ONKIJA.
(Goethe.)
Ves' kiehahtaa, ves' kuohahtaa,
Mies yksin ongell' on;
Hän tyynnä aaltoon tuijottaa,
Kylm' on ja tunteeton.
Hän väijyy, vaanii yhtenään,
Ves' kuohuu ryöhäten;
Ja nainen laineen lakkapään
Alt' astuu terheinen.
Hän laulelee, hän lausuilee:
Miks' istut vaanien?
Tuo viekkaus, tuo juoni ain'
On luonto ihmisen!
Kuink' armas tääll' on laumoillain,
Jos mieles tietää vois,
Koht' aaltoon astuisitkin vain
Ja kaihos haihtuis pois.
Käy päivä aallon jäähteeseen,
Myös siinä kylpee kuu,
Ja näiden loisto herttainen
Vaan siitä kirkastuu.
Kas kuinka siintoinen on ves'!
Kuin taivas päilyää!
Sua eikö oma kuvases
Vois aaltoon viehättää?»
Ves' kiehahtaa, ves kuohahtaa,
Jo kastuu jalkakin;
Niin oudon halun rinta saa,
Kuin vartois armahin.
Hän lausuilee, hän laulelee —
Kuink' onkijan nyt käy?
Hän hurmaantuu, hän uppouu,
Eik' enään häntä näy.