksi kasvattamiseksi; ehkä hänessä, niinkuin muissakin vaimosta syntyneissä, olivat virheensä, sillä virhe tulee viisaallenkin, ja erhetykset kuka ymmärtää?

Kohta tultuansa Kokemäen kirkkoherraksi antoi provasti-vainaja itsensä aviosäätyyn silloin olevan Porin koulurehtorin, sitten Wehmaan provastin ja kirkkoherran tyttären kanssa, nuoren neitsyen Lovisa Brander, jonka rakkaan puolisonsa kanssa hänen suotiin suloista avioeloa pitää aina elämänsä loppuun asti. Tämä rakas puoliso, nyt surevaksi leskeksi jäänyt rouva, huojensi hänelle huolenkin hetket, toimitti taitavasti askareensa, ja oli kaiketi miehellensä mieluinen. Heidän avioliittonsa siunasi Herra kuudella perillisellä, kahdella pojalla ja neljällä tyttärellä, jotka kaikki rakastettuin vanhempainsa huoneessa lapsena kasvoivat kuin kedon kukkaiset, menestyivät viisaudessa ja armossa Jumalan ja ihmisten edessä, ja kaikki täyteen ikään asti ilahuttivat isänsä ja äitinsä päiviä. Kutka nämät perilliset ovat, ja kuhunka ne jo nyt ovat hajaantuneet, on teille, tämän pitäjän miehille, tuttu, niinkuin myös että he vielä tänäpänä surulla kaipaavat hautaan kätkettyä isäänsä, paitsi yhtä tytärtä, joka kuusi vuotta sitten on maan poveen tallelle pantu. Tämän provasti-vainajan lasten lapset ovat nyt luvulta yksi kolmatta. Ja on merkittävä erinomainen Herran neuvo, että provasti-vainajan koko aikana Kokemäen pappilassa ei ollut yhtäkään kuoleman tapausta, ei palkoillistenkaan seassa.

Näin oli provasti-vainajamme saanut menestyä ja tulla pitkäijälliseksi maan päällä, niin että hän jo kymmenettä vuotta oli kaikkein vanhin koko Turun hiippakunnan papeista. Mutta "ei päivä niin pitkä, ett'ei yö perässä: niin elämätä kuolema noutaa". Vihdoin lähestyi myös tämänkin, kauan palvelleen ja vuotten painosta väsyneen uskollisen palvelijan lähdentöpäivä. Hän oli kauan ollut uskollinen vähän päällä; nyt ymmärsi korkeuden Isä, hänen olevan valmistuneen ottamaan suurempia tavaroita vastaan. Katoavaisten sijaan tahtoi Herra nyt uskoa hänelle katoamattomat, ijäiset osaksi. Hänen vuosilukunsa täytettiin, hänen päivänsä joutui ehtoolle. Monesti oli hän huoannut korkeuteen: "Vartia, kuinka kuluu aika? Koska minun kelloni lyö?" Nyt löi hänen kellonsa, ja hän nukkui.

Jo nuoruudesta ruveten oli provasti-vainajamme kivulloinen ja vilulle arka, josta hänelle tuli monta surupäivää, jotka hänen monesti estivät elämän iloa maistamasta ja toisinansa virkansakin töitä mielensä jälkeen toimittamasta. Tämä kivulloisuus lisääntyi vähittäin, ja otti vihdoin niin ylikäden, että hän harvoin sai terveyden suloista lahjaa nautita. Joskus suotiin hänelle muutamat terveemmät päivät, ja ne olivat riemupäivät ei ainoastansa hänelle ja hänen omaisillensa, vaan myös sanankuulijoille, jotka ikävöitsivät provastinsa parannusta, saadaksensa hänen taas nähdä Herran temppelissä virkatöissänsä. Mutta näitä ilopäiviä ei annettu viimeiseltä usein. Vuosi vuodelta tuli kivulloisuus katkerammaksi, ja vanhuuden väsyttäväiset vaivalloisuudet kuluttivat vähittäin niin hänen voimansa ja elämänsä langan, että hänen kynttilänsä vihdoin hiljaisuudessa sammuuntui, ja hän, elämästä kyllästyneenä, lunastustansa odottaen, sai lähteä katoavaisuuden majasta maanantaina viime Syyskuun 24:nä päivänä, 89 vuoden 10 kuukauden ja 26 päivän ijällä, Kokemäen kirkkoherrana oltuansa yli 54 ajastajan.

Kaikkina hänen maallisen vaelluksensa päivinä ja kaikissa tiloissa oli Kristus ollut hänen elämänsä, ja sentähden oli kuolema nyt hänellä voittona. Nyt on hän hyvän kilvoituksen kilvoitellut, juoksunsa päättänyt ja uskon pitänyt. Herra oli hänen pelastanut kaikesta pahasta teosta, ja auttanut taivaalliseen valtakuntaansa. Hänellä on jo vanhurskauden kruunu, jonka Herra, vanhurskas tuomari, on antava ei ainoastansa hänelle, vaan kaikille niille, jotka kärsiväisesti Herran tulemista odottavat, ja kuolemaan asti uskollisesti kilvoittelevat.

Renvall.

