SISÄLLYS:
Uno von Schrowe
Helmi
Kesäaamuna
Morsian
Orja
Neito
Viimeinen yö
Pesijä
Pieni mierolainen
Mierolais-äijä
Kuusi
Sukkamielen kosto
Kaks kaunotarta
Päivä nousi
Vainiolla
Kehrääjä
Lintu lauloi
Anund I—III
Onkija (Goethe)
Laulaja (Goethe)
Orvon kukka (Goethe)
Tyly (Goethe)
Hellä (Goethe)
Toggenburgin ritari (Schiller)
Hektorin jäähyväiset (Schiller)
Virta (Tegnér)
Lintu ja immyt (Preradovic)
Hämeen maa
Oi terve Magyar!
Efialteen rangaistus
Herätys (Wörösmarty)
Kansallishymni (Köllczey)
Vapaus ja lempi (Petöfi)
Elämä, kuolema (Petöfi)
Ulkomaan magyareille (Petöfi)
Koirien laulu (Petöfi)
Susien laulu (Petöfi)
Kansallislaulu (Petöfi)
Onnela (Kellgren)
Kuolohon asti (Emajõe Ööpik).
Suven impi
Sonetteja I—III
Päivä nousi
Syksyllä
Sonetteja I—II
Kevätlaulu
Kukan kiitos
Kukka ja multa
Suvella
Aamun sarastaessa
Unelma
Ensi kerran
Takkavalkealla
Turha ois matkani
Sotilas kullalleen
Kullan luo kulkeissa
Lauluja Selmalle I—VI
Kuink' aina sua lemmin
Kaikenlaisia kaikuja I—XXII
Pegasoni
Muistopatsas
Vaikea vaali
Vihamieheni
Vaarallinen marja
Lemmenkukka
Siljulle
Siljun silmät
Siljuni silmät
Kaksikin sydäntä
Erilaisia uhkauksia (Goethe)
Tshekkiläisiä kansanlauluja I—III
Espanjalaisia pikkurunoja I—IV.
Kehtolaulu
Syntymäpäiväkirjan säkeitä I—V
Jos pilvi öisin
Toivo
Uno von Schrowe.
Taiteen kauneimmat kukkaset eivät koskaan nouse raa'asta, muokkaamattomasta maasta. Tämä koskee runoutta yhtä hyvin kuin niitä taiteen haaroja, jotka käyttävät talttaa, sivellintä tai säveleitä. Runous ei ole yhdessäkään maassa tuottanut parastansa ilman edelläkäypää syvää hengen ja muodon viljelystä, niin vaikeata kuin usein onkin tarkalleen tietää, mistä ajemmista kulttuurikerroksista sen herkimmät juuret kulloinkin ovat imeneet itseensä kasvuvoimaa ja mehua.
Mitä huolta ja vaivaa onkaan suomenkieli uutisviljelijöiltään vaatinut, ennenkuin se on ottanut luontuakseen nykyaikaisiin runomittoihin ja sointuihin tulkitsemaan herkkiä sielunliikkeitä, arkoja aavisteluja ja kirkastuneita ajatuksia! Siitä kulttuurityöstä on nykypolvi — tietämättäänkin — kiitollisuuden velassa noille varhaisemmille runousopille, jotka uupumattomalla hartaudella taivuttelivat "suomen soukkia sanoja" niiden luonteelle monasti sangen vastahakoisiin muotoihin.
