PIENI MIEROLAINEN.
Armas päivä paistaa, kohta
Lämpimäks jo muuttuu sää,
Hanki loisteessansa hohtaa,
Sulain kiteet kimmeltää.
Poika repaleissa vallan
Saloss' yksin kuljeksii.
Hongat, kuuset huminallaan
Häntä täällä tervehtii.
Pieni mierolainen aina
Yhä rientää eteenpäin,
Eipä murhe mieltä paina,
Rallatellen laulaa näin:
»Hopsis, jalat! Väsymystä
Tunnetteko? Talohon
Kohta päästään, siellä kystä
Minullekin kyllin on.
Hongat, kuuset, vaiheitani
Tahdotteko tietää te?
Kuulkaa! tässä kulkeissani
Nyt mä teille kerron ne.
Aina muistan riemuin vielä
Isän armaan mökkiä,
Viisi meit' oi' lasta siellä,
Vanhin niistä olin mä.
Muistan kuinka kotikaski
Tähkäpäin jo kellerti;
Noro hallan irti laski,
Julma viljan runteli.
Talvi tuli, loppui leipä,
Petäjäistä syötihin —
Äitiin tarttui tauti, veipä
Hänet kohta hautaankin.
Häntä multaan saatoin, itkin
Haudallaan mä hetkisen,
Kyynel poskipäätä pitkin
Vieri, jääksi hyytyen.
Siitä asti tepastellut
Olen mieron tietä ain';
Jopa sulle kertoellut
Olen, metsä, muistelmain.
Hopsis, jalat, joutukaa jo!
Muuten yövyn korpehen,
Varjot synkät lankeaa jo,
Tuolla päivä laskeiksen». —
Yhä kiitää, vaan ei vielä
Ihmisasuntoa näy.
Metsän haamut poikaa tiellä
Uhkaa, mustaks yö jo käy.
Kylmä yltyy. Tähtein valo
Syttyy taivahalle jo,
Leimuelee pohjanpalo,
Huokaa jynkkä hongisto.
Kohta aamun koittehessa
Öinen jylhyys häviää —
Vaan ken tuolla kinoksessa
Kalvenneena lepäjää?
Pieni mierolainen siellä
Lepoon vaipui viimeiseen —
Jäätyneenä kiiltää vielä
Kyynel silmän murtuneen.