29. Sopuli.
(Lemnus norvegicus l. borealis.)

Kuin muutamat ruotsalaiset ja suomalaiset sanomat ovat epäilleet tämän elävän suomalaisesta nimestä ja arvelleet merkittävän Sopulilla jotakin muuta elävätä kuin sitä ruotsiksi kutsuttua fjell-lemmel, niin puhumme tässä nyt mitä tiedämme tästä sopuliksi mainittavasta otuksesta. Vissiin taisivatkin vanhat Suomalaiset ennen ollessaan pohjais-puolella Wenäjän maalla kutsua muuta sopuliksi kuin tätä pientä nyt puhuttavaa; sillä tämän nahkalla ei tietääksemme liene käyty kauppaa. Eivätkö liene niitten vieläkin Siperian metsissä olevain sobel[2] nimisten eläinten nahkat olleet Suomalaisillakin kaupan kaluina. Niitten hinnan sanotaan vieläkin olevan 5 ja 30 hopearuplan välillä kappaleesta, joka on pienempi näädän[3] nahkaa. Kuin näitä eläviä tietääksemme ei ole Suomen pohjaisimmillakaan mailla, kutsutaan nyt siellä yleiseen sopuleiksi niitä pieniä ruskeankeltaisia mustankirjavia, vatsan alta valkeita eläviä, jotka välistä lähtevät suurissa laumoissa kulkemaan asuntopaikoiltansa. Tämä sopuli on päästä hännän nenään noin korttelin pituinen ja asuu Ruijan eli Norjan tuntureilla. Vaikka talvi on siellä kova, sikiävät he kuitenkin enemmin kuin mitkään muut imettävät elävät. Tunturien lumiset rinnat ovat välistä aivan täynnä reikiä, joissa nämät asuvat. Sopulit syövät poron jäkälää, ruohoja, vaivais-koivun kukkia ja kasvuin juuria; mutta talveksi eivät he kokoa elatusta. Ne sikiöivät monta kertaa kesässä ja emä synnyttää kerralla 5 ja 6 silmitöintä poikaa. Kuin niitä sikiää miljoonittain, niin alkaa ruoka tältä paljoudelta puuttua, joka mahtanee pakoittaa heitä kulkuun. Jos emme väärin muista, oli näitä eläviä tuntureilta mahdottomasti kulussa v. 1840. Niitä ilmausi Rovaniemeen, Kuusamoon ja Pudasjärvelle. Luonnontutkijat ovat merkinneet näitten 2 ja 3 kertaa lähtevän kulkuun 20 vuoden sisällä. Ne kulkevat suorissa ja leveissä riveissä, joitten väliä on noin 1 ja 2 kyynärätä. Päivät levähtävät he ja öillä matkustavat, eivätkä niitä estä joet tahi järvet matkalla, vaan ne uivat niitten ylitse, kuin näitä tulee eteen; sillä kiertämään ne eivät ollenkaan lähde. Tyvenellä pääsevät he kyllä uimalla vetten yli; mutta kuin vähänkään on aaltoa, hukkuu niitä tuhansittain veteen. Kaikki ruohon ja muut kasvut, mitä vaan eteen sattuu, syövät nämät elävät; mutta eivät he hävitä ainoastaan mitä maan päällä kasvaa, he kaivavat reikiä maahan ja syövät kasvuin juuretkin. Niin ovat he tänäkin syksynä (v. 1853) hävittäneet pottu- ja naurismaita Lapin maalla. Mutta huoneisiin eivät he toki koskaan tukkeu. Näitten kulku ei ole juuri terävätä, ja kuin ihminen sattuu tulemaan niitä vastaan, nousevat ne kahdelle jalalle ja sähisten ikäänkuin haukkua nauskuttavat, vieläpä tarttuvat kiinni jalkoihin, vaatteisiin ja käteenkin, kuin pääsevät, eivätkä, niinkuin eivät muutkaan nävertäväiset elävät, voi ennen irtautua, ennen kuin hampaat yhteen vastaavat. Ne eivät pelkää kissoja eikä koiria, vaan vastustavat ja tarttuvat puremaan, kuin vaan pääsevät. Näitten vihollisia ovat ketut, kokot, havukat, näädät, kärpät,[4] lumikot[5] ja porot, jotka niitä seuraavat matkalla ja syövät herkkunaan. Sentähden häviää niitä mahdottomasti, ett'ei niitä, kuin seuraavana kesänä palaavat entisille asuinpaikoilleen, enää ole paljo jäljellä, jonka vuoksi niitten paluuta ei useinkaan havaita. Näillä sanotaan myös olevan joku aavistus kovista ja pahoista ilmoista, joittenka edellä ne lähtevät kulkuun; niin sanotaan näitten eläväin syksyillä kovain pakkais-talvienkin edellä lähtevän kulkemaan. Emät kantavat matkalla poikiansa joko suussaan tahi seljässään. Ne, jotka menevät länteen päin tuntureilta, tulevat Pohjanmereen, eikä pää kiellä lähtemästä sitä muka yli uimaan. Niin sattuu välistä näitä eläviä tulemaan kalamiesten veneisiin merestä niinkin paljo, että veneet ovat uppoamaisillaan. Merellä näkyy niitä tuhansittain hukkuneina, ja rannat ovat välistä täynnä sopulien raatoja.

(Oulun Wiikko-Sanomista v. 1854.)