Ne miehet, jotka 1860-luvulla nousivat kaiuttamaan suomalaista kannelta europpalaisten esikuvien mukaan, olivat valtavien aatteiden ja uhkuvan isänmaallisuuden innostamia. Heidän tuotteissaan tulvii kuuluville tämän kansallisen nousukauden mahtava sävel: varsinkin Ahlqvistissa ja Suoniossa, mutta tavallaan myös Kivessä, joka kulkee omia teitään syrjässä muista, kuunnellen oman rintansa kaikuja ja välittämättä "kansallisista" tunnussanoista. Heidän jälkeensä tulee 1870 luvun nuori polvi jo osaksi toisenlaisilla edellytyksillä. Sillä on edeltäjien suuri perintö käytettävänä, ja se vie runoutta puolestaan hyvän askeleen eteenpäin, ei tosin ehkä aina niin paljon aatteellisesti ja sisällyksellisesti kuin kielellisesti ja muodollisesti. Edeltäjien isänmaallinen innostus ja mahtiponsi on jonkun verran laimentunut. Useimmat nuoret laulelevat vaatimattomammin omia hiljaisia mielialojaan ja tunnelmiaan, mutta tekevät sen entistä suuremmalla helppoudella ja muototaituruudella. Ainoastaan Kaarlo Kramsun runoudessa puhuu aatteellisuus vielä yhtä väkevänä, vaikka jyrkästi kielteisenä: syvästi tunnettuna persoonallisena inhona ajan keskinkertaisuutta ja laimeutta kohtaan. Ja ainoastaan Paavo Cajanderilla tapaa yhä edelleenkin isänmaallisuuden miehekkäitä, myönteisiä vakuutuksia.
Uno von Schrowe kuului tuohon seitsenkymmenluvun jälkipolveen samaten kuin hänen hämäläiset maakuntatoverinsa Tuokko, Fr.F. Brummer ja Oskari Uotila, muita sen ajan monista "albumirunoilijoista" mainitsematta. Hänessä ei paisu enää se suomalainen voimantunto ja tulevaisuuden usko, joka antoi Ahlqvistin isänmaallisille runoille niin miehekkään, sytyttävän kaiun. Hänessä ei syki se avartuva yhteishenki, mikä Julius Krohnin lempeässä, puhdassydämisessä runoudessa liittyi uskonnollisen mielen kanssa kantavaksi yhteissoinnuksi. Eikä hän myöskään kohoa Kiven tavoin alkuperäisiin mahtaviin luonnonnäkyihin tai vaivu syvästi ikävöiviin yksinäisyystunnelmiin. Hän soittaa hentoa ruokopilliä. Mutta loihtii sillä esille idyllisiä, päivänpaisteisia kuvia Hämeen viljavilta vainioilta ja tyyniltä rantamilta tai kuiskii oman herttaisen nuorukaissydämensä hiljaisia kaipuita ja onnenunelmia. Jos tähän onnen kirkkauteen välistä eksyy joku tummempi sävel, tyylittyy se kernaasti satumaisen kaukaiseksi. Ja itse tuska ja kärsimys verhoutuu hänellä tavallisesti kevyen sanamusiikin autereeseen. Hän on sanalla sanoen kevyempää metallia kuin edelläkävijäpolvi, mutta siltä inhimillisesti mieltäkiinnittävä sekä oman aikakautensa edustajana että yksilönä.
Schrowen suku on saksalaista alkuperää, niinkuin jo nimestä voi päättää. Joku sen esi-isistä siirtyi Westfalista Ruotsiin, jossa hänet sotaisten ansioittensa vuoksi aateloitiin vuonna 1650. Sotilaita olivat sitten hänen jälkeläisensäkin monessa sukupolvessa aina 1800-luvun alkuun asti. He omistivat Putkijärven tilan Hartolan pitäjässä sisä-Hämeessä. Tällä vanhalla sukutilalla syntyi runoilija Uno Gabriel von Schrowe tammikuun 28 päivänä 1853. Hänen isänsä, Johan Henrik, oli suvussaan ensimmäinen, joka antautui siviiliuralle. Hän möi Putkijärven ja muutti Joutsaan nimismieheksi Unon ollessa noin vuoden vanha. Perhe oli lapsirikas: neljä tyttöä ja kahdeksan poikaa, Uno järjestyksessä, kolmas sisaruksista. Uusi kotitalo, Puttola, jossa nimismies von Schrowe asui 11 vuotta, ennenkuin (oltuaan välillä myös maakauppiaana) muutti takaisin Hartolaan, oli kauniilla paikalla salmen rannalla. Nämä sisä-Hämeen näköalat painuivat pysyvästi nuoren runoilijanalun herkkään mieleen. Hänen äitinsä, Charlotta Sjöholm, oli vilkas ja lahjakas nainen — hyvä näyttelemään ja laulamaan —, ja nähtävästi Uno peri häneltä taiteellisia taipumuksia. Niitä ilmeni hänessä jo nuorena. Hän ei viihtynyt muiden lasten kanssa tavallisissa leikeissä, vaan istui mieluummin yksin miettimässä tai haaveilemassa. Omin päinsä hän oppi käsittelemään soitinta ja kouluaikana hän innostui näytelmätaiteeseen, niin että sepitti useita pieniä kappaleita ja näytteli niitä toveriensa kanssa.
