AAMUN SARASTAESSA.
Näin lausutte: »Yö on niin ihanainen,
Sen ilmakin niin raitis, vilvakkainen;
Tuo rastaan soitto lumoo mieltä luokseen —
Mi voittais uinailevan nurmen tuokseen!
Mit' onkaan päivä? Sen kun herää koitto,
Jo vaikenee yörastaan hellä soitto;
Sen helle kukkasenkin lakastuttaa,
Sen kirkas valo silmää huijennuttaa.
Voi teitä! öisen kaihon lauleluita
Te lemmitte, kun ette tunne muita.
Vaan malttakaa! kun aurinkoinen koittaa,
Silloinpa vapaus ja riemu soittaa.
Helteessä kukka kuihtuu — turha pelko!
Sit' älkää konsaan todeks uskotelko!
Jos päivä tuntuneekin helteväksi,
Ei kuihdu kukka — käy vaan hedelmäksi.
Silmänne päivän valoa ei kestä —
Se liekin totta; yönpä peittehestä
Se kurjuutenne tyyni ilmi toisi —
Ken tuota toisten nähtäväksi soisi!
Ja näätte leimut ilman rantuella!
Jo aamun koitto alkaa sarastella,
Jo kohta haihtuu öinen peitto musta,
Ja luonto toipuu, virkoo uinailusta.