Äiti oli innokas suomenmielinen ja hänen toimestaan pantiin Uno v. 1863 Jyväskylän suomalaiseen alkeisopistoon. Poika kävi sitä ensin jonkun vuoden, mutta sitten hän erosi koulusta ja häntä aiottiin käytännölliselle alalle. Siinä tarkoituksessa hänet lähetettiin Porvooseen kauppias Steniuksen sekatavarakauppaan harjoittelemaan. Tuo toimi ei kuitenkaan miellyttänyt häntä, vaan paleltuansa yhden talvikauden puodissa ja makasiinissa hän pyysi päästä takaisin kotiin tai kouluun. Hänet vietiinkin nyt uudelleen Jyväskylään ja siellä hän luki erään opettajan johdolla yhden luokan yli ja menestyi hyvin. Ylioppilaaksi hän valmistui keväällä 1872 arvosanalla "laudatur". Ystävälliset tädit, joiden suosiossa Uno oli läpi elämänsä, auttoivat häntä Helsinkiin kokoamalla ensi retkelle tarvittavat matkarahat. Hän kirjoittautui ensin jumaluusopilliseen tiedekuntaan aikoen papiksi, mutta hylkäsi sen pian ja ryhtyi lukemaan filosofiankandidaattitutkintoa varten.
Hän otti innokkaasti osaa Hämäläisen ylioppilas-osakunnan elämään, kuuluen m.m. "Hälläpyörän" toimittajakuntaan ja ollen pöytäkirjurina vuonna 1873. Pian Uno von Schrowe tuli tunnetuksi taitavana kynänkäyttäjänä ja alkoi saada tointa sanomalehdissä. Hän julkaisi runoja Hämäläis-osakunnan albumissa ja Kirjallisessa Kuukauslehdessä, kirjoitteli Uuteen Suomettareen, Viralliseen lehteen ja Julius Krohnin toimittamaan Suomen Kuvalehteen, jonka aputoimittajana hän oli vuosina 1876—1880.
Hänen runojansa on seuraavissa julkaisuissa:
Kaikuja Hämeestä I (v. 1872) 2 runoa
" " II (v. 1874) 13 "
" " III (v. 1878) 25 "
" " IV (v. 1886) 4 "
Suomen Kuvalehdessä (v. 1876—1880) 5 runoa.
Kirjallisessa Kuukauslehdessä (1875—1876) 2 runoa.
"Haltia"-nimisessä vihkosessa (11.2.1881) 2 "
Kansanvalistusseuran Kalenterissa (v. 1881) 1 "
"Keri"-nimisessä julkaisussa (1876) 3 runoa.
Unkarin albumissa (1881) 6 runosuomennosta.
Syntymäpäiväkirjassa (v. 1885) 5 runopätkää
Hän sai Hämäläis-osakunnalta 1875 palkinnon runokokoelmasta, jossa oli m.m. ballaadi "Morsian". Lisäksi mainittakoon Uno von Schrowen kirjallisista toimista, että hän on v. 1875 (tarkastanut tai) kääntänyt Suomalaiselle teatterille L'Arrongen nelinäytöksisen huvinäytelmän "Oma toivoni", v. 1885 julkaissut suomentamansa (ja ensin Suom. Virall. lehdessä painetun) L. Dillingin "Jutelmia" sekä toimittanut samana vuonna muistovärsyillä varustetun "Syntymäpäiväkirjan". Eräitä alkuperäisiä ja suomennettuja suoranaisia kirjoitelmia tavataan häneltä myös Suomen Kuvalehdessä, esim. "Viikkokausi Tartossa", matkamuistelma Viron laulujuhlilta v. 1879.
Hän asui jonkun lukukauden Julius Krohnin luona ja tämän miehen vaikutus lienee ollut häneen melkoinen. Schrowe innostui suomalais-ugrilaiseen kielentutkimukseen ja opiskeli perusteellisesti viroa ja unkaria. Mutta kirjallisten toimien ja ansiotöiden takia — hän oli m.m. pikakirjoittajana valtiopäivillä — hidastuivat hänen opintonsa niin, että hän vasta vuonna 1881 suoritti opettajakandidaattitutkinnon. Jo sitä ennen hän oli toiminut sijaisopettajana parissa koulussa. Nyt hänet v. 1882 määrättiin luokkaopettajaksi Porin yksityiseen suomalaiseen lyseoon ja vuonna 1885 kolleegaksi Porvooseen. Mutta tauti tuli pian väliin ja pakotti hänen jättämään opettajauran. Uno von Schrowe oli innostunut "jaegeriläinen" s.o. hän noudatti ankaralla johdonmukaisuudella saksalaisen Jaegerin terveysohjeita, jotka siihen aikaan olivat meillä suuresti muodissa ja jotka neuvoivat käymään kesät talvet samanlaisessa villapuvussa, nukkumaan kovimmallakin pakkasella avoimen ikkunan ääressä j.n.e. Tätä luonnotonta järjestelmää noudattaessaan hän oli kylmettynyt ja saanut keuhkokuumeen, joka pian muuttui kuluttavaksi rintataudiksi. Hän matkusti silloin Saksaan Görbersdorfin parantolaan hoidettavaksi, mutta liian myöhään: kuolema saavutti hänet siellä vieraalla maalla lokakuun 1 päivänä 1886.
Uno von Schrowe oli herkkä runoilijasielu, joka eli omaa hiljaista mielikuvituselämäänsä arkisen ahertelun ohella. Hän oli ankara velvollisuuksien mies, joka täytti nuhteettomasti koulu- ja sanomalehtimiestehtävänsä, mutta palveli samalla myös runottaria. Hänen runoutensa yleissävy on romanttissekaista ja idyllistä. Päivänpaiste, linnunlaulu ja aallonvälke sulautuu hänen hämäläisissä maalaiskuvissaan omituisella tavalla yhteen muodostaen maisemanä'yn, joka on kaukana arkisesta todellisuudesta. Koitar siroittelee ruusujaan, Ahti soittaa kanneltaan ja ilmassa liitelee perhosia kukasta kukkaan. Tämän romanttisen luonnonympärystön kanssa soveltuvat hyvästi yhteen runoilijan hengen haaveherkät tunnelmat, nuorekas lemmenkaipuu ja onnen odotus, valoisat toiveet maamme tulevaisuudesta ja ehyt, sovinnollinen mieli. Jos vertaamme hänen tuotteitansa ajan runouden yleisiin suuntiin, emme huomaa niissä vahvasti merkittyä persoonallisuutta, vaan pikemmin herkästi omistettuja kaikuja väkevämmistä runoniekoista. Uno von Schrowe oli jo nuoruutensakin vuoksi vaikutuksille altis. Suomennetuista kappaleista näemme hänen lueksineen m.m. Goetheä, Schilleriä ja Tegnér'iä sekä tutustuneen Saksan ja Ruotsin uusromantikkoihin. Kotimaisista ruotsinkielisistä runoilijoistamme ovat Runeberg ja Topelius ilmeisesti jättäneet merkkejä hänen runouteensa. Niin esim. muistuttavat monet hänen puoleksi leikilliset tyylitellyt pikkurunonsa ("Vainiolla", "Kaksi kaunotarta", "Päivä nousi") Runebergin idylliepigrammeja, toiset taas ("Kuusi" y.m.) vivahtavat lähemmin Topeliuksen runolaatuun. Tuntuapa hänen lauluissaan joskus soinnahdelmia Ahlqvistista, Suoniosta ja Kivestä.
Uno von Schrowe on kuitenkin silloin tällöin tavannut omintakeisesti kiinni runon päästä ja saanut yleisesti lauletusta aiheesta houkutelluksi esiin poljennollisesti ja yleensä muodollisesti sangen viehättäviä puolia. Hyvin luonteva ja vaikuttava on esimerkiksi tuo tunnettu "Pieni mierolainen", joka muistuttaa jonkun verran Aleksis Kiven runoa "Äiti ja lapsi" ja jonka aiheen von Schrowe kuuluu saaneen kotonaan nälkävuonna 1867 todellisuudessa näkemästään pienen kerjuripojan kohtalosta. Mieleen jääpää havainnollisuutta on semmoisissa runoissa kuin "Pesijä" ja "Neito", hivelevää sointua ja poljennollista tehoa runossa "Ensikerran" ja ballaadissa "Morsian", joista viimemainittua voinee pitää von Schrowen runotaidon mestarinäytteenä. Siinä on käsitelty samaa "rakkaus ja kuolema"-aihetta, josta Paavo Cajander myöhemmin sepitti ballaadinsa "Leena", mutta von Schrowe mielestäni — jos kahta niin erilaista käsittelytapaa voi verrata — koko joukon onnistuneemmasti. Mikäli säilynyt perintötieto on luotettava, on tälle von Schrowen ballaadille antanut aiheen hänen lähimmässä ympäristössään sattunut tositapaus, joka ei kuitenkaan päättynyt niin kohtalokkaasti kuin runon viime säkeet kertovat: — esimerkki siitä, kuinka runoilijan mielikuvitus pystyi luomaan uuden, taiteellisesti tehoisemman todellisuuden. Mahdollista kuitenkin on, että joku syrjästä tullut kirjallinen vaikutus on puolestaan tukenut ja ohjannut tuota mielikuvituksen toimintaa. Niin on ainakin käynyt eräässä toisessa ballaadimaisessa von Schrowen runossa "Neito", joka kuvaa kuinka rannalla istuva neitonen vaipuu hukkuneen sulhonsa kuvaa tavoittaen kosken kuohuihin suvi-iltana Ahdin soittaessa kanneltaan, jommoisia aiheita sekä Saksan että Ruotsin uusromantikot suosivat. Hauskan näytteen von Schrowen leikinkyvystä tarjoaa hänen runonsa "Pegasoni", mahdollisesti Petöfin runon "Runoheponi" haltioittama. Ja hänen mielessään soivat perinnäiset isänmaalliset kaiut ovat pukeutuneet semmoisiksi kauniiksi runoiksi kuin "Oi terve Magyar" ja "Hämeenmaa" jotka molemmat ovat tekijälleen sangen kuvaavia.
Se kehittynyt muodontaju, joka tulee näkyviin kaikissa von Schrowen omintakeisissa tuotteissa, teki hänestä myös etevän runonsuomentajan. Hän ei tosin ehtinyt tällä alalla tuottaa paljon, ainoastaan parikymmentä pienehköä kappaletta, mutta ne ovat paraita mitä siihen aikaan voitiin aikaansaada. Varsinkin ovat onnistuneet hänen käännöksensä unkarilaisesta runoudesta. Esimerkiksi semmoiset kappaleet kuin Petöfin "Kansallislaulu" ja Köllczeyn "Kansallishymni" ovat kerrassaan loistavia näytteitä silloisesta runonsuomennostaidosta.
Yleensä täytyy tunnustaa, että vaikka von Schrowen runous ei lumoa lukijaa voimakkaalla alkuperäisyydellään, se vaikuttaa hienosti ja sivistyneesti sekä tyydyttää kuitenkin joltisetkin muodonvaatimukset. Hänen esitystapansa on kauttaaltaan sujuvaa ja helppotajuista. Runo luistaa häneltä valtoinaan, selvänä ja soinnukkaana — soinnukkaampana kuin ehkä yhdeltäkään hänen aikalaiseltaan. Hän on rikastuttanut suomalaisen runokielen ilmaisukykyä monilla helposti laulahtelevilla poljennoilla ja viehättävillä runokuvilla. Jo senkin vuoksi hänen tuotantonsa ansaitsee muistamista ja tuntemista vielä nykypäivinä, sillä nykyisyys on menneisyyden perijä.
V. Tarkiainen.